Kadun

On hellettä, on liikenteen jylyä

on kiskoilla koliseva juna

ja tämä rauhan majakka

jonne hyljätyt sielut kokoontuvat.

Hyräilen sulle säkeen,

tulen palavan säkeen

Kuuntelutan orkesteria sulla,

ja vain ääneni roihuaa tulta.

Kuuntelen tuulta,

kun se pauhaa ja huutaa.

Väheksyn vihaa hiljaa

kun se kipu ei jätä mua rauhaa.

Näin sävellän runoa vaivihkaa,

näen pojat skeittaamassa

Näen kadun kulttuurin,

ja koko possen pulassa.

Näin siivoan punkkani

kerään rojut lattialta

kas lattialla on tuhkaa

taisin polttaa viimeisen jämän sulle

Näin kuron säkeet kuin hämähäkin verkon

annan sovun eleeksi siunauksen sulle

vain taivas on rajana kun rukoukseni sulle annan

Vaivihkaa lausun sanan,

hiljennän ääneni sävyyn hiljaiseen.

Mumisen jotain riivaavasta yksinäisyydestä,

ja kuulen kun taivaasta ropisee viilentävä sade.

Räystäillä kuuluu ropina,

ikkunoissa helmeilee pisaroita.

Näen sadepukuisia ihmisiä

polkemassa pyörää.

Vihdoin sade taukoaa,

haistan tuoksun soran ja mudan,

Puron ääreen saavun metsän rajalle.

Kuulen lintujen pauhun.

Näin runoilija johtaa sinfoniaa,

kakofonista sävel aaltoa,

johon sanat häviävät,

kuin tähdet aamu sarastukseen.

Huokuu huopa huoneen huovittuneeseen huoleen.

Hähkin hännystellen häävillisen haiveen.

Himmuu hiestä hiiskutun hiiren hiven.

Hoidan holhoten holtittoman hölmön.

On tuskaa, on kipua,

on jyystettyjä ihmissuhteita

ja tämä rauhan majakka

jonne hyljätyt sielut kokoontuvat.

Veitsellä viillän todellisuuden rankaa,

revin otoksen kudosta rankkaa.

Näen kun sätkit hiljaa

ja kipu voikun se riivaa.

Kidutan sinua niin hiljaa,

ja tuskan lait niin hyväilen laulaa.

Vaivihkaa revin sinulta sydämmen,

ja kivusta kaikki parkuu.

On hellettä,

On kuumuutta,

On paloa.

On tulta.

Piirrän viivan janaan,

annan sen kiemurrella.

Näen kyyn silmät.

Se ei pure!

Lehtikasan alta

kaivan matoja.

Niin vastentahtoisesti puen säkeen vaatteisiin,

puen sen kalvakan vaalean sävyihin.

Kristallisoitunut kirkkaus vaati mieltäni oikukkaaksi.

Särmät prisman sitovat itsensä yhteen.

Ja veitsi kylmä ja kolkko pyyhkii veren ja lian tahraa.

On tuskan kieli niin kolkko ja mielen iässä aika niin tumma.

Sävellän soinnun oodiksi sinulle,

sillä kipua ei lasketa kun on kuollut.

Vaeltelen läpi tuhansien laaksojen,

hiiskuttuen vaateliaiden polkujen

säveltä sidon säkeisiin suulaan tummien

Sähikäisten annan laulaa soinnuin kirkkain ja tummin

Niin voipuneena seuraan näytelmää,

niin hiljakseen taivun säveleen.

Taivaan alla kyyhkyset ja sävel taivaan.

Villipytty kuu ja unen laakso.

Taivaan siintyvät säkeet ja unen päästö.

Tuhkan harmaiden silmien laulu ja kuun siinto.

Taivaallisen ajan nauravat sävelet ja taivaan kiinto.

Tuhkan harmaiden kyynnelten nauru ja ajan koitto.

Taivaan mettä ahnehdin kämmenilläni,

annan kuun paistaa mietteisiini,

ja tuulen koskettaa alastonta hipiääni.

Koen niin voimakkaan auvon,

ja sammaleeseen upotan jalkani.

Kallionrinteen juurelta kiipeän kiveen.

Tuuli pauhaa säveltä niin vanhaa,

sen tarinaa ovat kertoneet paimentolaiskansat

jo iäisyyksien ajan.

Taivaan mesi täyttää jokaisen huokoseni,

ja voi kun kuu yhä paistaa mieleeni.

Taivallan läpi synkän kuusiston

ja kuulen sinisen järven keinunnan.

Olenko taivaan alla niin yksin,

mietin ja naurahdan.

Tiedän nyt sen että aika on niin määrittämätön suurre.

Niin vaikeasti kieli nyt pukahtaa sisältäni,

niin raivoisaa myllerrystä on mieleni aallokko tänään.

Vähitellen laulan synkän yön hämärässä,

kuunnellen tuulen pauhua hetken hiljaisuudessa.

Näin soinnut niin jylhinä pauhaavat ´.

Näin kieli etsii tyventä ja hukkuu.

Näin mietteeni kurovat taivasta korkeuksissa.

Näin ääneni viistää taivasta kuolo äänessä.

Hilpeämielisenä tuijotan hetkeä,

joka pukee yhäti uudelleen nahkaansa yllensä.

Olen niin pelokas, kun kuolo koskettaa sisintä.

Taivaan alla laulu hilpeämielinen.