kirjoittamisen tila: näkökulmia populaarikirjoittamiseen, jyväskylän yliopisto ke. 18. 9.

2002

mies eli senttarin elÄmÄÄ

populaarikirjoittajan urakseni rajaan noin 20 vuoden arvostelut, kaunokirjallisia tekstejä, valokuvat ja jutut, joita ovat
julkaisseet mm. aamulehti, helsingin sanomat, juoksija, kaltio, kainuun sanomat, keskisuomalainen, kirjailija, kiiltomato,
nuori voima, parnasso, suomen kuvalehti, taide, tuli&savu, turun sanomat ja valokuva. toimittajana ja toimitussihteerinä
työskentelin savon sanomissa yli 10 vuotta. vapaaksi kirjailijaksi siirryin vuosituhannen vaihteessa julkaistuani kymmenen
kirjaa. lokakuussa ilmestyvä urheilukirja kylmä maraton on 12. teokseni.

tämän kirjoittajan tuotteisiin liittyvän rajauksen kautta esittelen kolme näkökulmaa populaarikirjoittamiseeni: kansan
valistukseen luottavan taide on näkkileipää -estetiikan, sitä elitististisemmän taide on taidetta -näkökulman ja lopuksi etsin
kolmatta tietä.

jos kohderyhmä on laaja, populaarikirjoittamisen ensimmäinen pääsääntö kuuluu: kirjoita niin että pihtiputaan mummokin
ymmärtää.

tiedemies, tutkija, runoilija, jokainen jopa jokaisen alan erikoisasiantuntija tietää, että kaikkea ei voi sanoa niin että jokainen
ymmärtää, mistä heisenbergin epämääräisyysperiaatteessa on kyse. hän tietää sen siitä, että ei tiedä itsekään. sitä hän juuri
tutkii ja siitä runoilee.

- voit sinä nyt jotain sanoa, vaadin toimittajana useamman kerran.

- edes suurin piirtein, kerro nyt mistä on kyse. joku totuus pitää olla niin selvä, että jokainen sen tajuaa. totuus on, on
populaari ajatus.

- totuus on, että budjetin menokehys on kestämätön.

- terve järkikin sen sanoo, että samuli putro ei ole popstars-lyyrikko.
- maalaisjärjellä ajateltuna, on ihan sama kummin päin tuo taulu lyödään seinälle.

ok, kerron nyt kirjailijan työstä vain sen, mikä on totta. toivottavasti se ei ole liian populaaria, että minua ei pidetä piireissä
pelkkänä populistina. minähän en halua massaviihdyttäjä paasilinnan tuloja ja taloja, toimittaja tervon julkisuutta tai
viihdekirjailija hietamiehen säätiön eläkettä.

piirien ulkopuolella kirjoitin näin totta oriveden opistolla syksyllä 1981:

"istumme liinaharjassa kirjailijan pöydässä.

luulen löytäväni jotain syvällisempää,
ajateltavaa.
mutta kirjailija aloittaa puheensa
rahasta ja päätyy
yöllä meidän asioittemme ja tavaroittemme
raiskaamiseen tekemällä niistä
materiaalia
lasten ohjelmiinsa.
salama itkee itsesäälissään,
kun ei löydä itsestään uutta
huorattavaa."

en muista, kuka kirjailija oli. orivedellä opiskellut hannu salama hän ei ollut. ensimmäisen kerran tapasin salaman vasta
neljä vuotta myöhemmin tampereella aleksis kiven patsaan juurella kirjoittaessani omistuskirjoitusta esikoiskokoelmaan
juoksijan testamentti.

(jos käsitykseni kirjailijoista oli punkrock-vaikutteinen, yhtä julmasti kirjoitin tyttöystävästäni muistiinpanon:

"hän väitti minulle, ettei panisi jalkaansa ulos

ja lähti heti hämärissä yöjalkaan.
hirvenä hän käänteli päätään ympäriinsä
painui maata myöten
ja arveli ettei kukaan huomaa."

muistiinpanon "tulevaisuutta varten" kirjoitin salaa parhaalta ystävältäni, tyttökaveriltani. mietin, miten voi olla rehellinen,
jos tekee salaa sitä, mitä haluaa, "salaa siltä, jolle kaiken haluaisi kertoa". vastaukseksi keksin valtataistelun: "kahden
hengen taistelu itsensä ilmaisemisen tiellä riistää ja repii. kumpikaan ei voi olla rehellinen; toinen syö toisen leipää."

kaksikymmentä vuotta myöhemmin huomaan, että säkeet menevät näin kokoelmassa kaikki hyvin, like 2001:

"kuningatar sanoi ettei panisi tänä yönä

jalkaansa ulos
heti hämärissä lähti
hirvenä käänteli päätään
painui maata myöten
arveli ettei kukaan tuulen alapuolella."

yhdentoista kirjan kirjailijana, jota jokaisella kirjoittajalla ja lukijalla on oikeus murhata yhtä ankarasti kuin itse tappelin
isiäni vastaan orivedellä, voin väittää, että runokirjaa kaikki hyvin kootessani en todellakaan muistanut kirjoittaneeni
tuollaista muistiinpanoa 20 vuotta aikaisemmin. löysin liuskan ja ison läjän muita yhtä hataria runoja vasta, kun keräsin
materiaalia tähän alustukseen.)

turun kirjamessuilla julkistettavassa urheilukirjassa kylmä maraton väitän heti toisessa tarinassa, että ensimmäinen julkaistu
juttuni on nimeltään tervon jäykkä. pari kertomusta myöhemmin ensimmäiseksi jutukseni esitetään niilo tarvajärveltä
lainattua otsikkoa ylös, ulos ja lenkille. kumpi on totta?

totta on, että ensimmäinen juttuni on paikallislehdessä julkaistu ylös, ulos ja lenkille. miksi sitten valehtelen? jutussa, jossa
väitän ensijutuksi tervon jäykkää, valehtelen vielä senkin, että reputin ylioppilasaineeni, jonka kirjoitin aiheesta
suomalaisurheilijoiden menestymismahdollisuudet roomassa. urheilusta muka kirjoitin, vaikka aineen otsikot eivät antaneet
siihen aihetta. lisäksi lainaan suoraan ylioppilasainettani, jota ainakaan minä en ole nähnyt sen jälkeen kun kirjoitin
ylioppilaaksi vesannon lukiosta.

tervon mummon pitäisi siis älytä, että kertoja valehtelee heti toisessa tarinassaan. mutta miksi, mitä minä saavutan sillä, että
vääristelen totuutta? entä jos pappa ei ymmärrä ja uskoo kaiken?

siihen aikaan, kun julkaisin esikoiskokoelmani kirjoittamisen estetiikkani voi luonnehtia punk-vaikutteisen kirjailijaisien
tappamisen lisäksi varsin maanläheiseksi sosialismiksi. ainakaan se ei ollut taidetta taiteen vuoksi, vaan populaarijulkaisujen
avustamista palstasenttipalkkioilla - eli senttaamista -, niin että ei tarvinnut ottaa lisää opintolainaa. enkä ottanut ja sen
minkä otin, kaikki piti maksaa takaisin. tämä on totuus.

synnyttäessäni esikoista opiskelin tampereella yleisenkirjallisuustieteen draamalinjalla, olin valmistunut orivedeltä

kulttuurisihteeriksi, olin harjoitellut sisä-savon lehdessä ja työskennellyt kesätoimittajana niin itä- kuin savon sanomissa.
esimerkiksi keskisuomalaiseen kirjoitin pääasiassa teatterikritiikkiä lähinnä siksi, että ksml:n kulttuuritoimituksen päällikkö
anja penttinen oli julkaissut ensimmäisen kirja-arvosteluni jo oriveden opiston aikoina.

tiistaina 3. 11. 1981 leikkasin talteen jutun "hennot tunnot". esikoisarvioni joel elstelän esikoisteoksesta "ensi-ilta
lokakuussa" päättyy ajan tuntoihin:

"syksyn esikoiskirjailija on myös anja kauranen. kauranen on huutanut esiin uutta nuorten kirjoittajien joukkoa, joukkoa
jonka tekeleet eivät sortuisi maitokauppareissujen kuvaamiseen silloin kun pelle miljoonat ja kumppanit heittävät rockissa
rankempia juttuja nuorten kuultavaksi. tähän huutoon ensi-ilta lokakuussa ei vastaa, vaan kuvaa toisen puolen: nuoren,
herkän ehkä filosofiaa jossain yliopistossa opiskelevan tv-sukupolven edustajan, joka vertaa omia tuntojaan maailman
kovuuteen."

keskisuomalaiseen senttasin jutun myös hannu salamasta, joka asui muutaman minuutin kävelymatkan päässä pispalan
kämpästä. totuus taitelijaelämästä selkeni vähän, kun näki ekonomikukkulaksi pöhöttyvän pispalanharjun surkeassa
murjussa hakattavan romaania ottopoika. eteisessä rojotti pahvilaatikollinen finlandia-sarjaa, olohuoneen nurkassa
soutulaite ja kirjahyllyssä pelkästään kirjailijan omia tekijänkappaleita.

viimeksi lukemani kirja oli tämä dan steinbockin taideteos ja taidekasvatus. se oli sitä struktuurianalyysia, jota oli tullut
opiskeltua kolmatta vuotta draamalinjalla. strukturalistit pilkkasivat tervettä järkeä, aitoa luontoa, jonka jokainen voi nähdä
kantapäänsä kautta. terve järki tietää, mikä on sairasta lukemista ja kirjoittamista. maalaisjärkikin sen sanoo, mikä
on totta.

kielitieteellisen semiootikon a. j. greimasin mukaan kaikki lausumat totuudesta voidaan jakaa neljään tapaukseen,
kategorioiden 'oleminen' ja 'näyttäminen' sekä niiden vastakohtien, avulla: totuus on jotain joka näyttää todelta ja on totta,
valhe taas sijoittuu kategorioiden 'näyttäminen' ja 'ei-oleminen' väliin, koska se näyttää todelta, mutta ei itseasiassa olekaan
sitä.

mot. ja kategoriata puuttuu vain sisältö. se taas on oppia olemassaolosta, tunteita ja muita elämyksiä, jotka eivät kuulu tällä
kertaa tutkittavan merkkijärjestelmän piiriin.

tiede oli järjestystä, runous jotain muuta. nobelisti elias canettin sanoin: "ilman lukemisen epäjärjestystä ei ole runoilijaa."
onko tutkija ja kriitikko sitten järjestelmällinen lukija, joka tuhoaa "aidon" runouden? tuskin. ja mistä tämä illuusio ja
hybris, että minulla runoilijana olisi ollut enemmän annettavaa kuin haavikon puilla, joita sijoitan greimasin nelikenttään?

en muista nauttien lukeneeni montakaan teosta yliopiston tenttejä varten. kuinka monta hyvää hetkeä tuhoutui
peruuttamattomasti, koska nämä kirjat eivät enää ole viattomia minulle. akatemian vuosieni takia shakespearen tuotanto on
yhä vastenmielistä luettavaa. näiden teosten ääressä en enää vaivu suuren käytännön kourista kohti ilon alkupistettä. mikä se
piste sitten on? sen alun todistaminen lienee yhtä vaikeaa kuin rakkauden selittäminen sille, joka ei ole koskaan rakastunut.

toisaalta olen tyytyväinen siihen, että lehtori salosaaren tenttejä varten kahlasin läpi kaikki ne
klassikkonäytelmät. päätalon mestaroiman attilan kellarista löysin synteesi-lehdet, metsossa luin koko parnasson
tuotannon ja kirjoitin ylös parhaita lainauksia silloin kun ei ollut vara ottaa kopioita. hans magnus enzensbergeriltä löysin
lainauksen puheen puheesta (parnasso 2/1981), joka helli professoreistaan irti rimpuilevan mieltä:

"etsijänä on lukija... valitettavasti meidän virkamieslukijamme vain eivät voi tyytyä tähän miellyttävään epävarmuuden
tilaan. he haluavat kohottaa lukemisen viralliseksi ja tieteellisiksi instituutioiksi. he eivät lue, he tulkitsevat. näin he pyrkivät
muuttamaan produktiivisen anarkian vakiintuneeksi järjestykseksi ja vapaan leikin sosiaaliseksi kontrolliksi. siksi ilmeisesti
valtiokin maksaa heille palkkaa, vaikkeivät he olekaan poliiseja, pelkkiä harmittomia professoreja vain."

tervejärkistä taide on näkkileipää -estetiikkani yritin hahmottaa esseessä "ruvetaan runolle, miksi?", jota en julkaissut
kustannustoimittaja karri kokon kommenttien jälkeen. valitettavasti en löydä sitä versiota, jonka marginaalissa ovat kokon
lyijykynän merkinnät, mutta näin mietti runoilija, joka juuri oli joutumassa aloittelevasta kriitikosta kritiikin kohteeksi.

ruvetaan runolle, miksi?

"runous voi olla jollekin itseisarvo. minulle runo tai taide ei ole itseisarvo. runolle rupeaminen on vain yksi keino kertoa
toiselle ihmiselle jokin sanoma, jos jollakulla tänä päivänä jotain sanomista on./--/

runouden ongelma ei ole siinä, että olisi olemassa vähän hyviä ideoita, jotka kelpaavat runoihin, vaan runouden ja kaiken
taiteen ongelma on siinä, ettei yhtäkään ideaa tajuta, tajuta toiminnaksi. tärkeää on se, mitä ihminen tekee tämän teatterin
ulkopuolella, ei se mitä tässä teatterissa puhutaan./--/

se tila, missä minä en tarvitsisi taiteen näkkileipää olisi onnellista aikaa; olisin päässyt niin elämän tajuntaan, että en
tarvitsisi lähestymiseen taidetta."

näkkileivästä
kirjallisuudeksi

philip rothin romaanissa "mieheni oli kommunisti", wsoy 2002, kertoja nathan zuckerman samaistuu nuorena
kommunistisankarin estetiikkaan, jossa näen joitain samoja piirteitä kuin ensiesseeni popularisoinnisssa: taide on
näkkileipää. toisen tien näyttää kirjallisuuden tohtorin väitöskirjaa valmisteleva leo glucksman. leon opastuksella taiteelta
sanomaa ja toimintaa vaatineesta nathanista alkoi kehkeytyä ei vain juutalaisen sukunsa, vaan koko menneisyyden
perillinen.

"'taide aseena?' leo sanoi minulle ja sana 'ase' uhkui halveksuntaaa ja se oli ase sinänsä. 'taide kannanottajana? taide hyvien
asioiden puolestapuhujana? kuka teille on tällaista opettanut? kuka opetti että taide on iskulauseita? kuka opetti että taide
'palvelee kansaa'? taide palvelee taidetta - muuten taiteella ei ole mitään arvoa. mikä on vakavan kirjallisuuden
kirjoittamisen motiivi, herra zuckerman? riisua aseista hintasäännöstelyn viholliset? vakavasti otettavan kirjallisuuden
motiivi on vakavasti otettavan kirjallisuuden kirjoittaminen. haluatteko te kapinoida yhteiskuntaa vastaan? minäpä kerron
miten se käy - kirjoittakaa hyvin. haluatteko ryhtyä toivottomaan yritykseen? Älkää sitten taistelko työväenluokan puolesta.
he kyllä selviävät. vielä he hankkivat plymoutheja sydämensä kyllyydestä. työläinen voittaa vielä meidät kaikki - hänen
piittaamattomuudestaan valuu yli soopaa joka on tämän poroporvallisen maan kulttuurin kohtalo. pian meillä on tässä
maassa jotakin joka on paljon pahempaa kuin moukkien ja työläisten hallitus - me saamme moukkien ja työläisten
kulttuurin. haluatteko te taistella jonkin toivottoman yrityksen puolesta? taistelkaa sitten sanan puolesta. ei ylevän sanan,
eikä innostavan, ei sellaisen joka on jonkun puolesta ja toista vastaan, ei sellaisen sanan joka mainostaa kunnialliselle
ihmiselle sitä että te olette suurenmoinen, ihailtava, myötätuntoinen henkilö ja poljettujen ja sorrettujen puolella. ei,
taistelkaa sen sanan puolesta, joka kertoo niille muutamalle lukutaitoiselle jotka on tuomittu asumaan amerikassa, että te
olette maailman puolella! tämän teidän näytelmänne on roskaa. se on kamala. se himmentää maailman sanoilla. ja se oikein
löyhkää teidän hyveellisyyttänne. mikään ei saa taidetta näyttämään synkemmältä kuin taiteilijan halu todistaa oma
hyveellisyytensä. idealismin hirvittävä kiusaus! teidän on voitettava idealisminne, oma hyveellisyytenne yhtä lailla kuin
paheennekin, saavutettava esteettinen valta hallita kaikkea sitä joka saa teidät kirjoittamaan - raivoanne, poliittisia
mielipiteitänne, suruanne ja rakkauttanne! heti kun ryhdytte saarnaamaan ja asetutte asemiin, heti kun alatte pitää omaa
näkökantaanne muita parempana, olette taiteilijana arvoton, arvoton ja naurettava. miksi te väsäätte näitä julistuksia? koska
katsotte ympärillenne ja olette 'järkyttynyt'? koska katsotte ympärillenne ja olette 'liikuttunut'? ihmiset antavat liian helposti
periksi ja ryhtyvät teennäisiksi. he haluavat tuntea jotakin heti, ja helpointa on olla 'järkyttynyt' ja 'liikuttunut'. helpointa ja
tyhmintä. herra zuckerman, järkytys on aina teennäinen tunne. hyvin harvoin se on aitoa. julistuksia. taiteella ei ole mitään
käyttöä julistuksille! olkaa hyvä ja viekää rakastettava paskanne ulos täältä." (s. 234 - 235)

sekatavarakauppiaan poika leo opettaa, että politiikka yleistää, ja siksi kirjallisuus on politiikan mielestä heikkoa ja tylsää,
jolla ei ole mitään käytännön merkitystä. yleistämisen eli popularisoinnin sijasta kirjallisuuden työ ja tehtävä on
erittelemisessä, vivahteiden löytämisessä. ristiriitoja ei pidä poistaa, vaan nähdä kaaoksen sisään. taide sekoittaa
järjestelmää, koska se ei yleistä vaan näkee sävyjä siinä, mistä pitäisi olla populaarin porvarin sinistä tai skp:n punaista.

rahvaan taidemakua arvioidessaan leo asettuu samalle kannalle kuin taide- ja yhteiskuntakriitikko john ruskin (1819 - 1900),
jonka mukaan suuri yleisö ei erota hyvää huonosta. leosta en tiedä, mutta ruskin luotti vielä siihen, että kansaa voi sivistää:
kuninkaitten aarteet on vain saatava jokaisen lukutaitoisen silmien alle.

ruskinin mielestä taiteilijaa pystyy arvioimaan ainoastaan kyvyiltään samanveroinen tai ylempi: alempi joko yliarvioi
ihailuissaan tätä taiteilijaa tai - mikä yleisempää - pitää häntä tietämättömyydessään arvottomana. siksi ruskin toteaa, että
henkilö jolta puuttuu taiteellinen kompetenssi ei kykene arvioimaan tai muodostamaan mielipidettä esteettisestä ilmiöstä, ei
vaan hän on yleisen mielipiteen johdettavissa ja hänestä tulee tiedostuvälineiden manipulaation uhri.

ruskin kytki taiteen arvon ja suuruuden sen välittämiin ideoihin, joita hän löysi viisi: voiman, jäljittelyn, totuuden,
kauneuden ja suhteen ideat. lähdin liikkeelle totuuden ideasta, joten keskityn nyt vain siihen.

totuus ei tarkoittanut ruskinille realismia, todellisuuden välitöntä kopioimista, jota hän piti kaiken taiteen tuhona, kun taas
todellisen totuuden ideat ovat kaiken taiteen perusta. lyhyesti lainaten ruskinille totuus tarkoitti sitä, että mieli jää
askartelemaan ainoastaan kyseisen tosiasian kanssa unohtaen kokonaan ne merkit tai symbolit, joilla se on ilmaistu. lopulta
ruskin toistaa ranskalaisen klassistisen estetiikan lauseen: mikään ei voi olla kaunista, mikä ei ole totta. kaunis taas on
ruskinille moraalista, siis jotain puhtaudessaan ja täydellisyydessään ihmisluontoa kiehtovaa hyvää. näin se mikä on totta,
jää roikkumaan hyvän ihmisen hyvästä mausta.

(mikael enckell kirjoitti elämäkerrassa isästään rabbe enckellistä: "kärjistetysti sanoen: lahjakkuuden puute on moraalisen
tappion väistämätön seuraus silloinkin kun mahdollisuuksia johonki enempään olisi ollut." aukko katossa, 1997, s. 57)
ennen kuin uppoan syvemmälle ruskinin totuuteen, jonka kuvaaminen kertoisi vain lisää omasta moraalisesta rappiostani,
palaan kylmän maratonin totuuteen. se on kylmän maratonin totuutta, ei minun henkilöhistoriani totuutta. minä en
reputtanut ylioppilasaineessa vaan matematiikassa ja sen takia en päässyt opiskelemaan voimistelunopettajaksi jyväskylän
yliopistoon. tampereelta hum.kandin paperit saatuani opiskelin kyllä jyväskylässä sinikka tuohimaan graduseminaarissa
syksyllä 1991.

(orivedelle tein harjoituskirjoituksen "suomalaista rocklyriikkaa hectorista pelle miljoonaan", tampereelle minun piti tehdä
gradu pentti saarikosken hämärän tanssien draamallisuudesta ja jyväskylään haavikon puista. musiikin ja lyriikan suhteista
päädyin puihin ja menin puihin niin että gradut ovat edelleen kirjoittamatta.)

tampereen yliopistossa päädyin populaarista taide on näkkileipää -ajattelusta kielitieteellisen semiotiikon a. j. greimasin
totuuteen: "me tuotamme itse totuudet eikä ole siis olemassa totuutta sinänsä, vaan ainoastaan väitteitä totuudesta."

kolmas totuus

jos nyt ei puhuta tieteestä, vaan populaarikirjoittamisesta, niin onko rahvaan valistamiseen pyrkivän taide on näkkileipää
-totuuden ja tätä populismia vastustavan taide on taidetta -estetiikan välistä tai ulkopuolelta löydettävissä kolmatta tietä?

italialainen semiootikko ja kirjailija umberto eco voisi olla esimerkki kolmannesta mahdollisuudesta. eco pitää esimerkiksi
tenavat-sarjakuvan piirtäjää runoilijana, koska hän käyttää bricoleurin tavoin kaikkea mikä käsillä tässä ja nyt. eco
ihmettelee "... että näiden erilaisten tuotannon ja kulutuksen kehien sisällä on kuitenkin nähty toimivan taiteilijoita, jotka
ovat käyttäneet hyväkseen kaikille muille suotuja tilaisuuksia. he ovat onnistuneet perusteellisesti muuttamaan yleisönsä
tavan kokea kehittämällä järjestelmän sisällä kriittisen ja vapauttavan funktion." (umberto eco: charles m. schulz on
runoilija, i-s, 4. 11. 1999)

vapauttavan funktion löysin myös toisen italialaisen filosofin gianni vattimon kirjasta uskon että uskon. entä jos nyky-
baabelin kielten sekamelska ei katkaisekaan hengen levitaatiota? entä jos runouden, kuten myös uskonnon, pelastuksen
historia on päinvastainen? entä jos missi on muuta kuin kaunis ruumis, tornitalojen tulipalot remontin siemen, mikan ja
matin itkut vuoden syvällisimpiä teatterikappaleita...

entä jos pelastuksen eli pyhästa nauttimisen historia on maallistuminen? eli se mitä olemme opetetut pitämään isona isä-
jumalana, on vihdoin riisuutumassa edessämme tavan tappajaksi, muinaisten aikojen väkivallan suojelijaksi, jumalaksi joka
oikeuttaa niin ristiretken ruumiit, irakin ja kosovon aavikkomyrskyt ja kriitikkojen formuloinnin julmuudet.

entä jos meidän runoutemme jumalat ja pyhät patsaat ovat saman julmaksi opetetun jumalan jatketta, jossa taide kutistuu
taisteluksi määrittelyvallasta. entä jos tieteellis-teknisen baabelin sekamelskan kautta ja avulla olemme vähitellen
kääntämässä selkäämme, edes yhden asteen verran, kohti lempeämpää, yställisempää, kauniimpaa ihmistä ja runoutta.

entä jos runouden maallistumisen avulla saattaisimme jälleen lukea ajan merkityksiä emmekä pelkästään vastustaa meille
opetetun julman hesari-akatemia-jumalan hajoamisen merkkejä.

entä jos pasi ja sepe saisivat häiritä runoilijaa, kuten nuo häiritsivät pentti saarikoskea, jonka mukaan "kirjan kirjoittajaa
pitää häiritä/ tai siitä tulee huono kirja".

entä jos ikivanhaa kaikkivaltiaan jumalan rankaisemisen tyylioppia noudattava kritiikki muokattaisiin vaikka vain
väliaikaisesti tutkielmiksi runoudesta, runoilijan metaporan esittelyksi, katsauksiksi nykyriimistä...

entä jos pyhä runoilija ja nihilisti kriitikko maallistuisivat sen verran, että voisivat istua samassa pöydässä ja rikkoa sen
kirjoittamattoman säännön että samassa pöydässä ei istuta, koska vain toinen voi julistaa itsensä voittajaksi.

niin, jos näin olisi, pelastuisimmeko, nauttisimmeko jälleen pyhästä. pelkäisikö herra tossavainen edelleen syksystä syksyyn
pyhyytensä maallistumista?

mutta kenelle tänä päivänä itsensä loppuun asti sanomatalon ja sen navetan kiasman edessä nöyryyttänyt runoilija saati
kriitikko saattaisi olla kuuliainen hamaan ristin kuolemaan asti. kenelle muulle kuin itselleen. päätekansalainen vastaa
kysymällä ilman kysymysmerkkiä.
uskon että uskon. koska päätekansalainen ei vetäydy jumalan selän taakse, hänen on otettava koko vastuu. hänen on oltava
näkijä ja tekijä, kriitikko ja runoilija ei vain samasa pöydässä vaan samassa päässä.

rabbe enckell, "och sanning", 1966:

"kirjailijaa käsitellään kuin kirjoittaja olisi isä jumala, jonka olisi raamatullisella vimmalla erotettava 'hyvä' 'pahasta',
kohotettava edellinen taivaalliseen loistoon ja syöstävä jälkimmäinen syöverin tuleen. mitä oikein on tämä
vanhatestamentillinen (ja uusitestamentillinen) moralismi estetiikan valepuvussa? vastataan: siksi että joku on hyvä, vieläpä
suuri kirjailija, minun ei tarvitse hyväksyä kaikkia hänen tyhmyyksiään eikä kumarrella niitä! minä vastaan siihen: kaikin
mokomin, sinun ei tarvitse ellet tahdo. mutta ellet voi hyväksyä kaikki hänen tyhmyyksiään etkä 'kumarrella' niille, et ole
ymmärtänyt häntä kirjailijana, et pohjimmiltaan, et varsinaisessa mielessä... et aavistakaan, että tyhmyys on paljon
suuremmassa määrin sinussa itsessäsi kuin teoksessa jota käsittelet. ei sinun pidä olla isä jumala eikä edes lapaa tai
rintalastaa siistivä teurastaja. jos yrität pitää kiinni tästä asenteesta, et ymmärrä oikeastaan mitään ja olet aivan eri tasolla
kuin kirjailija jota arvioit. kun todella kokee jonkun kirjailijan, on valmis täysin ihailemaan ja rakastamaan häntä. ellei sitä
voi, parasta jättää hänet... ansiot ja 'virheet' kuuluvat yhteen, ovat yhtä, ilmaisevat persoonallisuutta yhtä paljon ja
edellyttävät toisiaan.... ja se että on taiteilija merkitsee että on kokonainen ja jakamaton koko ilmaisussaan - - - aito ihailu
koskee kokonaisuutta, aina kokonaisutta - sillä se on rakkautta." (mikael enckell: aukko katossa, recallmed 1997, suom.
kyllikki villa, s. 224 - 225)

pyyntö "tulla täysin rakastetuksi" herätti aikansa arvostelijoissa kuten claes anderssonissa torjuntaa. iso mies ei itke!
porvoon marisevalle vanhukselle huudeltiin reippaan kasvattajan tyylillä.

mikael enckell: "lukijoina meillä kaikilla on niin sanoakseni synnynnäinen kauna kirjailijan itsekeskeisiä vaatimuksia
kohtaan; jos hän kirjoittaa vaikeasti, osa sielustamme vihaa häntä. vain ajatus, että kirjassa ehkä on arvoja joita emme ole
osanneet arvostaa oikein pidättää tätä kateellisen vihaisen elementtiä." (s. 233)

ps

econ ja vattimon viitoittamaa kolmatta tietä voi edustaa myös runokisa poetry slam, jonka toin suomenkieliseen suomeen
keväällä 2000. omia runojaan saa esittää kuka hyvänsä ja yleisö sanoo, toimiko kolmen minuutin esitys vai ei. joillekin
ammattirunoilijoille tämä on kuitenkin liian populaaria. joku kustantaja on jopa suositellut, että heidän runoilijoilleen ei ole
hyväksi esiintyä slameissä. kansanrunoilijat ovat popstars-lyyrikoita, joita aidot rocklyyrikot pitävät epäaitoina ja pelkästään
kaupallisina tuotteina, joista ei löydy syvempää totuutta. senhän sanoo maalaisjärkikin.

linuxin avoimen koodin mukaisesti poetry slam on vapaasti käytettävissä oleva formaatti missä päin suomea hyvänsä.
yhdysvalloissa ps:n tekijänoikeuksia valvoo michel brown. niin minunkin pitäisi valvoa, jos tekisin slamilla rahaa. avoimen
koodin periaatteella slamit saattavat levitä koko maahan, mutta todennäkäisesti ei. todella populaariksi ps saadaan vain
kovalla työllä, josta tekijöiden on saatava palkka, järjestäjien asiakkaita ja median katsojia.

kirjailijana minulla ei ole aikaa tähän popularisointiin.

kirjailija kriitikkona
ja kriitikin kohteena

entäs sitten, kun on kirjailija, joka on kriitikko, on itse kriitikin kohteena? helpottuuko vastaanotto?

tämän otsikon alla pidän mottona elias canettin aforismia: "runoilijat - kuin lokkeja joiden lentoa katsellaan, kuin lokit yhtä
kammottavia toisilleen." (elias canetti: kellon salainen sydän, suom. kyllikki villa, tammi 1990.)

kylmässä maratonissa pyrin valehtemalla totuuteen. entä jos siitä luetaan vain valheet eikä nähdä sitä mihin tähtäsin?
pitäisikö nämä pappojen valheet sitten oikaista, vai hyväksyä se että itsekukin luo vain omia väitteitään totuudesta. entä jos
kriitikko lukee niin hyvin, että näkee mitä traumaa minä yritän peittää valehtemalla.

totuus on kokonaisuus, joka täydellistynee vähitellen. arkussa tavataan, lopullinen totuus. minä en tiedä edes nimeäni.
käytin nimeä jouni yli kolmekymmentä vuotta, ennen kuin sain kuulla että se tarkoittaa nenetseille edelleen viestintuojaa. se
passaa kirjailijalle, joka voi olla kodittomien hermes, sen verran populaari että on yhteyden tekijä ja viestin viejä.

tampereelta pääsin suoraan savon sanomien kulttuuritoimittajaksi, joka vastasi kirjallisuudesta ja valokuvasta. elettiin
sianhoitajien postmodernia aikaa ja suurimmaksi ansiokseni tulevaisuudessa laskettaneen se, että sain palkattua jyrki
lehtolan ss:n kriitikoksi ja kolumnistiksi ennen kuin hän aloitti urakkansa ilta-sanomissa.

sanomalehden ja runouden todellisuudet ovat pahasti ristiriidassa, vaikka toimittajan jos kenen luulisi arvostavan kielensä
vetreyttä. jos nyt verestä sanomista pidetään yhtenä runouden tehtävänä, tai ainakin näin pitää sanoa silloin kun selvitetään
taiteen kansaa valistavaa ja työllistävää vaikutusta.

päivästä päivään näin, että runous ei istu nykyaikaisen toimittajan työkalupakkiin ja toimitussihteerin maailmankuvaan, joka
on heijastus päätoimittajien arvoista ja asenteista. koska runo ei ole skuuppikamaa muuten kuin palkintojen jakajia
kuvatessaan, se kuuluu luokkaan kevyet koristeet laihalla otsikkotyypillä. toimitussihteerin maailmassa runoudesta ei saa
pääjuttua tekemälläkään, ja etusivulle se pääsee vain, jos arto melleri jää toisen kerran auton alle.

nykyisin minua kyllä säälittää kaikista toimittajista melkein eniten kriitikko, joka istuu yksin kanikoppinsa päätteen ääressä.
useimmiten palautetta saati minkäänlaista keskustelun mahdollisuutta ei tule lukijan eikä kirjailijan puolelta ja sitten kun
ruvetaan keskustelemaan nyrkit vinkuvat ja pian joku lopetetaan saunan takana. kritikoisivatpa kriitikot edes joskus toisiaan,
mutta koska olette nähneet että risto ahti lainaa helena sinervoa tai eija komu kommentoi kari levolaa?

tätä ei kerrota sanomalehtien lukijalle, koska pyhän ja hajoamattoman mielikuvan säilyttämiseen perustuu tämän
vähäisenkin kritiikin olemassaolo. ja auta armias, jos joku muukin kuin lehtola erehtyy paljastamaan miten vähillä eväillä
palstoja täytetään päivästä toiseen.

toisaalla, avataanpa mikä hyvänsä kirjaverkko, netti taikka kännykän tekstiviestin sivu niin emme me pyhät ammatti- ja
virkarunoilijat ryntää sinne ensimmäisenä nauttimaan ja näyttämään hunajaisen ilonpisaran vuodattamisen helppoutta.
mahdollisuuksia laittaa sana paikalleen tai nitkauttaa sijoiltaan lisääntyy - tai ainakin a-kansalaisten nettiluokan
mahdollisuudet lisääntyvät -, mutta herra tossavainen haluaisi ne ensin pakettiin, ensin jonkun opetusministeriön,
palkintolautakunnan, kriitikon legitimoimaksi jumaluudeksi. sitten sitä sanaista arkkuaan saattaisi vähän narauttaa. sitten
vasta se todellinen runoilijan elämä alkaisi.

kun kulttuuritoimittajana ja ammattikriitikkona joutuu kirjoittamaan itseään vastaan eli myös siitä, mistä ei pidä, vapaana
kirjailijana en enää haluaisi vähentää energiaa, vaan lisätä sitä toisen teosten kautta. kaikessa kirjoittamisessa - myös
arvostelussa - pyrin kaunokirjalliseen teokseen. minkään populaarijulkaisun palkkio ei vastaa sitä työaikaa, joka kuluu
huonon teoksen arvosteluun. masentavasta tekstistä on vaikea synnyttää uutta. hyvästä, joka voi tarkoittaa myös niin huonoa
että raivostuttaa, kehräytyy uutta tekstiä vaivatta ja siitä saadun riemun rinnalla mahdollinen kirjoituspalkkio on
toisarvoinen seikka.

jos pysyttelee kaavassa, jutun ja kriitikin julkaiseminen on helpompaa, koska uutta luodessaan myös uutispäällikkö,
päätoimittaja ja kustantaja ottaa riskin. uusi olisi populaaria, jos se olisi tuttua ja testattua, ja yleensä se, mikä käy kaupaksi
ei ole uutta vaan pihtiputaalla testattua.

jos omalla kolmannella tiellään kehittelemän kaunokirjallisen kritiikin saa julkaistua, myös vastaanotto saattaa yllättää.
tuoreimpaan esimerkkiin voi tutustua nettilehti kiiltomadossa, jossa keskustellaan anu rinkisen esikoiskoelman
arvostelustani. nettilehden päätoimittaja piti kritiikkiäni kaunokirjallisena, kritiikin kohde halusi korjata faktoja ja kriitiikin
lukija piti tekstiäni hermeettisenä, koska siitä puuttuvat hänen mielestään perinteisen arvostelun rautalangat ja mutterit.
minusta ne ovat siellä, mutta sitä en enää kerro hänelle toista kertaa. lukemaan oppinee vain lukemalla.

sanomalehdessä pyörin kuin kärppä nimipinojen raossa, lukijan silmänä ja korvana metsästin uutista mahdollisimman
nopeasti yli kymmennen vuotta. kulttuuritoimituksessa portinvartijan valta olisi ollut otettavissa, mutta päädyin viimeiseksi
viideksi vuodeksi uutistoimituksen toimitussihteeriksi.

informaation keräämisessä toimittajan taidoista on apua myös kirjailijalle, mutta yhtään oikein viisasta toimittajaa ei tule nyt
mieleen. vaan eipä tuo siunattu hulluus näytä elättävän toimitusten ulkopuolellakaan. harvan toimittajan olen kuullut
lisäävän iloa ja energiaa, mutta monen olen nähnyt loistelevan lainavaloilla. aivan kuten tämä teksti heijastelee muita
tekstejä eikä olisi edes tulitikku ilman ecoa, pogue-harrisonia, vattimoa, tarastia, aronpuroa...
toisaalta vaikka kirjoittajana tietää kritiikkien tuottamisen rotaation molemmat puolet, ei se helpota oman teoksen
vastaanottoa. jokainen ymmärrys tai väärin ymmärrys sattuu siihen minään, jota yrittää kasata itseään tai muita
miellyttäväksi läjäksi. avuttomuuttaan ihmetellessä ja aavistellessa oikein ajan kanssa, miten vaikeaa uuden tekeminen on,
mietin tulinko kovin monta kertaa loukanneeksi taiteilijoita, joista tein juttuja, arvosteluja ja työnsin samaan rotaatioon
sopivaan muottiin kuin muitakin. tehtaassa niin kuin jokapäiväisessä sanomalehti- tai tv-koneessa ihminen on helposti jotain
muuta kuin ihminen. ja ne jotka säilyvät ihmisinä, niille ei yleensä käy kovin hyvin. jos käy hyvin, niin kuin toivon,
kannattaa taputtaa käsiään, kun tapaa edes yhden sellaisen. toivottavasti se ilo olet juuri sinä.

runouden ja median suhteesta runoilija-kriittikko risto ahti kirjoitti:

"media ei ehdi unen ja kaipauksen valtakuntaan,//
kukaan ei uskalla, ei tahtoenkaan pysty tallettamaan
aistimusta,/ kosketusta, ei edes omaan muistiinsa..."

iloisessa laulussa eevasta ja aatamista runoilija ahti jatkaa todistustaan todellisuudesta, jonka osa media on, tosin vieno osa,
jos sitä vertaa runouteen:

"todellisuus kuuluu taiteen piiriin. (me elämme miesten ja naisten kivisessä metsässä.) todellisuuden nimi on paratiisi,
mielikuvituksellinen puutarha."

kyllä media yrittää kohti todellisuutta ja unen ja kaipauksen valtakuntaan. niin pahan kuin hyvän mielikuvilla meille
myydään seuraava eduskunta. onneksi on raha, joka tulee tämän valloitusyrityksen ja ihmisen väliin. koska rahatonta
mediaa ei pitkään ilmesty, niin mammonan - eikä paratiisin - lähestyminen jää kuitenkin tiedostusvälineen ensimmäiseksi ja
sen määrittäväksi tekijäksi.

toisaalla media yksin ei ole mitään. päätoimittaja istuu yksin konttorissaan, jos katsojat ja sitten mainostaja peruu tilauksen.
lehti niin kuin kriitikkokin menettää edelleen melkein kaiken, jos sen arvovalta asetetaan kyseenalaiseksi. "keisarikunta
syntyy ja kaatuu silmää räpäyttämällä// se kuolee kun silmät avautuvat." päätoimittaja sensuroi pornoa lehdestä, kun lasten
silmät avautuvat, ja netissä julmat leikit jatkuvat iltaan asti.

media, kuten monitorin ruutu on nuotio, joka vetää tyyppejä metsästä lämmittelemään tulen ääreen. ilmojen kylmetessä
tulen puutteen huomaa ja ilman nuotiota juttuja ei kerrota, eikä kuuma ruutu niitä kerro, vaan sinä itse lämpöisestä
sydämestä toiseen sydämeen.

mutta sinisenä leiskuva nuotio ahmii ne, jotka haluavat polttaa näppinsä ja silmäripset. runoilijan ei pidä luovuttaa
määrittelyn valtaa viileälle mediatyöläiselle, joka kaataa puut että näkisi paratiisin metsän. ensin voi huutaa takaisin ja sitten
kaivaa laihan lompakkonsa esiin. runoilijakin saattaisi joskus äänestää lompakollaan eikä narinallaan.

loppu

tamfeltin täyttäessä 200 vuotta kari aronpuro päätti juhlarunonsa optimistin uskontunnustukseen:

"tee ty ö tä ja toivo/
tuhannen tuhatta vuotta/
elämä on tuhlausta."

kirjailija matti pulkkisen näin iisalmen torilla 14. 8. 1981. oriveden opistolla kirjoitin 15. 9. samana vuonna:

"runoilijan elämä on helppoa

kuljeskelee vain torilla jalat
lonksuen reppu selässä ja
piippunikotiini hampaissa vertailemassa
tomaatin hintoja.
päivät antavat
yöt ottavat."
matti pulkkiselle päivä paistoi aivohalvaukseen asti. ehkä 1980-luvun merkittävimman romaanin "romaanihenkilön
kuoleman" kirjoittaja asuu nyt lapinlahdella, kirjoittaa päivän ja seuraavana päivänä se ei enää löydä paikkaansa.
kokonainen romaani ei enää pysy päässä, vaikka se pitää osata ulkoa ennen painokonetta. niin helppoa se runoilijan eläma
on, niin paljon yöt ottavat. tuhannen tuhatta vuotta/ elämä on tuhlausta."

toinen loppu: saman vuoden muistiinpanoissa, joissa canetti vertaisi runoilijoita lokkeihin, häntä ihmetyttää kovasti, kuinka
joku voi opiskella kirjallisuutta: "eikö häntä pelota jonkinlainen tasoituspistelasku nimien kesken?" yliopisto on oikea
paikka kysyä: pelottaako "tasoituspistelasku"? populaarikirjoittajalla on harvemmiin vara tai aikaa asettaa tätä kysymystä.

ajankohtaisin on kolmas lopetus. Älkää uskoko minua. koraanin suurassa sanotaan, että muhamed ei vihannut ketään niin
katkerasti kuin runoilijoita, jotka sepittivät hänestä pilkkalauluja. "ja runoilijoita seuraavat ne, jotka ovat langenneet. etkö
ole huomannut, että he harhailevat jokaisessa laaksossa ja sanovat sitä, mitä eivät tee." (itämaiden estetiikka, 1980)

ps

lensin kuin lintu lasiin lähtiessäni kirjallisuudenlaitoksen alaovesta. otsaan tuli patti ja rannetta särki, kun luin
pieniomenaisen puun juurella että se on siperian omenapuu. muistin jäniksen pururadalla, pitäisi sanoa puoliksi syödyn,
mutta sen pääpuolesta oli viety kolmasosa ja suolet. siistiä jälkeä haukalta tai ketulta viisi kilometriä kaupungin keskustasta.
jalan alla murskautuvat omenat ja kuhmu otsassa, miksi niistä ei saa runoa. tai runon runottomuudesta. entä jos opiskelisi
täällä, sitähän minä menin katsomaan laitoksen ilmotustaululta enkä pystynyt tulkitsemaan merkkejä ilokseni ja
tuijottaessani uutta kirjallisuudenopiskelijaa muistiinpanojensa ääressä törmäsin oveen. opiskelija katsoi suoraan kohti,
sanoi jotain, minä en hämmästykseltäni mitään. minä en pääse sisään enkä ulos. lähdin kävelemään rannettani pidellen ja
jonkun ulkomaalaisen pää tuli minua kohti puutarhan aidan takana. sen silmille valahti verho heti kun katsoin sitä ja siitä
sen tiesi ulkomaalaiseksi. minäkin olin muukalainen tässä kaupungissa, mutta alkuasukkaat olivat vielä niin uteliaita että
vilkaisivat silmiin. kotikaduilla he eivät osanneet pelätä riittävästi elämän julmuutta. kuhmu, puoliksi syöty jänis, siperian
jalan alla asfalttia vasten murskautuvat omenat, kyllä ne opettavat, mikä on sinun paikka. kellarin auditoriossa pidetyn
luennon jälkeen ei esitetty yhtään kysymystä. se on ihan tavallista, lohdutti luennon tilaaja ja suositteli laitoksensa
maisteriohjelmaa. hän lähettäisi tarkempaa tietoa sähköpostilla. kirjallisuudenlaitoksella ohjelmasta vastaisi professori
kirstinä, jonka puheenjohtajakaudella valtio ei myöntänyt rahaa. ei tosin sen jälkeenkään. toimittajan vakiviran lopetettuani
kuvitelin, että esteet olisivat poistuneet. vapaana kirjailijana olen samalla viivalla. professori kolossaan ei vastaa, vaan haalii
valtaa. mihinkä lautakuntaan seuraavaksi. Äläkä julkaise tätä, jos et halua lehtolan kohtaloa. kävelen ympyrän hiilimurskan
punaisen juoksuradan vierestä, jossa tallaan lisää siperian omenia ja tuleva voimistelunopettaja neuvoo lasten kirkkaita
ääniä, mutta campuksen idyllissä ei tule kirjakauppa vastaan. ensimmäinen opiskelija ei vastaa, toinen neuvoo takaisin päin
kirjastoon, jonka kahvilassa join jo kahvin ja juusto poltti kitalakeen reiän. siitäkään ei saisi runoa, mutta naisesta kyllä.
muisto tuli silmille vielä kolmenkymmenen metrin päästä. joskus hänellä oli ollut yhtä kiire kuin näillä reppuselillä. ei näytä
hitauskaan auttavan pakotusta, vaikka aurinko paistaa. minulla on rahaa, mutta miten ne voivat ostaa näin kalliita kirjoja.
hienoja kirjoja, selaan niitä niin kauan kuin jaksan ja ihmettelen kunnes homon ääni ajaa ulos. tukka on samalla tavalla
nypitty kuin ääni. käteen jää vain ilmaisesite. muistan divarin kadun toisella puolella. imelälle partavadelle lahjoitan neljä
euroa, että pääsen eroon ja otan mukaani roskaa tulevaa varten. tiedän melkein, missä tulen näitä kahta liparetta käyttämään
mielikuvituksen multana. jälleen laitoksen ohi ja alamäessä päätän poiketa kirjailijatalossa. siellä istuu sihteeri, jolle pitäisi
ideoida kirjailijayhdistyksen toiminta, että se saisi työpaikan. ehdin kysyä kauksista, sen julisteen pohjalta, että oliko
porukkaa maantaina, kun hän itse paukahtaa sisään. yläkerran huoneessa, jossa yövyin kerran itsekin, saan runokirjan ja
kirjoitan hänelle omistuskirjoituksen. kauksi kääntää kirjansa "nõsõõ rõõmu mõrsija" nimirunoa takakannesta "kuoloo kurja
morsian, kuoloo äitinsäkin... nousoo iloinen morsian, jopa emä nousoo..." sitten hän näyttää lastensa kuvan ja perustamansa
kuoron, jossa laulavat myös ruitlanen ja märkä. romaania hän on kirjoittanut toista viikkoa kirjailijatalossa, vaikka on vähän
viileätä. tarkistan, että huoneessa on patteri. pappini torsti katsoo seinä vesivärimaalauksessa. itku meinaa tulla, kun
muistamme tooraman shamaanin kuolemaa aivokasvaimeen. kaksi kertaa leikattiin eikä edes vaimoa päästetty katsomaan.
isosta karhusta hän näyttää kuvia mummoista, niistä lauluista, jotka hän ehti tallentaa udmurtiasta neljätoista sivua. niitä hän
nyt laulaa kuoronsa kanssa ja tanssii. kirstinä on pyytänyt hänet laulamaan myös kirjallisuuden laitokselle. ehdimme vielä
kahvilaan, jossa tarjoan palan kakkua ja kahvin. hän saa istua niin että näkee ulos. matkalla näytän siperian omenapuun ja
hän aikoo laittaa sen romaaniinsa, koska omenat ovat jo siellä mukana kuin udmurtian mummojen posket. ennen kuin
tapaamme toisen kerran helsingin heimorunoissa hän ehtii käydä vain 40-vuotissyntymäpäivillä võrussa. laitoksen ovi
avautuu ja opastan kauksia huoneeseen 301. kirstinän huoneessa tuoksuvat kaneliomenat ja hän tarjoaa niitä meille. - minä
muistan kun pyysit kirjoittamaan pariisista jutun. minä en muista. kirstinä selostaa, miten erkka lehtola hämmästeli, kun hän
kertoi kirjoittaneensa fiktiivisen keskustelen rameaun veljenpojan tapaan ja minä julkaisin sen. - nyt ollaan sellaisella
laitoksella, jossa ei tunnetusti uskota siihen, mitä kirjailijat sanovat. - eikä varsinkaan savolaisiin kannata luottaa, sanon ja
huomaan miten hämäläinen vai mikä uusmaalainen lie hätkähtää. kolmas nainen tulee ovelle ja kättelemme sen verran
englanniksi, että hän on saksasta ja opettaa vuoden laitoksella. kauksille ehdin toivottaa hyvät syntymäpäivät ennen kuin
poistun yläkerrasta yhtä tyhjänä kuin aamulla kun nousin luentoni jälkeen auditorion montusta. pääsen ulos laitoksen
lasiovesta ja autossa uskon, että voisin jatkaa kirjallisuuden opintojani, reissaisin muutaman kerran seminaarissa ja esseitä
minulla on valmiina muokata asti. kotona tervehtien, toimeksi saaneena sihteeri ilmoittaa, että kirjallisuustoimikunta ei ole
katsonut voivansa suostua ja päätökseen ei saa hakea muutosta valittamalla. aamulla ehdin lukea, että best selleristin
ensipainos on 5 000 romaania. illalla sähköpostissa toinen kirjailija vakuuttaa, että hän myy kirjaansa 5 000 kappaletta. pitää
vaan lähteä lappeenrantaan puhumaan libristeille niin minä saan suoria omia teitäni sitten turkuun kirjamessuille. netistä
tarkistan vielä kirjallisuustoimikunnan kokoonpanon ja mietin, kuka niistä on minua vastaan. kaivan kaikki ennakkoluulot ja
-muistot esiin, vaikka toine puoli vakuuttaa ettei tässä mitään hätää. se on ihan sama, mistä rahaa tulee, kunhan tulee ja sitä
tulee kun teet työtä ja toivot. aamun aloitat uudella anomuksella ja nyt tiedät, että ainakaan tätä lautakuntaa sinun ei tarvitse
kunnioittaa, saat valehdella niin paljon kuin sielu sietää.