parnassossa 4/2002 julkaistu romaaniin ”vihtapaavo”, like 1999, liittyvä essee

kynÄllÄ kyntÄjien ristiriipunta

elias lönnrot syntyi 200 vuotta sitten. hän juoksi suomen maailmankartalle noin 70
vuotta ennen hannes kolehmaista kirjoittamalla "kalevalan" ja "kantelettaren".
romaanissa "vihtapaavo" julkaisin lönnrotin kirjeen, jonka takia kolme runoilijaa
kokoontuu rautalammin kievariin odottamaan voittaja lönnrotin saapumista seuraavalle
kunniakierrokselle.
lönnrotin kirje on ajoitettu vuoteen 1836. siihen aikaan lönnrot oli saanut
ensimmäisen kerran "kalevalan" ensimmäisen laitoksen kokonaisena painoksena
käsiinsä, ja siinä ajassa tapahtuu myös romaani, jonka päähenkilö on
talonpoikaisrunoilija paavo korhonen eli vihta-paavo.
saman vuoden huhtikuussa maan pääkaupungissa pietarissa sai ensi-iltansa nikolai
gogolin “reviisori”. nikolai i nautti näytelmästä ja sanoi: “jokainen sai mitä kuului, ja
minä kaikkein eniten.”
lönnrotin kajaanissa kirjoittaman kirjeen uutinen on ensinnäkin se, että hän aikoo
vierailla rautalammilla jo neljännen kerran. virallinen historiankirjoitus tuntee
jatkossakin vain kaksi lönnrotin vierailua rautalammilla, mutta "vihtapaavon" kirjeessä
viitataan kolmanteen reissuun, jota ei juuri muisteta eikä kannata ylös panna, koska
"varsin tuiskeessa ja pöhnässä poikain kanssa pyörittiin rautalammin kartanoiden ja
kievarin väliä".
toinen "vihtapaavon" kirjeen uutinen on se, että lönnrot kiittää paavo korhosta
"kalevalan" nimen keksimisestä. kirjeen mukaan "alku-kalevalan" nimi tulee sanasta
kalavale eikä harvinaisesta kalevala-nimestä, jonka lönnrot tunsi vain yhdestä myödyn
neidin runon tekstistä, josta hän sen kanslianeuvos väinö kaukosen mukaan
"myöhäisessä vaiheessa sovitti eri kohtiin eepoksessa ja viimeksi sen nimeenkin".
kolmanneksi "vihtapaavon" kirje muistuttaa siitä ehkä nykyaikaa kiinnostavasta
seikasta, että lönnrot harjoitteli suomen kielen kirjoittamista ilman ä:tä ja öötä. samaa
me opettelemme nyt, kun kirjoitamme sähköpostin osoitetta.
ensimmäisellä runonkeruulenkillä vuonna 1828 lönnrot ei sattunut sattumalta
savoon ja rautalammille. ennen lönnrotin jalkaretkiä muun muassa a. i. arwidsson, von
becker ja k. a. gottlund olivat löytäneet rautalammin runokeskuksen. runojen lisäksi
lönnrot tykkäsi savolaisista toisin kuin vaikkapa snellman.
historian emeritusprofessori matti klingen mukaan "snellmanille savolaisten
puheliaisuus... ja varsinkin uteliaisuus oli vielä kuopion aikoina 1840-luvulla vaikeaa
kestää, mutta lönnrotille savolaiset ja savolaisuus olivat innostavia ja myönteisiä -
puheliaisuudella ja runoudella oli yhteytensä!"
saksalaisen filosofin von herderin ilmastoteorian mukaisesti lönnrot tiesi, että
luonnonrunoilijoita ei esiintynyt yhtä paljon maan kaikissa osissa. eteläsuomalainen
tottuu lönnrotin mukaan mukavaan elämäntapaan, jollaisessa runoilija ei tavallisesti
viihdy. pohjoisemmassa suomessa asiat ovat toisin ja varsinkin savossa. vaikka lönnrotin
viiden ensimmäisen keruumatkan kansanrunoussaaliista vain kolme prosenttia on
savosta, silti savon perinteisellä runoudella on aina ollut oma erikoisasemansa
suomalaisessa kansanrunoudessa. esimerkiksi maamme ensimmäisen kansanrunouden
tutkimuksen ensimmäisen julkaistun loitsun gabriel maxenius pani ylös kuopiossa. ja
"vihtapaavon" kirjeeseen liittyen on muistettava, että 1600-luvun lopulla paltamon
rovasti juhan cajanus kertoi selostuksessaan kalevanpoika-tarinoista, että kaleva-
jättiläisen pojista väinämöinen, ilmarinen ja kihavanskoinen olisivat oleskelleet myös
savossa. väinö kaukosen mukaan "kihavanskoinen on sittemmin tulkittu
pohjoissavolaiseksi ennustajahahmoksi".
lönnrot kirjoitti latinankielisen maisterinväitöskirjansa väinämöisesta ja hän tunsi
kihavanskoisen. sellainen ennustajahahmo saattoi lönnrotille olla myös k. a. gottlund,
joka ehti vuonna 1817 kirjoittaa ylös ajatuksen kalevalasta, suomalaisesta homeroksen
kaltaisesta eepoksesta.
ketterä ja osaavainen gottlund keräsi runoja pääasiassa etelä-savosta, juvalta, ja
lönnrotin mielenkiinto saattoi senkin takia kohdistua pohjoisempaan savoon, jossa
kihavanskoinen ei ollut vielä käynyt keräysretkillään. tosin jo vuonna 1822 gottlundilla
oli käsissään 82 säettä vihta-paavon viinarunosta. vuonna 1834 gottlund asettui sitten
asumaan kuopioon, ja esimerkiksi "vihtapaavon" kolmas päähenkilö rahvaanrunoilija
juhana ihalainen kiikutti hänelle säkeitään, joskin toimitti niitä myös lönnrotin
mehiläiseen. varsinainen käännekohta rahvaan keskuudessa syntyneen ja kansan laajasti
opetteleman painetun kirjallisuuden kehityksessä oli vielä yhdeksän vuoden päässä. jo
gottlund haaveili kirjapainon perustamisesta kuopioon, mutta maan ensimmäinen
sisämaan kirjapaino saatiin kallaveden rannalle vasta vuonna 1843.

taustatekstit

"vihtapaavoon" kirjoitetulla reviisori lönnrotin vuoden 1836 kirjeellä on kaksi tunnettua

taustakuvausta: lönnrotin i ja ii matkan tekstit, joissa kuvataan rautalammin vierailuja.
lisäksi voi lukea jakov grotin kuvauksen vuoden 1846 matkalta, jossa hän näyttää
vihtapaavo-romaanin toisen päähenkilön talonpoikasrunoilija bengt lyytisen.
kievarinpitäjä lyytinen valittiin suomalaisen kirjallisuuden seuran jäseneksi
ensimmäisenä rahvaan runoniekkana paavo korhosen nenän edestä vuonna 1836 juuri
ennen kuin nämä kolme runoilijaa alkavat odottaa lyytisen kievarissa godotia, lönnrotia,
voittajaa joka ei koskaan tule.
kievarissa minulla olivat kasassa väinö, ilmari ja kihavanskoinen, kalevan pojat,
jotka alkavat laulaa toisiaan suohon lönnrotin varjolla. kalevan pojat tietävät, että
lyytinen sivuutti korhosen, koska paavo ruotsalaisen tiukin körttipappi julius immanuel
bergh esitteli asian sks:lle. lyytinen oli ollut aikoinaan suonenjoella berghin
kotipappilassa passaripoikana ja siitä palkkana paukahti sks:n jäsenyys, johon rahvaan
runoniekoista ylsi seuraavaksi vasta vuonna 1842 pietari makkonen. silloin korhonen oli
maannut jo kaksi vuotta rautalammin hautausmaalla, jonne hänet haudattiin ilman
kirkonkellojen soittoa. ehtoollisryyppy ei kumma kyllä kelvannut vihtajärven ryktuvan
lämmitysmiehelle.
näin professori jakov grot kuvasi passaripoika lyytistä ja toholahden kestikievaria,
70 virstaa kuopiosta etelään 11. kesäkuuta vuonna 1846:

"ennen lähtöäni iisalmesta tohtori lönnrot laati minulle pyynnöstäni matkareitin

sellaisten paikkojan halki, joita en ollut vielä nähnyt. ne olivat osaksi erittäin
vaikeakulkuisia, mutta vastaavasti rikkaita sekä taloudellisessa että esteettisessä
mielessä.
kuopiosta käännyin lounaaseen rautalammin pitäjään, ja eilen illalla saavuin
tähän kestikievariin, jossa tohtori oli neuvonut minua kiinnittämään erityistä
huomiota isäntään, lyytisen, joka on yksi suomalaisista rahvaanrunoilijoista. näin
lyhyehkön, erittäin sydämellisen näköisen vanhuksen, jolla oli silmälasit päässään
ja piippu kädessään. hän ilahtui lönnrotilta saamistaan terveisistä ja otti minut
vastaan niin hyvin kuin suinkin taisi..."

ja niin edelleen: grot käy saunassa, syö jauhovelliä ja keskustelee lyytisen kanssa
tulkin välityksellä. aamulla lyytinen laulaa ainakin yhden säkeistön ja lahjoittaa lopulta
muutaman runokäsikirjoituksen. sitten löytyy se kohta, johon tähtäsin koko romaanissa
"vihtapaavo":
"runoilija on omakätisesti kirjoittanut laulun, selvästi ponnistellen ja käyttäen
lyijykynällä vedettyjä apuviivoja."
laulaa osattiin, runoilla osattiin, mutta paperin päälle se pantiin 'selvästi ponnistellen
ja apuviivoja käyttäen'. grotin kuvaus on vuodelta 1846, joten romaanin ajassa vuonna
1836, kirjoittamisen ongelma oli ilmeisesti hankalampi.
paperin päälle laittaminen oli hankalaa myös lönnrotille, ja sitä yritin ja halusin
kuvata lönnrotin kirjeellä. kymmenen vuoden iässä lönnrot ei osannut ruotsia, mutta siitä
eteen päin hän opiskeli kieltä niin että 55-vuotiaana hän saattoi kirjoittaa että ruotsi tuli,
"ehkei koskaan juuri täydelliseksi opituksi, kuitenkin niin tavalliseksi, etten
sinnepäinkään kyennyt yhtä helposti, kun ruotsiksi, suomenkielellä ajatuksia
ilmoittamaan."
kun ei edes vanha lönnrot hallitse suomen kirjoittamista yhtä hyvin kuin ruotsia,
niin miten kirjoitus kävi vuonna 1836 - tuolloin 34-vuotiaalta lönnrotilta -, ja millaisia
vaikeuksia pännän pyörittäminen sitten tuotti yliopistoja käymättömille, joiden lauluja
pidettiin vielä monesti pakanallisina ja jotka olivat opetelleet kirjaimia piirtelemällä niitä
hiilellä koivun kylkeen?
professori lauri hongon mukaan lönnrotista tuli kirjallisen ja suullisen kulttuurin
yhdistäjä, joka poikkesi yhdessä suhteessa tapaamistaan laulajista: hän halusi pitkän
eepoksen. se oli formaatti, joka laulajilla oli vain piilevanä mahdollisuutena, ja
kirjoitustaitoisilla kansanrunoilijoilla hanke kaatui paperin puutteeseen. puutostila, joka
lienee hankala ymmärtää tänä päivänä. tai sitten ei? ehkä olen ymmärtänyt väärin myös
sen, että lönnrot olisi joskus halunnut laulaa suohon gottlundia saati
"luonnonrunoilijoiksi" nimittämiään rahvaan runoniekkoja.
hongon mielestä: "lönnrotin kohdalla kirjoitustaito mahdollisti erikoislaatuisen
autenttisuuden tavoittelun, jota voisi nimittää laulamiseksi lainatuin säkein. silti hänen
pätevyyttään ei voi tällä argumentilla vahvistaa vaan ratkaisevaa on hänen poetiikkansa:
onko se parempaa vai huonompaa kuin kymmenillä kokeneilla laulajilla? kysymys on
pohjiaan myöten tutkimatta, mutta en olisi huolissani elias lönnrotin selviytymisestä
tästä kokeessa."
professori pertti karkama on eri mieltä. teoksessaan "kansakunnan asialla, elias
lönnrot ja ajan aatteet", sks 2001, karkama pitää lönnrotia oppineena miehenä, joka oli
kansan asialla, eikä runonlaulajana:
"usein on todettu, että lönnrot uskoi olevansa samassa asemassa kuin runonlaulajat
ja tekijät. jo pelkästään se, että lönnrotin työ oli kirjallista sotii tällaista ajatusta vastaan
ja osoittaa, ettei lönnrot aina kovinkaan tarkoin harkinnut tehtävänsä tavoitteita ja
sisältöjä. todennäköisempää on, ettei lönnrot ole vakavissaan edes uskonut olevansa
runonlaulaja."
karkama tukee käsitystään sillä, että kansanlaulut tekeytyvät spontaanisti ja se
merkitsee jo sellaisenaan tietynasteista tekijättömyyttä, koska runolla ei ole tiedostavaa
subjektia kuten oppineilla runoilla ainakin klassisessa merkityksessä. perinteisessä
maanviljelyskulttuurissa individualismi oli vierasta, ja tähän vedoten karkama häivyttää
kansanrunoudesta romanttista runoilijakäsitystä, jonka mukaan runoilija toimii yksin,
muusta kollektiivista poiketen ikään kuin jumalallisen voiman vallassa samalla tapaa
kuin heränneet uskonnollisessa hurmiossaan.
lauri honkokin hylkii romanttista runoilijakäsitystä, mutta hän nostaa runoilevan
subjektin myös kansanrunouden luomisen keskiöön aivan kuten karkama kirjoittaessaan
rahvaan runoniekoista: "tässä mielessä heidän runoissaan häivähtää jo oppineiden
runoille ominainen moderni yksilöllisyys, joka usein ristiriitaisessa suhteessa
kollektiiviseen ainekseen muodostaa realismille ominaisen tyypillisyyden."
honko on "vihtapaavon" ytimessä väittäessään, että romanttinen eeposteoria esti
pitkään näkemästä sekä suullisten että perinne-eeposten synnyn oikeassa valossa, koska
laulajia pidettiin muistinvaraisen runon toistajina ja eeposten toimittajia muinaisen
särkyneen kertomuskokonaisuuden kokoon juoksijoina. hongon mukaan "nykyajan
kenttätyöhön perustuva elävien suullisten eeeposten tutkimus osoittaa luku- ja
kirjoitustaidottomien laulajien olevan pitkien kokonaisuuksien luojina yhtä yksilöllisiä
ja harvinaisia kuin lönnrot: hekin kehittelevät mentaalista tekstiään ehkä
vuosikymmenien ajan ja esittävät siitä eripituisia versioita. heidän aineistonsa on
perinteellinen. silti he eivät toista edes itseään, saati kopioi muita."
siis tuo, mikä voi meitä hämmästyttää, että muinaisilta laulajilta tuli säkeitä tunti
toisensa perään, olikin heille yhtä helppoa kuin tämä kirjoitukseni tässä, jos kuulisitte
sen savoksi. laulajalle runoileminen oli hänen omaa kieltään, yhtä helppoa kuin murteen
puhuminen.
ennen kuin menen kahteen tärkeimpään lähteeseen eli lönnrotin i ja ii matkan
kuvauksiin, joissa hän kertoo tapamisistaan paavo korhosen kanssa, on selvitettävä lisää
vihta-paavon taustaa ja tilannetta.

vihta-paavon
ristiriipunta

siis, käsittääkö nykyihminen, missä ristiriipunnassa kynällä kyntäjä roikkui 1800-luvun

alussa? ultramaratoonari elias lönnrot käveli kokoon runot niiltä, jotka eivät osanneet
kirjoittaa, mutta miten yritti lauluaan paperin päälle se, joka osasi myös kirjoittaa?
ensinnäkin kansan- elikkä talonpoikaisrunoilijan piti kääntää laulunsa
kirjoitukseksi, jolla ei ollut valmista muottia - tosin tänäkään päivänä ei tiedetä, miten
savoa pitäisi kirjoittaa virallisesti -, toiseksi ruotsin aika kääntyi venäjän aikaan ja
kolmanneksi valistuksen valo rupesi pilkottamaan myös rahvaan pimeässä metsässä.
otin esimerkiksi savon kielen, koska talonpoikaisrunouden keskuksena pidetään
rautalampea. tosin ehkä vain siksi, että kotiseudultani tekstejä on muistiinpantu
suhteellisesti paljon. sisä-savolaisen "rautalammen runokeskuksen" tunnetuimmat
paperin niskassa kyntäjäthän olivat ruotuvaivainen juhana ihalainen, talonpoika paavo
korhonen, hänen tyttärensä anna-reetta ja kievarinisäntä pentti lyytinen, jotka löysin
tampereen yliopiston tenttiin lukiessani.
lopulta kaikki neljä runoniekkaa odottavat lönnrotia romaanissa "vihtapaavo" (like,
1999), jonka ensimmäisen version kirjoitin savoksi. sitten käänsin tekstin suomeksi.
valmiissa romaanissa vain jässi eli juhana ihalainen puhuu koko ajan savoa, ja
päähenkilö paavo korhonen (1775 - 1840) taikka vihta-paavo silloin kun hän väittää
puhuvansa totta eli intohimoistuu. jos vertaa savolaista käsikirjoitusta suomalaiseen
versioon, saattaa saada jonkinlaisen käsityksen puhutun ja kirjoitetun kielen erosta -
elikkä niistä ongelmista, joiden parissa kansanrunoilija paini, osin myös nykykirjailija
tai runon kääntäjä vaikkapa slangin kohdalla.
"miten ne muinoset polovet ja isät ja äetit, miten minä kuvittelin että ne muistivat
kaeken. miten ne oes voenu muistee, ku minullae on kirjotusvehkeet ja kaekki, enkä
minä muista silti. mitennii tämä on nii avutonta mänemistä, niin ku liukkaalla jiällä,
yksöesellä yrittäs, joka askel on uus ja joka suuntaa tuntuu yhtä vuaralliselta männä
hivuttoo. ee ne enne eppäelly näe paljo. ku muutoksia tulj hittaammi, hommat hoejettii
samalla laella satoja vuosija.
nuo issiin tiejot on virta vieny poes. vähä löytyy meijännii puhheista valloo. kyllä o
laalut poekki taekka nii tiukalla kerällä ettei niitä nykyset pura. saerasta taekauskoo niin
ku pappi sannoo."
vertailun vuoksi vähän samoja paikkoja suomeksi:
"miten ne muinoiset polvet ja isät ja äidit, miten minä kuvittelin että muistavat
kaiken. miten ne olisivat. minulla näpissä kirjoitusvehkeet enkä minä muista silti varsin
tarkasti kuin tuovisen jussin nuoruuden pahat teot. miten tämä on niin avutonta
menemistä vielä viidennellä kymmentä. niin kuin liukkaalla jäällä yksiöisellä yrittäisi,
joka askel on uusi ja joka suuntaan tuntuu yhtä vaaralliselta jalkaansa hivuttaa. eivät ne
ennen epäilleet näin paljon, muutoksia tuli hitaammin, evästä kiehitettiin samalla lailla
satoja vuosia. mutta leivän kantapala näytti samalta herkulta kuin tänä päivänä." (s. 65)

perattu lähde
voi myös kuivua

nostellessani kirjahyllyyn "vihtapaavon" jälkeisiä löysin pitkälti toista sataa teosta,

joiden kautta rakensin romaanin taustaa taikka niin uskottavan lavastuksen, että en väitä
partaveroa brysselin keksinnöksi. lavastustyön ongelmista kertoo jotain vaikkapa
professori kari sallamaan arvostelu, jossa päädytään siihen että "kielen ajanmyötäisestä
aitoudesta ei ole välitetty". sallamaa lainaa "vihtapaavon" märkä uni -runosta kaksi
säettä ja epäilee kahta sanaa tahallisiksi anakronismeiksi: "nuotta on iso reva, sillä on
perä, rinnat ja reidet./ noita miehen puukstaavit puhuvat isoksi seteliksi." sallamaan
mukaan "´reva´ lienee tullut ruotsista puhekieleen vasta itsenäisyyden aikana, tuskin
setelikään ainakaan itä-suomessa kummitteli".
mutta paavo korhosen moiteruno "wäärän rahan tekiöistä" taikka "runo väärästä
myntistä" päättyy näin: "tästäpä tämäkin seikka/ tuli mielehen minulle,/ kun ma kuulin
itkemällä/ walittavan wanhan rengin/ seteliä semmoisia/ pannun palkaksi hänelle,/ wuo
´en päähän päästyänsä,/ ajastajan ahkerasti/ oltuansa orjan työssä." seteli-sana siis
tunnettiin 1800-luvun alkupuolella myös itä-suomessa. "revasta" taas ei ottane pirukaan
selvää, eikä ainakaan savossa. sanastomme lauletut saati puhutut piilomerkitykset ja
-vitsit ovat tuskin kukkineet millään alueella yhtä vilkkaasti kuin noilla revan
kartoittamattomilla seuduilla, viinaa ehkä lukuunottamatta. kuitenkin vasta vuonna 1998
ruma sana painettiin suomen kansan vanhojen runojen xv-osaan niin kuin se on.
toisaalta seteli-esimerkki kertoo sen, että ensisijainen ja tärkein lähteeni
"vihtapaavon" kirjoittamisessa oli paavo korhosen oma teksti elias lönnrotin, august
ahlqvistin ja s. g. elmgrenin toimittamassa kokoelmassa "wiisikymmentä runoa ja kuusi
laulua".
tietysti lähteiden loputonkaan perkaaminen ei auta, jos vaikkapa kiitosruno
"kestikievari lyytiselle" näyttäytyy lukijan silmissä pelkästään fraktuuralta tai
ylistyslaululta isännälle. esimerkiksi se, että joiko lyytinen viinaa vai ei, on esitetty niin
kautta rantain, että ainakaan runon tekijä vihta-paavo ei jää sanoistaan kiinni. se että
kievarinisäntä ja lautamies olisi sortunut rysylti ryyppäämään pannaan muuan herran
piikkiin näin:
"vähä väärin muuan herra/ aivan aatelis-sukua/ arvasi tämän asian:/ sanoi viinan
viettelevän,/ norrin narriksi tekevän,/ väkisekkin viimein vievän/ lukkarin ja
lautamiehen,/ siihen virkahan vetävän/ jota joukot juopuneitten/ toimittelevat to´ella./
kuitenkin on korva kuullut,/ sitä myös silmä nähnyt,/ vielä niissäkin viroissa/ istuvan
koko ikänsä/ päällä pettämättömällä - /ei virka vi´oille veisi,/ jolla mieltä muutoin oisi."
siis jos joku nyt sattuisikin ryyppäämän, niin siitä huolimatta hän, kuten
lyytinenkin, saattaa hoitaa lautamiehen virkansa yhtä hyvin kuin ryyppäämisen virkansa.
kumpikaan virka ei vie vioille, jos mieltä löytyy muuten isännän päästä. vai viittaako säe
"vielä niissäkin viroissa" pelkästään runossa puhuvan herran, lukkarin ja lautamiehen
virkaan? ainakin vihta-paavo saattaisi näin puolustautua, jos joku väittäisi hänen
panneen paperin päälle "toisen vanhoja valeita".
lönnrotin tietämän mukaan runoniekat saatettiin pieksää, ja joissakin tapauksissa
pilkkarunot johtivat myös käräjille. tavallisesti niistä selvittiin sakoilla. pilkkaruno on
kuitenkin vahva ase silloin, kun rahvaaseen vaikuttaa rangaistusta enemmän
naurunalaiseksi tekeminen. lönnrot kirjoitti esimerkiksi vihta-paavon satiirisista
pilkkarunoista, että "juuri halveksunnan ja naurunalaiseksi saattamisen taitavana
sekoituksena runosta tulee kauhistuttava piina ilkiteoista, rötöksistä ja
mielettömyyksistä." jos pilkkarunon korvaa lööpillä, eurolla ostaa saman verran naurua
ja julkkikselle narua.

pimeys
ja pimeys

talonpoikaisrunoilijoiden tekstit saivat laajan kansallisen merkityksen niiden

instituutioiden välityksellä, jotka sivistyneistö itse perusti ja joiden kustannuspolitiikan
he itse määrittelivät. synnytettiin runoilijakuva, jolla ei ollut paljonkaan tekemistä
runoilijan alkuperäisen tavoitteen kanssa. runoilijoita pidettiin 'kaukana metsässä olevina
ihmisinä, jotka raikkaan ja vilkkaan tunne-elämän, ajatuksen voiman ja jalouden,
sydämen ja sivellisen puhtauden puolesta suuresti voittivat teidät itsenne'. teidät itsenne,
siis helsingfors morgonbladetin lukijat.
sanaston ja historiallisen lavastuksen pystyttämisen jälkeen mietin ainakin seuraavia
lööppikansan vaikeasti tavoitettavia 1800-luvun ihmisen henkisiä rakennuspuita:
25 watin lamppu valaisee kuten 25 kynttilää, moneenko kynttilään paavolla oli vara
ja miten pimeys vaikutti; edustiko pimeys hyvyyttä, totuutta ja elämää ja valo pahuutta,
valhetta ja kuolemaa?
entä nämä siivoushullut valon lähettiläät papit, herrat ja muut kaupunkilaiset. niillä
sitä riitti paperia, jolla saa rahaa kuten jaakoppi juteini viipurista käsin, ja luettiinpa
paperilakia ruotsiksi tai venäjäksi niin sitä luettiin kauempana kuin brysselissä asti
nykyään.
entä hiljaisuus ja sen ajan hajut? oliko pierun ääni aikansa oopperaa, ja lemu
rikkauden merkki; köyhän hönnässä ei haise edes palanut leipä.
entä mikä se oli tämä räkänokka, kun sanottiin että mies se tulee räkänokastakin
muttei tyhjän naurajasta. köyhä ei pysy hengissä ilman naurua, mutta minkä virheen se
tämä tyhjän nauraja teki? mikä muu kuin nauretuksi tulemisen pelko oli sinä aikana niin
suuri häpeä myös räkänokalle, että sille ei saanut enää nauraa? ensimmäinen lienee ollut
se, että yritit erottua porukasta, koska vain perheen, talon ja suvun jäsenenä sinä olit
jotakin.
miksi sitten esikoispoika vihta-paavo luopui omasta vihtajärven talosta?
leivästäkin taisteltiin loppuun asti sillä e r ä n periaatteella, että mikä menee sinun
ansaan on minulta pois. runoilulla, taiteella taikka muulla on merkitystä vain käytännön
kannalta. jos runo ei naurata ja tanssita tai pilkka ei satu kohdalleen, palkka taikka viina
jää saamatta. jos kirstun koristelulla taikka ristipistolla ei pääse naimisiin, saa jäädä
tekemättä, kynttilä senkin aikaa polttamatta. ja metsä, se on semmoinen vihollinen, että
mitä enemmän kaskea sitä vähemmän karhuja ja sitä enemmän ruista ranteessa ja
pietariin.

akatemian
pimeydestä

olin käynyt kansa- ja keskikoulun tervossa, mutta naapurikunnan rautalammin

runoilijoista ei puhuttu äidinkielen tunnilla, ei edes vesannolla, jossa kävin lukion. mitä
tästä opin? pitää mennä tampereen yliopistoon asti, että tapaa kotiseutunsa runoilijan.
no, se oli sitä viime vuosituhatta, eihän nyt uudella vuosisadalla satu sama pimeys
kenenkään kohdalle.
akateemisesta barbariasta taas käy esimerkiksi ylioppilas martti haavion ja
talonpoika paavo korhosen suhde.
haaviohan aloitti opinnot syksyllä 1918 helsingin yliopistossa. e. n. setälältä hän sai
laudaturkirjoituksen aiheeksi paavo korhosen. se ei aivan innostanut, koska korhonen oli
haavion mielestä pelkkä juopporatti. päiväkirjaansa pappilan poika kirjoitti: "hänen
runonsa ovat ilmeettömiä, kuivia, didaktisia. runollisuutta ei vähääkään, satiiria ei kuin
nimeksi; sisällys äärimmäisen jokapäiväinen ja lapsekas. tehdä siitä mestariteos = tehdä
mustepullosta rakkausromaani."
ylioppilas haavion kirjoitus "rautalammelaisesta kansanrunoilijasta" päättyy
ihmettelyyn: "on suorastaan hämmästyttävää, että se kansanrunoudellinen aines, jota
korhosella siksikin runsaasti tapaa (n. 40:ssä kohdassa), katoaa toisiin aineksiin
jättämättä jälkeensä soivaa ihanuuttaan, surumielisyytensä suuruutta tai eepillistä laaja-
alaisuuttaan. korhonen oli käsittänyt kansanrunot joutavaksi loruiksi."
totta toinen puoli, mutta ehkä nuori haavio kompastui siihen että pelkkä lähteiden
perkaaminen ei riitä vaikkapa väinämöisen veljenpojasta -runon ymmärtämiseen. se että
lönnrotin mukaan maatakiertelevät hevossalvurit ottivat runon loitsuluvukseen, oli
haaviolle osoitus "barbaarisesta sisällyksestä", joka teki "väinämöisen veljenpojasta"
kansanrunojen irvikuvan. irvistelin minäkin, kun pappa ja isä puottelivat omilta ja kylän
porsailta munia tuvan lattialle.

isoakuusta
kuuleminen

joskus 1990-luvulla kun rupesin vakavammassa mielessä kirjoittamaan romaania vihta-

paavosta, ajoin vihtajärven eli nykyisen järvelän tilan kautta rautalammille. järvelässä
vihtajärven talon ajoista on jäljellä muutama aitta ja aitan seinässä kotiseutuyhdistyksen
laatta vuodelta 1968.
rautalammin hautausmaalla polttelin paavon kanssa tupakat. hänellä tuntui olleen
omat kessuhalmeet ja sätkän lehdet kuivattiin haikutuvan parsilla. minnekä lie kiire,
paavo vaintelee kun nousen kesken malboron. jätän hänelle muutaman tupakan
pahimpaan tuskaan niin kuin nenetsit ja mansit kuuluvat huolehtivan vainajistaan tuolla
uralin juuressa. samaa konstia koettelen ihalaisen haudalla, mutta romaanini kolmas
miespäähenkilö lyytinen ei polta. ei ainakaan tunnusta, ehkä piippua joskus hikisen
päivän päälle.
jos lyytinen oli klassikko, ihalainen oli romantikko ja korhonen heidän
ristisiitoksensa. kaikilla realisti- eli rahvaanrunoilijoilla yhteinen ongelma, miten
kirjoittaa suomeksi.
näiden kahden keruumatkan jälkeen kävelin myös kansanrunousarkistossa samoilla
jäljillä kuin jyväskyläläinen sirkka makkonen, joka keräsi alkuperäisiä tekstejä teokseen
“vihta-paavon runot ja laulut”, saarijärvi 2001. lönnrotin toimittamasta ensimmäisestä
kokoelmasta myös ylioppilas ahlqvist karsi rautalampilaisuuksia ja paikkaili
avonaisuuksia "parhaan ymmärryksen jälkeen, vaan taata en kuitenkaan voi, ett´en
useasti erhehtynyt". ainakin talonpoijillen-runon painetun version lopusta oli poistettu
muorin ja papan ryypyn otto heti aamutuimaan:
"ole muorillen mukava/ piä perettä hyvänä/ polda pirtissä pärettä/ kammarissa
kyndeliä/ Älä liiku liassa silmin/ Älä einetäk kävele/ ota aina aamu ryyppy/ muorin
kanssa kammarissa".
lönnrotin niin kuin kansanrunoilija paavo korhosenkin henkilöhistorian
tiedonmurujen tulkinta muuttuu jatkuvasti, lopullista vastaavuutta menneen ja sen
jättämien merkkien välillä on yhtä mahdotonta tehdä kuin hengittää samaa ilmaa.
"vihtapaavon" tärkeimpiä vaikutteita, vihta-paavon runojen lisäksi, ovat kuitenkin
olleet omat kokemukseni siitä elämästä, jota kotiseudullani tervossa olen nähnyt, kuullut
ja puhunut. saarismäen ja talluskylän välinen raja ei näy kartassa, mutta siellä se on, ja
niin kuvittelin olleen myös vihta-paavon maisemassa. tämä hiljainen tieto ja nostalgiset
äänet kummittelevat minussa, haluan elää ne uudelleen ja nekin, joita en halua, tahdon
purkaa pois kirjoittamalla.
vihta-paavon synnyinpaikka ukkola on minun synnyinpaikka saarismäki, ja
saarismäen pellon laidassa kasvaa se isokuusi, jonka juurelta aloitin romaanin kanteleen
kielen näpäyksellä, äänellä, joka sukelluttaa menneisiin aikoihin, siihen siniseen saloon,
salaisuuteen, jonka minä ja sinä, lukijani, aina yhtä yksin kuin minä voimme jakaa ja
pitää, mutta jonka totaalinen lukija, useimmiten kriitikko, tahtoo tuhota, paljastaa kaikki
kokemuksemme samanlaisiksi kuin kaikilla muilla.
kun kaikki ovat samanlaisia, kuka hyvänsä voidaan korvata toisella. ja korvataan,
kun onni ei ole myötä ja jonkun toisen toiston pakko ei purkaudu vaan turhautuu.

huonomuistinen
kansanmies

tämän kertomuksen kautta palaan lönnrotin vuoden 1836 kirjeeseen ja sen

taustateksteihin, joissa kuvataan kahta tunnettua tapaamista.
ensimmäisellä matkalla vuonna 1828 lönnrot kirjoitti keskustelustaan paavo
korhosen kanssa laajemmin vain "jänisrunon" muistiinmerkitsemisestä. aarne anttilan
elämäkerran mukaan "käyttämällä apunaan viinaa, joka oli runoniekan heikkous, ja
näyttämällä entisiä keräelmiään lönnrot sai korhosen laulamaan." muistiinpanemista
riitti miltei koko päiväksi, ja "jänisrunoa muistiinmerkittäessä korhonen oli unohtanut
viimeisistä säkeistä muutaman. odotukseen pitkästyneenä lönnrot tiedusteli, sopisiko
runon päättää esimerkiksi:

pian jänis kuolee,

mutta meillen tulee
kuolemassa kova metsämies.

korhonen, joka runojensa suhteen oli yleensä vaatimaton, kiitti lönnrotin sepittämiä
säkeitä unhotettuja paremmiksi. näin kuuluu runon loppu nykyisessä painetussa
laitoksessa."
tätä tekstiä lukiessa voi miettiä, mitä paavo keitti sydämessään? näkikö 53-vuotias
paavo 27-vuotiaassa eliaksessa muuta kuin äidinkielensä ruotsiin vaihtaneen tohtorin,
jonka kanssa luuserin oli mukava ryypätä kaataisryyppy?
pertti karkaman mukaanhan: "usein hän (lönnrot) koetti suorastaan koomisella
tavalla esittää kansanmiehen rooliaan." piimähattu lönnrot lupasi julkaista kansanmies
vihta-paavon runot, mutta ne painettiin kahdeksan vuotta korhosen kuoleman jälkeen.
"viidenkymmenen runon ja kuuden laulun" esipuheessa lönnrot päättelee "jänisrunoa"
esimerkkinä käyttäen, että paavo ei kirjoittanut tosissaan:
"edellä mainitusta jo kyllä on nähtäwä, korhosen ei pitäneen runomahtiansa missään
suuremmassa arwossa. kun kerran häneltä muistiansa myöten kirjoitettiin erästä runoa,
sanoi hän unohtaneensa loppuwärsyt runosta. niitä hänen miettiessään wäliytyi
kirjoittaja ja kysyi, eikö sopisi runoa niillä sanoilla, jotka samassa kertoi, lopettaa. heti
oli korhonen walmis myönnyttämään, ja kiitti ehdolle pantuja wielä sopiwammiksi, kun
sanoi ollenkaan ne omatekemänsä, jotka nyt oliwat muistostansa kadonneet."
"jänisrunon" sepittämiskohtaus vertautuu lauri hongon kertomukseen hänen etelä-
intiassa tapaamastaan tulunkielisestä laulajasta, joka esitti samaa eeposta useissa eri
tilanteissa yksityiskohtia muutellen. honko ihmetteli, että eikö olisi ollut helpompi laulaa
samalla tavalla eri kerroilla, kunnes hän tajusi, että runoilijalle eepoksen laulaminen oli
yhtä helppoa kuin savon puhuminen: hänen ei tarvinnut ajatella säkeen sepittämistä.
talonpoikaisrunoilija joutui väkisinkin ajattelemaan, kun hän jukersi laulua paperille
apuviivalla tai ilman. paljon paperin taikka ison setelin miehelle lönnrotille
kirjoittamisesta tuli vähitellen apukeino, jolla hän lauloi muut suohon.
toisella vuoden 1831 matkalla lönnrotille kävi rautalammilla näin ja vihta-paavolle
niin, että reviisori ei enää tunnistanut häntä:

"torstaina (2. vi.) iltapäivällä saavuin rautalammin pappilaan. siellä minut (tapasi)
vilutuskohtaus, joka sittemmin jokatoinen päivä uudistui ja pakotti minut joksikin
aikaa keskeyttämään vaellukseni. tautini aiheuttaman kaiken ikävyyden aikana olin
kuitenkin onnellinen, että sairastuin täällä, jossa aivan liiaksikin käytettiin kaikkia
(keinoja) mukavuudekseni ja nopeaksi paranemisekseni. jossakin (toisessa) paikassa
olisi hyväntahtoisuudelta puuttunut välineitä, ja minun olisi pitänyt olla paljoa
vailla. lauantai-iltapäivänä tuli songarin saaresta vieraakseni paavo korhoinen, joka
oli saapunut tänne ollakseen läsnä jumalanpalveluksessa seuraavana päivänä. hän
tunsi minut helposti, minä en häntä ilman vaikeutta. (lönnrot oli tavannut korhosen
ensimmäisellä matkallansa kesällä 1828.) hänen ilonsa kohtauksesta ei näyttänyt
olevan vähempi kuin omanikaan. hän antoi minulle äskettäin sepittämänsä runon ja
minä hänelle vastalahjaksi kappaleen painattamiani runoja ("kanteleen vihkoja"),
joissa useita hänen sepittämiänsä. maksamatta hän ei tahtonut mitenkään ottaa
vastaan tätä mitätöntä vastalahjaa. mitä olisikaan parempi kasvatus voinut tehdä
tästä miehestä! en tarkoita maassamme vahvistettua ja epäkansallistavaa
ruotsalaista, vaan puhtaasti suomalaista kasvatusta, joka tähän asti ei kuitenkaan ole
ollut mahdollinen, koska suomalainen kirjallisuus on tähän asti ollut yksipuolisesti
hartauskirjallisuutta. kun kerran suomeksi ilmestyy sopivia kirjoja tieteiden eri
aloilta, niin uskon savon ja karjalan monin itseoppinein vastaavan, mitä korhoisesta
olisi voinut tulla. tällä välin luettakoon hänen runonsa "kirkkoväen tarinoita",
"kolme sanaa savon puolesta", "nuotta-ankkurista", "viinan ryyppäämisestä",
"pääskyn ja papin pojista", tuima pilkkaruno maaningan papista sekä monet muut ja
itse vastatkoon se. korhoista lukuunottamatta rautalammin pitäjässä on muitakin
kansanrunoilijoita. heistä on johan ihalaisella, mäkäräniemen ruotuvaivaisella,
 huomattava asema. minulla on häneltä vain yksi runo, mutta se osoittaa kyllin hänen
taipumuksensa vanhaan runouteen ja sen sepittämiseeen." vähäistä myöhemmin
lönnrot tapasi ihalaisen ja sai häneltä kuusi pitkää runoa. (aarne anttila,
kalevalaseuran vuosikirja n:o 14, 1935: "lisätietoja elias lönnrotin toisesta
tutkimusmatkasta v. 1831", s. 8 - 9.)

pertti karkaman mukaan kiinnostus erityisesti paavo korhosen runoihin viittaa siihen,
että lönnrot halusi esitellä nimenomaan sellaisia runoniekkoja, joiden hän katsoi
edustavan kansan eliittiä ja yhdistävän kansanperinteen, luterilaisuuden ja sivistyneistön
oppineisuuden uuden aikakauden vaatimalla tavalla.
karkama kirjoitti, että: "lönnrotin kirjoituksista saa paikoin käsityksen, että
sivistyneistö löysi talonpoikaisrunoilijoista ja heidän runoistaan paradoksaaliselta
vaikuttavalla tavalla samalla sekä itsensä että kansan. näin ajatellen lönnrotkin on osin
mukana siinä valistustyössä, jossa sivistyneistö koetti kasvattaa kansasta oman kuvansa
mukaisen joukon sivistyneitä kansalaisia. tässäkin suhteessa lönnrot edustaa 1700-luvun
lopulta periytyvää kansanvalistuksen traditiota, johon sivistyneistön uushumanistiset
aatteet antavat lisäväriä."
“lönnrotin kirje” löytyy silmien alle “vihtapaavon” sivuilta 73 - 77. toivottavasti
kirje näyttää kuvan siitä millaisena tunnen 34-vuotiaan miehen, joka tiettävästi tapasi
kaksi kertaa tuolloin 61-vuotiaan runoilija paavo korhosen ja hänen kaverinsa. miehet
olivat varsin eri-ikäisiä, mutta ongelma oli luultavasti yhteinen ja on edelleen: miten
kirjoittaa suomen kieltä.

jouni tossavainen