Olemme erityistä tekoa

Jo vuoden olen hakenut mykistävää vastausta niille, jotka tenttaavat minua, että miltä tuntuu
muuttaa suurkaupunki Rotterdamista tänne "pieniin oloihin" ja miten minä olen sopeutunut. Olen
kokeillut monenlaisia vastauksia, mutta usein vain jää tunne, etteivät ne taida tyydyttää kysyjiä.

Ei minun eikä kenenkään muunkaan paljasjalkaisen tarvitse sopeutua Taivalkoskelle. Kun on tänne
syntynyt ja täällä elänyt lapsuusaikansa ja sen ohikin, on kasvanut taivalkoskelaiseksi. Sellaiselle
taivalkoskelaisuus on luonnollinen olotila. Niin siis minäkin olen taas luonnollisessa olotilassani.
Kun on udeltu, että mistä oikusta minä tänne Jumalan selän taakse taas tulin, kun kerran jo olin
päässyt ihmisten ilmoille, on se ollut kuin perustelujen tivaamista teolle, joka ei mahdu kysyjän
järkeen. Jos kuitenkin tulee takaisin sinne, mistä on alun perin lähtenyt, sitä ei tarvitse perustella.

Olen asunut sekä Oulussa että Rotterdamissa toistakymmentä vuotta molemmissa. Isoja paikkoja.
Kummassakaan ei minulta koskaan kysytty, että mitä sinä tänne tulit. Se ei tietysti ole omituista,
koska muutto maalta kaupunkiin on jo monelle sukupolvelle ollut normaali ilmiö. Olen miettinyt,
että onko niiden uteluiden takana, joihin olen yrittänyt vastauksia keksiä, ehkä huonommuuden
tunnetta "suuren maailman" suhteen. Niin ei kuitenkaan taida olla. Eiköhän kyse vain ole
harmittomasta hämmästelystä tai vitsailusta ja ehkä näppärästä konstista päästä jutun alkuun.

Taivalkoskelaiset saattavat joskus erehtyä pikku kateuteen toisiaan kohtaan, mutta muuta Suomea
tai ulkomaita meillä ei käy kateeksi. Kuusamolaisista meillä on tietysti käsityksemme, mutta ei
siinäkään ole kateutta eikä kopeutta, vihanpidosta puhumattakaan. Eihän siinä ole edes sen vertaa
ytyä, että meillä olisi kourallistakaan kuusamolaisvitsejä naurettaviksi. Soisinpa asian
korjaantuvan. Toisin on Rotterdamissa ja Amsterdamissa, joissa toistensa asukkaille nauretaan
jatkuvasti. (Rotterdamissa muuten ihan aiheesta.) Niiden ykkösjalkapallojoukkueiden,
Feyenoordin ja Ajaxin, kannattajien kesken käy ainainen kylmä sota. Naapurimaassa Belgiassa taas
asuu sellaisia höppänöitä, että he tuottavat alati hilpeyttä hollantilaisille ja sillä tavalla yhdistävät
näitä. Taivalkoskelaiset todella kulkevat naapuruusasioissa asialinjalla ellei peräti YYA-hengessä.

Minusta on jo pikkupojasta tuntunut, että me taivalkoskelaiset olemme jotenkin erityistä tekoa.. Se

ei ole pröystäilyä, vaan me sallimme ja toivomme, että muuallakin ihmiset tuntevat samoin omista
kotikonnuistaan ja niiden asukkaista. Mitä taivalkoskelaisuus on, sitä minä en osaa sanoa.
Määritelmään sitä ei voi vangita, mutta jotakin merkillistä se on. Kalle Päätalon Iijoki-sarja on sen
suurenmoisin ilmaus, dokumentti ja monumentti. Sehän tempaa sisälle taivalkoskelaisuuteen
sellaisenkin, joka ei koskaan ole täällä käynyt eikä ketään täkäläistä tavannut. Ja se vie mukaansa
niin, että lukija tahtoo lähteä paikan päälle Taivalkoskelle, Jokijärvelle, Kallioniemeen, Jalavan
pirttiin, näkemään ja nuuskimaan sitä maailmaa, joka hänet kirjailijamme kertomana on lumonnut.

Palattuani minua on ilahduttanut, että kotipitäjäläisteni taivalkoskelaisuus on tällä välin vankistunut.

Olisi voinut luulla, että väestökatokunnassa ilmapiiriä luonnehtisivat apeus ja epätoivo. Kaikkea
muuta. Täällä näkee tarmokkaita yrittäjiä ja virkeää henkistä harrastusta. Erityinen ilon aihe on,
että kylät ovat heränneet. Kylätoimikuntia oli ennenkin, mutta nyt ne toimivat määrätietoisemmin,
sanoisiko ammattimaisemmin, harrastelun sijaan. Päätalon tekopitäjälle sopii oikein hyvin, että
Jokijärvi on tässä kehityksessä kulkenut kuin lippulaivana kulttuurikyläprojektillaan, mutta upeita
ajatuksia on muuntunut hankkeiksi monilla muillakin kuntamme kulmilla. Täällä on veto päällä.

Osmo Buller , Päätalo-instituutin johtaja

Jokijärven Avviisi, 2003