Mohamed Ahmed Haji Omar

Kuoleman
varjolla osa II -
Olen kulkenut
läpi tulen!

Huudan ääneti hiljaa

surun valama taivas

huutaa

sinessä aamunkoin
huudan

sillä yössä kuulen vain

hetken

Häilyn tuhansien
maailmojen lomassa

ja hämärässä huutaa
tuhansien aurinkojen
huuto

vain hetki vielä ja huutaa

aika hiljaa

ja aaltoillen radallaan maa

kiitää.

Kuljen läpi avaruuden

poimuttuneen pinnan

tunnen sisälläni meren ja

mantereet

kuljen hiljaa iättömään

onneen

kun vulva ja magma

laukeaa onnessaan
mereen

Hetken ajan nauran ja kuljen kuin tuuli

en epäröi nauraa, enkä uneksi kuin taivaasta

sielä tuulten lomassa viipyy pyörre

se huokuu hiljaista voimaa

En epäröi kuin nauraa

En laula kuin hiljaa

Kuljen hetken vielä aavalla

Kuljen vielä hetken taivaan alla

Huudan hiljaa kuin tuhat salamaa

en epäröi itkeä

en epäröi huutaa

en itke vaikka kyyneleet vuotaa

Äänettömän hetken vielä kirrun

suutelen taivaan lakeuksia

iän iättömän suudeltuja huulia

nuput valkeauntuvaiset syleilevät ummaani

Nauttisinko vielä hetken ajan

mietin enkä koe kuin kylmää kuultoa

en ole ikinä ennen nähnyt näin kaunista taivasta

joka miellyttää kasvojani ja kihoaa huulilleni

Eepos kylmä kituu vielä hetken

kunnes huuleni lämpenevät

ja hallan sineät viirut

suutelevat jääneitoa

En epäröi huutaa

en epäröi itkeä

en epäröi meuhata

en epäröi nauraa

Olenko sekaisin päästäni

en tiedä

sillä vielä on aikaa jäljellä

kunnes mietteeni kihoavat pintaan

Olen sielultani vankka

enkä tiedä muusta kuin roihuavasta sylistäni

se palaa ja huutaa

se kituu ja raivoaa, enkä tiedä muusta mitään

Nauran iäti hiljaa

enkä epäröi kuolla

sillä vain vihainen lauluni - soi

ja äänettömän myrkkyni laulu kirii

II

Tarpeeksi, hiljan ja vielä hetken ajan.

Tuulen ja tuiverruksen läpi hiiskun sanasen hiljan.

Taivas rakoili tänään hetken ajan

ja säteet repivät seinään raon.

Olen kulkenut läpi tulen

huutanut säkeissä kivun ja veren

enkä pysähdy odottamaan

kun sakea puna kiiluu oveni suussa.

Hyörin ja häärin

enkä pysähdy

sillä ajan loputtomat säkeet

huutavat ja kirkastuvat tuleksi.

Ääneti hiljaa laulan

kun yön ääreen kurottaa ajan käärme,

enkä istu odottamaan

vaan taivallan kohti aamua hiipuvaa.

Hänen kasvoillaan säyseä hymy

kuin enkelin, kun hän huutaa säkeensä

vereen ja likaan.

En hymyile kuin hetken

kunnes kivulias sävel iskee tajuntaan

Hämärän maille hiipuu päivä

ja ääneni veren likaama

kirkuu huutaen hetkeen.

Yön ja päivän vaihtelut

aja ja äären kaunistelu

iän ja tovin tunnit

ja kuulaan huutoni säkeet.

Pysähdyn nyt tovin

ja revin ajan seppeleen rikki

kun raivopäinen unieläin

kirkuu kituliasta hirnua.

III

Tuulessa kirii sävel,

ja toiveilias aamu hiipii

taivaan ylle

on kuin joku kuorsasi

enkä ymmärrä yön sakeaa sumua.

Tähtien katraat huutavat hiljaista

tulta

ja painajaisteni läpi kuljen kohti

yötä hiljaista

en äänähdä

en parkuani julki tuo

Sillä silloin kuolee jokin minussa

olen kulkenut läpi tulen

ja nyt elämöin hiljan itsekseni

hiljaisessa huoneessani

Katson joulukortia seinällä

ja näen kasvot tuhatpäiset

kun he hiljaa hiiskuvat lämpöä

ja suojelevat kasvojani tulelta

Olen kulkenut läpi tulen

olen nähnyt kun kaikki murenee

ja jäljelle ei jää muutakuin kipu

nyt elän ja voin paremmin

Enkä epäröi itkeä hiljaista tovia

olen nähnyt silmät sinertavat

hiukset punertavat

ja naamat veikeät

Enkä epäröi itkeä kuin tovin

en tunne huutoa

en tunne parkua

en tunne kipua

Vaan kuljen hiljaisten tovien läpi taivaaseen

ja nautin olostani tässäkin kellariloukossa

olen nähnyt Dostojevskin raadellut kasvot

painjaisissani suudellut niitä sirosti poskille

Nähnyt kun aika hiljakseen hiipuu

ja yön kääreet kääntyy sinertävän ajan loruun

en näe kuin tulta ja tappuraa

edessäni silti loikkaan sen yli ja tunnen kun kaikki sortuu

Hämärtyvän ajan taivalluksessa

hintelän aamun huudannassa

sinisenä välkkyvän kivun katalassa mustuudessa

ja yön äänettömien silmien huudannassa

Katso tuonne jalo mieli

näe kuinka kaikkeus nauraa

ja hymy pyhimyksen kuolee naamalle

näe kuinka aika kuolee ja äänteet sammuvat kasvoille

Näetkö yön kulkevan teitään

tunnetko hymysi kasvoillasi

näetkö ajan valppaat säkeet

kun ajan käärme riistäytyy vapaaksi.

IV

Käännyn kerälle

katson ulos jylhän punkkerini ikkunasta ulos

näen hiljaisen veden

pyyhkiytyvän ja sakenevan

Ääneni karahti hiljalleen rantaan

ja tovin ajan hiljaisuus sakenee

ja tunnit poukkoilevat tuhansissa rytmeissä

on kuin jokin pyhä liikkuisi taivaan alla

Messiaaniset torvet pasuunasta puhalletaan

ja äänettömät säkeet huutavat yön hämyyn

on aika hiljetä ja kuulla

kuinka yö hiipuu hämärään

Vain Dante vielä hiiskuu syvimmästä helvetistä.

ja Sarte vielä laskee ruumiita sotahaudoissa

Helvetti on täälä ja avattuna auki

ja näen pienen säikyn silmäparin jotka hymyilevät.

Tuska häivähti silmissäni

kipu kuulas ripusti kasvoni hämärään

ja äänettömät pilvet hiipuivat ajan hämärään

kuuletko rytmillisen pauhun ulapalla…

Nyt ääneni värähtää

silmissäni kuulas ja kirkas lumi

ja näen harmaan kuulauden läpi ajan

enkä tunne kuin hymyilevän messiaan hymyn rinnassani

Näetkö kuinka taivas kurottuu polvilleen

tunnetko kuinka ääneni sammuu joen rantaan

etkö näe yön kuulaitten pilvien laulun

kun ne hopea sävyissä vuotavat räntää ja koleutta

Aamun alkaessa rutiinini toistuvat

näen ihmeitä näen säkeitä näen pilviä

näen kuulaita leseitä näen aamun punan

ja yön häivän mutten näe hymyäni kasvoillani

Olen kuin kuollut

olen kuin riistetty elosta

olen kuin raavittu riekaleiksi

ja kysyn heiltä kuka parsisi minut kasaan.

Enneunen näin viimeyönä

se raivosi jylhästi unissani

ja kuulostelin sen katseesta hämärän näyn

en uskalla taivaltaa läpi taivaitten

Vaan poukkoilen hiljaisuuden ja pimeyden raakileisissa sävelissä

jotka juoksevat hiljan pysähtyen kerran

taivaltaen ja sammuen vielä hetken

kunnes kaikki sammuu ja yön hiipuvaan ruskaan peitän kasvoni

Touhuan itsekseni leikkien konsolillani

näytän touhukkaalta ja nauran

juon tilkan kahvia ja laulan

ja kuulokkeistani helisytän laulua

En hiipunut hiljakseni kaukaisuuteen

vaan pyörähdin ja nauroin

enkä istunut kuin hetken

kunnes luustoni lauloi

Muhamed on nimeni

ja Muhamatti on artisti nimeni

ja runoilijana minut tunnetaa nimellä;

Mohamed Ahmed Haji Omar

En ole mikään peikko

vaikka korvieni vaikkua niin somasti kaivan

en hilpeä mielisenä istuksi kuin tovin

kunnes kiire ja stressi vie minua tuonne ja tänne

Hilpeä mielisenä nauran

enkä istuksi vieläkään muualla kuin tässä

kirjoitan surullisen mielen runoutta

ja vaikka tuska ja hätä on tässä en epäröi nauraa,

eiku laulaa!

Tahtipuikossa istuu yksi

 jonka riimejä rustaamme

yhdessä

hänen sanavarastonsa on
laaja

vaikkei hänestä tuntuisi

muutakuin tyhjältä.

Hän aukoo päätä ja raivoaa

eikä hänen kasvoillaan näy

kuin suru

sillä vaikka hetki olisi musta

näkyy hänen silmissä toivo

Kuuletko sanani iäisyys ja

hetki

tunnetko kuinka tavutan

huutaen raivoa

etkö näe kuinka hiljaisen

jään riihet

murtuvat ja repeytyän
tuskaan

Etkö ymmärrä kuinka

punertava kultainen aurinko

repeytyy sulaan mustaan

ja taivaan hilpeät aakkoset

repeytyvät

Vain ääneen vielä kerran

lausun

ja tunnen tuskan hirmuisan

huudon

ääneti väritän yön tummaan

ja ääneni meuhaavan sidon

kansiin

Huudat yhä yksin

vaikkei sinun pitäisi

vaan sietäisit raivota ja

kuolla

ja äänesi kuuluisi hiipua

yöhön tummuvaan.