Tuntematon sotilas

Väinö Linna oli yksi merkittävimmistä suomalaisista laatijat 20-luvulla. Hän saapui välittömästi
kirjallisen maineen hänen kolmas romaaninsa Tuntematon sotilas, julkaistu 1954, ja konsolidoitu
hänen asemansa trilogian "Täällä Pohjantähden alla". Teos synnytti niin valtaisan keskustelun,
että sitä kutsuttiin kirjalliseksi jatkosodaksi.

Vuonna 1954 jatkosota oli edelleen vain vähän tutkittu alue. Koko syyllisyyskeskustelu ovat
tehneet jatkosodasta poliittisesti aran aiheen. Talvi- ja jatkosotaa käsitteleviä romaaneja oli
kuitenkin ilmestynyt useita, esimerkkiksi Jussi Talven romaani ”Ystäviä ja vihollisia”, vain
muutamaa kuukautta ennen ”Tuntematonta sotilasta”.

Toinen, vähäisempi Tuntemattoman sotilaan ympärillä käyty sota oli luonteeltaan kirjallinen.
1950-luvun puolivälissä suomalaisessa kirjallisuudessa oli selkeä murrosvaihe, ja modernismi oli
murtautunut esiin runoudessa. Kirjallisella kentällä odotettiin modernistista romaania ja
Tuntematon sotilas oli vastaus muihin kuin modernismin odotuksiin. Modernismin
puolestapuhujien taholta teos leimattiin rakenteeltaan ja muodoltaan vanhanaikaiseksi. Katsottiin
että Linna oli häpäissyt kolme pyhää; suomalaisen upseerin, suomalaisen sotilaan ja suomalaisen
lotan.

Väinö Linnan Tuntematon sotilas ei ole vain suomalaisen kirjallisuuden merkkiteos vaan myös
kansakunnan vaikeiden aikojen ja niihin liittyvien tunteiden tulkki. Vuonna 1954 ensimmäisen
kerran ilmestynyt teos oli sodan jälkeisessä Suomessa samalla kertaa sekä luettu että parjattu.
Sen alkuperäinen versio - kustantajallekin liian rohkea - Sotaromaani - ilmestyi vasta vuonna
2000. Tuntematon, kuten kansankielellä lyhennetään, on kunnianosoitus suomalaisille
sotaveteraaneille, jotka kokivat sodan jälkeisessä maassa samalla aikaa sekä kunnioitusta että
myös parjausta. Romaani kertoo toisesta maailmansodasta ja suomalaisen
konekiväärikomppanian vaiheista läpi Suomen ja Neuvostoliiton käymän jatkosodan. Sotaa
edeltävinä päivinä itäsuomalaiselle hakkuuaukealle harjoittelemaan kokoontuneet nuoret miehet
joutuvat käymään läpi kaikki sodan vaiheet. Hyökkäyssodan uho ja isänmaallisuus vaihtuu
asemasodan tylsistyttävään mutta salakavalaan odottamiseen ja lopulta rankkaan
perääntymistaistoon. Miehet muuttuvat matkan aikana, uusia tulee tilalle ja vain harva
alkuperäisistä näkee sodan lopun ja tärkeimmän: Suomen itsenäisyyden säilymisen. Linna kuvaa
sodan koko kirjon yksittäisten henkilöiden kautta. Erilaisista yhteiskunnallisista oloista tulleet ja
eri tavoin ajattelevat miehet kokevat yhdessä sekä vihollisen puolelta tulevan kauhun että välillä
naurettavuuksiin meneviä toimia omilta esimiehiltään. Teos on vahva kritiikki sotaa vastaan sen
kaikessa järjettömyydessään mutta myös kokonaisvaltainen kertomus tapahtuneesta. Linnan
taidokas kuvaus tuo lukijan niin lähelle joukkuetta, että välillä tuntee olevansa mukana raskaassa
matkassa ja voi nähdä jopa maiseman rintamalinjan edessä.
Romaani ei ole yksittäinen päähenkilö (se sekä alkaa ja loppuu ironinen pelata kertojan
kaikkitietävyyttä), ja sen painopiste on eri vastauksia kokemusta sodasta. Miehet ovat hyvin
erilaisia sosiaalisen taustan ja poliittiset asenteet, ja niillä kaikilla on omat keinonsa selviytyä,
mutta yleiskuva on yksi aivan relaxedly asiallista asennetta, ja miesten halveksuntaa
muodollisuuksia ja kurinalaisuus on turhautumista joidenkin virkamiehet. Ne ovat kaikki siellä
vain saada työnsä tehtyä, ja virallinen propaganda, sekä omat että vihollinen on heidän lähde
huvi-tai suoranainen hyökkäys. Linnan oma kuvaus miesten romaanin viimeinen virke "Aika
velikultia" - jotain " hyviä poikia". Tärkeimmät tulojen merkkiä kolme luutnanttia, jotka
ilmentävät erilaisia asenteita: yksi tiukka ja syrjässä, yksi rento ja veljellisen yksi idealistinen ja
myöhemmin pettyneitä, mutta rohkea ja uskollinen miehiä.

Linna loistaa kuvataan psykologian hänen merkkiä. Hän maalaa realistisen vielä erittäin
sympaattinen kuvia hyvin erilaisia miehiä: pelkureita ja sankareita, aluksi naiivi, lopulta rohkea
yläluokan idealisti Kariluoto, maanläheinen Koskela, kovettunut ja kyyninen Lehto, joukkue
koomikko Vanhala ja vahvan Rokka, poliittisesti välinpitämätön Hietanen ja kommunistisen
Lahtinen. Monet hänen hahmot ovat tulleet pidettävä arkkityypit Suomen miesten.

Vänrikki Vilho Koskela oli kirjan alussa noin 30-vuotias hiljainen mies. Hän oli ollut
talvisodassa ja miehet olivat kuulleet hänen teoistaankin siellä. Itse Koskela ei välittänyt vanhoja
muistella vaan piti matalaa profiilia. Koskela oli hämäläisen pienviljelijän poika, eikä hän
aikonut enää jatkosodan jälkeen jäädä armeijaan. Hän oli myös saanut liikanimen Ville Vaitelias
hiljaisuudestaan johtuen. Koskela oli erittäin arvostettu henkilö alusta lähtien, joskin hänen
arvonsa nousi – jos mahdollista – vieläkin korkeammalle sodan kuluessa. Arvostus näkyi myös
ylemmiltäkin tahoilta. Hän oli esimerkiksi kapteeni Kaarnan henkilökohtainen lähetti, eikä
Kaarna tätä kunniaa myöntänyt ihan jokaiselle.

Vaikka sota olisi voinut nostaa häntä suuressa arvossa, hän ei hyväksy tätä. Korvaukseksi
hänelle jaettiin paljon erilaisia kunniamitaleja ja sen sellaisia. Suurin syy siihen, että hän
kieltäytyi ylennyksistä oli se, että hän halusi olla joukkueensa luona. Tämä sopi joukkueellekin
erinomaisesti, koska Koskela ei tehnyt itsestään suurta numeroa, vaan oli sinut miestensä kanssa.
Hän ei muutenkaan pitänyt turhasta »herroittelusta» mutta kunnioitti kyllä itse itseään
ylempiarvoisia.

Komentokorsussa tapahtunut nyrkkitappelu lienee Koskelan harvoja ellei peräti ainoa tapaus,
kun hän menettää hermonsa ja itsehillintänsä. Tässäkin tapauksella oli tietysti alkoholilla
sataprosenttinen vaikutus asiaan. Tapaus kuvastanee juuri sitä, miten Koskelakin oli yleensä
niellyt kiukkunsa, mutta nyt itsehillinnän puuttuessa, päästi hän kaiken patoutuneen vihansa
yhdellä iskulla vänrikkiä kohti.

Koskelan kuolema tapahtui hänen yrittäessään pysäyttää kasapanoksella panssarivaunua, joka

onnistuikin Koskelan itsensä kustannuksella. Hän arvioitiin itsekin tienneen, että hän ei sieltä
hengissä selviäisi, mutta syystä tai toisesta Koskela teki urotekonsa silti.
Koskela on ominaista myös puheessaan. Kun hän kuvaili sotaa Suomesta, hän sanoi: ”Syö rautaa
ja paskantaa kettinkiä.” Hän ei hyväksy sotaa ja kaikki se hirmuteoista, mutta hän tietää, että
ainoa tapa saada läpi on pitää oman myönteiset näkymät: ”No terve miestä. Hellurei pojaat...
Mihin mennään?”. Hän myös todistaa, että hän on hieno tietävä ihmisen psykologiaa, ja hän on
erittäin vahva elämän periaatteet: ”Mies menee ja mies tulee ja mies vastaa itse kulkemisistansa”.
Hän on tärkeä osa kollektiivista luonnetta Linna luo, ja hän onnistuu tasapainottamaan monet
erilaiset sodan kasvot jotka heijastuvat sotilaiden psykologia.

Romaani sai vaihtelevia arvioita. Konservatiivien kriitikot, etenkin Toini Havu, Helsingin
Sanomat, tuomitaan, koska se antoi tarkoituksella alhainen näköalapaikka pisteen ja unohdetaan
isompi kuva. Linna syytettiin vetämällä maan isänmaalliset ihanteita lokaan, ja jopa hänen
tarkoituksensa oli tehdä tällaisia idealismia vähän alas. Muut arvostelijat tunnustettu Linnan
saavutus ja julkinen otti välittömästi "Tuntematon sotilas " omakseen. Se on edelleen yksi
myydyimmistä kirjoista kaikkien aikojen Suomessa. On väitetty, että kirja on kunnianosoitus
Suomen miesten II maailmansodassa: sodanvastaiset: sodanvastaiset mutta tappiomielialaan
vasta.