Johdatus Martin Heideggerin filosofiaan

Tämän esseen tarkoitus on käsittää Martin Heideggerin filosofian ihmiskäsitys

sekä hänen filosofiaansa sisältyvä hankala ja kyseenalainen etiikka. Kuitenkin
on tarpeellista aluksi käsitellä karkeasti ja yleisluontoisesti koko hänen
filosofiaansa, jotta hänen filosofinen antropologiansa kävisi järkeväksi ajatella.
Itseasiassa voidaan ajatella, että koko hänen filosofiansa on keskittynyt
kysymykseen ihmisestä ja hänen olemisestaan. Ontologiaa ja etiikkaa ei voida
mielekkäällä tavalla tässä erottaa. Heideggerin ajattelua kuvaa hyvin termi
”täyteläinen”. Tämä tarkoittaa, ettei hänen ajattelunsa mahdu noin tusinalle
sivulle muuten kuin rajua väkivaltaa tehden. Joudun täten oikomaan hieman
mutkia suoriksi ja sivuuttamaan monia tärkeitä käsitteitä ja teemoja hänen
ajattelustaan (esim. ihmisen ja eläimen suhde, jota Heidegger tutkii
teoksessaan ”Die Grundbegriffe der Metaphysik”), mutta toivon ettei tämä
puute häiritse lukijaa. Lähestyn Heideggeria hänen hermeneutiikkansa kautta.

Martin Heideggerin filosofian lähtökohtana on se filosofian historiallinen

huomio, että perinteisessä filosofiassa oltiin keskitytty pelkkään olevaan ja sen
loogiseen järjestämiseen. ”Oleminen ja Aika”, joka voidaan nähdä Heideggerin
pääteokseksi, alkaa luvulla ”Olemiskysymyksen välttämättömyys, rakenne ja
erityisasema” [1] Heidegger aloittaa kysymyksen olemisesta erittelemällä
kolme antiikin ontologiaan liittyvää ’ennakkoluuloa’ [2].

Ensimmäinen näistä on ’Oleminen’ ’yleisimpänä’ käsitteenä. Olemisen yleisyys

ei kuitenkaan ole minkään kategorian tai suvun yleisyyttä. Heidegger viittaa
Aristoteleen ”Metafysiikassa” esittämään lauseeseen ”[…] yksi tai oleva ovat
kaikkein yleisimpiä”. Olemisen käsite on jotain joka sisältyy jo kaikkeen
olevaan. Ja koska se sisältyy jo kaikkeen olevaan, on se myös kaikkein hämärin
käsite. Olevat aina jo ovat.

Toinen ennakkoluulo koskee väitettä, jonka mukaan Olemisen käsite ei ole

määriteltävissä. Tämä juontuu suoraan edellisestä ennakkoluulosta. Jos
oleminen on kaikkein yleisin, on sen määrittely myös hankalaa. Oleminen on
aina jo ennen olevaa. Oleminen sisältyy jo itse määrittely-yritykseen.
Heidegger itse toteaa: ”Ja aivan oikein […] ’Olemista’ todellakaan voi käsittää
olevaksi; […] ’olemista’ ei voi määrittää lukemalla oleva sen ominaisuudeksi.
Olemista ei voi määrittämällä johtaa korkeimmista käsitteistä eikä sitä voi
esittää alempien käsitteiden avulla.” Heidegger viittaa Blaise Pascaliin, joka
sanoo ”Olemisen määrittämistä ei voida suorittaa lankeamatta tähän
mahdottomuuteen. Sillä mitään ei voida määritellä aloittamatta ’se on…’ Tämä
alku saattaa olla ilmaistu tai edellytetty. Niinpä määritettäessä oleminen on
sanottava ’se on…’ ja näin tämän on oltava määrittelyssään. [3] Oleminen ei
ole Heideggerille oleva, jonka voisimme ottaa haltuun ja kuvailla sen piirteet.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö oleminen voisi olla aito filosofinen
ongelma, vaan se tarkoittaa sitä, että oleminen ei ole olevaa eikä sitä voi ottaa
loogisesti haltuun. Filosofian tehtävänä on olemisen mielen kysyminen.

Kolmas ennakkoluulo on se, että ’oleminen’ on jotenkin itsestään selvä käsite.

Sitä, että se on mukana kaikissa maailmaa koskevissa väitelauseissa.
”Maapallo on pyöreä”, ”Aurinko on lämmin”, ”Filosofia on vaikea oppiaine”, ja
niin edelleen. Kolmas ennakkoluulo olettaa, että ’oleminen’ olisi jotenkin
intuitiivisesti, ongelmatta käsitettävissä. Tämä on Heideggerin mukaan virhe.
Hän väittää, että me jo elämme olemisymmärryksessä. Ymmärrämme jo
olemisen. Me olemme jo maailmassa, ja siellä toimiminen tuottaa meille jo
ymmärrystä. Tätä Heidegger kutsuu esiymmärrykseksi. Tämä voidaan osaltaan
ymmärtää suoraan Edmund Husserlin fenomenologiaan kohdistuvaksi
implisiittiseksi kritiikiksi. Heidegger haluaa arvostella sekä Husserlin
transsendentaalista että eideettistä reduktiota. Jälkimmäisen Heidegger katsoo
olevan riippuvainen tästä esiymmärryksestä, esiteoreettisesta
ennakkoymmärtämisestä. [4] Heideggerille esiymmärrys maailmasta syntyy
olemisessa itsessään. Ihminen on aina jo maailmassa. Ihminen ei ole maailman
ulkopuolella konstituoimassa maailmaa. Juntusen (1986) mukaan tässä on kyse
siitä, että Heidegger antaa fenomenologialle hermeneuttisen sisällön:
ymmärrämme maailman jo ennen kuin sitä ”tulkitsemme” tai ”havaitsemme”.
Palaan Heideggerin fenomenologiaan myöhemmin.

Näiden kolmen ennakkoluulon johtopäätökseksi Heidegger toteaa, että vastaus

olemiskysymykseen puuttuu ja että tämä kysymys on hämärä. [5] Heidegger
kytkee itsensä tässä kantilaiseen transsendentaaliseen filosofiaan sanoessaan,
että ”filosofisten peruskäsitteiden alueella ja erityisesti ’olemisen’ käsitteen
kohdalla on arvelluttavaa vedota itsestäänselvyyteen, mikäli analyysin
(’filosofisen tehtävän’) ilmeisenä teemana on ’itsestäänselvä’ ja vain se –
’yleisen järjen kätketyt arvostelmat’ (Kant)” [6] Heidegger päätyykin
muotoilemaan ja työstämään itse kysymyksenasettelua, olemiskysymyksen
muodollista rakennetta. Sen esitteleminen tässä on äärimmäisen tärkeää, jotta
voisimme ymmärtää Heideggerin filosofian perusteet ja siten myös hänen
ihmiskäsityksensä perusteet. Hänen ihmiskäsityksensähän on esseeni
ensisijainen mielenkiinnon kohde.

Olemiskysymyksen hermeneutiikka

Olemiskysymyksen muodollisen rakenteen esittelemisen Heidegger aloittaa

paneutumalla kysymisen teemaan, hänen ajattelunsa hermeneuttiseen
ytimeen. ”Kaikki kysyminen on etsimistä”, Heidegger aloittaa. [7] Tarkemmin
sanottuna kysyminen on aina jonkin etsimistä, sillä kysyminen sisältää aina
itsessään jo kysytyn. Tämä on mahdollista siksi, että me aina jo olemme
maailmassa, ja meillä on maailman olioista ja olemisesta itsestään aina jo jokin
esiymmärrys. Siksi kysymyksemme sisältää hämärästi ja potentiaalisesti jo
itsessään vastauksen. Tätä esiymmärrystä kuvaa hyvin esimerkki opiskelijasta,
joka ei luennolla osaa kysyä yhtään mitään. Hänellä ei ole aiheesta mitään
ymmärrystä. Sen sijaan opiskelija, joka kykenee kysymään aiheesta edes jotain,
on selvästikin saanut aiheesta edes pienen esiymmärryksen poikasen. Kuinka
täsmällinen kysymys on, implikoi sen kuinka syvällä ymmärtämisessämme
olemme.

Kysyminen on aina myös intentionaalista. Kysyminen sisältää sen, mihin

kysymyksessä on tähdätty. Tästä johtuu myös Heideggerin tekstien rakenne:
hän aloittaa kysymisen aina uudestaan ja uudestaan, joka kerta hieman eri
tavalla. Tärkeää on kysyminen itsessään, ei vastaus. Leena Kakkori on
artikkelissaan ”Totuuden ongelma – totuus avautumisena ja paljastumisena
Martin Heideggerin filosofiassa” [8] havainnollistanut Heideggerin
hermeneutiikkaa oivallisesti:

”Yksi Daseinin [täällä-olon, omaa olemistaan kysyvän olevan, karkeasti ottaen

ihmisen] olemista rakentavista tavoista on ymmärtäminen. Heidegger kutsuu
ymmärtämistä fundamentaaliseksi eksistentiaaliksi, perustavanlaatuiseksi
olemisen tavaksi […]. Missä ymmärtäminen on yhtäältä Daseinin olemisen
tapa, on se toisaalta myös yksi tietämisen tapa. Muita tietämisen tapoja on
Heideggerin mukaan esimerkiksi selittäminen. Yhtenä tietämisen tapana
ymmärtäminen on tulkittava varsinaisen ymmärtämisen johdannaisena. […]

Alkuperäinen ymmärtäminen liittyy Daseinin ja maailman olemiseen. Maailmaa

ja itseä ei voi erottaa. Emme seiso vasten maailmaa tai sen sisällä, vaan
olemme sen kanssa. Maailma ei ole ympäristömme omeassa olevien
entiteettien kasauma, jota subjekti tarkkailee. Dasein ja maailma ovat aina jo
jossain – toisin sanoen ne ovat aina jo täällä.”

Tässä voimme huomata ensimmäisen yhteyden kysymykseen ihmisestä.

Heideggerille Dasein (eli ihminen – karkeasti ottaen) on aina jo maailmassa.
Ihminen on maailmassa toimiva ja sitä ymmärtävä olento. Ihminen ymmärtää
toiminnassaan jotain hyvin syvällistä maailman rakenteesta. Ihmisen ja
maailman välillä ei ole lasiseinää, jonka takaa me maailmaa tarkastelisimme.
Subjekti on aina vaikuttunut objektista, ja toisin päin. Se että ”sein” on ”da”
tarkoittaa, että olemme jo jossain. Olemme aina jossain paikassa, jossain
ajassa; ja tämä positioituneisuus määrittää olemistamme, maailmaamme.

Tässä ”maailmassa-olemisessa” (”in-der-welt-sein”) on aina kyse myös

Daseinista itsestään. Dasein pitää ymmärtää alkuperäisesti toiminnallisena.
Toimimme maailmassa välineiden avulla. Kaadamme puita, naulaamme lautoja
kiinni, jne. Toiminnassamme nämä välineet (”Zeug”) tulevat osaksi Daseinia, ne
peittyvät niin ettemme enää kiinnitä huomiota niihin. Voimme ajatella
esimerkiksi hiihtämistä. Hiihtäessäni jalkoihini kiinnitetyt sukset peittyvät siten,
etteivät ne enää ole huomioni alaisia, mutta heti kaatuessani niistä tulee
minulle objekteja, jotka ovat ainoastaan esillä minulle (esilläoleva,
”vorhanden”, vastakohtana käsilläolevalle, ”zuhanden”, Heideggerin
ajattelussa), niistä tulee minusta erillisiä objekteja. Kaatuminen ”paljastaa”
sukset. ”Ymmärrämme välineiden maailmassa olemisen häiriöiden kautta:
rakennustyömaalla vasaran puuttuminen tai rikkoutuminen tuo vasaran esiin.
Häiriöissä objektien merkitys tulee esiin lyhyen hetken suoran maailmasta.
Tällainen ymmärtäminen eroaa älyllisestä ymmärtämisestä. Vasara esimerkki
esittää hermeneuttisen periaatteen: jonkin oleminen avautuu, ei
kontemplatiivisessa mietiskelyssä analyyttisen katseen alla, vaan hetkessä,
jossa peittyneisyydestä ilmaantuu maailman koko funktionaalinen yhteys:
vasara-naula-lauta-talo-Jyskä-Vaajakoski-Suomi-Eurooppa-Maa-Aurinkokunta-
Linnunrata-Maail-mankaikkeus-Oleminen-Olemattomuus.” [9]

Oleminen ja Daseinin ontonloginen rakenne, paljastuu aina siis välineellisen

toiminnan kautta. Ymmärtämisen kohteena on aina oleminen itsessään. Mutta
koska ymmärtäminen on Daiseinin eksistentiaali (olemisen tapa), niin tällöin
ymmärtämisen kohde on Dasein itsessään. Ymmärtäminen ei ole jonkin valmiin
asian, väitelauseen tai olion tulkitsemista siinä mielessä, että se olisi subjekti,
joka tulkitsisi objektia, vaan ymmärtäminen on aina Daseinin itseymmärrystä.
Dasein – oleminen täällä – on ymmärtämistä ja Daseinin itseymmärrys kuuluu
olemiseen täällä. Ymmärtäminen kulkee kehää, mikä ei kuitenkaan ole virhe:
vaan juuri tämän kautta ymmärryksemme olemisesta kasvaa – ja syvenee.

Tässä vaiheessa on hyvä tarkastella hieman Heideggerin Edmund Husserlilta

perimää fenomenologista ajattelua. Fenomenologia on Heideggerille
jonkinlainen Wissenschaft vom Urpsprung, ”alkuperän tiede”. [10] Puheellaan
alkuperästä Heideggerviittaa oman aikansa uuskantilaisiin, jotka pyrkivät
kehittämään alkuperän tieteen, joka pyrkisi etsimään tiedon mahdollisia rajoja
tukeutumatta kuitenkaan psykologis-empiiriseen metodiin. Myös Heidegger
pyrkii etsimään näitä ehtoja. Hän ottaa Husserlilta intentionaalisuuden
käsitteen. Intentionaalisuudella tarkoitetaan tässä sitä, että havainnossamme
jonakin (saks. als). (Havainnon intentionaalisuus tarkoittaa sitä, että tietty
havaintoakti konstituoi tietyn intressin mukaisen noeman. Noemoja
vertailemalla voimme Husserlin mukaan löytää olion eidoksen, ”olemuksen”.)
Intentionaalisuus voidaan Heideggerin mukaan jäljittää ainoastaan ihmisen
konkreettiseen, välineelliseen olemiseen. Fenomenologian alkuperäisyys
(”Ursprung”) ei ole siinä, että se antaisi ajattelulle metafyysisen perustan, vaan
siinä, että se antaa ajattelulle lähtöpisteen. Johtuen ymmärtämisen
kehämäisestä luonteesta ajattelu ei koskaan voi lähteä liikkeelle
liikkumattomuudesta, vaan ajattelun kyytiin pääsee ainoastaan vauhdista.
Tällaista ajattelua Heidegger kutsuu ”faktisuuden hermeneutiikaksi”.
Heideggerille tämä oli pyrkimys käsittää tieteen keinoin ihmisen konkreettinen
elämys kuitenkin säilyttäen tieteelle tyypillisen yleisyyden tason. Kuinka tämä
on mahdollista? Heidegger vastaa: käsittämällä ontologia hermeneutiikaksi.
Tällaiseen tutkimukseen Heidegger muotoili kaksi periaatetta: 1) Elävän
kokemuksen tai faktisen elämän tavoittamiseen tarvitaan ei-reflektiivistä
ymmärtämistä tai tulkitsemista, jossa kokemus suuntautuu jo koettuun. 2)
Ontologia käyttää eräänlaisia esikäsitteitä, jotka eivät objektivoi ja pysäytä
kokemusta. [10] Tarkoituksena on säilyttää kokemuksen virtaava, liikkuva,
historiallinen ulottuvuus.

Heideggerin ajattelun hermeneuttinen ja fenomenologinen ulottuvuus

lankeavat näin siis yhteen.

”Heidegger ei näin esitä vaatimuksia siitä, kuinka ymmärtämisen tulee

toteutua käytännössä, vaan hän kuvaa tapaa, jolla ymmärtävä tulkinta
toteutuu. Hänen hermeneuttiset pohdiskelunsa eivät huipennu niinkään siihen,
että hän osoittaa tässä vallitsevan kehän, vaan siihen, että kehällä on
ontologisesti positiivinen merkitys.” [12] Tämä hermeneutikkofilosofi Hans-
Georg Gadamerin huomio ohjaa meidät seuraavaan teemaan,
fundamentaaliontologiaan.

Fundamentaaliontologia, olemisen mieli ja kuolemaa kohti oleminen

Heideggerin päämääränä on siis tuoda esiin koko länsimaisen filosofian

ajattelematta jäänyt perusta yllä kuvatun hermeneuttis-fenomenologisen
metodin avulla. Koko filosofian historia on Heideggerin mukaan perustunut
ajatukselle ”ikuisesta läsnäolosta”. [13] Tällä ikuisella läsnäololla Heidegger
tarkoittaa niin sanottua metafysiikan traditiota. Tämä tarkoittaa sitä, että
olemisellemme on olemassa, jokin ikuinen perusta, jokin, joka on ikuisesti
läsnä. Platonille se oli ideamaailma, Aristoteleelle ensimmäinen liikuttaja,
Descartesille Jumala. Tämä on kuitenkin äärimmäisen hankala kanta
Heideggerille. Heideggerille mitään ikuisesti läsnä olevaa ei ole olemassa.
Metafysiikan traditio on Heideggerille länsimaisen filosofian suurin erhe.

Gianni Vattimo kirjoittaa teoksessaan ”Uskon että uskon”: ”Metafysiikka

tarkoittaa Heideggerin filosofiassa ajattelua, joka samaistaa olevan
objektiivisesti annettuun, edessäni olevaan olioon, jonka äärellä en voi kuin
mietiskellä tai ihailla hiljaa. Ei siksi, että se voitaisiin paljastaa erehdykseksi,
joka korvattaisiin todemmalla mutta yhä objektiivisella näkemyksellä siitä, mitä
oleva todella on” [14] Tällainen ajattelu johtaa siihen, että objektivoitu
todellisuus muuttuu puhtaan objektiiviseksi; pelkäksi hyväksikäytettäväksi
raaka-ainevarastoksi, objektien kasautumaksi. Ja kun näin käy, myös ihminen
muuttuu objektiksi, teknologisen riiston kohteeksi. Maailman objektiivinen
tosiasiallisuus muuttuu objektiviteetin metafysiikaksi. Oleminen ei voi olla
objektiivisuuteen sidottua, vaan olemisen luonne on radikaalisti historiallinen,
muuntuva ja häilyvä. (Taustalla on selvästikin vaikuttamassa Husserlin
fenomenologian vaatimus ottaa inhimillinen kokemus maailmasta tosissaan.)
Tämän vuoksi myös ihminen on koko ajan eri. Ihmisyydelle ei ole metafyysistä
essentiaa. Ihmisyyden teemaan palaan pian täsmällisemmin. Nyt on kuitenkin
tärkeää huomauttaa, että metafysiikan tradition tilalle Heidegger pyrkii
asettamaan olemisen historiallisuuden huomioonottavan filosofian:
fundamentaaliontologian.

Fundamentaaliontologia on fundamentaalista sikäli, että se pyrkii palaamaan

aikaan ennen Platonin ja Aristoteleen klassisia ontologioita, jotka käsittelivät
olevaa ikuisen nykyhetken, ikuisen läsnäolevan näkökulmasta. Heideggerin
olemisen ymmärtämisen projekti, olemisen kysyminen, tavoittelee sitä minkä
olemme jo ymmärtäneet, sen minkä olemme jo kohdanneet maailmassa
toiminnan kautta, sen mistä meillä on jo esiymmärrys. Fundamentaaliontologia
pyrkii eksistentiaalisen (olemisen tapaan liittyvän) analytiikan kautta
käsittämään Daseinin. Dasein on Heideggerille oleva, joka kykenee kysymään
omaa olemistaan, mikä puolestaan implikoi sitä, että Dasein on olio, joka jo
ymmärtää olemassaolonsa. (Vrt. yllä: Olemiskysymyksen hermeneutiikka.)
Karkeistaen voimme samaistaa Daseinin ja ihmisen, koska ihminen on ainoa
olio, joka kykenee kysymään omaa olemistaan. Ihminen ei ole tietoisuus,
kapseli ruumiin sisällä, eikä myöskään aristoteelinen ”animale rationale”.
Heideggerille ihminen on olio, joka olemisessaan pyrkii löytämään olemisensa
mielekkyyden. Daseinilla eli ihmisellä on Heideggerin mukaan mahdollisuus
määrittää itsensä aina toisin, aina uudella tavalla. Ihminen on Heideggerille
perustavasti avoin.
Ihmisen suhde maailmaan ei ole subjekti-objekti-suhde. Heideggerin mielestä
tällainen puhe on metafysiikkaa ja ansaitsee tulla hylätyksi. Pikemminkin
Heideggerin pyrkimyksenä on kehittää kieli, joka ei sortuisi tähän jaotteluun.
Heideggerille Daseinin, ihmisen, maailma konstitoituu tietynlaiseksi paitsi
välineellisessä toiminnassa, niin myös erilaisissa virittyneisyyden (stimmung)
tiloissa. Maailma näyttäytyy meille tietynlaisena – tai kuten asia
heideggerilaisittain ilmaistaan: maailma on tietynlainen tietynlaisessa olemisen
tavassa. Ihminen ei pyri ”saavuttamaan” objekteja, vaan on jo niiden kanssa.
Maailma avautuu meille joka hetki tietynlaisena, mikä tarkoittaa sitä, että
ihmisen oleminen on jatkuvassa muutoksen tilassa – lyhyesti: oleminen on
historiallista, eikä sillä ole mitään päämäärää. Ihmisellä ei ole metafyysistä
päämäärää tai olemusta. Ihminen on aina jollain tavoin kesken.

Ihmisen olemiseen liittyy olennaisesti kuolema. Kuvailin aiemmin ihmisen

olemisen välineellis-toiminnallista luonnetta, joka viime kädessä tekee koko
olemisesta funktionaalis-holistisen kokonaisuuden, jossa tietty välineellinen
toiminta paljastaa koko olemisen ja olemattomuuden. Ihmisen välineellinen
toiminta paljastaa koko olemisen itsessään. Heidegger ei käsitä luontoa
objektijoukkona, jota ihminen, subjekti, tuijottaa lasiruudun takaa. ”Olemisessa
ja Ajassa” Heidegger kirjoittaa: ”Luontoa ei pidä tässä ymmärtää vain
esilläolevana – eikä myöskään luonnonvoimana. Metsä on viljelysmetsää, vuori
kivilouhos, virta vesivoimaa, tuuli on ’tuulta purjeisiin’. ’Ympäristön
paljastumisen myötä kohdataan näin paljastunut ’luonto’ […] Kasvitieteilijöiden
kukat eivät ole kukkia pientareella, geografisesti ymmärretty virran
’syntypaikka’ ei ole ’lähde laaksossa’”. [15] Oleminen paljastuu, ei
objektivoivassa katseessa, vaan käytännöllis-välineellisessä toiminnassa.
Välineellinen toiminta tuottaa olemisen kokonaisuuden, jonka viimeisin
kiinnityspinta on ”olemattomuus”. Ihmisen oleminen on aina kuolemaa kohti
olemista (zein-zum-tode), joka on tämä olemattomuus. Ilman olemattomuutta
oleminen ei käy käsitettäväksi.

Olemattomuus käsitetään välineellisessä suhteessa maailmaan. Kun lyömme

naulan lautaan, tulee lauta paljastuneeksi. Samoin tulee seinä johon lauta on
naulattu; seinä paljastaa talon jossa seinä on ja talo paljastaa maapalan, jolle
talo on rakennettu. Tämä ketju jatkuu kunnes kokemus täyttyy koko olemisella,
mikä johtaa olemisen kysymiseen. Välineellinen toiminta paljastaa koko
olemisen – mutta ainostaan olemattomuuden kautta. Ihminen kysyy
kysymyksen: ”Miksi on jotain pikemminkin kuin ei mitään?” Välineellisen
toiminnan hermeneuttis-fenomenologinen tutkiminen avaa horistontin, josta
käsin kysymys olemisen mielestä voidaan asettaa. Ymmärrämme olemisen jo
esiymmärryksenä välineellisessä toiminnassa. Pelkkään esilläolevaan (tai
läsnäolevaan) tarrautuva ajattelu ei kykene käsittelemään tätä kysymystä,
koska se ei kykene käsittämään olemattomuutta. Olemattomuushan ei ole
mitään esilläolevaa tai läsnäolevaa: emme kykene sitä havaitsemaan. Juuri
tämän niin sanotun ”läsnäolon” metafysiikan historia on läsnä jo Platonin
ajattelussa. Tämähän ajatteli todellisuuden olevan viimekädessä ikuisesti läsnä
olevia ideoita, jotka ovat muuttumattomia ja staattisia. Tämä ”läsnäolon”
subjekti-objekti-metafysiikka päätyy Heideggerin mukaan länsimaisessa
ajattelussa täydelliseen nihilismiin, jossa olemisella itsellään ei ole enää mieltä.
Heidegger pyrkiikin omassa ajattelussa ylittämään metafysiikan subjekti-
objekti-kielen, jotta löytäisi keinon käsitellä olemisen mieltä. Heideggerin
ajattelun tarkoitus on karkeasti ottaen ainoastaan käsittää kuolema,
olemattomuus, ja siten paljastaa olemisen mieli.

Koska ihmisen oleminen on kuolemaa kohti olemista, on Heideggerin

pääteoksen nimi itse asiassa sanaleikki: Heideggerille oleminen on yhtä kuin
aika, ja toisin päin. Aika on nuoli kohti kuolemaa. Kuolema, olemattomuus,
tekee olemiselle rajan, jonka puitteissa oleminen saa mielensä. Ihmisen
käsittäminen tiettyjen objektien, läsnäolevien joukoksi (oli tämä läsnäolo
naturalistista tai essentialistista) on juuri tästä syystä virheellistä. Ihminen on
ajallinen, muuttuva eikä häntä siksi voida mitata tai kuvata. Ja jos voidaankin,
niin kuitenkaan tämä mittaaminen tai kuvaaminen ei ole millään tasolla
olennaista. Olennaista pikemminkin on se, mikä on ihmisen suhde
kuolemaansa; kääntäen: hänen olemiseensa. Ihminen on jatkuvasti kohti
kuolemaa, jota ihminen ei kuitenkaan koskaan voi kokea, koska kun kuolema
tapahtuu, on ihminen jo poissa. Tästä syystä kuolema on ihmiselle
äärimmäinen mahdollisuus. Se tekee ihmisen olemisesta ajallista ja
historiallista, ja antaa sille merkityksen. Juuri siitä syystä, ettei hänen
olemisellaan ole metafyysistä perustaa, tekee ihmisestä vapaan.
”Daseinin olemista, ”olemista kohti kuolemaa”, määrittää radikaali äärellisyys:
sen on oltava olemisensa ”heitettyä perustaa”, oma kohtalonsa, jota se ei itse
ole asettanut, mutta joka sen on otettava osakseen aina uudelleen. Se ei voi
koskaan hallita tätä perustaa, vaan sen täytyy olla olemistaan, jota hallitsee ja
rajaa kuoleman mahdollisuutena ”ei mikään” (das Nichts).” [16]

”Das Man”

Ihmisen perusvire tähän ”kuolemaa kohti olemiseen” ei kuitenkaan aina tule

esille. Olemattomuus, tyhjyys, paljastuu ainoastaan ahdistuneisuuden (Angst)
virittyneisyydessä: ” "Ahdistavassa tulee ilmeiseksi, että 'se ei ole mitään eikä
missään'. Tämän maailmansisäisen 'ei minkään' ja 'ei missään' ynseys
tarkoittaa fenomenaalisesti, että ahdistavana on maailma sellaisenaan.
Täydellinen merkityksettömyys, joka näyttäytyy 'ei mitään' ja 'ei minkään'
yhteydessä, ei tarkoita maailman poissaoloa, vaan että maailmansisäinen
oleva on itsessään niin merkityksetöntä, että tämän merkityksettömyyden
perusteella enää vain maailma maailmallisuudessaan tyrkyttää itseään. […] Se,
mikä ajaa ahtaalle, ei ole tämä tai tuo, mutta ei myöskään kaiken esilläolevan
summa yhteensä, vaan käsilläolevan mahdollisuus yleensä, siis maailma itse."
[17]

Ihmisen ollessa ”langennut” (verfallen) arkipäivän askareisiin ja puuhiin,

jutellessaan toisten ihmisten kanssa, on ihminen ottanut kenen tahansa (das
Man) roolin. Tämä ”kuka tahansa” on kanssatäälläoloa, Mitdasein, tai
lyhyemmin, Mitseinia. Se on ihmisen sosiaalisuutta, välttämätöntä
kanssakäymistä.

”Me nautimme ja huvittelemme, kuten kuka tahansa nauttii; me luemme,

näemme ja arvioimme kirjallisuutta ja taidetta kuten kuka tahansa näkee ja
arvioi; mutta myös vetäydymme "suurista laumoista" syrjään kuten kuka
tahansa vetäytyy; pidämme kuohuttavana sitä mitä kuka tahansa pitää
kuohuttavana. Kuka tahansa, joka ei ole mitään määrättyä ja on kaikki, mutta
ei summana, määrää jokapäiväisen olemistavan. [...] Kenen tahansa
olemisessa on olemuksellisesti kyseessä tavanomaisuus. Siksi kuka tahansa
pysyttelee faktisesti siinä tavanomaisuudessa, mikä on soveliasta, hyväksyttyä
ja mikä ei, mikä takaa menestyksen ja mikä ei. Tämä tavanomaisuus, joka
antaa mallin sille, mitä voi ja saa panna alttiiksi, vahtii jokaista esiin tunkevaa
poikkeusta. Jokaista etuoikeutettua pidetään äänettömästi kurissa. Kaikki
alkuperäinen on silottunut yhdessä yössä jo kauan tunnetuksi. Kaiken
taistelemalla saavutetusta tulee kätevää. Jokainen salaisuus menettää
voimansa. Huoli tavanomaisuudesta ilmaisee jälleen täälläolon olemuksellisen
tendenssin, jota kutsumme kaikkien olemismahdollisuuksien tasoittamiseksi”
[18]

Tällaista olemisen tapaa Heidegger kuvaa käsitteellä ”epävarsinainen”

(uneigentlich) vastakohtana ”varsinaiselle”, autenttiselle olemiselle
(eigentlich). Tässä epävarsinaisuuden tilassa ihminen ei enää omista itseään.
Kenen-tahansa, das Manin, syntyminen perustuu sille, että sivuutamme
kysymyksen omasta olemisestamme, olemisemme omalaatuisuuden. Das
Manin tilassa otamme itseemme etäisyyttä, ja kadotamme sen. Kohtelemme
omaa olemistamme kuin se olisi esillä- tai käsilläoleva; jokin niistä olevista
jotka näyttäytyvät kokemuksessamme. ”Epävarsinaisuus viriää erityisesti
silloin, kun ymmärrämme itsemme kartesiolaisiksi minuuksiksi ja elämme […]
siten, että katsomme koko ajan olkapäämme yli ja vertailemme omia
”minuuksiamme” toisten minuuksiin”. [19] Heideggerin mukaan kuka-tahansa
opettaa meidät lähestymään kaikkea tuttuna ja turvallisena. Mutta koska
ihmisen olemiseen liittyy vahvasti vieraus (saks. umheimlichkeit; kreik. deinon.
Vieraus voidaan tässä käsittää oleminen jatkuvaksi muutokseksi, ihmisen
olemisen perustattomuudeksi). Das Manin oleminen kuitenkin peittää tämän
vierauden, ja siten kuolemaa kohti olemisen. Lankeaminen (verfallen) tähän
das Manin maailmaan tapahtuu ”juttelun” piirissä. Das Man houkuttelee
Daseinin ”tuhertelemaan”, ”juoruamaan” ja ”kertomaan asioita eteenpäin”.
[20] Tässä kommunikaatiossa ainoa tarkoitus on rikkoa hiljaisuus ja tuoda
Daseinit yhteen.

Tämän olemisen varsinaisuuden ja epävarsinaisuuden jaottelun pohjalta on

pyritty kehittämään myös etiikkaa.

Heideggerin etiikka

Heidegger lähtee etiikassaan liikkeelle varsinaisuuden käsitteestä. Varsinainen

etiikka eroaa perinteisestä etiikasta siinä, ettei se pyri muotoilemaan loogisesti
oikeaoppisia propositioita oikeasta ja väärästä, vaan tekemään etiikan
olemiskysymyksen piiriin. Heidegger kääntää kreikan kielen sanan ”ethos”,
joka hänen mukaansa on alun perin tarkoittanut ihmisen asuinsijan (Aufhalten)
pohtimista. Koska ihmisen olemisella ei ole metafyysistä pohjaa, on etiikka
ennen kaikkea yritys löytää olemisen mieli. Ihminen on olio, jonka olemisen
mieli pohjautuu olemattomuuteen, kuolemaan. Oman olemisensa kysyminen on
Heideggerille alkuperäistä etiikkaa. ”Toisin sanoen olemisen totuuden ajattelu,
joka lähtee omasta itsestä, on aina jo eettistä pohdintaa.” [21] Kuolemaa kohti
oleminen paljastaa olemisen varsinaisella ja alkuperäisellä ihmisen eettiseksi
olioksi. Tämä tarkoittaa sitä, että varsinaisesti vain kuolemaa kohti ollessaan
ihminen yltää eettisyyteen.

Kuitenkin jo Das Manin tilassa ihmisen oleminen on ontologisesti eettistä. Das

Manin olemisen tavasta, ”huolesta” (Sorge), on filosofi John Paley pyrkinyt
kehittämään niin sanottua Huolen etiikkaa. Huolen etiikka perustuu ihmisen
perustavanlaatuiselle huolelle omasta olemisestaan, asemastaan ja paikasta
täälläolosta. Huoli kohdistuu ensisijassa itseen. Asioista huolehtiminen
(Besorge) on ihmisen erityinen eksistentiaali, se on huolen rakenne, joka
kuuluu maailmassa-olemiseen. Huolen toinen muoto on toisista huolehtiminen
(Fürsorge). Se perustuu ihmisen Mitseiniin, ihmisen sosiaaliseen olemiseen.
Koska ihmisen oleminen on aina myös sosiaalista, on etiikankin sitä oltava.
Ihminen on Paleyn mukaan jatkuvasti kantamassa vastuuta muista. Ihminen on
ontologisesti eettinen olento. Tämän vuoksi skeptikoiden, nihilistien, kysymys:
”Miksi olla ylipäätään eettinen?” on harhaanjohtava. Ihminen ei kerta kaikkiaan
voi olla ilman etiikkaa. Uppoutuneena toisten-kanssa-olemiseen ihminen
kykenee jo huolehtimiseen. Das Manin maailmassa tiedämme aina jo miten
tulee toimia, toimimme aina jo eettisesti. [22]

Tämän ”epävarsinaisen” etiikan vastakohdaksi Heidegger pyrkii rakentamaan

”varsinaisen” etiikan. Tällä Heidegger pyrkii vastaamaan sellaisiin kysymyksiin
kuin ”missä on moraalisuuden ja moraalittomuuden alkuperä ’yksityisen’
ihmisen elämässä?”, ”kuinka eettisyys on ylipäätään mahdollista?”. Tässä
yhteydessä on syytä nostaa esiin das Manin ohella kolme tärkeää käsitettä:
omatunto (Gewesen), päättäväisyys (Entschhlossenheit) ja alkuperäinen
syyllisyys. (Schuld; käsite viittaa syyllisyyden lisäksi vastuuseen, velkaan ja
kiitollisuudenvelkaan). [23] Heideggerväittää koko ihmisen olemisen
perustuvan viimeksi mainitulle, ”syyllisyydelle”. Se nousee kuolemaa kohti
olemisesta, se nousee tyhjyydestä, olemattomuudesta. Ja vaikka ihminen onkin
pelkkä maailmaan heitetty luonnos vailla (metafyysistä) perustaa, kykenee
ihminen ottamaan olemisensa haltuun. Tästä nousee varsinainen etiikka. Vain
tässä syyllisyydessä ihminen kykenee ottamaan oman olemisensa vakavissaan;
syyllisyydessä ihminen kykenee kantamaan vastuuta. Vastuunkantaminen das
Manin olemisessa ei ole mahdollista, sillä ihminen on kenenä-tahansa ollessaan
kadottanut itsensä itseltään, ”abstrahoinut” itsensä. Kenenä-tahansa oleminen
ei ole kenenkään erityistä olemista. Das Man poistaa ihmiseltä vastuun ja on
siksi epävarsinaista olemista.

Varsinainen etiikka on aina kytköksissä ihmisen olemiseen ja ihmisen kykyyn

kysyä ja käsittää olemista ja sen luonnetta. Varsinainen etiikka on omantunnon
vaatimusten kuulemista ja sen mukaan toimimista. Varsinainen etiikka vaatii
ihmistä tulemaan tutuksi oman olemisensa kanssa. Sitä voidaankin kutsua
eräänlaiseksi herooiseksi etiikaksi, jossa korostuu yhden partikulaarin täällolon,
Daseinin vapaus (perustattomuus), valinta ja vastuu. ”Eettisyys toteutuu
kulloisenkin täälläolon eksistoimisen kautta, mikä aktualisoituu yksilön
toiminnassa, valinnassa ja päätöksessä.” Ihmisen omatunto on jotain mikä
voidaan käsittää das Manin, kenen-tahansa olemisen vastakohdaksi. Das
Manina toimiessaan ihminen toimii kuten ”kuka tahansa toimisi”. Hän ei kanna,
hänen ei tarvitse kantaa vastuuta omasta toiminnastaan. Toisin on laita
varsinaisessa olemisessa: ihminen kantaa vastuun ja toimii kuten hänen
omatuntonsa sanoo. Omatunto heittää ihmiselle haasteen, joka ajaa ihmisen
syyllisyyden tilaan. Ongelmana Heideggerin etiikassa näyttäisi olevan se, ettei
se anna kovinkaan täsmällisiä eettisiä suuntia ihmisen toiminnalle. Tästä syystä
sitä onkin kutsuttu ”formaaliksi etiikaksi”.

Heidegger ja humanismi (Epilogi)

Olen pyrkinyt esseessäni erittelemään Martin Heideggerin filosofiaa hyvin

yleisellä tasolla. Vaikka tekstini otsikkona onkin ”Martin Heideggerin
ihmiskäsitys”, ei varsinainen teksti ole käsitellyt kysymystä kovinkaan spesifillä
tavalla. Tämä johtuu käsityksestäni, jonka filosofiaa ei voida jakaa: ontologia ja
etiikka; tieteenfilosofia ja poliittinen filosofia ovat yhtä. Vakaumukseni mukaan
filosofia on maailmankatsomuksen perustojen kriittis-rationaalista tarkastelua
sekä (ehkä hieman suuruuden hullua) pyrkimystä rakentaa koko todellisuuden
kattava totaliteetti. Tällaiseen kuvaan filosofiasta mahtuu ilman muuta myös
Martin Heideggerin ajattelu. Tässä tekstissä on kuitenkin käsiteltävä vielä
Martin Heideggerin suhdetta humanismin traditioon, jotta tekstini tekisi sen
otsikolle oikeutta.

Teoksensa ”Kirje Humanismista” alussa Heidegger sanoutuu jyrkin sanoin irti

humanismista filosofiana. Siinä hän kysyy, onko humanismi käsitettä ollenkaan
tarpeen säilyttää [24]. On nimittäin Heideggerin mukaan niin, että jokainen
humanismi sortuu metafysiikan kieleen. Se pyrkii määrittelemään ihmisen
ulkoapäin. Jokainen humanismi on Heideggerin mukaan pyrkinyt antamaan
ihmisestä viimeisen sanan, jonkin, joka määrittäisi ihmistä ikuisesti. Tämän
vuoksi ”[j]okainen humanismi joko perustuu metafysiikkaan tai muodostaa
itsestään perustan sellaista varten”. [25] Kuten luonnontiede ajattelee
maailman jo matemaattiseksi ennen kuin alkaa maailmaa tutkimaan [26]
samoin humanismi jo tulkitse olevan, siis ihmisen, jo jonkilaiseksi ennen kuin
alkaa sitä määrittelemään. Heideggerin mielestä humanismi ei ainoastaan jätä
vastaamatta kysymykseen olemisen mielestä vaan ei itse asiassa käsitä koko
kysymystä, koska käsittää ihmisen joksikin läsnäolevien objektien summaksi eli
on metafysiikkaa. Heidegger esittää ajatuksen myös toisinpäin ja sanoo, että
itse asiassa kaikki metafysiikka on ollut humanismia, koska se on nähnyt
totuuden ajattelun ponnisteluna ihmisen hyväksi. Ja koska metafysiikka ei kysy
olemisen mieltä tai totuutta, ei se myöskään kykene ymmärtämään ihmisen
olemista ja sen erityislaatuisuutta.

Heidegger pyrkii muuttamaan ihmisestä käydyn keskustelun luonnetta

puhumalla ihmisestä olemisen paimenena. [27] Tällaisella muotoilulla
Heidegger pyrkii jättämään ihmisen olemuksen avonaiseksi ja
määrittelemättömäksi. Heidegger ei pyri määrittelemään ihmistä uudelleen
metafyysisesti, vaan ajattelee ihmisen olevaksi, joka pystyy kysymään omaa
olemistaan. Ihminen toisin sanoen jo ymmärtää sen, että on olemassa ja pystyy
sitä ihmettelemään. Heidegger pyrkii ylittämään perinteisen humanistisen
ajattelun ja väittämään, että se mitä ihminen on kulloisenakin historian
hetkenä, ei määrity ihmisestä itsestään käsin vaan historiasta ja olemisesta
itsestään käsin. Ihminen on aina jo heitettynä maailmaan ja ihminen aina jo on
maailmassa. Heidegger sanoo, että se mitä ihminen on, ei ole ikuista ja että
koko ihmisolemus on alisteinen olemisen historiallisuudelle.

Jean-Paul Sartre kirjoittaa teoksessaan ”Eksistentialismikin on humanismia: ”Jos

kerran olemassaolo on ennen olemusta, mitään ei voida selittää määrätyn ja
muuttumattoman ihmisluonnon avulla: ei ole olemassa determinismiä: ihminen
on vapaa.” [28] Ja juuri Sartrea vastaan Heidegger hyökkääkin
humanismikirjeessään. Heideggerille oleminen on jo jonkinlaista ihmisen sinne
syntyessä, se on täynnä kaikenlaisia olevia, jotka määrittävät ihmisen olemista.
Tähän näyttäisi viittaavan Heideggerin tapa puhua kielestä ”olemisen talona” ja
ihmisestä olemisen vartijana [29]. Tarkoittaako tämä sitä, että historiallisesti
määräytynyt kieli ja siitä syntynyt oleminen on jo valmiina odottamassa
ihmisen sinne saapumista? Oleminen ei tietenkään paljastu ilman ihmistä,
mutta ihminen ei ole sen enempää tyhjä taulu, jolla on radikaali vapaus
määritellä itsensä, kuin ikuisen essentian omaava metafyysinen oliokaan. Ei.
Ihminen on pikemminkin historiallinen oleva, joka syntyy jo johonkin olemisen
tapahtumiseen, johonkin historian aikakauteen. Jos siirrymme Heideggerin
ontologisesta (olemiseen liittyvästä) kielestä perinteisempään onttiseen
(olevaan liittyvään) kieleen, voimme ajatella, että ihminen on olemassa jo
jossakin kontekstissa. Ihminen ei ole vapaa syntyessään, vaan hänen
olemistaan määrittävät erilaiset kulttuuriset ja yhteiskunnalliset rakenteet.
Heidegger on tässä mielessä eräänlainen antihumanisti. Subjektiudenkaan ei
voida ajatella olevan olemassa ikuisesti, vaan sekin tulee nähdä historiallisena
ja yhteiskunnallisena tuotteena. Jos Heideggeria haluaa ajatella tästä
horisontista käsin, on ranskalaisista ajattelijoista Heideggeria lähempänä
sellaiset ajattelijat kuten Lacan, Foucault ja Althusser, kuin Sartre. Jos Sartrelle
oleminen tulee ennen olemusta, tulee Heideggerille oleminen ja sen historia
ennen ihmistä.

Viitteet:

1. Heidegger 2000b, s. 21

2. Heidegger 2000b, s. 22-24

3. Heidegger 2000b, s. 23, alaviite 7

4. Juntunen 1986, s. 71

5. Heidegger 2000b, s. 24

6. Kts. esim. Gunnar Skirbekk, ”Ihminen eli Dasein transsendentaalisena

immanenssina” teoksessa Kakkori 2003, s. 69-89.

7. Heidegger 2000b, s. 24

8. Kakkori 2003, s. 91

9. Kupiainen teoksessa Kakkori 2003, s. 21

10. Sama, s. 21

11. Sama, s. 14

12. Gadamer 2004, s. 32

13. Viittaan fundamentaaliontologiaa käsittelevässä kohdassa lähinnä teokseen

Backman & Luoto 2006. Teksti löytyy (tosin muunneltuna) myös internetistä
filosofia.fi:stä: http://filosofia.fi/node/2404

14. Vattimo 1999, s. 22

15. Heidegger 2000b, s. 99

16. http://filosofia.fi/node/2404

17. Heidegger 2000b, s. 235

18. Heidegger 2000b, s. 165-166

19. Rée 2000, s. 33

20. Sama, s. 34

21. Joensuu teoksessa Kakkori 2003, s. 132

22. Sama, s. 134

23. Sama, s. 136

24. Heidegger 2000, s. 54

25. Sama, s. 60

26. Kts. Heidegger 2000, s. 12

27. http://filosofia.fi/node/2404
28. Sartre 1965, s. 19

29. Heidegger 2000, s. 73

Kirjallisuus:

Aristoteles: Metafysiikka, Helsinki: Gaudeamus 1990

Backman, J. & Luoto, M.: Heidegger – ajattelun aiheita, Tampere: Euroopplaisen

filosofian seura 2006

Gadamer, H-G.: Hermeneutiikka, Tampere: Vastapaino 2004

Heidegger, M.: Kirje Humanismista/Maailmankuvien aika, Helsinki: Tutkijaliitto

2000

Heidegger, M.: Oleminen ja Aika, Tampere: Vastapaino 2000

Juntunen, M.: Edmund Husserlin filosofia – fenomenologia ja apodiktisen tieteen

idea, Helsinki: Gaudeamus 1986

Kakkori, L. (toim.): Katseen tarkentaminen – kirjoituksia Martin Heideggerin

Olemisesta ja Ajasta, Jyväskylä: SoPhi 2003

Platon: Valtio, Helsinki: Otava 1981

Rée, J.: Heidegger – historia ja totuus Olemisessa ja Ajassa, Helsinki: Otava

2000

Sartre, J-P.: Esseitä 1 – Eksistentialismikin on humanismia/Juutalaiskysymys,

Helsinki: Otava 1965

Vattimo, G.: Uskon että uskon, Jyväskylä: Nemo 1999