WILLIAM

B LA K E

Sillä kaikki mikä elää on pyhää

Varhaista epiikkaa vuosilta 1789-1795

2
 WILLIAM

B LA K E

Sillä kaikki mikä elää on pyhää

Varhaista epiikkaa vuosilta 1789-1795

Suomentanut

Jarkko Pylväs

3
 Kannen kuva:
Enitharmon, Orc ja Los.
William Blake: The Book of Urizen(1794),
Kopio C, Levy 21 (Erdman), Objekti 18.
Yale Center for British Art: New Haven, Connecticut, USA.

Copyright: © 2023 Jarkko Pylväs

4
SISÄLLYSLUETTELO

TÄSTÄ KÄÄNNÖKSESTÄ 7

SUOMENNOS 13

Osa I: Tyrannia ja Kapina 15

Tiriel (1789) 17

Ranskan Vallankumous: Ensimmäinen kirja (1791) 29

Osa II: Viattomuuden ja Kokemuksen maailmat 39

Thelin kirja (1789) 41

Albionin tytärten näyt (1793) 47

Osa III: Mannerten Profetiat 57

Amerikka: Profetia (1793) 59

Eurooppa: Profetia (1794) 69

Losin laulu (1795) 79

5
 KOMMENTAARI
85

Tiriel (1789)
87

Ranskan Vallankumous: Ensimmäinen kirja (1791)

93

Thelin kirja (1789)

98

Albionin tytärten näyt (1793)

103

Amerikka: Profetia (1793)

114

Eurooppa: Profetia (1794)

128

Losin laulu (1795)

146

EPILOGI:
Sillä kaikki mikä elää on Pyhä
155

6
 TÄSTÄ KÄÄNNÖKSESTÄ

7
8
 Olen tähän valikoimaan suomentanut kaikki meidän päiviimme säilyneet William Blaken varhaiset
profetaaliset draamat vuosilta 1789-1795 - lukuun ottamatta The Bible of Hell (”Helvetin Raamattu”)-trilogiaa, jonka
suomennos tarkoitukseni on julkaista toisaalla. Alkuperäislähteenä olen tässä käyttänyt laitosta David V. Erdman
(toim.): The Complete Poetry & Prose of William Blake (1988). Suomennoksissa oikeassa reunassa ilmenevä
rivinumerointi on peräisin David V. Erdmanin toimittamasta Blaken koottujen kaunokirjallisten teosten laitoksesta.
Suomennoksessa vasemmassa reunassa ilmenevät merkinnät ”levyistä” viittaavat William Blaken metalligrafiikan
menetelmin kuvittamien runoelmien kaiverrettujen kuparilevyjen järjestysnumerointiin, jota käyttää myös mm. David
V. Erdmanin toimittama Blaken koottujen kaunokirjallisten teosten laitos; Erittely levyistä puuttuu poikkeuksellisesti
Tiriel(1789)-runoelman suomennoksen ja The French Revolution: Book the First(1791)-teoksen suomennoksen
yhteydestä, sillä Blake ei koskaan toteuttanut näitä viimeksi mainittuja teoksiaan metalligrafiikan menetelmin.
Samoin kuin mm. antiikin Kreikan attikalaista draamaa niin myös William Blaken epiikkaa leimaa
metrisyys. Blaken epiikassaan käyttämä metrinen mitta oli usein loppusoinnuton jambinen septenaari (esim. The Book
of Thel, Tiriel, Visions of the Daughters of Albion, America: A Prophecy, osittain Europe: A Prophecy) ja toisinaan
loppusoinnuton anapestinen trimetri (esim. The Bible of Hell-trilogia). The Song of Los-runoelman alkupuoli on
kirjoitettu vapaalla runomitalla ja loppupuoli trimetrillä. The French Revolution: Book the First (1791)-teoksen
metrinen mitta on anapestinen septenaari, mutta se on poikkeus.
Tasapainoilu formaalisen oikeaoppisuuden ja semanttisen täsmällisyyden vaatimuksien ristipaineessa
kuuluu runouden vanhojen klassikoiden kääntäjän arkipäivään. Kääntäjän on tehtävä valinta, kumman polun mukaan
hän tahtoo kulkea: formaalisen oikeaoppisuuden vai semanttisen täsmällisyyden: Kääntääkö runon samaisella
runomitalla kuin mitä alkuperäislähde käyttää vai kääntääkö pikemminkin alkutekstin semanttisesti tarkasti?
Nykyajassa runoutta voidaan nähdä leimaavan tyylilajien pluralismi, jonka ulottuvuuksia ovat mm. metrisen runouden
uusi tuleminen, carmen figuratum-runous, murrerunous, digitaalinen runous ja tekoälyrunous. Runouden enemmän tai
vähemmän uusilla tyylilajeilla on varmasti vaikutuksensa myös kääntäjien suosimiin käännöstekniikoihin, eikä ole vielä
täyttä selvyyttä, mihin kaikkeen tämä johtaa. Tietyin perustein voidaan kuitenkin yhä esittää karkea yleistys, että
modernismin myötä ja tähän liittyen vapaamitallisen runouden vakiintuessa standardina myös semanttisen ekvivalenssin
periaatetta soveltava, vapaamitallinen käännös on usein vakiintunut myös runouden vanhojen klassikkojen
suomennosten standardina. Näin muodoin Eino Leinon formaalisesti oikeaoppista käännöstä Dante Alighierin Divina
Commedia-runoelmasta voidaan pitää ”vanhahtavana” kun taas Elina Vaaran semanttisesti tarkka, mutta metrisesti
vapaa suomennos edustaa ”nykyaikaa”. Samantyylinen heilahdus on tapahtunut myös Otto Mannisen metrisesti
pedanttisesta Homeros-käännöksestä siirryttäessä Pentti Saarikosken metrisesti vapaaseen proosakäännökseen
Homeroksen Odysseiasta. Samoin kenties voi nähdä tapahtuvan myös Yrjö Kaijärven Charles Baudelairen Les fleurs
du mal-kokoelman runoja suomeksi esittelevästä valikoimasta siirryttäessä Antti Nylénin suomennokseen Charles
Baudelairen samaisesta teoksesta. Käännöstiede ja -taide voi kuitenkin toisinaan huipentua niteeseen, joka sisältää
vanhan runoklassikon alkukielisen alkutekstin ja kommentaarin ohella sekä formaalisesti eksaktin metrisen käännöksen
että vapaamitallisen proosakäännöksen samaisesta teoksesta - kuten hyvin esimerkillisesti tapahtuu mm. Teivas Oksalan
& Päivö Oksalan verrattain uudessa suomennoksessa Vergilius: Georgica – Laulu maanviljelijän työstä (Gaudeamus.
2020). Leevi Lehdon suomennos John Keats: Syksylle ja muita runoja ja kirjeitä (2020. Poesia) sen sijaan voidaan
nähdä tietynlaisena ääriesimerkkinä formaalisesta puritaanisuudesta; Lehto on itse kertonut pyrkivänsä kääntämään
1800-luvun alussa kirjoittaneen romantikkorunoilija John Keatsin (1795–1821) englanninkielisiä alkutekstejä 1800-
luvun suomeksi, jossa lähtökohtana hänellä on ollut Aleksis Kiven vapaamitallisuutta kokeilevan Kanervala (1866)-

9
runokokoelman kieli. Ihan vastaavaan käännöstekniseen ilotulitukseen kovin moni suomentaja ei ole yltänyt, mutta
mainion kokeilun Lehdon viitoittamaan suuntaan tekee Niilo Rantala suomennoksessaan William Blake: Viattomuuden

ja kokemuksen lauluja : osoitus ihmissielun kahdesta vastakkaisesta luonnosta (2019. Käsite). Itse olen kuitenkin
modernistien esimerkkiä seuraten tässä suomennoksessani päätynyt sellaiseen ratkaisuun, että olen luopunut William
Blaken englanninkielisen alkutekstin metristen mittojen toistamisesta ja keskittynyt syvällisemmin alkutekstin
semantiikan välittämiseen.
William Blaken eeppisten runoelmien englanninkielisessä alkuteksteissä erityistä huomiota on
kiinnitettävä myös mm. aikamuotojen, isojen alkukirjaimien ja välimerkkien käyttöön, jotka tuntuvasti poikkeavat
tavanomaisesta. Olen tässä suomennoksessa päätynyt sellaiseen systemaattiseen menettelyyn, että Blaken leimallinen
isojen alkukirjaimien käyttö tehokeinona ja paikoitellen ”epälooginen” aikamuotojen vaihtelu on pyritty säilyttämään,
mutta erikoiseen välimerkkien käyttötapaan on paikoin puututtu. Olen nimittäin katsonut, että joissakin kohdin Blaken
englanninkielisessä alkutekstissä käyttämän välimerkin muuttaminen suomennoksessa jonkin verran selventää
alkutekstin sanoman välittymistä lukijalle – mielestäni Blaken ”epäloogisten” aikamuotojen vaihdosten ja tehokeinoina
käytettyjen isojen alkukirjainten muuttamisella ei ole samaa vaikutusta vaan mielestäni niiden muuttaminen ja
”korjaaminen” rationaalisempaan suuntaan olisi väkivaltaa Blaken alkutekstin henkeä vastaan.
Raamatun tavoin William Blaken epiikan merkitykset avautuvat lukijalle usein vasta yksityiskohtaisen
kommentaarin välityksellä. Blaken epiikan synnyttämä kommentaarien kirjallisuudenhaara onkin todella muhkea. En
voi tämän suomennoksen yhteyteen sisällyttää koko tätä komeutta, joten tässä on vain hieman esimakua. Mielestäni
toistaiseksi parhaita kommentaareja William Blaken varhaisesta epiikasta ovat: S. Foster Damonin kommentaari
teoksessa S. Foster Damon: William Blake – His Philosophy and Symbols (1924/1958), Harold Bloomin kommentaari
laitoksessa David V. Erdman (toim.): The Complete Poetry & Prose of William Blake (1965/1982/1988/1997/2008),
Alicia Ostrikerin kommentaari laitoksessa William Blake: The Complete Poems (1977) ja Henry Summerfieldin
kommentaari teoksessa Henry Summerfield: A Guide to the Books of William Blake for Innocent and Experienced
Readers (1998). Erittäin valaisevia ovat myöskin teokseen S. Foster Damon: A Blake Dictionary – The Ideas and
Symbols of William Blake (1965/1988) sisältyvät synopsikset William Blaken runoista ja runoelmista.
S. Foster Damonin alunperin vuonna 1924 julkaistu kommentaari teoksessa S. Foster Damon: William
Blake – His Philosophy and Symbols (1924/1958) on uraauurtava ja lajissaan ensimmäinen kattava kommentaari
kaikeista William Blaken runoudesta. Harold Bloomin (1965/1982/1988/1997/2008) kommentaari, joka alunperin on
julkaistu vuonna 1965, painottaa usein Thomas Taylorin välittämien uusplatonististen lähteiden vaikutusta William
Blaken runoudesssa ja tässä suhteessa se seuraa paljolti S. Foster Damonia (1924/1958). Harold Bloom tunnetaan
gnostilaisuuden, juutalaisen kabbalan ja William Shakespearen oivana asiantuntijana ja kaikkien näiden tutkimusalojen
rooli onkin hänen kommentaarissaan tuntuva. Alicia Ostrikerin kommentaari teoksessa William Blake: The Complete
Poems (1977) on alunperin julkaistu vuonna 1977 ja se painottaa usein kristillisen Raamatun ja varsinkin King James
Version-raamatunkäännöksen sekä John Miltonin vaikutusta William Blaken runoudessa.
Henry Summerfieldin kommentaari teoksessa Henry Summerfield: A Guide to the Books of William
Blake for Innocent and Experienced Readers (1998) on julkaistu alunperin vuonna 1998 ja se on syntynyt kirjoittajansa
peräti yli 70 vuotta kestäneen, huolellisen ja pedanttisen tutkimustyön tuloksena. Henry Summerfieldin (1998)
kommentaarin tieteellinen painoarvo onkin yhäti mittava - julkaisuhetkellään se pyrki olemaan synteesi kaikesta
edeltävästä, Blake-aiheisesta tutkimuskirjallisuudesta ja se toki kulkikin hyvän matkaa tähän suuntaan. Varmasti
Summerfieldin(1998) kommentaari on kommentaarien parhaimmistoa, mutta silti sekään ei ole täydellinen – selvästi

10
jotkin seikat Blaken runoudessa mm. Bloom (1965/1982/1988/1997/2008) ja Ostriker (1977)ovat ymmärtäneet
kirkkaammin; Pidän Summerfieldin (1998) hienoisena heikkoutena mm. hänen taipumustaan ylikorostaa freudilaisia
tulkintoja. En kuitenkaan asettaisi mitään näistä mielestäni parhaista kommentareista toisten edelle, sillä ne ovat kaikki
hyviä.
Näen, että parhaan ymmärryksen Blaken epiikasta lukija saavuttaa perehtymällä alkutekstiin ja
vertailemalla eri kommentaareja. Tämän suomennoksen yhteyteen olen valikoinut koosteen kommentaarit lähteistä
Ostriker (1977), Bloom (1988) ja Summerfield (1998). Damonin (1924/1958) alkuperäinen kommentaari on tässä
yhteydessä jätetty suomentamatta, koska kommentaarit lähteissä Bloom (1988) ja Summerfield (1998) popularisoivat
Damonin (1924/1958) tutkimustuloksia kattavasti – jos Damonin (1924/1958) alkuperäinen kommentaari olisi
suomennettu tähän yhteyteen, tämän suomennosvalikoimani kommentaariosuudessa olisi todella paljon toistoa, joten
juuri tästä syystä olen katsonut paremmaksi sivuuttaa sen suomentamisen. Jokaisen tähän valikoimaan suomennetun
runoelman edelle olen kuitenkin sisällyttänyt synopsiksen, joka kukin perustuu artikkeleihin teoksessa S. Foster Damon:
A Blake Dictionary – The Ideas and Symbols of William Blake (1965/1988), joten myös tässä merkityksessä S: Foster
Damonin alkuperäiset havainnot ja tulkinnat William Blaken varhaiskauden epiikasta ovat tässä
suomennosvalikoimassa vahvasti läsnä.
Tämän suomennosvalikoiman kommentaariosuuden yhteyteen olen tehnyt myös joitakin omia suom.
huom.-lisäyksiäni, mutta kokonaisuutena arvostellen niitä on tämän tekstin kommentaariosuuden kohdalla verrattain
vähän, koska omaa työpanostani edeltävät kommentaarit Blaken varhaisen epiikan osalta ovat mielestäni olleet usein
varsin tyhjentäviä – niihin minulla ei useinkaan ole mitään lisättävää. Kuitenkin mainittava, että mikäli jokin
kommentaarilähde on mielestäni ollut tulkinnassaan selvästi väärässä, olen jättänyt tuon tulkinnan kääntämättä.
Toivon tällä suomennosvalikoimalla herättäneeni lukijan kiinnostuksen englantilaista romantiikkaa ja
William Blaken henkilöä ja taidetta kohtaan - niille, jotka ovat näihin jo alustavasti tutustuneet, toivon antaneeni lisää
mielenkiintoista tutkittavaa ja pohdittavaa näihin aihepiireihin liittyen. Otan toki itse vastuun kaikista mahdollisista
käännökseni virheistä, mutta Aryeh Kaplanin sanoin muistutan lukijaa myös: ”Käännös on aina tulkinta.” Onko
tulkintani osunut oikeaan vai poikennut väärille jäljille? – sen päätät viime kädessä sinä, oi lukijani.
François-Marie Arouetin alias Voltairen ranskankielisen Poème sur le désastre de Lisbonne (1755,
“Runo Lissabonin katastrofista”)-runon katkelman suomennoksen osalta kiitän Teresa Toikkaa.

Omistan tämän suomennoksen vanhemmilleni, Arja ja Jorma Pylväälle.

J.P.

11
12
 SUOMENNOS

13
14
 Osa I:

Tyrannia ja Kapina

15
16
 TIRIEL (1789)

Kuva:
Tiriel kiroaa poikansa.
William Blaken kuvitusta Tiriel (1789)-runoelmaan.
British Museum, Lontoo.

17
Tämä runoelma on William Blaken ensimmäinen profetaalinen draama ja se kirjoitettiin vähän ennen The Book of Thel
(1789)-runoelmaa vuonna 1789. Tämä on myös Blaken ensimmäinen eeppinen runoelma, jonka hän kirjoitti
loppusoinnuttoman jambisen septenaarin runomitalla. Tyytymättömänä tuotokseensa Blake ei koskaan kaivertanut tätä
runoelmaa kuparilevyille – se jäi julkaisemattomaksi aina vuoden 1874 W. M. Rosettin editioon saakka.
Käsikirjoituksessa ei ole kuvitusta, mutta Blake teki kuitenkin kaksitoista seepia-piirustusta, joita voidaan pitää Tiriel-
runoelman ilmeisenä kuvituksena ja joissa on muutamia symbolisia yksityiskohtia.

Tiriel on Lännen kuningas (2:18, 2:20, 8:4) ja täten hän symboloi kehoa. Runoelma on materialismin rappion ja
epäonnistumisen sekä Järjen Aikakauden päättymisen analyysi. Vaikka runoelma on (konventionaaliselta) juoneltaan
Blake parhaiten jäsentyneitä, kommentaattorit ovat olleet usein ymmällään sen ääressä. Ilmeisen paljon on juonellisesti
tapahtunut ennen runoelman varsinaista alkua, mutta näihin keskeisiin tapahtumiin viitataan niin huolettomasti
runoelman edetessä, että nuo edeltävät tapahtumat on helppo kokonaan sivuuttaa.

Har on Tirielin, Ijimin ja Zazelin ja ilmeisesti koko ihmiskunnan isä, koska hänen puolisonsa nimi on Heva (ks.
latinankielinen versio nimestä 'Eeva') ja koska Mnetha on yllättynyt jo pelkästä ajatuksestakin, että voisi olla muitakin
ihmisiä kuin Harin jälkeläisiä (2:55). Har on traditionaalisen kristinuskon henki, joka on ”pyhä & anteeksiantavainen,
täynnänsä rakastavaista armollisuutta, unohtavainen kaikkein kapinallisimpien lastensa rikoksien suhteen” (6:26). Hän
on myös Runous, joten hänen vaimonsa saattaisi olla Maalaustaide. Alusta alkaen Harin olemuksessa on kuitenkin
jotakin vialla. Har on itsekeskeinen (Saatanan poika, vrt. Vala, or the Four Zoas: Geoffrey Keynesin laitoksessa rivi
8:360), joka kasvattaa lapsistaan tekopyhiä – kuten Tiriel valittaa runoelman lopulla. Har kuvataan liian ”heikoksi”
tullakseen toimeen ihmiskunnan sotien ja himojen kanssa (Song of Los: 4:6), joten hän pakenee. Nyt Har ja Heva ovat
vajonneet seniileiksi; Runoilija Har inspiroituu vain toisen lapsuutensa triviaaleista iloista, hänen ilonsa on laulaa
häkissä. Mnetha, Harin ja Hevan hoitajatar, on uusklassismin henki – Har ja Heva olettavat Mnethan olevan heidän
äitinsä.

Kauan sitten Harin pojat nousivat kapinaan isäänsä vastaan (6:27), mutta Har ei surmannut heitä kirouksellaan – kuten
hän olisi voinut tehdä. Tiriel asettaa itsensä Lännen tyranniksi (1:3, 2:18, 8:4). Tiriel vangitsi veljensä Zazelin ja orjuutti
Zazelin pojat (1:41, 7:9) ja veljensä Ijimin Tiriel ajoi erämaahan (4:10). Tiriel teki orjia omista pojistaan – kunnes nämä
nousivat kapinaan (1:17). Heuxos oli Tirielin pojista vanhin (1:25, 4:43, 4:83) ja nuorempia pojista olivat Yuva (1:25) ja
Lotho (4:45). Runoelman lopullisesta versiosta hylätyillä riveillä mainitaan myös Clithyma ja Makuth (4:73). Kaiken
kaikkiaan Tirielin poikien lukumäärä näyttää olleen satakolmekymmentä (5:29, 5:34). Tirielillä oli myös viisi tytärtä
(5:18), joista nuorin on nimeltää Hela (5:24).

Kapinallisten poikien isästään saavuttaman voiton jälkeen Tiriel kieltäytyy jäämästä poikiensa luokse ja valitsee
”vaeltaa kuin Zazelin Poika kivien päällä” (1:39). Tiriel kirosi poikansa ja oleili ”Myratanan kanssa viisi vuotta autiolla
kivellä” ja koko sen ajan hän odotti tulen syöksyvän taivaalta kapinallisten lastensa päälle (6:8).

Tulta taivaalta ei kuitenkaan langennut ja runoelma alkaa kun Tiriel palaa heikentyneen puolisonsa kanssa palatsiinsa.
Tiriel on sokeutunut ja hänen puolisonsa (ja inspiraationsa: ”Oi Sielu! Oi Henki! Oi tuli!”, 1:30) on kuolemaisillaan.
Tiriel kutsuu poikiansa todistamaan äitinsä kuolemaa. Kuvituksessa Tirielin pojat ovat kukin kruunattuja: Yksi
laakeripuun lehvästöllä, yksi viiniköynnöksellä ja yksi kultaisella kruunulla. Taustalla on pyramidi: Raamatullinen
viittaus Egyptiin ja orjuuteen. (vrt. Kathleen Raine: ”Some Sources of Tiriel”, Huntington Library Quaterly, XXL, Nov.
1957, 13). Tiriel alkaa omin käsin kaivaa hautaa Myratanalle, mutta Heuxos kutsuu Zazelin pojan hautaamaan hänet.
Sitten Tiriel vaeltaa tiehensä, ”kunnes hän, joka johdattaa meitä kaikkia, johdatti hänet Harin laaksoon” (2:4).

Aluksi Har ja Heva ovat lapsellisen pelokkaita kohdatessaan Tirielin. Tiriel kertoo nimensä, mutta Mnetha ei usko sitä
(2:17) ja siitä lähtien Tiriel teeskentelee olevansa joku muu – jopa silloinkin kun sääliväinen Har tunnistaa hänet (3:6).
Har, Heva ja Mnetha ruokkivat Tirielin maidolla ja hedelmillä; He pyytävät Tirieliä jäämään heidän luoksensa ja
kuuntelemaan Harin laulua häkissä (3:14, 3:23), mutta Tiriel on taipuvainen jatkamaan vaellustaan.

18
Sitten Tiriel kohtaa veljensä Ijimin, joka samastaa Tirielin kaikkiin luonnollisen maailman väkivaltaisuuksiin. Samoin
kuin Gordred-jättiläinen, joka esiintyy Blaken Poetical Sketches (1783)-esikoisrunokokoelman Gwin, King of Norway-
runossa, Ijim symboloi kansaa: Hän on taikauskoinen ja kaikkivoipa. Ijim kantaa Tirielin takaisin palatsiinsa ja kutsuu
Tirielin pojat koolle paljastamaan tekopyhyyden. Kauhistuneet pojat alistuvat kohtaloonsa, vaikka se tarkoittaa heidän
kuolemaansa, jolloin harhoista vapautunut Ijim lähtee pois kauhistuneena ylhäisten petosta kohtaan.

Tiriel kutsuu koolle ukkosen, maanjäristyksen ja ruton: Sata Tirielin poikaa ja neljä tytärtä saa surmansa vitsauksissa.
Kolmekymmentä poikaa (vrt. Afrikan kolmekymmentä kaupunkia) jää ”kuihtumaan palatsissa” (5:34). Hela , joka
symboloi seksuaalisuuteen samastuvaa tuntoaistia, säästyy kuolemalta ja johdattaa isänsä Tirielin Harin luokse. Hela
tottelee isäänsä, mutta hän kuitenkin tuomitsee Tirielin niin jyrkästi, että Tiriel muuttaa Helan hiukset käärmeiksi (ja
näin kiroaa seksuaalisuuden).

Illansuussa Tiriel ja Hela tulevat luolastoon, jossa Vanha Zazel (yhäti kahleissa) ja hänen poikansa oleilevat. (Zazel
symboloi kahlittua ja karkoitettua neroutta. Zazel kutsuu itseään ”hölmöksi” - luultavasti johtuen siitä, että hän antautui
veljensä Tirielin alamaiseksi. )

Seuraavassa kuussa Tiriel ja Hela saavuttavat Harin ja Hevan teltat. Tiriel kertoo todellisen nimensä ja lankeaa Harin
jalkojen juureen. ”Oi heikko ja harhautunut laittoman suvun isä. Sinun lakisi, oi Har, ja Tirielin viisaus - yhdessä ne
lakkauttavat kirouksen” (8:7). Tiriel valittaa ihmiskunnan alennustilaa, mistä hän syyttää kaavamaista, rajoittunutta
lastenkasvastusta. ”- sellainen isä oli Tiriel (, tekopyhyys, idiootin viisaus & viisaan ihmisen hullutus). Pakotettuna
rukoilemaan vastentahtoisesti ja nöyryyttämään kuolevaista henkeään, kunnes olen ovela kuin käärme paratiisissa -
kuihduttaen kaiken: kukat ja hedelmät ja hyönteiset ja livertävät linnut. Nyt paratiisini on langennut – se on vain kolkko
hiekkatasanko. Palatkoon janoiset sihinäni kirouksena sinulle, oi Har. Harhautunut laittoman rodun isä: Sinun äänesi on
nyt menneisyyttä”(8:22-28).

Nimet 'Tiriel' ja 'Zazel' Blake omaksui Heinrich Cornelius Agrippa von Nettesheimin Three Books of Occult
Philosophy- teoksesta (II, 22). Nimen 'Ijim' (vrt. Jes. 23:21, jossa tuo hepreankielinen sana tarkoittaa ”satyyrit”) Blake
sen sijaan luultavimmin löysi Emanuel Swedenborgin Universal Theolology-teoksesta (45), mutta hepreankielisen
sanan alunperin monikollisesta merkityksestä poiketen Blake käyttää sitä yksiköllisenä erisnimenä. Luultavimmin Jean-
Jacques Rousseau inspiroi Blakea kirjoittamaan rivit lasten syntymästä ja varhaiskasvatuksen harhautumisesta (8:14-
28). Mielestäni David V. Erdman on osoittanut, että Amerikan siirtomaansa ja mielenterveytensä menettänyt Iso-
Britannian kuningas Yrjö III on joiltain osin ollut esikuvana Tirielin toimintaan, vaikka tämä kuningas ei vielä tuolloin
ollutkaan sokea ja parrakas, mutta runoelma ei kuitenkaan ole poliittinen allegoria.

Kertomus Tirielin neljän tyttären kuolemasta ja viidennen turmeltumisesta on ensimmäinen kerta kun Blake käyttää
sittemmin toistuvaa teemaansa: Neljän aistin kuolema ja viidennen (kosketusaisti, seksuaalisuus) turmeltuminen.
Kompassin ilmansuuntia käytetään tässä runoelmassa ensi kerran Blaken runoudessa symbolisesti. Rivien 8:17-18
toisintona voidaan nähdä The Book of Thel (1789)-runoelman moton retoriset kysymykset: ”Voidaanko Viisaus asettaa
hopeapajun vitsaan? Tai Rakkaus kultaiseen maljaan? “ Rivin 8:10 kysymys toistuu Blaken The Marriage of Heaven
and Hell- teoksessa (A Memorable Fancy, 24. levy) toteamuksena “Yksi Laki Leijonalle & Härälle on Sortoa.“
Runoelman hahmot Har, Heva ja Ijim Blake mainitsee myös myöhemmissä runoelmissaan. Tiriel ennakoi selvästi
Urizenia: Tirielin tavoin Urizen nousee kapinaan ja asettaa itse itsensä tyranniksi, tulee tekopyhäksi, turmelee lapsensa
kirouksellaan ja lopulta luhistuu.

-S. Foster Damon: A Blake Dictionary – The Ideas and Symbols of William Blake. 1988, 405-407.

19
 TIRIEL
1

Iäkäs Tiriel seisoi kauniin palatsinsa Porttien edessä.

Hänen seuranaan oli Myratana, joka kerran oli ollut kaikkien läntisten tasankojen kuningatar,
mutta nyt Tirielin silmät olivat synkistyneet ja hänen vaimonsa hälveni kohti kuolemaa.
Kaksin he seisoivat siinä kerran niin ilahduttavan palatsinsa edessä ja niin nousi ääni
vanhan Tirielin, jonka tämän pojat kuulivat porteillansa. 5

Kirottu Tirielin rotu, kuulkaa isäänne!

Tulkaa katsomaan häntä, joka kantoi teidät kohdussaan. Tulkaa, te kirotut pojat!
Heikolla käsilläni olen kantanut kuolevan äitinne tänne.
Tulkaa esiin, Kirouksen pojat, tulkaa esiin näkemään Myratanan kuolema!

Tirielin pojat juoksivat kukin porteiltaan nähdäkseen iäkkäät vanhempansa jalkeilla 10

ja niin pojista vanhin kohotti äänensä.

Vanhus, joka ei ansaitse tulla kutsutuksi Tirielin rodun isäksi,

koska jokainen sinun ihosi ryppy, jokainen sinun harmaa hiuksesi
on ankara kuin kuolema ja ja ahnas kuin syvyyksien kuilu.
Miksi poikiesi tulisi välittää sinusta, sinä kirottu mies? 15
Emme olleet orjia ennen sitäkään aikaa, jolloin nousimme kapinaan.
Kukapa välittäisi Tirelin kirouksesta? Hänen siunauksensa on kirous ja kirouksensa on siunaus.

Tämän lopetettua vanha mies nosti oikean kätensä kohti taivasta

samalla kun hänen vasen kätensä tuki kutistuvaa Myratanaa kuoleman kurimuksissa.
Hänen laajojen silmiensä piirit avautuivat ja hänen äänensä lähti kulkemaan. 20

Pikemminkin käärmeet, ette pojat! Te, jotka kiemurtelette Tirielin luiden ympärillä,
te kuoleman madot, jotka juhlitte alastomien vanhempienne lihalla.
Kuulkaa äitinne valitusta – enää hän ei kanna kohdussaan kirottuja poikia.
Hän ei vaikeroi enää syntymää Heuxoksen eikä Yuvan.
Nämä on kuolinkorinoita, te käärmeet, nämä ovat kuolinkorinoita. 25

Ravitkaa itsenne, te käärmeet, ravitkaa itsenne äitinne maidolla ja huolenpidolla.

Katsokaa: Silmäni ovat sokeat ja pääkalloni silmätön kivien joukossa.
Katsokaa kaljua päätäni: Tarkkaan kuunnelkaa, te käärmeet, kuunnelkaa!
Mitä sinä, Myratana? Mitä sinä, vaimoni? Oi Sielu! Oi Henki! Oi tuli!
Mitä sinä, Myratana? Oletko kuollut? Katsokaa, käärmeet, katsokaa: 30
Käärmeet, jotka tulivat ulos hänen sisuksistaan, ovat kuihduttaneet hänet näin.
Kirottuja olette te, säälimättömät päät, sillä minä hautaan hänet makuulle tähän!

Näin sanoen hän alkoi kaivaa hautaa vanhoilla käsillään,

mutta Heuxos kutsui Zazelin pojankin kaivamaan äitinsä hautaa.

Vanha julmuus tulee päätökseensä, joten kaivakaamme hauta sinulle. 35

Olet kieltäytynyt meidän rakkaudestamme, olet kieltäytynyt meidän ravinnostamme.

20
Olet kieltäytynyt meidän vaatteistamme, sängyistämme ja taloistamme omien tapojesi vuoksi.
Valitsit vaeltaa kuin Zazelin Poika kivien päällä.
Miksi kiroat, sillä eikö kirous ole tullut oman pääsi päälle?
Etkö se ollutkin sinä, joka orjuutit Zazelin pojat, mitä he kirosivat? 40
Ja nyt sinä tunnet sen. Kaiva hauta ja anna meidän haudata äitimme.

Siinä, kirotut pojat, ottakaa kuollut ruumis ja antakoon taivaan sataa vihaa,
joka on niin sikeää kuin pohjoinen usva ja se tukehduttakoon teidät porteillanne,
että te makaisitte maassa niin kuin äitinne nyt makaa - kuin koirat.
Hävitköön teidän kuolleiden raatojenne löyhkä, joka raivostuttaa ihmisiä ja petoja, 45
kunnes ajan hammas valkaisee teidän kalpeat luunne muistoesineiksi.
Ei! Teidän muistonne kadotkoon, sillä haudankaivajat nousevat idästä
ja yksikään Tirielin pojan luu ei jää jäljelle.
Haudatkaa äitinne, mutta Tirielin kirousta ette voi haudata. 50

Tiriel päätti puheensa ja synkkyys vuorten yllä etsi hänen polutonta polkuaan.

Hän vaelsi päivin ja öin ja sekä yö että päivä olivat hänelle synkkiä.
Auringon hän tunsi, mutta kirkas kuu oli nyt kokonaan hyödytön pallo.
Ylitse vuorten hän vaelsi ja läpi alakulon laaksojen. Sokea ja vanha mies
vaelsi kunnes hän, joka johdattaa meitä kaikkia, johdatti hänet Harin laaksoon.

Ja Har ja Heva istuivat kuin kaksi lasta Tammen alla. 5

Nyt jo ikääntynyt Mnetha tarjoili heille, toi heille ruokaa ja vaatteita
mutta he olivat kuin Harin varjo – oli kuin heidän ikävuotensa olisivat unohtuneet:
He leikkivät kukilla ja ajoivat takaa lintuja päivät pitkät.
Öisin he nukkuivat kuin lapsukaiset iloiten lasten unista.

Pian sokea matkalainen saapui Harin miellyttäviin puutarhoihin. 10

Silloin he juoksivat turvaan Mnethan käsivarsille itkien kuin kaksi pelästynyttä lasta.
Vaelluksensa taakat tunnollaan sokea mies toivotti rauhaa avointen porttien luona.
Älköön kukaan pelätkö köyhää ja sokeaa Tirieliä, joka ei voi vahingoittaa ketään paitsi itseään.
Kertokaa minulle, ystävät, missä olen ja mikä onkaan tämä miellyttävä paikka?

Tämä on Harin laakso, sanoi Mnetha, tämä on Harin teltta. 15

Kuka olet sinä vaivainen sokea mies, joka olet ottanut itsellesi nimen 'Tiriel'?
Tiriel on kaiken läntisen kuningas. Kuka olet? Itse olen Mnetha.
Nämä tässä, jotka vapisevat vierelläni kuin pikkulapset, ovat Har ja Heva.

Tiedän, että Tiriel on lännen kuningas ja siellä hän iloiten asustaa.

Ei väliä sillä kuka minä olen, oi Mnetha, mutta jos sinulla on ruokaa, 20
anna minullekin. En voi jäädä, matkani päämäärä on kaukana täältä.

Silloin Har sanoi: Oi äitini Mnetha, älä asetu niin lähelle häntä.
Siksi, koska hän on mädän puun ja kuoleman luiden kuningas.
Hän harhailee ilman silmiä ja kulkee läpi paksujen seinien ja ovien.
Sinä et saa lyödä äitiäni, Mnethaa, sinä mies vailla silmiä. 25

21
Vaeltaja: Pyydän ruokaa. Katsokaas, silmätönnä en voi itkeä.
Hätyytin tiehensä alamaiseni, lempeät matkakumppanini.
Nyt polvistun maahan, että näette minun olevan harmiton.

Hän kyykistyi maahan ja Mnetha sanoi: Tulkaa, Har ja Heva, ja nouskaa.

Hän on viaton vanha mies, joka on nälkäinen matkansa tähden. 30

Silloin Har nousi ja asetti kätensä vanhan Tirielin pään päälle.

Jumala siunatkoon sinua, köyhä kaljupää. Jumala siunatkoon tyhjiä tuikkusilmiäsi.
Jumala siunatkoon kutistunutta partaasi. Jumala siunatkoon moninkertaisesti rypistynyttä otsaasi.
Sinulla ei ole hampaita, vanha mies, ja siksi suutelen kiiltävää kaljuasi.
Heva, suutele sinäkin hänen kaljuaan - sillä hän ei vahingoita meitä. 35

Silloin Heva tuli ja otti Tirielin äidilliseen syleilyynsä.

Siunattuja ovat sinun surkeat silmäsi, vanha mies, ja siunattu Tirielin vanha isä.
Sinä olet minun Tirielini vanha isä – tunnen sinut ryppyjesi kautta.
Sillä sinä tuoksut kuin viikunapuu, tuoksut kuin viikunapuun kypsät hedelmät.
Miten kadotit silmäsi, vanha Tiriel? Siunattu olkoon ryppyinen kasvosi. 40

Mnetha sanoi: Tule sisään, vanha matkaaja, ja kerro meille nimesi.

Miksi kätkisit itsesi heiltä, jotka ovat omaa lihaasi ja vertasi?

En ole kotoisin täältäpäin, sanoi Tiriel salaten paljon.

Olen vanha matkamies, joka kerran oli kansakunnan isä
kaukana pohjoisessa, mutta kansani oli paha ja se hävitettiin. 45
Minut kansakunnan isänä karkotettiin. Olen kertonut teille kaiken.
Älkää kysykö enempää, pyydän, sillä suru on sinetöinyt näkökykyni.

Voi Herra, sanoi Mnetha, kuinka vapisenkaan – onko siis muitakin ihmisiä?
Onko muitakin ihmisolentoja maan päällä kuin Harin pojat?

Ei enää, sanoi Tiriel, - paitsi minä yksin tämän pallon pinnalla. 50

Ja minut on karkotettu hylkiönä. Onko teillä mitään juotavaa?

Silloin Mnetha antoi hänelle maitoa ja hedelmiä ja he istuivat yhdessä.

He istuivat ja söivät. Har ja Heva hymyilivät Tirielille.

Sinä olet vanha mies, mutta minä olen sinua vanhempi.
Miksi otsasi tukka on sinut jättänyt, miksi kasvosi ovat niin ruskeat?
Hiukseni ovat pitkät ja partani peittää koko rintakehäni.
Jumala siunatkoon säälittävät kasvosi – kasvojesi ryppyjen laskeminen 5
askarruttaa Mnethaa: Jumala siunatkoon kasvosi, sillä Tiriel olet.

Tirieliä en nähnyt kuin vain kerran kun istuin hänen kanssaan ja aterioin
- hän oli iloinen kuin prinssi & minä viihdyin hänen seurassaan,
mutta pitkään en viipynyt hänen palatsissaan, koska pakotettu olen vaeltelemaan.

22
Mitä? Aiotko jättää meidätkin, sanoi Heva, ethän vain aio jättää meidätkin? 10
Sillä meillä on monta leikkiä näytettäväksi sinulle, meillä on monta laulua.
Ja illallisen jälkeen me kävelemme sisälle Harin häkkiin,
ja sinä autat meitä lintujen pyydystämisessä ja kootessa kypsiä kirsikoita
- Silloin olkoon nimesi Tiriel, äläkä enää lähde luotamme.

Jos sinä lähdet, sanoi Har, toivon silmiesi näkevän hullutuksesi. 15

Minun poikani jättivät minut – jättivätkö sinunkin poikasi sinut? Voi, se oli hyvin julmaa!
Yksikään kunnianarvoisa ihminen ei kysyisi minulta moista, sanoi Tiriel.
Sillä sananne pakottaa sydäntäni, sillä minun poikani eivät olleet kuten teidän
- vaan pahempia. Voi, älkää enää milloinkaan kysykö - tai joudun pakenemaan.

Emme salli sinun lähtevän, sanoi Heva, ennen kuin olet nähnyt laulavat lintumme 20
ja kun olet kuullut Harin laulavan suuressa häkissä – ja olet nukkunut villoissamme.
Älä mene, sinä Tirielin kaltainen, koska rakastan päätäsi,
joka on ryppyinen kuin kuuman kesän paahtama maa.

Silloin Tiriel nousi istuimeltaan ja sanoi: Jumala siunatkoon näitä telttoja.

Minun matkani kulkee ylitse kivien ja vuorten, mutta miellyttäviin laaksoihin se ei saavu. 25
Matkallani en saa levätä enkä nukahtaa – tämä johtuu hulluudesta ja kauhusta.

Silloin Mnetha sanoi: Et saa lähteä harhailemaan yksin ja pimeässä.

Sen sijaan jää luoksemme ja suo meidän olla sinulle sinun silmäsi
ja minä suon sinulle ravinnon, vanha mies, kunnes kuolema sinut kutsuu.

Tiriel katsoi vihaisesti ja vastasi: Enkö käskenyt sinua lausuessani, 30

että hulluus ja kauhu omistavat sokean miehen sydämen
- miehen, joka omiin palvelijoihinsa tukeutuen etsii metsää.

Silloin Mnetha saatteli hurjistuneen ja vapisevan vanhuksen teltan ovelle

ja antoi palvelijansa hänelle ja siunasi tämän. Vanha mies meni menojaan,
mutta Har ja Heva seisaallaan katselivat kun vanhus astui metsän siimekseen. 35
Mnethan luo he menivät ja itkivät, - mutta pian he myös unohtivat kyyneleensä.

Uuvuttavien mäkien ylitse suuntasi vanha mies yksinäisen matkansa.

Hänelle yö ja päivä olivat samanlaisia: Pimeitä ja autioita,
mutta pitkään hän ei ollut kulkenut kun Ijim laskeutui puiden varjoista
ja kohtasi vanhuksen metsänreunassa, synkän ja yksinäisen polun varrella.

Kuka olet sinä Silmätön kurja, joka näin tukit leijonan polun? 5
Ijim repii irti hennot raajasi, sinä synkän Ijimin haastaja.
Sinulla on Tirielin hahmo, mutta tiedän sinut kyllä paremmin.
Astu syrjään polultani, sinä iljettävä pirulainen! Onko tämä petoksistasi viimeinen:
Olla teeskentelijä, joka seisoo sokean kerjäläisen hahmossa?

Sokea mies kuuli veljensä äänen ja polvistui alas. 10

Oi, veljeni Ijim! Onko se sinun äänesi, joka puhuu minulle?

23
Älä pahoinpitele veljeäsi Tirieliä, joka on väsynyt elämäänsä.
Poikani ovat jo minua lyöneet ja jos sinäkin vielä minua lyöt,
kirous, joka on heidän päidensä päällä, ulottuu myös sinuun.
Nyt on kulunut seitsemän vuotta kun palatsissani katselin kasvojasi. 15

Tule, sinä synkkä pirulainen, rohkenen arvata juonesi, jota Ijim halveksuu!
Tahdon murjoa sinut, jolla on avuttoman vanhuuden ja sokeuden muoto.
Nuose ylös, sillä tunnistan sinut ja rohkenen uhmata kaunopuheista kieltäsi!
Tule, sillä tahdon näyttää sinulle polkusi suunnan ja pitää sinua pilkkanani!

Oi Veljeni Ijim, sinä katselet nyt poloista veljeäsi, Tirieliä. 20

Suutele minua, veljeni – ja jätä minut sitten harhailemaan yksinäisenä.

En, senkin juonikas pirulainen, mutta johdatan sinut sinne, minne halajat!
Älä vastaa, etten sido sinua puron vihreillä kurjenmiekoilla.
Kyllä! Nyt kun olen löytänyt sinut, kohtelen sinua kuin orjaa.

Kun Tiriel kuuli nämä Ijimin sanat, hän tahtoi olla vastaamatta. 25
Hän kun tiesi, että se oli turhaa - Ijimin sanat olivat Kohtalon ääni.

Ja niin he kulkivat yhdessä ylitse mäkien ja läpi laaksojen, joissa oli metsää.
Sokeana silmien iloille ja kuurona lintujen liverryksille
- koko päivän he kulkivat ja myös koko yön miellyttävän Kuun valaistessa.
Länteenpäin he kulkivat, kunnes Tiriel oli matkanteostaan aivan uupunut. 30

Oi Ijim! Olen pyörtymäisilläni ja läkähdyksissäni ja jalkani kieltäytyvät

kantamasta minua enää eteenpäin. Älä pakota minua, etten kuolisi matkantekoon.
Vain pienoista lepohetkeä kaipailen, vain hitusen puron vettä.
Tai muutoin pian huomaan olevani kuolevainen ihminen
ja sinä menetät kerran niin rakkaan Tirielisi – Voi, kuinka väsynyt olen! 35

Röyhkeä pirulainen, sanoi Ijim, hillitse lipevä ja kaunisteleva kielesi!

Tiriel on kuningas – ja sinä vain Ijimin haastaja.
Juo tästä juoksevasta purosta ja minä kannan sinua harteillani.
Vanhus joi ja Ijim nosti hänet ylös ja kantoi tätä harteilleen.

Koko päivän Ijim kantoi vanhusta ja kun ilta pudotti juhlallisen verhonsa, 40
he astuivat sisälle Tirielin palatsiin, seisahtuivat ja Ijim esitti kutsun.

Heuxos astui esiin. Ijim lausui: Olen tuonut tänne pirulaisen, joka harmittaa Ijimiä.
Katsokaa, tunnetteko mitään osaa tästä harmaaparrasta tai näistä sokeista silmistä?

Heuxos ja Lotho ryntäsivät paikalle Ijimin kutsusta

- he näkivät iäkkään isänsä Ijimin voimakkailla harteilla. 45
Heidän kaunopuheiset kielensä olivat mykkiä ja hiki seisoi heidän vapisevissa raajoissaan.
He tiesivät, että Ijimin haastaminen oli turhaa, joten he vain kumarsivat ja seisoivat hiljaa.

Tänä yönä minä aion pitää pilkkanani sitä, mitä Heuxos kutsuu isäkseen.
Tämä on se Teeskentelijä, joka aikoinaan ärjyi – tuo kauhistuttava leijona.

24
Silloin kun olen katkonut hänen raajansa ja jättänyt hänet metsään mätänemään 50
lintujen ravinnoksi, mutta kun olen tuskin juuri edes lähtenyt siltä paikalta:
Hänestä tulee kuin tiikeri, joten lopetan loputkin hänestä.
Hänestä tulee kuin joki, joka yrittää hukuttaa minut vesimassoihinsa,
mutta jo pian minä lyön nyrkilläni sen virtauksen kuin se olisi vain usvaa.
Salamoinnin miekkojen ahdistamana, mutta myös kostonhimonsa rohkaisemana 55
hän matelee kuin kirkas käärme ja kietoutuu kaulani ympärille
sillä aikaa kun olen unessa, mutta minä rusennan hänen myrkyllisen sielunsa
- hän on kuin rupikonna tai vesilisko, joka tahtoi kuiskutella korvaani.
Hän on kuin kivi minun polullani tai kuin myrkkypensas
- vihdoinkin sain vangittua vanhan ja sokean Tirielin 60
ja vangittuna hänet visusti pidän. Hakekaa isänne, hakekaa Myratana!

He seisoivat hämmennyksen vallassa ja sitten Tiriel kohotti hopeaäänensä:

Käärmeet ettekä pojat, miksi vain seisotte – hakekaa paikalle Tiriel,
hakekaa paikalle Myratana ja ilahduttakaa itseänne pilkanteolla.
Sillä poloinen sokea Tiriel on palannut ja hänen paljon kärsinyt päänsä 65
on valmiina kitkerälle ivallenne – tulkaa esiin, te kirouksen pojat!

Sillä aikaa Tirielin toiset pojat juoksentelivat isänsä ympärillä

hämmentyneinä Ijimin hirvittävästä voimasta – he tiesivät, että kaikki oli turhaa:
Sekä keihäs että kilpi olivat turhia ja samoin kuin turha oli myös rautainen panssaritakki.
Kun Ijim ojensi väkevän kätensä, nuoli hänen raajoistaan 70
kimposi ja miekan kärki murtui hänen alastoman lihansa edessä.

Se onkin totta, Heuxos, että sinä olet muovannut sinun vanhan isäsi
tuulisten tuulten huvitukseksi, sanoi Ijim, eikö olekin totta?
Se on valhetta, mutta minä itse olen kuin tuulen repimä puu.
Sinä silmätön pirulainen, sinä salailet. Onko tämä Tirielin talo? 75
Se on väärin kuin Matha - ja pimeää kuin vapaa Orcus.
Paetkaa, te perkeleet, sillä Ijim ei kohota kättään teitä vastaan!

Näin lausuttuaan Ijim käänsi selkänsä ja hiljaa etsiskeli

metsien salaisuuksia – koko yön hän kuljeskeli yksinäisiä teitä.

Ja niin iäkäs Tiriel seisahtui ja lausui: Missä ukkonen nukkuu?

Minne hän kätkee hirmuisen päänsä? Ja missä ovat hänen nopeat, hurjat tyttärensä?
Missä he verhoavat hurjat siipensä ja hiustensa kauhut?
Maa, minä tömistelen sinun syliäsi, että maanjäristys nousisi vankityrmästään
kohottaakseen pimeän ja liekehtivän ulkomuotonsa halkeavan maanpinnan lävitse 5
ja puskeakseen olkapäillään liikkeelle nämä tornit. Anna hänen hurjien koiriensa
kohota keskuksesta, joka tupruaa liekehtivänä ja ärjyen mustaa savua.
Missä olet, sinä Rutto, joka kylvet sumuissa ja seisovissa järvissä?
Kohota ylös laiskat raajasi ja anna halveksuttavimman kaikista myrkyistä
pudota sinun vaatteistasi kun kävelet kietoutuneena keltaisiin pilviin. 10
Kas tässä, ota paikkasi tässä laajassa hovissa ja kylvä siellä kuolemaa.
Istu ja hymyile Tirielin kirottujen poikien yllä.
Ukkonen ja tulenlieska ja rutto: Teidän kirottu kohtalonne, mutta ei Tirielin.

25
Hän pysäytti raskaat pilvet, hämmentyneenä hän kieriskeli ylevien tornien ympärillä.
Isän kirouksella hän vapautti niiden suunnattomat äänet. 15
Maa vapisi ja tulenlieskat savusivat ammottavista kallionhalkeamista.
Ja kun tärinä lakkasi, sumu otti valtaansa kirotut seudut.

Huuto oli suuri Tirielin palatsissa – hänen viisi tytärtään säntäsivät vanhuksen luo
ja saivat hänet kiinni vaatteistaan samalla kun he itkivät kauhusta kirkuen.

Nyt tunnette itkunne kirouksen, mutta kaikki korvat olkoot kuuroja teidän suruillenne 20
ja kaikki silmät olkoot sokeita teidän murheillenne – niin kuin Tirielin itsensä korvat ja silmät.
Älköön tähdet enää koskaan hohtako teidän kattojenne yllä – älköön myöskään aurinko tai kuu.
Vierainanne olkoot enää vain sumut, jotka häilyvät teidän seinienne ympärillä.
Vanhus sanoi: Nuorin tyttäreni Hela, sinä saat johdattaa minut pois tästä paikasta.
Antakaa kiroukseni laskeutua muiden ylle – se kietokoon heidän kohtalonsa yhteen. 25

Silloin vanhus vaikeni ja Hela johdatti isänsä pois meluisasta paikasta.

Kiireisesti he lähtivät samanaikaisesti kun kaikki Tirielin pojat ja tyttäret,
jotka olivat kahlehdittuina sakeaan pimeyteen, ulvoivat surusta koko yön ajan.
Ja katso: Aamulla sata miestä löydettiin hirvittävällä tavalla kuolleina.
Neljä tytärtä ojentautuivat marmorisen jalkakäytävän ylle – haudanhiljaa olivat 30
kaikki ruton lyömät ja muut irvistelivät syyllisyydentunnon värittämien pelkojen kehässä.
Yhden yön aikana kaikki Tirielin lapset, jotka olivat levänneet vuoteillaan, silvottiin.
Kolmekymmentä Tirielin poikaa jäi jäljelle – nämäkin vain lakastuakseen pois palatsissa:
Yksinäisinä, halveksittuina ja mykkyyteen saakka ällistyneinä he odottivat mustaa kuolemaa.

Ja Hela johdatti isänsä yön hiljaisuuden lävitse

- hämmästyen hiljaisuutta, kunnes aamunsäteet alkoivat vapautua.
Nyt, Hela, voin kulkea miellyttävästi ja oleilla Harin ja Hevan seurassa.
Nyt, kun kirous nielee kaikki nuo syylliset pojat.
Tämä on se oikea ja valmistettu tie, sillä tunnen sen oikeaksi 5
jaloistamme lähtevän äänen tähden. Muista, Hela, että olen pelastanut sinut kuolemalta.
Siksi ole kuuliainen sinun isällesi, sillä kiroukseni ei koskenut sinua.
Oleilin Myratanan kanssa viisi vuotta autiolla kivellä
ja koko sen ajan odotimme tulen syöksyvän taivaalta
tai meren virtausten hukuttavan teidät kaikki, 10
mutta nyt vaimoni on kuollut ja armollisuuden aika on päättynyt.
Nyt näet vanhempien kirouksen. Johdata nyt minut sinne, minne käsken.

Oi, sinä pahojen henkien kansoittama sielu, sinä kirottu syntinen mies,
totta on, että synnyin sinun orjaksesi, mutta kuka kehotti sinua säästämään minut kuolemalta?
Teit sen vain sinun itsesi vuoksi, sinä julma mies, koska halusit saada silmät. 15

Totta on, Hela, että tämä on kaikkien noiden julmurien autiomaa.

Onko Tiriel julma? Katso: hänen tyttärensä ja nuorin tyttärensä
nauravat kiintymykselle ja ylpeilevät kapinasta - He pilkkaavat Rakkautta.
En ole aterioinut näinä kahtena päivänä, joten johdata minut Harin ja Hevan teltalle
- tai muutoin kiedon sinut sellaiseen isän kiroukseen, 20
että saat tuntea matojen kiemurtelevan luidesi ytimissä ja niiden lävitse.
Niinpä johdata minua, minä käsken, johdata minut Harin ja Hevan luokse.

26
Oi julma! Oi hävittäjä! Oi riuduttaja! Oi kostaja!
Harin ja Hevan luokse sinut vien – teen niin, että he sinua kiroaisivat!
Että he kiroaisivat kuten itse olet kironnut, mutta he eivät ole kuten sinä! 25
He ovat pyhiä ja anteeksiantavaisia – he ovat täynnänsä rakastavaa armollisuutta.
Unohtavaisia he ovat kaikkein kapinallisimpien lastensa rikoksien suhteen.
Jos olisi ollut toisin, et olisi sinäkään jäänyt henkiin - et edes kirotaksesi avuttomia lapsiasi.

Katso silmiäni, Hela, ja näe, sillä sinulla on näkevät silmät.

Kyyneleet virtaavat kivikkoisista lähteistäni – miksi nyyhkytän? 30
Miksi kyyneleitä minun sokeista palloistani? Etkö olekin tarttunut myrkyllisiin piikkeihin?
Naura, käärme. Naura sinä Tirielin lihasta siinnyt nuorin myrkyllinen matelija.
Naura vain, koska isäsi Tiriel antaa sinulle totisesti aihetta nauruun.
Ellet sinä sitten johdata minua Harin teltalle, sinä kirouksen lapsi.

Hiljaa, sinä paha kieli ja avuttomien lastesi murhaaja. 35

Johdatan sinut kyllä Harin teltan luo, mutta en koska välittäisin kirouksestasi.
Pikemminkin siksi, koska uskon heidän kiroavan sinua ja kieppuvan sinun luidesi yllä.
Vajoat hirvittävään epätoivoon ja kasvojesi jokaiseen ryppyyn
istutetaan kuoleman matoja, että nämä juhlisivat hirvittävien kirousten kielellä.

Hela, kuuntele minua, tyttäreni. Sinä olet Tirielin tytär, 40

sinun isäsi kutsuu sinua. Sinun isäsi kohottaa kätensä taivaisiin saakka,
sillä sinä olet nauranut minun kyyneleitäni ja kironnut vanhaa isääsi.
Nouskoon käärmeitä sinun laitetuista palmikoistasi ja naurua sinun kiharoistasi.

Vanhus vaikeni. Neidon mustat hiukset jähmettyivät käärmeiksi, jotka kietoutuivat

hänen epäuskoisten kulmakarvojensa ympärille – neidon kirkaisu kauhistutti Tirielin sielua. 45
Mitä oletkaan tehnyt, tyttäreni Hela, kavahdatko sittenkin kirousta?
Vai miksi, sinä kurja, huudat kirotaksesi vanhaa isääsi?
Johdata minut Harin ja Hevan luo niin Tirielin kirous katoaa.
Jos vielä kieltäydyt, osasi on ulvoa vuorilla yksin ja lohtua vailla.

Ulvoen neito johdatti vanhuksen vuorten ylitse ja pelättyjen laaksojen lävitse,

kunnes he lähestyivät Zazelin luolia illansuussa.
Vanha Zazel ja tämän pojat ryntäsivät esiin luolistaan. Kun he näkivät
heidän tyranniprinssinsä sokeana ja sen ohella tämän tyttären, joka ulvoen johdatti tätä,
he nauroivat ja pilkkasivat – jotkut näistä heittelivät lokaa ja kiviä kun he kulkivat ohitse. 5
Mutta kun Tiriel kääntyi ympäri ja kohotti kauhean äänensä,
jotkut pakenivat, mutta Zazel pysyi aloillaan ja alkoi puhua.

Kalju tyranni, sinä ryppyinen ja ovela, kuuntele Zazelin kahleita.

Se oli sinä, joka kahlehdit veljesi Zazelin – missä ovat silmäsi nyt?
Huuda, sinä kaunis Tirielin tytär, sinä laulat suloista laulua. 10
Minne sinä olet menossa? Tule ja syö hieman juuria, juo hieman vettä.
Sinun kruunusi tilalla on kalju, vanhus, ja pian aurinko kuivattaa aivosikin pois.
Ja sinusta tulee yhtä narrimainen kuin narrimaisesta veljestäsi, Zazelista.

Sokea mies kuuli sanat, hän iski rintaansa ja täristen hän kulki ohitse.

27
Pojat heittivät lokaa heidän peräänsä, kunnes ulvova neito 15
johdatti isänsä suojaavaan metsään– sinne, missä villipedot oleskelevat.
Tytär toivoi kauhujensa jo loppuvan, mutta tiikerit pakenivat hänen huutojaan.
Koko yön he vaelsivat lävitse metsän. Kun aurinko sitten nousi,
he saapuivat Harin vuorille. Puolen päivän aikaan
Helan kolkot huudot vuorilla järkyttivät onnellisten telttoja. 20

Mutta Har ja Heva nukkuivat vailla pelkoa – kuin pikkulapset rakastavilla rinnoilla.
Mnetha heräsi ja juoksi – hän seisahtui teltan ovelle ja näki:
Vanhaa vaeltajaa johdatettiin telttaa kohden. Mnetha otti jousensa
ja valitsi nuolensa. Siten hän valmistautui kohtaamaan hirvittävän parivaljakon.

Mnetha kiirehti ja kohtasi vaeltajat alemman puutarhan portilla.

Pysähtykää! Tai saatte vastaanottaa jousestani terävän ja siivekkään kuoleman.

Silloin Tiriel pysähtyi ja lausui: Mikä niin pehmeä ääni uhkaa niin kitkerillä asioilla?
Johdata minut Harin ja Hevan luo, sillä minä olen Lännen kuningas, Tiriel.
Niin Mnetha johdatti vaeltajat Harin teltan luokse. Har ja Heva 5
juoksivat ovelle. Kun Tiriel tunsi nilkat vanhan Harin,
tämä lausui: Oi heikko ja harhautunut laittoman suvun isä.
Sinun lakisi, oi Har, ja Tirielin viisaus - yhdessä ne lakkauttavat kirouksen.
Miksi vain yksi laki on annettu sekä leijonalle että kärsivälliselle Härälle?
Ja miksi ihmiset on sidottu matelijan muotoon taivaiden alla? 10
Kuudenkymmenen talven mato ryömii hämärän maan päällä.
Lapsi syntyy kohdusta samalla kun isä seisoo valmiina muovatakseen
vauvapään ja äiti leikkii joutilaana koiransa kanssa sohvalla.

Nuori syli on kylmä, koska siltä puuttuu äidillinen ravinto ja maito

- Kipeästi ja vastustuksesta huolimatta se irrotetaan nyyhkivästä suusta. 15
Pienokaisen silmäluomet kohotetaan ja hänen sieraimensa avataan.
Isä muodostaa piiskan herättääkseen laiskat aistit toimintaan
- hän kurittaa tiehensä vastasyntyneen ihmisen nuorekkaat unelmat.
Sitten heikko pienokainen taapertaa suruissaan ja pakotettuna laskemaan askeleensa hiekan päällä. 20
Ja heti kun työmuurahainen on kykenevä ryömimään,
ilmestyvät mustat marjat, jotka myrkyttävät kaiken hänen ympärillään – sellainen isä oli Tiriel.
Pakotettuna rukoilemaan vastentahtoisesti ja nöyryyttämään kuolevaista henkeään,
kunnes olen ovela kuin käärme paratiisissa
- kuihduttaen kaiken: kukat ja hedelmät ja hyönteiset ja livertävät linnut. 25
Nyt paratiisini on langennut – se on vain kolkko hiekkatasanko.
Palatkoon janoiset sihinäni kirouksena sinulle, oi Har.

Harhautunut laittoman rodun isä: Sinun äänesi on nyt menneisyyttä.

Vanhus vaikeni ja ojentautui Harin ja Hevan jalkoihin hirvittävässä kuolemassa.

28
 RANSKAN VALLANKUMOUS
ENSIMMÄINEN KIRJA (1791)

Kuva:
William Blaken The French Revolution(1791)-runoelman painettu kansilehti.

29
Blaken The French Revolution (1791) on rohkea yritys muuntaa ajankohtainen poliittinen tapahtuma runoksi. Blaken
tarkoitus oli tässä analysoida puolueettomasti Englannin Kanaalin toisella puolella tapahtuneen maailmaamullistavan
episodin syitä ja suuntaviivoja, joihin hänen maanmiehensä tuona aikana suhtautuivat sokean kammoksuvasti.
Alunperin oli sovittu, että radikaali kirjankustantaja Joseph Johnson painattaisi Blaken teoksen, mutta kenties johtuen
hallitusvallan painostuksesta tai kenties Blaken epäonnistuneista ennustuksista vallankumouksen myöhempien
tapahtumien suhteen hanke jäi aikomuksen tasolle ja kaikki, mitä Blaken teoksesta on säilynyt meidän päiviimme, on
sivuvedos teoskokonaisuuden ensimmäisestä kirjasta. Blake kirjoitti runoelmaan myös kuusi muuta kirjaa, mutta ne
ovat kadonneet. Blaken The French Revolution-runoelman ensimmäinen kirja julkaistiin ensi kerran tohtori John
Sampsonin toimittamassa Blaken runojen laitoksessa, jonka kustantaja oli Oxford University Press.

Ensimmäinen kirja käsittelee Ranskan Suuren vallankumouksen tapahtumia toukokuusta heinäkuun puoleenväliin
vuonna 1789. Runoelma yhdistelee faktaa, olettamuksia ja symboliikkaa; Runoelmassa esiintyy sekä historiallisia että
fiktiivisiä hahmoja. Blake ei käytä tässä runoelmassaan oman persoonallisen mytologiansa nimiä, mutta teos enteilee
joitakin hänen myöhempiä ideoitaan. Mielikuva Bastiljin vankilasta dominoi runoelmaa ranskalaisen sorron ilmeisenä
symbolina. Jokaisessa vankilan seitsemästä tornista on fiktiivinen, ei-historiallinen hahmo, joka symboloi omanlaistaan
autoritäärisen hallinnon uhria. Nämä uhrit ovat profeetta, valtion vanki, skismaatikko, puhdassydäminen nainen,
totuuden saarnaaja, siivelläeläjäksi langennut hyväsydäminen ihminen ja patriootti.

Ranska on sairas, valtikka on ”liian raskas kuolevaiselle käsityskyvylle”, kuningas on sanalla sanoen kyvytön.
Kansalliskokouksen aiheuttamat jännitteet ja vastakkaisuudet on personoitu. ”Muinaisin pääri, Burgundin Herttua” on
Blaken keksimä hahmo, joka puolustaa feodalismin henkeä ja vastustaa amerikkalaista demokratian aatetta. Pariisin
arkkipiispa, joka ”kiiruhtaa suomupanssarein” (sotaakäyvänä kirkonmiehenä), profetoi Kirkon kulkevan kohti
rappeutumista ja kutsuu sotavoimia kokoon kansalliskokousta vastaan. Kun Abbé de Sieyès ehdottaa sotajoukkojen
siirtämistä pois kaupungista, Burgundin Herttua halveksuen pyytää häntä ensin käskemään Bastiljin vankilaa
siirtymään. Kaikesta huolimatta Lafayette antaa sotajoukoille käskyn siirtyä – joukkojen siirryttyä uusi päivä sarastaa.
Runoelman seuraava kirja on luultavimmin käsitellyt Bastiljin vankilan valloitusta.

The French Revolution on kirjoitettu harvinaisella, luultavasti täysin ainutkertaisella, anapestisen septenaarin
runomitalla – Blake ei käyttänyt sitä enää koskaan uudestaan.

-S. Foster Damon: A Blake Dictionary – The Ideas and Symbols of William Blake. 1988, 145-146.

30
SIVU 1

RANSKAN VALLANKUMOUS.
ENSIMMÄINEN KIRJA.

Kuolleet hautovat Euroopan yllä kun pilvi ja näky laskeutuvat iloisen Ranskan päälle.
Oi pilvi, tarkoin asetettu! Sairas, sairas: Prinssi viruu divaanillaan kietoutuneena hämärään
ja kauhistuttavaan usvaan. Prinssin vahva käsivarsi on ojennettuna; Olkapäästä alas luuhun saakka
juoksee vihlova kylmyys sisälle valtikkaan, joka on liian raskas kuolevaiselle käsityskyvylle
- Enää ei näkyväinen käsi ole hallitseva sitä, eikä raakuus murjo lempeinä kukoistavia vuoria. 5

Vuoret ovat sairaina ja kaikki niiden viinitarhat itkevät kuninkaallisilla surijan silmillään;
Kalpea on aamuinen pilvi hänen kasvoillaan. Nouse, Necker, sillä muinainen aamu kutsuu meitä
heräämään viidentuhannen vuoden unesta. Minä herään, mutta sieluni unelmoi;
Ikkunastani näen Ranskan vanhojen vuorten häipyvän pois – niin kuin ikänsä painamien ihmisten.

Huolissaan ja Neckeriin tukeutuen Kuningas laskeutuu alas hänen kokoushuoneestaan; 10

Varjoisat vuoret pelon vallassa päästävät ukkosenjylinän ääniä; Ranskan puut kätkevät äänen suojaansa.
Viisauden pilvet antavat profetaalisen vastauksen ja vyöryvät raskaina palatsin katon ylle.
Neljäkymmentä miestä: Kukin keskustelee suruissaan sielunsa äärettömissä varjoissa.
Kuten muinaiset isät hämäryyden alueilla he kulkevat ja kokoontuvat kehäksi Kuninkaan ympärille.
Jälleen kuuluu Ranskan voimakas ääni, joka huutaa aamulle – aamulle, joka profetoi pilvilleen. 15

Kansanedustajat kokoontuvat istuntoon Kansakunnansaliin – Ranska vapisee! Ranskan taivaat värisevät

hämmentyneinä jokaisen huolestuneen kasvonpiirteen ympärillä! Pariisi kätkee kasvonsa kun ankara epätoivo kirkuu
vanhojen aikojen pimeyteen verhoutuneena. Kaupungin harmaat tornit voihkivat ja Bastilje vapisee.
Kuvernööri seisoi sen hirvittävien tornien sisällä ja pimeissä sumuissa kuunteli kauhua.

Tuhat sotilasta – Ranskan vanhoja sotaveteraaneja – hengittää vallan ja herruuden punaisia pilviä. 20
Yht'äkkiä ulvonta, epätoivo ja pimeä yö tarrautuvat kiinni samalla kun hän vaani kuin leijona - kulkien tornista
torniin - ja hänen ulvontansa kuultiin Louvressa saakka. Hovista hoviin hän levottomana raahasi
vahvoja raajojaan – hovista hoviin hän tyyntymättä kirosi raivokkaan kidutuksen.
Ulvoen hän antoi pimeyden käskyn samalla kun punainen rutto seisoi hänen sielussaan.
Raahaten rautakahleitaan mukanaan hän tunkeutui synkkänä ja sairaalloisena seitsemän tornin lävitse 25
ja läähätti vankien yllä kuin nälkäinen susi. Ja vankityrmä nimeltä La Macabre sisälsi miehen,
jonka kädet ja jalat olivat kahleissa ja kaulan ympärillä oli lävitse tunkemattomaan seinään kiinnitetty rautapanta.
Hänen sielussaan oli sydämen ympärille kiertynyt käärme, joka oli kätkössä valolta – kuin kalliohalkeamassa.
Tämä mies on kahleissa profetaalisen kirjoituksen tähden. Tornissa nimeltä L’Obscurité on mies,
joka on sidottu alas kivilattiaan – vain niukasti hänen jänteensä peittävät vahvat luut. Rautaiset pannat
pakotettiin yhä pienemmiksi kun liha mätäni ja rautanaamio hänen kasvoillaan peitti piirteet, 30
SIVU 3
joita muinaisilla Kuninkailla oli ollut, ja Ikuisen leijonan vihainen katse kätkettiin sorretulta maalta.
Tornissa nimeltä Homicidium virui keltainen luuranko kivisellä sohvalla
– luuranko oli kerran ollut mies, joka kieltäytyi allekirjoittamasta iljettävää sopimusta. Ikuinen toukka
kiemurteli luurangon sisällä. Vankityrmässä nimeltä Religiosus oli inhottu morbidi nainen, joka oli sidottu 35
olkiseen sänkyyn kun maanpiirin seitsemän sairautta – kuin saalistajalinnut – seisoivat sohvalla
ja ruokailivat hänen kehonsa lihalla. Nainen kieltäytyi olemasta Ministerin huora ja sivalsi miestä veitsellä.
Tornissa nimeltä L'Archisme oli vanha mies, jonka valkea parta peitti allensa lattian kuin yrtit
meren rannalla – ne lakastuivat päivän kuumuudesta ja yön viileydestä. Hänen vankityrmänsä oli pieni
ja kapea kuin lapselle kaivettu hauta – siellä hämähäkinseittejä kudottiin ja limalla muinaisuuden kauhut peitettiin, 40

31
sillä käärmeet ja skorpionit olivat hänen kumppaneitaan – vahinkoa tuottamatta ne hengittivät
hänen surullista henkäystään: Hänen, joka omantuntonsa pakottamana Pariisin kaupungissa kohotti saarnatuolin
ja opetti ihmeitä pimentyneille sieluille. Vankityrmässä nimeltä Le Fatalisme istui vahva mies.
Hänen jalkansa ja kätensä ovat irti leikattuja ja silmänsä sokaistu; Hänen keskivartalonsa kohdalla on kahle ja vanne,
joka on kiinnitetty seinään. Mielikuvitus antoi hänelle kyvyn nähdä tyrmässään epätoivon kuvajaisen, 45
joka kiiruhtaa ympyrässä - kuin mies käsiensä ja polviensa varassa nelinkontin yötä päivää ilman lepoa.
Hän oli suosikin ystävä. Seitsemännessä tornissa nimeltä ’Ego sum qui sum’ oli mielipuolinen
mies, jolla oli väljät kahleet, joita hän kiskoi ylös ja alas – toivolla ravittuna vuodesta vuoteen hän ikävöi
vapautta – turhia toiveita – kun hänen järkensä mätäni ja samalla hänen sisimmän viehtymyksensä maailma
tihentyi ja kaaoksen rynnistys musersi hänen synkän sielunsa. Hänet vangittiin Kuninkaalle osoitetun, 50
neuvoa-antavan kirjeen tähden ja hänen raivopäinen hourailunsa kuullaan tuulessa Versaillesin yllä.

Mutta vankityrmät järkkyivät ja tärisivät – vangit nostavat katseensa ja yrittävät huutaa – he kuuntelevat
ja sitten nauravat kolkossa vankityrmässä ja lopuksi ovat hiljaa kun valo kulkee ympäriinsä synkissä torneissa.

SIVU 4
Sillä kansanedustajat kokoontuvat Kansakunnansalissa – kuin tulen henget Auringon kauniilla kuistilla
istuttaakseen kauneutta tyhjyyttä janoavaan syvyyteen – He hohtavat levottoman kaupungin yllä. 55
Kaikki vastasyntyneet lapset luovat katseensa heihin. Kyyneleitä vuodatetaan.
Sitten he lepäävät lokoisasti mullantuoksuisissa syleissä. Niin Pariisin kaupunki, sen vaimot ja lapset,
kohottavat katseensa aamuiseen Senaattiin ja murheen näyt jättävät mietteliäät kadut.

Mutta raskaiden kulmien mustasukkaisuudet madaltuvat Louvren yllä ja muinaisten Kuninkaiden kauhut
laskeutuvat alas synkkyydestä ja vaeltavat palatsin lävitse itkien Kuninkaan ja hänen Aatelistensa ympärillä. 60
Kuninkaat ovat sairaita läpi koko maanpiirin kun ukkoset vyöryvät kuolleita vaivaten.
Ääni taukoaa ja Kansakunta istuu – aikojen kolmasti taotut kahleet avataan.
Ääni taukoaa ja Kansakunta istuu – mutta muinainen pimeys ja verenväristykset vaeltavat palatsin läpi.

Kuten hävityksen ja tappiollisen taistelun päivänä, tyytymättömyyden tihentyneissä sävyissä,

kylmäävän surun läikehtiessä sielua ympäröivillä vuorilla: Aateliset kerääntyivät Kuninkaan ympärille. 65
Jokaisen ankarat kasvot olivat lukittuja vahvoin rautakahlein, jokainen vahva raaja oli sidottu alas marmoriin
helakanpunaisen raivon palavissa liekeissä – kahlehdittuina hämmästykseen varttitunnin ajan.

Kuningas hehkui – hän hukkui kuin vanhanajan aurinko pilviin kun aateliset kokoontuivat hänen ympärilleen.
Kuningas seisoi pimeydessä liekehtivin sydämin ja himmenevää kiivautta sanoissaan hän tulisaarnasi:
Viidentuhannen vuoden esi-isien kärsivällisyys vavahtelee järkyttäen Ranskan taivaita; 70
Tuskainen syke röyhkeillä, sotaisilla otsillaan he laskeutuvat alas ja katsovat hautoihinsa.

SIVU 5
Lävitse pimeyden ja ympärilläni pyörivien pilvien näen muinaisten kuninkaiden henget
väristen valkeiden luiden yllä ja niiden ympärillä neuvonantajat nostavat katseensa tuhkasta
- itkien: Kätkekää eläviltä! Joukkomme ja vankimme huutavat avoimella kentällä.
Kätkekää maan alle! Kätkekää luiden joukkoon! Istukaa hämäränä ontossa kallossa. 75
Lihamme on turmeltunutta ja me riudumme pois. Meitä ei lasketa elävien joukkoon. Kätkeytykäämme
kivien sekaan, puiden juurten joukkoon. Vangit ovat murtaneet vankityrmiensä pielet sijoiltaan.
Kätkeytykäämme. Kätkeytykäämme tuhkaan kunnes rutto sekä vihanpito ja myrsky päättyvät.
Hänen kulmakarvansa taittuivat raskaina ja hiljaisena hän vaipui mietteisiinsä. Hänen otsansa oli tuskainen
- kuin sydäntuli. Ikkunasta hän näki, kuinka suuret armeijat levittäytyivät kukkuloille. 80
Hengittäen punaisia lieskoja ihmisestä ihmiseen ja hevosesta hevoseen – kunnes hänen rintansa
laajeni kuin tähtitaivas ja hän istui alas. Silloin hänen Aatelisensa ottivat muinaiset sijansa.
Silloin muinaisin pääri – Burgundin Herttua – nousi Monarkin oikean käden puolelta, joka oli verenpunainen

32
kuin viini hänen vuoriltaan ja sodan tuoksu – kuin kypsynyt viinitarha – nousi hänen vaatteistaan.
Ja kamari tuli kuin pilviseksi taivaaksi ja hän venytti tulipunaiset raajansa neuvoston ylle. 85
Puettuna karmiininpunaisiin liekkeihin kypsä viinitarha levittäytyi viljalyhteiden päälle.
Hurja herttua vaappui neuvoston yllä – ympärillään väentungos, joka nyyhki hänen liekehtivään helmaansa.
Pikkulapsien sielujen kirkas pilvi – hänen sanansa laskeutuvat kuin purppurasyksy lyhteiden ylle.
Muuttuuko tämä marmorista rakennettu taivas savimajaksi ja tämä maa tammikannoksi ja niittävätkö
nämä Atlanttisten vuorten niittäjät lakoon kaiken tämän kuudentuhannen vuoden tähtitaivassadon? 90
Ja Neckerkö, Geneven takana, tuleeko hän ojentamaan kieron sirppinsä hedelmällisen Ranskan ylle
SIVU 6a
kunnes purppura ja karmiininpunainen häipyvät punaruskeaan ja maanpiirin valtakunnat ovat sidottu lyhteiksi?
Kunnes ritarillisuuden muinaiset metsät hakkaavat kappaleiksi kun taistelun ilot palavat polttoaineena?
Kunnes valta ja herruus revitään navalta sekä miekka ja valtikka auringolta ja kuulta? 95
Kunnes laki ja ilosanoma revitään tulelta ja ilmalta sekä järki ja tiede syvältä ja lujalta
ja ihminen laskee haalistuneen päänsä alas ikuisuuden kivelle, missä ikuinen leijona ja kotka yhäti ahmivat?
Välttyäkseen tältä kehottivat huudot päivällä ja profetaaliset unet häilyivät yöllä
rikastuttaakseen laihaa maaperää, jonka sen siemen oli kuolemaisillaan, vaikka sitä oli auroin kynnetty.
Te Ylimykset olette koonneet tähtijoukkonne tämän kapinallisen kaupungin ympärille 100
herättääksenne Euroopan muinaiset metsät sotaa hönkivin clarinoin
ja kuullaksenne hevosen hirnuvan rummulle ja sotatorvelle sekä sotatorven ja sodan huutavan vastauksen tälle.
Ojenna käsi, joka viittoo taivaan kotkia – Ne kirkuvat Pariisin yllä ja odottavat,
kunnes Lafayette osoittaa sormellaan Versaillesia; Taivaan kotkien täytyy saada saaliinsa.
Kuningas nojautui vuoriaan vasten ja sitten nosti päänsä ja katsoi armeijoitaan, jotka hohtivat 105
taivaan lävitse, sävyttivät aamun veren värillä ja sitten kääntyivät piinatun Burgundin puoleen:
SIVU 7a
Burgundi, sinä synnyit leijonaksi! Minun sieluni on paisunut ylisuureksi ahdingosta
Ranskan Aatelisten tähden, usvat pyörivät ympärilläni ja tahrivat Jumalan kirjoituksen,
joka on kirjoitettu rintaani. Necker, nouse ja hylkää kuningaskunta, sillä elämäsi on ansojen ympäröimä!
Kutsuimme koolle Kokouksen, mutta emme hävittääksemme; Annoimme lahjoja, mutta emme heikoille. 110
Kuulen muskettien rynnistyksen, miekkojen välkehtivän kirkastumisen ja sodasta punertuneet kasvot,
jotka luovat vihaisen katseen ja etsivät uhrejaan kylien ryhmistä ja jokaisesta pimentyneestä kaupungista.
Muinaiset ihmeet rypistävät otsaansa kuningaskunnalle kun naisten ja lasten voihke kuullaan.
Epäilyksen myrsky ja ankara synkkämielisyys kieppuvat ympärilläni, koska Ranskan Aateliset poistuvat
vastaamatta. Nyt on rajuilman vuoro raivota kunnes se kenties tyyntyy jälleen - kuten edesmenneinä vuosinakin. 115

SIVU 6b
Hän lopetti ja paloi hiljaisena. Punaiset pilvet vyöryivät Neckerin ympärillä ja nyyhkytys kuultiin palatsissa.
Kuin synkkä pilvi Necker keskeytti – hän keskeytti kuin ukkosen jyrinä oikeamielisen miehen hautajaisten yllä.
Hiljaisina istuivat tuulet, hiljaisina niityt kun heiveröiset mies ja vaimo ja kirkasotsaiset lapset
huolehtivat vanhurskaan vainajan hamaan hautaan saakka ja kastelevat hänen savensa rakkaudella
ja sitten kääntyvät kohti mietteliäitä peltoja. Niin Necker keskeytti kun hänen kasvonsa olivat pilven peitossa. 120
SIVU 7b
Kyyneleen vuodattaen vanha mies jätti paikkansa ja kun hän oli mennyt ulos,
hän suuntasi kasvonsa Geneveä kohti paetakseen; Kaupungin naiset ja lapset
polvistuivat hänen ympärilleen ja suutelivat hänen vaatteitaan ja itkivät; Hän oleili lyhyen ajan kadulla
ja sitten pakeni. Koko kaupunki tiesi, että hän oli paennut Geneveen, ja pian senaattikin kuuli sen,
mutta Aateliset olivat tulta ja tappuraa Neckerin paon johdosta ja kietoivat synkkiä pilviään ja vesiään 125
massoittain; Kuin alisesta hornasta nousseena Pariisin arkkipiispa kohottautui
suomupanssarien rytäkässä ja liekkien sihistessä ja rikinkatkuisen savun vyöryessä.
Kuuntele tarkoin, Ranskan Monarkki, taivaiden kauhuja ja anna sielusi juoda minun neuvonpidostani;
Nukkuessani keskiyöllä kultaisessa tornissani lepo ihmisten töistä
liehui ylevänä pilvenä pääni päällä. Sitten heräsin: Kylmä käsi kulki raajojeni ylitse ja katso: 130
Vanha hahmo, valkea kuin lumi, häilyi usvassa ja nyyhkytti epämääräisen valon kajastaessa.

33
SIVU 8
Himmeä hahmo miltei katosi, kyyneleet valuivat varjoisia poskia pitkin; Moni valkoisiin kaapuihin pukeutunut,
joita oli siroteltu suitsutusastioiden ja harppujen seuraan, oli ääneti heittäytynyt kasvoilleen maahan hänen jalkoihinsa.
Alapuolella, kauheassa tyhjyydessä, myriadit laskeutuivat ja nyyhkivät lävitse surullisten tuulten.
Loputtomana varjoisa kulkue laskeutui synkkyydestä, jossa iäkäs hahmo itki. 135
Pitkään, vavisten näky huokasi matalalla äänellä – kuin heinäsirkan kuiskauksella:
Voihkintani kuullaan luostarikirkoissa ja Jumala – niin kauan palvottu – poistuu
kuin lamppu ilman öljyä, sillä kautta maan kuullaan käheänä kirous jumalattoman rodun,
joka lankeaa pedoiksi: He luovat katseensa alaspäin ja raatavat ja unohtavat pyhän lakini;
Rukouksen ääni katoaa lihan huulilta ja pyhä hymni poistuu lihotetuilta kieliltä. 140
Kaaoksen salvat purkautuvat; Hänen miljoonansa valmistavat leimuavan tiensä
pyhien kuolleiden ympyräisen asuinsijan lävitse – kitkeäkseen ja purkaakseen ja poistaakseen.
Aateliset ja Papit tulevat epäonnistumaan edessäni ja minun pilveäni ja näkyäni ei enää ole.
Hiippa mustuu, kruunu katoaa ja hallitsijan valtikka ja norsunluukeppi kuihtuvat pois
kuolleiden luiden seassa; ne tulevat tuhoutumaan ohdakkeiselta pellolta 145
ja kellon sointi ja sapatin ääni ja pyhän kuoron virsi
vaihtuu päivällä porton lauluun ja yöllä neitsyen itkuun.
He kaatuvat auraan ja pyörtyvät kynnösvakoon – ilman pelastusta, ilman synnintunnustusta, anteeksi saamatta.
Pappi mätänee messutunikaansa laeista piittaamattoman rakastajan seurassa, pyhä viipyilee kirotun vierellä,
Kuningas purppurassa rypistää otsaansa harmaan kyntäjän vierellä ja heidän ruumismatonsa syleilevät keskenään. 150
Ääni taukosi, vaikerrus järkytti minun kammiotani; Nukuin, sillä levon pilvi palasi,
mutta aamu nousi minulle raskaana. Minä nousin tuodakseni Prinssilleni taivaan virkkoman neuvon:
Kuule neuvonpitoni, oi Kuningas, ja lähetä Kenraalisi, sillä taivaan käsky velvoittaa sinua.
Sitten anna käskysi, oi Kuningas, sulkeaksesi tämä Kansalliskokous sen viimeisillä sijoillaan;

SIVU 9
Anna sotilaidesi omistaa tämä kapinallisten kaupunki, joka uhkaa kylvettää jalkansa 155
Ylimysten verellä - sydämiä ja päitä talloen; Anna Bastiljin niellä
nämä kapinalliset kansankiihottajat; Sinetöi heidät, Oi Valittu, ikuisiin kahleisiin.
Kuningas istui alas, kostea kylmyys levisi Aatelisiin, tuntemattomien maailmojen hirviöt
uivat heidän ympärillään vapautustaan odottaen; Kun Aumont, jonka kaaossyntyinen sielu
ikuisesti vaelteli Komeettana ja nopeasti syttyvänä tulenlieskana, kalpeana astui sisään kamariin; 160
Hän seisoi punaisen Neuvoston edessä kuin mies, joka palaa tyhjistä haudoista.
Kunnioitus ympäröi hänet, joka yksin kulki halki armeijan kun pohjoinen puhalsi pelkoa ja ja näivettyvää rappiota:
Kansalliskokouksen Abbé de Sieyès. Oi Ranskan Prinssit ja Kenraalit,
Vailla kysymyksiä, vailla esteitä ja pelokkaan kunnioittavia ovat sotilaat; Synkänvarjoisa mies
Kuningas Henrik Neljännen hahmossa kävelee tulessa hänen edessään. Kapteenit - kuin miehet kahleissa - 165
seisoivat aloillaan kun hän kulki ohitse. Hän on tullut Louvreen, oi Kuningas, mukanaan viesti sinulle.
Väkevät sotilaat vapisevat, hevoset taivuttavat harjojaan ja palatsisi vartijat ovat paennet.
Kauheana kuninkaallisissa säteissään nousi ylös Bourbonin vahva Herttua: Hänen ylpeä miekkansa on reideltä
vedetty ja hän viskaa sen Maan päälle! Bretagnen Herttua ja Borgognen Kreivi
nousivat liekehtien eestaas kamarissa – kuin ukkospilvet, jotka ovat valmiit räjähtämään. 170
Mikä kostuttaa kaikki lieskamme, oi Henrikin Aave, sanoi Bourbon ja raastoi liekit
meidän Kuninkaamme päästä! Nouse, Ranskan Monarkki, käske minua ja johdatan
koko tätä taikauskon armeijaa, että ylevien sielujen innostus voi vielä sammumatta palaa
Ranskassa, eikä meidän harteitamme kynnetä köyhyyden kynnnösvaoilla.

SIVU 10
Orleans nousi ylevämielisenä kuin vuoret, avasi viittansa liepeet ja ojensi 175
hyväntahtoisen kätensä luoden samalla katseensa Arkkipiispaan, joka oli muuttunut kalpeaksi kuin lyijy.
Olisi tahtonut nousta, mutta ei kyennyt – hänen äänensä tuli ulos julmana kirskuntana; Sanojen sijaan

34
kaamea sihinä järkytti huonetta. Hän vaikeni hämmentyneenä. Sitten Orleans puhui ja kaikki olivat hiljaa.
Hän hengitti heitä kohti ja sanoi: Oi tulen prinssit, joiden liekit palavat kasvun puolesta, eivätkä tuhoamisen.
Älkää pelätkö unelmia. Älkää pelätkö näkyjä. Älkää myöskään olko tyrmistyneitä murheista, joiden osa on väistyä
aamunsarastuksen myötä. 180
Voiko myrskyävä yö koskaan sammuttaa Aatelisten tulia tai taivaan tähtiä?
Onko ruumis sairas kun sen jäsenet ovat terveitä? Voiko sellainen ihminen olla sidottu murheeseen,
jonka jokainen toiminto on täynnä hänen tulista intohimoaan? Voiko sellainen sielu veltostua,
jonka aivot ja sydän laskee jokensa yhdenvertaisina virtauksina suuren Paratiisin lävitse,
koska jalat, kädet, pää, rinta ja rakkauden ainesosat seuraavat niiden korkeuksissa hengittävää iloa? 185
Voivatko Aateliset olla sidottuja kun kansa on vapaa? Tai voiko Jumala itkeä kun hänen lapsensa ovat onnellisia?
Ettekö milloinkaan ole nähnyt Lafaytetten otsaa tai Mirabeaun silmiä tai Targetin harteita?
Tai Baillyn vahvaa jalkaa Ranskassa tai Clermontin hirmuista ääntä – vai säilyttävätkö viittasi
yhä karmiininpunansa? Minun värini ei koskaan kadonnut, koska tuli iloitsee sen hahmossa.
Mutta mene, sinä armoton mies! Mene sisälle toisen ihmisen aivojen äärettömään labyrinttiin - 190
siellä voit mitata kehän, joka sinun on juostava. Mene, sinä kylmä erakko, sisälle
toisen ihmisen korkeana liekehtivään, rikkaaseen rintaan ja palaa tuhoutumatta, kirjoita sen lait.
Jos et voi tehdä tätä, epäile teorioitasi ja opi pitämään kaikkia ihmisiä sinun vertaisenasi, sinun veljinäsi,
eikä sinun jalkanasi tai kätenäsi – jos kerran ymmärrät ensin kammota heidän vahingoittamistaan.
Monarkki nousi ylös ja vahva Herttua palautti miekkansa sen kultaiseen huotraan. 195
Aateliset istuivat – kuten pilvet vuorilla kun myrsky kulkee ohitse.

SIVU 11
Antakaa Kansakunnan Suurlähettilään liittyä Aatelisten joukkoon – kuin laakson suitsuke.
Aumont meni ulos ja seisoi tyhjällä kuistilla norsunluinen sauva kädessään;
Ylenkatseen kylmä sfääri pyöri hänen ympärillään ja päällysti hänen sielunsa ikuisilla lumilla.
Suuren Henrikin sielu vapisi – pyörremyrsky ja tulenlieska repi hurjana hänen vihaisesta rinnastaan; 200
Hän poistui tuohtuneena taivaan hevosilla. Sitten Abbé de Sieyès nosti jalkansa
Louvren portaille. Kuin Jumalan ääni, joka seuraa myrskyä, Abbé seurasi
Aumontin kalpeita liekkejä sisälle huoneeseen kuin isä, joka kumartaa poikaansa.
Kenen olivat rikkaat pellot, jotka perintömaana levittivät vanhan loistonsa, sille kansan äänitorvi kumarsi
kuningaskunnan muinaisen istuimen edessä ja edessä vuorten, joiden on määrä uudistua. 205
Kuulkaa, Oi Ranskan Taivaat, kansan puhemiestä, joka nousee laaksosta ja kukkulalta,
väkivahvuuttaan synkistyneenä. Kuule laaksojen ääni, nöyrien kaupunkien ääni,
jotka surevat kylän ja pellon sortamina – kunnes kylä ja pelto ovat autiomaana.
Sillä aviomies itkee sveitsinhuilun vitsausta ja sotatorvien törähdys riuduttaa
lempeän Ranskan sieluja; Kalpea äiti ravitsee lapsensa kuolettavaan teurastukseen. 210
Kun taivaat olivat sinetöityjä kivellä ja hirvittävä aurinko oli suljettu palloksi
ja kuu oli revitty kansakunnilta ja jokainen tähti oli määrätty yön tarkkailijoille,
miljoonat kuolemattomat henget olivat sidottuja rikkitaivaan raunioissa ja harhailivat orjuutettuina;
mustina, synkän välinpitämättömyyden masentamina, pelon vallassa ruoskan johdosta,
että nämä palvoisivat kauhuja, koston verestä ja intohimon henkäyksestä siinneitä, pedon hahmoisia 215
– tai vielä sitäkin kammottavampia ihmishahmoisia - kunnes meidän levollinen aamumme sarastaa.
Kunnes aamu koittaa, kunnes pilvet hälvenevät, kunnes tuulet ja universaali ääni yltyvät.
SIVU 12
Kunnes ihminen nostaa synkentyneet raajansa yön luolista ja hänen silmänsä ja sydämensä laajentuvat:
Missä on avaruus! Missä, oi Aurinko, on asuinsijasi! Missä on telttasi, oi heiveröisenä uinuva Kuu.
Silloin Ranskan laaksot huutavat sotilaalle: Laske alas miekkasi ja muskettisi, 220
juokse ja syleile nöyrää talonpoikaa. Ranskan ylimykset tulevat kuulemaan ja itkemään;
He asettavat syrjään kauhun viininpunaisen viitan, sorron kruunun, halveksunnan kengät
ja vapauttavat sotaan vyötettynä autioituneen maan; Silloin Pappi ukkospilvessään
laskeutuu itkemään – laaksoja syleillen kumartuu maahan ja asettaen kätensä auralle.
Hän sanoo: Enää en kiroa sinua vaan nyt siunaan sinua. Enää ei kuolemanmustaan pukeutunut 225

35
ahmi sinun työtäsi, eikä nosta pilveä sinun taivaisiisi, oi työteliäs aura,
että villinä raivoavat miljoonat, jotka vaeltelevat metsissä ja ulvovat lain kiroamissa autiomaissa,
- tuo orjuuden hulluksi tekemä voima ja taikauskon tyrmiinsä sulkema vilpittömyys -
voisi laulaa kylässä ja huutaa sadonkorjuussa ja kosiskella miellyttävissä puutarhoissa heidän aikoinaan
niin sivistymättömiä rakkaitaan, jotka nyt säteilivät tietoa ja palvoivat hellän kunnioituksen kanssa. 230
Saha, vasara, taltta, lyijykynä ja taivaallisen laulun instrumentit sointuivat nyt
aikoinaan niin kielletyissä, luonnonvaraisissa autiomaissa siirtääkseen oppejaan työteliäälle kyntäjälle
ja vapautetulle paimenelle – vapautettuna sodan pilvistä, rutosta, yöllisestä pelosta, murhasta,
lankeemuksesta, tukehtumisesta, nälästä, kylmyydestä, panettelusta, tyytymättömyydestä ja laiskuudesta.
Tämä kävelee yön lintujen ja petojen hahmoissa, jotka hiekka-aavikko karkotti takaisin sijoilleen 235
ihmisten kaupunkien ympäriltä kuin ruttousvan: Iloinen maaperä laulaa matkallaan,
lempeät ja rauhaa rakastavat kansakunnat avataan taivaille ja ihmiset kulkevat isiensä kanssa ihanuudessa.
Sitten kuullaan aamun ensimmäinen ääni: Vetäytykää, oi yön pilvet, älkääkä enää palatko:
Sulkeutukaa sodan pilvet, vetäytykää sotureiden joukot, älköön enää rauhallisen kaupunkimme ympärillä sodan tulet
hengittäkö, olkoon kaikkialla rauhaa, eikä missään nähdä sotilaita – paitsi kymmenen mailin päässä Pariisista. 240

SIVU 13
Hän vaikeni. Kiistelyn tuuli nousi ja pilvet heittivät varjonsa. Prinssi oli kuin Ranskan vuoret,
joiden vanhat puut päästävät kauhean äänen kun niiden oksia katkotaan
- kunnes asteittaisen huminan kuullaan taas laskeutuvan laaksoon.
Se oli aivan kuin Burgundin viinitarhojen ääni kun viinirypäleet ravistellaan nurmelle,
kuin raatavan työmiehen matala huokaus, joka kuullaan ilon kiljahduksen sijaan. 245
Palatsi näyttäytyi kuin kaukomaille ajettu pilvi; Veri virtasi alas muinaisia pylväitä pitkin,
Kuninkaan käskystä Burgundin Herttua julisti paksun ukkospilven lävitse.

Näetkö synkän linnan, jolla on vallihauta ympärillään ja joka pitää Pariisin kaupunkia pelon vallassa?
Mene ja käske sen tornia sanoen: Vetäydy, Bastilji, ja ota varjoisa suuntasi.
Kulje ylitse synkän virran, sinä hirvittävä torni, ja kuljeta itsesi kymmenen mailia pohjoiseen tässä maassa. 250
Sinä pimeyden kajastuksen eteläinen vankila, kulje hämärää tietä pitkin Versaillesiin;
siellä paheksuen rypistä otsaasi puutarhoille - ja jos ne tottelevat ja lähtevät, silloin Kuningas hajottaa
tämän sotaa hönkivän armeijan. Mutta jos ne kieltäytyvät, anna Kansalliskokouksen tästä oppia,
että tämä kauhujen armeija ja kammottavuuksien vankila sitovat napisevan kuningaskunnan yhdeksi.

Kuin aamutähti, joka nousee mustien aaltojen yläpuolelle kun haaksirikkoutunut sielu huokaa sarastukselle, 255
hiljaisena halki rivistöjen kulki Suurlähettiläs takaisin Kansalliskokouksen luo ja kertoi
ei-toivotun uutisensa. Hiljaisina he kuuntelivat. Sitten ukkonen vyöryi ympärillä yhä äänekkäämmin.
He istuivat kuin muinaisten salien pylväät, kuin kaukaisten aikojen rauniot.
Ukkoset tyyntyivät kun Mirabeau ääni nousi hämärien pylväiden joukosta.

SIVU 14
Siipien kohina kuultiin hänen ympärillään kun hän kirkastui ja huusi ääneen: 260
Missä on Kansakunnan Kenraali? Seinät kaikuivat: Missä on Kansakunnan Kenraali?
Äkkiä kuin luoti kiedottuna tulenlieskaan kun pronssiset kanuunat raivoavat kentällä,
Lafayette ponnahti istuimeltaan sanoen: Tässä! Siten hän kumarsi kuin pilvet – kuin mies miehelle.
Kansalliskokous istui pilvissä kuin intohimojen neuvosto konsanaan ja kumartui ihmisten kaupunkien ylle
ja selkkauksen armeijoiden ylle siellä, missä heidän lapsensa johdatetaan yhteen taistelussa. 265
Napisten heidän joukkonsa jakaantuvat kun tuuli nukkuu alapuolella ja luvut lasketaan hiljaisuudessa
samalla kun he äänestävät Sodan lakkauttamisesta ja ruton verenpunaiset siivet raskaina painavat taivasta.

Lafayette seisoi hijaisena Kansalliskokouksen edessä kun äänestys tehtiin ja tulos laskettiin.
Äänestyksen tulos oli, että Lafayetten tulisi siirtää armeijansa kymmen mailin päähän Pariisista.

36
Iäkäs aurinko nousi tyrmistyttäen synkkien vuorten takaa ja välkkyi himmeän säteen 270
Lafayetten ylle, mutta koko armeija on varjoa – sillä pilvi itäisillä kukkuloilla
leijui ja levittäytyi kaupunkin ylitse ja armeijan ylitse ja Louvren ylitse.
Kuin tulenlieska hän seisoi synkeiden rivistöjen ja odottavien kapteenien edessä.
Häntä ympäröivien ruttohöyryjen yläpuolella virtasivat tiheänä uskovaisten ihmisten aaveet, jotka itkivät
tuulessa luostarikirkoista ulosajettuina – heidän alastomat sielúnsa värisivät kuin itkuvirtenä ulkoilmassa. 275
Heidät oli ajanut ulos Voltairen tulinen pilvi ja Rousseaun ukkoskivet.
Aaveet syöksyivät kuin kuohu armeijan selustaa vasten päästäen heiveröisen, voimattoman itkuhuudon.

SIVU 15
Tuliset kipinät viuhuivat taivaasta ja rikkiset kipinät maasta kun kun Lafayette kohotti kätensä.
Hän seisoi hiljaa kunnes kaikki upseerit juoksivat hänen ympärillään kuten aallot
Ranskan rannikon ympärillä kun brittiläisen lippukunnan päivän koittaessa raskaat kanuunat 280
kauhistuttavat rantoja, talonpoika katsoo meren ylitse ja pyyhkii kyyneleen.
Hänen päänsä päällä loisti tulisena Voltairen sielu ja Rousseau levitti valkean pilvensä armeijan ylle
- niiden sodan kauhuissa elävien sielujen ylle, jotka hiljaisena kuulostelivat Lafayetten suuntaan.
Lafayetten voimakas ääni, joka oli innoittunut vapauden aatteesta ja kuolleiden hengistä, pauhasi ukkosena.
Kansalliskokous käski, että Armeijan tulee siirtyä kymmenen mailin päähän Pariisista, 285
eikä sotilaita saa olla näkyvissä teillä tai pelloilla ennen kuin Kansakunta käskee näitä palaamaan.

Upseerit poistuivat rautaisina säihkyviä rivejä pitkin rynnäten kukin asemaansa,

tuima kapteeni iski korskeaa ratsuaan ja hänen vakaiden rivistöjensä edessä
odottaa sotatorven ääni, jalkaväen kapteenit seisovat kukin hänen pilvisen rumpunsa vieressä.
Sitten rumpu lyö tahtia, teräksiset rivit liikkuvat ja torvisoittimet riemuitsevat taivaalla. 290
Synkkä ratsuväki - kuin pilvet ukkosta täynnänsä – laskeutuvat kukkuloiden ylle ja kirkas jalkaväki, rivi rivin jälkeen,
välkkyy kuin tulenliekki maanteitä pitkin sielua vavisuttavan rummun ja kimeän sveitsinhuilun rytmittämänä.
Tallomisen äänet ja tuuli sotatorvissa iskivät puuskana palatsin seiniin.
Kalpeana ja kylmissään kuningas istui pääriensä keskellä – hänen ylevä sydämensä vajosi ja hänen sykkeensä
pysäyttivät liikkeensä, pimeys mateli hänen silmäluomiensa ympärillä ja hyytävän kylmä hiki 295
istui hänen kuolemanhämärään hälvenneiden kulmiensa ympärillä. Hänen päärinsä olivat kalpeita
kuin kuolleiden vuoret yön kastetta yllään, jotka vaikeroiden järkyttivät metsiä ja vesimassoja.
SIVU 16
Kylmä vesiliskoja käärme ja kostea rupikonna ryömivät kuninkaallisen jalan päälle ja kurnuttivat
kauhealle nilkalle limaansa valuttaen. Viitan taitoksissa muotoutuu kruunattu kyykäärme, joka sihisee
kivettyneiltä kulmakarvoiltaan. Ranskan metsiä järkyttäen kansojen kuningas oli sairaana 300
ja maailman syvyydet olivat avattuja ja arkkienkelten haudat olivat murrettuja.
Suunnattomat vainajat nostavat kalpeat tulensa ja katsovat ylitse rantakallioiden.

Heikko lämpö heidän tulenliekeistään elvytti kylmän Louvren – jäätynyt veri virtasi jälleen.
Kauheana kuningas nousi ylös ja päärit seurasivat häntä – he näkivät Palatsin sisäpihat
hylättyinä ja Pariisin ilman sotilaita, vaienneena, sillä äänet olivat kadonneet 305
ja seuranneet armeijaa. Senaatti oli rauhassa ja istui aamun säihkeen alla.

ENSIMMÄISEN KIRJAN LOPPU.

37
38
 Osa II:

Viattomuuden ja Kokemuksen
maailmat

39
40
 THELIN KIRJA (1789)

Kuva:
William Blake: The Book of Thel(1789), Levy ii. Kopio B.
Yale Center for Bristish Art: New Haven, Connecticut, USA.

41
The Book of Thel (1789) on ensimmäinen, yksinkertaisin ja viehättävin profetaalinen illuminaatiokirja, jonka William
Blake koskaan kirjoitti ja painoi. William Blaken kaivertamattomaksi käsikirjoitukseksi jäänyt Tiriel (1789)-runoelma
edelsi The Book of Thel-runoelmaa, jonka tekstiin on sulautettu muutamia Tiriel-runoelman rivejä. Molemmat
viimeksimainitut runoelmat hyödyntävät nimistöä, joka sisältyy Heinrich Cornelius Agrippa von Nettesheimin teokseen
De occulta philosophia libri tres (1531-1533; Englanniksi: Three Books of Occult Philosophy, 1651).

The Book of Thel voidaan parhaiten ymmärtää William Blaken uutena versiona John Miltonin Comus- runosta. John
Miltonin runon päähenkilö 'Lady' on täysi-ikäisen naiseuden kynnyksellä oleva neito, joka matkustaa kohti
vanhempiensa maatilaa. Neito eksyy yöllä metsään ja kuulee siellä outoja ääniä, jotka hän manaa pois vedoten omaan
siveyteensä. Neito tapaa pahantahtoisen Comuksen, joka on naamioitunut viattoman paimenen asuun. Pahaa
aavistamatta neito lähtee Comuksen matkaan kohti palatsia, jossa taikasauvan voimalla Comus sitoo neidon tuoliin.
Neito kuitenkin kieltäytyy irstailun maljasta, jolloin neidon veljet ajavat Comuksen tiehensä ja murtavat tämän maljan,
mutta unohtavat ottaa hallintaansa Comuksen taikasauvan. Virrasta nousee Sabrinaksi kutsuttu toinen neito, joka
puhdasta vettä pirskottamalla Ladyn päälle vapauttaa hänet Comuksen lumouksesta. John Miltonin Comus-runo on siis
tarina tytön ensihullaantumisesta halpamaisen henkilön kanssa, jonka todellisen luonteen tyttö ymmärtää vasta
alkuhuuman hälvennyttyä. Sabrina, joka lopulta vapauttaa tytön, edustaa Luonnon parantavia voimia.

Blake kertoo olennaisesti saman tarinan, mutta kuitenkin enemmänkin biologisin ehdoin, ei niinkään moraalisin. Ladyn
tavoin Blaken Thel on tyttö täysi-ikäisyyden ja naiseuden kynnyksellä. Thel on yhä itsekeskeinen, mihin viittaa
toiseikka, että hän asustaa ”Harin laaksoissa”. Kuitenkin Thelin ikävaiheelle on leimallista, että hän alkaa pohtia elämän
ja kuoleman mysteerejä. Thel kyseenalaistaa oman neitseellisyytensä (Lilja) ihanteen, harkitse seksuaalista kohtaamista
miehen kanssa (Pilvi), raskautta (Mato, joka assosioituu sikiöön) ja äidiksi tulemista (Saven hahmo, Äiti-Maa). Pilvi,
joka assosioituu John Miltonin Comukseen, on kuitenkin Blakella silkka hedelmöittävän koiraan periaate ilman John
Miltonin moralisoivia painotuksia – Blakella ilman moitetta Pilven kosteus etsii kukkien kastetta. Kaikki nämä hahmot
vakuuttavat Thelille, että niillä kaikilla on oma päämääränsä, vaikka ne eivät ehkä itsekään sitä aina ymmärrä, ja että
elämään liittyy aina itsensä uhraaminen. Runoelma saavuttaa huipennuksensa kun Thel kuulee ääniä, jotka herättävät
hänen aistinsa: Rakastelun ääniä. Nämä ovat samoja ääniä kuin ne, jotka John Miltonin Lady torjui niin sovinnaisesti.
Thel kauhistuu ääniä ja niitä inhoten pakenee takaisin viattomiin Harin laaksoihin.

Miltonin ja Agrippan ohella myös Francois-Marie Voltaire on saattanut vaikuttaa yhteen runoelman jaksoon. Lissabonin
maanjäristyksen muistoksi kirjoittamassaan katkerassa runossa Voltaire hyökkäsi Gottfried Wilhelm Leibnizin
optimistista maailmankuvaa vastaan, jonka mukaan ”Tämä maailma on paras kaikista maailmoista. ” Voltaire: ”Quand
la mort met comble aux maux que j'ai soufferts, Le beau soulagement d'être mange des vers. ” (”Kun kuolema kruunaa
kärsimäni vääryydet, on silkka helpotus päätyä matojen ruoaksi.”) Blake vastaa tähän: ”Then if thou art the food of
worms, O virgin of the skies, / How great thy use, how great thy blessing!” (3:25).

Blaken runoelmassa on myös kaikuja Edward Youngista. Young kirjoittaa: “O the soft Commerce! O the tender Tyes /
Close-twisted with the fibres of the Heart” (Night Thoughts, v: 1063-1064). Blake kirjoittaa: “She saw the couches of
the dead, & where the fibrous roots / Of every heart on earth infixes deep in restless twists. /“(6:3: “Hän näki kuolleiden
sijat, &sen, missä jokaisen maanpäällisen sydämen/ säikeiset juuret kietoutuivat toisiinsa syvyyksien levottomissa
solmuissa. /” ).

Kahdeksantoista kopiota The Book of Thel- runoelmasta on jäljitetty, joista kaksi on nivottu yhteen sen intellektuaalisen
jatko-osan, Visions of the Daughters of Albion (1793)-runoelman kanssa. Tekstin koristelut, jotka ovat väritetty
yksinkertaisilla akvarelli-laveerauksilla, ovat kuvituksina konstailemattomia. Runoelman ensilehdellä päähenkilö Thel
pitelee Viattomuuden paimensauvaa ja seisoo itkupajun solakan rungon ja sen keveän keväisen lehvistön alla. Thel
katselee kohtumaisten kukkien hedelmöittymistä – pienenpieni mies (Pilvi) kurkottelee syleilläkseen pienenpientä
neitoa. Avautumiseen valmis nuppu nousee Thelin jalkojen juuressa. Viimeisen levyn kuvitus symboloi lasten viatonta
seksuaalista leikkiä. Tyttö, jolla on käsissään keveät suitset, ohjaa Luonnon Käärmettä. Hänen takanaan kaksi poikalasta
kiipeävät Käärmeen selkään ratsastaakseen sillä. Kuvateema toistuu America: A Prophecy (1793)- runoelman 13.
levyssä.

-S. Foster Damon: A Blake Dictionary – The Ideas and Symbols of William Blake. 1988, 52.

42
 THELIN KIRJA
Kirjoittaja & Painaja Willm Blake, 1789.

THEL’in Motto:

Tietääkö Kotka, mitä on syvyyksissä?

Ja onko hän sitä Myyrältä kysymässä?
Voidaanko Viisaus asettaa hopeapajun vitsaan?
Tai Rakkaus kultaiseen maljaan?

LEVY 1

THEL
I

Mne Seraphimin tyttäret kukoistivat aurinkoisten laumojensa ympyröissä

paitsi nuorin, joka ihonsa valkeudessa etsi salaista ilmaa
vain kadotakseen kuten hänen kuolevaisen päivänsä aamuinen kauneus.
Alhaalla Adonan joella hänen hento äänensä kuultiin:
Ja sinne valuivat hänen lempeät huokauksensa kuin aamuinen kaste. 5

Tämä keväämme elämä! Miksi kuihtuu lootus, joka elää vedessä?

Miksi maatuvat nämä kevään lapset? Syntyvät vain hymyilläkseen ja kaatuakseen.
Voi! Thel on kuin sateenkaari, kuin eroava pilvi,
kuin heijastus lasissa, kuin varjot vedessä.
Kuin vastasyntyneen unet, kuin hymy sylilapsen kasvoilla, 10
kuin kyyhkysen ääni, kuin hälvenevä päivä, kuin musiikki ilmassa.
Voi! Lempeästi saan minä uneksia, lempeästi käydä levolle
ja lempeästi uneksia kuolonunta ja lempeästi kuulla äänen
hänen, joka kulkee puutarhassa illansuussa.

Laakson Lilja hengitti hiljaa nöyrässä ruohikossa 15

ja vastasi suloiselle neidolle lausuen: Olen vedenkasteinen vehreä
ja kovin pienikokoinen, ja viihdyin alemmissa maailmoissa.
Niin hento varreltani, että säihkysiiven vain vaivoin päälläni kannan,
ja kuitenkin saan vieraita taivaasta asti, hänet, joka hymyilee kaikille.
Hänet, joka kulkee laaksossa ja joka aamu ojentaa kätensä minulle 20
sanoakseen, iloitse sinä nöyrä ruoho, sinä uudestisyntynyt liljankukka,
sinä lempeä palvelijatar hiljaisten laaksojen ja vaatimatonten purojen.
Sillä sinut puetaan valoon ja ravitaan aamuisella mannalla
kunnes kesän lämpö sulattaa sinut lähteiden ja purojen äärellä
suodakseen kukoistuksen ikuisuuden laaksoissa: Miksi Thel enää silloin purnaisi, 25
LEVY 2
miksi Harin laaksojen rakastajatar haikeana huokailisi.
Hän päätti & hymyili kyynelissään ja istui alas hopeiselle niitylle.

Thel vastasi. Oi, sinä hento neitsyt rauhaisan laakson.

Sinä lahjoitat niille, jotka eivät pysty pyytämään, äänettömille, uupuneille.
Sinun hengityksesi ravitsee viattoman karitsan. Hän tuntee tuoksun valkeiden vaatteidesi, 5
hän poimii sinun kukkasi. Kun istut hymyillen hänen kasvoilleen
ja pyyhkien hänen lempeän ja nöyrtyneen suunsa kaikesta happamasta:
Sinun viinisi totisesti kirkastaa kultaisen hunajan, sinun parfyymisi,
jonka annat levittäytyä kaikille ruohon pikku terälehdille,

43
virvoittaa maitoa tihkuvan lehmän & kesyttää tulta henkivän oriin, 10
mutta Thel on kuin nousevan auringon häikäisemä kalpea pilvi:
Katoan helmeilevältä valtaistuimeltani ja kuka silloin löytääkään sijani.
Laakson kuningatar Lilja silloin vastasi. Kysy lempeältä pilveltä
ja hän kertoo sinulle, miksi se säkenöi aamuisella taivaalla
ja miksi se antaa kirkkaan kauneutensa pisaroida kostean ilman läpi. 15
Laskeudu, Oi pikku pilvi, ja leiju Thelin silmien eteen.

Pilvi laskeutui ja Lilja kumarsi sille nöyrästi.

Sitten Lilja lähti hoitamaan lukuisia askareitaan viheriöivän ruohon äärellä.
LEVY 3
II

Oi pikku Pilvi, neitsyt sanoi, pyydän sinua kertomaan minulle,

miksi et kanna huolta siitä, että hetken kuluttua hälvenet olemattomuuteen:
Silloin etsimme hahmoasi, mutta emme löydä. Ja Thel on sinun kaltaisesi.
Katoan. Ja vaikka suruani valitan, kukaan ei tunnu kuulevan minua.

Silloin Pilvi näytti kultaiset helmensä & hänen kirkas hahmonsa ilmestyi 5
leijuen ja kimaltaen ilmassa Thelin kasvojen eteen.

Voi neito, etkö tiedä. Ratsumme juovat kultaisista lähteistä,

missä Luvah virvoittaa hevosensa: Katsotko sinä elämääni
säikkyen, että hälvenen jo nuoruudessani ja pian minua ei enää nähdä
eikä minusta jää jälkeäkään? Oi neito, kerron sinulle, kun nukun pois, 10
se tapahtuu kymmenkertaiseen elämään, rakkauteen, rauhaan ja pyhyyden iloon:
Laskeudun näkymättömiin ja laskeudun kevyin siivin samettisille kukille
sisimmässäni kaitsien kirkassilmäistä kastetta kohti hänen hohtavaa telttaansa;
Itkevä neitsyt astelee värisevin nilkoin ennen aamunsarastusta
kunnes me nousemme kultaisen siteen yhdistäminä, emmekä enää koskaan eroa 15
vaan kuljemme yhdessä suoden ravinnon kaikille lempeille kukille.

Niinkö, oi pikku Pilvi? Pelkään, että en ole kuten sinä,

koska kävelen läpi Harin laakson ja tunnen tuoksun suloisten kukkien,
mutta en ravitse pieniä kukkasia. Kuulen lintujen viserryksen,
mutta en ruoki visertäviä lintuja. Lentäen ne etsivät ravintoaan, 20
mutta Thel ei enää iloitse näistä asioista, sillä hän katoaa jäljettömiin.
Kaikki tulevat sanomaan: Ilman mitään tarkoitusta eli tämä hohtava nainen
- vai elikö hän vain tullakseen kuolemassa matojen ravinnoksi?

Pilvi nousi ylös korkealle ilman valtaistuimelleen ja vastasi seuraavasti.

Täten jos olet ruokaa matojen, oi neito taivaallinen, 25

kuinka suuri onkaan sinun hyödyllisyytesi, suuri siunauksesi. Sillä kaikki, mikä elää,
ei elä yksin. Ei yksin itselleen. Älä pelkää, sillä minä kutsun
heiveröisen madon sen alhaisesta vuoteestaan, ja sinä saat kuulla sen äänen.
Tule siis esiin, sinä hiljaisen laakson mato, syvämietteisen kuningattaresi eteen.
Heiveröinen mato nousi ja istui Liljan lehden päälle. 30
Kirkas Pilvi purjehti eespäin löytääkseen parinsa laaksossa.
LEVY 4
III

Thel katsoi hämmästellen Matoa sen kasteisella vuoteellaan.

Oletko sinä Mato? Heikkouden vertauskuva, etkö vain Matonen olekin?

Näen sinussa kuin sylilapsen käärittynä Liljan lehdelle.
Älä itke, oi pieni ääni, sanoa et vielä taida, mutta itkeä osaat;
Onko tämä Mato vain? Näen sinut maassa avuttomana ja alastomana: Nyyhkyttäen. 5

44
Eikä ole ketään, joka vastaisi, ei ketään, joka hoivaisi sinua äidillisin hymyin.
Saven Hahmo kuuli Madon äänen& nosti sääliväisen päänsä.
Se kumartui itkevän lapsen ylle. Ja sen elämä huokaili
maitoisaa hellyyttä. Sitten hän suuntasi nöyrät silmänsä Theliä kohti.

Oi Harin laaksojen kaunotar. Emme elä vain itseämme varten. 10

Näet minussa kuin pahimman kaikista, ja niin totta se onkin.
Sylini on kylmä ja se itsessään on yhtä kuin pimeys.
LEVY 5
Mutta hän, joka rakastaa alempaa, hieroo öljynsä päähäni
ja suutelee minua, kietoo häänauhat rintojeni ympärille.
Hän lausuu: Sinä lasteni äiti, olen mielistynyt sinuun.
Olen antanut sinulle kruunun, jota kukaan ei voi ottaa pois,
mutta miten tämä suloisuus on syntynyt, sitä en tiedä. Enkä voikaan tietää, 5
ymmärrän. Enkä voi ymmärtää. Ja kuitenkin elän ja rakastan.

Kauneuden tytär pyyhki sääliväiset kyyneleensä valkeaan harsoonsa

ja lausui: Voi! En tiennyt tätä asiaa näin, ja siksi itkinkin:
Että Jumala rakastaisi Matoa - sen tiesin – ja että hän rankaisisi pahaa jalkaa,
joka tahallaan murskaisi sen avuttoman hahmon: Mutta että hän helli sitä 10
maidolla ja öljyllä, - sitä en tiennyt ja sen tähden itkin.
Valitin leudossa ilmassa, koska hälvenen kadoksiin;
Käyn makaamaan sinun kylmälle vuoteellesi ja jätän hohtavan osani.
Laaksojen kuningatar, Emäntä Savi vastasi: Kuulin sinun huokailusi
ja kaikki sinun surusi putosivat minun katolleni, mutta minä ne alas kutsuinkin: 15
Haluaisitko, oi Kuningatar, astua talooni? Sinulla on lupa astua sisään
ja palata. Älä pelkää mitään. Astu vain sisään neitsytjaloin.
LEVY 6
IV

Ikuisten porttien hirmuinen ovenvartija kohotti pohjoista telkeään.

Thel astui sisään& näki salaisuudet tuntemattoman maan;
Hän näki kuolleiden sijat, &sen, missä jokaisen maanpäällisen sydämen
säikeiset juuret kietoutuivat toisiinsa syvyyksien levottomissa solmuissa.
Hän näki maan surujen& kyynelten, jossa hymyä ei ollut koskaan nähty. 5

Thel kulki savujen maassa pimeyden laaksojen läpi, kuunnellen kieltä

Kipujen& Vaikerrusten. Aika ajoin hän pysähtyi kostean haudan vierellä.
Thel seisoi siinä hetken hiljaa kuunnellen maan syvyyksien ääniä.
- lopulta hän oli oman hautakuilunsa äärellä & istui siihen alas.
Hän kuuli tämän melankolisen äänen henkivän tyhjästä kuilusta. 10
Miksi korva ei voi kuuroutua oman hävityksensä äänelle?
Tai kiiltävä silmä sulkeutua hymyn myrkkylle!
Miksi silmäluomet avautuvat kun jousi viritetään siellä,
missä tuhat sotaisaa miestä makaa väijyksissä?
Lahjojen& siunausten silmin, jotka kylpevät hedelmissä& kultakolikoissa! 15
Miksi Kieli maistoi hunajaa jokaisesta tuulesta?
Miksi Korva hurjana pyörremyrskynä vetää luomukset sisäänsä?
Miksi sieraimet suurenevat hengittäen kauhua väristen& peloissaan?
Miksi lemmen aisat ovat nuoruuttaan palavan pojan päällä?
Miksi kaipuumme vuoteella on lihan hienoinen verho? 20

Neitsyt nousi istumasijoiltaan kirkaisten & oitis pakeni paikalta

ja seisahtui vasta kun tuli jälleen Harin laaksoihin.

-The End-

45
46
 ALBIONIN TYTÄRTEN NÄYT (1793)

Kuva:
Ooothoon ja Bromion sidottuina selkä selkää vasten ja heidän vierellään itkee Theotormon.
William Blake: Visions of the Daughter of Albion (1793),
Kopio G: vedostettu 1795, Objekti 2, Levy i (Edrman).
Houghton Library: Harvard University, Cambridge, Massachusetts, USA.

47
Visions of the Daughters of Albion (1793) on hyvin ilmeisesti kaiverrettu ja painettu Lontoon Lambethissa, jonne
William Blake muutti Cathrine-vaimonsa kanssa vuoden 1791 alussa. Seitsemäntoista vedostettua kopiota runoelmasta
on tiedossa.

Runoelma kuuluu Kokemuksen episodiin ja se on sisältämiensä ajatuksien perusteella jatkoa The Book of Thel (1789)-
runoelmalle: The Book of Thel esitti sielun Viattomuuden tilassa ja Visions of the Daughters of Albion esittää vastaavan
Kokemuksen tilassa. Runoelma on luultavasti viimeistelty ennen The Marriage of Heaven and Hell (1789-1793)-
teoksen valmistumista. Runoelma on ensisijaisesti protesti aikakauden hyvin sovinnaisia seksuaalisen käyttäytymisen
konventioita kohtaan.

Juoni on hyvin yksinkertainen: Viaton Oothoon taittaa kasteiselta pediltään Leuthan laakson kukkasen, mutta vastoin
aikomustaan päästä rakkaansa Theotormonin luokse hän tulee Bromionin raiskaamaksi. Saatettuaan Oothoonin
raskaaksi Bromion karkottaa uhrinsa, mutta Oothoon ja Bromion ovat kuitenkin ”selkä selkää vasten sidottuina” (2:5) ja
Bromionilla on raskaat kahleet nilkoissaan kun taas Oothoon on sidottuna keveimmällä mahdollisella tavalla.
Samanaikaisesti Theotormon istuu itkien Bromionin luolan suulla ja kieltäytyy avioitumasta Oothoonin kanssa, jonka
hän katsoo olevan saastainen. Loput runoelmasta koostuu Oothoonin ja Theotormonin valituslauluista.

Oothoon sanoutuu irti rakkaudettomasta avioliitosta, jossa ”neito, joka palaa nuoruuttaan...on sidottu lain loitsuin
mieheen, jota inhoaa” raahaten ”elämän kahletta uuvuttavassa himossa” ja kaiket päivät ja kaiket yöt ”kääntäen väärän
intohimon pyörää” (5:21-27) ja jossa itsekäs ja mustasukkainen aviomies on ”säälittävä luuranko, joka lampunkaltaisin
silmin vahtaa jäätynyttä aviovuodetta” ja jonka mustasukkaisuuden toimena on ”kehrätä ajan verkkoa miehen
ympärille...kunnes miehen silmiä inhottaa hedelmä, joka roikkuu niiden edessä” (7:18-22). Oothoon säälii lapsia, jotka
on kasvatettu kieroon sellaisessa avioliitossa (5:30) ja paljastaa yksinäisen tytön ja pojan surkeat toimet (7:3-11).
Blaken Visions of the Daughters of Albion on aikanaan ollut mitä suorapuheisin kaunokirjallinen teos näistä aiheista.
Sama ajanhenki, joka orjuutti naiset, orjuutti myöskin afrikkalaiset. Blake avusti kuvittajana J.G. Stedmanin The
Narrative of a Five Years' Expedition against the Revolted Negroes of Surinam (1796)-teosta, jossa kuvataan orjien
kammottavaa kiduttamista. Bromion, joka toimii Urizenin vallan alla, on orjanomistaja. ”Minun sinetilläni merkityt
ovat tummaverisiä auringon lapsia: He ovat tottelevaisia, eivätkä hangoittele vastaan, he tottelevat ruoskaa: Heidän
tyttärensä palvovat kauhuja ja tottelevat väkivaltaista. ” (1:21-23). Theotormon korviin kantautuu ”Ääni orjien auringon
alla – ja rahalla ostettujen lasten. Tämä värisee uskonnollisissa luolissa himon palavien tulien alla, tämä roihuaa
lakkaamatta maan korkeimmista kohdista.” (2:8-10). Vaikka Oothoon on valkoihoinen, eikä hän ole orjaksi myytävänä,
on väitetty, että Bromion on saattanut Oothoonin raskaaksi lisätäkseen tämän rahallista markkina-arvoa.

Oothoon haastaa ajanhengen. ”He sanoivat, että viisi aistia sulkivat minut sisäänsä. ” (2:31). Oothoon nousee
vastarintaan John Locken materialistista filosofiaan kohtaan osoittaen, että eläimilläkin on samat viisi aistia kuin
ihmisillä, mutta kuitenkin ne toimivat ihmisistä poikkeavalla tavalla kukin omien vaistojensa mukaan (3:2-13). Oothoon
on esimmäinen, joka nimeää Järjen Aikakauden jumalan, Urizenin (5:3), josta Oothoon sitten sanoutuu irti ja jonka hän
kiroaa (7:12).

Sen enempää Theotormonista kuin Bromionistakaan ei ole apua Oothoonille. Emotionaalinen ja itsekeskeinen
Theotormon on hukassa omien kärsimystensä mysteerin edessä. ”Kerro mitä on yö tai päivä sellaiselle, joka on
murhetta tulvillaan?” (3:22). Theotormonin ajatus on, että vaikka hän ei olekaan avioliitossa Oothoonin kanssa,
Oothoon ja Bromion ovat moraalisesti avionrikkojia. Sulkien silmänsä ja korvansa Oothoonin pyynnöiltä Theotormon
istuu Bromionin luolan suulla halvaantuneena kuin Edmund Spenserin Malbecco (Faerie Queene, III.x.60).
Theotormon kuulee ”allaan” orjien vaikerruksen (2:7), mutta se ei merkitse hänelle mitään. Samaan aikaan looginen
Bromion vaeltelee päämäärättömästi kuin hänen universuminsa ulkopuolella ei olisi lainkaan iloa, mutta kuitenkin hän
on vakuuttunut, että yksi Laki kaikille ja Helvetti ovat olemassa (4:22-24).

Sanoutuessaan irti Urizenista Oothoon on kuitenkin saavuttanut hengellisen kapinan asteen. Auktoriteettia vastustaen
Oothoon vakuuttaa olevansa olennaisesti puhdas olipa mitä tahansa tapahtunut (3:16, 3:20). Oothoon julistaa yksilön ja

48
hänen moninaisten ilojensa pyhyyttä (5:6) ja todellisen rakkauden vapautta (7:16) ja sitten hän pyytää ihmistä ottamaan
vastaan oman autuutensa (6:2). ”Nouse ja juo autuutesi, sillä kaikki elävä on pyhää!” (8:10).

Mutta Oothoon ei ole vielä saavuttanut täydellisen vallankumouksen astetta. Intohimon ja sovinnaisuuden välillä
revityn sielun tilanne näyttää toivottomalta. ”Orjuutetut Albionin tyttäret itkevät” (1:1). ”Albionin tyttäret kuulivat
neidon murheet & kaikuivat hänen huokauksiaan” (8:13).

Blaken ilmeinen inspiraation lähde oli ollut hänen ystävänsä Mary Wollstonecraftin kuuluisia teos Vindication of the
Rights of Women, joka oli julkaistu edellisenä vuonna 1792. Mahdollinen lähde runoelman juonelle on ollut myös James
Machpersonin The Songs of Ossian-eepoksen naishahmo nimeltä Oithóna. Oithóna, joka rakastaa Gaulia, tulee pahan
Dunrommathin raiskaamaksi. Gaul kostaa surmaamalla Dunrommathin taistelussa, mutta häpeissään Oithóna, vaikka
onkin vielä kovin nuori, etsii ratkaisua konfliktiin kuolemasta ja niin hän heittää henkensä rakastajansa käsivarsilla.
Tarinoiden ainoa ilmeinen yhtymäkohta on tosin raiskauksen teema, eikä Blake toista koston ja itsemurhan teemoja.

-S. Foster Damon: A Blake Dictionary – The Ideas and Symbols of William Blake. 1988, 437-438.
(vrt. Damon. 1988, 14-15: ”Albion’s Daughters”, 308-309: ”Oothoon”, 60: ”Bromion”,401-402”Theotormon”)

49
 ALBIONIN TYTÄRTEN NÄYT
Silmä näkee enemmän kuin sydän tietää

Painanut Will:m Blake: 1793.

LEVY iii
Todistus

Theotormonia rakastin
enkä hävennyt lain,
neitseellisissä peloissani vapisin
ja Leuthan laaksoon kätkeydyin!

Leuthan kukkasen taitoin 5

ja laaksosta ylös nousin,
mutta ukkoset yltyivät hirmuisiksi,
neitseellisyyteni verhon repivät kappaleiksi.

LEVY 1

Näyt

Orjuutetut Albionin tyttäret itkevät – valituslaulu värisee

heidän vuortensa yllä. Laaksoissaan he huokailevat Amerikkaa kohti.

Amerikan pehmeän sielun tähden Oothoon vaelteli suruissaan,

Leuthan laaksoja pitkin hän etsi kukkia lohdutuksekseen;
Ja niin hän puhui Leuthan laakson kirkkaalle Tarhakehäkukalle. 5
Oletko kukka! Oletko nymfi! Nyt näen sinut kukkana;
Nyt näen sinut nymfinä! En tohdi taittaa sinua kasteiselta pediltäsi!

Kultainen nymfi vastasi: Taita vain kukkani, lempeä Oothoon,

ja uusi kukka nousee, sillä suloisen ilon sielu
ei koskaan kuole. Nymfi vaikeni ja sulki kultaisen pyhäkkönsä. 10

Sitten Oothoon taittoi kukan sanoen: Taitan sinut pediltäsi,

suloinen kukka, asetan sinut hohtamaan rintojeni väliin
ja sitten käännän kasvoni sinne, minne koko sieluni halajaa.

Aaltojen ylitse hän kulki riemuitsevan nopean ilon siivin

ja jälleen Theotormonin valtapiiriin hän suuntasi kiivaan kurssinsa. 15

Bromion raastoi neitoa ukkosillaan. Miehen myrskyisellä pedillä

makasi heiveröinen neito ja pian neidon murheet kauhistuttivat miehen käheät ukkoset.

50
Bromion lausui: Katso huoraa täällä Bromionin vuoteella,
antakaa mustasukkaisten delfiinien leikkiä ihanan neidon ympärillä;
Sinun pehmeät, amerikkalaiset tasankosi ovat minun ja minun ovat sinun pohjoisesi & eteläsi: 20
Minun sinetilläni merkityt ovat tummaverisiä auringon lapsia:
He ovat alistuvaisia, eivätkä hangoittele vastaan, he tottelevat ruoskaa:
Heidän tyttärensä palvovat kauhuja ja tottelevat väkivaltaista.
LEVY 2
Nyt sinä voit naida Bromionin porton ja suojella Bromionin vihan
lasta, jonka Oothoon tulee synnyttämään yhdeksän kuukauden ajassa.

Silloin myrskyt raastoivat Theotormionin raajoja – hän vyörytti aaltojaan ympärilleen

ja taittoi synkät, mustasukkaiset vetensä aviorikollisen parin ympärille.
Selkä selkää vasten sidottuina Bromionin luolissa asuivat kauhu ja nöyryys. 5

Suuaukolla Theotormon istuu uurtaen kivenkovaa kynnystä

salaisin kyynelein; Hänen alapuolellaan kuuluu ääni - kuin aallot autiolla rannalla.
Orjien ääni auringon alla – ja rahalla ostettujen lasten.
Tämä värisee uskonnollisissa luolissa himon palavien tulien alla,
tämä roihuaa lakkaamatta maan korkeimmista kohdista. 10

Oothoon ei itke – hän ei voi itkeä! Hänen kyyneleensä ovat lukossa,

mutta hän pystyy ulvomaan lumenvalkeita raajojaan lakkaamatta vääntelehtien
ja kutsuen Theotormonin Kotkia saalistamaan hänen lihaansa.

Pyhä on ääneni kutsu! Sointuvan ilman kuninkaat,

repikää pois tämä häväisty syli, että voisin heijastaa 15
Theotormonin kuvan puhtaasta, läpikuultavasta rinnastani.

Hänen kutsustaan Kotkat laskeutuvat & raastoivat verisesti saalistaan.

Theotormon hymyilee ankarasti – neidon sielu heijastaa hymyn
kuten kirkas virta, joka hymyilee kun petotassujen lika on siitä puhdistunut.

Albionin tyttäret kuulevat neidon murheet ja kaikuvat hänen huokauksiaan. 20

Miksi Theotormonini istuu itkien kynnyksellä
ja Oothoon häilyy hänen vierellään, turhaan suostutellen häntä?
Minä huudan, nouse Oi Theotormon, sillä kylän koira
haukkuu aamunkoittoa ja satakieli on laulanut valituslaulunsa.
Leivonen kahisee kypsyneessä viljassa ja Kotka palaa 25
yölliseltä saalistukseltaan ja nostaa kultaisen nokkansa puhdasta itää kohti
ravistaen pölyn kuolemattomista kahleistaan herättääkseen
auringon, joka uinui liian pitkään. Nouse, Theotormonini, sillä olen puhdas.
Sillä poistunut on yö, joka sitoi minut kuolettavaan synkkyyteen.
He sanoivat, että yö & päivä ovat kaikki, mitä voin nähdä. 30
He sanoivat, että viisi aistia sulkivat minut sisäänsä.
Niin he sulkivat ikuisen aivoni kaitaan kehään
ja sydämeni - tuo punaisen pyöreänä palava kuuma pallo - vajosi syvyyksiin,
kunnes minut ja kaikki elämästäni oli pyyhitty pois ja hävitetty.
Aamun sijaan nousee kirkas varjo – kuin silmä 35
itäisessä pilvessä – ja yön sijaan sairaalloinen ruumishuone.
Mutta Theotormon ei kuule minua! Hänelle yö ja päivä

51
ovat samanlaisia – yö huokauksia ja päivä tuoreita kyyneleitä -
LEVY 3
ja ainoastaan Bromion voi kuulla valituslauluni.

Millä järjellä kana karttaa nälkäistä haukkaa?

Millä aistilla kesy kyyhkynen mittaa lakeuden?
Millä tunteella mehiläinen muovaa kennonsa? Eikö hiirellä & sammakoilla
ole silmät ja korvat ja tuntoaisti? Kuitenkin niillä on omat tottumukseksensa 5
ja niiden päämäärät ovat keskenään erilaiset – kuten ovat niiden ulkomuodot ja ilonaiheetkin.
Kysy villiaasilta, miksi se kieltäytyy taakasta. Ja kysy nöyrältä kamelilta,
miksi se rakastaa ihmistä. Onko se silmän tai korvan tai ihon
tai hengittävien sieraimien tähden? Ei. Sillä nämä ovat myös sudella ja tiikerillä.
Kysy sokealta madolta haudan salaisuuksista ja miksi sen lonkerot 10
rakastavat kiemurrella kuoleman luiden ympärillä; Kysy nälkäiseltä käärmeeltä,
mistä se saa myrkkynsä. & siivekkäältä Kotkalta, miksi se rakastaa aurinkoa.
Ja sitten kerro minulle ihmisen ajatukset, jotka ovat olleet kätkettyjä muinaisuuksista asti.

Hiljaisena häilyn kaiken yötä ja myös päivän tuulet voisivat hiljentyä

jos Theotormon vielä kerran vain kääntäisi rakkaat silmänsä minua kohti; 15
Miten voisin olla tahrattu kun heijastan puhdasta hahmoasi?
Suloisin on hedelmä, jolla mato ravitsee itsensä & sielu, jota murheessa rukoillaan.
Uudesti pestyssä lampaassa on vivahde kylän savua ja kirkkaassa joutsenessa
on vivahde ikuisen virtamme punaista maata: Minä kylvetän siipeni.
Minä olen valkea ja puhdas leijuakseni Theotormonin rinnan ympärillä. 20

Silloin Theotormon rikkoi hiljaisuuden ja vastasi:

Kerro mitä on yö tai päivä sellaiselle, joka on murhetta tulvillaan?

Kerro, mitä on ajatus? & Mistä aineesta se on tehty?
Kerro, mitä on ilo? & Missä puutarhoissa ilot kasvavat?
Missä virroissa surut uivat? Minkä vuorten yllä 25
LEVY 4
liehuvat tyytymättömyyden varjot? Missä taloissa juopunut kurja asuu
unohdettuaan murheensa ja vaiennettuaan kylmän epätoivonsa.
Kerro, missä asuvat unohdetut ajatukset ennen kuin kutsut ne esiin?
Kerro, missä asuvat vanhuuden ilot! & Missä muinaiset rakkaudet?
Milloin ne uudistuvat jälleen & unohduksen yö väistyy, 5
että voisin kulkea läpi kaukaisien aikojen & avaruuksien
ja tuoda huojennuksen nykyhetken suruun ja kivun yöhön?
Minne menet, oi ajatus? Minne kaukaiseen maahan lennät?
Jos palaat nykyhetken vastoinkäymisiin,
tuotko siivilläsi lohdutuksia ja kastetta ja hunajaa ja balsamia? 10
Vai tuotko villin autiomaan myrkkyä kateellisen silmästä?

Bromion lausui ja järkytti luolaa valituslaulullaan:

Sinä tiedät, että muinaiset puut, jotka silmäsi ovat nähneet, kantavat hedelmää, mutta tiesitkö,
että maan päällä puut ja hedelmät kukoistavat ilahduttaakseen myös aisteja, joita emme vielä tunne?
On nimittäin olemassa tuntemattomia puita, petoja ja lintuja - vaikka toistaiseksi emme niitä tunne, 15
ne eivät ole lopullisesti aistiemme ulottumattomissa. Äärettömyyden mikroskoopin linssille
ne on siroteltu, paikkoihin, jotka yhäti ovat kulkijan kulkematta, ja maailmoihin

52
toisenlaisten valtamerien tuolle puolen ja tuntemattomiin ilmapiireihin.
Oi! Onko olemassa toisenlaisia sotia kuin miekan ja tulen sodat?
Onko olemassa toisenlaisia murheita kuin köyhyyden murheet? 20
Onko olemassa toisenlaisia iloja kuin rikkauden ja helpotuksen ilot?
Ja eikö vain olekin yksi laki sekä leijonalle että härälle?
Eikö vain olekin ikuinen tuli ja ikuiset kahleet
sitomaan olemassaolon houreet ikuisesta elämästä?

Sitten Oothoon odotti vaieten koko päivän ja koko yön, 25

LEVY 5
mutta kun aamu sarasti, neito aloitti valituslaulunsa uudelleen.
Albionin tyttäret kuulivat hänen murheensa & kaikuivat hänen huokailujaan.

Oi Urizen! Ihmisten luoja! Erehtynyt taivaan Demoni!

Sinun ilosi ovat kyyneleitä! Sinä raadat turhaan muovatakseni ihmiset kuvaksesi!
Miten voisikaan yksi ilo haukata toisen? Eivätkö mitä erilaisimmat ilot 5
olekin Pyhiä, ikuisia, äärettömiä! Ja kukin ilo on Rakkaus.
Eikö suuri suu naurakin lahjalle? & kapeat silmäluomet pilkkaavat
työtä, joka on palkitsemisen yläpuolella? Pidätkö apinaa
neuvonantajanasi? Tai koiraa lastesi oppimestarina?
Eräs, joka halveksuu köyhyyttä, ja toinen, joka inhoten kääntyy pois 10
koronkiskontaa nähtyään – tuntevatko he saman intohimon ja liikuttuvatko he samoin?
Kuinka voisikaan lahjojen antaja tuntea kaupustelijan iloja?
Kuinka tuottelias kansalainen voisi tuntea aviomiehen kipuja?
Kuinka kaukana onkaan lihavaksi ruokittu palkollinen onton rumpunsa kanssa
hänestä, joka ostaa kokonaisia viljapeltoja joutomaaksi ja laulaa niityn yllä? 15
Kuinka erilaisia ovatkaan heidän silmänsä ja korvansa! Kuinka erilaiset heidän maailmansa!
Miten kirkkoherra korjaa maanviljelijän työn itselleen?
Mitkä ovat hänen verkkonsa & ansansa & loukkunsa? & Miten hän saartaa uhrinsa
abstraktion kylmillä tulvilla ja yksinäisyyden metsillä
rakentaakseen linnoja ja torninhuippuja, joissa kuninkaat & papit voivat asua? 20
Kunnes neito, joka palaa nuoruuttaan eikä tunne ennalta säädettyä osaa, on sidottu
lain loitsuin mieheen, jota inhoaa: Pitääkö tuon neidon raahata elämän
kahletta uuvuttavassa himossa! Pitääkö kylmien, murhaavien ajatusten hämärtää
neidon ikuisen kevään kirkkaan taivaan? Kantaakseen julman kauhun
talvista raivoa, joka mielettömyyteen sidottuna on ajettu pitelemään vitsaa 25
kaiken päivän & kaiken yön ajan kutistuvien harteidensa yllä?
Kääntääkseen väärän intohimon pyörää ja kaipauksia, jotka herättävät hänen kohtunsa
ihmishahmoisten kerubien inhottuun syntymään
ja jotka elävät ruttona & kuolevat meteorina & eivätkä enää ole?
Kunnes lapsi oleilee hänen kanssaan, jota vihaa, ja tekee tekoja, joita inhoaa? 30
Pitääkö epäpuhtaan ruoskan pakottaa miehen siemenen ennenaikaiseen syntymäänsä?
Ikuisesti miehen silmäluomet kyllä voisivat nähdä päivän nuolet.

Palvooko valas sinun askeleitasi kuin nälkäinen koira?

Ja vainuaako hän saaliin vuorella, koska hänen sieraimensa
ovat piirretty laajoiksi valtameressä? Huomaako hän lentävän pilven 35
kuten korpin silmä? Tai mittaako hän lakeuden kuin korppikotka?
Näkeekö vaitelias hämähäkki rantakallion, jossa kotkat piilottelevat untuvikkojaan?
Tai iloitseeko kärpänen kun sato annetaan?
Ylenkatsooko kotka maata & halveksuuko alisen aarteita?
Mutta myyrä tietää, mitä siellä on & mato kertoo sen sinulle. 40

53
Eikö mato vain nostakin pylvään maatuvalla kirkkomaalla
LEVY 6
ja ikuisuuden palatsin nälkäisen haudan kidassa?
Nämä sanat ovat kirjoitettu hänen kuistinsa ylle. Ota autuutesi, oi Ihminen!
Suloinen on sinun makusi & suloisina elpyvät sinun lapselliset ilosi!

Lapsuus, peloton, himokas, iloinen! Pesiytynyt iloihin

nautinnon helmoissa; Viattomuus! Vilpitön, avoin, etsien 5
aamuvalon voimallisia iloja; Avoin neitseelliselle autuudelle.
Kuka opetti sinulle vaatimattomuutta, hienonhienoa! Lapsi yön & unen:
Kun heräät, etkö vain kätkekin kaikki salaiset ilosi
vai etkö ollut hereillä kun kaikki tämä salaperäisyys paljastettiin!
Silloin tulee esiin vaatimaton neitsyt, joka tietää kuinka peitellä 10
yötyynysi alla olevin harsoin ja pyydystää neitseellisen ilon
- hän kutsuu sitä huoran nimellä & myy sen yössä,
hiljaisuudessa ilman kuiskaustakaan ja näennäisessä unessa:
Uskonnolliset unet ja pyhät iltajumalanpalvelukset, valaiskaa savuiset tulenne:
Kerran teidän tulenne olivat valaistuja vilpittömän aamun silmin 15
- ja etsiikö minun Theotormonini tätä tekopyhää vaatimattomuutta!
Tämä tietävä, viekas, salainen, pelokas, varovainen, vapiseva teeskentelijä.
Silloin Oothoon on todellakin huora! Ja kaikki elämän neitseelliset ilot
ovat porttoja - Silloin Theotormon on sairaan miehen uni
ja Oothoon on itsekkään pyhyyden viekas orja. 20

Mutta Oothoon ei ole sellainen. Hän on neitsyt täynnä neitseellisiä mieltymyksiä

- avoinna ilolle ja riemulle kaikkialla missä kauneus vain ilmenee.
Jos aamuisesta auringosta löydän sen: Sinne silmäni ovat kiinnittyneet
LEVY 7
onnellisessa yhdynnässä. Jos lempeästä illasta, joka on väsynyt työstä,
istun sinne rantapenkereelle ja ammennan tämän vapaana syntyneen ilon nautintoja.

Se intohimon hetki! Se intohimon hetki! Neitsyt,

joka ikävöi miestä, tulee herättämään kohtunsa suunnattomissa iloissa,
kammionsa salaisissa varjoissa; Nuoruus, jonka himokas ilo 5
on tukahdutettu, unohtaa synnyttää & luo rakastuneen kuvan
verhojensa varjoissa ja hiljaisen tyynynsä laskoksissa.
Eivätkö nämä ole uskonnon paikkoja? Pidättyväisyyden palkkioita?
Itsekieltäymyksen nautintoja? Miksi etsit uskontoa?
Onko se siksi, että teot eivät ole ihania ja siksi etsit yksinäisyyttä, 10
jossa kauhea pimeys synkistää intohimon heijastukset?

Mustasukkaisuuden Isä, ole kirottu maan päällä!

Miksi olet opettanut Theotormonilleni tämän kirotun asian?
Kunnes kauneus häipyy pois minun harteiltani pimentyneenä ja haaksirikkoutuneena,
siihen saakka yksinäinen varjo valittaa mitättömyyden rajamailla. 15

Huudan: Rakkaus! Rakkaus! Rakkaus! Iloinen iloinen Rakkaus! Vapaa kuin vuoristotuuli!
Voiko se olla Rakkaus, joka juo toista kuten pesusieni juo vettä?
Se, joka mustasukkaisuutta pilveilee yönsä, ja viipyilee valituksien seurassa kaiket päivät:
Se kehrää ajan verkkoa miehen ympärille – harmaata ja ikivanhaa! Synkkää!
Kunnes miehen silmiä inhottaa hedelmä, joka roikkuu niiden edessä. 20
- Sellainen on itserakkaus, joka kadehtii kaikkea! Säälittävä luuranko,

54
joka lampunkaltaisin silmin vahtaa jäätynyttä aviovuodetta.

Mutta Oothoon levitti timantinkovan tahdon silkkisiä verkkoja ja ansoja

ja syötiksi sinulle neitoja lempeän hopean ja raivoisan kullan;
Minä makaan vierelläsi rantapenkereellä ja katselen neitojen vallatonta leikkiä 25
Theotormonin kanssa ihanassa yhdynnässä autuus autuuden päällä.
Punaisena ja ruusuisena, himokkaana kuin ensinnä syntynyt säde
Oothoon tulee näkemään rakkaan ihastuksensa. Koskaan ei mustasukkaisuuden pilven kanssa
ilmene antelias rakkauden taivas - eikä tuo mukanaan itsekkyyden varjoja.

Käveleekö aurinko loistavassa vaatetuksessa salaisen lattian päällä 30

LEVY 8
siellä, missä kylmäkiskoinen saituri levittelee kultaansa? Vai putoaako kirkas pilvi
hänen kiviselle kynnykselleen? Näkeekö hänen silmänsä säteen, joka
laajentaa säälin katseen? Vai tuleeko hän sitomaan itsensä
härän vierelle sinun ankaraan kyntövakoosi? Eikö tuo lempeä säde sävytä
lepakon, pöllön, hehkuvan tiikerin ja yön kuninkaan? 5
Merilintu kahmaisee talvisen tuulenpuuskan raajansa peittääkseen
ja villi käärme viettelee ruton palvomaan itseään jalokivien & kullan kera.
Puut & linnut & pedot & ihmiset: Katso heidän ikuista iloaan!
Nouse vähän nähneine siipinesi ja laula lapsellinen ilosi!
Nouse ja juo autuutesi, sillä kaikki elävä on pyhää! 10

Täten Oothoon ulvoo jokaikinen aamu, mutta Theotomon istuu

valtameren reunalla keskustellen suunnattomien varjojen kanssa.

Albionin tyttäret kuulivat neidon murheet & kaikuivat hänen huokauksiaan.

-The End-

55
56
 Osa III:

Mannerten Profetiat

57
58
 AMERIKKA: PROFETIA (1793)

Kuva:
Orc kahleissa, vierellään ”Amerikan pehmeä sielu” Oothoon.
William Blake: America: A Prophecy (1793),
Kopio M: Vedostettu n. 1807. Levy i (Erdman), Objekti 1.
Yale Center for British Art: New Haven, Connecticut, USA.

59
America: A Prophecy (1793) on Blaken ensimmäinen maantieteellisen paikannimen mainitseva eeppinen
illuminaatiokirja. Runoilijalta vaadittiin huomattavaa rohkeutta painaa tämän polemiikkia herättävän runoelman
kansilehdelle sekä koko nimensä että asuinpaikkansa vuonna 1793, koska vastavallankumouksellinen rintama oli tuon
ajan Iso-Britanniassa tiivistämässä rivejään ja 21.5.1793 valtiovalta sääti lain ”pahanilkisiä ihmisiä ja kansaa kiihottavia
kirjoituksia” vastaan (David V. Erdman: Blake – Prophet Against Empire. 1954, 197). ”Sanon tämän, että en tule
elämään enempää kuin viisi vuotta. Ja jos yhdenkin vuoden elän, se tulee olemaan Ihme.”, Blake kirjoitti
muistikirjaansa vuonna 1793 (The Complete Writings of William Blake, Geoffrey Keynes (toim.). 1957, 187). Viisi
vuotta myöhemmin Blake kirjoitti ”Raamatun puolustaminen tänä vuonna 1798 maksaisi miehelle hänen henkensä.
Peto & Huora hallitsevat ilman rajoituksia. ”(Marginalia: Annotations on An Apology of the Bible by R. Watson).

Blake uurasti tehdäkseen tästä kirjasta täydellisen. Työn kehkeytyessä Blake kaiversi neljä kuparilevyä, jotka hän
sittemmin hylkäsi. Yksi hylätyistä levyistä nimeää Yrjö III:n, mutta lopullisessa versiossa ilmenevä nimitys ”Englannin
kuningas” on ilmiselvä viittaus juuri tähän onnettomaan monarkkiin. Lopullisen version toiselta kuparilevyltä on
poispyyhitty neljä riviä, jotka heijastelevat lähinnä Blaken omaa raivoa ja häpeää vallitsevan tilanteen johdosta.

Tämän runoelman kohdalla Blake määritteli ensimmäisen kerran oman kaunokirjallisen teoksensa ”profetiaksi”. Enää
hän ei yrittänyt dramatisoida historiaa kuten hän oli tehnyt The French Revolution (1791)-runoelman kohdalla vaan hän
pyrki dokumentoimaan kaikkia vallankumouksia yhdistävän kaavan ja hän teki sen käyttäen hyväkseen amerikkalaisen
vallankumouksen materiaalia piittaamatta lainkaan historiallisten tapahtumien kronologiasta. Blake keskittyi erityisesti
dramaattisiin tapahtumiin Massachusettsin Bostonissa aloittaen vuoden 1770 Bostonin verilöylystä eli King Streetin
välikohtauksesta (”He kohtaavat rannikolla, joka hehkuu verta Albionin kiivasluontoisen Prinssin johdosta”, 3:5).
Amerikkalaiset patriootit kokoontuvat; George Washington varoittaa heitä tyrannian pahentumisesta; ”Albionin
vihainen Prinssi” uhkaa heitä sodalla (”lohikäärmehahmoisena”); Tuolloin Orc ilmestyy ja (Thomas Painen?) ääni
julistaa elämän, vapauden ja onnellisuuden tavoittelun oikeudet (6:1-11, vrt. Erdman 1954, 23). Albionin Enkeli syyttää
Orcin olevan sama asia kuin Johanneksen ilmestyksen lohikäärme: Orc vastaa olevansa Paratiisin Käärme (ofilainen
Messias, joka houkuttelee ihmistä murtautumaan irti kielloista), julistaa kaiken elämän pyhyyttä ja Kymmenen Käskyn
luhistumista. Enkeli kehottaa sotatorvia soimaan, mutta kolmetoista siirtokuntaa pysyvät vaiti ja kieltäytyvät tekemästä
hälytystä. Sen sijaan siirtokunnat kokoontuvat ja hylkäävät uskollisuutensa. Kolmetoista kuninkaallista kuvernööriä ja
heidän sotajoukkonsa ovat tyrmistyneitä. Silloin Enkeli levittää sairauksia Amerikan ylle suututtaen sen asukkaat, mutta
sairaudet perääntyvät kauhistuttavina Britteinsaarille. Lopulta leprainen Urizen tulee esiin. Urizen kykenee salaamaan
Orcin eurooppalaisten silmiltä ”kunnes Enkelit & heikot miehet olisivat kaksitoista vuotta hallinneet vahvojen ylitse -
silloin heidän loppunsa koittaisi kun Ranska ottaisi vastaan Demonin valon.” (16:14-15). Kauhuissaan Ranska, Espanja
ja Italia ponnistelevat sulkeakseen ”laista rakennetun taivaan viisi porttia”(16:19), mutta Orcin tulet tuhoavat portit.
Runoelma päättyy ennustukseen amerikkalaisten vapaudenajatusten levittäytymiseen koko maailmaan.

David V. Erdman (1954) on nerokkaasti kaivanut esiin runoelman juoneen upotetun historiallisen materiaalin ja
osoittanut, että Blake käyttää tätä materiaalia tapahtumakaaren kronologiasta piittaamatta. Washingtonin puhe ilmenee
Blaken runoelmassa epähistoriallisessa eli täysin fiktiivisessä tapaamisessa, jonka alunperin hahmotteli Joel Barrow
teoksessaan Vision of Columbus (1787) sijoittaen sen heti Bunker Hillin taistelun jälkeiseen ajankohtaan. Kuvernöörien
tapaaminen Bernardin talossa on niinikään fiktiivinen, sillä Massachusettsin kuvernöörinä toiminut sir Francis Bernard
kutsuttiin takaisin Englantiin vuonna 1769. Ääni, joka kuuluttaa Amerikan Yhdysvaltojen Itsenäisyysjulistuksen
periaatteet, kuuluu luultavasti Thomas Painelle ja tämä jakso edeltää runoelmassa noin kahdeksankymmentä riviä
varsinaista Itsenäisyysjulistusta. Laivaston tykistötuli ja kaupunkien polttaminen (4:3, 12:10) tuntuvasti edeltää
varsinaista käskyä avata tulitus (14:3). Kuningas, jolla runoelmassa kuvataan olevan ”iäkkäät raajat”, oli todellisuudessa
tuolloin 37-vuotias. Brittiläisten sotajoukkojen useat antautumisaallot on tiivistetty yhteen kauhun leimaaman
näytökseen(13:6). Lexingtonin ja Concordin, Bunker Hillin, Saratogan ja Yorktownin tapahtumia ei yksilöidä.

America: A Prophecy- runoelman tarinaa Blake sittemmin jatkoi runoelmassaan Europe: A Prophecy (1794) ja sitten –
tehdäkseen syklin täydelliseksi – hän kirjoitti vielä jaksot ”Africa” ja ”Asia” antaen näille yhdistävän yleisotsikon The
Song of Los viitaten kaikkiin neljään jaksoon. Jakso ”Africa”, joka viittaa Blaken aikakaudella orjuuden raskaasti
varjostamaan mantereeseen, päättyy America: A Prophecy-runoelman ensimmäisiin riveihin; Jakso ”Asia” sen sijaan
jatkaa Europe: A Prophecy-runoelman tarinaa.

60
America: A Prophecy-runoelman jakso 'Alkusoitto' (Preludium) kertoo katkelman Orcin myytistä: Hän kypsyy
kyvykkyyden ikävaiheeseen, murtaa kahleensa ja syleilee Varjoisaa Naarasta. Europe: A Prophecy- runoelman
Alkusoitto jatkaa America: A Prophecy-runoelman Alkusoiton tarinaa.

Visuaaliselta ilmaisultaan America: A Prophecy-runoelma on kaikkien säkenöivin kaikista Blaken illuminaatiokirjoista.

Runoelma kehkeytyy sateenkaaren väreissä. ”Sen sivujen lehteily saa aikaan saman kuin valon vahvistuminen silmien
verkkokalvoilla, sillä niin puhdas ja avoin on sen vaikutus tietyillä sivuilla”, kirjoittaa Alexander Gilchrist Blake-
elämäkerrassaan (1863, I: 309). Mutta Vallankumous ei ole kaikki se ihanuus, jonka olemassaolosta Blaken teksti
vihjailee. Vallankumouksen henki Orc, joka on alkujaan hengellisesti saanut syntynsä ja olennaisen tärkeä ihmisen
kehitykselle, operoi materiaalisessa maailmassa materiaalisin keinoin. Aluksi hyvin hienovaraisella tavalla Blaken
kuvallinen ilmaisu jäljittää vallankumouksellisten aatteiden rappeutumisen.

Orcin ollessa yhä sidottuna Mysteerin Puun alla hänen synkeä mielikuvituksensa kyyristyy puun juurien alla olevan
Madon tasolle saakka kun puun juuret vihannoivat hänen yläpuolellaan parittelevan pariskunnan hahmossa (Levy 1).
Sitten Orc murtaa tiensä läpi maan pinnalle (Levy 2). Sitten, ensimmäisellä sivulla, koittaa ”Profetia” (Levy 3) –
kirjaimet laajenevat vehnäntähkiksi, mutta ovat myös sotkeutuneita kokemuksen viiniköynnöksiin -, jossa kahleensa
murtanut mies liitelee ylöspäin kun samalla alla Albionin Enkeli puhaltaa lieskoja sotatorvesta aiheuttaen perheen
pakomatkan palavasta kodista. Seuraavassa kuvassa (Levy 4) aarnikotka ahdistaa perikatoonsa lain kirjoineen ja vallan
valtikkoineen esiintyvän Urizenin; Tämän alapuolella miehet kyyristelevät virheellisyyden metsän kaatuneiden puiden
keskuudessa. Aarnikotka ei muistuta Blaken muita sodan lohikäärmeitä, mutta sen vaikutteena on varmaankin ollut
Amerikan Yhdysvaltojen itsenäisyyspyrkimystä puolustaneen Massachusetts Spy-lehden logon aarnikotka – logossa
graafikko Paul Revere laittoi sen vastakkain Benjamin Franklinin kuuluisan ”Join, or Die”-käärmeen kanssa.

Viimeinen Tuomio (Levy 5) ja Ylösnousemus (Levy 6) seuraavat, mutta nuortuneen miehen alla on pahaenteisiä
merkkejä: ohdake, kärpäsen pyydystävä lisko, rupikonna vastakkain hillittömän kyykäärmeen kanssa. Viattomuus
nukkuu laumansa suojelijan, oinaan vierellä kirkkaassa auringon paisteessa (Levy 7), mutta seuraava kuvitus paljastaa
Urizenin olevan yhä korkeuksissaan ja vallitsevana. Kaikki tätä seuraavat kuvitukset runoelmassa ovat sävyltään
pessimistisiä. Vanha mies kulkee omaan hautaansa; Kotka repii riekaleiksi Oothoonia samalla kun kala nielee
hukkunutta miestä; Rahab saarnaa materialismia nuorille steriilin Puun alapuolella; Naiset kyyristelevät himon
päihdyttävissä lieskoissa ja lopuksi: Maahan saakka kumartunut Luonto rukoilee syvän kuilun reunalla samalla kun
hänen takanaan oleva pieni metsikkö on kasvillisuuden muotojen peitossa ja alla Finis-kolofoni on kietoutunut
ohdakkeisten kasveihin ja käärmeisiin. Vallankumous on käytännössä epäonnistunut toteuttamaan korkeat ideaalinsa.

-S. Foster Damon: A Blake Dictionary – The Ideas and Symbols of William Blake. 1988, 20-21.

61
 AMERIKKA: PROFETIA
LAMBETH
Painanut William Blake vuonna 1793.

LEVY 1
ALKUSOITTO

Urthonan varjoisa tytär seisoi punaisen Orcin edessä.

Kun neljätoista aurinkoa oli heikkona matkannut miehen pimeän asumuksen ylitse
neito toi miehen ruoan rautaisissa koreissa ja juoman rautaisissa maljoissa.
Kruunattuna kypärällä & mustilla hiuksilla nimetön naaras seisoi.
Nuoliviini palavine varastoineen ja jousi, joka on kuin sen yön oma, 5
jossa rutto ammutaan alas taivaasta. Mitään muuta kättä neito ei tarvitse:
Haavoittumaton, vaikka alaston - paitsi sieltä, missä hänen lanteitaan kiertävät pilvet
ja niiden hirveät taitokset olivat pimeässä ilmanalassa: Hiljaisena kuin yö neito seisoi.
Ikuisesti olisi saattanut nousta ääni tai sointi neidon rautaisesta kielestä,
mutta mykkä hän oli siihen kauhun päivään saakka, jona Orc määritti hurjan syleilynsä. 10

Tumma neitsyt, sanoi karvainen nuorukainen, ankara ja kammottu on sinun isäsi.

Naulitse kymmenkertaiset kahleeni kun henkeni vielä korkealla liitelee;
Joskus kirkuvana kotkana taivaalla, joskus leijonana,
joka vuorilla vaanii, ja joskus valaana sivallan 15
mittaamattomana raivoavaa syvyyttä, pian kietoudun käärmeenä
Urthonan pylväiden ympärille, sinun synkkien raajojesi ympärille,
kierryn kanadalaisten erämaiden päälle, heikkona henkeni kietoutuu.
Sillä maahan kahlittuna raastan näitä luolia; Kun tuot minulle ruoan
ulvon ilosta! Ja minun punaiset silmäni turhaan kaipaavat nähdä
kasvosi! Nämä pilvet vyöryvät eestaas & kätkevät sinut katseeltani. 20

LEVY 2
Hiljaisena kuin epätoivoinen rakkaus, vahvana kuin mustasukkaisuus
karvaiset hartiat särkivät sidokset ja vapauttivat tuliset ranteet.
Mies kahmaisi hurjien lanteiden tienoilla huohottaen taistelevan kohdun
- Se iloitsi: Neito asetti pilvensä syrjään & hymyili ensimmäisen kerran
kuten musta pilvi, joka näyttää salamansa hiljaiselle syvyydelle. 5

Niin pian kun neito näki hirmuisen pojan, ilmoille pääsi neitsythuuto.

Minä tunnen sinut & olen löytänyt sinut, enkä päästä sinua menemään:
Olet Jumalan kuva, joka asustaa Afrikan pimeydessä.
Sinä olet langennut antaaksesi minulle elämän synkän kuoleman seuduilla.
Amerikkalaisilla tasangoillani tunnen kilvoittelun koettelemukset, 10
joista kärsivät alisen maailman syvyyksiin kiemurtelevien juurten kädet.
Näen Kanadan käärmeen, joka saattelee minut rakkauteensa;
Meksikossa näen Kotkan, Perussa Leijonan;
Etelänmerellä näen Valaan, joka juo sieluani pois.
Voi, mitä tuskia tunnenkaan repimässä raajojani. Sinun tulesi & minun hallani 15

62
sekoittuvat ulvovissa kivuissa ja sinun salamoidesi repimissä uurteissa.
Tämä on ikuinen kuolema ja tämä on se kauan sitten ennustettu piina.

(Tuima runonlaulaja vaikeni häveten omaa lauluaan; Raivoissaan hän keinutti

vanhan harppunsa ylhäiseen sointiin ja sitten murskasi sen hohtavan rungon
välkehtiviksi pirstaleiksi vasten raunioitunutta pylvästä. Vaiti hän kääntyi pois 20
ja vaelteli alas Kentin laaksoja sairaine & surullisine valituslauluineen. )

LEVY 3

PROFETIA
Albionin Vartijaprinssi liekehtii öisessä teltassaan.
Synkät tulet Atlantin toiselta puolelta hehkuivat Amerikan rannikolle
lävistäen niiden sotaisten miesten sielut, jotka nousevat hiljaisessa yössä.
Washington, Franklin, Paine & Warren, Gates, Hancock & Green
- He kohtaavat rannikolla, joka hehkuu verta Albionin kiivasluontoisen Prinssin johdosta. 5

Washington sanoi: Amerikan Ystävät katsovat Atlantin meren ylitse.

Taivutettu kaari on kohotettu taivaassa & raskas rautakahle
laskeutuu alas lenkki lenkiltä Albionin rantakallioiden luota, meren toiselta puolelta kahlitakseen
Amerikan Veljet & pojat kunnes meidän kasvomme ovat kalpeat ja keltaiset;
Masennetut päät, heikentyneet äänet, alas luodut silmät, töiden ruhjomat kädet, 10
verta vuotavat jalat suolaisella hiekalla ja ruoskan uurteet
periytyvät sukupolville, jotka tulevina aikoina vaipuvat unholaan.

Vahva ääni vaikeni, sillä hirmuinen tuulenpuuska pyyhkäisi ylitse hyrskyävän meren.
Itäinen pilvi repesi ja Albionin raivokas Prinssi seisoi rantakallioillaan
- hän nousi keskiyöllä lohikäärmehahmoisena suomujaan kalskaten 15
ja leiskui punaisena roihuavia meteoreja alapuolellaan sijaitsevasta Albionin maasta.
Hänen äänensä, hänen kutrinsa, hänen kauheat hartiansa ja hänen hehkuvat silmänsä
LEVY 4
ilmestyivät amerikkalaisille pilvisen yön aikana.

Vakavina lainehtivat Atlantin aallot synkkien kansakuntien välillä

hyrskyten ja pölläyttäen syvyyksistään punaisia pilviä & raivoavaa Tulta!
Albion on sairas. Amerikka pyörtyy! Lakipiste kasvoi raivoten.
Kuten ihmisveri, joka suihkusi verisuonissa, punaiset pilvet nousivat
Atlantista valtavina veripyörinä ja velloivat kaikkialla taivaan sfäärin ympärillä 5
kunnes niiden keskeltä nousi Ihmetys valtameren ylle.
Voimakas! Alaston! Ihmislieska hehkui hurjana kuin rautakiila,
joka oli kuumennettu ahjossa. Hänen kauheat raajansa olivat tulta,
joita ympäröivät myriadit kauhun pilvet - synkät sotaliput & tornit. 10
Kuumuus vaan ei valo kulki niiden sakean ilmanalan lävitse.
Kun Englannin kuningas katsoo länteen, näky saa hänet vapisemaan.

LEVY 5
Albionin Enkeli seisoi Yön Kiven vierellä ja näki
kauhun kuin komeetan tai kenties pikemminkin kuin punaisen planeetan,
joka aikoinaan tarhasi kauheina harhailevat komeetat sfääriinsä.
Mars, sinä olit silloin keskipisteemme & kolme planeettaa lensi sinun karmiininpunaisen

63
kehräsi ympärillä, joten ainaisesti Aurinko on revitty sinun punaisesta sfääristäsi. 5
Kummitus hohkasi kauhistuttavan pitkänä ja tahrasi temppelin koko pituudeltaan
säkenöivin veriroiskein & täten ilmaantui temppeliä järkyttävä ääni.

LEVY 6
Aamu saapuu, yö heikentyy, vartijat jättävät vartiopaikkansa.
Hauta on puhkaistu, mausteet on vuodatettu, pellavakangas on kääritty kasaan.
Kuoleman luut, savipäällys, kutistuneet & kuivuneet verisuonet.
Elpyen vavahtaa. Innoittuen liikkuu. Hengittäen! Heräten!
Nouse kuin armahdetut vangit kun heidän kahleensa ja kalterinsa murretaan; 5
Juoskoon myllyn luona raatava orja ulos vainiolle!
Kohottakoon hän katseensa taivaaseen ja naurakoon valoisassa ilmanalassa!
Kahlehdittu sielu, joka on teljetty pimeyteen ja huokauksiin
ja jonka kasvot eivät ole nähneet hymyä kolmeenkymmeneen uuvuttavaan vuoteen:
Nouskoon ja katsokoon ulos: Hänen kahleensa on murrettu ja hänen vankityrmänsä ovi on avoinna. 10
Anna hänen vaimonsa ja lapsensa palata sortajan ruoskan vallan alta.
Joka askeleella he katsovat taaksensa & uskovat sen olleen unta.
He laulavat. Aurinko on jättänyt synkkyytensä & löytänyt raikkaamman aamun.
Vaalea Kuu iloitsee kirkkaassa säässä & pilvettömässä yössä,
sillä Imperiumia ei enää ole ja nyt Leijona & Susi saavat vaieta. 15

LEVY 7
Ääni katkeaa ukkosiin. Silloin raivostunut Albionin Enkeli liekehti
Yön Kiven vierellä ja vastasi kuin Ikuisen Leijonan kiljunta
nälänhädän & sodan päivinä: Etkö vain olekin Orc, joka käärmeenhahmoisena
seisoo Enitharmonin portin ääressä syödäkseen ahnaasti tämän lapset?
Rienaava Demoni, Anti-Kristus, Arvokkaiden vihaaja, 5
rajun kapinan rakastaja, ja Jumalan Lain rikkoja
- Miksi astut Enkelin silmien eteen tässä kauheassa hahmossa?

LEVY 8
Kauhu vastasi: Olen Orc, kirotun puun ympärille kietoutunut.
Ajat ovat päättyneet. Varjot väistyvät, aamu alkaa sarastaa.
Tulenpalava ilo, jonka Urizen vääristi kymmeneksi käskyksi
yössä, jossa hän johti tähtien sotajoukot läpi laajan erämaan:
Tuon Kivisen Lain minä tallaan tomuksi. Ripottelen uskonnon kaukomaiden 5
neljään tuleen revittynä kirjana & kukaan ei saata koota yhteen sen sivuja,
sillä ne tulevat mätänemään autiomaan hiekoissa & riutumaan pohjattomissa syvyyksissä
- saadakseen autiomaan kukkimaan & syvyydet vetäytymään omille lähteilleen
ja uudistaakseen tulenpalavan ilon ja särkeäkseen kivisen katon.
Tuo kelmeä uskonnollinen irstailu, joka Neitseellisyyttä etsii, 10
tulee löytämään sen portossa ja rivopukeisessa vilpittömyydessä
- Häpäisemättömässä, vaikka se raiskattiin kehtoonsa öin ja aamuin:
Sillä kaikki mikä elää on pyhää – elämä iloitsee elämästä.
Sillä suloisen ilon sielu ei koskaan voi olla häväisty.
Lieskat kätkevät sisäänsä maapallon, mutta ihminen ei tuhoudu, 15
vaikka hän kulkee himokkaiden tulien keskellä: Hänen jalkateränsä kehkeytyvät kuin vaskeksi,
hänen polvensa ja reitensä kuin hopeaksi & rintansa ja päänsä kuin kullaksi.

LEVY 9
Ääntä! Ääntä! Kovaääniset sotatorveni soivat & hälyttävät Kolmetoista Enkeliäni!
Kovaäänisesti ulvoo ikuinen Susi! Ikuinen Leijona sivaltaa hännällään!

64
Amerikka on synkentynyt ja minun rankaisevat Demonini kauhuissaan
ja ulvoen kyhjöttävät syvien luoliensa edessä kuin tuulessa kuivatetut nahat.
He eivät voi iskeä vehnää lakoon, eivätkä tukahduttaa sadon parhaimmistoa. 5
He eivät voi sairastuttaa masennuksella, eivätkä nujertaa auraa ja lapiota.
He eivät voi varustaa kaupunkia muurilla, eivätkä vallihaudoittaa prinssien linnan ympärystä.
He eivät voi saada katkaistua tammea kasvamaan mäkiä umpeen.
Sillä kauheat miehet seisovat rannoillaan & heidän viittojensa helmoissa näen
lasten hakeutuvan turvaan salamoilta – siellä seisovat Washington 10
ja Paine ja Warren otsansa kohotettuna kohti itää,
mutta pilvet hämärtävät minun vanhuksenkatseeni. Näky kaukaisuudesta!
Ääntä! Ääntä! Kovaääniset sotatorveni soivat & hälyttävät Kolmetoista Enkeliäni!
Oi, näky kaukaisuudesta! Oi, kapinoiva hahmo, joka repi muinaiset
Taivaat. Ikuinen Kyykäärme voimisti itseään kierien pilvissä 15
- näen sinut sakeissa pilvissä ja pimeydessä Amerikan rannikolla.
Vääntelehtien kammoksutun syntymän kivuissa – punaisena liekehti kapinallinen tukka
ja kuoleman aatto. Porton kohtu avautui usein turhissa
aalloissa suunnattomin kehin – nyt ne ajat ovat sinulle palanneet,
sinä omien vanhempiesi nielijä, nyt sanoinkuvaamaton piina uusiutuu. 20
Ääntä! Ääntä! Kovaääniset sotatorveni soivat & hälyttävät Kolmetoista Enkeliäni!
Voi, kauhea syntymä! Nuori puhkaisee kohdun! Missä on itkevä suu?
Ja missä äidinmaito? Niiden sijaan ainaisesti sihisevät leuat
ja janoiset huulet, joista valuu tuore veri. Nyt kieri sinä pilvissä.
Sinun äitisi käy pitkin pituuttaan makuulle allaan olevalle rannalle. 25
Ääntä! Ääntä! Kovaääniset sotatorveni soivat & hälyttävät Kolmetoista Enkeliäni!
Kovaäänisesti ulvoo ikuinen Susi! Ikuinen Leijona sivaltaa hännällään!

LEVY 10
Niin itki Enkeliääni & kuten itkivät myös torvisoitinten kauheat töräykset,
jotka tekivät kovaäänisen hälytyksen Atlantin syvyyden ylitse.
Hälytystorvet eivät saaneet vastausta – ei kuulunut pasuunojen tai sveitsinhuilujen vastausta.
Siirtokunnat pysyivät vaiti ja hylkäsivät kovaäänisen hälytyksen.

Noilla Amerikan & Albionin rannan välillä sijaitsevilla suunnattomilla, varjoisilla kukkuloilla, 5
joita kutsutaan Atlanttisiksi kukkuloiksi ja jotka nyt ovat Atlantin meren upottamia,
sillä niiden kirkkailta huipuilta voit kulkea Kultaiseen maailmaan:
Muinainen palatsi, väkevien imperiumien arkkityyppi,
kohottaa kuolemattomat huippunsa, jotka on rakentanut Jumalan metsään
varastetulle morsiamelleen Ariston, kauneuden kuningas. 10

Täällä kolmetoista Enkeliä istuvat maagisilla istuimillaan huolestuneina,

sillä Atlantin pilvet häilyvät surumielisen katon yläpuolella.

LEVY 11
Tuliset Enkelit nousivat & samalla kun he nousivat syvä ukkonen jyrisi
rantojen tienoilla - närkästyneenä se roihusi Orcin lieskoilla.
Bostonin Enkeli huusi kovalla äänellä kun he lensivät läpi synkän yön.

Hän huusi: Miksi vilpittömyys vapisee ja miksi kuin murhamies

hän etsii pakopaikkaa kuolemattoman elinpiirinsä paheksunnalta! 5
Miksi jalomielisen pitää vapista & jättää ilonsa velttoilijalle: rutolle!
Sekö pilkkaa häntä? Kenen käskystä tämä? Minkä Jumalan? Minkä Enkelin!
Kuka varjelee jalomieliset kokemukselta siihen asti kunnes kitsaat

65
ovat pidäkkeettömiä luonnon energioiden toimeenpanijoita?
Kunnes säälistä tulee ammatti ja jalomielisyydestä tieteenala? 10
Kunnes miehet elävät vauraasti & hiekka-autiomaa annetaan vahvoille?
Mikä Jumala on hän, joka kirjoittaa rauhan lait & pukee ihmisen myrskyyn?
Mikä sääliväinen Enkeli janoaa kyyneleitä ja leyhyttelee itsensä huokauksin?
Mikä mateleva lurjus saarnaa pidättyväisyyttä & kietoo itsensä
lampaiden läskiin? Enää en anna johdattaa, enää en ole tottelevainen. 15

LEVY 12
Niin huusi hän repien viittansa & viskaten valtikkansa maahan
Albionin Vartijan katseen alla – ja kaikki kolmetoista Enkeliä
repivät viittansa nälkäisen tuulen riepoteltaviksi & viskasivat kultaiset valtikkansa
alas Amerikan maaperälle. Närkästyneenä he laskeutuivat alas
päistikkaa taivaallisista korkeuksistaan langeten nopeasti kuin liekit 5
maan päälle – alastomina & liekehtivinä nähtiin niiden ilmeet
syvässä synkeydessä. He seisoivat Washingtonin & Painen & Warrenin vieressä
ja lieskat kietoivat syleilyynsä ärjyvän hurjuuden sysimustassa yössä,
Amerikkaa kohti roihuavan Punaisen Demonin edessä.
Mustan savun keskellä ukkonen ja kova tuuli iloitsivat kauhusta, 10
joka kesyttömästä syvyydestä käsin mursi savun kiehkurat & kokosi sakeana
roihuavat lieskat kuin Pohjoisesta Etelään ulottuvan maan päällä oleva ahjo.

LEVY 13
Siinä samassa Englanti lähetti kolmetoista Kuvernööriä kokoontumaan
Bernardin talossa, lieskat peittivät maan ja kiihottajat kohottivat huutonsa;
Mielensä kahleita järkyttäen Kuvernöörit kiirehtivät vimmattuina merelle
sammuttaakseen ahdistuksensa. Alas Washingtonin jalkoihin langeten
he nöyristelivät hiekalla ja kiemurrellen valehtelivat samalla kun kaikkien 5
kolmentoista osavaltion brittiläiset sotilaat päästivät tuskaisan huudon:
He viskasivat miekkansa & muskettinsa maahan & pakenivat
leireistään etsien synkkiä linnoituksia, joissa piiloutua
armottomilta lieskoilta ja Orcin näyiltä - sen Albionin Enkelin
katseen alla, joka raivostutti salaiset pilvensä aukeamaan
pohjoisesta etelään ja joka ojentautuneena roihusi vihan siivin peittäen 10
itäisen taivaan ja levittäen kauheat siipensä taivaiden halki.
Hänen alapuolellaan jyrisivät hänen runsaslukuiset sotajoukkonsa – kaikki Albionin Enkelit miehittivät
pimeyteen vihkiytyneinä Atlanttiset Vuoret & heidän sotatorvensa järkyttivät laaksoja.
He olivat aseistautuneet maanpiirin sairauksin viskatakseen niitä Syöveristä.
Heidän numeronsa oli neljäkymmentä miljoonaa itäiselle taivaalle kokoon kutsuttuina. 15

LEVY 14
Liekeissä seisoivat & paljastettuja armeijoita taivaalla katselivat
Washington, Franklin, Paine & Warren, Allen, Gates & Lee:
Ja he kuulivat Albionin Enkelin antavan ukkosena jylisevän käskyn:
Hänen ääntään tottelevat vitsaukset syöksyivät pilvistään
ja lankesivat Amerikan päälle myrskynä, jonka tarkoitus oli hukuttaa
niinkuin tauti leikkaa lempeän viljan heti kun se alkaa itää 5
kun taivas on sysimusta yllä & kylmä & kova maaperä alla
- ja niin kuin vitsauksen tuuli hyönteisiä täynnänsä hukuttaa ihmisen & pedon
ja niin kuin meri upottaa maan maanjäristyksen päivänä.

66
Kiihko! Raivo! Mielettömyys! Tuuli pyyhkäisi ylitse Amerikan 10
ja Orcin punaisten lieskojen, jotka hurjana ärjyen kietoivat syleilyynsä
vihaisten rantojen tienoot ja niiden asukkaat, jotka vimmattuina rynnistivät valaliittoon.
New Yorkin kansalaiset sulkevat kirjojensa kannet & lukitsevat kassakirstunsa.
Bostonin merenkulkijat pudottavat ankkurinsa ja jättävät lastinsa.
Pennysylvanian kirjuri viskaa kynänsä maan päälle. 15
Virginian rakentaja heittää vasaransa alas kauhuissaan.

Silloin Atlantin upottamana Amerikka oli menetetty

ja maanpiiri oli menettänyt toisen puoliskon äärettömyydestä,
mutta sitten kaikki rynnistivät yhteen vihan ja raivoavan tulen yössä.
Punaisina raivosivat tulet! Rutot hätkähtivät! Raivoten ne vyöryivät takaisin 20
LEVY 15
Albionin Enkelten päälle. Sitten punaisin juomuin kulkutauti alkoi levitä
pitkin Albionin Vartijan raajoja ja laikukas rutto iski Bristoliin
ja Lepra Lontoon Henkeen sairastuttaen kaikki niiden väkijoukot:
Miljoonat päästivät ilmoille tuskan huudon. He viskasivat pois rengaspanssarinsa
ja syöksivät maahan miekkansa & keihäänsä & seisoivat alastomana väenpaljoutena. 5
Albionin Vartija kiemurteli tuskissaan itäisellä taivaalla.
Kalpeana hän vapisi silmät sojottaen omia aivojaan kohti ja hampaat kalisten
ja ulvoen & sääret tutisten ja vapisten, jokainen lihaksensa & jänteensä kouristuneena.
Sairaina makasivat Lontoon Vartija ja muinainen piispanhiippainen York
- heidän kapteeninsa lojuivat lumisilla kukkuloilla ja heidän vänrikkinsä kyhjöttivät sairaina taivasalla. 10
Epidemia perääntyi roihuavan tuulen edellä, jota ohjasivat Orcin lieskat
ja niiden hurjien amerikkalaisten sielut, jotka sujahtivat koalitioksi yöllä.
Kulkutauti ohjattiin Irlannin ja Skotlannin ja Walesin Vartijoiden ylle,
jotka ruttolaikkujen tartuttamina hylkäsivät raja-alueet & polttivat sotalippunsa
helvetin tulilla ja rumensivat muinaiset taivaansa häpeällä & murheella. 15
Luoliinsa kätkeytynyt Albionin Bardi sai tuntea suunnattomat vitsaukset
ja lihapäähine kasvoi hänen päänsä päälle & suomuja hänen selkäänsä & kylkiinsä.
Rosoisena mustien suomujen tähden kaikki hänen Enkelinsä pelästyttivät muinaiset taivaansa
- Avioliiton ovet ovat avoinna ja Papit rapistellen suomujaan
kiiruhtivat matelijapiiloihinsa kätkeytyäkseen Orcin lieskoilta, 20
jotka leikkivät kultaisten kattojen yllä tulenpalavan intohimon kiehkuroissa
jättäen neidot alastomiksi ja nuoruuden himoja hehkuviksi.

Sillä kuolleessa ikävöimisessä uskonnon sitomia olleet naiselliset henget

juoksivat karkuun rajoituksiaan, punastusta & istuntoa pitkiksi piirrettyjen holvikaarien luona.
He tunsivat nuoruuden rohkeuden ja muinaisten intohimojen elpyvän 25
vaaleiden raajojensa yllä kuin viiniköynnös kun herkät rypäleet ilmaantuvat.

LEVY 16
Punaiset lieskat raivosivat hurjana ylitse kukkuloiden, laaksojen ja kaupunkien.
Taivaat sulivat pohjoisesta etelään saakka ja Urizen, joka istui
myrskyyn kiedottujen taivaiden yläpuolella, toi lepraisen päänsä näkyviin
pyhäkkönsä kätköistä ja säälittävänä tulvana hänen kyyneleensä
lankesivat ylevään syvyyteen! Merkittyinä harmaiden kulmakarvojen lumilla 5
ja ukonilman kasvoilla hänen mustasukkaiset siipensä liehuivat syvyyden yllä.
Kyynelehtien kolkkona ulvovassa murheessa hän lankesi synkkänä
lyötyjen joukkojen tienoille, kyyneliin pukeutuneena & vapisten, vilusta väristen.
Varastoidut lumensa hän valutti ja hän avasi jäiset lippaansa
syvyyden yllä ja valkeana värisevän Atlantin meren päällä. 10

67
Spitaaliset olivat hänen raajansa, kauttaaltaan valkoiset, ja kasvonsa harmaantuneet.
Hän kyynelehti kolkosti ulvoen tuimien amerikkalaisten edessä
ja kätki punaisen Demonin pilvien & maan kylmien usvien avulla
kunnes Enkelit & heikot miehet olisivat kaksitoista vuotta hallinneet vahvojen ylitse
- Silloin heidän loppunsa koittaisi kun Ranska ottaisi vastaan Demonin valon. 15
Raskaat järistykset vavisuttivat taivaallisia valtaistuimia! Ranska, Espanja & Italia
katselivat kauhuissaan Albionin väkijoukkoja ja muinaiset Vartijat
lankesivat voimattomina elementtien päälle iskettyinä omilla vitsauksillaan.
Hitaasti he edistivät laista rakennetun taivaan viiden portin sulkemista
- Sen taivaan, joka oli täynnänsä kuihduttavia kuvitelmia ja epätoivon hometta, 20
raivokasta sairautta ja himoa. Kykenemättömiä he olivat tyrehdyttämään Orcin lieskoja.
Viisi porttia tuhoutuivat & niiden lukot ja saranat sulivat
ja hurjat lieskat paloivat taivaiden tienoilla & ihmisten asuinsijojen tienoilla.

FINIS

68
 EUROOPPA: PROFETIA (1794)

Kuva:
Urizen iskee langenneen (materiaalisen) maailman rajoja.
William Blake: Europe: A Prophecy (1794),
Kopio H: Vedostettu 1795, Objekti 3, Levy i (Erdman).
Houghton Library: Harvard University, Cambridge, Massachusetts, USA.

69
Europe: A Prophecy (1794) on komea illuminaatiokirja kun sitä tarkastellaan taiteellisena kokonaisuutena, joka on
vedostettu kahdeksastatoista metalligrafiikan kuparilevystä. Kaksitoista kopiota runoelmasta on tiedossa. Runoelma on
America: A Prophecy (1793)-runoelman jatko-osa ja näiden kahden runoelman kopiot tavataan joissakin tapauksissa
niputettuna yhteen. Kaksi muuta mannerta, Afrikka ja Aasia, ilmenevät runoelmassa The Song of Los (1795), jonka
nimen Blake itse hahmotteli viittaavaan kaikkien neljän mantereen runollisen käsittelyn kokonaisuuteen, lauluun, joka
laulettiin ”neljälle harpulle” (The Song of Los, 3:2). The Song of Los-teoksen jakso ”Afrikka” edeltää runoelmaa
America: A Prophecy ja jakso ”Aasia” seuraa runoelmaa Europe: A Prophecy.

Europe: A Prophecy-runoelman ”Alkusoitto”-jakso jatkaa Orcin myytin kehittelyä välittömästi America: A Prophecy-
runoelman ”Alkusoitto”-jakson tapahtumien jälkeen. Jakso koostuu pääasiallisesti Varjoisan Naaraan valituslauluista
Luonnon herkeämättömän hedelmällisyyden ja julmuuden johdosta, mutta päättyy lohdulliseen ennustukseen
Vapahtajan synnystä, joka tulee tuomaan vapahduksensa kaikille mukaan lukien maailman materiaaliselle
ulottuvuudelle. Jakso ”Profetia” avataan siis kertomuksella Jeesuksen syntymästä ja siihen liittyvästä,
maailmanlaajuisesta rauhan jaksosta (Blake lainaa tässä John Miltonin runoa On the Morning of Christ's Nativity).
Blake kehittelee näitä kahta teemaa eteenpäin ja tuo ne tässä esiin ”virallisen kristinuskon virheellisyyksinä”.

Ensimmäinen virallisen kristinuskon virheellisyys Blaken mukaan on Naisellisen Tahdon riemuvoitto ylitse miehisen.
Tämä tarkoittaa virheellistä dogmaa, jonka mukaan seksi on syntiä. Tämän mytologinen selitys löytyy siitä, että Urizen
murtautuu kahleistaan asettuen pohjoiseen ja Los, joka julistaa nyt väkevän Urthonan (eli hänen itsensä) lepäävän,
huomaamattomasti katoaa, mikä avaa mahdollisuuden Enitharmonille vakiinnuttaa tahtonsa maailmassa.

Tapahtumat etenevät siihen, että Enitharmon astuu sisään Orcin punaiseen valoon (kun Orc on aggressiivisesti
saavuttamassa omaehtoisuuden). Sitten Enitharmon julistaa, että ”Naisen rakkaus on syntiä”(5:5) ja pyytää poikiaan
Rintrahia ja Palamabronia ja näiden nyt mustasukkaisiksi tulleita Emanaatioita saarnaamaan tätä sanomaa
ihmiskunnalle. Enitharmon vajoaa kahdeksantoistasadan vuoden ”naiselliseen uneen” - pyöreä luku, joka kattoi Blaken
aikakaudella koko kristillisen ajanjakson. Nyt Enitharmon nauraa unissaan nähdessään jokaisen ihmisen sidoksissa ja
ovien ylle kirjoitetun ”Älä”. Kun Enitharmon lopulta herää unestaan, hän myös herättää neljä paria lapsiaan, jotka
edustavat seksuaalisuuden luonnotonta huonontumista ja nääntymistä, joka etenee taaksepäin eli vastapäivään lännestä
pohjoiseen. Ensimmäinen pari ovat ”vesien kuningatar” Ethinthus ja tämän puoliso ”pehmeän harhan liekkien”
Manathu-Vorcyon. Näitä seuraavat ”suloinen hymyilevä rutto” Leutha ja ”helmeilevän kasteen prinssi” Antamon
(miehinen siemen), joita seuraavat hämmentyneet rakastavaiset Oothoon ja Theotormon. Lopuksi esiin nousevat Sotha
ja Thiralatha. Thiralatha symboloi seksuaalista unelmointia, joka on nääntyneen mielikuvituksen viimeinen ponnistus,
kun taas Sotha on väkivallan ja sodan henki, joksi turhautunut seksuaalivietti on muuttunut.

Toinen virallisen kristinuskon virheellisyys on materialismi, joka niin ikään saa alkunsa Enitharmonista. Suljettuaan
Ikuisuuden pääportin (eli seksuaalisuuden) Enitharmon karkottaa Ikuisuuden ja sen siunauksen ajallisesti tulevaisuuteen
ja avaruudellisesti paikkaan, jota ei ole – siis oletettuun kuolemanjälkeiseen taivaaseen. Enitharmonin sanat ovat:
”Ikuinen elämä odottaa kuudenkymmenen talven matoja allegorisessa (eli: väärässä) asuinsijassa, jossa olemassaolo ei
ole milloinkaan tapahtunut.” (5:6).

Lopulta Eurooppa on jakaantunut vallankumouksellisiin ja vastavallankumouksellisiin leireihin (erityisesti liittyen

Amerikkalaiseen vallankumoukseen, mutta sitä edeltävät Uskonpuhdistus ja Englannin Puritaaninen vallankumous).
Albionin kokoushuone luhistuu kasaan ja rakennetaan Francis Baconin uusi materialistinen filosofia: Verulamin
käärmetemppeli. Urizen avaa vaskisen kirjansa, joka jäsentää yhteiskunnan ”Yhden Kuninkaan, Yhden Jumalan ja
Yhden Lain” alaisuuteen. Uskonnosta tulee tyrannimaista, kieroutunutta, hurskastelevaa. Turhaan Albionin Vartija
yrittää saattaa kaiken tämän tuomiolle, kunnes lopulta Isaac Newton puhaltaa apokalyptiseen torvisoittimeen – eli
täydentää materialismin kolmiulotteisen filosofian. Sitten vallankumous tavoittaa Ranskan ja Los, joka tulee uudelleen
näkyviin, kutsuu poikiaan ”veren taisteluun”.

Vuoden 1795 paikkeilla Blake lisäsi runoelmaan esipuheeksi viehättävän runon, joka alkaa sanoin ”Viisi ikkunaa
valaisee luolaan asettuneen Ihmisen”. Runon keskiössä on keijukainen, joka istuu juovikkaan tulppaanin päällä (tuoden

70
mieleen Samuel Johnsonin The History of Rasselas, Prince of Abissinia (1759)-romaanin tulppaanin) ja joka laulaa
viidestä aistista, joiden lävitse ikuisuus voidaan havaita. Luola on Platonin Valtio-dialogin luolavertauksen luola, jonka
Blake samastaa pääkalloon. Viides aisti on Kosketus (seksuaalisuus) - ”Yhden lävitse voi kulkea ulos milloin tahansa
haluaa, mutta sitä hän ei halua, sillä varastetut ilot ovat suloisia & salassa syöty leipä on mieluisaa.” Ihminen voisi siis
”kulkea ulos” luolastaan sisälle Ikuisuuteen todellisen rakkauden yhteyden kautta, mutta kuitenkin hän tyytyy salaiseen
teerenpeliin Salomon Sananlaskuissa kuvatun tyhmyyden naisen kanssa: ”Tyhmyys on nainen, levoton ja
yksinkertainen, eikä hän mistään mitään tiedä. Hän istuu talonsa ovella, istuimella kaupungin kummuilla, kutsumassa
ohikulkijoita, jotka käyvät polkujansa suoraan eteenpäin: ”Joka yksinkertainen on, poiketkoon tänne”. Ja sille, joka on
mieltä vailla, hän sanoo: ”Varastettu vesi on makeata, ja salattu leipä on suloista.” Eikä toinen tiedä, että haamuja on
siellä, että hänen kutsuvieraansa ovat tuonelan laaksoissa. ” (Sananl. 9:13-18)

Sitten Blake kysyy keijukaiselta: ”Mitä on materiaalinen maailma ja onko se kuollut?” Keijukainen vastaa Luonnon
näyllä, joka on täsmälleen Varjoisan Naaraan vastakohta: Se on taiteilijan visio, jonka vastakohta on materialistin
näkemys. Keijukainen kertoo runoilijalle, että tämä maailma on kaikkinensa elävä ja ”kaikki pölyhiukkaset henkivät
ulos sen iloa”. Keijukainen näyttää Blakelle myös tämän poimimien villikukkien ikuiset muodot. Niinpä Blake ottaa
keijukaisen mukaansa kotiinsa, jossa keijukainen istuskellessaan salongin pöydällä sanelee Europe: A Prophecy-
runoelman (Hän, joka tuntee ikuiset ilot, on enemmän valveilla maailman kurjuuksien suhteen).

Europe: A Prophecy-runoelman kuvitus käsittelee pääasiallisesti langenneen maailman murheita. Runoelman kuuluisa
ensilehti esittää Urizenin iskemässä langenneen maailman rajoja vaskisella harpilla. Runoelman nimilehti on koristettu
kiemuraisella Luonnon Käärmeellä. Kokonaisen sivun käsittäviä kuvituksia löytyy Nälänhädästä ja Rutosta – muut
kuvitukset kuvaavat Petosta, Raakuutta, Sotaa, Turmeltunutta Satoa ja Vankeutta.

-S. Foster Damon: A Blake Dictionary – The Ideas and Symbols of William Blake. 1988, 131-133.

71
 EUROOPPA: PROFETIA
LAMBETH
Painanut Will: Blake: 1794.

LEVY iii

Viisi ikkunaa valaisee luolaan asettuneen Ihmisen. Yhden lävitse hän hengittää ilmaa.
Yhden lävitse hän kuulee sfäärien musiikin. Yhden lävitse kukoistaa ikuinen viini
niin, että hän saisi viinirypäleet osakseen. Yhden lävitse hän voi katsoa
ja nähdä iäti kasvavan ikuisen maailman pieniä yksityiskohtia.
Yhden lävitse hän voi kulkea ulos milloin tahansa haluaa, mutta sitä hän ei halua, 5
sillä varastetut ilot ovat suloisia & salassa syöty leipä on mieluisaa.

Niin lauloi keijukainen ilkkuen istuessaan juovikkaan tulppaanin päällä

arvellen, ettei kukaan häntä nähnyt: Kun hän päätti laulunsa, minä aloitin puista!
Sieppasin hänet hatullani kuten pikkupojat pyydystävät perhosen.
Sanoin: Pieni herra, miten tiedät sinä tämän? Mistä opit tämän laulun? 10
Näin hän vastasi minulle nähden olevansa minun omistuksessani:
Herrani, minä olen sinun. Käske minua, sillä minun on toteltava.

Siispä kerro minulle, mitä on materiaalinen maailma ja onko se kuollut?

Nauraen hän vastasi: Minä kirjoitan sinulle kirjan kukkien lehdille,
mikäli ruokit minua rakkaus-ajatuksin & ja annat minulle silloin tällöin 15
kupillisen kipinöiviä runollisia kuvitelmia. Niinpä, kun olen huppelissa,
minä laulan sinulle ja tälle pehmeälle luutulle ja näytän sinulle kaiken elävän
maailman kun kaikki pölyhiukkaset henkivät ulos sen iloa.

Otin hänet lämpimän rintani kotiin: Kun me kuljimme eteenpäin,

keräsin villejä kukkia & hän näytti minulle jokaikisen ikuisen kukan: 20
Hän nauroi äänekkäästi nähdessään niiden ruikuttavan sen tähden, että ne oli taitettu.
Kukat leijuivat ympärilläni kuin suitsukepilvi: Kun tulin
salonkiini ja istuin alas, otin kynäni kirjoittaakseni:
Keijukaiseni istuutui pöydälle ja saneli EUROOPAN.

LEVY 1
ALKUSOITTO
Nimetön varjoisa naaras nousi Orcin sydänalan ulkopuolelta.
Naaraan käärmeiset hiukset heiluivat Enitharmonin tuulissa
ja niin hänen äänensä kohosi.

Oi äiti Enitharmon, synnytätkö muita poikia?

Se saisi nimeni katoamaan, eikä sijaani enää löytyisi, 5
sillä olen väsynyt synnytystuskiin!
Kuin kolkon salaman päivänä keventynyt synkkä pilvi.

Juuriani heristellään taivaissa, hedelmäni ovat alla maassa.

Hyrskyä, vaahtoa ja synnytä elämään, ensinnä syntynyt & ensinnä tuhoutunut!

72
Tuhottu ja tuhoava! 10
Miksi sitten, sinä kirottu äiti, soisit minulle elämän?

Kiedon sakeiden pilvien turbaanini uurastavan pääni ympärille.

Taitan rättimäiset vedet vaipaksi raajojeni ympärille.
Kuitenkin punainen aurinko ja kuu
ja kaikki ylitse vuotavaiset tähdet soljuvat hedelmällisenä sateena alas. 15

LEVY 2
Haluttomana luon katseeni taivaaseen! Haluttomana lasken tähtiä!
Istuen kuolemattoman pyhäkköni mittaamattomassa syöverissä
kahmaisen niiden tulenpalavan vallan
ja synnytän ulvovia kauhuja, kaiken murskaavia kuninkaita.

Ahmiva & ahmittu on vaelteleva synkillä ja autioilla vuorilla 5

ikuisen kuoleman metsissä, kirkuen ontoissa puissa.
Ah, äiti Enitharmon!
Älä jähmeällä muotilla merkitse tätä henkevää tulen jälkikasvua.

Minä synnytän kuhisevasta povestani myriadeja lieskoja

ja sinä merkitset heidät sinetillä ja sitten he harhailevat kaukomailla 10
jättäen minut tyhjäksi kuin kuolema.
Ah! Minä hukun varjoisaan murheeseen ja näynomaiseen iloon!

Ja kuka tulee sitomaan ikuisuuden iäisellä siteellä?

Piirtämään harpilla sen kapalon vyöhykkeen? Ja kuka hellii sitä
maidolla ja hunajalla? 15
Näen sen hymyilevän & vyöryn sisäänpäin & ääneni on menneisyyttä.

Naaras lopetti & vyörytti varjoisia pilviään

salaiseen paikkaan.

LEVY 3
PROFETIA
Sydäntalvi koitti.
Siihen aikaan salainen lapsi
laskeutui lävitse ikuisen päivän itäisten porttien.
Sota päättyi & kuin varjot kaikki sotajoukot pakenivat asuinsijoilleen.

Silloin Enitharmon näki ympärillään poikiensa & tyttäriensä nousevan. 5

Kuin helmeilevät pilvet he kohtasivat toinen toisensa kristallitalossa.
Ja Los, kuun hallitsija, iloitsi levollisessa yössä.
Silloin Los puhui kun hänen lukuisat poikansa heiluttelivat kirkkaina leimuavia siipiään.

Taas tullut on yö,

jossa väkevä Urthona lepää 10
ja kahleistaan vapautunut Urizen
hehkuu kuin meteori kaukaisessa pohjoisessa.
Venytä käsiäsi eteenpäin ja iske elementaalisia säikeitä!

73
Herätä syvyyden salamat.

LEVY 4
Kimeät tuulet heräävät!
Kunnes kaikki Urizenin pojat varovat ja kadehtivat Losia:
Kahmaise kaikki elävät henget ja sido
heidän livertävät ilonsa meidän äänekkäisiin säikeisiimme.
Sido kaikki maan ravitsevat ihanuudet 5
antaaksesi meille autuuden, että me voisimme juoda Losin kipinöivää viiniä
ja anna meidän uurastusta ja huolenpitoa halveksuen
nauraa sodalle,
sillä onnekkaina tunteina ilon yöt ja päivät uusiutuvat.

Nouse, oi Orc, syvästä vankityrmästäsi, 10

nouse sinä Enitharmonin esikoinen!
Ja me kruunaamme sinut punaisen viinin kukkaköynnöksellä,
sillä sinä olet sidottu
ja minä tulen näkemään sinut autuuden hetkellä, sinä vanhin jälkeläiseni.
Karvainen Demoni nousi tulen punatähtien ympäröimänä, 15
jotka tuiskusivat raivokkain kehin kuolemattoman paholaisen ympärillä.

Silloin Enitharmon laskeutui alas Orcin punaiseen valoon.

Neidon ääni nousi lastensa luokse, kaukaiset taivaat vastaavat.

LEVY 5
Nyt koittaa Enitharmonin ilon yö!
Kenet minä kutsun? Kenet minä lähetän?
Tuon Naisen, Ihanan Naisen! Saako hän hallita?
Nouse, oi Rintrah, sinut kutsun & Palamabron, sinut!
Mene! Kerro ihmisen suvulle, että Naisen rakkaus on Syntiä! 5
Että Ikuinen elämä odottaa kuudenkymmenen talven matoja
allegorisessa asuinsijassa, jossa olemassaolo ei ole milloinkaan tapahtunut.
Kiellä kaikki ilo & naisen lapsuudesta alkaen pitää pienoisen naaraan
levittää verkkoja jokaisella salaiselle polulle.

Minun uupuneet silmäluomeni kääntyvät kohti iltaa, mutta autuuteni on edelleen vasta nuori. 10

LEVY 8
Nouse, oi Rintrah, vanhin syntyjäsi: Toiseksi jäät vain Orcille:
Oi leijona Rintrah, nostata raivosi synkästä metsästäsi:
Tuo Palamabron, sarvipäinen pappi, joka kirmailee ylhäällä vuorilla:
Ja hiljainen Elynittria, hopeajousinen kuningatar:
Rintrah, minne olet kätkenyt morsiamesi! 5
Nyyhkyttääkö hän autiomaan sävyissä?
Voi, minun Rintrahini! Tuo suloinen mustasukkainen Ocalythron.

Nouse, poikani! Tuo koko veljeskunta, oi sinä tulen kuningas.

Auringon prinssi, minä näen sinut sinun myriadin rotusi kanssa
sakeana kuin kesäiset tähdet: 10
Mutta kukin riehuen ravistaa kultaista harjaansa
ja sinun silmäsi iloitsevat hurjistuneen kuninkaan, Rintrahin voiman tähden.

74
LEVY 9
Enitharmon nukkui
kahdeksantoistasataa vuotta: Ihminen oli Uni!
Luonnon yö, jossa heidän harppunsa kieliä höllennettiin:
Hän nukkui öisen laulunsa keskiössä.
Kahdeksantoistasataa vuotta naisen unta! 5

Miesten varjot ohikiitävinä ryhminä tuulten yllä:

Jaa Euroopan taivaat
kunnes Albionin Enkeli on lyöty omilla vitsauksillaan ja pakenee joukkoineen.
Pilvi painostaa raskaasti Albionin rantoja 10
tulevaisuuden kuolemattomia demoneja täynnänsä:
Neuvottelu kokoaa Albionin lyödyt Enkelit.
Pilvi painostaa raskaasti kokoustaloa – alas rynnäten
Albionin Enkelten päiden päälle.

Yhden tunnin ajan he makaavat kokoushuoneen raunioiden alla,

mutta suolajärvestä nousevien tähtien tavoin he nousevat kivuissaan 15
levottomissa usvissa, joita synkensi ankarien aikojen kauhut.

LEVY 10
He nousivat kirkkaista raunioista huolesta hiljaisina ja seurasivat
kiivasluonteista Kuningasta tämän etsiessä muinaista, käärmeenmuotoista temppeliään,
joka kurotti varjoisan pituutensa valkeaa Saarta myöten.
Hänen ympärillään vyöryivät sodan pilvet. Hiljaisena Enkeli kulki
Thamesin ikuisia rantoja pitkin kultaiseen Verulamiin. 5
Siellä seisoivat kunnianarvoisat pylväshallit, jotka korkeine torneineen kohottivat
tammien ympäröimät, massiivisista kivistä muovatut pilarinsa, joita mitkään työkalut
eivät olleet leikanneet. Kallisarvoisia kiviä ne olivat, ikuisia taivaissa,
kahdentoista värisiä, joista harva oli tunnettu maan päällä ja jotka antavat samealle valoaan.
Ne oli aseteltu tähtien järjestyksen mukaan kun viisi aistia ottivat valtaansa 10
vedenpaisumuksen aikoina maasta kehkeytyneen ihmisen ja sitten käänsivät muuttuvaiset silmät
kahdeksi muuttumattomaksi palloksi keskittäen kaikkia asioita.
Ikuisesti varioiva spiraali kohosi taivaiden taivaisiin,
jossa se taivutettiin alaspäin ja sierainten suljetut kultaiset portit
kääntyivät ulospäin suljettuina ja jäykistyneinä ikuisuutta vasten. 15

Ajatus muutti ikuisuuden käärmeeksi – ja sen, joka tunsi sääliä,

se muutti ahmivaksi lieskaksi, jonka kasvoja paeten ihminen piiloutui
yön metsiin. Sitten kaikki ikuiset metsät jaettiin
avaruuden kehinä vyöryttäviksi maailmoiksi, jotka kuin valtameri rynnistivät
ja kukistivat kaiken paitsi tämän rajallisen lihamuurin. 20
Silloin muovattiin käärmetemppeli, ikuisuuden kuva,
joka vangittiin rajallisiin kierroksiin - ja niin ihmisestä tuli Enkeli,
Taivaasta tuli väkevän kehän pyörähdys ja Jumalasta tuli kruunattu tyranni.

Nyt saapui muinainen Vartija eteläiselle kuistille

ja istutti sen sakeaksi puita mustimpien lehvästöjen kera & hämärässä 25
laaksossa saartoi Yön Kiven, joka seisoi vinossa ympäröitynä
purppurakukin ja karmiinimarjoin – tuon suloisen etelän kuvan,

75
joka kerran oli avoinna taivaille ja joka ylensi inhimillisen niskan,
mutta nyt oli kasvanut umpeen hiusta ja tullut kivisen katon peittämäksi.
Takaisinpäin se on nyt vajonnut viehättävän pohjoisen kautta, joka jalkojen ympärillä 30
raivoavana syöverinä vetää huimaantuneen tiedustelijan hautaansa.

LEVY 11
Albionin Enkeli nousi Yön Kiven päälle.
Hän näki Atlantin yllä Urizenin
ja tämän vaskisen Kirjan,
jota Maan päällä Kuninkaat & Papit kopioivat,
laajenevan pohjoisesta etelään. 5

LEVY 12
Kalpeina pilvet & lieskat vyöryivät Enitharmonin yön ympärillä
ja Albionin rantakallioiden & Lontoon muurien ympärillä– yhäti Enitharmon nukkui!
Harmaan usvan vyöryvät massat koskettivat Kirkkoja, Palatseja, Torneja:
Sillä Urizen avasi Kirjansa lukon: Ruokkien sieluaan säälillä
Englannin nuoriso piiloutui kivulloisen taivaan synkeään kiroukseen. 5
Pakotettuja näkemään Albionin Enkelin muodon kuolettavassa yössä
heidän vanhempansa kampesivat heidät esiin & niin iäkäs tietämättömyys saattoi saarnata
hurskastellen valtavan kiven päällä niiden aistien havaitsemana, jotka ovat suljetut ajatukselta.
Kolkkona, synkkänä, töykeänä kivi seisoo & varjostaa Lontoon kaupunkia.
He näkivät hänen luisen jalkansa kiven päällä ja lihan tuhoutuvan liekeissä: 10
He näkivät Käärmetemppelin kohotettavan ylhäälle varjostamaan valkeaa Saarta.
He kuulivat Albionin Enkelin äänen ulvovan Orcin lieskoissa
ja etsivän viimeisen tuomion torvisoitinta.

Tyyneyden yläpuolella ulvonta kuului Westministeristä yhä kovempana & kovempana.

Salakielien Vartija hylkäsi muinaisen kartanonsa 15
Orcin lieskojen karkottamana – hänen karvainen kaapunsa & teennäiset palmikkonsa
tarttuivat kiinni ja kasvoivat yhteen hänen lihansa ja sen lävistämien hermoratojen & verisuonien kanssa
synkeässä tuskassa, joka roikkui sairaana tuulen yllä: Hän pakeni
madellen Great George Streetiä pitkin lävitse Park Gaten. Kaikki sotilaat
pakenivat hänen silmistään - tuskissaan hän raahautui erämaahan. 20

Näin oli ulvonta läpi Euroopan!

Sillä Orc iloitsi kuullessaan ulisevat varjot,
mutta Palamabron ampui salamansa ojittaen alaspäin laajan selustansa
ja Rintrah roikkui kaikkien legiooniensa kanssa alisen maailman syvyydessä.

Enitharmon nauroi unissaan nähdessään (Oi, naisen riemuvoitto) 25

jokaisen talon vankityrmänä ja jokaisen ihmisen sidottuna – varjot ovat täynnä
kummituksia ja ikkunat on kudottu umpeen raudan kirouksia:
Ovien ylle on kirjoitettu ”Älä” & savupiippujen ylle ”Pelko”.
Rautaisin pannoin niskansa ympäri seiniin kahlittuja ovat
kansalaiset: Lyijynharmaissa jalkakahleissa esikaupunkien asukkaat 30
astelevat raskaasti - pehmeitä ja taipuneita olivat kyläläisten luut.
Orcin lieskat vyöryvät raskaina Urizenin pilvien välissä,
Albionin Vartijan ympärillä riuduttaen hänen lihaansa.
Ulvoen & sihisten, rääkäisten & voihkien & epätoivon äänet
nousevat hänen ympärillään pilvisissä 35
Albionin Taivaissa, Raivoisina.

76
LEVY 13
Kauhussa ja kärsimyksessä Enkeli kahmaisi helakanpunaisin jäsenin
viimeisen tuomion pasuunan, mutta hän ei kyennyt puhaltamaa rautaiseen torveen!
Röyhkeänä kolmasti hän yritti herättää kuolleet Tuomiolle.

Albionin maasta loikkasi väkivahva Henki nimeltä Newton

– hän kaappasi soofar-soittimen & puhalsi suunnattoman töräyksen! 5
Keltaisina kuin Syksyn lehdet myriadit Enkelten sotajoukot
syöksyivät tuulisten taivaiden lävitse etsimään hautojaan
kalistellen onttoja luitaan ulvonnan ja valituslaulun säestämänä.

Silloin Enitharmon heräsi – tietämättä, että hän oli nukkunut

ja että kahdeksantoistasataa vuotta olivat kadonneet 10
kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan.
Enitharmon kutsui poikiaan & tyttäriään
nokturno-leikkiin
hänen kristallitalossaan
ja niin hänen laulunsa jatkui. 15

Nouse, Ethinthus! Vaikka maan matonen kutsuu,

anna hänen kutsua turhaan
kunnes pyhien varjojen yö
ja inhimillinen yksinäisyys ovat menneisyyttä!

LEVY 14
Vesien kuningatar Ethinthus, miten loistatkaan taivaalla:
Tyttäreni, miten iloitsenkaan! Sinun lastesi lauma ympärilläni
on kuin aallon iloiset kalat sinä hetkenä kun kylmä kuu juo kastetta.
Ethinthus! Sinun suloisuutesi lohduttaa heikkenevän sieluni:
sillä nyt sinun vetesi livertävät Enitharmonin jalkojen ympärillä. 5

Mahathu-Vorcyon! Näen sinun liekehtivän saleissani,

sinä äitisi sielun valo! Näen sinun ihanat kotkasi ympärilläni,
minun iloni ovat sinun kultaiset siipesi & sinun pehmeän harhan liekkisi.

Missä on minun viekoitteleva Edenin lintuni! Leutha - hiljainen rakkaus!

Leutha, monenkirjava kaari iloitsee sinun siipiesi päällä: 10
Sinä pehmeä kukkien sielu, Leutha!
Suloinen hymyilevä rutto! Näen sinun punastuvan valosi:
Sinun tyttäresi ovat muuttuvainen myriadi
ja he pyörivät kuten suloisina kohoavat parfyymit, oi silkkinen kuningatar Leutha!

Missä on Antamon, helmeilevän kasteen prinssi? 15

Oi Antamon, miksi tahdot jättää äitisi Enitharmonin?

Minä yksin näen sinun kristallisen hahmosi

leijuvan hellityn ilman yläpuolella:
Tyydyttyneen intohimon kasvonilmein.
Antamonini, Leuthan seitsemän kirkkoa tavoittelevat rakkauttasi. 20

77
Kuulen pehmeän Oothoonin Enitharmonin teltoissa:
Miksi luovut naisen salamyhkäisyydestä, minun melankolinen lapseni?
Kahden hetken välillä autuus on kypsä:
Oi Theotormon, jolta on varastettu ilo, näen sinun suolaisten kyyneltesi virtaavan
alas kristallisen taloni portaita pitkin. 25

Sotha & Thiralatha, unisten luolien salaiset asukkaat,

nouskaa ja miellyttäkää karvaista paholaista laulujenne melodioilla.
Pitäkää aloillanne kaikki kultakavioiset salamanne & sitokaa mustat hevosenne.
Orc! Hymyile lapsilleni!
Hymyile, sinä tuskieni poika. 30
Nouse, oi Orc, ja anna meidän vuorillemme tulipunainen valosi.

Neito lopetti, sillä kaikki olivat näkyvissä kisailussa surumielisen kuun alapuolella.
He herättivät Urizenin tähdet kuolemattomilla lauluillaan,
jotka luonto tunsi kaikkien huokostensa kautta suunnattomassa juhlinnassa
kunnes aamu avasi itäisen portin. 35
Silloin kukin pakeni omille sijoilleen & Enitharmon nyyhkytti.

Mutta kun kauhistuttava Orc näki aamun idässä,

LEVY 15
hän ampui Enitharmonin korkeuksista käsin
ja hänen raivonsa valo tuli esiin punaisen Ranskan viinitarhoissa.

Punainen aurinko hehkui tulenpalavasti!

Hurjistuneet kauhut viuhuivat ympärillä!
Kun raivoavien kultavaunujen pyörät roiskivat verisuonien kirkkaanpunaista: 5
Leijonat sivalsivat vihaisilla hännillään!
Tiikerit makasivat saalinsa yllä & imivät niiden kardinaalinvärisiä syvävirtauksia:
Enitharmon voihkii & itkee ahdistuneena ja tyrmistyneenä.

Silloin Los kohotti päänsä ja nousi käärmeisten ukkosten puvussa:

huudolla, joka järkytti kaikkea luonnollista äärimmäiselle navalle saakka, 10
hän kutsui kaikki poikiaan veritekojen vihankierteeseen.

FINIS

78
 LOSIN LAULU (1795)

Kuva:
Oberon ja Titania Havilan liljojen keskellä.
William Blake: The Song of Los (1795),
Kopio A: Levy 5 (Erdman), Objekti 5.
British Museum, Lontoo, Englanti.

79
The Song of Los (1795) käsittää kahdeksalta kuparilevyltä vedostettua, väritettyä sivua. Viisi kopiota on tiedossa.
The Song of Los täydentää neljän mantereen syklin – nämä neljä mannerta ovat ”neljä harppua”, joille Los laulaa
laulunsa Ikuisuuden muistojuhlassa. Runoelmat America: A Prophecy (1793) ja Europe: A Prophecy (1794) olivat
julkaistu jo edellä, joten The Song of Los sisältää syklin ensimmäisen ja viimeisen osan, Afrikka- jakson ja Aasia-
jakson. The Book of Los (1795)-runoelma voidaan nähdä tämän taiteellisen kokonaisuuden esinäytöksenä.

Teoskokonaisuus kertoo ihmiskunnan tarinan alkaen Adamista Eedenin puutarhassa ja päättyen Viimeiseen Tuomioon,
kuoleman riemuvoittoon ja vallankumouksen aikaansaamaan yleiseen ylösnousemukseen. Jakso nimeltä 'Afrikka'
(Blaken elinaikana orjuuden raskaasti varjostama maanosa) aloittaa runoelman kertomuksella ihmisen orjuutuksesta
moninaisten uskontojen toimesta aina Isaac Newtonin ja John Locken aikakauteen saakka. Afrikka-jakson viimeinen
rivi (4:32) toistuu America: A Prophecy-runoelman ensimmäisenä rivinä, joka jatkaa tarinaa kertomuksella Orcin
vallankumouksen puhkeamisella.

Europe: A Prophecy sijoittuu sykliin järjestyksessä kolmanneksi osaksi, joka päättyy kun vallankumous tavoittaa
Ranskan. Euroopasta kantautuva ulvonta nostattaa Aasian kuninkaat vastustamaan vallankumousta, mutta Orcin lieskat
ovat tulipatsas, joka herättää vainajat uudella ajattelutavalle samalla kun hauta iloitsee.

Blake jättää kertomuksen kehittelyn tähän. Sykli päättyy Aasia-jakson viimeiselle riville ja Afrikka-jakson tarinaan ei
tartuta enää uudelleen. Ilmeinen päätelmä kuitenkin on, että tuhatvuotinen valtakunta seuraa ylösnousemusta ja haudan
riemuvoitto hedelmöittää maaperän Uuden Aikakauden jälkikasvulle.

-S. Foster Damon: A Blake Dictionary – The Ideas and Symbols of William Blake. 1988, 377.

80
 LOSIN LAULU
LAMBETH Painanut W Blake 1795

LEVY 3
AFRIKKA
Tahdon laulaa Ikuisen Profeetan, Losin laulun.
Los lauloi sen neljälle harpulle Ikuisuuden pöytien luona.
Sydämenmuotoisessa Afrikassa
Urizen himmeni! Ariston vapisi!
Ja niin Laulu alkoi. 5

Adam seisoi Edenin puutarhassa:

Nooa Araratin vuoren laella.
He näkivät Urizenin antavan Lait Kansakunnille
Losin lasten käsien välityksellä.

Adam vapisi! Nooa himmeni! Mustana kasvoi aurinkoinen afrikkalainen 10

kun Rintrah antoi Abstraktin Filosofian Bramalle idässä:
(Yö puhui Pilvelle!
Katso näitä Ihmisenmuotoisia henkiä, jotka hymyilevät tekopyhinä. Sota
toinen toista vastaan; Anna heidän siis sotia; Ikuisten Elementtien orjia he ovat )
Nooa kutistui vesien alla. 15
Liekeissä Abram pakeni Kaldeasta.
Mooses katseli Siinain Vuoren laella synkän harhan muotoja:

Trismegistukselle Palamabron antoi abstraktin Lain:

Pythagoraalle, Sokrateelle & Platonille.

Ajat vyöryivät Harin poikien ylitse, aikakausi aikakauden jälkeen 20

Orc ulvoi Atlas-vuorella kahlittuna Mustasukkaisuuden kahleella.
Silloin Oothoon häilyi Juudan & Jerusalemin yllä
ja Jeesus kuuli Oothoonin äänen, hän (tuo surujen mies) vastaanotti
Ilosanoman surkealta Theotormonilta.

Ihmiskunta alkoi kuihtua, sillä terveet rakensivat 25

eristäytyneitä huoneita Rakkauden iloja peläten
ja ainoastaan sairaat propagoivat:
Niinpä Antamon kutsui Leuthan hänen mielihyvän laaksoistaan:
ja antoi Mahometille väljän Raamatun,
mutta pohjoisessa Sotha antoi Odinille Sodan Säännön 30
Diraladan tähden, sillä hän katsoi oikeudekseen vaatia ilonsa takaisin.

LEVY 4
Nämä olivat ne Kirkot: Sairaalat: Linnat: Palatsit:
Kuin verkot & ansat pyydystämään Ikuisuuden ilot ja kaiken muun erämaassa.
Kunnes Ikuisuus oli tuhottu & poispyyhitty kuin uni.
Siitä kauhun päivästä lähtien, jolloin Har ja Heva pakenivat
sen tähden, että heidän veljeskuntansa & siskonsa elivät Sodassa & Himossa. 5

81
Ja kun he pakenivat, he kutistuivat
kahdeksi kapeaksi, surulliseksi muodoksi:
Madellen matelijan lihassa
maankamaran sydämellä:
ja kaikki avarasta Luonnosta kutistui 10
heidän kutistuneiden silmiensä edessä.

Niinpä Losin ja Enitharmonin hirvittävä rotu antoi

Lait & Uskonnot Harin lapsille sitoen heitä yhä entisestään
kiinni Maahan: sulkien ja rajoittaen:
Kunnes Viiden Aistin Filosofia tuli valmiiksi 15
- Urizen itki & antoi sen Newtonin & Locken käsiin.

Pilvet vyöryivät raskaina Alppien yllä, Rousseaun & Voltairen ympärillä:

Ja Libanonin vuorien laella, Aasian kuolleiden Jumalien ympärillä:
& Afrikan autiomaissa, Langenneiden Enkelten ympärillä.
Albionin Vartijaprinssi liekehtii öisessä teltassaan. 20

LEVY 6
AASIA
Aasian kuninkaat kuulivat
ulvonnan kohoavan Euroopasta!
Jokainen heistä, jotka Verkko oli nujertanut,
hoiperteli nyt esiin muinaisesta, kudotusta Vankityrmästään,
sillä Aasian pimeys hätkähti 5
Orcin sakeasti loimuavia, ajatuksia luovia lieskoja.

Ja Aasian Kuninkaat seisoivat

huutaen sielunsa katkeruudessa:

Eikö Kuningas kutsu Nälänhätää kedolta?

Eikö Pappi Ruttoa kosteikosta? 10
Rajoittaa! Kauhistuttaa! Ohentaa!
Vuorten ja tasankojen asukkaat
täysin ravitsevan vaurauden päivänä
ja herkullisten laulujen yönä.

Eikö neuvonantaja sysää Köyhyyden 15

suitsiaan työteliäille?
Määrätäkseen työn hinnan
ja keksiäkseen allegorisia rikkauksia:

Ja yksityiset ihmisten nuhtelijat

kutsuvat tulenliekkejä Kaupungissa 20
savuavien raunioröykkiöiden tähden
Vaurauden & huikentelevaisuuden yössä
kääntääkseen ihmisen polultaan,
LEVY 7
katkaistakseen leivän kaupungista,

82
 että jäännös oppisi tottelemaan.

Että sydämen ylpeys katoaisi,

että silmien himo hukutettaisiin,
että herkkä korva jo lapsuudessaan 5
tehtäisiin tyhmäksi. Ja sieraimet suljettaisiin,
että opetettaisiin kuolevaisille madoille polku,
joka johtaa Haudan porteille.

Urizen kuuli heidän huutavan!

Hänen vavisten hulmuavat siipensä 10
liihottivat suunnattomina punaisten lieskojen yllä
vetäen epätoivon pilviä läpi Euroopan taivaiden
ja samalla kun hän kulki:
Hänen vaskiset, rautaiset ja kultaiset Kirjansa
sulivat maaperän yllä kun hän lensi 15
raskaasti hulmuten, ulvoen ja nyyhkyttäen.

Juudean yllä hän seisahtui

ja jäi paikoilleen muinaiseen sijaansa:
Hän levitti pilvensä Jerusalemin ylle.

Adam, maatuva luuranko 20

makasi valkaistuna Edenin puutarhan sijoilla
ja Nooa valkeana kuin lumi
makasi Araratin vuorten laella.

Silloin Urizenin ukkoset mylvivät äänekkäästi

ylhäältä hänen kudotusta pimeydestään käsin. 25

Raivoten eurooppalaiselle pimeydelle Orc

nousi kuin tulipatsas Alppien ylle
- kuin raivokkaan tulilieskan käärme!
Synkkä Maa
kutistui! 30

Ylös kuolleesta tomusta kalisevat luut luita vasten

yhtyvät: Vavisten kouristuksissa värisevä savi hengittää
ja kaikki liha seisoo alastomana: Isät ja Ystävät,
Äidit & Vauvat, Kuninkaat & Soturit:

Hauta kirkuu ilosta & vavahduttaa 35

Neidon tyhjää kohtua & kouristelee jyhkeää varttaan:
Hänen rintansa tuoksuu villiltä intohimolta:
ja maidolta & vereltä & kihelmöivältä viiniltä
ryntäyksen & huudon & tanssin virroissa,
ja vuoren laella, laaksossa ja tasangolla. 40

LOSIN LAULU päättyy.

Urizen itki.

83
84
 KOMMENTAARI

85
 Lyhenteet

B Harold Bloom: ”Commentary”. Teoksessa: William Blake: The Complete Poetry & Prose of William
Blake, David V. Erdman (toim.). New York: Archon Books, 1988.

O Alicia Ostriker: ”Notes”. Teoksessa: William Blake: The Complete Poems, Alicia Ostriker (toim.).
Harmondsworth, Middlesex: Penguin Books, 1977.

S Henry Summerfield: ”Notes on Criticism”. Teoksessa: Henry Summerfield: A Guide to the Books of
William Blake for Innocent and Experienced Readers. New York: Colin Smythe, 1998.

SH Suomentajan huomautus.

86
 TIRIEL (1789)

Yleistä

Kriitikot ovat erimielisiä sen suhteen, kuinka paljon Tiriel ennakoi Blaken epiikan myöhempiä uskomuksia ja
symboleja, mitkä lähteet ovat toimineet Tiriel-runoelman kaunokirjallisina esikuvina, onko Harin ja Hevan hahmoilla
arvostusta Blaken omissa silmissä ja myös sen suhteen, mitä Ijim ja Zazel merkitsevät. Bogen (1970, 157-158) ja
Behrendt (1979, 181) ovat epävarmoja, ovatko Har ja Heva Tirielin vanhemmat kirjaimellisesti vaiko vain
kuvaannollisesti.

Damon (1924, 71-783, 306) näkee, että Tiriel edustaa rappeutuvaa, tekopyhää uskontoa, Tirielin viisi tytärtä
symboloivat viittä aistia ja Tiriel-runoelma selvästi enteilee The Book of Urizen(1794)-runoelmaa. Säilyttäen
alkuperäisen tulkintansa tyttäristä, myöhemmin Damon (1967, 405-407) olettaa, että suuri osa Blaken mytologisesta
systeemistä oli jo kehkeytynyt hänen mielessään kun hän valitsee Lännen – sekä Tirielin sen kuninkaana –
symboloimaan kehoa sekä kertomuksen juoneksi tarinan materialistisen yhteiskunnan lopullisesta turmeltumisesta.
Yksimielisenä Damonin kanssa runoelman sosiaalisen sisällön keskeisyyden suhteen Frye (1947, 245) tulkitsee Zazelin
pojat Tirielin imperiumin proletariaatiksi kun taas Schorer (1946, 228) on taipuvainen näkemään Tirielin järjestämän
lastensa teurastuksen järjen ja sen edustaman autoritäärisen uskonnon nimissä järjestettynä heresioiden
tukahduttamisena. Hall (1970, 170, 175-176) havaitsee Mnethassa viettelijättären, joka pidättelee Tirielin vangittuna
materiaaliseen luontoon ja näin hänen mukaansa Mnetha ennakoi Valaa. Bentley (1967, 5) kuitenkin varoittaa
tulkitsemasta Blaken myöhemmän epiikan teemoja liian paljon tämän varhaisen runoelman valossa ja tyrmää näillä
perusteilla Tirielin viiden tyttären samastamisen viiteen aistiin. Perusteluidensa ohuudesta huolimatta Bindman (1977,
44-47) olettaa, että Hela – kontrastina Harille ja Hevalle – edustaa todellista taidetta ja juuri Helan välityksellä Tiriel
saavuttaa pelastuksensa, jota Tirielin kuoleman kielissä pidetty, valistunut puhe heijastelee.

Useat kommentaattorit ovat osoittaneet yhden tai useamman kaunokirjallisen lähteen tai prototyypin suuntaan Tiriel-
runoelman kohdalla. Bronowskin (1944, 41) tarkastelussa yhtymäkohdat William Shakespearen King Lear (1608)-
näytelmän kohdalla nousevat näkyvimmin esille. Rainelle (1968, I: 34-66) Tiriel näyttää olevan olennaisesti
goottilaiseen tai pohjoiseen tyyliin kerrottu uusi versio Sofokleen näytelmästä Kuningas Oidipus; Blaken Tiriel-
runoelma kun esittelee itserakkaan seniiliyden vallassa toimivan monarkin yhtälailla haluttomana luopumaan vallasta
uuden sukupolven hyväksi, koska monarkki ei usko ikuisuuteen, kun taas monarkin kohtaamat maisemat ja hahmot
heijastelevat swedenborgilaisen korrespondenssiteorian valossa muutoksia hänen tietoisuudessaan. Halloran (1971, 161-
179), joka tulkitsee Tiriel-runoelman ennakoivan The Marriage of Heaven and Hell (1790-1793)-teosta, näkee sen
perustuvan heprealaisen Raamatun Genesiksen 3. lukuun sekä John Miltonin Paradise Lost (1667)-runoelmaan ja
Blaken runoelman päähenkilön hän näkee olevan hyökkäys John Miltonin Isää Jumalaa vastaan. Samoilla linjoilla on
Behrendt (1979, 178), joka suurelta osin seurailee Schoreria (1946, 230) ja joka pitää Tirielin ja Helan välistä konfliktia
taisteluna järjen ja intohimon välillä. Gleckner (1959, 147) löytää Blaken Tirielissä vaikutteita Christopher Marlowen
Tamburlaine the Great (1588)-näytelmän päähenkilöstä sekä Sofokleen Oidipuksesta ja William Shakespearen
Kuningas Learistä. Bentley (1967, 14-15) vertailee Tirielin tarinaa ja Genesiksen Joosefin tarinaa sekä vihjaa – kuten
Beer (1969, 336) huomioi – että Tirielin korruptio on seurausta hänen harjoittamastaan orjuutuksesta (Tirielin luova
mielikuvitus on kuihtunut hänen harjoittamansa orjuutuksen prosessin myötä ja näin hänestä itsestään tulee tavallaan
orjiensa orja, mutta nuorena orjaksi myydyn Joosefin kohtalo on jokseenkin päinvastainen). Alkuperäislähdettä
korostava Gleckner (1959, 142-156) käsittelee ymmärtäväisesti runoelmaa Blaken ensimmäisenä yrityksenä luodata
Kokemuksen olotilaa ja ehdottaa, että Jumala lähettää Tirielin takaisin vanhempiensa Harin ja Hevan luokse antaakseen
hänelle mahdollisuuden hylätä vanhempiensa opettama vääristynyt uskonto ennen heidän paluutaan Viattomuuteen.

Damon (1924, 307; 1967, 174, 405) ehdottaa, että Har ja Heva edustavat uusklassista runoutta ja maalaustaidetta ja lisää
tähän vielä, että Har on sisäisessä ristiriidassa omaneduntavoittelun ja kristillisen anteeksiantamuksen välillä.
Tulkintansa kuvituksiin perustava Essick (1973, 52-59) yksilöi piirteet, jotka vahvistavat väitettä, jonka mukaan Har ja
Heva edustavat mielikuvituksettomia taiteita: Näihin lukeutuu se, että Har ja Heva ovat täydellisen uppoutuneita toinen
toisiinsa kun he kylpevät rentoina, ja myös Mnethan asun kreikkalainen leikkaus, mikä vahvistaa assosiaatiota

87
Mnemosyneen, joka antiikin Kreikan mytologiassa on muusien äiti. Toiset tulkitsijat ovat väittäneet, että Mnetha
edustaa musiikkia (Bindman 1977, 44) ja Harin ja Hevan leikki on parodia todellisen viattomuuden leikeistä, joita
Blake kuvaa The Songs of Innocence and Experience (1789-1794)-kokoelman ensimmäisen osan runossa Ecchoing
Green (Gleckner 1959, 150-151). Sisarusten heiveröinen olemus on nähty satiirina 1700-luvun rousseaulaisesta
uskomuksesta luonnontilan suopeudesta (Fisher 1961, 204), Har on nähty moraalilain jumaluutena (Sloss & Wallis
1926, II:276), Sisarukset Har ja Heva on nähty edustavan Aristoteleen vegetatiivista sielua (Hall 1970, 175-176) ja sen,
että Harilla on seksuaalinen suhde siskonsa kanssa, joka on tämän sallivaisen äitihahmon (Mnethan) kaksoisolento, on
nähty Blaken fantasiana viattomasta oidipaalisesta insestistä (Webster 1983, 33-38). Mellor (1974, 28-34) kuitenkin
uskoo, että iäkäs pariskunta on säilyttänyt suuren osan siitä, mikä on arvokasta viattomuudessa ja juuri he antavat
turvapaikan Helalle kun hänen isänsä Tiriel on kuollut: Tätä teoriaa tukee Bentleyn (1967, 24) havainto, jonka mukaan
Blaken kuvituksissa Har, Heva ja Mnetha on kuvattu viehättävinä, mikä herättää arvelun, jonka mukaan heidän
asuinsijansa on raamatullinen paratiisi.

Manonin (1967, 194-195) mukaan Ijim edustaa kansan joukkovoimaa ja taikauskoa. Vaikka Ijim on toistuvasti
yhdistetty taikauskoon, Stevenson (1971, 82) mukaan hän on vilpitön puritaani, Glecknerin (1959, 153) mukaan pedon
tasolle langennut ihminen, joka tosin on edelleen rehellinen, Fisherin (loc. cit. ) mukaan hän on todellinen primitiivinen
ihminen kontrastina valistuksen Noble Savagelle, Beerin (1969, 65) mukaan hän edustaa itsekeskeisyyttä, joka ei ole
vielä kokonaan rappeutunut, Hallin (1970, 175-176) mukaan hän edustaa Aristoteleen eläimellistä sielua ja Rainen
(1968, I: 61) mukaan hän edustaa kirkollista tyranniaa, joka törmää yhteen Tirielin poliittisen sortovallan kanssa.
Kaiken kaikkiaan todettava: Blake ei ole tarjonnut riittävästi johtolankoja Ijimin hahmon vakuuttavaa tulkintaa varten.

Kuitenkin Zazelin hahmon ja tämän poikien tulkinnat ovat vieläkin monipolvisemmat kuin Ijimin hahmon tulkinnat.
Damonin (1967, 406) mukaan Zazel edustaa omiensa juokossa halveksittua neroa, Fryen (1947, 245) mukaan hän
edustaa proletariaattia – Tirielin lakiuskonnon ”syntipukkia” - ja Beerin (1969, 341) mukaan Zazel edustaa
maanpäällistä elämää, josta Tiriel on harhaisesti vieraantunut. Behrendt (1979, 184) löytää Zazelin hahmossa täysin
vastaavan tappion kuin se, jonka kokee raamatullinen Saatana – rooli, jonka Halloran (1971, 176) yhdistää runoelman
loppujakson perusteella pikemminkin Tirieliin – ja Gleckner (1959, 154) selittää Zazelin uskottavasti Tirielin
rationaalisen uskonnon särkemänä mielenä. Bogenin (1970, 164) teoria, jonka mukaan Zazel on Charles James Fox
(1749-1806) ja Ijim on tämän kilpakumppani William Pitt nuorempi (1759-1806), voidaan käsitellä samasssa
yhteydessä kuin Erdmanin (1954a, 121-124 (133-138)) näkemys, jonka mukaan Blaken sokea monarkki Tiriel, joka
kerran oli Lännen kuningas, on todellisuudessa mieleltään sairastunut Yrjö III, joka on menettänyt Amerikan
siirtomaansa.

S: Oppineet ovat jäljittäneet Blaken runoelmassaan käyttämien nimien etymologiaa. Nimet 'Tiriel' ja 'Zazel' esiintyvät
Heinrich Cornelius Agrippa von Nettesheimin teoksessa De occulta philosophia libri tres (1531-1533; Englanniksi:
Three Books of Occult Philosophy, 1651) (Damon 1924, 306), mutta 'Tiriel' saattaa viitata myös englannin sanaan tyrant
(”tyranni”), heprean sanaan el (”jumala”) ja Hesekielin kirjan ylimieliseen Tyyroksen prinssiin (Hes. 28:13-16) (Bloom
1963, 30). Nimen 'Zazel' alkuperä taas myös saattaa olla demoni 'Azazel' (Damon loc. cit. ) tai Kolmannen Mooseksen
kirjan 'Azazel' (”Syntipukki”) (Lev. 16:10), minkä hepreankielisen sanan englanninkielisen merkityksen tarjoaa
marginaalissa englanninkielinen King James Version-raamatunkäännös. Nimi 'Ijim' on Emanuel Swedenborgin
helpommin äännettäväksi muunnettu versio hepreankielisestä sanasta Iim, jolle King James Version-
raamatunkäännöksen Jesajan kirjassa (13:22) annetaan merkitys ”saaren villipedot” (the wild beasts of the island) (Frye
1947, 242-243, 444n18). (SH: Heprealaisen Raamatun Jesajan kirjaan (34:14) Vanhan Kirkkoraamatun (1933/1938)
mukaan on kirjoitettu profetia Herran vihan johdosta autioituneesta Edomista:”Siellä erämaan ulvojat (hepr. tsîjîm
,”hyeenat”) ja ulisijat (hepr. ’îjîm, ”sakaalit”) yhtyvät, metsänpeikot (hepr. sâ’îr, ”vuohipukit, satyyrit”) toisiansa
tapaavat. Siellä yksin öinen syöjätär (hepr. lîlîth, ”yölintu, öinen velhotar”) saa rauhan ja löytää lepopaikan”.) S: Nimi
'Heva' on latinankielinen versio raamatullisesta nimestä 'Eeva'. Nimi 'Har' tarkoittaa hepreaksi samaa kuin 'vuori' , mikä
nimi ilmenee Paul Henri Mallettin teoksen englanninkielisessä Northern Antiquities-käännöksessä vuodelta 1770 (Raine
1968, I: 53). Nimi 'Mnetha' on likimain anagrammi nimestä 'Athena' (Damon loc. cit. ) ja johdos antiikin Kreikan
muistin jumalattaren nimestä 'Mnemosyne' (Bloom 1963, 33). Nimi 'Myranata' näyttäsi olevan yhdistelmä nimistä
'Myrina' ja 'Mauritania', jotka nimet ilmenevät Jacob Bryantin teoksessa A New System, or Analysis of Ancient

88
Mythology (1774-1776), jonka kuvittamiseen Blake osallistui (Bogen 1970, 157). Jacob Bryantin teoksen mukaan
kuningatar Myrinan hallintakauden aikana Mauritanian asukkaat yhä tunnustivat alkuperäistä luonnonuskontoa.

-Henry Summerfield: A Guide to the Books of William Blake for Innocent and Experienced Readers. 1998, 338-
341.

Yksityiskohdat

1:5. S: Tirielin pojat on selitetty taiteina ja tieteinä (Damon 1924, 72), isänsä ”kapinallisina ajatuksina” (Bronowski
1944, 41), Tirielin ”mielikuvituksellisina saavutuksina” (Bloom 1963, 31) ja Tirielin kaupunkeina (Frye 1947, 245).
Täysipainoisina ihmisinä, jotka harrastavat taiteita, he ovat saattaneet tilapäisesti paeta Tirielin rationalismista (Bentley
1967, 18).

1:9. S: Myratana – Tirielin inspiraatio (Damon 1924, 71) tai hänen ”voimansa” (Fisher 1961, 203).

1:21. ….käärmeet, ette pojat... S: Vrt. William Shakespeare: King Lear, IV. ii. 40 (Stevenson 1971, 76).

2:1-2. S: Vrt. John Milton: Samson Agonistes, II. 80-89. (ibid., 77).

2:1-52. B: Oman lähestyvän sukupuuttonsa havahduttamana Tiriel palaa sinne, minkä hän arvelee olevan maanpäällinen
paratiisi: Harin laaksot. Heprean sana 'har' tarkoittaa samaa kuin 'vuori', joten ”Harin laaksot” on kenties Blaken ironiaa
tai kenties tarkoituksellinen kontrasti Jesajan profetaaliselle huudolle ”jokainen laakso kohotetaan”. (Jes. 40:4).
Myöhemmin Blaken mytologian kehityksessä Harin laaksoista muodostuu alempi taso tai raja sille mielenvaltakunnalle,
jota Blake kutsuu nimellä 'Beulah' – Blakelle 'Beulah' on sama asia kuin 'Viattomuus'. Tiriel-runoelmassa Harin
laaksoista kuitenkin paljastetaan ainoastaan luonnollisen välinpitämättömyyden aspekti, jossa henkisesti loputonta
lapsuuttaan elävät tylsämielisinä vanhenevat hahmot, Har ja Heva, ovat Blaken (ironinen) versio Raamatun Genesiksen
Adamista ja Eevasta tässä karussa paratiisissa. Harin ja Hevan suojelija tässä valtakunnassa on Mnetha, joka on heitä
holhoava jumalhenki. Mnethan nimi on Blakella selvästi yhdistelmä nimistä Athena ja Mnemosyne – toisin sanoen
yhdistelmä antiikin Kreikan Viisauden jumalattaren sekä Muistin jumalattaren eli muusien äidin nimestä. Damon
(1924/1958, 307) samaistaa Harin ja Hevan 1700-luvun (uusklassiseen) maalaustaiteeseen ja runouteen, mutta omasta
mielestäni tämä on liiankin kapeakatseinen tulkintayritys. Mielestäni Blaken Har on luonnollinen ihminen, joka voi
välttää kuolemansa ainoastaan siten kuin Jonathan Swiftin Gulliverin matkat- romaanin Struldbrugsit: Nämä kun
vanhenevat alati ja ikuisesti, mutta eivät koskaan varsinaisesti tuhoudu tai kuole. Blaken Haria voidaan kenties myös
verrata Alfred Tennysonin Tithonukseen tai T.S. Eliotin Gerontioniin, sillä molemmat ikääntyvät ilman mielikuvituksen
uudelleensyntymää. Blaken mytologiassa Har oli alunperin Tirielin luoja, mutta nyt hän on jäänyt vangiksi
mielenvaltakunnassa, jossa Tiriel on korkein jumala.

3:1-36. B: Tässä kohtauksessa Tiriel havahtuu sen asian edessä, että hänen on valittava näistä kahdesta: joko säilyttää
roolinsa tyrannina tai: löytää jokin mielekäs pakotie ulos tästä asetelmasta. Jääminen luonnolliseen paratiisiin ei ole
hänelle mielekäs vaihtoehto, joten Tiriel vaeltaa jälleen autiomaahan, jossa hän on kuitenkin edelleenkin kykenemätön
näkemään, että hänen käsityksensä omasta itsestään on muututtava.

3:12-13, 20-21. S: Häkki (cage) saattaa merkitä konventionaalista metristä runoutta (Damon 1924, 71-72) ja laululinnut
saattavat viitata uusklassiseen lyriikkaan ja pastoraaleihin (Ostriker 1977, 880). Bogen (1970, 165) ehdottaa, että häkki
on sama asia kuin kirkko ja Har syöttämässä lintuja merkitsee uskonnonopetusta.

4:51-60. O: Nämä muodonmuutokset muistuttavat Proteuksen vastaavia teoksessa Ovidius: Metamorfooseja (VIII: 734-
738).

89
4:59..rupikonna...joka tahtoi kuiskutella korvaani....O: Tässä on muistumia John Miltonin Paradise Lost(1667) –
runoelman kohdasta jossa ”Saatana kyykistyi kuin rupisammakko lähentyen Eevan korvaa...” (IV: 800, suom. Yrjö
Jylhä).

4:76. S: Nimi 'Orcus' viittaa kreikkalais-roomalaiseen tuonelaan ja nimi 'Matha' saattaa olla korruptoitunut versio
englanninkielen sanasta matter (”materia”) (Damon 1924, 308). Viimeksi mainittu nimi ilmenee James Machpersonin
The Works of Ossian-eepoksessa (Damon 1965, 266).

O: Latinan sana 'orcus' tarkoittaa ”helvetti”. B: Latinan sana 'orcus' on täysin ilmeisesti Blaken myöhemmän epiikan
keskeisen hahmon nimeltä 'Orc' etymologinen alkuperä.

5:1-34. B: Blaken Tirielin sadattelu ja kiroukset ovat kenties vinoutunutta parodiaa Vanhan testamentin Jumalasta
kirouksineen ja vitsauksineen. Synkkien pilvien kuvaus Tirielin kohdalla on Blakella selvästi vihjaus nk. urizeniseen
tematiikkaan ja pilvistä esiin nouseva raunio on saattaa Blakella liittyä Raamatun Genesiksessä kuvatun
syntiinlankeemuksen vaikutuksiin inhimillisessä tietoisuudessa. Tirielin viisi tytärtä ovat sama asia kuin viisi aistia,
koska Tirielin valtakunta on sama asia kuin (ihmisen) fyysinen keho. Hela, joka tunnetaan skandinaavisessa
mytologiassa etenkin helvetin jumalattarena, on tässä ironinen nimitys, koska tässä Hela edustaa Tirielin kosketusaistia
- ja siis: tämän seksuaalisuutta. Tirielin kolmekymmentä poikaa ovat luultavasti Tirielin menneisyyden luomistöiden
vertauskuvia. - Näiden kohtalo toistuu Blaken The Book of Urizen- runoelmassa (IX: 94) , jossa Urizen hajottaa Afrikan
kolmekymmentä kaupunkia.

6:5. Tämä on se oikea ja valmistettu tie....O: Mahdollisesti ironinen viittaus John Miltonin The Ready and Easy Way to
Establish a Free Commonwealth (1660)-teokseen, joka on kirjoitettu epätoivon vallitessa poliittisen hajoamisen
kaudella.

6:1-49. B: Vanhentunut tyranni, Tiriel paljastaa tässä epäsuorasti oman seniiliytensä, koska hän kertoo ryhtyvänsä
uudelleen etsimään Harin laaksoja – ikäänkuin unohtaen, mitä siellä edellä tapahtui. Tiriel on sokea, mutta ei vielä
täysin avuton: Hänen kirouksensa muuttaa oman tyttärensä Medusan kaltaiseksi – ja näin turmellen itse oman
elinvoimansa ja elämänhalunsa viimeisenkin lähteen.

6: 43. Nouskoon käärmeitä … O: Näin Athena kiroaa Medusan Ovidiuksen teoksessa Muodonmuutoksia (IV:794-).

7:1-24. B: Kohtaaminen karkoittamansa Zazelin kanssa on Tirielille ironinen oppitunti siitä, miltä väkivaltaisesta
rikoksentekijästä tuntuu joutuessaan itse uhrin osaan.

SH: Nimi ’Zazel’ esiintyy Blaken epiikan keskeisiin vaikutteisiin lukeutuvassa teoksessa Heinrich Cornelius Agrippa
von Nettesheim: De occulta philosophia libri tres (1531-1533; Englanniksi: Three Books of Occult Philosophy, 1651),
mutta sen tausta lienee Blakella ollut myös heprealaisen Raamatun nimi ’Azazel’, joka muinaisjuutalaisuuden
kontekstissa liittyy läheisesti nk. syntipukki-rituaaliin. Eläinten oikeudet sydämen asiakseen ottanut henkilö huomaa
Tooraan perehtyessään kauhukseen, että muinaisjuutalaisuuteen kuului eläinuhreja - yksi tällainen muinaisjuutalainen
rituaali oli juuri nk. syntipukki-rituaali. Syntipukki-rituaali on yhdistetty rabbiinisen juutalaisuuden suurimpiin
kuuluvan juhlapyhän, ”sapattien sapatin” eli syksyisen Suuren Sovituspäivän (hepr. Jom Kippur) viettoon. Syntipukki-
rituaali ei kuulu enää Jom Kippur-juhlan viettoon modernin rabbiinisen juutalaisuuden piirissä, mutta vielä Jeesuksen
ajan temppelijuutalaisuudessa sen arvellaan olleen edelleen aktiivisessa käytössä. ( Illman & Harviainen 2003, 68-69;
Ahituv 2007, 2: 763-764). Jom Kippur-juhlan vietto on säädetty Leviticuksen eli Kolmannen Mooseksen kirjan 23.
luvussa, mutta syntipukki-rituaali on kuitenkin kuvattu hieman aikaisemmin Leviticuksen 16. luvussa. Sekä syntipukki-
rituaalissa että Jom Kippur-juhlasssa on kysymys synneistä ja varsinkin syntien kollektiivisesta sovittamisesta Herran
edessä, joten niiden yhdistäminen toinen toisiinsa lienee ollut muinaisjuutalaisuudessa (nurinkurisesti?) sangen loogista
– myös 16. luvun viimeiset jakeet vaikuttavat selvästi viittaavan Jom Kippur- juhlaan, jota nimenomaisesti vietetään
”seitsemännessä kuussa (ts. tishri-kuussa), kuukauden kymmenentenä päivänä”(Lev. 16:29).

90
 Leviticuksen 16. luvussa kerrotaan, kuinka Herra puhuu Moosekselle ja käskee tämän antaa Aaronille
ohjeet, miten suorittaa syntipukki-rituaali. Rituaaliin kuuluu mullikan (ks. nuori urosnauta) uhraaminen syntiuhriksi ja
oinaan (ks. kuohittu pässi) uhraaminen polttouhriksi, mutta merkitsevästi myös kahden kauriin asettaminen
ilmestysmajan eteen. Tällöin Aaronin tulee heittää arpaa, kumpi kauriista on sovelias Herralle ja kumpi Azazelille. Se
kauris, joka katsotaan Herralle otolliseksi, surmataan ja poltetaan rituaalisesti syntiuhrina pyhäkön sovittamiseksi.
Syntipukki on kuitenkin paradoksaalisesti juuri se toinen kauris, joka jätetään henkiin: Tämän kauriin päälle Aaronin
tulee laskea kätensä ja tunnustaa kansan synnit. Lopuksi syntipukki ajetaan autiomaahan Azazelille, jossa sen osaksi
tulee symbolisesti kantaa koko kansakunnan syntejä (Gilbrandt, Polfus, Luoto & Nieminen 1988, I: 131: ”Asasel”).
Kauris siis on sama asia kuin urosvuohi, vuohipukki (lat. Capra aegagrus hircus, hepr. sâ’îr, sananamukaisesti:
”karvainen (paholainen)”, VKR: Lev. 17:7: ”metsänpeikko”). Mainittava kuitenkin, että talmudisen rabbiinisen tradition
valossa myös Azazelille luovutettu kauris surmataan rituaalisesti ajamalla se autiomaassa korkean kallionkielekkeen
reunan yli, jolloin pudotessaan se ruhjoutuu kuoliaaksi.
Sana ’syntipukki’ on usein ymmärretty olevan sanatarkka käännös hepreankielisestä Leviticuksen 16.
luvussa ilmenevästä nimisanasta ’Azazel’ (’ájin-chatef pátach-zájin-pátach-’âlef-zájin-sérê-lâmäd; vrt. KJV: ”scape-
goat”, vrt. LXX: tragos apopompaíos, suom. ”pois-lähetetty vuohi”), mutta tarkempi suomennos lienee kuitenkin
”Jumalan naarasvuohi” ( Vrt. hepr. ’ez, suom. ”naarasvuohi, kili, vohla”) ja/tai ”Jumalan hylkäämä” (vrt. hepr. qal. ’zv =
”jättää, hylätä, luopua jostakin” ). Mahdoton ei ole myöskään suomennos ”Jumalan voima”, mutta ei myöskään
”Jumalan mahtailija” tai ”Jumalan uhmaaja” (vrt. herp. subst. ’oz=”voima, valta, lujuus, kestävyys”; adj. ’az= 1.
”voimakas, vahva, väkevä”, 2. ”voimansa tunnossa oleva, uhmaava, tyly”; verbi: qal. ´zz= 1. ”olla voimakkaampi,
osoittaa ylivoimaansa”, 2. ”kuvitella itsestään liikoja, uhmata, uhota, ylvästellä”). (Abarim Publications’ Biblical
Dictionary: ”Azazel”. Vrt. Liljeqvist 2003, 342-343). Talmudisen rabbiinisen tradition valossa nimen ’Azazel’
etymologinen tausta on kuitenkin hepreankieliset sanat ’oz (”rosoinen, karkea, kova, vankka”) ja ’el (”väkevä, vahva”),
jolloin sen merkitys voisi olla ”kova väkevä” ja/tai ”vahva vuori”. Kaikkein lähimmäs totuutta lienee kuitenkin osunut
Jewish Encyclopedian ”Azazel”-artikkeli, jonka kirjoittajat kiteyttävät: ”Azazel, joka voidaan nähdä eräänlaisena
Saatanan esivalmisteluna, on Saatanan ohella eräs mystisimpiä pyhien tekstien yli-inhimillisiä hahmoja; Heprealaisen
Raamatun muista nimistä poiketen tämän nimen merkitys on jäänyt epäselväksi.” Mainittava vielä, että
Varhaiskristillisiin apokryfisiin teoksiin lukeutuvassa (etiopialaisessa) Eenokin kirjassa ’Azazel’ esiintyy langenneiden
enkelten johtajana, joka opetti ihmiskunnalla moninaisia ”lumouksia” ennen vedenpaisumusta – Eenokin kirjan 7. ja 8.
luvun mukaan näihin lukeutuvat mm. aseiden valmistus ja sodankäynti sekä oman kehonsa ehostaminen ja
koristaminen. Azazelin opetukset johdattivat ihmiskunnan raamatulliseen vedenpaisumukseen johtaneeseen pahuuteen
ja epäpuhtauteen, joka heltyi vasta kun enkeli Rafael vangitsi Azazelin Dudaelin luolaan odottamaan Viimeistä
tuomiota. Eenokin kirja siis ei sisälly nk. khalkedonilaisten kirkkokuntien (idän ortodoksinen kirkko, katolinen kirkko,
protestanttiset kirkot) Pyhän Raamatun virallisiin kaanoneihin, mutta siihen viitataan selvästi Uuden testamentin
kirjoituksiin lukeutuvassa Juudaksen kirjeessä (1:14-) ja se sisältyy myös orientaalikristillisen Etiopian ortodoksisen
Tewahedo-kirkon viralliseen Pyhän Raamatun kaanoniin (McCurdy, Kohler, Husik, Jastrow & Jastrow 2011, II: 365-;
vrt. Levänen 2018, 5-).

8:1-29. B: Tirielin itseinho on syntynyt ymmärryksestä, joka on kuitenkin herännyt aivan liian myöhään. Rivin 8:9
kysymykseen löytyy vastaus Blaken The Marriage of Heaven and Hell – teoksen viimeiseltä riviltä. Vrt. myös Visions
of the Daughters of Albion (4:22).

8:12-22. S: Damon (1967, 406) uskoo Jean-Jacques Rousseaun kasvatusfilosofisen ajattelun vaikuttaneen tähän
jaksoon.

8:23-27. Pakotettuna rukoilemaan vastentahtoisesti ….O: Tirielin tarina perustuu Saatanan rooliin John Miltonin
Paradise Lost (1667)-runoelmassa. John Miltonin runoelman Saatanaa pakotetaan palvomaan Herraa, mutta Saatana
kapinoi ja niin Saatanasta tulee paratiisin viekas käärme. John Miltonin Paradise Lost- runoelman jaksossa X: 507-577
Saatana ja tämän seuraajat pakotetaan ensin muuttamaan muotoaan käärmeenhahmoisiksi ja sitten syömään Hyvän – ja
pahantiedonpuu hedelmää, joka muuttuu tuhkaksi.

91
 Kirjallisuus

-Abarim Publications’ Biblical Dictionary 2011. ”Azazel”.

https://www.abarim-publications.com/Meaning/Azazel.html (18.1.2021).
-Ahituv, Shmuel 2007 (1972). “Scapegoat”. Teoksessa Encyclopedia Judaica – The Second Edition, Fred Skolnik &
Michael Berenbaum (toim.). Macmillan Reference USA & Keter Publishing House. 2007, 2: 763-764.
https://www.jewishvirtuallibrary.org/azazel (Luettu 13. 11. 2022).
-Beer, John 1969. Blake's Visionary Universe. Manchester: Manchester University Press; New York: Barnes and
Noble.
-Behrendt, Stephen C. 1979. 'The Worst Disease': Blake's Tiriel. Colby Library Quaterly, XV (Sep. 1979), 175-187.
-Bentley, Gerald E., Jr. (toim.). 1967. William Blake: Tiriel. Oxford: Clarendon Press.
-Bindman, David 1977. Blake as an Artist. Oxford: Phaidon; New York: Dutton.
-Bloom, Harold 1963. Blake's Apocalypse: A Study in Poetic Argument. New York: Doubleday.
-Bogen, Nancy 1970. A New Look at Blake's Tiriel. Bulletin of New York Public Library, LXXIV ,(1970), 153-165.
-Bronowski, J. 1944. William Blake 1757-1827 - A Man Without a Mask. London. Secker and Warburg.
-Damon, S. Foster 1958 (1924). William Blake: His Philosophy and Symbols. Gloucester, Mass. : Peter Smith.
-Damon, S. Foster 1988 (1967). A Blake Dictionary: The Ideas and Symbols of William Blake. Hannover and London:
University Press of New England for Brown University Press.
-Erdman, David V. 1954a. Blake: Prophet Againts Empire: A Poet's Interpretation of the History of His Own Times.
Princeton: Princeton UP.
-Essick, Robert N. 1973. The Altering Eye: Blake's Vision in the Tiriel Designs . Teoksessa William Blake:
Esssays in honour of Sir Geoffrey Keynes, Morton D. Paley & Michael Philips (toim.), 50-65.
-Fisher, Peter F. 1971 (1961). The Valley of Vision: Blake as Prophet and Revolutionary. Toronto and Buffalo:
University of Toronto Press.
-Frye, Northrop 1962 (1947). Fearful Symmetry: A Study of William Blake. Boston: Beacon Press.
-Gilbrandt, Thoralf, David A. Polfus, Valtter Luoto, Pekka Nieminen (toim.) 1988. Iso Raamatun tietosanakirja. Osa 1.
Ristin Voitto ry.
-Gleckner, Robert F. 1959. The Piper and the Bard: A Study of William Blake. Detroit: Wayne State UP.
-Hall, Mary S. 1970. Blake's Tiriel: A Visionary Form Pedantic. Bulletin of New York Public Library, LXXIV
(1970), 166-176.
-Halloran, William F. 1971. Blake's Tiriel: Snakes, Curses and a Blessing. South Atlantic Quaterly, LXX (1971),
161-179.
-Illman, Karl-Johann & Tapani Harviainen 2003 (1998). Kuka on juutalainen?. Teoksessa Juutalainen kulttuuri,
Tapani Harviainen & Karl-Johann Illman (toim.). Helsinki: Otava, 45-82.
-Levänen, Tuomas 2018. Johdanto. Teoksessa Neljä Eenokin kirjaa, Timo Suutari (toim.). Helsinki: Pyhän
Maan Kristityt ry & Books on Demand, 5-.
-Liljeqvist, Matti 2004. Heprea-suomi, Aramea-suomi – Vanhan testamentin sanakirja. Aikamedia Oy.
-McCurdy, Fredrick, Kaufmann Kohler, Isaac Husik, Morris Jastrow Jr. & Marcus Jastrow 2011 (1906). ”Azazel
(Scapegoat, Lev. Xvi. , A. V. )”. The unedited full-text of the 1906 Jewish Encyclopedia. II: 365-367.
http://www.jewishencyclopedia.com/articles/2203-azazel (18.1. 2021).
-Mellor, Anne Kostelanetz 1974. Blake's Human Form Divine. Berkeley: University of California Press.
-Milton, John 2000 (1933). Kadotettu Paratiisi: Runoelma (Alkuteos: Paradise Lost, 1667 ). Suomentanut Yrjö Jylhä.
Elämäkerran ja selitykset kirjoittanut Eino Railo. Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö.
-Pyhä Raamatttu 1933/1938. XI/XII yleisen Kirkolliskokouksen vuonna 1933/1938 käyttöön ottama suomennos.
Helsinki & Turku: Suomen pipliaseura. Raamattu.uskonkirjat.net. https://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible
(23.9. 2018).
-Raine, Kathleen 1968. Blake and Tradition. 2 vols. Princeton: Princeton University Press.
-Schorer, Mark 1946. William Blake: The Politics of Vision. New York: Holt.
-Sloss, D.J. & J.P.R. Wallis (toim. ) 1926. The Prophetic Writings of William Blake. 2 vols. Oxford: Clarendon Press.
-Stevenson, W. H. (toim. ) 1971. The Poems of William Blake. London: Longman; New York: Norton.
-Webster, Brenda S. 1983. Blake's Prophetic Psychology. London and Basingstoke: Macmillan.

92
 RANSKAN VALLANKUMOUS: ENSIMMÄINEN KIRJA (1789)

Yleistä
The French Revolution(1791) on tarvinnut osakseen vain suhteellisen vähän selittelyä, koska se on verrattain
suoraviivainen runoelma. Damon (1958, 81) ja häntä seuraava Orel (1973, 38-39) ovat kiitelleet Blaken reiluutta
konfliktin molempia osapuolia kohtaan. Erdmanin (1954a, 148-159 (162-174)) aivan erityisen arvokas selonteko
runoelmasta valaisee historiallista sisältöä ja huomioi, että Blake käsittelee runoelman lyhyttä toiminnan jaksoa kuin
”Tuomion Päivää tai Ylösnousemuksen Aamua”. Esitellen kuinka Blake yhdistelee historiaa, psykologiaa ja univeraalia
näkyä, Bloom (1963, 63-69) vakuuttaa, että Blaken teksti on olennaisesti valmista ja viimeisteltyä. Howard (1984, 57)
uskoo, että seitsemän Bastiljin vankilan tornia edustavat seitsemää erilaista sorron muotoa, joiden kunkin käsittelyyn
Blake omisti yhden runoelmansa kirjan. Halliburton (1966) osoittaa valaisevassa The French Revolution(1791)-
runoelman ja America: A Prophecy (1793)-runoelman vertailussaan, että jälkimmäinen käsittelee vallankumousta
onnistuneemmin visionäärisestä perspektiivistä, jossa tapahtumakaaren koko kesto on olemassa ikäänkuin samalla
hetkellä: Tällaista esitystapaa hyödyttää historiallisten ja symbolisten hahmojen selvä erottelu, eikä America: A
Prophecy- runoelmaa raskauta The French Revolution- runoelman tavoin hämmentävän moninaisin merkityksin
varustettu, kaikkialla läsnäoleva ja vallitseva pilven symbolinen mielikuvakaan. Halliburtonin (1966) tarkkanäköisiä
havaintoja ei kumoa Beerin (1968, 95-106) väite, jonka mukaan The French Revolution-runoelman symboliikka on
täsmällisempää kuin ensin vaikuttaa, eikä liioin Halloranin (1970) huolellinen ja innoittunut tutkimus The French
Revolution-runoelman rakenteesta. Beer (1968) on oikeassa korostaessaan pimeyden ja valon eli näyn kokonaisvaltaista
vastakkaisuutta ja hän myös väittää, että Blaken tyytyväisyyttä vallankumousta kohtaan haalensi vakava ahdistus siihen
liittyvän väkivallan johdosta. Yhtyen Bloomin näkemykseen, että runoelma on valmis ja viimeistelty sekä Halliburtonin
näkemykseen, että runoelman tarinankertojan näkökulma on ajaton, Halloran(1970) puolustaa runoelman profetaalista
luonnetta ja esittää, että teos on kirjoitettu välttämättömästä, selvemmästä juonestaan huolimatta tarkoin Johanneksen
ilmestyksen esikuvan mukaisesti. Kuten Kristillisen Raamatun viimeinen kirjakin, jonka kaikuja Blaken runoelmassa
selvästi on, The French Revolution muodostuu seitsemästä kohtauksesta, jotka tapahtuvat kolmella eri näyttämöllä:
taivaalla, Pariisissa ja Bastiljissa, joiden vastineita Johanneksen ilmestyksen esityksessä ovat taivas, maa ja helvetti.
Halloran uskoo, että Blaken alkuperäinen tarkoitus tässä teoksessa oli kunnioittaa runosäkein yhteiskunnan
väkivallatonta muodonmuutosta ja päättää runoelmansa vastakohtaisuuden verettömään yhteensovittamiseen: Halloran
jättää huomiotta sen, että runoelmansa viimeisillä riveilläkään Blake ei kuvaa vanhollisen hallitsevan yläluokan selvää
sisäistä muutosta.

Suuri osa tähän Blaken varhaiseen runoelmaan kohdistuvasta mielenkiinnosta perustuu niihin runoilijan myöhempien
ilmaisutapojen ituihin, joita teos sisältää (vrt. Erdman 1954a, 150(165)). Paley (1970, 52-53) kiinnittää huomiota siihen
tapaan, jolla Blake käyttää yön, metsän ja tähtien symboliikkaa kuvatessaan monarkistisen ja aristokraattisen hallinnon
murenemista.

-Henry Summerfield: A Guide to the Books of William Blake for Innocent and Experienced Readers (1998), 365-
366.

Yksityiskohdat
r. 1:1. S: Näky laskeutuu uudistamaan profetian hengen, jonka ilmaisemisen johdosta ensimmäisen tornin mies on
vangittu (vrt. r. 2:28) (Howard 1984, 57).

r. 1:2. Prinssi....O: ks. Ranskan kuningas Ludvig XVI (1754-1793), joka hallitsi vuosina 1774-1792.

r. 1:7. Necker....SH: ks. Jacques Necker (1732-1804), Ludvig XVI.n valtakauden suosittu ranskalais-sveitsiläinen
rahaministeri, joka tunnetaan sittemmin ranskalaisessa kirjallisuushistoriassa Anna Louise Germainen eli Madame
Staëlin isänä. Jacques Necker oli anti-aristokraattinen uudistaja, joka erotettiin virastaan 11.7.1789. Asian johdosta
Pariisissa nousi yleinen mellakka. Bastiljen valtauksen jälkeen Necker kutsuttiin takaisin virkaansa, mutta hän oli jo
sairas ja huonokuntoinen eikä enää pystynyt entiseen. Hän menetti kansansuosionsa, erosi vuonna 1790 ja eli
loppuikänsä linnassaan Sveitsissä (Aubry 1962, II, 588).

r. 1:8. heräämään viidentuhannen vuoden unesta....O: Blake käyttää tässä vanhaa juutalais-kristillistä traditiota, jonka
mukaan maailma luotiin 4004 eKr, ja täydet 6000 vuotta täytettyään – jotka nyt olivat lähellä täyttymistään – toisivat

93
tullessaan Johanneksen ilmestyksessä profetoidun tuhatvuotisen valtakunnan (Ilm. 20:1-6, vrt. tässä: rivi 5:90).
Viisituhatta vuotta on Blaken mielestä Jumalan maailmansuunnitelmassa monarkialle määrätty maailmanaika.

SH: Blaken The French Revolution-runoelman millenarismista ja sen kontekstista kertoo myös esim. M. H. Abrams:
Natural Supernaturalism - Tradition and Revolution in Romantic Literature (1973, 56-, 332, 339-342. 363-) ja Morton
D. Paley: Apocalypse & Millennium in the English Romantic Poetry (2003, 47-51). Vrt. Mikael Agricola: ”Maailma
seisoo kuusituhatta vuotta, sen jälkeen se sortuu. Kaksituhatta vuotta ilman lakia. Kaksituhatta vuotta lain alla.
Kaksituhatta vuotta Kristuksen aikaa. Jos nämä vuodet eivät täyty, syynä ovat suuret ja lukemattomat syntimme.” (Simo
Heininen: Mikael Agricola – Elämä ja teokset. 2007, 211). Mikael Agricolan apokalyptisen ajattelun merkittävä
aatehistoriallinen tausta on Beda Venerabiliksen (672/673-735) ajanlaskua käsittelevä De temporum ratione-teos, joka
saattaa olla myös Blaken millenaristisen ajattelun keskeinen aatehistoriallinen lähde. Bedan mukaan Jeesus
Nasaretilaisen syntymä sijoittuu vuoteen 3952 Anno Mundi eli maailman luomisen jälkeen; Tämän ajanlaskutavan
mukaan vuosi 2000 Anno Domini eli Jeesuksen Kristuksen syntymän jälkeen oli siis vuosi 5952 Anno Mundi.

r. 2:13. Neljäkymmentä miestä....O: Kuninkaallisen neuvoston jäsenten lukumäärä on Blaken omaa keksintöä.

r. 2:16. O: 'Kansanedustajat' (engl. The Commons) on Blaken oma nimitys kolmannen säädyn eli porvariston edustajille,
jotka kokoontuivat Versaillesissa toukokuussa ja kesäkuussa vuonna 1789. Blake antaa lukijansa ymmärtää, että tämä
kolmannen säädyn kokoontuminen oli samanaikainen kuninkaallisen neuvoston kokoontumisen kanssa.

r. 2:18. O: Bastilji oli linnoitus ja valtionvankila Pariisin keskustassa, joka joutui kansanjoukon vihan kohteeksi
Ranskan suuren vallankumouksen myllerryksessä vuonna 1789. Tuhannen miehen armeija ja seitsemän vankilatornia
ovat Blaken omaa keksintöä, jolla viimeksi mainitulla tosin on tavallaan on kaikuja tosipohjasta: linnoituksessa oli
valtauksen hetkellä seitsemän vankia. S. Foster Damon: William Blake – His Philosophy and Symbols (1958, 314) on
tulkinnut seitsemän vankia seuraavasti: (1) runoilija, (2) vangittu kuninkaallinen, - Blaken kerronta tuo suuresti tässä
kohtaa mieleen 1600-luvun kuuluisan tarinan ”Rautanaamiosta”, jonka tematiikkaa Alexandre Dumas sittemmin
hyödynsi Muskettisoturit-romaanisarjansa viimeisessä osassa Le Vicomte de Bragelonne, ou Dix ans plus tard (1847,
”Bragelonnen varakreivi eli muskettisoturien viimeiset urotyöt”), (3) skismaatikko, joka tässä kohtaa edustaa
uskonnonvapautta, (4) todellinen uskonto, joka hylkää valtion mahdin, (5) sananvapauden edustaja, (6) hyväntahtoinen
ihminen, joka on rappeutunut hovin hyväksikäyttäjäksi, (7) patriootti, jonka vapaudenkaipuu on ajanut mielisairauteen.

r. 2:26-3:47. La Macabre…L’ Obscurité…Homicidium…Religiosus…L’Archisme…Le Fatalisme…Ego sum qui sum….

SH: Olen tähän jaksoon valinnut hyvin vapaan käännöstekniikan, johon olen sujauttanut myös ranskaa ja latinaa. Blake:
…den nam’d Horror…tower nam’d Darkness…tower named Bloody…den nam’d Religion…tower nam’d Order…den
nam’d Destiny…tower nam’d God. Ilmaus ’Ego sum qui sum’ on sama, jolla Jumala kuvailee itseään Exoduksessa
(3:14-15) latinankielisen Vulgata-käännöksen mukaan. Tämän ilmaisun vastine kreikankielisessä Septuagintassa on
’Ego eimi ho on’ ja heprealaisen Raamatun masoreettisessa tekstissä ’ehjê ašer ehjê’, jonka merkityksinä on nähty paitsi
”Olen se, joka olen” myös mm. ”Tulen siksi, miksi tulen” ja ”Osoittaudun siksi, miksi osoittaudunkin”, mutta jopa
”Tulen olemaan, koska tulen olemaan” ja ”Olen sitä, mitä mieleni ikinä tekee”. Vanha Kirkkoraamattu (1933/1938)
kääntää tämän ilmaisun sanoin: "Minä olen se, joka minä olen".

r. 4:59. Mutta raskaiden kulmien mustasukkaisuudet …...O: Tämä ukkospilvihahmo esiintyy tässä Blakella ”valon” (r.
3:53) ja ”tulen henkien” (r. 4:54) narratiivisena vastavoimana: Vanholliset aristokraatit uudistusmielisen kolmannen
säädyn vastavoimana. Kuninkaallinen neuvosto kokoontui kuitenkin Versaillesissa, ei Louvressa.

r. 4:62. Ääni taukoaa....O: ks. ”Ranskan voimakas ääni” (r. 2:15).

r. 4:68-. O: Kuninkaallisen neuvoston kokoontumista kuvaava jakso on Blaken omaa keksintöä.

r. 5:74-78. Kätkekää eläviltä! …. Kätkeytykäämme tuhkaan.....O: Blaken mielessä on ollut tässä kenties Johanneksen
ilmestyksen kohta, jossa kerrotaan, kuinka maan kuninkaat ja ylimykset ja sotapäälliköt ja rikkaat ja väkevät ja kaikki
orjat ja vapaat kätkeytyivät luoliin ja vuorten rotkoihin ja sanoivat vuorille ja kallioille: "Langetkaa meidän päällemme
ja kätkekää meidät hänen kasvoiltansa, joka valtaistuimella istuu, ja Karitsan vihalta!” (Ilm. 6:15-16).

r. 5:80...sydäntuli (the central fire)...S: Tämä mielikuva perustuu ajatukseen ”palavasta, nestemäisestä laavamassasta”,
jonka Blaken tavoin vallankumousta sympatisoinut Erasmus Darwinin uskoi hallitsevan maapallon keskustaa (Worrall
1975, 407).

r. 5:83. O: Burgundin Herttua on tässä yhteydessä Blaken omaa keksintöä, sillä viimeinen Burgundin herttua kuoli
vuonna 1714. Blake käyttää tätä nimitystä kahdessa merkityksessä: Ensinnäkin hän asssosioi hahmon viinitarhoihin ja

94
sotatantereen ”viininpuserrukseen”, jonka taustalla on selvästi Jesajan kirja (63.luku) ja Johanneksen ilmestys (14:19).
Toiseksi nimi näyttää olevan viittaus Edmund Burke'n(1729-1797) hahmoon, jonka teoksen Reflections on the
Revolution in France (1790) konservatiivisia ajatuksia Burgundin Herttuan puhe heijastelee.

r. 5:87-88. S: Fryen (1947, 203) mukaan nämä rivit esittävät Burgundin Herttuan Sikstiiniläismadonnan kammottavana
karikatyyrinä, sillä hänen sotaisan olemuksensa johdosta lukemattomat lapset saavat surmansa.

r. 5:89. ...marmorista rakennettu taivas...S: Ilmaus viiittaa sekä kuninkaalliseen palatsiin että ancien regimeen. (vrt.
Bloom 1963, 65).

r. 5:89-90. ...niittävätkö Atlanttisten vuorten niittäjät lakoon kaiken tämän kuudentuhannen vuoden tähtitaivassadon? O:
Kuvaus tähdistä, jotka syöstään taivaalta, löytyy Johanneksen ilmestyksestä (Ilm. 16:13 ja Ilm. 12:3-4). Viimeisen
sadonkorjuun profetia löytyy niinikään Johanneksen ilmestyksestä (Ilm. 14:15-6).

Blaken viittaus ”Atlanttisiin vuoriin” liittyy hänen näkemykseensä, jonka mukaan Britteinsaaret ja Amerikka olivat
kerrran muinaisuudessa osa yhtä ja samaa mannerta, joka maayhteys on nyttemmin kuitenkin kadotettu Atlantin
valtameren vesimassojen tulvimisen tähden – samoin kuin kadonnut on Platonin kuvaama Atlantiksen saari.

r. 6a:99… rikastuttaakseen laihaa maaperää....O: Ilmaus perustuu kansanperinteeseen, jonka mukaan taistelujen verellä
kasteltu maaperä muuttuu hedelmälliseksi.

r. 6a:100. tähtijoukkonne ...O: ks. Armeijat.

r. 6a:104. kunnes Lafayette osoittaa sormellaan …..O: Tässä Blaken sepittämässä kohtauksessa Burgundin Herttua
odottaa Marie Joseph Motier de Lafayetten (1757-1834) komentaman kansalliskaartin hyökkäävän kolmannen säädyn
dominoimaa kansalliskokousta vastaan. Todellisuudessa Lafayette nimettiin kansalliskaartin johtajaksi vasta 15.7. 1789.

r. 7a:109. Necker, nouse ja hylkää kuningaskunta... O: Kuningas Ludvig XVI erotti liberaalit ministerineuvostostaan ja
karkoitti Jacques Neckerin Sveitsiin 11.7.1789.

r. 6b:116-120. SH: David V. Erdman kirjoittaa laitoksen David V. Erdman (toim.): The Complete Poetry & Prose of
William Blake (1988, 816) tekstikriitttisessä jaksossa näihin riveihin liittyen: ”Painetussa lähteessä rivit 116-120
seuraavat välittömästi riviä 104. Kuitenkin hyvin ilmeisesti tässä on tapahtunut kopiontivirhe, sillä painettu lähde
vääristää Burgundin Herttuan, Ludvig XVI:n ja Neckerin kanssakäymisen. Tässä ilmenevän esitystavan puolesta (jonka
G.E. Bentley Jr. on hyväksynyt) argumentoi William F. Halloran: January 1968 Bulletin of New York Public Library. ”

r. 7b:126-127. ...kuin alisesta hornasta nousseena Pariisin arkkipiispa kohottautui....rikinkatkuisen savun vyöryessä. O:
Arkkipiispalla, joka edustaa tässä papiston etuoikeuksia, on saatanallisia ominaisuuksia. Arkkipiispan näky (rivit 7:130-
8:150) muistuttaa heprealaisen Raamatun Jobin kirjan Elifaksen puhetta (Job. 4:13-20), jossa Elifas mm. kysyy: ”Onko
ihminen vanhurskaampi kuin Jumala, onko mies puhtaampi kuin Luojansa?” Arkkippiispa pelkää kansanjoukkojen
jumalattomuuden enteilevän kuninkaallisten ja kirkollisten etuoikeuksien kukistumista.

r. 9:159. Aumont....O: Aumontin herttua – eli Louis Marie Céleste d'Aumont (1762-1831) kieltäytyi hyväksymästä
kansalliskaartin johtoasemaa Bastiljen vankilan valtauksen edellä.

r. 9:163. Abbe de Sieyès....SH: Emmanuel Joseph Sieyès (1748-1835) oli liberaali kirkonmies, poliittinen kirjoittaja ja
poliitikko, joka kirkollisesta taustastaan huolimatta esiintyi Pariisin kolmannen säädyn edustajana eikä papiston
muodostaman ensimmäisen säädyn edustajana: Chartresin piispan apulainen tunnetaan vallankumouksellisten lehtisten
kirjoittajana, joista kuuluisin on Qu'est-ce que le tiers-état? (1789, ”Mitä on kolmas sääty?”) (Aubry 1962, II, 591). O:
Tässä Blakella Abbé de Sieyès edustaa papiston liberaalisti ajattelevaa siipeä näin hän on William Blakelle
”Kansakunnan puhemies” (r. 11:204).

r. 9:165. Kuningas Henrik Neljäs....O: Vaikutusvaltainen ja suosittu 1500-luvun Ranskan monarkki esiintyy tässä
samassa hengessä kuin Abbé de Sieyès.

r. 9:168-169. Bourbon....Bretagne... Borgogne... O: Kaikki nämä hahmot ovat tässä Blaken itsensä keksimiä.

r. 10:175. Orleans.....SH: ks. Orleansin herttua Louis Philippe Joseph (1747-1793), joka teki tuli suosituksi Pariisissa
laajalla avustustoiminnallaan köyhiä kohtaan katovuosina ja nostattaessaan demokraattisia aatteita vallankumouksen
edellä. Kansanjoukko kantoi Neckerin tavoin myös Orleansin herttuan rintakuvaa kaduilla Bastiljen vankilan valtauksen

95
edellä. Orleansin herttua avusti rahalla ja propagandalla vallankumouksellista toimintaa ja sittemmin liittyi
jakobiineihin; Myöhemmin hän oli perustuslakia säätävän kansalliskokouksen ja konventin jäsen. Orleansin herttua
äänesti kuningas Ludvig XVI:n mestaamisen puolesta, mutta sittemmin hänet itsekin mestattiin kuninkuuden
tavoittelijana (Aubry 1962, II, 589).

r. 10:177. Sanojen sijaan kaamea sihinä....O: Ilmaus on lainattu John Miltonin Paradise Lost (1667)– runoelman
kohtauksesta (X. 517-19) , jossa Saatanaa nöyryytetään.

r. 10: 187-188. Lafayette...Mirabeau...Target...Bailly...Clermont.... O: kaikki nämä olivat kolmannen säädyn

muodostaman kansalliskokouksen aktiivisia ja vallankoumouksellisia johtohahmoja.

r. 11:200. Suuren Henrikin sielu...O: ks. Henrik VI (vrt. r. 9:165).

r. 11:211-216. Kun taivaat olivat sinetöityjä kivellä ja hirvittävä aurinko oli suljettu palloksi ja kuu oli revitty
kansakunnilta….SH: Tässä jaksossa Blake saarnaa Abbe de Sieyèsin suulla gnostilaisuuden ”maailmansisäistä
pessimismiä”, joka rinnastaa heprealaisen Raamatun Genesiksen kirjan lukujen 1-2 luomiskertomukset ja Genesiksen
kirjan 3. luvun syntiinlankeemuskertomukseen myytillisinä tarinoina alkuperäisen harmonian särkymisestä. Käsitteen
’kosminen pessimismi’ liitti gnostilaisuuteen ensimmäisenä juuri Hans Jonas: The Gnostic Religion – The Message of
the Alien God & the Beginnings of Christianity (1958) , joka samastaa sen Martin Heideggerin Sein und Zeit (1927,
suom. ”Oleminen ja aika”)-teoksen käsitteeseen ’heitteisyys’ (Geworfenheit). Vrt. Filoramo 1992, xii, 12-13; Couliano
1992, 4, 257-259; Jonas 2005, 320-; Pagels 2006, 31-32. William Blake ilmaisee monin paikoin kuvataiteellis-
kaunokirjallisessa tuotannossaan sympatiansa kosmisen pessimismin leimaamaa gnostilaista maailmanselitystä kohtaan
– näin esimerkiksi myöhäiskauden proosarunossa The Last Judgement (1820), jossa hän kirjoittaa merkitsevästi:
“...tämän maailman luoja oli hyvin julma olento...Luomakunta on Erhe.” Blake. 1993, 118-. Samoin Damon 1958, 116.
Samansuuntaiset tiedot antaa Crabb Robinsonin anekdootti Blaken kanssa käydystä keskustelusta koskien
tämänpuoleisen (näkyväisen, materiaalisen) maailman Luoja-Jumalaa. Blake oli keskustelussa kertonut Crabb
Robinsonille, että ”Luonto on paholaisen luomus”. Kun Crabb Robinson oli väittänyt vastaan, että ”Genesiksen mukaan
maailman Luoja on kuitenkin Jumala”, Blake oli tuhahtanut: ”Se Jumala ei ollut Jehova vaan Elohim.” Crabb Robinson
lisäsi tähän kertomukseen vielä kommenttinsa: ”Näin gnostikkojen dogma tuli toistetuksi riittävän johdonmukaisesti
hiljentääksen minun kaltaisen tietämättömän”. Damon 1988, 119: ”Elohim”. Blaken tiedetään tutustuneen antiikin
gnostilaisuuden aatteisiin jo kisällivuosinaan teoksen Jacob Bryant: A New System, or Analysis of Ancient Mythology
(1774-1776) kuvitustehtävän yhteydessä, mutta antiikin gnostilaisten aatteiden välittäjiä William Blaken taiteeseen ja
ajatusmaailmaan on saattanut olla muitakin – näistä muista antiikin gnostilaisuuden mahdollisista aatehistoriallisista
välittäjistä Blaken taiteeseen kertoo mm. A. D. Nuttall: The Alternative Trinity – Gnostic Heresy in Marlowe, Milton
and Blake (1998, 217-218), jonka spekulaatio kohdistuu varsinkin seuraaviin teoksiin: Edward Gibbon: The Decline
and Fall of Roman Empire (6 osaa, 1776-1788) , Nathaniel Lardner: History of the Heretics of the Two First Centuries
after Christ (1780), Constantin Volney: Ruins, or Meditation of the Revolutions of Empires (1792) , William Hurd:
Universal History of the Religious Rites, Ceremonies and Customs of the Whole World (1795) , John Bellamy: Ophion,
or Theology of the Serpent (1811). Ensimmäisten joukossa Blaken intellektuaalisen velan antiikin gnostilaisuudelle
tiedostivat Arthur Symons (1907, 298), Helen C. White (1927, 159-160), Denis Saurat (1929), Milton O. Percival
(1938), S. Foster Damon (1965/1988). Myöhemmin tätä aihepiiriä ovat syväluodanneet mm. Stuart Curran(1972/1986),
Andrew Welburn (1980), Leopold Damrosch Jr. (1981/2014), Leslie Tannenbaum (1982), Peter J. Sorensen (1995),
Michael Grenfell (1996&2021), A. D. Nuttall (1998/2001), William Drennan (1999). Vrt. myös Ginsberg 2019:
”Blakean Gnosticism”.

S: Beer (1968, 104) näkee tässä alluusioita kivestä Kristuksen haudan suulla ja Israelin kansan orjuudesta Egyptissä.
Worrall (1975, 104) sen sijaan näkee tässä viitteitä Erasmus Darwinin teoriasta, jonka mukaan tähdet ja aurinko saivat
syntynsä kaaoksesta, jonka gravitaatiovoima veti vakaaksi kehäksi ja myöhemmin kuu eriytyi auringosta (tai – kuten
Erasmus Darwin toisaalla kirjoittaa – maapallosta). Täten kaaos, kirjoittaa Worrall, on Blaken taivaat sinetöivä kivi.

11: 217-12:237. ...Kunnes ihminen nostaa synkentyneet raajansa yön luolista ja hänen silmänsä ja sydämensä
laajentuvat...O: Blaken profetia ihmisen ylösnousemuksesta ja pelastuksesta. SH: Tässä jaksossa Blake saarnaa Abbe de
Sieyèisin suulla gnostilaisuuden soteriologista optimismia, jonka hän rinnastaa 1700-luvun ranskalaisen valistuksen
projektiin ihmisyksilöiden ja koko yhteiskunnan vapauttamisesta: Saavutettuaan elävän yhteyden oman sisimpänsä

96
jumalalliseen alkukipinään (Platonin daímôn, ”omatunto, voima, jumala”) ihmisyksilö ja samalla koko yhteiskunta,
jonka elävä solu ihminen on, muuttuvat laadullisesti paremmiksi ja täten siis hengellisessä mielessä ’pelastuvat’.

r. 12:219. S: Blaken ilmaisu on tässä anti-newtonilaista. (Erdman 1954a, 158 (173)).

r. 12:234. S: Alluusioita ylikansoituksesta ja työttömyydestä (ibid.).

r. 12:240. O: Todellisuudessa varakreivi Honoré Garbriel de Riquetti de Mirabeau (1749-1791) – ei siis Abbé de Sieyès
– komensi kuninkaallisen armeijan perääntymään 8.7.1789.

r. 13:246. Veri virtasi alas muinaisia pylväitä pitkin...O: Hyvin samantapaista ilmaisua Blake käyttää lyyrisen
runokokoelmansa Songs of Innocence and Experience (1789-1794) runossa 'London'.

r. 13:251. Sinä musta eteläinen vankila.... O: Blake tarkoittaa tässä ilmeisesti St. Germain des Présin L'Abbaye-
vankilaa, jonne kansanjoukko hyökkäsi 29.6.1789 vapauttaen yksitoista vangittua sotilasta.

r. 14:261. Kansakunnan Kenraali...SH: .ks. Marie Joseph Motier de Lafayette (1757-1834). Lafayette oli taustaltaan
markiisi ja upseeri; Hän osallistui Yhdysvaltojen vapaussotaan ja palasi sieltä Ranskaan kuuluisana sotasankarina.
Lafayette osallistui vallankumoukseen vapaamielisenä rojalistina ja oli siis kansalliskaartin ensimmäinen komentaja
(Aubry 1962, II, 584). O: Seuraava runoelman jakso, jossa Lafayetten komentaman kansalliskaartin joukot vetäytyvät
Kansalliskokouksen käskystä, on Blaken omaa keksintöä.

r. 14: 276. S: Ukkospilvi ja tulikivet ovat Voltairen ja Rousseaun ambivalentteja symboleja, sillä Blaken näkemyksen
mukaan nämä vastustivat epäoikeudenmukaisuutta, mutta kuitenkin olivat vailla hengellistä näkyä (Beer 1968, 105).

r. 15:294-. O: Tämä on Blaken allegorinen tulkinta Ludvig XVI:n kyvyttömyydestä hallita Pariisia sotilaallisesti. Liman
olennot vapautetaan, syvyydet aukeavat ja tukahdutetut elementit alkavat tulla esille.

r. 16: 301-302. S: Frye (1947, 203) kuvailee, että tässä tapahtuu ylösnousemus, jonka liikkeellepanevana voimana on
Kristus langennutta, fyysistä kehoa symboloivalla hautausmaalla. Halloranin (1970, 50-51) mukaan Blake viittaa tässä
Johanneksen ilmestyksen 22. lukuun ja Stevensonin (1971, 142) mukaan Blakella on tässä mielessä litteän maan teoria.

r. 16:306.... aamun säihkeen alla. O: Rauhallisena ja kirkkaana kuvattu aamu on narratiivinen kontrasti tämän Blaken
runoelman ensimmäisen kirjan avausjakson pilvisenä ja levottomana kuvatulle aamulle.

Kirjallisuus
-Aubry, Octave 1962. Ranskan Suuri vallankumous. Osat I-II (Alkuteos: La Révolution française. I-II, 1942-1945).
Suom. Osmo Mäkeläinen & Heikki Eskelinen. Porvoo & Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö.
-Beer, John 1968. Blake’s Humanism. Manchester: Manchester UP; New York: Barnes and Noble.
-Blake, William 1993 (1956). Taivaan ja helvetin avioliitto - ja muuta proosaa..Suomennos ja johdanto Tuomas
Anhava. Hämeenlinna: Karisto Oy.
-Bloom, Harold 1963. Blake’s Apocalypse: A Study in Poetic Argument. New York: Doubleday.
-Bloom, Harold 1988 (1965). Commentary. Teoksessa William Blake: The Complete Poetry & Prose of William Blake,
David V. Erdman (toim.). New York: Archon Books.
-Couliano, Ioan P. 1992. The Tree of Gnosis: Gnostic Mythology from Early Christianity to Modern Nihilism (Alkuteos:
Les Gnoses Dualistes d’occident, 1990). Translated into English by Hillary S. Wieser and the author. New York: Harper
Collins.
-Damon, S. Foster 1958 (1924). William Blake: His Philosophy and Symbols. Glouchester, Mass: Peter Smith.
-Damon, S. Foster 1988 (1965). A Blake Dictionary: The Ideas and Symbols of William Blake.. London and Hanover:
University Press of New England.
-Damrosch Jr., Leopold 2014 (1981). Symbol and Truth in Blake's Myth. Princeton University Press.
-Drennan, William 1999. Blake and Gnosis. Ph.D. Thesis. University of Liverpool.
-Curran, Stuart 1986 (1972). Blake and the Gnostic Hyle: a double negative. Teoksessa: Essential articles for the study
of William Blake, 1970-1984, Nelson Hilton (toim), 117-133. Hamden, Connecticut: Archon Books.
-Erdman, David V. 1954a. Blake - Prophet Against Emprire: Poet’s Interpretation of the History of His Own Times.
Princeton: Princeton UP, 1954.
-Erdman, David V. 1988 (1965). Textual Notes. Teoksessa William Blake: The Complete Poetry & Prose of William
Blake, David V. Erdman (toim.). New York: Anchor Books.

97
-Filoramo, Giovanni 1992. A History of Gnosticism. (Alkuteos: L’attesa della fine. Storia della gnosi, 1983). Translated
by Anthony Alcock. Blackwell Publishers.
-Frye, Northrop 1947. Fearful Symmetry: A Study of William Blake. Boston: Beacon Press.
-Ginsberg, Allen 2019. ”Blakean Gnosticism (William Blake’s – “America – A Prophecy” – 13)”. September 23rd,
2019. https://allenginsberg.org/2019/09/m-s-23/ (22.9. 2020).
-Grenfell, Michael 1996. ”Blake and Gnosis”. The Journal of the Blake Society of St. James, 2/ 1996, 19‒29.
http://www.michaelgrenfell.co.uk/literature/blake-and-gnosis-2/ (15.6. 2021).
-Grenfell, Michael 2021. ”Blake and Gnosticism”. Michael Grenfell.
http://www.michaelgrenfell.co.uk/literature/blake-and-gnosis/ (15.6. 2021).
-Halliburton, David G. 1966. Blake’s French Revolution: The Figura and Yesterday’s News. Studies in Romanticism, V
(1966), 158-68.
-Halloran, William F. 1970. The French Revolution: Revelation’s New Form. Teoksessa Blake’s Visionary Forms
Dramatic, David V. Erdman & John E. Grant (toim.). Princeton: Princeton University Press.
-Howard, John 1984. Infernal Poetics - Poetic Structure in Blake’s Lambeth Prophecies. Rutherford: Fairleigh
Dickinson UP; London and Toronto: Associated University Presses.
-Jonas, Hans 2005 (1958). The Gnostic Religion: The Message of the Alien God & the Beginnings of Christianity.
Beacon Press. Boston, Massachusetts.
-Nuttall, A. D. 2001 (1998). Alternative Trinity - Gnostic Heresy in Marlowe, Milton and Blake. Oxford University
Press.
-Orel, Harold 1973. Blake’s Hostility to the Enlightement. Studies in Voltaire and the Eighteenth Century, CIII (1973),
37-59.
-Ostriker, Alicia 1977. Notes. Teoksessa William Blake: The Complete Poems, Alicia Ostriker (toim.). Harmondsworth,
Middlesex: Penguin Book.
-Pagels, Elaine 2006. Gnostilaiset evankeliumit (Alkuteos: The Gnostic Gospels, 1979). Suomentanut Outi Lehtipuu.
Helsinki: Art House.
-Percival, Milton O. 1938. William Blake's Circle of Destiny. Columbia University Press.
-Quinney, Laura 2009. William Blake on Self and Soul. Harward University Press.
-Saurat, Denis 1964 (1929). Blake & Modern Thought. New York: Russell & Russell.
-Sorensen, Peter J. 1995. William Blake's Reconstruction of Gnostic Myth - Resolving the Apparent Incongruities.
Salzburg Studies in English Literature: Romantic Reassessment. Edwin Mellon Press.
-Stevenson, W. H. (toim. ) 1971. The Poems of William Blake. London: Longman; New York: Norton.
-Summerfield, Henry 1998. Notes on Criticism. Teoksessa Henry Summerfield: A Guide to the Books of William
Blake
for Innocent and Experienced Readers. New York: Colin Smythe.
-Symons, Arthur 1907. William Blake. London: Archibald Constable and Company Ltd.
-Tannenbaum, Leslie 1982. Biblical Tradition in Blake’s Early Prophecies: The Great Code of Art. Princeton:
Princeton University Press.
-Welburn, A.J. 1980. The Gnostic Imagination of William Blake. Cambridge: Cambridge University Press.
-White, Helen C. 1964 (1927). The Mysticism of William Blake. Russell & Russell.
-Worrall, David 1975. William Blake and Erasmus Darwin’s Botanic Garden. Bulletin of New York Public Library,
LXXVIII (1975), 397-417.

THELIN KIRJA (1789)

Yleistä

Lukuisia malleja ja vastamalleja on ehdotettu Thelin tarinan perustaksi. Damon (1924, 75) ja sittemmin Harper (1961,
247-256) ovat määritelleet Blaken sankarittaren Persefoneksi, jota Dis ei ole vielä kuljettanut aliseen maailmaan, ja
Damon (1967, 52) vakuuttaa myös , että Thel on Blaken vastine John Miltonin siveyden esitaistelijalle, Comus-runon
Ladylle. Gleckner (1960) näkee Thelin hahmon olevan kontrasti heprealaisen Raamatun Jobille, joka – toisin kuin Thel
– hyväksyy Kokemuksen. Kiehtovaan vertailuun perustuen Raine (1968, I:112-114) päättelee, että Blake löysi
tarinalleen esikuvan Samuel Johnsonin The History of Rasselas, Prince of Abissinia (1759)- romaanista, mutta Chayes
(1970b, 217-220) näkee esikuvan olleen Psykhessä, joka antikin Kreikan tarussa laskeutuu aliseen maailmaan. Mutta ei
ole ainoastaan niin, että aatteellisten lähteiden suhteen tulkitsijoiden keskuudessa vallitsee ankara erimielisyys:
Keskeisiä muita erimielisyyden aiheita ovat myös naispäähenkilön identiteetti ja luonne, Harin laaksojen luonne sekä
Saven Talon eli ”tuntemattoman maan” luonne ja erimielisyys vallitsee edelleen myös sen suhteen, onko Thel oikeassa
vai väärässä palatessaan aikaisempaan kotiinsa. Erdman (Textual Notes, 1982, 790) ilmoittaa, että runoelman viimeinen
levy, joka esittelee Saven Talon, ei ole kaiverrettu yhtään sen vähemmän kuin kaksi vuotta myöhemmin tehty koko muu

98
runoelma - sen tarkoituksena oli kenties syrjäyttää jokin aikaisempi levy. Howard (1984, 50) väittää, että alkuperäisessä
versiossa levy 5 päätti runoelman.

Vallitsee laaja yksimielisyys siitä, että Thel edustaa Viattomuutta, joka kohtaa Kokemuksen, mutta onko hän
kuolematon sielu kuolevaiseen kehoon syntymisen kynnyksellä? Näin väittää Porfyrioksen vaikutusta painottaen esim.
Damon (1924, 74-75), minkä väitteen ankarasti kiistää esim. Max Plowman (1927a, 87). Huomionarvoisessa
esseessään Tolley (1965) vakuuttaa, että runoelmassa saattaa olla joitakin uusplatonistisia vaikutteita, mutta kuitenkin
sen suhde Edward Youngin Night Thoughts (1742-1745)-runoelmaan on tärkeämpi ja kristillinen itseuhrauksen teema
on vallitseva. Hyödyllisesti Frye (1947, 232-233) väittää, että Thel ”saattaa olla mikä tahansa elämänmuoto
alkiovaiheessaan, joka saattaa olla mitä hyvänsä ihmissikiöstä heräävään taiteelliseen inspiraatioon, ja hänen
tragediansa saattaa olla jotakin keskenmenon ja näyn menetyksen välimaastossa. ”

Vallitsee erimielisyys myöskin siitä, onko Thelin viattomuus ihailtavaa laatua (esim. Mellor 1974, 19-39) vai
vääristynyttä, itsekkään lapsellista viattomuutta (Tolley 1965, 378), vai kenties hauras kreikkalainen pastoraali
(Hagstrum 1964, 87-89) tai aikuisuuden pelkoa (Hirsch 1964, 305-309) ja pelkoa antaa itsensä seksuaalisesti ja
äidillisesti (Tolley 1973, 115-116). Thelin vähättelijät yleensä kontrastoivat hänen epäautenttisen viattomuuden Liljan,
Pilven ja Saven viattomuuden kanssa, jotka – toisin kuin ihmistyttö – pidättäytyvät eristämästä itseään ja joilla on
swedenborgilaisittain tarkastellen ”käyttöä” (Davies 1948, 44-45). Glecknerin (1959, 167-166) mukaan Thelin
filosofiset kysymykset ennakoivat pahaenteisesti sitä, että toisille antautumisen sijaan hän lopulta jää abstraktin
järkeilyn asteelle, ja Gillhamin ( 1973, 186) mukaan ne ovat Thelin keino ”välttää moraalisena olentona eksistoiminen
pitäytymällä transkendentaalisissa pohdinnoissa”, mutta toisin asian näkee Mitchell (1978, 87-88), jonka mukaan juuri
tuo filosofisten kysymysten asettaminen osoittaa Thelin olevan ainoa todella inhimillinen henkilö hahmo koko
runoelmassa ja näin siitäkin huolimatta, että hän epäonnistuu itsensä uhraamisen läksyn oppimisessa. Kolme kriitikkoa
on nähnyt paljon vaivaa selittääkseen Thelin henkilöhahmoon kohdistuvaa syytöstä epäonnistumisesta hänen
inhimillisillä heikkouksillaan: ylpeydellä ja turhamaisuudella (Gleckner 1959, 163-169), infantiililla passiivisuudella
(Johnson 1970b, 258-277) ja heikolla oman identiteetin tuntemuksella (Heppner 1977). Freudilainen George (1980, 92-
98) näkee Thelin olevan narsisti, joka on haluton höllentämään otetta omasta egostaan rakastaakseen toista ihmistä, ja
toinen freudilainen: Webster (1983, 53-57) vakuuttaa, että Thel ottaa aliseen maailmaan laskeuduttuaan miehen roolin,
ja samaan hengenvetoon hän myös syyttää Blakea yhdyntään liittyvästä kastraation pelosta, jonka - tämän kriitikon
mukaan - Blake ilmaisee Thelin loppurepliikin kautta.

Ainakin kaksi kirjoittajaa epäilee Blaken kunnioitusta luomuksensa hahmoja Lilja, Pilvi ja Savi kohtaan. Vaikka nämä
hahmot kutsuvat kristuksenkaltaiseen itseuhraukseen, joka yleisellä tasolla ylittää deistien rakastaman
hyväntahtoisuuden, Pearce (1978) kuitenkin syyttää, että ne ovat Blaken halveksuman Luonnollisen Uskonnon
(deismin) infektoimia. Levisonin (1980, 288-289) näkemyksen mukaan Lilja on ujo ja Pilvi omahyväinen, mikä väite
perustuu suurelta osin kohdan 1:19 miespuolisen ”hänen” (He) samastamiseen Pilveen ja oletukseen kohtien 1:18 ja
3:30 epäjohdonmukaisuudesta.

The Book of Thel-runoelman toiminta jakautuu jaksoon Harin Laaksoissa ja jaksoon Saven Talossa. Ensinnä mainittu
jakso on samaistettu ikuisuuteen (Damon 1924, 75), Edenin puutarhaan samaistettuun Beulahiin (Frye 1947, 232-233),
ja nähty analogisena sekä Edenin puutarhan että Edmund Spenserin Adoniksen puutarhan kanssa portinvartijoineen
(Bloom 1963, 53-54, 60). Harin laaksot on myöskin samaistettu tähän (kuolevaisuuden) maailmaan (Margoliouth 1951,
55) tai maailmaan joka suuresti muistuttaa tätä (Johnson 1970b, 259), Viattomuuden puutarhaan (Fox 1976, 7) ja
tietoiseen mieleen (George 1980, 93-94). Saven tuskainen maailma on tulkittu edustavan uusplatonisessa hengessä
nähtyä tämänpuoleista (kuolevaisuuden) maailmaa, jossa kuolevaiset sielut kuolevat ja näin se on klassinen
”alamaailma” (Damon loc. cit. ), hengellisen kuoleman tilaa (Margoliouth 1951, 56), kuolleiden valtakuntaa
kirjaimellisessa mielessä (Gillham 1973, 190-191), Kokemuksen maailmaa (Gleckner 1959, 170-173), aikuista elämää
(Bogen 1971, 28), alitajuista mieltä (George loc. cit. ). Wagenknecht (1973, 148) väittää kiinnostavasti, että kaikki
toiminta runoelmassa tapahtuu yhdessä ja samassa paikassa, ja kaikki, mitä Thel havaitsee, riippuu hänen omasta
havaintokyvystään. Fox (1976, 8) huomioi, että Thel pelkää täsmälleen samaa asiaa sekä Viattomuudessa että
Kokemuksessa: Kuolevaisuutta, mutta viimeksimainitussa se vaikuttaa brutaalimmalta kuin ensinnä mainitussa.

Runoelman vaikeaselkoisin osuus – eli puhe Thelin hautakuilusta – on saanut osakseen paljon keskustelua. Tutkijat
ovat selittäneet sen olevan kehon ääni, joka valittaa aistien langennutta tilaa (Damon loc. cit. ), lausuntona Thelin
moraalisesti vajaavaisesta ”todellisesta minästä, joka on ruma, kylmä, pimeä” (Gleckner 1959, 168-170), laajennettuna
versiona tavanomaisesta, itsekeskeisestä valittamisesta (Johnson 1970b, 270-271), protestina sellaista kapinallista
aikuisuudesta vetäytymistä kohtaan, jossa minuus saa säilyttää lapsenomaisen vilkkautensa vain väliaikaisesti (Bogen
1971, 30-31), tai Thelin postuumina valituslauluna, jossa hän valittaa muutokseen kyvyttömänä haaskattua elämäänsä
(Gillham 1973, 191), ja Thelin alitajunnan konfliktien ilmauksena (George 1980, 93-98).

99
Sen kysymyksen jälkeen, onko Thel sielu syntymää edeltävässä tilassa, tämä kysymys on herättänyt intohimoisimpia
keskusteluja: Tuleeko Thelin vetäytyminen tuomita moraaliselta kannalta? Bloom (1963, 62) vakuuttaa, että Thel on
harhaanjohdettu kun hän palaa tilaan, joka turmeltuu Tiriel-runoelman Harin ja Hevan rappeutuneeksi viattomuudeksi.
Hirsch (1964, 309) syyttää Theliä pelkurimaisesta vetäytymisestä aikuisuuden vaikeuksista. Read (1982) uskoo, että
runoelmassa on kaikuja James Herveyn teoksesta Meditations Among the Tombs (1746, 1748) ja Thelin vaellus
heijastelee Herveyn puritaanista moraalia, joka torjuu elämän nautinnot syntisinä. Rainen (1968, I:114-124) mukaan
Blake asettuu itse Liljan, Pilven ja Saven puolelle, jotka näkevät hermeetikkojen tavoin Jumalan alhaisimmassakin
materiassa, kun taas Thel uusplatonistien tavoin ei näe mitään hyvää tämänpuoleisessa maailmassa. Vastakkaisen
näkökulman ottaa Bullough (1969), jonka filosofisen kannan mukaan Thelin vetäytyminen julistaa uusplatonistista
epätoivoa kontrastina swedenborgilaisen optimismin dogmalle ”käyttökelpoisuudesta”. Margoliouth (1951, 56-57)
ylistää Thelin pakoa ulospääsytienä epätoivosta, jota Lilja ja Pilvi eivät pysty parantamaan, ja Mellor (1974, 34-37)
syttyy puolustamaan Thelin uhmakasta huutoa sekä hänen sankarillista paluutaan ylevään elämäänsä Harin laaksoissa.
Jotkut kommentaattorit ovat valinneet välittävän kannan. Esimerkiksi Johnson (1970b, 271-272) että kaikessa
heiveröisyydessään Thelin kirkaisu osoittaa, että hän ymmärtää oman vajaavuutensa hautakuilusta kuuluvan puheen
perustalta. Wagenknechtin (1973, 161-163) mukaan Thelin vetäytyminen on pakoa todellisuudesta, mutta kuitenkin
Thelin mielikuvitus on herätetty. Mitchell (1978, 83) tuntee, että runoelma jättää kysymyksen auki – kuten runoilija itse
kenties tahtoikin – mikäli Thel palaa korkeampaan elämään vai onko hän tuomittu taantumaan infantiiliin regressioon.

-Henry Summerfield: A Guide to the Books of William Blake for Innocent and Experienced Readers. 1998, 357-
360.

Yksityiskohdat
Otsikko. S: Pitkään arveltiin, että nimi 'Thel' on johdettu kreikan verbistä theloo (”kaivata”) (Damon 1924, 310), mutta
Tolley (1965, 380n17) ehdottaa vaihtoehtoisesti, että taustana on kreikan substantiivi thelus (”nainen”). Koska Blake
näyttää opiskelleen kreikkaa systemaattisesti vasta vuoden 1800 jälkeen (Erdman 1982, 727) ja koska hän näyttää
tunteneen ainakin maineen perusteella Martin Madanin aikoinaan hyvin kiistellyn teoksen Thelyphthora (1780-1781),
Murray (1981) päättelee, että kreikan thelus-sanaa voidaan pitää uskottavammin Blaken runoelman päähenkilön nimen
'Thel' etymologisena alkuperänä. Schorer (1946, 235) ehdottaa, että nimessä 'Thel' on viittaus Letheen.

Thelin motto. S: Kotka edustaa perinteisesti tarkkanäköisyyttä ja myyrä on tunnetusti miltei sokea. Hopeapajun vitsa ja
kultainen malja on johdettu seniilin turmeltumisen kaunopuheisesta pohdinnasta Saarnaajan kirjan jakeessa 12:6 (näin
varsinkin Tolley ja Ferber 1976), mutta ne voidaan nähdä myös edustavan selkärankaa ja pääkalloa (Mitchell 1978,
86n). Useimmat kommentaattorit näkevät että ne ovat myös mittauksen yksikköjä tai standardeja. Voidaanko viisaus ja
rakkaus sisällyttää tai mitata falloksella ja aivoilla (Damon 1924, 310), falloksella ja kohdulla (M. Plowman 1927a,
89 ), ”itseasetetun auktoriteetin” vitsalla tai itsekeskeisellä omistushalulla (Gleckner 1959, 173) miehen ja naisen
sukupuolielimillä (Harper 1961, 252-253), kaupankäynnillä hopealla ja kullalla (Beer 1969, 72-73) tai julkisen aseman
valtikalla ja ehtoollismaljalla (Mellor 1974, 37)? Blaken arvomaailman mukaiset vastaukset saattaisivat olla: Kyllä,
Kyllä, Ei, Kyllä, Ei ja Ei. Läheisesti yhdistäen kaksi kuplettia Hirsch (1964, 305-306) näkee, että sellaiset kauneuden
objektit kuin vitsa ja malja ovat liian kaukana Kokemuksen ”syvyyksistä” sisältääkseen viisauden ja rakkauden. Rainen
(1968, I: 118-119) mukaan motto ilmaisee Thelin epäilyksiä hermeettisen filosofian lohdullista opinkappaletta kohtaan,
jonka mukaan ”alapuolella oleva on samankaltainen kuin yläpuolella oleva”.

1:1. S: ”Mne Seraphim” poikkeaa yhden kirjaimen verran heprean ilmauksesta Bne Seraphim (”Serafien pojat”), jota
Heinrich Cornelius Agrippa von Nettesheim käyttää teoksessaan De occulta philosophia libri tres (1531-1533;
Englanniksi: The Occult Philosophy, 1651) viitaten ”Venuksen intelligensiin”, mikä on oleellinen tieto seksuaalisuutta
käsittelevän runoelman kohdalla. Alkukirjain ”M” on selitetty kaivertajan virheenä (Damon 1924, 310), viittauksena
Mnemosyneen, joka tunnetaan antiikin Kreikan tarustoissa muistin jumalattarena ja muusien äitinä (Gleckner 1959,
307n4), yrityksenä modifioida 'Bne' feminiiniseksi (Damon 1965, 7), Blaken muistin harhautumisena (Tolley 1965,
383) ja merkkinä Blaken ambivalenteista tunteista Theliä kohtaan (Mitchell 1978, 83). Perustuen Blaken tunnetusti
vapaaseen tapaan käyttää nimiä ja alluusioita suuremmin selittelemättä niiden taustaa Beer (1969, 358n24) on kuitenkin
luultavimmin oikeassa jäljittäessään ilmauksen alkuperän Tiriel-runoelman Mnethaan, sillä Thel suuntaa kulkunsa
dekandentteihin laaksoihin, joita Mnetha vallitsee. Bogenin (1971, 23-24) ehdotus, että ”Mne” viittaa kreikan sanaan
mene (”kuu”) ja että ”Mne Seraphim” viittaa hengelliseen todellisuuteen, sopii syntaktisesti heikosti yhteen ilmauksen
”Seraphim” kanssa. Gleckner (1959, 163) arvioi, että Thelin sisaret ovat kaikki kulkeneet Kokemuksen lävitse
saavuttaakseen korkeamman Viattomuuden asteen.

1:4. Alhaalla Adonan joella...S: Tämä on luultavasti viittaus John Miltonin Paradise Lost (1667)-runoelman Adoniksen
jokeen (I:450), joka symboloi sielun taivalta ikuisuudesta kuolevaiseen kehoon syntymisen maailmaan (Damon 1924,
310). Blake samastaa tämän Edenin vesiin ja yhdistää sen Adamiin, jonka hepreankielinen nimi tarkoittaa “punaista

100
maata” (Frye 1947, 229). Saattaa olla, että Blake on antanut Adonikselle feminiinisen päätteen, koska tämä joki
symboloi universumin alkukantaista materiaa ja symbolisesti materia on feminiinistä (Raine 1968, I: 115-116).

1:14. Hänen, joka kulkee puutarhassa illansuusssa..... O: Viittaus Raamatun Genesikseen (3:8), ”Ja he kuulivat, kuinka
Herra Jumala käyskenteli paratiisissa illan viileydessä.”

S: Tolleyn (1973, 116) mukaan tämä rivi viittaa suurempaan kokonaisuuteen kuin vain heprealaisen Raamatun
jakeeseen Genesis 3:8. Thel näkee Kristuksen leimallisesti John Miltonin Paradise Lost (1667)-runoelman
kymmenennen kirjan valossa: Adamin ja Eevan tuomarina, ei niinkään taivaallisena Sulhasena.

3:8. O: Luvah on Blaken epiikassa rakkauden aurinkojumala. Tämä on ensimmäinen kerta kun Blaken teoksissa
mainitaan yksi “neljästä zoasta”. SH: Nimen 'Luvah' mahdollisena alkuperänä saattaa olla arabian luffah, joka viittaa
Raamatun Genesiksessä mainittuihin “lemmenmarjoihin“(lat. Mandragora officinarum), joita Lea tarjoilee Jaakobille
(Gen. 30:14-16) - tähän viittaa mm. H. M. Margoliouth esipuheessaan, joka sisältyy laitokseen William Blake: Vala:
Blake's Numbered Text (1956). Nimessä on kaikuja myös englannin sanasta lover = “rakastaja”.

r. 3:10-16. S: Thel oppii tässä, että sukupuoliyhdyntä on kristuksenkaltainen itsensä uhraamisen teko ja oman kehonsa
antamista toiselle (Mitchell 1978, 94).

r. 3:15. ...kultaisen siteen yhdistäminä (link’d in a golden band)...S: Blake tarkoittanee vihkisormusta tai kukintoa
(Howard 1984, 53).

r. 5:10-11. S: Tolley (1973, 115-116) väittää, että Thel torjuu tässä oman tulevan velvollisuutensa hoivata kun hän
vakuuttaa, että Jumala pitää huolta madosta.

r. 5:13. SH: Laocoön-ryhmän aforismeissaan Blake kirjoittaa “Jumala loi Adamin feminiinisestä, Adamahista” (heprean
feminiinisukuinen sana adamah = “maa”; vrt. Genesis 2:7). Blake viittaa tässä alkemistien “adamiseen maahan”, johon
liitetään yleisesti ominaisuudet kylmyys ja pimeys – näin tekee myös esim. Thomas Vaughan: Magia Adamica (1650),
johon viittaa varsinkin Kathleen Raine: Blake and Tradition (1968, I:122).

r. 6:1. S: Damon (1924, 75) jäljittää Blaken viittauksen pohjoiseen telkeen Thomas Taylorin englanninkieliseen
käännökseen Porfyrioksen teoksesta, joka julkaistiin nimellä On the Cave of the Nymphs (1789); Baine (1972) sen
sijaan esittää, että viittauksen alkuperä on saattanut olla Alexander Popen englanninkielinen käännös Homeroksen
Odysseiasta (XIII: 124).

B: Ikuisten porttien symbolismi on tässä johdettu Homeroksen Odysseian XIII kirjasta, jossa Naiadien luolalla kuvataan
olevan kaksi porttia: pohjoinen ihmisille ja eteläinen jumalille. Blake on saattanut tuntea Porfyrioksen kommentaarin
Nymfien luolasta, jonka Thomas Taylor käänsi kreikasta englanniksi vuonna 1788, mutta Thelin lankeemus
kokemuksen maailmaan selvästi ei ole uusplatonistinen allegoria sielun lankeemuksesta materiaaliseen maailmaan vaan
pikemminkin mytologista tarinankerrontaa, joka on lähempänä Edmund Spenserin The Faerie Queene- runoelman
(Kirja III, laulu IV) kuvausta kahdesta portista ja niiden kaksiluonteisesta portinvartijasta. Milton- runoelmassaaan
(26:16-18) Blake samastaa portinvartijan Losin hahmoon; Losin tavoin Spenserin portinvartija on “Vanha Nero” (Old
Genius). Blaken The Book of Thel-runoelmassa pohjoinen portti on käytävä alemmalta viattomuuden tasolta
kokemukseen eli näin “ihmisten portti”, koska se on välttämätön inhimilliselle eksistenssille. Blakella eteläinen portti
taas on käytävä kokemuksen tasolta korkeammalle, mielikuvituksen keinoin jäsennetylle viattomuuden tasolle ja täten
se on lähempänä homeerista “jumalten porttia”. Thel pakenee takaisin pohjoisesta portista, joten näin hän palaa
jäsentymättömään viattomuuden tilaan eli alemman paratiisin tietämättömyyteen.
Runoilijan kitkerin ironia tulee tässä esiin hautakuopasta kohoavana valituslauluna, joka ensin protestoi neljän
aistin ylivaltaa ja sitten viidennen aistin heikkoutta – viides aisti tässä yhteydessä merkitsee varsinkin tuntoaistia, joka
Blakella viittaa seksuaalisuuteen. Sittenkin: Blaken Thel tuskin olisi löytänyt tyydytystä edes silloinkaan vaikka hän
olisi kulkenut Kokemuksen teitä, mutta Thelin kotiinpaluu sinetöi synkän sanoman: viipyminen liian kauan Harin
laaksoissa tekee sen asukkaista yhtä rappeutuneita kuin Tiriel-runoelman Harista ja Hevasta.

S: Väittäessään, että portinvartijassa ei ole spenseriläistä vaikutusta vaan hän on pikemminkin sellainen viranhaltija,
joka tavataan usein pahojen henkien valtakunnan sisäänkäynnin edustalta, Bogen (1971, 71) jättää huomiotta läheiset
samankaltaisuudet ja alluusiot, jotka selvästi vihjaavat Edmund Spenserin The Faerie Queene (1590, 1596) -runoelman
kuvaaman Adoniksen puutarhan suuntaan (II. vi. 31) – kuten huomioi Raine (1968, I: 100-103).

r. 6:9. Sillä hän oli oman hautakuilunsa äärellä & istui siihen alas. O: Hautakuilu viittaa tässä kohtaa Thelin omaan
kehoon – tai Kokemuksen maailman mahdollisuuteen. Uusplatonistisen näkemyksen mukaan kaikki se, mitä kutsumme

101
maanpäälliseksi elämäksi, tulisi ymmärtää sielun vankilana. Blaken ilmaisussa on tässä kohtaa kenties kaikuja myös
heprealaisen Raamatun Psalmien kirjasta: “Baabelin virtain vierillä - siellä me istuimme ja itkimme, kun Siionia
muistelimme.” (Ps. 137:1).

r. 6:11-20. S: Max Plowman (1927a, 91) viittaa lihalliseen rakkauteen liittyviin petoksiin. Heppner (1977, 94) vertailee
näitä kielikuvia Elizabeth I:n ajan rakkausrunouteen – kuten esim. William Shakesperen Romeo and Juliet (1597)-
näytelmään (I.i.206-214). Riveltä 6:13-17 Bogen (1971, 27) löytää viittauksia vihanpitoon, mahtailuun, viekkauteen
puheen suhteen ja välinpitämättömyyteen kuullun suhteen; Mitchell (1978, 90-91) laajentaa Johnsonin (1970b, 271)
vihjausta, jonka mukaan tämä jakso on Thelin kahden aiemman levyn huokausten ja kysymysten tehostettu tiivistymä.

r. 6:19-20. S: Aisat (curb) ja verho (curtain) on tulkittu intohimoa kuristavaksi fyysiseksi kehoksi (Hirsch 1964, 309),
liioitelluksi häveliäisyydeksi ja pidättyväisyydeksi (Bogen 1971, 27), seksuaaliseksi tukahduttamiseksi ja mysteeriin
piiloutuneeksi naiselliseksi seksuaalisuudeksi (Mitchell 1978, 91), esinahaksi ja immenkalvoksi (Bullough 1968, 116) –
immenkalvon on taas sanottu symboloivan kehon turhaumaa sielua kohtaan (Chayes 1974, 73) ja egon raja-aluetta,
jonka seksuaalinen kokemus uhkaa hajottaa (George 1980, 97).

Kirjallisuus
-Baine, Rodney M. 1972. Thel's Northern Gate. Philological Quaterly, LI (1972), 957-961.
-Beer, John 1969. Blake's Visionary Universe. Manchester: Manchester University Press; New York: Barnes and Noble.
-Bloom, Harold 1963. Blake's Apocalypse - A Study in Poetic Argument. New York: Doubleday.
-Bogen, Nancy (toim.) 1971. William Blake: The Book of Thel, Facsimile and a Critical Text. Providence: Brown
University Press; New York: New York Public Library.
-Bullough, Geoffrey 1968. William Blake: The Book of Thel. Teoksessa Versdichtung der Englischen Romantik, Teut
Anders Riese & Dieter Riesner (toim.). Berlin: Erich Shcmidt Verlag, 108-123.
-Chayes, Irene H. 1970b. The Precence of Cupid and Psyche. Teoksessa Blake's Visionary Forms Dramatic David V.
Erdman & John E. Grant (toim.), 214-2443.
- Chayes, Irene H. 1974. The Marginal Design on Jerusalem 12. Blake Studies, VII.1 (1974), 51-84.
-Damon, S. Foster 1958 (1924). William Blake - His Philosophy and Symbols.. Gloucester, Mass. : Peter Smith.
-Damon, S. Foster 1988 (1965) A Blake Dictionary - The Ideas and Symbols of William Blake. Hannover and London:
University Press of New England for Brown University Press.
-Davies, J. G. 1948. The Theology of William Blake. Oxford: Clarendon Press.
-Erdman, David V. 1982 (1965). Textual Notes. Teoksessa William Blake: The Complete Poetry & Prose of William
Blake, David V. Erdman (toim.). Berkeley and Los Angeles: University of California Press.
-Fox, Susan 1976. Poetic Form in Blake's Milton. Princeton: Princeton University Press.
-Frye, Northrop 1962 (1947). Fearful Symmetry - A Study of William Blake. Boston: Beacon Press.
-George, Diana Hume 1980. Blake and Freud. Ithaca and London: Cornell University Press.
-Gillham, D. G. 1973. William Blake. Cambridge: Cambridge Univeristy Press.
-Gleckner, Rober F. 1959. The Piper and the Bard - A Study of William Blake. Detroit: Wayne State University Press.
-Hagstrum, Jean H. 1964. William Blake - Poet and Painter. Chicago and London: University of Chicago Press.
-Harper, George Mills 1961. The Neoplatonism of William Blake. Chapel Hill: University of North Carolina Press.
-Heppner, Christopher 1977. ”'A Desire of Being': Indentity and The Book of Thel”. Colby Library Quaterly, XIII (Jun.
1977), 79-98.
-Hirsch, E. D. 1964. Innocence and Experience – An Introduction to Blake. New Haven and London: Yale University
Press.
-Howard, John 1984. Infernal Poetics - Poetic Structure in Blake's Lambeth Prophecies. Rutherford: Farleigh Dickinson
University Press; London and Toronto: Assosciated University Pressses.
-Johnson, Mary Lynn 1970b. Beulah, 'Bne Seraphim' and Blake's Thel. Journal of English and Germanic Philology,
LXIX (1970), 258-277.
-Levinson, Marjorie 1980. ”The Book of Thel' by William Blake: A Critical Reading. ELH: English Literary History,
XLVII (1980), 287-303.
-Margoliouth, H. M. 1951. William Blake. London: Oxford University Press.
-Margoliouth, H. M (toim.) 1956. William Blake's Vala: Blake's Numbered Text. Oxford: Clarendon Press.
-Mellor, Anne Kostelanetz 1974. Blake's Human Form Divine. Berkeley: University of California Press.
-Mitchell, W. J. T. 1978. Blake's Composite Art: A Study of the Illuminated Poetry. Princeton: Princeton University
Press.
-Murray, E. B. 1981. Thel, Thelyphthora, and the Daughters of Albion. Studies in Romanticism, XX (1981), 275- 297.
-Pearce, Donald R. 1978. Natural Religion and the Plight of Thel. Blake Studies, VII.1 (1978), 23-35.
-Plowman, Max 1927a. An Introduction to the Study of William Blake. London and Toronto: Dent.
-Raine, Kathleen 1968. Blake and Tradition. 2 vols. Princeton: Princeton University Press.

102
-Read, Dennis M. 1982. Blake's ”Tender Stranger”: Thel and Hervey's Meditations. Colby Library Quaterly, XVIII
(Sept. 1982), 547-563.
-Schorer, Mark 1946. William Blake – The Politics of Vision. New York: Holt.
-Tolley, Michael J. 1965. The Book of Thel and Night Thoughts. Bulletin of New York Public Library, LXIX (1965),
375-385.
-Tolley, Michael J. 1973. Blake's Song of Spring”. Teoksessa William Blake – Essays in honour of Sir Geoffrey Keynes,
Morton D. Paley & Michael Philips (toim.), 96-128.
-Tolley, Michael J. & Michael Ferber 1976. Thel's Motto: Likely and Unlikely Sources, Blake Newsletter, 10 (Summer
1976), 35-38.
-Wagenknecht, David 1973. Blake's Night - William Blake and the Idea of Pastoral. Cambridge: Belknap Press of
Harvard University Press.
-Webster, Brenda S. 1983. Blake's Prophetic Psychology. London and Basingstoke: Macmillan.

ALBIONIN TYTÄRTEN NÄYT (1793)

Yleistä

Ilmeisin runoelman aatehistoriallinen vaikute on James Machpersonin The Songs of Ossian-eepokseen sisältyvä
proosaruno Oithóna, joka on nimetty runon sankarittaren mukaan (Frye 1947, 238). Kontrastina passiiviselle
Theotormonille Oithónan rakastaja Gaul surmaa rakastattarensa ahdistelijan Dunrommathin ja Oithóna itse valitsee
mieluummin kuoleman kuin elämän oletetussa häpeässä. Oithónan jalosukuisuuteen Oothoonin hahmo lisää viisauden.
Erdman (1954a, 213-216 (230-233)) todistaa, että Blake näyttää varustaneen Oothoonin myös rohkeudella, jonka omisti
nuori naisorja nimeltä Joanna; Kapteeni John Gabriel Stedman avioitui Joannan kanssa mutta oli kuitenkin traagisesti
kyvytön turvaamaan hänen vapauttaan – heidän tarinansa kapteeni kertoo teoksessaan The Narrative of Five Years'
Expedition against the Revolted Negroes of Surinam (1796). Erdman (1954a) ehdottaa, että nimen 'Oothoon'
kaksoisvokaalit ovat Stedmanin teoksen afrikkalaisten nimien vaikutusta. Blake laati kuvituksia Stedmanin teokseen
vuosina 1792 ja 1793. Muut Blaken runoelman keskeiset nimet ovat johdoksia James Machpersonin The Works of
Ossian-eepoksen nimistä Tornthormod, Brumo ja Lutha (Damon 1924, 329, joka lainaa H.G. Hewlett'iä).

Toinen keskeinen runoelman vaikute on ollut Blaken tavoin radikaalin kirjankustantaja Joseph Johnsonin piiriin
kuuluneen Mary Wollstonecraftin varhainen feminismin klassikkoteos. Schorer (1946, 290) huomioi, kuinka läheinen
Blaken runoelman asetelma on Wollstonecraftin teoksen vastaavaan. Teoksessaan Vindication of the Rights of Woman
(1792, suom. ”Naisten oikeuksien puolustus”) Mary Wollstonecraft protestoi sitä, että naisia ei kasvateta tasaveroisiksi
miesten kanssa vaan säädyllisyyden nimessä heidän oletetaan olevan nujerrettuja ja sievisteleviä. Blaken runoelmassa
brittinaiset (”Albionin tyttäret”) ovat ”orjuutettuja” (1:1) tavalla, jonka Wollstonecraftin valituksia seuraava ja
laajentava Oothoon tekee selväksi. Laajempi yhteiskuntakritiikki Oothoonin päätöspuheessa kaikuu – kuten Erdman
(1954a, 224-226 (243-245)) on osoittanut – Mary Wollstonecraftin teosta Vindication of the Rights of Men (1790).
Murry (1933, 109) esittää, että Blaken runoelman kertoma tarina on olennaisesti kappale Mary Wollstonecraftin omaa
elämäntarinaa ja Wasser (1948) väittää, että Oothoonin ahdinko heijastelee Mary Wollstonecraftin kärsimystä
tilanteessa, jossa hän rakastui kuvataiteilija Henry Füseliin, mutta tuli tämän jo avioituneen miehen torjumaksi, ja
Theotormonin ja Bromionin suhde runoelmasssa heijastelee Henry Füselin sisäistä konfliktia. Oothoonin tarinan
vertailua oletetusti emansipoituneen mutta onnettoman Mary Wollstonecraftin elämän kanssa edustaa myös Hilton
(1983, 31-32), joka syyttää Oothoonia itsensä eristämisestä halvaannuttavalla retoriikan virtauksella.

Lukuisia muita teoksia ja myös klassisia myyttejä on saattanut vaikuttaa Blaken runoelmaan. Damon (1924, 105-106),
joka lainaa Thomas Taylorin teosta Dissertation on the Eleusian and Bacchic Mysteries (n. 1790), näkee Oothoonin
Leuthan laaksosta ruumiillisuuden alamaailmaan laskeutuvana Persefonena. Frye (1947, 240) samastaa Oothoonin
yhdeksi hesperideistä, jotka vartioivat kultaomenien puuta kaukana lännessä ja näkee tarhakehäkukan (marygold)
olevan näiden kultaisten omenien veroinen. Kristillisiin lähteisiin käännyttäessä Howard (1984, 108) ehdottaa, että
Blaken runoelma on ”käänteinen muunnelma” heprealaisen Raamatun Laulujen laulusta kun taas Anderson (1984, 2)
väittää, että viimeisessä puheessaan Oothoon antaa vastauksen John Miltonin Comus -runoelmalle, ja Wagenknecht
(1973, 202) näkee Oothoonin kokemuksissa viittauksia John Miltonin Paradise Lost(1667)-runoelman Eevaan.

103
Oothoonin, Theotormonin ja Bromionin symboliset merkitykset on määritelty hyvin moninaisin tavoin. Hyvin vähän
epäilyksiä on sen suhteen, että Oothoon on – kuten Erdman (1954a, 210-211 (227-228)) toteaa - samanaikaisesti nainen,
orja sekä Pohjois- ja Etelä-Amerikka. Myöskin Gardnerin (1954, 49) väite, että Oothoon on amerikkalaisen kapinan
henki, on vakuuttavan tuntuinen. Huolellisesti erottaen hänet yksilöllisestä ihmisestä Max Plowman (1927a, 94)
määrittelee Oothoonin ”sieluksi Kokemuksessa”, mutta Gillham (1973, 194-199) esittää, että Oothoon on kokonainen
ihminen kontrastina Bromionille, joka on silkkaa aistimusta, ja Theotormonille, joka on silkkaa järkeilyä. Blackstone
(1949, 315-316) näkee Oothoonin suhteen Bromioniin merkitsevän uskonnon orjuuttamaa vaistoa.

Bromionia on luonnehdittu ristiriitaisin tavoin yhdistelmänä aggressiivista väkivaltaa, filosofista materialismia ja

legalismia. Bromionin nimi on jäljitetty kreikan sanaan bromios (”ärjyvä”) (Bloom 1965, 900), ja nimeen 'Bromius',
joka on Bacchuksen epiteetti, joka Thomas Taylorin mukaan edustaa intellektin rajallista läsnäoloa ajallisessa
maailmassa (Damon 1924, 329), sekä James Machpersonin The Songs of Ossian-eepoksen paikannimeen 'Brumo', joka
on vainajien kummittelun leimaamaksi uskottu palvontapaikka. Max Plowman (1927a, 97) näkee Bromionin intohimon
legalistisena rajoittajana ja Thomas Wright (1929, I:60) ”sovinnaisena uskontona”. Fryelle (1947, 241) Bromion näyttää
olevan deisti ja moraalilain sekä vallankumouksen jälkeisen Amerikan orjuuteen perustuvan talousjärjestelmän edustaja.
Bloom (1965, 901) näkee hänet sadistisena puritaanina, Hinkel (1979, 286) tekopyhänä moraalilakina ja Duerksen
(1977, 187) samana kuin dogmaattinen, rationaalinen, tieteellinen mentaliteetti, joka kieltää syyntakeellisuutensa.
Wagenknecht määrittelee Bromionin Theotormonin Haamuksi (Spectre) ja Oothoonin Theotormonin Emanaatioksi
(Emanation) ja Stevenson (1971, 175) ajattelee, että luolineen ja kykyineen nostattaa myrskyjä kilpailijansa merellä
Bromion edustaa klassisen mytologian tuulahduksia.

Epäilemättä heikkona, mustasukkaisena ja itse-kidutukseen taipuvaisena Theotormon on kuvailtu tukahdutettuna

intohimona (Max Plowman 1927a, 97) ja sekä ulkoisen paineen että oman luontonsa pidättelemänä (Gardner 1954, 49).
Toisin kuin Oothoon, Theotormon ei luota aisteihinsa (Duerksen 1977, 189) ja hän saattaa edustaa puhdasta järkeä, joka
on eristäytynyt itseään ympäröivästä todellisuudesta (Gillham 1973, 195, 198-199). Murry (1933, 109) ehdottaa, että
Theotormon on sellaisen ihmisen heikko intohimo, jonka ankaran moraalisen tuomion personifikaatio on Bromion.
Websterin (1983, 91-92) mukaan Theotormon näyttelee pojan roolia oidipaalisessa kolmiodraamassa, jossa vahvan isän
roolia näyttelee Bromion ja haluttavan äidin roolia Oothoon. Theotormonin nimen ensimmäinen theo tavu merkitsee
'jumala' kreikaksi (Damon 1924, 329) ja nimen loppuosa saattaa olla johdos herpean sanasta Torah (”Laki”) (ibid.),
James Machpersonin The Poems of Ossian-eepoksen nimestä 'Torman', murteisesta versiosta englannin sanasta thunder
(”ukkonen”)(Raine 1968, I: 398n21), tai englannin sanasta torment (”kärsimys”)(Wagenknecht 1973, 194).
Theotormonin hahmoa raastaa Jumala (ibid. ) tai hänen oma käsityksensä Jumalasta (Bloom 1963, 901). Wagenknecht
(1973, 206) väittää, että poliittisesti Theotormon on Englanti, joka ei koskaan ymmärtänyt Amerikkalaisten
siirtokuntiensa levottomuuksien merkitystä.

Jonkin verran keskustelua on ollut Oothoonin suhteesta Viattomuuden ja Kokemuksen tiloihin. Oothoon näyttää
kohtaavan Tarhakehäkukan Viattomuudessa ja sitten läpikäyvän Kokemuksen kauhut, mutta lopulta saavuttavan
korkeamman Viattomuuden näyn (Murry 1932, 24, 1933, 120.121). Nurmi (1967, 1949 kuitenkin ajattelee, että
Oothoon kulkee Kokemuksen lävitse takaisin Viattomuuteen ja Gillham (1973, 193) paikantaan Oothoonin kokonaan
Viattomuuteen maailman omaksi kun taas Kokemuksen maailma jää kokonaan Theotormonin ja Bromionin osaksi.

Luultavasti kaikkein kiistellyin runoelman aspekti on Oothoonin asema enemmän tai vähemmän ideaalina
sankarittarena. Ne, jotka tuomitsevat Blaken syylliseksi korkeasteiseen sovinismiin, sabotoivat Oothoonin asemaa.
Damrosch (1980, 197-198, 201), joka huomioi Oothoonin ”verkkojen ja ansojen” muistuttavan pastorin vastaavia
(5:18), kannattaa näkemystä, jonka mukaan Oothoon pysyy sidoksissa, koska hän etsii iloa pohjimmaisen hengellisen
todellisuuden sijaan ulkonaisista ilmiöistä – tämän tulkinnan mukaan Oothoon on masokisti ja tirkistelijä (2:11-17,
7:25-25-26, Levy 3) joko siksi, koska maailma on turmellut hänen seksuaalisuutensa, tai siksi, koska seksuaalisuus on
luontaisesti epätäydellistä - syytteeseen Oothoonin perversiosta antaa vaikuttavan vastineen Auckland (1982, 181n81).
Damroschin tuntuma on, että Blake ei ole niin varma vapaan rakkauden siunauksellisuudesta kuin miltä vaikuttaa, ja
Murry (1932, 23-24) vakuuttaa, että Oothoonin ideaalin täydellinen voitto olisi sopimatonta, koska se eliminoisi
vastakohtaparien leikin (vrt. The Marriage of Heaven and Hell, Levy 3). Toisten tulkintojen mukaan raiskauksen

104
seurauksena Oothoon menettää kykynsä nähdä Tarhakehäkukka sekä kukkana että nymfinä (Peterson 1973) ja hän antaa
sanojen virran soljua torjuakseen epätoivon haluamatta Theotormonin ja Bromionin mielien koskaan sotkeutuvan tähän
(Hilton 1983, 31-32). Puolustajien mielestä Oothoon tuo Ikuisuuden tiedon ja arvot ajalliseen maailmaan (Raine 1968,
I: 166), onnistuu väistämään sovinnaisen ajattelutavan eikä koskaan väsy valistamaan muita (Duerksen 1977, 186),
huomioi Urizenin legalismin olevan Theotormonin ja Bromionin puutteellisuuksien yhteinen nimittäjä (George 1980,
128), ”määrittelee itse oman seksuaalisuutensa ja myös puolustaa sitä” (Ostriker 1982, 158) ja heijastelee Blaken
näkemystä, jonka mukaan naiset ja feminiininen tietoisuuden muoto edistävät ihmiskunnan pelastumista (Mitchell
1978, 191). Keskeisin ydinkysymys on se, onko Oothoon osasyyllinen Theotormonin kyvyttömyyteen voittaa oma
sokeutensa, mihin kysymykseen Wagenknechtin (1973, 206) mukaan ei ole riittävän selvästi vastattu.

-Henry Summerfield: A Guide to the Books of William Blake for Innocent and Experienced Readers. 1998, 392-.

B: Tämä hymni vapaalle rakkaudelle on matka syvemmälle Blaken myyttiseen maailmankaikkeuteen kuin vaikkapa
The Book of Thel (1789), mutta ei vielä ihan niin syvälle kuin America: A Prophecy (1793) ja sitä seuraavat Blaken
eeeppiset runoelmat. Peter Francis Fisher: Valley of Vision – Blake as Prophet and Revolutionary (1961, 207) arvioi
lyhyesti ja pätevästi, että tässä runoelmassa ”Blake tutkii langenneen ymmärryksen epäonnistunutta yritystä selviytyä
intohimon jäsentämisestä. ” Lukuisat tutkijat ovat tulkinneet tämän runoelman uusplatonistisena kuvitelmana, joka
perustuu antiikin Kreikan taruun Persefonesta – näkemys, joka ei millään tavoin sovi kuvaamaan runoelman todellisia
tapahtumia. Nämä tutkijat ovat selvästi antaneet runoelman urizenisen raiskaajan eli Bromionin nimen johdattaa itseään
harhaan, sillä ”Bromios” on todellakin antiikin tarustoissa yksi Dionysoksen eli Bacchukseen liitetty nimitys. Tämä
nimi on selvästi tässä kontekstissa kuitenkin hyvin ilmeisesti Blaken ironiaa, sillä Blaken runoelman Bromion on
puritaaninen ja deistinen, eikä hänessä todellakaan ole mitään dionyysistä; Hän on ”bromios” ainoastaan tämän
kreikankielisen sanan kirjaimellisessa merkityksessä, sillä hän lakkamatta ja häpeämättömänä ”ärjyy” omaa perin juurin
sovinnaista moraaliaan.

Blaken Vision of the Daughters of Albion- runoelman lähtökohtana on ollut James Machpersonin The Poems of Ossian
(1760-1765, ”Ossianin laulut”) -runoelmateoksen Oithóna-hahmo samaan tyylliin kuin Emanuel Swedenborgin De
Caelo et Eius Mirabilibus et de inferno, ex Auditis et Visis (1758, Suom. ”Taivas, sen ihmeet ja helvetti”)-teos tarjosi
lähtökohdan Blaken teokselle The Marriage of Heaven and Hell. Northrop Frye: Fearful Symmetry -A Study of William
Blake (1947, 238) ehdottaa, että ”Blake saattaa tässä protestoida James Machpersonin Oithónaa vastaan”, sillä
Machpersonin runoelman naishahmo valitsee mieluummin kuoleman kuin raiskauksen tuoman häpeän. Olipa miten
tahansa, Blaken runoelmassa on selvästi vaikutteita James Machpersonin Ossianin lauluista. Blaken runoelman
Theotormonin henkilöhahmoa selvästi piinaa hänen käsityksensä Jumalasta – siitä hänen nimensäkin on johdettu.

Yksityiskohdat

Otsikko. SH: Albion on Blaken epiikassa koko ihmiskunnan, mutta erityisestikin juuri proletariaatin symboli ja
tunnushahmo. Nimen 'Albion' alkuperä on antiikin Kreikan tarustoissa: Albion oli Amfitriten ja Poseidonin poika, joka
sai kunnian ensimmäisenä perustaa kuningaskunnan Britteinsaarille. Näin Alf Henrikson: Antiikin tarinoita 1-2 (1993,
314), jonka lähde lienee pseudo-Apollodoroksen Bibiliotheca-teos. Rathleen Raine: Blake and Tradition (1968, II:251)
kertoo, että Blaken epiikan Albion-hahmon esikuva on kabbalan ”kosminen ihminen”, Adam Kadmon. Sheila A.
Spector: Wonders Divine: The Development of Blake's Kabbalistic Myth (2001a, 131-135) ja Sheila A. Spector:
Glorious Incomprehensible: The Development of Blake's Kabbalistic Language (2001b, 129) kuitenkin kertovat, että
Albion-hahmon esikuva on pikemminkin ”ensimmäinen ihminen” Adam Rishon, ei Adam Kadmon.

B: Viittaus Albionin tyttäriin otsikossa painottaa tässä erityisesti sitä, mitä he näkevät, sillä Albionin tyttäret toimivat
surumielisenä kuorona kautta koko runoelman.

Motto. B: Runoelman motto julistaa näköaistin ylivaltaa suhteessa luonnollisen sydämen rajoitettuun tietoisuuteen.
Bromioniin ja Theotormoniin viitatessaan motto on pateettinen, mutta viitatessaan Oothooniin se on ironinen. Näin

105
siksi, koska runoelman kehityskertomus etenee tilanteeseen, jossa Oothoonin sydämen kokemuspiiri laajenee
sisältämään kaiken sen, mitä hänen silmänsä ovat nähneet.

S: Sydän saattaisi olla Theotormonin ja Bromionin (Bloom 1963, 102) ja visionäärinen silmä Oothoonin (Wagenknecth
1973, 209). Anderson (1984, 4) kuitenkin ajattelee, että moton sydän viittaa Oothoonin sydämeen, joka Theotormoniin
kohdistavan pakkomielteensä johdosta jää jälkeen hänen silmiensä näkemälle, mutta Mellor (1974, 63) antaa
kunniamaininnan sydämelle, joka oivaltaa maailman myrskyisän puolen (vrt. runoelman kansilehden kuvitus) olevan
jotakin vähemmän kuin kaikkivoipa. Antaen aforismille yleisemmän sovelluksen Damon (1924, 332) tulkitsee sen
viittaavan siihen, että maailmassa nähtyjen raakuuksien paljous on sydämelle käsittämätontä, Fisher (1961, 206-207)
uskoo sen olevan kehoitus silmän ja sydämen yhteistyöhön, Peterson (1973, 253, 256) näkee sen varoituksena siitä, että
silmän havainto on pelkästään fyysinen ellei sydän näe sen lävitse, ja Wardle (1978, 334) ilmauksena renessanssia
leimaavasta uskomuksesta koskien visuaalisten mielikuvien voimaa saavuttaa intellekti.

Todistus. B: Nämä Oothoonin lausumat rivit ovat johdatusta runoon aina Bromionin tekemään raiskaukseen saakka,
vaikka niiden sävy eroaakin runon alun seitsemästätoista intensiivisen toiminnan rivistä, joita se summaa. The
Argument, (”Todistusperuste, Argumentti, Väite, Intos, Teesi”)-jakson sävy on tarkoituksellisen vaisu, mikä saattaa
heijastaa emotionaalista loppuun kulumista, mutta sitä seuraa moraalinen uhma, jonka tilaan runo lopulta jättää
naispäähenkilönsä. Todistus-jakson kolme ensimmäistä riviä tekevät selväksi, että Oothoonin alkuperäinen epäröinti
johtuu seksuaalisesta kokemattomuudesta, eikä varjoista neidon rakkaudessa Theotormonin kanssa. Leutha, jonka
laaksoihin Oothoon kätkeytyy, esiintyy myöhemmin Blaken Europe: A Prophecy (1794)- runoelmassa ivallisena,
seksuaalisena viettelijättärenä, ja Blaken Milton (9:28-30)- runoelmassa Leutha esiintyy Saatanan emanaationa, jonka
sosiaalinen valepuku on hyväntahtoinen lempeys, mutta todellinen luonto on salattu mustasukkaisuus. Leuthan
laaksoihin piiloutuminen on sama asia kuin seksuaalisen todellisuuden karttaminen; Leuthan kukkasen taittaminen ja
hänen laaksoistaan nouseminen ovat sen sijaan yritys antaa itsensä tuolle (torjutulle) todellisuudelle. Hirmuisiksi yltyvät
ukkoset viittaavat ärjyvän Bromionin väliintuloon, joka pyrkii tuhoamaan Oothoonin yrityksen vapaaehtoisuuden
aspektin.

S: Leutha voi olla seksuaalinen viettelijätär (Bloom 1963, 102-103), mutta Max Plowman (1927a, 100) näkee hänet
pelkästään seksuaalisena viehätysvoimana, Beer (1968, 40) seksuaalisena vapautena ja Damon (1924, 329)
puritaanisuutena. Leuthan laakso saattaisi olla paikka, johon voisi kätkeytyä omalta seksuaalisuudeltaan (Bloom 1963,
103), tai kenties se on sama asia kuin Leuthan sukupuolielimet (Damon 1965, 265).

Näyt. B: ”Albionin tyttäret” on Blaken versio Hesperideistä, Atlaksen tyttäristä, sillä Albion ”on kreikkalaisille sama
asia kuin Atlas”. Atlantin valtameri (johon Theotormon samaistetaan) ja urizeniset myrskypilvet sen yllä (joihin
Bromion samaistetaan) erottavat Albionin tyttäret siskostaan, Oothoonista; Oothoonin pako Theotormonia kohti
voidaan tulkita paluun yrityksenä takaisin yhteyteen sisartensa kanssa. Runoelman heiveröistä, mutta kiistatonta
poliittista allegoriaa valottaa David V. Erdman: Blake – Prophet Against Empire (1977, 226-). Atlantiksen myytti
liitetään kautta koko runoelman hesperidien legendaan ja näin kaikkein vahvimmin symboliikassa koskien ”kirkasta
Tarhakehäkukkaa” , jonka Oothoon taittaa lahjaksi Theotormonille. Samoin kuin hesperidien kultaiset omenat myös
tarhakehäkukka (engl. marygold) on auringolle pyhitetty ja samoin se on myös alkuperäisen, syntiinlankeemusta
edeltävän viattomuuden symboli. Antaessaan tämän vertauskuvan Theotormonille ja haaveillen rakkauden yhteydestä
hänen kanssaan, Oothoon ilmaisee toiveensa kulkea matka (lapsuuden) Viattomuuden maailmasta (aikuisuuden)
Kokemuksen maailmaan.

Oothoonin, Bromionin ja Theotormonin erilaiset tavat reagoida raiskaukseen ovat hyvin monisyisiä ja niiden
ymmärtäminen on keskeinen haaste runoelman asianmukaiselle tulkitsemiselle. Bromion on brutaali, muttei tyhmä ja
hänen moraalinsa urizeninen kieroutuminen on ironisella tavalla opettavaista. Hän on samalla ylimielinen puritaani ja
hienostunut deisti, mikä kombinaatio on keskeinen Blaken poleemiselle tavoitteelle. Bromionin sadistista ylpeyttä
varjostaa sekä huono omatunto että inho sitä seksuaalista heräämistä kohtaan, jonka hän uhrissaan aiheuttaa.
Theotormonin yksinkertaisempi sisäinen konflikti on mustasukkaisuuden kärsimyksien ja rakkauden jatkamisen välillä
ja myös masokistinen elementti tunkeutuu hänen reaktionsa retoriikkaan. Näky Oothoonista ja Bromionista sidottuna
toinen toisiinsa, selkä selkää vasten, ei ole todellisuutta vaan Theotormonin toiveen täyttymys – samoin kuin

106
sitomiskohtauksen luolat edustavat hänen langenneen tietoisuutensa koukeroita. Oothoonin reaktio on näistä kolmesta
kaikkien hienosyisin ja moniselitteisin. Hyvin keskeisessä asemassa on jakso (Levy 2, rivit 11-19), joka on yksi
kaikkein eniten väärintulkittuja Blaken runoudessa. Oothoon aloittaa jakson hyväksymällä sekä raiskaajansa Bromionin
että rakastajansa Theotormonin moraalin, mutta tämä hyväksyminen on ristiriidassa hänen uuteen tilanteeseensa
kohdistuvan reaktion psyykkisen todellisuuden kanssa. Oothoon ei voi itkeä, koska siihen liittyvää mielenliikettä ei ole,
mutta hän pyrkii kuitenkin simuloimaan (teeskentelemään) epätoivoa. Mutta kuitenkin raajojen väänteleminen viittaa
tässä Oothoonin seksuaalisen kaipauksen heräämiseen ja siihen, että ainoastaan Theotormon voisi todella täyttää
Oothoonin toiveet. Theotormonin epäonnistuminen näiden toiveiden täyttämisessä innoittaa Oothoonin etsimään
(molemminpuolista) korviketyydystystä hetkellisestä ja masokistisesta alistumisesta Prometheuksen rangaistusta
muistuttavaan katumusharjoitukseen. Levyn 2 rivit 18-19 muodostavat yhden Blaken runouden hurjimmista ironioista.
Tuosta aallonpohjasta eteenpäin Oothoon kulkee kohti oman täydellisen vapautensa retorista voimannäytettä.
S. Foster Damon: William Blake – His Philosophy and Symbols (1958, 330) huomioi, että Bromionin puheeseen (4:13-
24) vastataan Blaken Milton-runoelmassa (28:15-18). Bromionin puheen rivi 22 kaikuu Blaken Marriage of Heaven
and Hell- teoksen viimeistä riviä ja siinä on muistumaa myös Blaken Tiriel -runoelman rivistä 8:9.

Levyn 5 rivillä 3 esiintyy ensi kerran Blaken runoudessa keskeinen nimi 'Urizen'. Urizenin nimen alkuperä Blakella on
kenties kreikan sana Ûrizein, joka tarkoittaa ”piirtää harpilla”. Nimi 'Urizen' myös kaikuu sanaa (ja merkitystä)
englanninkielen sanasta horizon (”horisontti”), jonka etymologinen alkuperä on täsmälleen sama kreikankielinen sana.
Blake työstää ja varioi Levyn 5 rivejä 8-9 uudemman kerran Vala, or the Four Zoas- runoelman jaksossa II. 35:3-4.

Levyn 5 rivien 39-40 kaikuja on taas Blaken Vala, or the Four Zoas- runoelman jaksossa VIII. 108:11-12. Oothoonin
loppuväite (8:9-10) toistetaan Enitharmonin laulussa, Vala, or the Four Zoas II. 34:78-79. Katso myös Blaken A Song
of Liberty-runon viimeinen rivi ja Orcin sanat Blaken America: A Prophecy -runoelmassa (8:13).

1:1. S: DiSalvo (1983, 162) ehdottaa, että Albionin tyttäret eivät ole brittiläisiä naisia vaan brittiläisten siirtokuntien
asukkaita, joilta on riistetty heidän ikiaikainen vapautensa.

1:1-2. O: Sorretut brittinaiset voivat suunnata katseensa Amerikkaa kohti toisaalta haaveksuen ja toisaalta säälien, koska
manner on tässä Blakella sekä poliittisen ja sosiaalisen vapauden symboli että orjakaupan symboli.

1:3. Amerikan pehmeän sielun tähden...S: Damon (1924, 329) vakuuttaa, että Oothoon liittyy ilmansuunnista länteen,
joka symboloi ihmisen kehoa.

1:4. ... hän etsi kukkia lohdutuksekseen. S: Erdmanin (1954a, 219 (236-237)) tämä viittaa kapinan syttymiseen; Kun
yksi kansannousu sammuu, toinen syttyy – samoin kuin kukat vuoroin kuihtuvat ja puhkeavat kukintoonsa. Damonin
(1924) mukaan kukkien kerääminen on merkkinä sielun lankeemuksesta ja jäämisestä aistillisen kauneuden vangiksi.

1:5. S: Tarhakehäkukan (marygold) arvo ja merkitys ovat kiisteltyjä aiheita. Tarhakehäkukka on tulkittu symboloivan
petollista ja katoavaista kuolevaista kehoa (Harper 1961, 259), Oothoonin neitseellisyyttä (Erdman 1954a, 217 (235)),
Santo Domingon vuoden 1791 orjakapinaa (ibid., 212, 219 (229, 236-237)), syntiinlankeemusta edeltävää maailmaa
(Bloom 1965, 901) ja Oothoonin unelmaa onnesta Theotormonin kanssa (Anderson 1984, 9). Kukan taittaminen on
traditionaalisesti seksuaalisen aktin vertauskuva (Damon 1924, 329). Kukan on sanottu vievän Oothoonin
Viattomuuden tilaan (Frye 1947, 239), mutta – huolimatta sen tarjoilemasta antimaterialistisesta filosofiasta – sen on
myös uskottu johtavan harhaisesti uskomaan, että tämänpuoleisesta maailmasta voisi odottaaa osakseen jotakin
hyvääkin (Raine 1968, I: 170, 176). Anderson (1984, 7-8, 13-14) väittää, että näkemystä ja vapautta edustava nymfi on
hyvä, mutta Oothoonin Theotormoniin kohdistuvaa ihastusta symboloiva kukinto on paha.

1:11. Sitten Oothoon taittoi kukan...O: Kukan taittaminen on traditionaalisesti seksuaalisen initaation symboli.

1:16. Bromion raastoi neitoa ukkosillaan...O: Bromion raiskaa Oothoonin, joka tästä lähtien on Bromionin orjatar.

107
1:17. S: Bromionin sisintä kiusaa syyllisyydentunto (Bloom 1963, 106).

1:19. S: Baine (1981, 206-207) otaksuu, että Bromion projisoi oman omistushaluisen seksuaaliviettinsä delfiineihin;
Stevenson (1971, 175) sen sijaan näkee delfiinit Theotormonin mustasukkaisuuden symbolina.

1:20. S: Vallankumous ei ole vielä tarpeeksi edennyt ja siksi Bromion kykenee esittämään tämän väitteen (Bloom 1963,
107). Tämä viittaa Amerikan alkuperäiskansojen maa-alueiden eurooppalaiseen valloitukseen (DiSalvo 1983, 162-163).

1:21. Minun sinetilläni merkityt....O: Blaken aikakaudella orjanomistajat usein polttomerkitsivät orjiaan.

1:21-22. S: Bromion käyttää Blaken aikakaudella tavallista argumenttia, jonka mukaan orjat ovat tyytyväisiä
asemaansa, koska he ovat tottuneet siihen – Bromion näkee orjat myöskin taikauskoisina (Erdman 1954a, 220 (237-
238)).

2:3. Silloin myrskyt raastoivat Theotormionin raajoja...O: Theotormon on emotionaalisesti musertunut Oothoonin
raiskauksesta, mutta yhäti säilyy kuitenkin passiivisena.

2:4. ….aviorikollisen parin....S: Damon (1924, 106) ensin väittää, että sosiaalinen paine pakottaa Oothoonin
avioitumaan raiskaajansa kanssa; Frye (1947, 239) esittää, että Oothoon on naimisissa Theotormonin kanssa ja tekee
aviorikoksen Bromionin kanssa. Useimmat lukijat ovat kuitenkin yksimielisiä Damonin (1967, 437) myöhemmän
kannan kanssa, jonka mukaan Oothoon on sinkku, joka tulee raiskatuksi matkallaan rakastajansa luokse.

2:5. S: Jacksonin (1974, 92) mukaan Theotormon on sitonut Bromionin ja Oothoonin selkä selkää vasten, mutta
Duerksenin (1977, 187) mukaan Theotormon on yrittänyt ja epäonnistunut joko pesemään tai piilottamaan Bromionin ja
Oothoonin uskonoppinsa vesillä ja Schorer (1946, 290) väittää, että Bromion on sitonut Oothoonin itseensä
pakkoavioliitolla. Duerksenin (1972) väite, että kauhu ja nöyryys eivät ole Bromion ja Oothoon, ei ole vakuuttava.

Selkä selkää vasten yhteensidotun parin tulkinnat ovat pikemminkin keskustelua rikastuttavia kuin ristiriitaisia.
Oothoonin ja Bromionin yhteyttä on kuvailtu luonnottomaksi (Gleckner 1959, 210) ja katkeroituneen avioliiton siteeksi
(Deen 1983, 51 – vrt. Raine 1968, I: 170). Tämä on selitetty epätodelliseksi ja pikemminkin mustasukkaisen
Theotormonin fantasiaksi, jonka tapahtumapaikkana olevat luolat on paikannettu Theotormonin mielen sisälle (Bloom
1963, 107-108, 1965, 901); Bromion ja Oothoon ovat tässä selkä selkää vasten sidottuja, että heidän parittelunsa olisi
mahdotonta (Wagenknecht 1973, 207). Luolat on yhdistetty Bromioniin, koska siellä hän on langettanut käsityksensä
seksuaalisista suhteista Theotormonin kannettavaksi (Murray 1974b, 94). Toisella tasolla orjanomistaja ei ole todella
vapaa vaan hän on riippuvainen orjastaan (Ostriker 1977, 904) ja luolat viittaavat yhtäällä amerikkalaiseen
orjanomistajan taloon ja toisaalla yleisellä tasolla ne ovat materialistisen ja papillisen tyrannian symboli (Howard 1984,
101).

2:6-10. S: Keskeisiä tämän jakson tulkinnan ongelmia ovat olleet Theotormonin kyynelten syy ja se, onko tässä viitattu
himo ymmärrettävä myönteisessä vai kielteisessä valossa. Itkeekö Theotormon epäoikeudenmukaisuuden leimaaman
yhteiskunnan uhrien tähden (Erdman 1954a, 216 (234)) vaiko lähinnä oman henkilökohtaisen kärsimyksensä tähden
(Gillham 1973, 208)? Viittaako himo tässä yhteydessä orjien ja lasten sortoa ylläpitävään mentaliteettiin (Damon 1924,
330)? Löytääkö Theotormonille leimallinen tukahdutettu intohimo purkautumisväylänsä lasten ja orjien
hyväksikäytössä (Stevenson 1971, 176)? Vai onko ”himo” tuomittavaa intohimoa ja energiaa sellaisen hurskastelijan
näkökulmasta, jonka moraalinen järjestelmä käytännössä sortaa orjia ja hyväksikäyttää lapsia (Bloom 1963, 108)?

2:11-12. S: Bloomin (1963, 109) mukaan Oothoon ei voi itkeä, koska tietää olevansa syytön ja hänen
vääntelehtimisensä on seksuaalista ja viestii täyttymättömästä intohimosta.

108
2:13. ...ja kutsuen Theotormonin Kotkia saalistamaan hänen lihaansa. O: Antiikin Kreikan tunnetussa tarussa Zeus
rankaisi Prometheusta tulen varastamisesta antaen kotkien ikuisesti raadella hänen sisälmyksiään.

S: Kotkat on selitetty teeskenneltynä katumuksena (Bloom 1963, 109), Oothoonin mielikuvituksen tuotteina (Erdman
1974, 131), Theotormonin lain ja järjestyksen ideaaleina tai välineinä (Duerksen 1977, 189), orjanomistajan
ruoskaniskujen vertauskuvina (Howard 1984, 103).

2:18. S: Theotormonin hymy on sadistinen (Bloom 1963, 109). Oothoon tulkitsee sen tilapäisesti väärin merkkinä
hyväksynnästä (Peterson 1973, 258).

2:30-34. O: Keho, mieli ja tunteet, joiden kaikkien tulisi olla vapaita, ovat tässä ahtaasti rajoitettuja. Tämä tuhoaa
yksilön todellisen elämän ja luovuuden.

2:35-36. Aamun sijaan nousee kirkas varjo – kuin silmä itäisessä pilvessä – ja yön sijaan sairaalloinen ruumishuone.
O: Aamun tulisi tuoda uutta elämää ja energiaa, mutta tässä aurinko on vain tuomitseva silmä. Yön sen sijaan tulisi
tuoda lepoa ja uudistumista, mutta tässä se on kuolettava.

3:2- , r. 5:33-6:1. S: Kahdessa eläinlajistoluettelon jaksossaan Oothoon vakuuttaa, että eläimillä on joko enemmän
aistimuksia kuin tavanomaisen viiden aistin kautta välittyneet aistimukset (Beer 1968, 43, Mellor 1974, 61) tai tietoa,
joka ei ole saatu aistien välityksellä (Damon 1924, 106, Howard 1984, 104-105).

3:13. S: Oothoon kysyy, miten ”vanhat” materiaalisen maailman ylittävät ajatukset ovat koskaan kyenneet saavuttamaan
inhimillisen tietoisuuden (Howard 1984, 105). Oothoon yrittää palauttaa Theotormonin tukahdutettuja intohimoja
tietoisuuteen (Webster 1983, 99).

3:17-20. S: Damonin (1924, 330) mukaan Karitsa ja Joutsen symboloivat Viattomuutta, mutta Raine (1968, I: 177)
väittää, että joutsen on platoninen sielun symboli – se kastaa siipensä materiaan, kylpee ja on jälleen puhdas.
Ristiriidassa Rainen kanssa Gleckner (1982a, 164) pitää joutsenta ”ikuisen mielikuvituksellisen yksilöllisyyden”
symbolina ja vakuuttaa, että Oothoon, ollen puhdas ja valkoinen, pitää itseään kontrastina hedelmälle, karitsalle ja maan
tahrimalle joutsenelle. Erdmanin (1954a, 222 (240)) mukaan Oothoon on raskaana oleva orja, jonka mielestä tumma
ihonväri ja raskaus ovat kauniita.

3:19. ...ikuisen virtamme... S: ks. Adonan joki, johon viittaa The Book of Thel (1:4) (Frye 1947, 241).

3:21-4:11. S: Useat kriitikot ovat nähneet Theotormonin olevan kahden vaiheilla kun hän vastaa Oothoonin
vetoomukseen tunnustaa kaikissa elävissä olennoissa olevan aspektin, joka ylittää fyysistä kehoa koskevat (ulkonaiset)
tosiseikat/olosuhteet. Kenties Theotormonilla on aavistus rationaalisen ymmärryksen tuolla puolen olevasta
”kaukaisesta maasta” (Duerksen 1977, 191), mutta kuitenkin hänen epäluulonsa Oothoonin vakuuttelua kohtaan on
hänen vallitseva asenteensa (Margoliouth 1951, 94). Mellorin (1974, 60) mukaan Theotormon uskoo, että ainoa pakotie
epätoivosta perustuu itsensä sulkemiseen omaan ’taloonsa’ - siis ihmisen lockelaiseen mieleen, joka perustuu
täydellisesti yksin aisteihin. Gillhamin (1973, 203-205) mukaan Theotormon on suruissaan, sillä hänen ajatuksensa –
huolimatta siitä, että ne ovat omaehtoisia suhteessa aistinhavaintoihin – ovat salaperäisen ”kadehtijan” vallassa.
Wagenknecth (1973, 210) olettaa, että Theotormon pelkää yhtäällä itselleen vieraiden ajatusten häiritsevää
tunkeutumista (omaan mieleensä) ja toisaalla omien (salaisimpien) ajatuksiensa karkaamista yleiseen tietoisuuteen;
Bracher (1984, 171), joka laajentaa Gardnerin (1954, 52) käsittelemää huomiota, vakuuttaa Theotormonin halveksivan
sitä, mikä on todella olemassa (tässä ja nyt), ja suruissaan hän takertuu nostalgiseen kuvaan peruuttamattomasti
menetetystä menneisyydestä. Websterin (1983, 100-101) näkemys on, että Theotormon suree tässä (menetetyn)
lapsuuden ihanuutta, vaikka lapsuuden uudistuminen assosioituu hänen mielessään kateuden tuskiin.

4:12-24. O: Bromionia vaivaa tässä huono omatunto ja hapuileva tietoisuus siitä, että Oothoon on oikeassa. Kuitenkin
Bromion pikaisesti palaa alkuperäiseen asenteeseensa, jota leimaa jäykkä materialismi ja moralismi.

109
S: Beer (1968, 44) uskoo Bromionin puhuttelevan tässä Oothoonia ja Gleckner (1965, 5) ajattelee, että Bromion
väittelee tässä Oothoonin sitä kantaa vastaan, jonka mukaan on olemassa muitakin aisteja kuin vain ne viisi, jotka
ihmiskunta omaa syntiinlankeemuksen jälkeisellä aikakaudella. Useimmat kriitikot ovat kuitenkin Damonin (1924, 330-
331) kanssa yksimielisiä, että Bromion puhuttelee tässä Theotormonia.

Mielipiteet ovat jakautuneet, onko Bromion enemmän vai vähemmän täydellinen materialisti. Bromion saattaa
ounastella, että transkendenttinen todellisuus on olemassa, mutta hänen valintansa on jättää se vaille huomiota, koska se
on yhtäkaikki saavuttamaton (Stevenson 1971, 180) tai koska fysikaalinen maailma käsittää kaiken ihmisen tarvitseman
(Bracher 1984, 172-173) ja hänen mukaansa tämänpuoleisessa maailmassa sota, taloudellinen epäoikeudenmukaisuus ja
helvetinpelko ovat välttämättömiä sosiaalisen järjestyksen säilyttämiseksi (Erdman 1954a, 223 (241)). Wagenknechtin
(1973, 208) mukaan Bromion on matkalla kohti keskeisiä oivalluksia, mutta luolan kynnyksella oleva Theotormon estää
hänen kulkunsa.

Duerksenin (1977, 191) tavoin Howard (1984, 105) on vakuuttunut, että Bromion ei usko mihinkään sellaiseen, mitä
tiede ei havaitse, ja näkee, että imperialistin ja materialistin ominaisuudessa Bromion puhuu tässä uusista
maataloustuotteista ja uusista tieteellisistä löydöksistä, mutta Raine (1968, II: 124-127) vakuuttaa, että Bromionin
retoriikka kaikuu tässä John Locken spekulaatioita siitä, mitä ihmisellä luontaisesti olevia tarkemmat tai toisenlaiset
aistit voisivatkaan paljastaa materiaalisesta todellisuudesta, ja Mellor (1974, 59-60) väittää, että riveillä 4:14-18
Bromion vaientaa Theotormonin retorisilla kysymyksillään, jotka kaikki sisältävät immateriaalisten asioiden
olemassaolon kieltävän ajatuksen. Rainen ja Mellorin argumentit ovat erityisen kiinnostavia.

4:15-16...vaikka toistaiseksi emme niitä tunne, ne eivät ole lopullisesti aistiemme ulottumattomissa…..S: Tämä on selvä
viittaus runoelman ensilehden mottoon. Kenties on olemassa asioista, joita ihmissydän ei ole vielä käsittänyt. Wasserin
(1948, 296) mukaan ilmaus ”eivät ole lopullisesti aistiemme ulottumattomissa” viittaa siihen, että Bromionin
ajatusmaailmassa mitään sellaista, mitä ei voida havaita aistein, ei ole olemassa.

4:22. Ja eikö vain olekin yksi laki sekä leijonalle että härälle? O: ”Yksi laki Leijonalle ja Härälle on sortoa.” , Blake
kirjoittaa The Marriage of Heaven and Hell-teoksessaan. Vrt. myös Tiriel (8:9).

4:24. ..olemassaolon houreet (the phantoms of existence)...S: ihmisolennot, jotka laki on musertanut (Fisher 1961, 208),
Oothoonin mielessään kuvittelemat maailmat (Mellor 1974, 59-60).

5:1-. ...neito aloitti valituslaulunsa uudelleen. O: Loppuosa runosta on todellisuudessa Oothoonin ylistyslaulua
Vapaudelle. Oothoonin argumentaatio etenee seuraavasti: 1. Järjen jumala, Urizen, on väärässä, koska kaikki yksilöt
ovat ainutkertaisia ja niillä on omat muotonsa, näkynsä, ilonsa. Ne ovat todellista pyhyyttä. Kirkon ja Valtion väärä
pyhyys haaskaa ja väärinkäyttää inhimillisiä energioita. Ne myöskin pakottavat kuvottaviin avioliittoihin, jotka
puolestaan tuottavat hirviömäisiä lapsia. 2. Lapsuuden pitäisi alkaa eroottisella (nautintoa-rakastavalla) viattomuudella
ja kulkea vapaasti kohti kypsempää seksuaalisuutta, joka tuo inhimilliseen eksistenssiin pontevuutta ja autuutta. Väärän
vaatimattomuuden opetus vääristää tämän kehityksen ja tuottaa teeskentelyä, hurskastelua ja häpeää. Oothoon, joka on
väistänyt nämä vääristymät, on ikuinen neitsyt. Tavanomainen neitsyys kuitenkin on vain tukahdutettua kaipausta, joka
johtaa vain autoerotismiin ja hedelmättömään perversioon. 3. Todellinen rakkaus on vapautta. Omistuhalu ei ole
rakkautta. Todistaakseen rakkautensa Oothoon tarjoaa Theotormonille täydellisen vapauden. Oothoonin johtopäätös on
asettaa vastakkaín elämänkielteisen itsekkyyden ja kaiken elämän pyhyyden hyväksymisen.

5:3. ...Urizen...S: Mahdollisesti johdettu kreikan verbistä ûrizein (”sitoa”, ”rajoittaa”) (D. Plowman 1929, 17) tai
sanallista leikittelyä englannin ilmaisulla your reason (”sinun järkesi”) (Schorer 1946, 271). Klonsky (1977, 12)
ehdottaa kreikan substantiivia ûranos (”taivas”), mikä nimi annettiin vuonna 1781 löydetylle Uranus-planeetalle, jota
aluksi kutsuttiin kuningas George (”Yrjö”) III:n mukaan nimellä Georgium Sidus.

110
5:7-8. S: Vaikka Stevenson (1971, 180) vakuuttelee, että suuri suu ja kapeat silmäluomet viittaavat jalomielisyyteen, ne
kuitenkin vaikuttavat tässä viittaavan tämän vastakohtaan: Suurisuinen on altis ottamaan lahjuksia. Bloom (1963, 114)
kuitenkin näkee suuren suun myönteisessä valossa.

5:14-15. Kuinka kaukana onkaan lihavaksi ruokittu palkollinen onton rumpunsa kanssa....O: Blakella on ollut
mielessään kenties riistanvartija, joka palvelee maan rikkaita köyhien kustannuksella, tai kersantti, joka huokuttelee
nuoria miehiä kaukana merten takana käytävään sotaan.

5:17. O: Kirkkoherra (parson) esiintyy tässä korostetusti virkamiehenä, joka kerää Blaken aikakaudelle leimallisesti
kaikille kansalaisille pakollista kirkollisveroa.

5:19....abstraktion kylmillä tulvilla...S: Viittaa abstrakteihin ideaaleihin kuten kunnia, uskollisuus ja siveys (Tayler
1973b, 78).
5:24-32. S: ”Julma kauhu” viittaa vihaiseen, turhautuneeseen aviomieheen. Kieroon kasvatetun poikalapsen vihan
kohde on ensin hänen äitinsä, sitten hänen aviovaimonsa – hän halveksii seksiä viimeksi mainitun kanssa, eikä koskaan
tunne tyydyttävää intohimoa, ”päivän nuolia” (George 1980, 130). Damon (1967, 438) näkee tässä viittauksen
rakkaudettomassa avioliitossa ”väärinkasvatettuihin lapsiin”.

5:41-6:1. S: Kaikki maan päällä – mukaanlukien jopa kuolleet ruumiit – auttaa synnyttämään uutta elämää ja matojen
ilo kehottaa ihmisiä pitämään kiinni onnestaan (Beer 1968, 45). Rainelle (1968, I: 119) nämä rivit assosioituvat
ajatukseen vastakohtien synteesistä, jonka alkuperä on jäljitettävissä alkemian symboliikkaan. Mato syö lihaa
vapauttaakseen sielun (Lindberg 1973, 261) ja se on tässä The Book of Thel-runoelman madon tavoin yhdellä tasolla
fallinen symboli, joka edustaa siirtymää neitseellisyydestä seksuaaliseen elämään (Tolley 1973, 115-116).

6:1-3. O: 1. Ihmisen kuolevaisuus merkitsee elämää madoille; 2. Ihmisen kuolevaisuuden todellisuus muistuttaa meille,
että on tartuttava hetkeen – Carpe diem: meillä on vain yksi elämä.

6:3…suloisina elpyvät sinun lapselliset ilosi!...S: tämä ei viittaa lapsuuden iloihin yleisellä tasolla vaan pikemminkin
viattomiin iloihin, joita abstrakti ajattelu tai salakavala säädyllisyys eivät ole turmelleet (Murry 1932, 18-19). Kyseessä
on lapsenmielinen ajattelutapa, johon viittaa Matteuksen evankeliumi (18:3)(Paley 1970, 35) – vastailmestynyt,
turmeltumaton ja varhaiseen lapsuuteen kuuluva (George 1980, 142).

6:10. ... tulee esiin (com’st forth)…..S: Viittaa merkityksiin ”tulee maailmaan” ja/tai ”kypsyy sisäisesti”.

6:11, 7:3-11. S: Epäterveen eroottisen hautomisen (Schorer 1946, 293) ja autoerotismin kuvaus (George 1980, 135-
137). Mukana saattaa tässä olla vihjaus oman itsekieltäymyksen suomaan perverssiin tyydytykseen.

6:13. ... näennäisessä unessa...S: Viittaa tässä yhteydessä seksuaalivietin tarkoitukselliseen tukahduttamiseen ja/tai sen
latenssitilaan (George 1980, 134).

6:21. Mutta Oothoon ei ole sellainen...S: Petersonin (1973, 262-263) mukaan Blaken ilmaisu on tässä lauseopillisesti
moniselitteinen: Blake vihjaa, että Oothoon on liian passiivinen ollakseen ”neitsyt täynnä neitseellisiä mieltymyksiä”.
Mutta vrt. 6:22-7:2.

7:1. onnellisessa yhdynnässä.....O: Katseen ja katseen kohteen yhtyminen. Oothoon julistaa tässä, että visuaalinen
aistiminen on jopa eroottinen teko.

7:2. S: Duerksen (1977, 192) väittää, että Oothoon on taiteilija.

111
7:3. Se intohimon hetki! S: Viittaa hetkeen, jolloin Oothoon murtautuu ajan kahleista Ikuisuuteen (Hinkel 1979, 280-
281, 285, 287-288). Hinkelin argumenttia kiitellen Anderson (1984, 11-12, 21n25) kontrastoi Oothoonin carpe diem-
käsityksen hetkestä John Miltonin asenteeseen aikaa kohtaan Comus-runoelmassa (II.738-743).

7:12. Mustasukkaisuuden Isä. O: Ilmaus viittaa tässä Urizeniin, Blaken epiikan ”järjen jumalaan” – ja myös Vanhan
testamentin ”mustasukkaiseen Jumalaan”.

7:17-22. S: Taylerin (1973b, 79) mukaan omistushalu ja mustasukkaisuus synnytetään avioliiton orjuuteen pakotettujen
naisten sydämissä.

7:23-29. S: Oothoonin tarjous on kuvailtu ”harhaanjohdettuna” (Hilton 1983, 44) ja tuomittu lankeemuksena Urizenin
alhaiseen viekkauteen (Anderson 1984, 15). Peterson (1973, 263) väittää, että sellainen käytös olisi itsensä kieltämiseen
liittyvää nautintoa (7:8). Bloom (1963, 116) ja muut uskovat, että tarjouksella on Blaken hyväksyntä ja DiSalvo (1983,
162) olettaa, että se yhdistää taloudellisen ja seksuaalisen anteliaisuuden. Mona Wilson (1927, 80-81) vihjaa
määrätynasteisella oikeutuksella, että tässä jaksossa on hitunen tahatonta komiikkaa. Blake näyttää aliarvioineen tämän
jakson vaikutuksen suhteessa runoelmassa yleisesti vallitsevaan mustasukkaisuuden intohimoiseen kieltämiseen.
8: 2-3. Näkeekö hänen silmänsä säteen, joka laajentaa säälin katseen? SH: Kannattaa huomioida, että käsite
’sääli’(pity) on Blaken runoudessa ambivalenttinen: Yhtäällä se merkitsee Blaken inhoamaa ylimielistä ja alentuvaista
säälittelyä, mutta toisaalta se rinnastuu hänen selvästi hyväksymään kristilliseen agapê-rakkauteen, jolloin se voidaan
suomentaa ’sururakkaus’, ’myötätunto’. ’armollisuus’, ’laupeus’. Harold Bloomin (1988, 907 ) esittämän tulkinnan
mukaan The Songs of Innoncence and Experience-kokoelman The Songs of Experience-sikermään sisältyvä The
Human Abstract-runon ’sääli’ on Blakelle kristillisen agapê-rakkauden satiirinen vastakohta ja hänen systemaattisesti
hylkäämä kielteinen tunne, koska ”se on liitossa pelon ja itsekkään omistushalun kanssa”. S. Foster Damonin (1988,
422) esittämän tulkinnan mukaan Blaken The Songs of Innoncence and Experience-kokoelman The Songs of
Innocence-sikermän The Divine Image-runo on luonteeltaan ironinen kun taas sen vastinpari – eli: The Human
Abstract-runo - ei sisällä ironiaa. Tulkintojen välinen ristiriita on kuitenkin näennäinen, sillä molempien tutkijoiden
mukaan tekopyhä säälittely Blakelle on aina alhaista, mutta todellinen sääli on korkein kristillinen ihanne: Agapê .
Tekopyhä säälittely erottaa, todellinen sääli yhdistää. Damon 1988, 269, 327.

8:4. ..sinun ankaraan kyntövakoosi...S: siis Urizenin (Stevenson 1971, 186) tai Theotormonin.

8:5. ..yön kuninkaan....S: Kenties kotka, joka palaa ”yöllisestä saalistuksestaan” (2:25-26). Miner (1962, 70-71)
ehdottaa tämän viittaavan Leijonan tähtikuvioon.

8:6-. S: Nämä olennot vailla omaisuutta löytävät kukin ilonsa toimiessaan kukin oman luontonsa mukaisesti (Beer 1968,
46). Meren linnulle on suojelevaa käyttöä jopa Urizenin tuulenpuuskasta (Duerksen 1977, 193).

8:12. ...keskustellen suunnattomien varjojen kanssa...S: Ilmaus ’varjot’ viittaa tässä Platonin Valtio-dialogin
luolavertauksen (514a-520a) hengessä olentoihin ja asioihin, jotka ovat eksklusiivisesti fyysisiä (Raine 1968, I: 176).
Theotormon saa masokistista nautintoa omasta mustasukkaisuudestaan ja surustaan (Bloom 1963, 116).

Kirjallisuus

-Ackland, Michael 1982. The Embatted Sexes: Blake's Debt to Wollstonecraft in The Four Zoas. Blake: An Illustrated
Quaterly, XVI (Winter 1982-1983), 172-183.
-Anderson, Mark 1984. Oothoon, Failed Prophet. Romanticism Past and Present, VIII (Summer 1984), 1-21.
-Beer, John 1968. Blake's Humanism. Manchester: Manchester University Press. New York: Barnes and Noble.
-Blackstone, Bernard 1966 (1949). English Blake. Hamden, Conn. : Archon Books.
-Bloom, Harold 1963. Blake's Apocalypse - A Study in Poetic Argument. New York: Doubleday.
-Bloom, Harold 1982 (1965). Commentary. Teoksessa William Blake: The Complete Poetry & Prose of William Blake,
David V. Erdman (toim.). Berkeley and Los Angeles: University of California Press, 894-970.

112
-Bracher, Mark 1984. Metaphysical Grounds of Oppression in Blake's Visions of the Daughters of Albion. Colby
Library Quaterly, XX (Sep. 1984), 164-176.
-Damon, S. Foster 1958 (1924). William Blake - His Philosophy and Symbols.. Gloucester, Mass. : Peter Smith.
-Damon, S. Foster 1988 (1965)A Blake Dictionary - The Ideas and Symbols of William Blake. Hannover and London:
University Press of New England for Brown University Press.
-Damrosch, Leopold Jr. 1980. Symbol and Truth in Blake's Myth. Princeton: Princeton University Press.
-DiSalvo, Jackie 1983. War of Titans - Blake's Critique of Milton and the Politics of Religion. Pittsburg: University of
Pittsburg Press.
-Duerksen, Roland A. 1972. A Crucial Line in Visions of the Daughters of Albion. Blake Newsletter, VI (Winter 1974-
1975), 95-96.
- Duerksen, Roland A. 1977. The Life of Love: Blake's Oothoon. Colby Library Quaterly, XIII (Sep. 1977), 186-194.
-Erdman, David V. 1954a. Blake: Prophet Against Empire: A Poet's Interpretation of the History of His Own Times.
Princeton: Princeton University Press.
-Erdman, David V. 1977c (1954). Blake: Prophet Against Empire - A Poet's Interpretation of the History of His Own
Times. Princeton: Princeton University Press.
-Fisher, Peter F. 1961. The Valley of Vision - Blake as Prophet and Revolutionary. Toronto and Buffalo: University of
Toronto Press.
-Frye, Northrop 1962 (1947). Fearful Symmetry - A Study of William Blake. Boston: Beacon Press.
-Gardner, Stanley 1954. Infinity on the Anvil - A Critical study of William Blake's Poetry. Oxford: Blackwell.
-George, Diana Hume 1980. Blake and Freud. Ithaca and London: Cornell University Press.
-Gillham, D. G. 1973. William Blake. Cambridge: Cambridge University Press.
-Gleckner, Robert F. 1959. The Piper and the Bard -A Study of William Blake. Detroit: Wayne State University Press.
-Gleckner, Robert F. 1965. Blake and the Senses. Studies in Romanticism, V (1965), 1-15.
-Gleckner, Robert F. 1982a. Blake's Swans. Blake: An Illustrated Quaterly, XV (Spring 1982), 164-169.
-Harper, George Mills (1961). The Neoplatonism of William Blake. Chapel Hill: University of North Carolina Press.
-Henrikson, Alf 1993 (1963). Antiikin tarinoita 1-2 (Alkuteos: Antikens Historier, 1958). Suomentanut Maija
Westerlund. Porvoo-Helsinki-Juva: WSOY.
-Hilton, Nelson 1983. Literal Imagination - Blake's Vision of Words. Berkeley: University of California Press.
-Hinkel, Howard H. 1979. From Energy and Desire to Eternity: Blake's Visions of the Daughters of Albion. Papers on
Language and Literature, XV (1979), 278-289.
-Howard, John 1984. Infernal Poetics - Poetic Structures in Blake's Lambeth Prophecies. Rutherford: Fairleigh
Dickinson University Press; London and Toronto: Associated University Presses.
-Jackson, Mary V. 1974. Additional Lines in VDA. Blake Newsletter, VIII (Winyter 1974-1975), 91-93.
-Klonsky, Milton 1977. William Blake: The Seer and His Visions. New York: Harmony Books.
-Lindberg, Bo 1973. William Blake's Illustrations to the Book of Job. Åbo, Finland: Åbo Akademi.
-Margoliouth, H. M. 1951. William Blake. London: Oxford Univerity Press.
-Mellor, Anne Kostelanetz 1974. Blake's Human Form Divine. Berkeley: University of California Press.
-Miner, Paul 1962. The Tyger': Genesis & Evolution in the Poetry of William Blake. Criticism, VI (1962), 59-73.
-Mitchell, W. J. T. 1978. Blake's Composite Art - A Study of the Illuminated Poetry. Princeton: Princeton University
Press..
-Murray, E. B. 1974b. Bound Back to Back in Bromion's Cave. Blake Newsletter, VIII (Winter 1974-1975), 94.
-Murry, John Middleton 1932. A Note. Teoksessa: Visions of the Daughters of Albion, Reproduced in Facsimile,
William Blake. London and Toronto: Dent; New York: Dutton.
-Murry, John Middleton 1936 (1933). William Blake. London and Toronto: Cape.
-Nurmi, Martin K. 1976. William Blake. Kent State University Press.
-Ostriker, Alicia 1977. Notes. Teoksessa William Blake: The Complete Poems, Alicia Ostriker (toim.). Harmondsworth,
Middlesex: Penguin.
-Ostriker, Alicia 1982. Desire Gratified and Ungratified: William Blake and Sexuality. Blake: An Illustrated Quaterly,
XVI (Winter1982-1983), 156-165.
-Paley, Morton D. 1970. Energy and Imagination: A Study of the Development of Blake's Thought. Oxford: Clarendon
Press.

113
-Peterson, Jane E. 1973. Visions of the Daughters of Albion: A Problem of Perception. Philological Quaterly, LII
(1973), 252-264.
-Plowman, Dorothy 1929. Note. Teoksessa William Blake: The Book of Urizen, Reproduced in Facsimile. London and
Toronto: Dent; New York: Dutton, 4-24.
-Plowman, Max 1927a. An Introduction to the Study of William Blake. London and Toronto: Dent.
-Raine, Kathleen 1968. Blake and Tradition. 2 vols. Princeton: Princeton University Press.
-Schorer, Mark 1946. William Blake: The Politics of Vision. New York: Holt.
-Spector, Sheila A. 2001a. Wonders Divine: The Development of Blake's Kabbalistic Myth. London: Bucknell
University Press.
-Spector, Sheila A. 2001b. Glorious Incomprehensible: The Development of Blake's Kabbalistic Language. London:
Bucknell University Press.
-Tayler, Irene 1973b. The Woman Scaly. Bulletin of the Midwest Modern Language Association, VI (Spring 1973), 74-
87.
-Tolley, Michael J. 1973. Blake's Song of Spring. Teoksessa:William Blake – Essays in hunour of Sir Geoffrey Keynes,
Morton D. Paley & Michael Philips (toim.). Oxford: Clarendon Press.
-Stevenson, W. H. (toim. ) 1971. The Poems of William Blake. London: Longman; New York: Norton.
-Wagenknecth, David 1973. Blake's Night: William Blake and the Idea of Pastoral. Cambridge: Belknap Press of
Harvard University Press, 1973.
-Wardle, Judith 1978. ”For Hatching ripe': Blake and the Educational Uses of Emblem and Illustrated Literature.
Bulletin of Research in the Humanities, LXXXI (1978), 324-348.
-Wasser, Henry H. 1948. Notes on the Visions of the Daughters of Albion by William Blake. Modern Language
Quaterly, IX (1948), 292-297.
-Webster, Brenda 1983. Blake's Prophetic Psychology. London and Basingstoke: Macmillan.
-Wilson, Mona 1927. The Life of William Blake. London: Nonesuch Press.

AMERIKKA: PROFETIA (1793)

Yleistä

Keskeisin America: A Prophecy(1793)-runoelman tulkinnan probleemi on 'Alkusoitto'-jakson suhde 'Profetia'-jaksoon.

Kaksioisainen rakenne on runoelman epäselvyyden yksi aspekti, joka Bronowskin (1944, 50-52) mukaan saattaa johtua
runoilijan pyrkimyksestä välttää syyte kansankiihotuksesta. Stevenson (1971, 188) määrittelee Alkusoiton myöhäiseksi,
vähemmän politiikkaan keskittyneeksi lisäykseksi. Alkusoitto-jaksossa, jossa Orc on vuorovaikutuksessa Urthonan
tyttären kanssa, joka luultavasti on pikemminkin Orcin sisarus – kuten väittävät Johnson ja Grant (1979, 107) -, vaikka
Orc ei tätä näytä tiedostavan, eikä suinkaan Orcin neitsytäiti – kuten Frye (1947, 228) väittää. Profetia-jaksossa Orc on
sen sijaan vuorovaikutuksessa Albionin Enkelin kanssa. Monet kriitikot hyväksyvät Damonin (1924, 334) kannan,
jonka mukaan Urthonan tytär on materiaalisen, langenneen luonnon yksi muoto; Urthonan tyttäreen yhdistetyt epiteetit
”varjoisa” ja ”nimetön” ovat rohkaisseet Rainen (1968, I: 273) samastamaan tämän Paracelsuksen käsitykseen
luonnosta mystisenä, pilvenkaltaisena kaikkeuden äitinä. Paleyn (1970, 76, 117) mukaan ilmaus ”Missä ihmistä ei ole,
siellä luonto on hedelmätön” (The Marriage of Heaven and Hell, Levy 10) muistuttaa, että Urthonan tytär on tässä
illuusiota (”varjoisa”) ja identiteetitön (”nimetön”). Huomioiden Urthonan tyttären viittauksen ”minun amerikkalaiset
tasankoni” (2:10), joka viittaa eteenpäin runoelman Profetia-jaksoon, on vaikeaa kieltää Gardnerin (1968, 98) väite,
jonka mukaan Urthonan tytär symboloi myös sorrettuja siirtokuntia (tai, kuten Gardner lisää: sorrettua ihmiskuntaa),
kun taas Quasha (1970, 270-271) kehittää tästä näkökulmasta käsin väitteen, jonka mukaan Urthonan tytär on
muunnelma Oothoonista, sillä Oothoon on ”Amerikan pehmeä sielu” (Visions of the Daughters of Albion, 1:3) ja
Howard (1984, 119) huomioi, että Oothoonin tavoin ja Thelistä poiketen Urthonan tytär hyväksyy elämän. Muut
painottavat Urthonan tyttären varusteita, jotka ovat Damonille (1924, 334) muistumaa hengellisestä konfliktista,
Bloomille (1963, 118) ”Rauta-ajasta”, Erdmanille (1954a, 240 (260)) sodasta ja nälänhädästä, jotka vallitsivat ennen
amerikkalaista vallankumousta, ja Howardille (1984, 118) Athenan siveästä jumalattaresta ja myös Amerikan mantereen
hallinnasta. Fisher (1961, 155-156) näkee Urthonan tyttären historiakirjoituksen muusana, Beer (1968, 110) sen sijaan
näkee hänet ”Britannian karikatyyrinä” ja Johnson ja Grant (1979, 107) Dianan kaltaisena neitsytjumalattarena.

114
Varjoisan Naaraan raiskaaja tai herättäjä on The Marriage of Heaven and Hell-teoksen A Song of Liberty-runon
”vastasyntynyt” tuli, jolle nyt annetaan nimi 'Orc' - ko. nimi saattaa olla johdos jostakin tai joistakin seuraavista:
Latinan sanasta cor (”sydän”), sillä hän on saanut syntynsä Enitharmonin sydämestä (Damon 1924, 112, 334, joka
lainaa W.M. Rosettia ja Vala, or the Four Zoas (1797-1804)-runoelmaa 58:16-18), Latinan sanasta Orcus (joka viittaa
klassisen mytologian ”helvettiin” ja sen hallitsijaan, Plutoon) (T. Wright 1929, I: 26), joiden tiimoilta jatkaa Bloom
(1963, 119), joka korostaa merkityksen ”helvetti” ironista vivahdetta Blakella (kuten tekee myös Blaken koko The
Marriage of Heaven and Hell-teos); Kreikan sanasta orcheis (”kivekset”), joka viittaa hänen seksuaalienergiaansa
samoin kuin poliittiseen ja maanviljelyyn liittyvään vaikutukseensa (Erdman 1954a, 24, 241-242 (25-26, 261-262)),
englanninkielen sanoista orca (Damon 1965, 309) ja orc (Raine 1968, I: 339, joka lainaa John Miltonin Paradise Lost
(1667)-runoelmaa (XI, 835)), joiden merkitys on ”valas” tai ”merihirviö”. Orcin hahmon esikuviksi on esitetty joitakin
klassisen mytologian hahmoja – kuten Prometheus ja vuosittain ylösnousemuksen kokeva hedelmällisyysjumala Adonis
(Frye 1947, 207), Hyperion, Typhos ja Eros (Rose 1972b, 137) – sekä eräitä raamatullisia hahmoja – kuten Goljatin
kohtaava Daavid ja arkkienkeli Mikaelin kohtaava Saatana (Spicer 1967, 25-29) tai punainen, karvainen Esau (Genesis
25:25), joka vaatii itselleen perintöosaansa (Raine 1968, I: 338-339) ja joka assosioituu Edomiin (Vrt. The Marriage of
Heaven and Hell, 2:13n), josta Messias tulee (Tannenbaum 1982, 132-133, joka lainaa Jesajan kirjan jaetta 63:1).
Tannenbaum (1982, 141-142) näkee Orcin varhaishistorian Alkusoitossa Jumalan inkarnaation kuvauksena, vaikka
Bloom (1963, 119) näkee Orcin pikemminkin inhimillisenä hahmona, joka on irroittautumaisillaan puolittain
muotoutuneesta luonnosta, jonka aikaansaannosta tuon hahmon identiteetti on. Howard (1984, 125-126) tulkitsee Orcin
myöhemmän konfliktin Urizenin kanssa tietoisen mielen pyrkimyksenä tukahduttaa tiedostamattoman mielen
myllerrykset. Gallant (1978, 27-29) pohtii, että Alkusoitto-jaksossa Orc laajentaa siskonsa mielikuvituksen ja
havaintokyvyn voimia herättäessään tämän seksuaalisuuden samalla kun Profetia-jaksossa Orc tekee saman
vallankumouksellisille voimille - kuten Blake itse toivoo tekevänsä saman runoelmansa lukijalle. Oletettua insestiä
korostaen Webster (1983, 112-117) näkee Orcin Theotormonina, joka on tiedostanut heikkoutensa ja joka näyttelee
oidipaalisen kostodraaman päähenkilönä isähahmoja vastaan samalla kun hän vastustaa omia (ja Blaken) sisäisiä
syyllisyydentunteitaan ja masokistisia impulssejaan.

Vallitsee yleinen yksimielisyys, että America: A Prophecy keskittyy vapauden ylistämiseen ja useimmat kriitikot
uskovat Fryen (1947, 209) tavoin, että runoelman esittämä vallankumous on säännönmukainen tapahtuma toistuvassa
historiallisessa syklissä, vaikka hyvällä syyllä on myös paljon yksimielisyyttä Paleyn (1970, 74) näkemyksen kanssa,
jonka mukaan Orcin saapuminen antaa yhteisölle mahdollisuuden pysyvään pakotiehen tyranniasta kohti vapaata ja
korkeampaa olotilaa – katso 9:19n.

Kaikki kriitikot eivät hyväksy Damonin (1924, 112) näkemystä, jonka mukaan Orcin esiintyminen runoelmassa on
kirjoitettu kokonaan myönteisessä valossa. Paley (1970, 61) näkee Orcin puolittain inhimillisenä vapahtajana ja
puolittain vallanhimoisena käärmeenä. Rose (1972b, 141) varoittaa, että Orcin olemuksen ollessa intohimoa vailla
mielikuvitusta hän tarvitsee työnsä täydentäjäksi Losia. Welch (1972) arvioi, että Orcin assosioituminen Marsiin ja
vaimonsa anastavaan Aristoniin viittaa Blaken epäilyksiin tämän harjoittamaa väkivaltaa kohtaan. Beer(1968) mieltää
Orcin rajoittuneena hahmona, jonka energia on vain tilapäinen vaihe matkalla kohti todellista näkemystä. Perustuen
Orcin kohtaamiseen omistushaluisen neidon kanssa (2:7), Orcin emanaatioon valoa vailla olevan kuumuuden hahmossa
(4:11) ja kuvituksien pessimistiseen sävyyn Doskow (1979) näkee Orc-hahmon heijastelevan Blaken pettymystä
vallankumousta kohtaan, joka epäonnistui muuntamaan amerikkalaista yhteiskuntaa, lakkauttamaan orjuuden ja
levittäytymään muihin maihin. Enemmän optimistinen on James (1979, 247-248, 251-252), joka löytää Orcin
jakautumisen Alkusoitto-jaksossa kahlittuun materiaaliseen itseyteen ja nousevaan hengelliseen itseyteen ylittyvän
Profetia-jaksossa, jossa kaikki samankaltaiset jakautumiset – kuten jakautuminen materiaan ja henkeen, julkiseen ja
yksityiseen elämään, taiteeseen ja politiikkaan – ylittyvät. Kutakuinkin vastaavalla tavalla Schleifer (1979, 509-571,
577, 580-582) näkee kehityksen urizenisesta näkymästä kohti profetaalista näkyä sovelluksena Orcin
muodonmuutoksesta vertauksesta metaforaksi: täten verta muistuttavat pilvet voivat nopeasti tulla veripyöriksi (4:5-6).

America: A Prophecy-runoelman pääasiallinen aatehistoriallinen lähde on viides kirja vuoden 1787 editiosta
amerikkalaisen Joel Barrowin loppusointuisen jambisen pentametrin runomittaan kirjoittamasta Vision of Columbus-
runoteoksesta: tämä teksti antaa Blaken runoelman mielikuvat kahleista, pilvestä, laivaston tykistötulesta, kaikki

115
historialliset nimet Thomas Painea ja John Hancockia lukuunottamatta sekä lisäksi epiteetin ”Albionin Prinssi” (Erdman
1954b). Sekundäärisempi lähde on ollut Mustan Surman kuvaus Joshua Barnesin History of Edward III (1688)-
teoksessa, jossa ruttoepidemiaa pidetään (Jumalan) rangaistuksena Englannille Ranskaan kohdistuvan sotilaallisen
agression johdosta, ja Alkusoitto-jaksoon on vaikuttanut myös Thomas Grayn The Descent of Odin-runo (Erdman
1954a, 55-56, 71-73, 242 (58-59, 75-76, 262)). Tannenbaum (1982, 135-139) löytää runoilijan olevan velassa myös
apokryfikirjoihin lukeutuvan Toisen Esran kirjan kuvaukselle Messiaan ja hänen vastustajiensa konfliktista.

Stevensonin (1960) mukaan America: A Prophecy-runoelman varhainen versio, johon yhä sisältyi kolme lopullisesta
versiosta hylättyä metalligrafiikan kuparilevyä (vrt.The Complete Poetry & Prose of William Blake, David V. Erdman
(toim.). 1982, 58-59), merkitsi välittävää vaihetta The French Revolution(1791)-runoelman ja America: A Prophecy-
runoelman lopullisen version välillä: Varhaisessa versiossa ei ollut Orc-hahmoa, Urizenia mainitaan tuskin lainkaan
nimeltä ja Albioin Enkeli on lähinnä brittiläisen hallituksen edustaja. Damonin (1924, 339) näkemyksen mukaan
America: A Prophecy- runoelmassaan Blake ensi kerran antaa tekstin ja kuvituksen kertoa sama tarina itsenäisesti,
vaikka Wardle (1968) väittää, että useimmat runoelman kuvitukset esittävät runoelman tekstissä kuvatulle vastakkaista
olotiloja.

-Henry Summerfield: A Guide to the Books of William Blake for Innocent and Experienced Readers. 1998, 437-
440.

Yksityiskohdat

O: Väliotsikko ”Alkusoitto” on oheistettu kaikkiin paitsi kahteen vedokseen pienellä, lisätyllä kuparilevyllä.

1: 1-10. B: Avauskohtaus vihjailee Skandinaavisen mytologian suuntaan. Varjoisa, nimeämätön naaras on Valan
varhainen esimuoto. Punainen Orc (kenties johdettu latinan sanasta Orcus, joka tarkoittaa ”helvetti”) edustaa orgaanisen
elämän vangittua henkeä. ”Neljäntoista auringon” kuluttua, ts. murrosikäisenä, kuunkierron puolivaiheilla hän on
valmis kapinaan. Poliittisella ja historiallisella tasolla neljätoista aurinkoa viittaavat vuosiin 1762-1776.

1:1. Urthonan varjoisa tytär seisoi punaisen Orcin edessä. O: Varjoisa tytär eli Vala eli Luonto langenneena
viettelijättärenä sulkee sisäänsä vallankumouksellisen energian kunnes Orc on valmis tämän ”hurjaan syleilyyn” (r.
1:10), joka tuo tälle vapauden. Saman tarinan Blake kertoo yksityiskohtaisemmin Vala, or the Four Zoas (1795-1804)-
runoelmassaan (rivit 7 (a): 85: 12-22 ja 7 (b): 91:1-93:31), mutta tuolloin vähemmän optimistisessa sävyssä.

S: Nimi 'Urthona' viittaa Blakella ihmiskunnan hengelliseen elementtiin, joka on Losin isä kun taas Los itse on Blakelle
runouden henki (Damon 1924, 334). Sloss ja Wallis (1926, I:63) kuitenkin nostavat esiin tärkeän näkökohdan
huomioidessaan, että missään kohtaa Blaken varhaista eeppistä runotuotantoa Losin ja Urthonan ei sanota liittyvän
toinen toisiinsa. Murry (1933, 85-86) uskoo, että Urthonan langetessa siitä tulee Urizen.

1:2. ..neljätoista aurinkoa...S: Viittaa puberteetti-ikään (Frye 1947, 206). Tämä viittaa ajanjaksoon alkaen Jean-Jacques
Rousseaun teoksen Du contrat social ou principes du droit politique (1762, ”Yhteiskuntasopimuksesta”)
julkaisemisesta ja päättyen Amerikan Yhdysvaltojen Itsenäisyysjulistukseen (1776) (Erdman 1954a, 239 (258-259)).
”Neljätoista” viittaa myös kuukauden kierron puoliväliin, mikä viittaa Orcin eksistenssin sykliseen ominaislaatuun
(Bloom 1963, 119). Raamatussa israelilaisten exodus Egyptistä alkoi ensimmäisen kuun neljäntenätoista päivänä
(Numeri 9:3-5) ja kukin historiallinen epookki käsittää neljätoista sukupolvea (Matt 1:17) (Tannenbaum 1982, 142).

1:7. ..pilvet….S: Viittaa tietämättömyyteen (Damon 1924, 334), urizeniseen dogmaan (Bloom 1963, 126), siveyteen
(Gardner 1968, 99) brittiläiseen sortopolitiikkaan (Cherry 1969, 31) ja/tai harhaan (Howard 1984, 116).

116
1:10….mykkä hän oli siihen kauhun päivään saakka ...S: Urthonan tyttären seksuaalinen herääminen ei ole ainoastaan
vapautumista vaan myös portti luonnollisen kiertokulun ”kauhun päivään” (dread day) (Nurmi 1976, 90). Vallankumous
antaa siirtokunnille äänen (Doskow 1979, 173).

1:11-2:17. B: Orc kuvailee pyrkimyksiään viittaamalla kapinan poliittisiin symboleihin (niiden historiallisesta
autenttisuudesta katso David V. Erdman: Blake – Prophet Against Empire. 1977, 259). Varjoisan neidon hiljaisuus
identifioituu feminiiniseen luontoon, joka on hedelmätön niin kauan kun koiras jättää sen koskemattomaksi. Orcin
tekemä raiskaus on osa pyrkimystä antaa neidolle ääni, missä tehtävässä tämä onnistuukin, mutta luonto tuntee sen
kuitenkin kärsimyksenä ja ”ikuisena kuolemana” - tämä on Blaken ironinen ilmaus uudistuvalle elämälle.

1:11-12. S: Los (eli langennut Urthona) kahlitsee energian (eli Orcin) järjen sijaan ja langenneen luontonsa (eli
Urthonan tyttären) sijaan (Erdman 1954a, 240-241 (260)).

1:12...kymmenkertaiset kahleet...S: Viittaa raamatullisiin Kymmeneen Käskyyn (Gardner 1968, 99).

1:13-16. kotka..leijona...valas..käärme...O: Nämä ovat valtiollisen vapauden ja itsenäisyyden tunnuksia Pohjois- ja

Etelä-Amerikassa. Luonnossa ne symboloivat ilmaa, tulta, vettä ja maata.

S: Kotka ja leijona voivat olla vastaavasti nerouden ja Jumalan suojelevan vihan symboleja (Damon 1924, 334) tai
Meksikon ja Perun kansakuntien symboleja (Erdman 1954a, 239 (259)). Neljä olentoa on mielletty Orcin
manifestaationa, jotka esiintyvät kauhistuttavina hahmoina ainoastaan niille, jotka pelkäävät tunteita (Paley 1970, 76-
77), variantteina evankelistojen symboleista: kotka, härkä, leijona ja ihminen (Adlard 1972, 120-121), vapauden
tunnuskuvina (Johnson ja Grant 1979, 108), tähtikuvioina, jotka Varjoisa Naaras samastaa kansakuntiin (Worrall 1981,
281). Gallant (1978, 28) näkee tässä Orcin ilmaisevan iloa parittelunsa johdosta.

1:16. ...Urthonan pylväiden ympärille..S: Katso: Marriage of Heaven and Hell (1789-1793)- teoksen A Song of Liberty-
runo, 16. fragmentti. Erdman (1954a, 239 (259)) vakuuttaa, että Orc, joka on loukkaus Urthonan pylväiden ympärillä,
suojelee ”vapauden puuta”.

1:16-17. S: Orc syleilee Urthonan tytärtä pohjoisessa, joka assosioituu Blakella hengellisyyteen (Damon 1924, 334).

1:19. S: Punaiset silmät on James Machpersonin The Works of Ossian-eepoksen sankarien karakteristinen piirre
(Erdman 1954a, 242 (262)).

2:7. S: Doskowin (1979, 174) syytteen, jonka mukaan Urthonan tytär on eroottisesti omistushaluinen (so. haluton
laajentamaan Orcin vallankumousta), haastaa Howardin (1984, 239n30) väite, jonka mukaan se, mistä Urthonan tytär
on haluton luopumaan, on hänen seksuaalinen täyttymyksensä. Havaiten, kuinka selvästi Urthonan tyttären sanat
kaikuvat heprealaisen Raamatun Laulujen laulun sanoja (3:4), Tannenbaum (1982, 147) miltei samastaa Orcin ja
Urthonan tyttären Kristukseen ja Morsiameen.

2:8-9. Sinä olet langennut antaaksesi minulle elämän synkän kuoleman seuduilla...S: Tämä on viittaus Blakella järkeen
assosioituvaan etelään (Damon 1924, 334), tai orjakapinoihin (Erdman 1954a, 239 (259)), tai Urthonan tyttären
epäjumalanpalvelukseen samastettavaan takertumiseen Orciin hedelmällisyysjumalana (Johnson ja Grant 1979, 108) tai
tukahdutetun seksuaalienergian ulosvirtaukseen (Wagenknecht 1973, 183) tai Emanuel Swedenborgin väitteeseen, jonka
mukaan afrikkalaiset voivat käsittää Jumalan ainoastaan ihmisen hahmossa (Paley 1970, 76) – Blake kommentoi
viimeksi mainittua väitettä marginaalimerkinnöissään Emanuel Swedenborgin teokseen Divine Love and Divine
Wisdom (1788) (David V. Erdman (toim.): The Complete Poetry & Prose of William Blake. 1982, 603).

2:12-14. S: Eläimet saattavat symboloida vallankumouksien aaltojen kohoamista (Beer 1968, 112). Kun Gallant (1978,
27-28) ylistää Urthonan tyttären tietoisuuden laajentumista parittelun seurauksena, Doskow (1979, 175-176) kritisoi

117
Urthonan tyttären epätervettä käsitystä rakkaudesta ja kontrastoi sen Orcin suoraviivaisen intohimon ja sen suoman
nautinnon mielikuvien kanssa.

2:15. ...Sinun tulesi & minun hallani….S: Historiallisella tasolla tämä viittaa vallankumouksellisiin ja
vastavallankumouksellisiin voimiin (Wagenknecht 1973, 183). Parittelu, joka sorron silmälle ilmenee raiskauksena, on
”vastakohtien avioliitto” (Howard 1984, 119).

2:16...sinun salamoidesi repimissä uurteissa...S: Mahdollisesti viittaus tulen käyttöön metallityökalujen valmistuksessa
(Erdman 1954a, 242 (261-262)).

2:17. Tämä on ikuinen kuolema...S: Itseyden mystinen hävittäminen (Damon 1924, 334); Yhtälailla sekä seksuaalinen
liitto että mystinen kuolema edeltävät jälleensyntymää (Spicer 1967, 24-25); Ironinen ilmaus elämälle luonnollisella
tasolla (Bloom 1965, 902). ”Kauan sitten ennustettu piina” viittaa vallankumouksen aiheuttamaan kärsimykseen
(Erdman 1954a, 242 (262)) tai vääjäämättömään maailmanloppuun, jonka ”maaperä” Varjoisa Naaras on (Tannenbaum
1982, 142).

2:18-21. S: Nämä rivit on peitetty näkyvistä kaikista paitsi kahdesta runoelman tunnetusta kolmestatoista vedostetusta
kopiosta – nämä kaksi ovat G.E. Bentley Jr:ää lainaavan David V. Erdmanin (1969b, 286-287) mukaan runoelman kaksi
viimeistä vedostettua kopiota. Nämä rivit saattavat dokumentoida Blaken tyrmistystä koskien jotakin tai joitakin
seuraavista: Iso-Britanniassa vallitseva tilanne ja amerikkalaisten siirtokuntien kohtelu (Damon 1965, 36) tai Ranskan
Suuren vallankumouksen epäonnistuminen ja brittiläisen radikalismin tukahduttaminen (Erdman 1954a, 264-265 (286-
287)), tai brittiläisen Parlamentin päätös aloittaa sota Ranskaa vastaan vuoden 1793 tammikuussa (Erdman 1977c, 514).
Vähemmän todennäköisiä Blaken tunnekuohun kohteita ovat olleet hänen täydellinen ymmärryksensä sen suhteen, mitä
apokalyptinen näky langenneessa maailmassa sisältää (Wagenknecht 1973, 184-188), Blaken kyvyttömyys edistyä
valituslaulujen asteelta vapahtavan näyn asteelle (Quasha 1970, 283-284), Blaken syyllisyydentunto fantasian johdosta,
jossa tapahtuu rakkaudettoman äidin kostonhimoinen ja insestinen raiskaus (Webster 1983, 111), apokalyptisen näyn
viimeistelyn epäonnistuminen (Tannenbaum 1982, 148), runoilija Joel Barrowin näky uskonnollisesta, rationaalisesta ja
tieteellisestä Amerikasta kontrastina Blaken omalle vallankumoukselliselle ideaalille (Howard 1984, 114-115). Jos
runonlaulaja on Blaken itsensä keksimä fiktiivinen hahmo, hän saattaa hävetä Urthonan tyttären kyvyttömyyttä
hyväksyä Orcin toiminta pelkästään iloiten ilman ristiriitaisia tunteita (Bloom 1963, 120). Saattaa myös olla, että rivit
ovat totunnaisesti peruttu, koska Blaken tyrmistys oli tilapäistä (Erdman 1969b, 286-287), tai koska jakso on liiankin
pessimistinen runoelmalle, jonka yleissävy ei ole pelkästään pessimistinen (Bloom, loc. cit. ) - ja jossa Urthonan
tyttären puheen loppuosa todellakin antaa ymmärtää, että profetia on täyttynyt (Schleifer 1979, 578-579).

3:1. B: Tämä rivi toistuu Blaken The Song of Los (1795)-runoelman Africa-jakson lopussa. O: Blake kutsuu tässä
runoelmassa Albionin Vartijaprinssiä (The Guardian Prince of Albion) myös nimellä 'Albionin Enkeli' (Albion's Angel).

S: Albionin Vartijaprinssiä on pidetty joko identtisenä kuningas Yrjö III:n kanssa (Schorer 1946, 283), mutta myös ”ei
täysin identtisenä” (Johnson ja Grant 1979, 103). Nurmi (1976, 90-91) ja Howard (1984, 120) pitävät Albionin
Vartijaprinssiä erillisenä hahmona kuin Albionin Enkeli, mutta jotkut kriitikot puoltavat Slossia ja Wallisia (1926, I:44)
ja Erdmania (1954a, 24-25 (26-27)), joiden mukaan Prinssi, Enkeli ja Kuningas ovat kaikki yksi ja sama asia.

3:1-. S: ”Kauan sitten ennustetun piinan” kuvaus (vrt. 2:17)(Schleifer 1979, 580).

3:4. Washington, Franklin, Paine & Warren, Gates, Hancock & Green... O: Kolme ensimmäistä näistä edustavat
Amerikkalaisen vallankumouksen sotilaallisen, poliittisen ja ideologisen ulottuvuuden johtajia. Neljä viimeksi mainittua
edustavat samaisen sotilaallista johtajistoa ja ensimmäisen mannermaakongressin (1774) johtajistoa.

S: Joseph Warren (1741-1775) oli bostonilainen lääkäri ja patrioottinen kenraali, joka kuoli Bunker Hillin taistelussa.
Horatio Gates (17328-1806) oli Saratogan taistelussa 1777 voitokas George Washingtonin kenraaliadjutantti. John
Hancock (1737-1793) oli varakas bostonilainen kauppias ja poliitikko, joka allekirjoitti ensimmäisenä Amerikan

118
Yhdysvaltojen Itsenäisyysjulistuksen. Nathaniel Greene (1742-1786) oli kenraali, joka pakotti Iso-Britannian sotajoukot
vetäytymään Pohjois- ja Etelä-Carolinasta vuonna 1781.

3:5. ...hehkuu verta…. S: Viittaa Bostonin verilöylyyn vuonna 1770 (Damon 1965, 152).

3:7. S: ”Taivutettu kaari” viittaa sodan uhkaan (Erdman 1954a, 21 (22)). ”Rautakahle” viittaa amerikkalaisen talouden
brittiläiseen säätelyyn (Erdman 1954a, 21 (22)) ja myös orjuuteen (Stevenson 1971, 191); Losin mustasukkaisuuden
kahle (Beer 1968, 114).

3:13-15. B: Albionin Prinssi on sama asia kuin Englannin kuningas. Hesekielin kirjassa (29:3) lohikäärme samaistetaan
faaraoon.

3:13. Itäinen pilvi...S: Maantieteellisesti brittiläinen ja psykologisesti tunteiden neljännekseen kuuluva (Damon 1924,
335).

3:16….punaisena roihuavia meteoreja...S: Viittaa tykistön tulitukseen (Howard 1984, 119).

4:2-11. Vakavina lainehtivat Atlantin aallot synkkien kansakuntien välillä....O: Vulkaaninen räjähdys, jonka syöksemät
lieskat ja punaiset pilvet muodostavat vähittäin Orcin eli vallankumousvoimien personoidun hahmon.

4:3. S: Tässäkin - kuten kohdassa 12:10 – viitataan avomeren tykistötuleen ja ilmiliekkeihin sytytettyihin kaupunkeihin
(Damon 1965, 20).

4:4-7. S: Ihmiskeho läpikäy paisumisen prosessin, joka ennakoi vapautusta riveillä 15:25-26 (Quasha 1970, 278). Veri
on istukkaverta, joka täyttää kohdun ”Ihmeen” syntymisen edellä, joka tapahtuu rivillä 4:7 (Erdman 1980, 299).

4:6-9. S: Paleyn (1970, 73) havaintoa, että tämä Orcin kuvaus viittaa sekä Nebukadnessarin tulipätsin neljänteen
hahmoon (Dan. 2:25) – jota toisinaan pidetään Kristuksen enteenä (esim. Henry 1708-1714, IV: 1041) – että myös
Robert Southwellin esitykseen Jeesuksesta ”Palavana Lapsena”, joita täydentävät Gallantin (1978, 29) ehdotus, että
Blaken lähde on Hesekielin kirja (1:27), ja Tannenbaumin (1982, 135-137) viittaus, että näky mereltä tulevasta
Messiaasta on peräisin Vanhan testamentin apokryfikirjoihin lukeutuvasta Toisesta Esran kirjasta (13. luku). Mutta
Howard (1984, 120) syyttää Albionin Prinssiä tämän kuvan luomisesta projisoimalla oman raivonsa Orcin hahmoon,
kun taas Ostriker (1977, 906) näkee kapinallisen Orcin kehkeytyvän ja tulevan esiin vulkaanisesta räjähdyksestä.
Gardner (1968, 100) kontrastoi tarkkanäköisesti Orcin ”Ihmislieskan” ja Urizenin ”synkät tulet” rivillä 3:2.

4:7-11. B: Orc nousee Paholaisena vastustamaan kuningasta, jota kutsutaan Enkeliksi. Blaken sananvalinnalla on tässä
kaikuja The Marriage of Heaven and Hell(1790-1793)- teoksesta.

4:11. S: Traditio, jonka mukaan helvetin tuli hehkuu kuumuutta ilman valoa, viittaa tässä kenties intohimoon ilman
järkeä (Damon 1924, 335) – vrt. John Milton: Paradise Lost (1667)(I: 62-63) (Bloom 1965, 902). Valon poissaolo
viittaa myös epätäydelliseen vallankumoukseen, jolla ei voida saavuttaa täydellistä vapautta (Doskow 1979, 176-177).
Kuumuus symboloi pyrkimystä vapauteen, mutta valo on yhä saavuttamatta (Howard 1984, 120).

5:1-5. S: Damonin (1924, 335) ensimmäistä spekulaatiota, jonka mukaan Mars symboloi sydäntä ja Aurinko runollista
inspiraatiota, ja Damonin (1967, 263) toista spekulaatiota, jonka mukaan Mars symboloi sotatilaa, jossa luonnollinen
ihminen eli, voidaan vertailla Beerin(1968, 114) huomioon ajasta, jolloin vallankumouksellinen Marsin energia hallitsi
Universumia hetkenä raamatullisen syntiinlankeemuksen jälkeen ja ennen sitä hetkeä, jolloin muut taivaankappaleet
tulivat armollisesti luoduiksi. Valaisevampi on kuitenkin Bainen (1975) löydös, jonka mukaan Mars on syntiin
lankeemattoman Suuren Ihmisen keskus ja Emanuel Swedenborgin teoksen Concerning the Earths in Our Solar System
(Englanniksi: 1787) mukaan tämä 'Suuri Ihminen' muodostaa taivaan. Täten Marsin tavoin Orcilla oli kerran vähemmän

119
pelottavat kasvonpiirteet, mutta oikeutetusti Ferber (1981) valittaa, että alluusio ei selitä ilmausta ”kolmesta
planeetasta”, jonka hän ehdottaa viittaavan rivin 15:13 Irlantiin, Skotlantiin ja Walesiin – nämä hylkäävät Marsin
kaltaisen Albionin Prinssin tai Enkelin ja liittoutuvat aurinkoisen Orcin kanssa. Worrall (1981, 284) huomioi, että
Albionin Enkeli ikävöi aikaa, jolloin nyt arvaamattomaksi muuttunut komeetta oli Marsin vaikutusvallan alainen.

5:1. S: Yön Kivi (The Stone of night) viittaa Kymmenen käskyn laintauluihin, jotka Mooses vastaanotti Jumalalta
Horebin vuorella Siinain erämaavaelluksen aikana ja jotka assosioituvat tässä Temppeliin (Damon 1924, 335). Bloom
(1963, 121) hyväksyy Fryen (1947, 224) esityksen, jossa Yön Kivi samastataan kiveen, jonka päällä nukkuessaan
Jaakob näki näyn enkeleistä (Gen. 28:11-22), ja pitää tuota kiveä ”samean materiaalisen maailman keskeisenä
rakennusaineena”. Johnson ja Grant (1979, 111) yhdistävät Yön Kiven paavilliseen valtaan, jonka perusta on
Matteuksen evankeliumin sanaleikissä (26:18). Katso myös Europe: A Prophecy, 10:26n, 11:1n.

5:2, 5:6. O: 'Kauhu' (the terror) ja 'Kummitus' (the Spectre) ovat Blaken epiikassa Orcin epiteettejä.

5:6-7. S: Kirkko on tahrittu verenvuodatuksen tuomalla syyllisyydellä (Howard 1984, 120).

6:1-15. B: David V. Erdmanin sanoin Orcin puheesssa voimme kuulla ”Blaken runollisen tulkinnan Amerikan
Yhdysvaltojen Itsenäisyysjulistuksesta”. Rivit 6:1-2 ovat kertausta The Marriage of Heaven and Hell(1790-1793)-
teoksen alusta ja kaikkialla puheessa on kaikuja Oothoonin lauluista teoksessa Visions of the Daughters of Albion
(1793). Orcin suulla puhuttu viimeinen rivi toistuu Vala, or the Four Zoas (1795-1804)- teoksen 9. yössä.

O: Aivan samoin kuin tekee Amerikan Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistus (American Decloration of Independence),
jonka Philadelphiassa kokoontunut toinen mannermaakongressi hyväksyi 4.7.1776, niin myös 6. levyn puheessa Orc
lupaa suojella elämää (6:1-5), vapautta (6:6-11) ja onnellisuuden tavoittelua (6:12-15).

6:2-4. Hauta on puhkaistu, mausteet on vuodatettu, pellavakangas on kääritty kasaan....O: Ilmeinen viittaus Jeesus
Nasaretilaisen raamatulliseen ylösnousemukseen. Hesekielin kirjassa (37:1-10) Jumala herättää kuolleet luut eläviksi
ihmisiksi.

6:6. S: vrt. Simson – Tuomarien kirja (16:21) ja John Milton: Samson Agonistes (1.14) (Stevenson 1971, 194). Simsonin
pidetään traditionaalisesti Kristuksen enteenä (esim. Henry 1708-1714, II, 217). Lukija saa epäsuoran muistutuksen, että
Yhdysvallat oli säilyttänyt orjuuden osana yhteiskuntajärjestelmäänsä.

6:15. Sillä Imperiumia ei enää ole ja nyt Leijona & Susi saavat vaieta. O: Tämä rivi on tosintoa William Blaken The
Marriage of Heaven and Hell(1790-1793)- teoksen A Song of Liberty-runon lopusta.

S: Leijona ja Susi edustavat lampaiden suojelijaa ja uhkaajaa (Damon 1924, 336). Vrt. Jesaja 35:9: ”Ei ole siellä
leijonaa, ei nouse sinne raateleva peto.” (Tannenbaum 1982, 127).

7:1-7. B: Tämä on eräs Blaken ironisimpia puheita, sillä Enkeli on kuoleman lohikäärme ja täten itsekin
”käärmeenhahmoinen”.

7:3-7. S: Enitharmonin lapset ovat Urizenin päämäärien instrumentteja (Sloss ja Wallis 1926, II:210). Brittiläiset
vallanpitäjät samastavat amerikkalaisten kapinan Johanneksen ilmestyksen (12:4) lapsia nielevään lohikäärmeeseen:
”Portilla” on anatominen merkitys (Margoliouth 1948, 303-304). Erdman (1954a, 24 (25)) vertailee näitä sananmuotoja
kapinaa vastaan annettuun kuninkaalliseen julkilausumaan (Royal Proclemation) 23.8.1775.

7: 3. O: Albionin Enkeli näkee Orcin olevan ofilainen ”Kapinan Käärme”, joka vastustaa Valtion ja Jumalan Lakia.
Sittemmin (8:1) Orc tunnustaa olevansa kietoutunut ”kirotun puun” eli hyvän- ja pahantiedonpuun ympärille.

120
7:4. S: Enitharmon johtaa lukemattomien materiaalisten kokonaisuuksien ilmiömaailmaa (Douglas 1965, 111).
Enitharmonin nimi saattaa olla johdos kreikan sanasta aneritmon (”luvuton”) tai yhdistelmä englannin sanoista zenith
(”lakipiste”) ja harmony (”harmonia”) (Damon 1924, 336, joka lainaa W.M. Rosettia ja W.N. Guthrieta) tai kreikan
sanasta enarithmios (”numeroitu”) (Frye 1947, 440n29). Bloom (1965, 959) ehdottaa, että Enitharmon on olennaisesti
luvuton ikuisuudessa, mutta avaruuden jumalattaren ominaisuudessa hän jää mittaamisen ja numeroiden saaliiksi
ajallisessa maailmassa. Thomas Wright (1929, I:144) olettaa, että Enitharmonin nimi on yhdistelmä nimistä 'Enion' ja
'Tharmas', jotka esiintyvät Enitharmonin vanhempina Vala, or the Four Zoas (1795-1804)-teoksen 1. yössä.

8:1-17. B: Orc identifioi Urizenin Exoduksen Jahveen; Blake samastaa nämä kaksi myös The Marriage of Heaven and
Hell(1790-1793)-teoksen A Song of Liberty-runossa.

8:1. S: Orc yrittää kaataa Mysteerin Puuta, joka on identtinen luonnon kanssa (Bloom 1963, 123). Paratiisin käärme on
messiaaninen, sillä se rohkaisee ihmisiä murtamaan ilkeämielisen kiellon Edenin puutarhassa (Damon 1965, 20). Hän
on myös Nehushtan-vaskikäärme, jonka Mooses nosti Herran ohjeiden mukaisesti sauvansa nokkaan parantaakseen
kaikkea käärmeiden puremaa kansaa juutalaisten Siinain erämaavaelluksen aikana (Num. 21:4-9) ja joka Johanneksen
evankeliumin (3:14) mukaan on Kristuksen enne (Howard 1984, 122). SH: Orcin suuhun William Blaken kirjoittama
kapinan ylistysvirsi on samastettavissa Mihail Bakuninin poliittisen anarkismin klassikon Dieu et l’État (1882, suom.
”Jumala ja valtio”) Saatanan, tuon ” ikuisen kapinallisen ja maailmojen vapahtajan”, puolustuspuheeseen. Blaken
eeppinen kehittely tuo tässä yhteydessä mieleen Laotsen Salaisuuksien tien (Dàodéjīng) opin dualismin
näennäisyydestä, sillä Orcin kapinallisessa hahmossa on selvästi muistumia sekä Kristuksesta että Paholaisesta.

8:3. O: Blaken tulkinnan mukaan raamatullisen exoduksen alkuperäinen heräte ja motiivi oli juutalaisen kansan
vapaudenkaipuu. Blaken mukaan kuitenkin tämä alkuperäinen heräte vääristyi Laiksi kun Kymmenen Käskyä
omaksuttiin erämaavaelluksen aikana.

8:4. ...tähtien sotajoukot...S: Exoduksen israelilaiset, joille Urizen tyrkyttää Lain järjestelmäänsä, jota eläinradan
tähtikuviot symboloivat - tähtikuviot vangitsevat (Orcin) Auringon (Frye 1947, 1966, vrt. Damon 1965, 385).

8:5. Tuon Kivisen Lain minä tallaan tomuksi...S: Beer (1968, 113) näkee tässä viittauksen Mooseksesta rikkomassa Lain
tauluja ja Miner (1969, 262) lainaa Danielin kirjaa (8:10), mutta vakuuttavin on Helmsin (1979, 290-291) oivallus,
jonka mukaan sekä Blaken että Orcin mielestä Laki on samalla tavoin epäjumalanpalveluksen kohde kuin juutalaisille
oli asera, jonka hurskas Juudan kuningas Josia poltti ja rouhensi tomuksi (2. Kun. 23:6).

8:8. ….saadakseen autiomaan kukkimaan..... O: ”Erämaa ja hietikko iloitsee, aromaa riemuitsee ja kukoistaa kuin lilja.
” (Jes. 35:1).

8:8. ….syvyydet vetäytymään omille lähteilleen...S: Frye (1966, 183) lainaa Johanneksen ilmestyksen jaetta 21:1,
Tannenbaum (1982, 138) Jesajan kirjan 15.-16. lukuja ja Howard (1984, 122) Johanneksen ilmestyksen jaetta 21:6,
mutta ensisijaisesti tämä kohta viitannee Heprealaisen Raamatun Genesikseen (8:2), joka viittaa vedenpaisumukseen:
”Ja syvyyden lähteet ja taivaan akkunat sulkeutuivat, ja sade taivaasta taukosi. ” William Blaken ajatusmaailmassa
vedenpaisumus on syntiinlankeemuksen (materialismin) synonyymi ja Jumala tulee tekemään sen tyhjäksi.

8:9. S: ”kivinen katto” voi viitata taivaankanteen (Frye 1966, 183), ihmisen pääkalloon (Tolley 1970a, 138), hautaan
eräänlaisena kohtuna (Rose 1972b, 141).

8:10-14. Tuo kelmeä uskonnollinen irstailu, joka Neitseellisyyttä etsii.... O: Nämä rivit yhdistävät ajatukset, joita edellä
ilmenee Blaken The Marriage of Heaven and Hell (1790-1793)-teoksen jaksossa Proverbs of Hell (rivit 53-55), A Song
of Liberty-runon kuorojaksossa sekä Visions of the Daughters of Albion-runoelman riveillä 1:9-10 ja 8:10.

8:15-17. B: Näillä riveillä ”lunastettu ihminen” samaistetaan Raamatun Danielin kirjan (3:25) vanhurskaisiin miehiin,
jotka Babylonin kuningas Nebukadnessar paiskatutti tuliseen pätsiin, mutta miehet pelastuivat ihmeellisesti. Kuitenkin

121
riveillä 8:16-17 ”lunastettu ihminen” samaistetaan Nebukadnessarin unen hahmoon (Dan. 2:31-35), sillä
hiuksenhienolla ja keskeisellä erotuksella, että Orcin ihminen on lähempänä pelastusta kuin Nebukadnessarin unen
hahmo, sillä: tämän jalkaterät ovat saven sijaan vaskea, reidet vasken sijaan hopeaa ja rinta hopean sijaan kultaa.

S: Bloom (1963, 124) huomioi, että tämä hahmo on versio jättiläisestä Nebukadnessarin unessa (Dan. 2:32-35), mutta
hahmon jalat tässä yhteydessä kuitenkaan eivät ole haurasta savea ja rautaa, ja hahmon rinta ja pää ovat tehdyt samasta
aineesta, sillä sydän ja pää ovat samanarvoisia raamatullisen ylösnousemuksen kokeneen ihmisen kohdalla. Blake
viittaa tässä myös vahingoittumattomiin miehiin tulipätsissä (Dan. 3:19-20), mikä Fryen (1966, 112) mukaan viittaa
harmittomaan seksuaaliseen vapauteen, josta ylösnousseet voivat nauttia keskuudessaan. Tolley (1970a, 140) havaitsee
tässä viittauksen Johanneksen ilmestyksen (1:15) kuvaukseen Kristuksen vaskenkaltaisista jaloista.

9:1-27. B: Enkelin vastauksen tarkoituksena on nostattaa kuninkaan kuvernöörit Orcia vastaan, mutta George
Washington ja muut kapinalliset ovat jo kääntyvät uhmakkaina Urizenin hallitsemaa itäistä maailmaa vastaan (9:11).
Orcin äiti on Enitharmon, vaikka Blake ei tässä tätä nimeltä mainitsekaan. Albionin Enkeli näyttää samaistavan Orcin
äidin Alkusoitto-jakson Varjoisaan Naaraaseen. Olipa miten tahansa, Orc on luonnonlapsi, joka on kapinoinut
pidäkkeitään vastaan.

9:1-2: O: Albionin Enkeli tarttuu aseisiin. ”Kolmetoista enkeliä” ovat siirtokuntien ideologisen sorron kätyreitä, mutta
sittemmin luopuvat auktoriteetistaan ja kääntyvät kapinallisiksi (12:2-3).

9:2. S: Howard (1984, 112) uskoo, että Albionin Enkeli näkee Orcin sutena tai leijonana, mutta rivit 6:12 ja 7:2 antavat
ymmärtää, että Albionin Enkelin tarkoituksena pikemminkin on, että nämä eläimet edustavat hänen omaa valtaansa.

9:8. ... katkaistua tammea….S: Damonin (1924, 336) mukaan ”virheen puu” ja Gardnerin (1968, 52) mukaan
”taikauskon metsä”, jota britit eivät kykene levittämään.

9:10. S: ”Salamat” viittaa brittien muskettien tulitukseen (Erdman 1954a, 26 (27)).

9:19. ... nyt ne ajat ovat sinulle palanneet...S: Albionin Enkeli itsepintaisesti väittää, että historiallinen sykli on
uusiutuva huolimatta Orcin julistuksesta ”ajat ovat päättyneet” (8:2). Orcin julistus tarkoittaa, että historian sykli ei enää
toistu (Paley 1970, 104).

9:20-25. S: Albionin Enkeli saattaa olettaa, että Orcin äiti on Luonto, Urthonan tytär (Bloom 1965, 902) tai Amerikka
(Johnson ja Grant 1979, 114). Howardin (1984, 123) mukaan todellinen lastennielijä on Albionin Enkeli, joka riuduttaa
omia siirtokuntiaan. Wagenknecht (1973, 189-190) vertaa tätä ilmaisua John Miltonin Paradise Lost (1667)-runoelman
koiriin, jotka kaluavat äitinsä, Synnin sisälmyksiä (II, 798-800).

10:1-12. B: Täydellisimmän selvityksen William Blaken Atlantis-legendaa koskevan ajattelun intellektuaalisista

lähteistä antaa S. Foster Damon: William Blake – His Philosophy and Symbols (1958, 336-337). Huolimatta siitä, mitkä
olivatkaan nämä lähteet, eräs Blaken ajattelun painotus eroaa kaikista edeltäjistään: Blaken mukaan Iso-Britannia ja
Amerikka olivat aikoinaan samaa mannerta, jonka Atlantti sittemmin halkaisi. Atlantti on Blakelle Atlaksen langennut
muoto. Atlas-jättiläinen on Blakelle (kreikkalainen) versio Albionista. Niinpä Blaken näyssä ”Atlanttiset kukkulat”
nousevat muistista esiin Amerikkalaisen Vallankumouksen ja Orcin myyttisen kapinan seurauksena. Ikuisuuden
arkkityypit (eli Platonin ”ideat”) paljastettiin muinaisessa palatsissa, jonka rakensi Ariston, kauneuden kuningas ja
”paras” kreikkalaisista. Blake on luultavasti törmännyt Aristonin tarinaan Herodotoksen Historiateoksessa (Kirja IV,
61-66). Ariston ilmenee myös Blaken The Song of Los(1795)-runoelman Africa-jaksossa. Kathleen Raine: Blake and
Tradition (1968, I: 424) näkee, että Blake on tässä tuntemattomasta syystä korvannut nimen 'Poseidon' nimellä 'Ariston';
Platonin Kritias-dialogin (113c-) kertoman mukaan jumalten arpapelissä Poseidon sai hallintaansa Atlantiksen ja
Atlantiksen kymmenen kuningasta ovat Poseidonin jälkeläisiä, jotka elivät rauhassa keskenään ja hallitsivat
oikeamielisesti. Aristonin ja Poseidonin tarinoilla on yhtymäkohta: sekä Ariston että Poseidon varastivat morsiamensa,

122
mikä nähtävästi saa Blaken arvelemaan, että koko Atlantiksen (kreikkalaisen) tarinan arkkityyppi on alkuperältään
”varastettu”: ei-kreikkalaista lainaa.

10:5-12. S: Tämän epäselvän jakson keskeisin aatehistoriallinen lähde on ensinnäkin Platonin Kritias-dialogin kohta
(113c-d), jossa Poseidonin, meren aalloista nousseen Atlantiksen hallitsijan, kerrotaan anastaneen itselleen kuolevaisen
naisen, ja toiseksi Herodotoksen Historiateoksen (VI, 61-69) kertomus, jonka mukaan Spartan kuningas Ariston, jonka
nimi kreikan kielessä tarkoittaa ”paras”, varasti toisen miehen vaimon (Damon 1924, 336-337). Damon (1924) lainaa
myös Francis Baconin New Atlantis (1627)-teosta, joka samastaa Platonin Atlantiksen Amerikkaan; Merkitsevää
hänestä on, että Francis Baconin mukaan Amerikka selviytyi osittain vahingoittumatta raamatullisesta
vedenpaisumuksesta.

Näyttää siltä, että nämä rivit, jotka on suunniteltu nousemaan esiin kokonaisuudesta soljuvan kirjoitustyylinsä ja toisen
persoonan pronomininsa johdosta (De Luca 1970, 5-6), kuvaavat ”häiriköivien enkelten” päätöksen, jotka hetken
epäröinnin jälkeen valitsevat kapinoida. Mutta ovatko Ariston, vaimon anastus, palatsi, metsä ja jopa Atlantis
ymmärrettävä myönteisessä vain kielteisessä valossa? Beerille (1968, 116) Ariston on sankari, jonka palatsissa
vapauden rakastajat tapaavat. Damonille (1924, 337) Ariston on ristiriitainen henkilöhahmo, joka rakentaa ylevän
goottilaisen rakennuksen virheellisyyden metsään. Welchille (1972) Ariston on Herodotoksen kuvaama vaimon
varastaja, jonka teko johti valtataisteluun Spartassa. Howardille (1984, 110) Ariston on tyranni, jonka asunto on
Urizenin temppeliin ja Yön Kiveen rinnastettava sorron symboli.

Arvioiden Blaken kirjoituksia takautuvasti myöhempien hellenismiin vihamielisesti suhtautuvian kirjoitusten valossa –
ja jättäen vaille painoarvoa Blaken vuoden 1795 innostuneen viittauksen antiikin kreikkalaisten ”kadonneeseen
taiteeseen”, jonka elvyttämisen hän uskoi tuolloin olevan elämäntehtävänsä – kolme kriitikkoa on nähnyt tässä jaksossa
anti-klassistisen asenteen. Damon (1924, 337) vakuuttaa, että Kreikan vihollisena tunnetun Atlantiksen vajoaminen
mereen (Platon: Timaios 24d-25d) edustaa rationaalisen Ateenan voittoa. Bloom (1963, 126) uskoo, että vaimon
varastamisen teeman vihjailee Platonin varastaneen aatteensa ideoiden maailmasta ja tarinan Atlantiksesta heprealaisista
ja/tai brittiläisistä lähteistä. Dorfman (1979) vakuuttaa, että Ariston on urizeninen hahmo, joka samastuu sekä
kreikkalais-roomalaisen mytologian Kulta-aikaan että Atlantiksen ahneeseen, merelliseen imperialismiin ja (palatsinsa
johdosta) sosiaaliseen hierarkiaan.

Tunnustaen ilmaísun näennäisen ristiriitaisuuden De Luca (1970, 4-9) vakuuttaa, että Blake rakentaa tässä ”ikonin”
tuodakseen lukijalleen järjen ylittävän valaistumisen kokemuksen, mutta vakuuttavan tuntuisen ratkaisun tämän kohdan
vaikeuteen on saavuttanut Adlard (1972, 33-39), jonka mukaan Ariston on myönteinen hahmo, jossa Poseidon ja
Spartan kuningas ovat yhdistyneet taidekeräilijä, puunistuttaja ja filantrooppi Thomas Johnesin (1748-1816) hahmoon,
joka rakennutti goottilaisen kartanon Walesin vuorille Hafodiin kunnioittaakseen kaunista neitoa, jonka kanssa oli
salaisesti avioitunut. Thomas Johnes ja William Blake olivat molemmat taiteilija John Cumberlandin ystäviä ja Blake
piirsi Johnesin maatilan kartan vuonna 1796.

11:1-14:16. B: Tämä keskeinen America: A Prophecy(1793)-runoelman jakso on olennaisesti poliittisten toimien

näytöstä. Enkelit muuttuvat Paholaisiksi ja seuraavat Bostonia torjuessaan Urizenin liiton. Todellisuudessa Kuvernööri
sir Francis Bernard (1712-1779) kutsuttiin Massachusettsista takaisin Englantiin vuonna 1769, mutta Blake samastaa
hänet brittiläiseen siirtomaaherruuteen yleisellä tasolla. Albionin Enkeli lähettää Johanneksen ilmestyksen vitsauksia
muistuttavat vitsauksensa kapinoivien amerikkalaisten riesaksi, sillä hän katsoo olevansa ruoska Jumalan kädessä.

11:3-5. O: Bostonin Enkeli irtisanoutuu kirkosta, joka saarnaa rauhaa, sääliä ja pidättyvyyttä, mutta samalla siunaa
sodan, sorron ja ahneuden. Historiallisesti Boston oli johtava kaupunki sotaa edeltävän ajan kapinassa Englannin
herruutta vastaan.

11:3. S: ”Bostonin Enkeli” on kenties Samuel Adams, joka ensimmäisessä mannermaakongressissa (1774) puolusti
Amerikan Yhdysvaltojen itsenäistymistä (Erdman 1954a, 24 (26)).

123
11:6. S: Viittaus joidenkin siirtokuntien edustajiston epäröintiin julistautua itsenäiseksi Iso-Britannian hallinnan
alaisuudesta (Sloss ja Wallis 1926, I:55).

12:9. S: ”Punainen Demoni” on kuningas Yrjö III:n ylemmän upseeriston jäsen, jonka tehtävä oli johtaa kuninkaallisen
merilaivaston tykistötulta (Erdman 1954a, 25 (26-27)) tai mahdollisesti kuningas itse (Erdman 1977c, 26). SH: Blaken
runoudessa ”Punainen Demoni” on kapinan henkilöitymänä toimivan Orcin eräs epiteetti.

13:2. S: Blake jättää huomioimatta, että Massachusettsin kuvernöörinä toiminut sir Francis Bernard (1712-1779)
kutsuttiin hallintonsa epäonnistumisen johdosta takaisin Englantiin vuonna 1769 (ibid.).

14:2. S: Ethan Allen (1748-1789) oli amerikkalainen kenraali ja deistinen kirjoittaja. Richard Henry (”Light-Horse
Harry”) Lee (1756-1818) oli George Washingtonin alainen ratsuväen komentaja.

14:3-4. Hänen käskyään tottelevat vitsaukset syöksyivät pilvistään... O: John Miltonin Paradise Lost (1667)-
runoelmassa (VI. 836-838) Saatanaa ja tämän seuralaisiaan vastaan hyökätään 'ukkosin' , jotka tartuttavat hengellisiä
'vitsauksia'. Vanhassa testamentissa vitsaukset ovat yleisesti Jumalan vihan välikappaleita.

14:3-5. S: Iso-Britannia pyrkii turmelemaan siirtokuntien talouden (Erdman 1954a, 53-54 (57)).

14:14. S: ”Bostonin merenkulkijat” ovat Yhdysvaltojen itsenäistymistä tukeneen ja Bostonissa perustetun Sons of
Liberty-salaseuran jäseniä (Erdman 1954a, 54 (57)). Tässä viitataan luultavasti Bostonin Teekutsuihin vuonna 1773 ja
mahdollisesti sitä seuranneeseen, Iso-Britannian toimeenpanemaan sataman sulkemiseen (Damon 1957, 55).

14:15-16. S: ”Kirjuri” on joko Thomas Paine (Erdman 1954a, loc.cit. ) tai Benjamin Franklin (Johnson ja Grant 1979,
117). Rakentaja on Thomas Jefferson (Erdman 1954a, loc.cit.).

14:17-16:23. B: Täydellisen selvityksen vitsauksien täyskäännöksestä Amerikan rannikolta kohti Englannin rantoja
antaa David V. Erdman: Blake – Prophet Against Empire (1977, 201-202, 209-225), jonka mukaan tämän apokalyptisen
jakson esikuva Blakella on vuonna 1348 Englantiin iskenyt ruttoepidemia, joka tapahtui heti Englannin Ranskaa
kohtaan suuntautuneen sotilaallisen aggression jälkeen. Vitsauksien täyskäännöksen seurauksien joukossa ovat
massiivinen rintamakarkuruus brittiläisten armeijan keskuudessa (r. 15:3-5), johtavien piirien fyysinen sairastuminen ja
mielisairaus (r. 15:6-10) sekä Albionin Bardiksi kutsutun hahmon paljastuminen matelijaksi (r. 15:16-17) – viimeksi
mainitun hahmon esikuva Blakelle on ollut hovirunoilija (poet laureate) William Whitehead (1715-1785), joka puolusti
brittiläistä siirtomaaherruutta. Vielä perustavampi tapahtuma on kuitenkin pappien löylyttäminen (r. 15:19-22), joka
vapauttaa naiset aviollisten pidäkkeiden tyrannimaisesta ylivallasta (vrt. Erdman. 1977, 62-63). Samalla kun intohimon
lieskat yltyvät, paljastuu Urizen-Jahven spitaalinsairas kyvyttömyys (r. 16:3-12), joka voi hallita enää ainoastaan
kaksitoista vuotta kunnes Ranska liittyy vallankumoukseen (r. 16:14-15). Runoelman viimeisillä riveillä Ranskan,
Espanjan ja Italian valtaistuimet järkkyvät ja intohimon lieskat edesauttavat viiden langenneen aistin (filosofian)
tuhoamista, minkä tapahtuman tarkoitus on uudistaa ihmisten alkuperäinen (jumalallinen) kyvykkyys.

14:17. O: Tarunomainen Atlantis upotettiin meren aaltoihin – näin olisi voinut käydä myös Amerikalle. ”...ellei Herra
olisi meidän kanssamme, kun ihmiset nousevat meitä vastaan, niin he meidät elävältä nielisivät, kun heidän vihansa
syttyy meitä vastaan; niin vedet upottaisivat meidät, virta tulvisi meidän sielumme ylitse;niin tulvisivat kuohuvat vedet
meidän sielumme ylitse. ” (Ps. 124:2-5).

14:19. ... kaikki rynnistivät yhteen...S: Maanviljelijät ja kansalaiset yhteen liittyneinä (Erdman 1954a, 26 (28)).

14:20-15:3. S: Iso-Britannian valtiojohdon ongelmiin sisältyi myös vuoden 1780 Gordon-mellakat (Erdman 1954a, 6-8
(7-9)).

124
14:20. Rutot hätkähtivät! O: Kuten sanotaan Hoosean kirjassa: ”Sillä tuulta he kylvävät, ja myrskyä he leikkaavat. ”
(Hoos. 8:7). Hengellinen hyökkäys, jonka on ollut tarkoitus nakertaa amerikkalaisten taistelumoraalia, kääntyy
tuottamaan kapinahenkeä Englannin kansalaisissa.

15:1-15. ... Sitten punaisin juomuin kulkutauti alkoi levitä....O: Nämä rivit viittaavat todellisiin olosuhteisiin
Englannissa Yhdysvaltojen itsenäisyyssodan vuosina 1775-1783, joihin lukeutui mellakoita Bristolissa ja Lontoossa,
laajamittainen sotilaskarkuruus ja kuningas Yrjö III:n depressio, joka sittemmin paheni mielisairaudeksi.

15:1-5. S: Amerikkalaisen vallankumouksen aikana ja sen jälkeen brittiläinen armeija kärsi sairauksista ja massiivisesta
rintamakarkuruudesta. Bristolin ja Lontoon kauppiaat vastustivat sotaa äänekkäästi (Erdman 1954a, 56-67 (60)).

15:7-8. S: Iso-Britannian tappion jälkeen kuningas Yrjö III vaipui depressioon, joka myöhemmin (1788) paheni
mielisairaudeksi (Erdman 1954a, 58 (61), vrt. Sloss ja Wallis 1926, I:58).

15:9. S: ”Lontoon Vartija” viittaa Lordi Mansfieldiin, joka toimi Iso-Britannian oikeuslaitoksen huippuvirassa (Lord
Chief Justice). ”Piispanhiippainen York” viittaa kenties Yorkin arkkipiispaan William Markhamiin, joka oli Lordi
Mansfieldin ystävä (Sloss ja Wallis 1926, I:58), tai Canterburyn arkkipiispaan (Damon 1965, 264).

15:13. S: Sodan aikana Irlannissa ja Skotlannissa oli kapinoita (Erdman 1954a, 57 (60)).

15:16-17. S: Vetäytyvä kulkutauti turmelee englantilaisen runouden. ”Albionin Bardi” saattaa olla vuosina 1757-1785
hovirunoilijana toiminut anti-amerikkalainen William Whitefield (Erdman 1954a, ibid. ) tai mahdollisesti
naurunalaiseksi saatettu Henry James Pye, jonka Iso-Britannian pääministeri William Pitt Nuorempi nimitti
hovirunoilijan virkaan vuonna 1790 (Sloss ja Wallis 1926. I:58). Wagenknecht (1973, 187-188) ehdottaa, että bardi
voisi olla rivien 2:18-21 bardi, joka nyt kärsii William Pittin sorrosta.

15:19-22. S: Vuonna 1781 havaittiin, että vuoden 1751 avioliittolain valuvika mitätöi monia avioliittoja Iso-Britanniassa
ja Charles James Fox yritti lisätä tiedot avioliitoista väestörekisteriin (Erdman 1954a, 59 (62-63)).

15:19. Avioliiton ovet ovat avoinna... O: Blaken ajatus on, että vallankumous tuo tullessaan myös seksuaalisen
vapautumisen.

15:23-26. S: Naisten henget ovat sekä ylösnousseita että vapahdettuja – heidän elpymisensä on verrattavissa Varjoisan
Naaraan ensimmäiseen hymyyn (Schleifer 1979, 587). Vuoteen 1793 mennessä Ranskan Suuri vallankumous oli
levittänyt ajatusta naisten emansipaatiosta (Johnson ja Grant 1979, 119).

15.24. ...pitkiksi piirrettyjen holvikaarien luona...S: Damonin (1924, 338) mukaan hovikaaret ovat goottilaisia.
Stevensonin (1971, 204) mukaan naiset ovat olleet kirkon (eetillis-uskonnollisen) koodin vankeudessa.

15:26. ... kuin viiniköynnös kun herkät rypäleet ilmaantuvat....O: Blaken ilmaisussa on tässä kohtaa muistumaa
englanninkielisen King James Version- raamatunkäännöksen Laulujen laulun jakeesta 2:13.

16:5. O: Urizen on Blaken epiikassa Järjen ja Lain jumaluus. Urizenin ”lumet” ovat vastavallankumouksellisten
kirjoittajien propagandaa.

16:9. S: Urizenin lumi ja jää viittaavat vuoden 1775 myrskyyn, joka esti amerikkalaisia valloittamasta Quebeciä
(Erdman 1970, 98).

16:9-10, 16:19-23. S: Tässä uusiutuu rivien 2:15-16 jään ja tulen kohtaaminen (Beer 1968, 118-119).

125
16:14. ...Kaksitoista vuotta....O: Tästä kiistellään eri kommentaattoreiden kesken. Luultavimmin viittaa ajajaksoon
alkaen vuodesta 1777, jolloin Englannin kenraali John Burgoyne joukkoineen kärsi ratkaisevan tappion Saratogan
taistelussa ja George Washingtonin komentamat siirtokuntien joukot kestivät kylmän talven ylitse Valley Forgessa, ja
päättyen vuoteen 1789, jolloin Bastiljin vankilan puolustus luhistui Pariisissa.

S: ”Enkelit” viittaa järkeilijöihin, Urizenin seuraajiin. ”Kaksitoista vuotta” viittaa vuosiin Amerikkalaisen
vallankumouksen ja Ranskan Suuren vallankumouksen välillä – T. Wrightin mukaan (1929, I:66) brittiläisten
antautumisesta Saratogassa vuonna 1777 Bastiljin linnoituksen valloitukseen vuonna 1789. Erdmanin (1954a, 1919-192
(208)) mukaan brittien ratkaisevasta Yorktownin taistelun tappiosta vuonna 1781 kuningas Ludwig XVI:n
mestaamiseen vuonna 1793.

16: 19. Viiden portin....O: Viittaa viiteen aistiin.

16:20. ... täynnänsä kuihduttavia kuvitelmia ja epätoivon hometta... O: Kaikuja englanninkielisen King James Version-
raamatunkäännöksen 5. Mooseksen kirjan jakeesta 28:22.

16:22-23. S: Orcin lieskat polttavat pois materiaalisen maailman (Damon 1924, 110). Koittaa maailmanlaajuinen
Viimeinen Tuomio (Damon 1965, 235). Wagenknecht (1973, 191) näkee tässä viittauksen infernaalisiin portteihin,
joiden lävitse Saatana pakenee lentäen maan päälle John Miltonin Paradise Lost (1667)- runoelmassa (II: 888-889) –
sillä helvetti on tässä naitettu taivaan kanssa.

Kirjallisuus

-Adlard, John 1972. The Sports of Cruelty: Fairies, Folk-songs, Charms and Other Country Matters in the Work of
William Blake. London: Cecil and Amelia Woolf.
-Baine, Rodney 1975. ”Then Mars Thou Wast Our Center”. English Language Notes, XIII (1975), 14-18.
-Bakunin, Mihail 2016. Jumala ja valtio (Alkuteos: Dieu et l’état, 1882). Suomentanut Jaana Seppänen. Turku:
Kustannusosakeyhtiö Savukeidas.
-Beer, John 1968. Blake's Humanism. Manchester: Manchester University Press. New York: Barnes and Noble, 1969.
-Bloom, Harold 1963. Blake's Apocalypse: A Study in Poetic Argument. New York: Doubleday.
-Bloom, Harold 1982 (1965). Commentary. Teoksessa William Blake: The Complete Poetry & Prose of William Blake.
David V. Erdman (toim.). Berkeley and Los Angeles: University of California Press, 894-970.
-Bronowski, J. 1944. William Blake 1757-1827: A Man Without a Mask. London: Secker and Warburg.
-Cherry, Charles L. 1969. The Apothesis of Desire: Dialectic and Image in The French Revolution, Visions of the
Daughters of Albion, and the Preludium of America. Xavier University Studies,VIII (Jul. 1969), 18-31.
-Damon, S. Foster 1958 (1924). William Blake: His Philosophy and Symbols. Glouchester, Mass: Peter Smith.
-Damon, S. Foster 1988 (1965). A Blake Dictionary: The Ideas and Symbols of William Blake. Hanover and London:
University Press of New England for Brown University Press.
-De Luca, V. A. 1970. Ariston's Immortal Place: Icon and Allegory in Blake's Prophecies. Criticism, XII (1970), 1-19.
-Dorfman, Derorah 1979. ”King of Beauty' and 'Golden World' in Blake's America: The Reader and the Archetype.
ELH: English Literary History, XLVI (1979), 122-135.
-Doskow, Minna 1979. William Blake's America: The Story of Revolution Betrayed. Blake Studies, VIII.2 (1979), 167-
186.
-Erdman, David V. (1954a). Blake: Prophet Against Empire: Poet's Interpreation of the History of His Own Times.
Princeton: Princeton University Press, 1954.
-Erdman, David V. 1969b (1954). Blake: Prophet Against Empire: Poet's Interpreation of the History of His Own
Times. New York: Anchor Books/ Doubleday.
-Erdman, David V. 1970. America: New Expanses. Teoksessa Blake's Visionary Forms Dramatic, David V. Erdman &
John E. Grant (toim.). Princeton: Princeton University Press, 92-114.
-Erdman, David V. 1977 (1954). Blake: Prophet Against Empire: Poet's Interpreation of the History of His Own Times.
Princeton: Princeton University Press.

126
-Erdman, David V. 1980. William Blake Printmaker. Princeton: Princeton University Press.
-Feng, Gia-Fu & Jane English (toim.) 1985. Dao De Jing – Salaisuuksien tie. Laotsen elämänviisautta (Alkuteos:
道德經). Suomentanut Annikki Arponen. Helsinki, Porvoo & Juva: WSOY.
-Ferber, Michael 1981. Mars and the Planets Three in America. Blake: An Illustrated Quaterly, XV (Winter 1981-
1982), 136-137.
-Fisher, Peter F. 1961. The Valley of Vision: Blake as Prophet and Revolutionary. Toronto and Buffalo: University of
Toronto Press, 1971.
-Frye, Northrop 1962 (1947). Fearful Symmetry: A Study of William Blake. Boston: Beacon Press.
-Frye, Northrop 1970 (1966). The Keys to the Gates. Teoksessa Northrop Frye: The Stubborn Structure: Essays on
Criticism and Society. Ithaca: Cornell University Press, 175-199.
-Gardner, Stanley 1968. Blake. London: Evans Brothers.
-Gallant, Christine 1978. Blake and the Assimilation of Chaos. Princeton: Princeton University Press.
-Helms, Randel 1979. Blake's Use of the Bible in 'A Song of Liberty'. English Language Notes, XVI (1979), 287- 291.
-Howard, John 1984. Infernal Poetics: Poetic Structure in Blake's Lambeth Prophecies. Rutherford: Fairleigh Dickinson
University Press; London and Toronto: Associated University Presses, 1984.
-James, David E. 1979. Angels Out of the Sun: Art, Religion and Politics in Blake's America. Studies in Romanticism,
XVIII (1979), 235-252.
-Johnson, Mary Lynn & John E. Grant. (toim.) 1979. Blake's Poetry and Designs. New York and London: Norton.
-Margoliouth, H. M. 1948. Notes on Blake. Review of English Studies, XXIV (Oct. 1948), 303-316.
-Miner, Paul 1969. ”Visions in the Darksom Air: Aspects of Blake's Biblical Symbolism”. Teoksessa: William Blake:
Essays for S. Foster Damon, Alvin H. Rosenfeld (toim.). 1969, 256-292.
-Murry, John Middleton 1932. A Note. Teoksessa Visions of the Daughters of Albion, Reproduced in Facsimile, William
Blake. London and Toronto: Dent; New York: Dutton.
-Nurmi, Martin K. 1976. William Blake. Kent State University Press.
-Ostriker, Alicia 1977. Notes. Teoksessa William Blake: The Complete Poems, Edited by Alicia Ostriker.
Harmondsworth, Middlesex: Penguin.
-Paley, Morton D. 1970. Energy and Imagination: A Study of the Development of Blake's Thought. Oxford: Clarendon
Press, 1970.
-Quasha, George 1970. Orc as a Fiery Paradigm of Poetic Torsion. Teoksessa Blake's Visionary Forms Dramatic, David
V. Erdman & John E. Grant (toim.). Princeton: Princeton University Press, 1970, 263-284.
-Raine, Kathleen 1968. Blake and Tradition. 2 vols. Princeton: Princeton University Press.
-Rose, Edward J. 1972b. Goodbye to Orc and All That. Blake Studies, IV.2 (1972), 135-151.
-Schleifer, Ronald 1979. Simile, Metaphor and Vision: Blake's Narration of Prophecy in America. Studies in English
Literature 1500-1900, XIX (1979), 569-588.
-Schorer, Mark 1946. William Blake: The Politics of Vision. New York: Holt.
-Spicer, Harold 1967. Biblical Sources of William Blake's America. Ball State University Forum, VIII (1967), 23-29.
-Sloss, D.J. & J.P.R. Wallis (toim. ) 1926. The Prophetic Writings of William Blake. 2 vols. Oxford: Clarendon Press.
-Stevenson, W. H. 1960. The Shaping of Blake's America. Modern Language Review, LV (1960), 497-503.
-Stevenson, W. H. (toim. ) 1971. The Poems of William Blake. London: Longman; New York: Norton.
-Tannenbaum, Leslie 1982. Biblical Tradition in Blake's Early Prophecies: The Great Code of Art. Princeton: Princeton
University Press.
-Tolley, Michael J. 1970a. Europe: 'to those chain'd in sleep'. Teoksessa Blake's Visionary Forms Dramatic, David V.
Erdman & John E. Grant (toim.). Princeton: Princeton University Press, 115-145.
-Wagenknecht, David 1973. Blake's Night: William Blake and the Idea of Pastoral. Cambridge: Belknap Press of
Harvard University Press.
-Wardle, Judith 1968. 'Europe' and 'America'. Notes and Queries, CCXIII (Jan. 1968), 20-21.
-Webster, Brenda 1983. Blake's Prophetic Psychology. London and Basingstoke: Macmillan.
-Welch, Dennis M. 1972. America and Atlantis: Blake's Ambivalent Millenialism. Blake Newsletter, VI (Fall 1972), 50.
-Worrall, David 1981. The 'Immortal Tent', Bulletin of Research in the Humanities, LXXXIV (1981), 273-295.
-Wright, Thomas 1972 (1929). The Life of William Blake. 2 vols. Chicheley: Paul P. B. Minet.

127
 EUROOPPA: PROFETIA (1794)

Yleistä

Europe: A Prophecy- runoelman perustana oleva teema on inhimillisen havaintokyvyn kieroutuminen ja sen kivuliaat
seuralaiset ja seuraukset. Näihin sisältyvät ”mielen kukistaminen aisteilla”, joka on ”leimallisen eurooppalainen” asenne
(Raine 1968, I: 120), energian alistaminen järjelle, mikä tapahtuma saa aikaan Harmageddonin (Tolley 1970a, 119), ja
”poliittinen, mielikuvituksellinen, seksuaalinen” ahtauma, joka ilahduttaa naisellista tahtoa (Hilton 1983, 242).
Runoelman ajankohtainen konteksti on Ranskan Suuri vallankumous, josta Blake etsii ”vapahdusta kahden
vuosituhannen virheellisyydestä”. Mitchell (1978, 107) on luottavainen, että runoilija näki edeltä käsin tyrannian
nopean kuoleman ja perinnönsiirron, ja Bindmanin (1977, 83) mukaan runoilija toivoi sitä, mutta tyypillisempi on
kuitenkin Gardner (1968, 109) vakuuttaessaan, että tässä ”vaikeassa, tinkimättömässä runoelmassa” ei ole ratkaisua
vallankumouksen ja vastavallankumouksellisen reaktion väliseen konfliktiin. Bloom (1963, 161) ja Ward (1972, 214-
215) pitävät kamppailun lopputulosta epävarmana ja Tannenbaumin (1982, 184) tavoin Johnson ja Grant (1979, 122-
123) uskovat, että vapautta ei tässä saavuteta. Losin arvoituksellinen rooli runoelman lopulla on tärkeä kiistelyn aihe
kriitikoiden keskuudessa (katso: rivien 15:9 ja 15:9-11 kommentaari). Sitä paitsi: Kun Tolley (1970a, 145) arvioi, että
Orc itse ei ole vielä turmeltunut, Paley (1970, 79) sen sijaan pitää Orcia moniselitteisenä hahmona ja Raine (1968, I:
348) esittää, että vaikka Blake ylisti vallankumousta, hän tunnusti myös vallankumouksellisen Orc-demonin pelottavan
puolen. Stevenson (1960, 501-502) esittää, että (toisin kuin America: A Prophecy-runoelma) Europe: A Prophecy-
runoelma on kirjoitettu sen jälkeen kun Suuren Terrorin hallinto oli pystytetty Ranskassa ja kun Iso-Britanniassa
kansankiihotusta vastaan suunnatut oikeudenkäynnit olivat alkaneet ja Wardin (1972, 216) mukaan Blakea häiritsi
vallankumouksellisten Ranskassa pystyttämä Järjen palvonnan kultti vuonna 1793. Oikeutetusti Bloom (1963, 160)
väittää, että Blake oli kriittinen sekä Ranskan että Iso-Britannian hallintoja kohtaan. Damon (1924, 343,345, 347) lukee
runoelman psykologisella tasolla täysin kehittyneen zoa-mytologian valossa: Kristus laskeutuu alas Luvahin (tunteiden)
itäisestä valtapiiristä (3:3); Urthonan horros pohjoisessa sallii Urizenin kaappaavan valtaistuimen (3:9-12); Urthonan
hengellisyys muuttuu tuhoisaksi kun se siirretään Urizenin etelään ( 10:24-31); Ranskan Suuri vallankumous käynnistyy
kun valo loistaa Luvahin idässä (12:35-15:2). Vrt. Bloom (1963, 156-157). Freudilaisen ominaisuudessa Webster (1983,
125, 129, 137, 142-143) näkee Vapahtajan syntymästä maailmanloppuun kulkevan kehityksen taustalla siirtymän
avuttomasta sylilapsesta kapinalliseksi murrosikäiseksi – matkan varrella ovat sisaruskateus (2:3-6 ja Levyt 1-2) ja
tyrannia, joka on juurtunut regressioon infantiilin anaalisen pakkomielteen tasolle (Katso: levy 13 ja Albionin Enkelin
pakaramaiset polvet levyn 11 kuvituksessa).

Europe: A Prophecy-runoelman Alkusoitto-jakson kommentoijat ovat vakuuttaneet, että se jatkaa America: A Prophecy-
runoelman Alkusoitto-jakson tarinaa (Bloom 1963, 146-147), mutta ensinnä mainitusta kuitenkin puuttuu viimeksi
mainitun optimismi (Stevenson 1971, 223), koska Orc epäonnistuu tehtävässään vapauttaa luonto (Erdman 1954a, 224
(264)). Urthonan tytär – jota nyt kutsutaan nimellä ”nimetön varjoisa naaras” - hätkähtää omaa lisääntymiskykyään kun
valo korkeuksista jatkaa hänen hedelmöittämistään ja Enitharmon säätää muotin Varjoisan Naaraan jälkeläisille (Damon
1924, 114-115) verenhimoisessa maailmassa (Damon 1965, 369) tai muutoin Enitharmon yrittää tukahduttaa Varjoisan
Naaraan lapsia, jotka näyttäytyvät vallannälkäisinä radikaalivallankumouksellisina ja kuninkaita ahmivina kukistajina
(Gallant 1978, 32-33). Toinen näkemys on se, että Varjoisa Naaras kammoaa oman valtansa menettämistä, joten yhdellä
tasolla hän on Orcia kaipaava ihmiskunta, mutta samalla hän pelkää Orcin vaikutusvallan kasvua (Gardner 1968, 104).
Nurmi (1976, 96) syyttää Varjoisaa Naarasta siitä, että ”käärmeisin hiuksin” (1:2) tästä on tullut Medusa (turmeltunut
luonto), joka jättää olennot alimman mahdollisen eksistenssitason eli Ulron huomaan. Uskottavampi on kuitenkin
Howard (1984, 148), joka näkee Blaken Varjoisan Naaraan olevan karikatyyri John Miltonin On the Morning of
Christ's Nativity-runon Luonnosta, joka haluaa kätkeä oman siveytensä puutteen.

Runoelman Profetia-jakso viittaa kiistatta John Miltonin On the Morning of Christ's Nativity-runoon, jonka
vaikutussuhdetta Blaken runoelmaan on tutkittu paljon. Tolley (1970a, 125-127, 130, 145) näkee Europe: A Prophecy-
runoelman ensisijaisesti uudelleenmuotoiluna John Miltonin runoteoksesta, jossa Blakella aamun jälkeen ei sarasta
päivä kuten Miltonilla – vaan yö, jossa Enitharmon vastaa hämmentynyttä Luontoa, jossa – kuten Johanneksen
ilmestyksen jakeessa 20:7 – Saatana (Blakella: Urizen) päästetään irralleen Harmageddonia varten (3:11) – tämä jakso

128
Blaken runoelmassa on selvästi velassa John Miltonin ”hymnin” seitsemännelletoista ja kahdeksannelletoista
säkeistölle. Howard (1984, 148-149) havainnoi, että Blaken ajatuksissa John Milton karkottaa pakanalliset jumalat vain
korvatakseen ne vääristyneellä siveyden ideaalilla; Tannenbaum (1982, 183-184) huomioi, että Blake korvaa miltonisen
”virheen karkotuksen” kypsyttämällä samaisen virheen siihen pisteeseen kunnes se on itse valmis tuhoutumaan.

Vähemmän valaisevia ovat raamatulliset lähteet, joita on ehdotettu olevan Europe: A Prophecy-runoelman taustalla.
Tannenbaumille (1982, 150-151) runoelma näyttää perustuvan raamatulliseen vastakkaisuuteen, joka vallitsee Laulujen
laulun Morsiamen ja Johanneksen ilmestyksen Babylonin Porton välillä – näitä hahmoja vastaavat Blaken runoelmassa
Varjoisa Naaras ja Enitharmon. Howard (1984, 150-151) näkee Blaken ja Johanneksen ilmestyksen välillä
yhtymäkohtia: Kaksi lohikäärmettä rinnastuvat Rintrahiin ja Palamabroniin, Babylonin Porttto rinnastuu Enitharmoniin
ja Aurinkon pukeutunut nainen, joka on raskaana ja odottaa oikeamielistä kuningasta, rinnastuu Kristusta odottavaan
Varjoisaan Naaraaseen. Howard (1984, 149-150, 182) näkee Blaken runoelmassa myös parodian Oberonin ja Titanian
valtataistelusta William Shakespearen näytelmässä Midsummer Night's Dream (1597, ”Kesäyön unelma”) ja
vahvistukseksi väitteelleen hän viittaa The Song of Los (1795)- runoelmaan (Levy 5).

Europe: A Prophecy-runoelman rakenne ei kuitenkaan ole imitaatiota. Fox (1976, 10-12) ehdottaa loistavasti, että
runoelman rakenne tarjoaa kolme näkökulmaa samaan aiheeseen: Nauravan keijukaisen näkökulmasta taitettu kukkanen
ei tunne kärsimystä (iii:20-21), Varjoisan Naaraan ollessa itse taitettu kukkanen, jonka juuret ovat taivaissa (1:8), tämä
tarjoilee kosmisen näkökulman, jonka mukaan kärsimys jatkaa olemassaoloaan loputtomien syklien välityksellä, jotka
”sitovat äärettömyyden ikuisella siteellä” (2:13), ja lopuksi on historiallinen näkökulma eli inhimillisen kärsimyksen
leimaama kahdeksantoistasadan vuoden yö. Kuitenkin runoelman avaava keijukaisruno – joka sattuman kautta tai
tarkoituksella – sisältyy ainoastaan kahteen kahdestatoista säilyneestä kopiosta. Perustuen yhtymäkohtiin muun tekstin
kanssa Kowle (1978, 96) väittää, että keijukaisesta kertova jakso runoelman alussa on olennaisesti samanikäinen kuin
muu runoelman teksti. Väite, että runoelman kolme osaa liittyvät katkeamattomana jatkumona yhteen, ja myös
huomautus kolmesta eri näkökulmasta runoelman kerronnassa saavat tukea Howardin (1984, 132-133) argumentista,
jonka mukaan pilven mielikuvalla on runoelmassa valaiseva sarja variaatioita, jotka käsittelevät väärän uskon ja
tyrannian suhdetta: Suitsukepilvestä (iii:22) kehkeytyy alkumaterian pilvet, jotka edustavat materialismin harhaa (1:12,
2:18), pilvet, joihin Enitharmonin hirvittäviä lapsia verrataan (3:6), ja lopuksi kuninkaallisen ja kirkollisen sorron pilvet
(10:4, 12:3).

-Henry Summerfield: A Guide to the Books of William Blake for Innocent and Experienced Readers. 1998, 457-
459.

O: Runoelman julkaisemisen ajankohta on vuosi 1794. Kaksitoista kopiota tästä illuminaatiopainatuksen tekniikalla
toteutetusta kirjasta on tiedossa, joista kymmenestä puuttuu keijukaista käsittelevä runo runoelman alussa. Metrinen
mitta on pääosin jambinen septenaari, mutta paikoin se vaihtuu lyhyemmän rivipituuden vapaamitalliseen ilmaisuun.

Europe: A Prophecy-runoelma jatkaa ja laajentaa America: A Prophecy(1793)-runoelman mytologista ilmaisua.

Runoelman tapahtumat sijoittuvat yhteen 'yöhön', jonka aikana jumalatar Enitharmonilla on valta puolisonsa Losin ja
kaikkien lapsiensa ylitse. Maan päällä tämä yö on kahdeksantoistasadan vuoden hengellisen virheellisyyden ajanjakso,
joka tarkoittaa aikakautta Kristuksen syntymästä Ranskan Suureen vallankumoukseen. Enitharmonin uni – runo runon
sisällä – keskittyy Englannin ponnistuksiin vastustaa vallankumousta. Näin runoelma jatkaa siitä, mihin America: A
Prophecy päättyi. Runoelman lopulla aamu sarastaa ja väistämätön lopullinen maailmanloppu lähestyy.

B: Jos lukuun ei oteta kolmea myöhäistä eeppistä runoelmaa tämä on hienosyisin ja vaikein Blaken runoelmista - ja
kenties myös kaikkein antoisin. Runoelman historiallisesta allegoriasta katso David V. Erdman: Blake – Prophet
Against Empire (1977, 201-202 ja 209-225) ja selonteko runoelman profetaalisesta viitekehyksestä David V. Erdman:
Blake – Prophet Against Empire (1977, 265-269). Runoelman kokonaisvaltaista, kriittistä lukutapaa edustaa Harold
Bloom: Blake's Apocalypse – A Study in Poetic Argument (1963, 146-161).

129
Europe: A Prophecy-runoelman selkeä poliittinen allegoria jäljittää prosessin, joka johti Ludwig XVI:n mestaamisen
jälkeen Englannin sotaan Ranskaan vastaan. Myytin ominaisuudessa Europe: A Prophecy-runoelma on
mielikuvituksellisen ilmaisunsa suhteen rohkeampi versio America: A Prophecy-runoelmasta, josta se ammentaa
epähistoriallisia tapahtumia ja asettaa ne apokalyptiseen perspektiiviin. Europe: A Prophecy-runoelma ennakoi Blaken
myöhempiä, laajoja eeppisiä runoelmia pyrkimyksessään nähdä näkynä kaikkien kristillisten vuosisatojen tarina, joka
Blaken symboliikassa tarkoittaa ”Jumalan seitsemättä silmää” tai ”Orc-sykliä”.

SH: Sittemmin länsimaisen filosofian historian uskontokritiikin klassikkoteos Friedrich Nietzsche: Der Antichrist –
Fluch auf das Christentum (1888, suom. ”Antikristus”, 1908) tarkasteli vallitsevan (”oikeauskoisen”, ”ulkonaisen”,
”virallisen” ) kristinuskon suuntauksen seksuaalikielteistä emotionaalis-dogmaattista ydintä merkitsevän paljon
samanhenkisesti kuin William Blake tekee tässä käsillä olevassa Europe: A Prophecy (1794)-runoelmassa. Näiden
kahden filosofisen runoilijan näkemyksessä on kuitenkin myös merkitsevä eroavuus: Damonin (1988, 145-146, 351-
352, 438-440) mukaan Blake oli alkujaan taipuvainen ihannoimaan Ranskan Suuren vallankumouksen aatteita, vaikka
toki muuttuikin myöhemmin niiden suhteen epäileväisemmäksi jakobiiniradikaalien sorruttua Terrorin kauden verisiin
(itse-)teloituksiin; Graemen (2008, 595-608) mukaan Nietzsche sen kuitenkin säilytti keskimmäisen luovuuskautensa
läpi aina filosofiseen myöhäistuotantoonsa saakka arvostuksensa François-Marie Voltairen aristokraattisen skepsismin
leimaamaa filosofiaa kohtaan, joka edusti hänelle 1700-luvun ranskalaisen valistuksen ihailtavaa puolta, mutta sen
sijaan Jean-Jacques Rousseaun edustamaa plebeijiläistä dogmatismia, jonka Nietzsche yhdisti Ranskan Suuren
vallankumouksen radikaalien fanatismiin, hän ainaisesti inhosi; Kaufmann (1975, 167-170) näkeekin Friedrich
Nietzschen ajattelun säilyneen aikuisiällä suhteellisen muuttumattomana ja vastustaa tämän filosofisen luovuuden
jakamista kausiin. Blaken ja Nietzschen kaksinkertaisesta kritiikistä kristinuskoa ja valistusta kohtaan myös esim.
Russell (1999, 2: 233-, 341-). Blaken ja Nietzschen runollisia filosofioita vertailee esim. Birenbaum (1992).

Yksityiskohdat

Kansilehti. SH: Europe: A Prophecy (1793)-runoelmansa yhteyteen Blaken liittämässä The Ancient of Days (1827,
”Vanhaikäinen, Muinainen, Ikivanha”)-grafiikanlehdessä esiintyvä valkopartainen vanha mies, jolla on kädessään on
harppi, on selvästi Urizen. Tämän grafiikanlehden nimi viittaa heprealaisen Raamatun Danielin kirjaan: ”Minun sitä
katsellessani valtaistuimet asetettiin, ja Vanhaikäinen istuutui. Hänen vaatteensa olivat valkeat kuin lumi ja hänen
päänsä hiukset kuin puhdas villa. Hänen valtaistuimensa oli tulen liekkejä, ja sen pyörät olivat palavaa tulta. Tulivirta
vuoti, se kävi ulos hänestä; tuhannen tuhatta palveli häntä, ja kymmenen tuhatta kertaa kymmenen tuhatta seisoi hänen
edessänsä. Oikeus istui tuomiolle, ja kirjat avattiin.” (Dan. 7:9-10). Keskiaikaisten kristillisten käsikirjoitusten Jumala-
kuvauksia seuraten Blake yhdistää kuvituksissaan Urizenin hahmoon merkitsevän usein juuri kultaisen harpin symbolin,
joka viittaa (näkyväisen, tämänpuoleisen, ”langenneen”) maailmankaikkeuden luomistyön taustalla olevaan, kosmiseen
arkkitehtiin (vrt. Friedman 1974 , 30: 419 – 429). Urizenin toimintamuoto on “rajoittaminen“: Harppi, viiva ja rajanveto
on Blaken Urizenin yhteydessä toistuvia teemoja (Ackroyd 1995, 357). Urizenilla on harppi ja hän piirtää sillä viivan,
varsinkin järjen piirin, joka on Blakella nimenomaisesti järjen “rajoitettu piiri“, mikä näkemys hänellä on aluillaan jo
There is No Natural Religion (1788, ”Ei Ole Olemassa Luonnollista Uskontoa”)-kuparilevysarjan filosofisissa
katkelmissa, joissa runoilija kirjoittaa: “Järki eli kaiken sen piiri, jonka me jo tiedämme, ei ole sama kuin sitten, kun
tulemme tietämään enemmän“ (Blake 1993, 35).

iii: 1-24. B: Tämä viehättävä alkulevy tarjoaa absoluuttisen tonaalisen kontrastin Alkusoitto-jaksolle ja koko
runoelmalle. Blake toistaa tässä The Marriage of Heaven and Hell-teoksen keskeisen totuuden: Ihmisen aistilliset
rajoitukset ovat tahdonvaraisia ja ne erottavat meidät ikuisesta maailmasta. Viides aistillinen ikkuna, seksuaalinen
kosketusaisti, on meille avoinna, mutta pidättyväisyyden kieroutuneet nautinnot erottavat meidät todellisuudesta.

iii.1. Viisi ikkunaa….O: ks. Viisi aistia.

iii:5. S: Seksuaalinen akti hetkellisesti palauttaa ihmisen syntiinlankeemusta edeltävän, androgyynisen tilan (Davies
1948, 150). Ymmärtäen John Miltonin On the Morning of Christ's Nativity-runon ilmauksen ”valitsi kanssamme ”
(”chose with us”, rivi 14) merkitsevän, että Kristus valitsi kuten me valitsemme, Blake hyväksyy edeltäjänsä

130
näkemyksen, että kristityt tietoisesti valitsevat elämän alemmalla, rajoitetulla, ruumiillisella tietoisuuden tasolla
(Tannenbaum 1982, 155-156).

iii:6. S: Tämä rivi kuvailee rivin 9:5 ”naisellisen unen” (Sloss ja Wallis 1926, I:78). Vrt. Salomon Sananlaskut 9:13-18
(Damon 1965, 132). Kun seksuaalisuutta mystifioidaan, tämä edistää epätervettä eroottista mielenliikutusta,
omistushalua ja mustasukkaisuutta (Hilton 1983, 132).

iii:7. S: Keijukainen edustaa ”luonnollista iloa” (Damon 1924, 342), välittömästi tyydyttyneen intohimon ja energian
manifestaatiota (Schorer 1946, 294), vihannoivaa henkeä (Raine 1968, II: 117), ja/tai on yksi olennoista, jotka ohjaavat
suvun jatkamisen toimintoja (Paley 1978b, 34). Keijukaisen näkemys luonnosta on Varjoisan Naaraan vastakohta
(Damon 1965, 132-133, 296). Blake moittii John Miltonia keijukaisten karkottamisesta omasta maailmankuvastaan (On
the Morning of Christ's Nativity, r. 235-236) ja myös tämän siveyden ihanteen korostamista (Tannenbaum 1982, 160-
161).

iii:7-8. S: ”Juovikas tulppaani ” esiintyy Samuel Johnsonin The History of Rasselas, Prince of Abissinia (1759)-
romaanin 10. ja 48. luvuissa, joissa Imlac vaatii runoilijaa keskittymään suurempaan kokonaisuuteen, eikä sellaisiin
tyhjänpäiväisiin yksityiskohtiin kuin esimerkiksi tulppaanin juovien lukumäärään (Adlard 1964). Punainen ja keltainen
tulppaani esiintyvät myös George Berkeleyn teoksen Three Dialogues between Hylas and Philonous (1713)
ensimmäisessä dialogissa ja tämä on huomionarvoista, koska George Berkeleyn tavoin Blaken keijukainen torjuu
materialismin (Raine 1968, II:117).

iii:8. ….minä aloitin puista! S: Öisestä metsästä kohti keijukaisen ikuista valtapiiriä (Kowle 1978, 95).

iii: 21. …. sen tähden, että ne oli taitettu. S: Ilmaus viittaa seksuaaliseen neitsyyden menetykseen (Adlard 1972, 56).

1:1-2:18. B: Tämä Alkusoitto-jakso, jonka tapahtumat seuraavat välittömästi America: A Prophecy(1793)-runoelman

vastaavaa jaksoa, on maailmanlopun profetia. Samoin kuin sitä edeltäneen runoelman kohdalla, myös tämän runoelman
Alkusoitto-jakso alkaa keskittymällä ”nimettömään varjoisaan naaraaseen”, mutta nyt tällä hahmolla on oma äänensä,
joka valittaa rakastettunsa Orcin kuolevaisuutta ja sitä, että sykli syklin jälkeen tämä rakastettu synnytetään ja tuhoutuu.
Orc rinnastuu sumerilais-babylonialaiseen Tammuz-hedelmällisyysjumaluuteen ja tämä valituslaulu kaikuu Tammuzin
kuoleman surijoiden itkua, josta kerrotaan Hesekielin kirjan jakeessa 8:14 ja John Miltonin Paradise Lost (1667)-
runoelman Ensimmäisen Kirjan riveillä 446-457. Enitharmon, Taivaan Kuningatar, hallitsee näiden syklien yläpuolella
tiedostamatta, että tuleva Orcin kahdeksas jälleensyntymä eli Jeesus Kristus on oleva lajissaan viimeinen.

1:1-2:11. O: Alkusoitto-jaksossa Luonto vaikeroi oman loputtoman, mutta merkityksettömän hedelmällisyytensä

johdosta. America: A Prophecy-runoelman Alkusoitto-jaksossa kuvattu Luonnon liitto Orcin kanssa ei ole vielä
tuottanut vapahdusta tai transkendentaalista ulottuvuutta maailmalle. Luonto on pakotettu synnyttämään elämää, mutta
kaikkien hänen luomuksiensa olemassaolo on kivun ja keskinäisen hävityksen leimaamaa ja jopa niiden luonnollinen
elinvoima on nujerrettu Enitharmonin dogmaattisten opinkappaleiden johdosta.

1:2. S: ”Käärmeiset hiukset” ovat naisellisen tahdon tunnusmerkki (Mellor 1974, 153). Turmeltuneesta olotilastaan
huolimatta Varjoisa Naaras on yhä John Miltonin On the Morning of Christ's Nativity-runon ”Taivaallinen Muusa” sekä
Salomon Sananlaskujen 8. luvun ja eräiden Vanhan testamentin apokryfisten tekstien personoitu Viisaus (Tannenbaum
1982, 157-164). ”Enitharmonin tuulet” viittaavat tuuliin, joiden avulla hän lähettää sielut seksuaalisen lisääntymisen
maailmaan (Raine 1968, I:232-234).

1:8. Juuriani heristellään taivaissa, hedelmäni ovat alla maassa. S: Damonin (1924, 342) väite, että samoin kuin
Milton-runoelman rivillä 26:44 Blake sanoo tässä ”Jokaisella Luonnollisella Vaikutuksella on Hengellinen Syy”, on
yhdenpitävä Rainen (1968, II:34) ehdotuksen kanssa, jonka mukaan Blake yhdistää Luonnon Puun kabbalistiseen
Elämänpuuhun, jonka juuret taivaassa edustavat luonnollisten ilmiöiden (eli oksien) jumalallista alkuperää. Toisenlaisen

131
näkökulman ottaa Bloom (1963, 147), joka vakuuttaa Elämänpuun kääntyneen ylösalaisin syntiinlankeemuksen
seurauksena.
SH: Ylösalaisin kasvavan puun symboli on keskeinen monissa hengellisissä traditioissa ja se on
kiehtonut myös monia tiedemiehiä, filosofeja, kirjailijoita ja taiteilijoita, joten Blake ei todellakaan ole tässä yksin.
Hindulaisen Katha Upanishadin (II. 3. 1) mukaan ylösalaisin kasvava Aśvattha-puu ts. viikunapuu (lat. ficus religiosa),
jonka juuret ovat taivaassa, on uskonnon vertauskuva; Aśvattha-puun juuret ovat sama asia kuin puhdas, kuolematon
Brahman, Jumaluus, Absoluutti (vrt. Radhakrishnan 1992, 641-, 727,818-). Aśvattha-puuhun viitataan ohimennen myös
Rig Vedan 10. laulussa (r. 10.97.5), jossa ylistetään lääkekasvien parantavia ominaisuuksia (Doniger O’Flaherty 1981,
285,287). Bhagavad Gitan (XV:1-4) mukaan Aśvattha-puulla ei ole sen enempää alku kuin loppuakaan ja siksi sen
yläosa voidaan nähdä alapuolella ja alaosa yläpuolella; Krishna opettaa:”Puiden joukossa minä olen pyhä fiikuspuu,
Aśvattha” (X:26) (vrt. Humu 1991, 131, 176-177; Nabar & Tumkur, 1997, 45,64; Jyväsjärvi 2008, 121, 157-158;
Kassila, 2011, 344, 451-456). Bhagavata-purāṇassa (III. 4. 3 & 8), Brahmāṇḍa-purāṇassa ( III. 11. 35 & 109; 13. 29;
IV. 43. 17) ja Vāyu-purānassa (35. 33; 91. 44) kerrotaan, että Krishna meditoi juuri Aśvattha-puun katveessa ennen
taivaaseenastumistaan (Wisdom Library: ”Ashvattha, Aśvattha, Āśvattha”). Buddhalaisuuus opettaa, että historiallinen
Buddha Siddharta Gautama saavutti valaistumisen meditoidessaan juuri pippalapuun eli viikunapuu ts. boddhipuun
katveessa (Saddhatissa 1979, 36; Strong 2001, 112, 118-119, 121-123; Nakamura 2001, 185-186; vrt. Hanh 1991, 114-,
131-).
William Stukeleyn Memoirs of Sir Isaac Newton’s Life (1752)-teoksen kertoman mukaan Sir Isaac
Newton kertoi oivaltaneensa gravitaatiolain olemuksen kypsän hedelmän pudottua hänen päähänsä tämän istuessa
omenapuun katveessa (Manuel 1980, 82). Arthur Schopenhauer kertoo varjostuksen ja auringonvalon peilaamisen
keinoin ylösalaisin kasvamaan houkutelluista kasveista Über den Willen in der Natur (1836, ”Tahdosta luonnossa”)-
teoksensa kasvien fysiologiaa koskevassa luvussa (Schopenhauer 1899, 283-284). Friedrich Nietzsche kirjoittaa Also
sprach Zarathustra (1883-1885, ”Näin puhui Zarathustra”)-romaaninsa ensimmäisen osan ”Puusta vuoren rinteillä”-
luvussa: ”Mutta ihmisen laita on samoin kuin puun. Mitä enemmän hän tahtoo korkeuteen ja kirkkauteen, sitä
väkevämmin pyrkivät hänen juurensa maahan, poispäin, pimeyteen, syvyyteen – pahaan. ”(Nietzsche 1995, 51-52).
Herman Hesse kirjoittaa Bäume (”Puut”)-teoksessaan, että suureen yksinäisyyteen valitut nerot kuten Nietzsche ja
Beethoven ovat kuin puita, joiden lehvästöä maailma kahisuttelee, mutta joiden juuret ovat ikuisuudessa.
Viikunapuun on keskeinen symboli myös heprealaisessa Raamatussa ja Uudessa testamentissa.
Viikunapuun merkitystä teologisena symbolina korostaa tosiseikka, että se on ensimmäinen heprealaisessa Raamatussa
mainittu lajiltaan biologisesti tunnistettava puu (vrt. Gen. 3: 4-7). Viikunapuu on yleinen Lähi-Idässä, viiniköynnöksen
sekä öljypuun ohella myös Palestiinassa (vrt. Tuom. 9:7). Viikuna kuului muinaisista ajoista alkaen israelilaisten
ruokavalioon, mutta antiikin Palestiinassa sitä käytettiin myös lääkkeenä tulehduksiin ja paiseisiin (2. Kun. 20: 7).
Raamatussa Viikunapuu mainitaan osana sitä kaikenpuolista hyvyyttä ja runsautta, mikä odotti israelilaisia Luvatussa
Maassa(vrt. Deut. 8:7-8). Raamattu puhuu viikunapuusta usein vertauskuvallisessa merkityksessä. Ilmaus ”Istua
viikunapuunsa alla” (esim. 1. Kun. 4:25; Miika 4:4) merkitsee rauhaa, turvallisuutta ja viihtyisyyttä (maassa). Herran
rangaistustuomiota sanotaan toisinaan kansan viikunapuun hävittämiseksi (Hoos. 2.12, vrt. Aamos. 4:9). Vihollisen
tuhotyötä luonnehditaan kansan viikunapuun katkaisemiseksi (Jooel 1:7). Hoosean kirjan (9:10) mukaan Israel on
Egyptistä lähtönsä jälkeen ja ennen luopumustaan ”niin kuin varhaishedelmät viikunapuussa”. Jeremian näyssä
kahdesta viikunakorista verrataan pois siirrettyjä juutalaisia hyviin viikunoihin , mutta maahan jääneitä verrataan
huonoihin, syötäväksi kelpaamattomiin viikunoihin. (Jer. 24:1-3; vrt. Jer. 29:17; Miika 7:1). Jeesuksen opetuksessa
hedelmätön viikunapuu kuvaa kääntymättömiä ihmisiä, jotka eivät elä Jumalan kunniaksi (vrt. Matt. 21:19; Luuk. 13:6-
9). Kuten viikunapuun lehtien puhkeaminen ennustaa kesän tuloa, samoin täyttyneet ajan merkit viittaavat Jeesuksen
pikaiseen tulemukseen (vrt. Matt. 24:23-35). (Gilbrandt, Polfus, Luoto & Nieminen (toim) 1991, 7: 150).

S: Pitäen silmällä rivejä iii:20-21 Fox (1976, 10) uskoo, että Varjoisa Naaras on poimittu kukkanen ja Nurmi (1976, 96-
97), joka tulkitsee ”taivaat” hallitsevana luokkana, havaitsee tässä hyökkäyksen Edmund Burken väitettä vastaan, jonka
mukaan etuoikeuksien periytyminen suvussa on luonnossa vallitsevan järjestyksen mukaista.

1:12. S: Koska Varjoisa Naaras on ”maan henki”, vedet ovat Varjoisan Naaran turvapaikka (Erdman 1954a, 244 (264))
hänen paetessa Orcin energian hyökkäystä (Beer 1968, 121) tai hedelmöittymistä valosta – erityisesti viitaten Urizenin
tähtien valoon (Damon 1924, 114). Beer ( loc. cit.) näkee Varjoisan Naaraan olevan ahdistavassa loukussa Urizenin
mahdin ja Orcin valtapiirin välissä.

132
1:14. S: Wagenknechtin (1973, 96, 193) mukaan aurinko ja kuu voivat olla Los ja Enitharmon tai Rintrah ja
Palamabron.

2:1-4. S: Syöveri (the Abyss) on uusplatonistinen materiaalisen maailman symboli (Douglas 1965, 111-112). Kuten
Varjoisan Naaraan hedelmöittyminen tähdistä (katso rivi 1:12), jonka Enitharmon on saanut aikaan (Howard 1984, 141),
myös Varjoisan Naaraan lisääntymiskyky on alla olevan syvyyden ja yllä olevan taivaan hermeettisen yhdistymisen
ansiota, joka vetää sieluja alaspäin (Raine 1968, II: 8-9) ja tekee Orcista isän Varjoisan Naaraan lapsille (Johnson ja
Grant 1979, 122).

2:1. Haluttomana lasken tähtiä! S: Sitoutuneena tähän newtonmaiseen toimeen Varjoisa Naaras ei enää näe pakotietä
ajasta (Tannenbaum 1982, 163).

2:8-10. S: ”Tulen jälkikasvu”, jonka Enitharmon merkitsee sinetillään, voi tarkoittaa yhtä tai useampia seuraavista:
Varjoisan Naaraan lapsia, joille Enitharmon säätää kullekin joko yksilöllistä luonteenlaatua kahlitsevan muotin (Damon
1924, 114-115) tai sinetin, joka on juontuu tähdistä (Douglas 1965, 113-114), vallankumoukselliset impulssit, jotka
Enitharmon yrittää sisällyttää itseensä (Gardner 1968, 105), Amerikan itsenäistymistä tukeneita liberaaleja, jotka
Enitharmon kääntää vastustamaan Ranskan Suurta vallankumousta (Nurmi 1976, 98), ”inspiraation lieskoja” , jotka
Enitharmon kuolettaa (Tannenbaum 1982, 162, 164), tyranneja, jotka aikaansaavat näennäisen vakauden (Howard 1984,
141). (SH: Varjoisan Naaraan suulla Blaken esittämä kritiikki urizenisia ”tähtien sotajoukkoja” sekä Enitharmonin
fatalistista astrologiaa ja astraalideterminismia kohtaan on yhdenmukainen klassisen gnostilaisuuden oppien kanssa.
Betrand Russell: Länsimaisen filosofian historia. 1999. I: 351-; Vrt. Philip K. Dick: Valis.1995, 52,132, 252).

2:12-18. S: Neitseellisen sikiämisen parodia, sillä luonto on taivaallisten kappaleiden hedelmöittämä (Nurmi 1976, 98).

2:12. Minä hukun varjoisaan murheeseen ja näynomaiseen iloon! S: Nämä ovat emootioita, jotka liittyvät
syntiinlankeemuksen jälkeisen maailman sovittamattomiin vastakohtaisuuksiin (Wagenknecth 1973, 195). Ilo saattaa
olla sellaisen muutoksen valo, jonka todellinen vallankumous saa aikaan (Gardner 1968, 105), tai onnellisuutta, joka
koetaan kuullessa uutiset Kristuksen syntymästä (Nurmi 1976, 97).

2:13. S: Saattaa olla, että Kristus sitoo äärettömän (Damon 1965, 363, 369) tai sitten Urizen tekee niin - ”Kuka sitoo
äärettömän” on kirjoitettu Urizenin varhaisen luonnoksen alle Blaken muistikirjaan (Erdman 1977a, 96) – tai sitten
Enitharmon yrittää tehdä niin (Kowle 1978, 93) tai sitten on niin, että ääretöntä ei lainkaan voida sitoa (Howard 1984,
127-128). Wagenknecthin (1973, 195-196) mukaan todellinen kysymys on kuitenkin se, kuka avioituu puhujan kanssa,
sillä koomisella tavalla äärettömän sitoja on Isaac Newton – Tannenbaum (1982, 163-164) ehdottaa Francis Baconia.

2:14-15. S: Nämä rivit liittävät Kristuksen syntymän alluusiot näitä edeltäviin maailman luomisen alluusioihin. Viittaus
”kapalon vyöhykkeeseen” kaikuu Luukkaan jouluevankeliumin jaetta 2:7 ja ilmaus ”Ja kuka hellii sitä
maidolla ja hunajalla?” viittaa Jesajan kirjan jakeen 7:15 ”voihin ja hunajaan”, jota lapsi-Messiaalle syötetään (Beer
1968, 122), mutta ehkä tässä on myös viittaus Luvattuun Maahan kuten Exoduksen jakeessa 3:8. Jumalan
inkarnoitumisen lupaus tyynnyttää Varjoisan Naaraan mielen (Damon 1924, 115). Kristuksen syntymä lopettaa luonnon
ikuisen kiertokulun toistumisen (Paley 1970, 78-79). Erdmanin (1954a, 245 (265)) mukaan Ranskan Suuri
vallankumous vahvistaa Varjoisalle Naaraalle, että Kristuksen Toinen tuleminen on käsillä.

Muut kommentoijat ovat vähemmän valoisia: Sloss ja Wallis (1926, I: 69) viittaavat Jerusalem - Emanation of the
Giant Albion(1804-1820)-runoelman riveihin 67:22, 68:30 ja 82:40 todentaakseen, että Blakella viittaus ruokkimiseen
maidolla ja hunajalla viittaa hallitsemiseen moraliteetilla ja aistinhavaintojen välittämien kokemuksen kautta. Gardner
(1968, 105-106) tuntee, että Kristuksen opetus on tässä laimennettu sitomisella, kapaloitsemisella ja suloisuudella. Beer
(1968, 121-122) uskoo, että Varjoisa Naaras näkee häivähdyksen transkendenttisesta, mutta ei kykene kuvittelemaan
sen inkarnoitumista rajalliseen kehoon, ja Wagenknecth (1973, 195-196) näkee ”kapaloivissa siteissä” paitsi Jumalan

133
inkarnaation myös äidillistä omistushalua kun taas Tayler (1973b, 84-85) uskoo, että naisellinen omistushalu liittyy
ensilehden miehiseen autoritäärisyyteen englannin verbillä to compass (”piirtää harpilla”) käydyn sanaleikin kautta.

3:1-4. B: Tämä on parodia John Miltonin On the Morning of Christ's Nativity-runon hymnijakson ensimmäisestä
säkeistöstä. Blaken hyvin monitahoisista viittauksista tässä kohtaa katso David V. Erdman: Blake – Prophet Against
Empire (1977, 264-269).

3:2. S: ”Salaisen lapsen” syntymän muoto on Enitharmonille tuntematon (Howard 1984, 141). Tässä on alluusio
Marian, Jeesuksen ja Joosefin pakomatkaan ja piiloutumiseen Egyptiin (Matt. 2. luku) (Tolley 1970a, 121).

Tietyssä mielessä lapsi on selvästi Kristus – Beerin (1968, 122) mukaan tämä on kirkkojen Kristus (koska tämä on
”salainen”), muttei äärettömän inkarnaatio – mutta onko hän myös Orc? Nämä kaksi saattavat olla identtisiä – kuten
Ostriker (1977, 909) esittää – tai ei täysin identtisiä – kuten esittää Tolley (1970a, 145). Fox (1976, 16-17) näkee heidän
syntymänsä olevan ihmiselle kahdeksantoistasadan vuoden erottamia, mutta Alkusoiton keijukaiselle ne ovat yksi ja
sama tapahtuma. Bloomin (1963, 147) mukaan tämä viimeisin Orcin jälleensyntymistä on Kristuksen toisen tulemisen
alkio.

3:4. S: ”Sota päättyi” kun orcilainen vallankumous tukahdutettiin (Gardner 1968, 106). ”Varjot” on uusplatonistinen
kielikuva, joka viittaa alisen (tämänpuoleisen) maailmaan asukkaisiin – vrt. John Milton: On the Morning of Christ's
Nativity – r. 232 (Raine 1968, I: 247). Katso: rivi 9:6.

3:6. S: ”Kristallitalo” on suuresti kiistelty ilmaus, joka voidaan tulkita tahrattomana sydämenä (Damon 1924, 343),
tuikkivien tähtien taivaana, joka on välinpitämätön ihmiskunnan suhteen (Frye 1947, 245), inhimillisenä käsityksenä
taivaasta (Bloom 1963, 150), joko alkemiallisena materian symbolina tai John Miltonin On the Morning of Christ's
Nativity-runon rivin 125 ptolemaiolaisten sfäärien symbolina (Raine 1968, I: 274, 415n11). Frye (1947, 127, 234)
luokittelee Enitharmonin taivasjumalattareksi ja Taivaan Kuningattareksi, jonka palvonta edistää miehistä
omistautumista kaukaiselle, idealisoidulle naiselle.

3:7-10. S: Los saattaa odottaa aistillisia nautintoja Messiaalta (Margoliouth 1951, 87), ymmärtää väärin mielikuvituksen
(eli Urthonan) horroksen miellyttävänä lepona (Bloom 1963, 148), erehtyy pitämään Ikuisuuden aamunkoittoa yöllisenä
valonpilkahduksena (Erdman 1969b, 265), luopuu miehisestä vastuullisuudestaan jättäen Enitharmonin Urizenin
vieteltäväksi (Webster 1983, 130) ja sokeasti toivottaa tervetulleeksi syntiinlankeemuksen uudestisyntymisen
(Wagenknecht 1973, 1973). Beer (1969, 78) pitää Losia Urizenin vilpittömänä vastavoimana.

3:7. S: Nimi ”Los” on anagrammi latinan sanasta sol (”aurinko”) (Wicksteed 1910, 122, joka lainaa A.G. B. Russellia)
ja sanaleikki englanninkielen sanasta loss (”menetys”) , joka viittaa ihmiskunnan – ja jakautumattoman Urthonan –
menetykseen syntiinlankeemuksen seurauksena (Erdman 1954a, 233-234 (253), joka lainaa Vala, or the Four Zoas
(1795-1804)-runoelman rivejä 84:27-28 – David V. Erdman: The Complete Poetry & Prose of William Blake. 1982,
359, VII: 293-294). Muita ehdotuksia ovat olleet Geoffrey Chauserin keskiaikaisessa englannissa mainetta tarkoittava
sana loos (Frye 1957c, 100-101), kreikankielen sana logos (”sana”, ”järki”, ”mieli”) (Fisher 1961, 192-193) ja – koska
Los on näkyjen näkijä ja näky myös itsekin – englanninkielen huudahdus ”Lo!” , joka tarkoittaa samaa kuin ”Behold!”
(”Katso!”) ja joka on Losin nimessä muunnettu englannin monikkoon (Rose 1967). Ward (1972, 215) ehdottaa myös
englannin sanaa soul (”sielu”).

Ilmaus ”kuun hallitsija” viittaa joko siihen, että Los on kuujumalatar Enitharmonin hallitsija (Damon 1924, 343), koska
aurinko on kuun hallitsija (Raine 1968, I: 221), tai kenties todennäköisemmin – koska Enitharmon näyttää olevan
hallitseva – Ostriker (1977, 909) osuu oikeaan havaitessaan, että Losin pitäisi olla voimallinen aurinkojumala, mutta
hän on muuttunut Enitharmon-aviopuolisonsa alamaiseksi, joka heittäytyy vastuuttomaan hedonismiin.

3:8. ...kirkkaina leimuavia siipiään...S: ks. Profetian valaistuneet sivut; William Blaken ilmaus tässä viittaa
illuminaatiopainatuksen tekniikalla kuvitettuihin sivuihin (Erdmanin huomatus Tolleylle 1979a, 126-127).

134
3:9-4:14. S: Taitamattomuuttaan tai kiusoitellen Blake jättää epäselväksi, kenelle puhujalle tai puhujille hän myöntää
nämä sanat. Vaihtoehtoja ovat seuraavat: (1) Los lausuu rivit 3:9-14, kertoja rivit 4:1-2, Urizenin pojat rivit 4:3-9 ja
Enitharmon rivit 4:10-14 (Erdman 1954a, 246 (266)), (2) Los on vastuussa koko tästä puheesta, joka lainaa Urizenin
poikia riveillä 4:3-9 (Bloom 1965, 904), missä tapauksessa Los, joka vaatii sublunaarista musiikkia kontrastina sfäärien
musiikille (vrt. John Milton: On the Morning of Christ's Nativity, rivit 125-140), on ainoa runoelman henkilöhahmo,
joka pitää rauhaa pysyvänä (Nurmi 1976, 99-100), (3) Enitharmon saattaa olla vastuussa koko tästä puheesta (Tolley
1970a, 126-127), mutta - kuten Erdman huomioi Tolleyn esseeseen viittaavassa alaviitteessään - rivin 3:8 sanat
speaking ja his viittaavat tässä selvästi Losiin. Johnson ja Grant (1979, 126) nostavat esiin mahdollisuuden, että Los
puhuu riviltä 3:9 riville 4:2 ja Losin pojat puhuvat seuraavat seitsemän riviä.

3:10-12. S: Kristusta ympäröivä salailu tekee mahdolliseksi Urizenin vapautumisen (Gardner 1968, 106). Los pitää
syntymää yöllisen rauhan rikkomisena (Bloom 1963, 149) tai sitten hän iloitsee poikansa saapumisen johdosta
(Wagenknecht 1973, 96). Vrt. John Milton: On the Morning of Christ's Nativity, rivit 69-76.

3:11-12. B: Uusi ironinen alluusio John Miltonin runon suuntaan – tässä erityisesti taustalla runon 6. säkeistö.

3:13...iske elementaalisia säikeitä! S: Että saisi ne kieroutumaan Kristuksen rauhan yössä (Howard 1984, 143).

4:2-6. S: William Pitt Nuorempi, Edmund Burke ja muut reaktionäärit tukahduttavat kansan pyrkimykset (Erdman
1954a, 247 (267-268)). Tämä kansa on osittain vallankumouksellisten ”himokkaaseen vapauteen” kohdistuvan kateuden
motivoimaa (Webster 1983, 130).

4:10-14. S: Los käskee ja soimaa Orcia (Sloss ja Wallis 1926, I:64). Enitharmon tarvitsee tekosyykseen jonkinlaisen
jakobiinin, mieluiten vailla valtaa olevan, aloittaakseen sortotoimensa (Erdman 1954a, 248 (268)). Orcin sitominen on
Kristuksen ristiinnaulitsemisen paralleeli (Ostriker 1977, 909). Samoin kuin Kristuksella Johanneksen ilmestyksessä
(19:11-15), Orcilla on yhtymäkohtia Dionysukseen ja Marsiin (Johnson ja Grant 1979, 127).

4:10-13. O: Orc (Vallankumous), Losin ja Enitharmonin poika, on hänen vanhempiensa 'sitoma' (tarinan kertoo
yksityiskohtaisemmin Vala, or the Four Zoas, 5. Yö, 59-62). Alluusiot viittaavat Kristuksen ristiinnaulitsemiseen. Täten
Orcin kruunaaminen köynnöksin on pilkantekoa. Hetki on 'autuaallinen' Losille, mutta ei Orcille.

5:3. S: Blake on saattanut saada vaikutteita Mary Wollstonecraftin Vindication of the Rights of Woman (1793, ”Naisten
oikeuksien puolustus”)-teoksen hyökkäyksestä keimailua vastaan (Margoliouth 1951, 87). Kristinusko on erehtynyt yli-
idealisoimaan naisia (Damon 1965, 447-448, joka mainitsee rivit 5:1-5 väärin riveinä ”3:1-5”).

5:4. S: Rintrah ja Palamabron voidaan tulkita pääministeri William Pitt Nuorempana ja kuningas Yrjö III:na (Bronowski
1944, 52), William Pitt Nuorempana ja Englannin parlamenttina, jolloin Palamabron edustaa yleisellä tasolla
parlamenttia ja Edmund Burkea aivan erityisesti (Erdman 1954a, 185, 201 (201-202, 218). Bloom (1963, 150-151)
tulkitsee Rintrahin ja Palamabronin profetaalisena raivona ja taiteellisena säälinä, jotka on lähetetty seksuaalisuuteen
vihamielisesti suhtautuvalla asenteella varustettuna heikentämään juutalaisuutta ja kreikkalaista kulttuuria ja heidän
emanaationsa auttavat heitä tässä työssä turmelemalla näitä kulttuureita (Bloom 1965, 904).

5:5-10. O: Kristuksen kuoleman jälkeen Enitharmon johtaa poikansa perustamaan virallisen version kristinuskosta eli
uskonnon, jossa naiselliset perusperiaatteet dominoivat neitsytkultin, seksuaalisuuden tukahduttamisen ja passiivisesti
hyveellisille suunnatun taivaslupauksen kautta.

5:6-7. Että Ikuinen elämä odottaa kuudenkymmenen talven matoja/ allegorisessa asuinsijassa, jossa olemassaolo ei ole
milloinkaan tapahtunut. S: Blake kieltää kristillisen opin ruumiin ylösnousemuksesta kirjaimellisessa mielessä (Davies
1948, 123). SH: Vrt. ”Ellei aseta elämän painopistettä elämään, vaan ”tuollepuolen” - ”ei-mihinkään” - niin on elämästä

135
riistetty sen painopiste yleensä. Suuri valhe persoonallisesta kuolemattomuudesta turmelee kaiken järjen, kaiken
luonnollisessa vaistossa – kaikki, mikä vaistossa on terveellistä, elämäävaativaa, tulevaisuutta lupaavaa, herättää nyt
epäluuloa. ”Friedrich Nietzsche: Antikristus (2001, 58-), 43. lukukappale.

6:1-8:12. B: Tämä on Naisellisen Tahdon riemuvoiton laulu, jonka erityispiirteitä ovat siveyden kultti (6:5) ja siihen
liittyvä uni kaukaisesta taivaasta (6:6-7). Enitharmon lähettää poikansa, alkukantaiset taiteilijat, opettamaan
ihmiskunnalle hänen petostaan. Rintrahin ja Palamabronin todellisuudessa pitäisi profetoida ja sivistää ihmiskuntaa,
mutta sen sijaan heidän toimintansa turmeltuu heidän emanaatioidensa toimesta, joita ovat mustasukkaisuuden
jumalatar Ocalythron ja siveyden jumaltar Elynittria

8:1. ….vanhin syntyjäsi….S: Orc ja Rintrah ovat kaksosia (Erdman 1954a, 248 (268)).

8:3. S: Palamabron muistuttaa Bacchusta (Damon 1965, 321). Palambronin sarvet ovat sekä Saatanan että Mooseksen –
Mooseksella kuvataan olevan sarvia latinankielisen Vulgata-raamatunkäännöksen Exoduksen kohdassa 34:29, 35. Vrt.
myös Laulujen laulu 2:8 (Tolley 1970a, 128-129).

8:4. S: Elynittria – ks. Diana, siveyden jumatar (Damon 1924, 334); siveys ja rutto (Howard 1984, 142).

8:7. S: Ocalythron – Viittaa juutalaiseen eksklusiivisuuteen, joka liittyy mustasukkaiseen Jumalaan (Bloom 1963, 151);
mustasukkaisuus ja nälänhätä (Howard 1984, 142).

9:1-5. B: Tämä on kahdeksantoistasadan vuoden kristillisten vuosisatojen painajainen ja tämä jakso toimii
kerronnallisena siirtymänä myyttisestä alkuperästä Blaken aikakauden ajankohtaiseen historiaan.

9:3. S: Rivien 3:13 ja 4:4 harppujen viritys puretaan Enithramonin unen aikana (Johnson ja Grant 1979, 128).

9:6-13:8. O: Enitharmonin unen episodi, joka tässä maailmassa on historiallista todellisuutta 1800 vuotta.

9:6-16. B: Viittaus ajassa taaksepäin ja lähestyen The Marriage of Heaven and Hell (1789-1793)-teoksen A Song of
Liberty-runoa ja America: A Prophecy(1793)-runoelman tapahtumia. Kokoustalon luhistuminen viittaa hallituksen
kaatumiseen Englannissa vuonna 1783, mikä tapahtui Amerikan Yhdysvaltojen Itsenäisyyssodan jälkeen (David V.
Erdman: Blake – Prophet Against Empire. 1977, 211-212). Kaunokirjallisessa mielessä tämä jakso viittaa Saatanan
sotajoukkojen tappioon John Miltonin Paradise Lost (1667)-runoelman Ensimmäisessä Kirjassa. John Miltonin
runoelmassa Saatanan sotajoukot rakentavat Pandemoniumin suojakseen ja sitä vastaa Blaken runoelmassa
jättiläsmäinen käärmetemppeli, jonka Albionin Enkelit kaivavat esiin.

9:7. S: Ilmaus ”Euroopan taivaat” viittaa Euroopan poliittisesti ja taloudellisesti johtaviin perheisiin (Erdman 1954a,
194 (211)).

9:8. Albionin Enkeli on lyöty….O: Tässä jatketaan siitä, mihin America: A Prophecy-runoelma päättyi (n. vuodesta 1780
alkaen). Iso-Britannia reagoi Amerikan Yhdysvaltojen itsenäisyyssotaan ja vallankumouksen uhkaan.

9:10-11. ...tulevaisuuden kuolemattomia demoneja ...S: Viittaa katastrofiin, joka odottaa hallitsevaa luokkaa (Damon
1924, 334).

9:14. S: Kolmekymmentäseitsemän viikkoa kestänyttä Charles James Foxin ja Frederick Northin ministerikautta seurasi
vuonna 1783 kuningas Yrjö III:n suosiman Lordi Shelburnen (William Petty) hallituksen kaatuminen (Erdman 1954a,
194-195 (211)).

136
9:15. ...suolajärvestä nousevien tähtien tavoin...S: Järkeily nousee materialismin järvestä (Damon 1924, 344).
Myöhemmin Damon (1967, 354) ehdottaa, että ”suolajärvi” on nykyisen Israelin ja Jordanian rajalla sijaitseva
Kuollutmeri (1967, 245).

10:1-23. S: Tolley (1970a, 135) uskoo, että levy 10 on aiemmin kerrotun variaatio, jonka tarkoitus on ollut lisätä tähän
selonteko luomisesta ja syntiinlankeemuksesta. Käärmetemppeli on Aveburyn esihistoriallinen monumentti ja
käärmeeseen sen on alkujaan yhdistänyt varsinkin William Stukeleyn Avebury (1743)-teos – Käärmetemppelin
jälleenrakentaminen merkitsee druidilaisen tyrannian restauraatiota (Damon 1924, 344). Käärmettä Blake pitää luonnon
symbolina (Damon 1965, 109). Hän ymmärtää temppelin ulottuvan idästä länsirannikolle (Erdman 1954a, 196 (213)) ja
sen portti on Francis Baconin Verulam (St. Albans), sillä sekä Francis Bacon että druidit pitivät luontoa perimmäisenä
todellisuutena (Johnson ja Grant 1979, 130). Lisäksi huomioitava, että Blake pitää Francis Baconia imperialismin
edustajana ja että Verulamisssa oli sekä druidilaisia (Erdman loc.cit. ) että roomalaisvallan aikaisia raunioita ja myös
keskiaikainen luostarikirkko – paikan yhdistymisestä kirkolliseen valtaan katso: Jerusalem-runoelman rivi 34(38):45
(Damon 1965, 434). Blake samastaa temppelin, Verulamin ja ”kokoushuoneen” rivillä 9:12 (Tolley 1970a, 135).
Websterin (1983, 136) mukaan Blaken ajatuksissa lapsellinen tietoisuus ei erota itseään ympäristöstään ja sen
katoaminen on tieteellisen maailmankuvan synnyn taustalla oleva murheellinen onnettomuus.

10:1-15. B: Tämä on alku druidilaisuuden käytölle Blaken symboliikassa. Kattava kommentaari tästä elementistä
William Blakella katso Peter Francis Fisher: The Valley of Vision – Blake as Prophet and Revolutionary (1961, 32-53,
63-66). Temppeli lienee kuuluisa Aveburyn Käärmetemppeli. Albionin Enkelit ovat aikeissa uhrata ihmishenkiä sodassa
Orcia vastaan, joten Blake näkee heidät druidilaisen luonnonuskonnon pappeina. Historiallisesti ”Albionin Enkelit”
ovat kuningas Yrjö III, William Pitt Nuorempi ja hallitus, jotka kolmasti – 1787, 1790 ja 1791 - yrittivät käynnistää
sodan, kun taas myyttisellä tasolla he ovat koko syntiinlankeemuksen jälkeinen ihmiskunta, joka sotii omaa pelastustaan
vastaan. Verulam on Francis Baconin kotipaikkakunta ja ritariksi lyömisensä jälkeen Francis Bacon sai Verulamin
paronin arvonimen. Blake myyttisessä kehittelyssä Verulam on Käärmetemppelin portti ja Blaken mielessä Francis
Baconin kannattama empiirinen ja kokeellinen asenne luontoa kohtaan assosioituu itsepintaisesti druidilaisuuteen.
Astronominen eläinrata, joka on Urizenin tähtimaailman tarkoin määrätty järjestelmä, toimii temppelin pylväinä.

10:2-5. ….Kuningasta, joka etsi muinaista käärmeenmuotoista temppeliään...O: Konservatiivinen politiikka palauttaa
druidilaisuuden muinaisen hengen, joka on Englannin arkaainen uskonto. Blake kuvailee druidilaisen temppelin ja sitten
jäljittää tämän edustaman uskonnon ihmisen lankeemukseen 'äärettömyydestä' äärelliseen materiaaliseen maailmaan.

10:3. S: ”Valkea saari” on Britannia, jota tällä nimellä kutsutaan Doverin valkeiden rantakallioiden johdosta.

10:4. S: ”Enkeli” on Rintrah (William Pitt Nuorempi), joka elvyttää druidilaisen ihmisuhrauksen poliittisella tasolla
(Erdman 1954a, 196 (212-213)).

10:5. S: ”Kultaisen Verulamin” rappeutuminen ”käärmeenmuotoiseksi temppeliksi” merkitsee uskonnon turmeltumista

(Mellor 1974, 99).

10:7-8. ...kivistä muovatut pilarinsa, joita mitkään työkalut eivät olleet leikanneet. S: Alluusio Mooseksen Jumalalle
pyhittämän alttarin kyljessä olleisiin kahteentoista pilariin, jotka nekin - Jumalan ohjeen mukaisesti - piti rakentaa
leikkaamattomasta kivestä – katso Exodus 20:25, 24:4, Deut. 27:1-8, Joos. 8:30-32 (Miner 1969, 280).

10:8-9. S: Tämä on astronominen eläinrata, joka ympäröi Urizenin valtapiiriä (Damon 1924, 344), tai epäjumalien
palvonnan tunnusmerkki (Frye 1947, 369) tai baconilaisen empirismin symboli (Bloom 1963, 155). Kahdessatoista
jalokivessä – katso: Exodus 28:15-21, Hesekielin kirja 28:17-21, Johanneksen ilmestys 21:19 – on sekä häijy viittaus
Aaronin rintalevyyn ja Hesekielin kirjan röyhkeään Vartijakerubiin, mutta samalla myös aavistus Uuden Jerusalemin
loistosta (Tolley 1970a, 135-136). Vrt. John Milton: Paradise Lost (1667), III, 592-601 (Miner 1981, 328-329).

137
10:10-15. ... viisi aistia ottivat valtaansa...O: Blake tulkitsee raamatullisen vedenpaisumuksen materialismin tulvana.
Rajoittuneilla materiaalisilla aisteillaan ihminen ei voi enää nähdä 'ääretöntä' ja niin myös koko hänen maailmastaan
tulee äärellinen.

10:16-23. B: Tästä nykyisen fenomenologian ennakkoaavistuksesta kertoo lähemmin Harold Bloom: Blake's
Apocalypse – A Study in Poetic Argument (1963, 155-156).

10:16-18. S: Säälin Karitsasta tulee Vihan Tiikeri (Damon 1924, 345). Ikuisuuden ääretön luonne ja ikuinen sääli
kauhistuttavat langennutta mieltä (Beer 1968, 126). Adam ja Eeva tulevat näkemään Jumalan kauhistuttavana ja
harhaan johdettuina he kätkeytyvät Jumalalta Edenin puutarhaan (Tolley 1970a, 137).

10:16. Ajatus muutti ikuisuuden käärmeeksi...S: Järkeily muutti Ikuisuuden Luonnoksi (Damon 1924, 345). Alkemiassa
käärme symboloi luontoa, joka odottaa muodonmuutosta (Percival 1938, 213). Orc, joka on ajalliseen maailmaan
syntynyt kuolevainen, muuttaa muotoaan käärmeeksi tultuaan urizenisten voimien kukistamaksi (Fisher 1961, 145).
Käärme on sama asia kuin astronominen eläinrata (Miner 1981, 306-207).

10:19. ... kuin valtameri rynnistivät….S: Viittaus Nooan aikakauden vedenpaisumukseen miellettynä vankeudeksi
langenneessa avaruudessa (Tolley 1970a, 137).

10:21-23. O: Druidilainen uskonto oli lopputulos ja kuva langenneen ja rajoittuneen Ihmisen maailmasta
vedenpaisumuksen jälkeen.

10:21-22. S: Temppelin ympyräinen muoto – mihin viittaa myös ensilehden Urizen-hahmon harppi – symboloi syklistä
uudelleentapahtumista (Kowle 1978, 94) ja näin tulkiten Blake kääntää päälaelleen Isaac Newtonin ystävän William
Stukeleyn teorian, jonka mukaan Aveburyn ympyräinen muoto viittaa ajattomaan Ikuisuuteen (Paley 1983a, 194).
Lohikäärmeen tähtikuvio, joka samaistuu tähän temppeliin, kiertää vuosittain Pohjantähteä – vrt. Rivi 12:11 (Worrall
1981, 284, 291).

10:22. S: Blaken maailmassa ”Enkeli” on sama asia kuin järkeilijä (Damon 1924, 345); Alluusio Lordi Shaftesburyn
(Anthony Ashley Cooper) ylioptimistiseen näkemykseen ihmisluonnosta (Wagenknecht 1972, 192). Moraliteetti laittaa
ihmiset pitämään itseään joko enkeleinä tai demoneina ja Jumalaa tyrannina (Howard 1984, 130).

10:24-31. B: Eteläinen portti viittaa etelän ilmansuuntaan, joka Blaken mytologiassa on älyllisyyden ja järjen neljännes.
Blake samaistaa Käärmetemppelin luonnolliseen ihmiseen. Yön Kivi, Jaakobin yöllisen näyn kivinen tyyny ja
Kymmenen Käskyn kiviset laintaulut samaistetaan tässä (langenneen) ihmisen pääkalloon, joka toimii tässä Platonin
Valtio-dialogin luolavertauksen luolan parodiana.

10:24. S: Ilmaus ”muinainen Vartija” viittaa Urizeniin (Damon 1924, 345), joka suojautuu ihmismieleen ja pääkalloon
rakennettun temppeliinsä (Gardner 1968, 108), tai Albionin Enkeliin (Bloom 1963, 156). Tämä hahmon ilmestyminen
näyttämölle edustaa omantunnon asettamista kehkeytymässä olevaan ihmismieleen (Webster 1983, 137).

10:25. ... puita mustimpien lehvästöjen kera….S: Viittaa ”virheellisyyden metsään” (Bloom 1963, 156).

10:26-30. …..Yön Kiven…..viehättävän pohjoisen….O: Ihmisen mieli, joka kerran oli avoin (etelän) valolle ja
lämmölle, on nyt suljettu luolamaiseen pääkalloon ja vajonnut (pohjoisen) tuuliseen järjellisyyteen. Olemme kosmisesti
käännettyjä nurin niskoin kuten Luonto runoelman Alkusoitto-jaksossa kun harhaan johdettuina ajattelemme, että
'pohjoinen' on 'ylhäällä' ja 'etelä' on 'alhaalla'.

10:26. S: Damon (1924, 335) samaistaa ”Yön Kiven” ensin raamatullisiin Kymmenen Käskyn kivitaluihin, mutta
myöhemmin Damon (1967, 387) samastaa sen drudilaiseen koston uskontoon. Sloss ja Wallis (1926, I:73), jotka

138
varovaisesti ehdottavat yhteyttä John Miltonin Paradise Lost (1667)-runoelman riveihin VI: 543-548, tunnistavat Yön
Kiven viittaavan ensisijaisesti ihmisen pääkalloon. Frye (1947, 224) samaistaa Yön Kiven kivipatsaaseen, jonka Jaabob
pystytti Betelissä muistoksi öisestä näystään taivaan ja maan välillä portaita pitkin kulkevista enkeleistä (Genesis,
28.luku), mutta myöhemmin Frye (1966, 187) oivaltaa Yön Kiven olevan elottomuuden symboli ja näkee siinä
kontrastin Pietarin toisessa kirjeessä (2:5) mainittuun hengellisen temppelin ”eläviin kiviin”. Worrall (1981, 291-292)
uskoo, että Yön Kivi on sama asia kuin Maa itse, ja Howard (1984, 130) uskoo, että Yön Kivi on sama asia kuin
magneettinen Pohjoisnapa. Vrt. rivi 11:1 ja America: A Prophecy (1793), 5:1.

10:27. ...ympäröitynä purppurakukin ja karmiinimarjoin…S: Viittaa myrkkykoisoihin (belladonna) (Damon 1924, 345).
Viittaus trooppiseen ilmastoon, joka assosioituu syntiinlankeemusta edeltävän mieleen (Bloom 1963, 157).

10:28-29. S: Viittaus taaksepäin riveihin iii:1-5 (Kowle 1978, 94).

10:30-31. S: Joko ikuinen ihminen lankeaa tähän maailmaan, jossa pohjoinen on pään yläpuolella eikä jalkojen
alapuolella (Percival 1938, 181-182) tai sitten Urizen - ”huimaantunut tiedustelija” - laskeutuu Ikuisuudesta (etelästä)
pohjoisen portin lävitse materiaaliseen maailmaan – vrt. The Book of Thel 6:1 ja Milton 26:13-17 (Raine 1968, II: 92).
Myös Bloom (1963, 157) viittaa Urizeniin, joka oli syntiin lankeematon intellekti etelässä ennen kuin mielelle tehtiin
katto (pääkallosta), ja vakuuttaa, että tässä Blake piirtää karikatyyrin Platonin Valtio-dialogin luolavertauksen luolasta.
Pohjoiseen liitetty epiteetti ”viehättävä” (attractive) viittaa tässä pikemminkin gravitaatioon kuin viettelyyn (Tolley
1970a, 138). Ilmaus ”raivoava syöveri” viittaa syrjäytettyyn mielikuvitukseen (Bloom 1963, 157) tai kollektiivisesti
taivaankappaleiden astronomisiin kiertoratoihin (Beer 1968, 127).

11:1-5. B: Vaskinen kirja on ”Taivaan Raamattu” eli Raamatun oikeaoppinen lukutapa kontrastina ”Helvetin
Raamatulle”, joka on Blaken oma lukutapa eli kaiverrettujen runojen kaanon. Vaskisen kirjan kopiot ovat sama asia
kuin valtakuntien ja kirkkojen legaaliset ja dogmaattiset säännöskokoelmat.

11:1. S: Rintrah (William Pitt Nuorempi) on Yön Kiven päälle asettunut Albionin Enkeli (Erdman 1954a, 196 (213)).
Sen ohella, että Yön Kivi on druidilainen alttari ja ihmisen pääkallo, se on myös Lontoon Kivi, josta käsin etäisyydet
mitataan Englannissa (Johnson ja Grant 1979, 130). Katso myös 10:26n ja America: A Prophecy, 5:1.

11:3. S: Ilmaus ”Vaskinen Kirja” viittaa vääristyneeseen armeliaisuuteen kun taas oikea armeliaisuus on kultaa (Damon
1924, 345). Bloomin (1965, 904) mukaan Urizenin Vaskinen Kirja on sama asia kuin Raamatun konventionaalinen
tulkinta ja Howardin (1984, 130, 240n5) mukaan se on kohtalon standardinomainen tunnuskuva, mikä tässä merkitsee
predestinaation harhaa – teologinen predestinaatio-oppi kun oli hyvin laajasti levinnyt Blaken ajan Englannissa.

12:1-20. B: Tässä Englannin nuoriso pakotetaan kuulemaan tuomionsa, jonka Albionin Enkeli julistaa Orcin ajatuksia
luovia lieskoja vastaan suunnatussa anathemassa. David V. Erdman: Blake – Prophet Against Empire (1977, 216-217)
kykenee samastamaan tämän julistuksen tarkkuudella yhteen erityiseen anathemaan, joka ennakoi vuoden 1792
vastavallankumouksellista reaktiota Iso-Britanniassa.

12:1-13. S: Urizen on raamatullinen pilvipatsas verraten Orcin tulipatsaaseen – nämä mielikuvat toistuvat The Song of
Los (1795)-runoelman levyllä 7 (Bloom 1963, 158, 163).

12:4. Sillä Urizen avasi Kirjansa lukon...O: Kuten Visions of the Daughter of Albion(1793)-runoelmassa ja America: A
Prophecy (1793)-runoelmassa myös tässä Urizen on Järjen tyrannimainen jumaluus, joka viime kädessä vastuussa
kaikesta maanpäällisestä sorrosta.

12:5-13. O: Nuorille opetetaan sorron ideologiaa, mutta kuitenkin he tietävät, että vanha järjestys on heikkenemässä.

12:8. ...valtavan kiven päällä...S: Viittaa Yön Kiveen (Damon 1924, 345).

139
...niiden aistien havaitsemana, jotka ovat suljetut ajatukselta. S: Stevensonin (1971, 236) näkemyksen mukaan viittaa
mielikuvituksen tuottamiin aistimuksiin, mutta Slossin ja Wallisin (1926, I:73) mukaan tässä yhteydessä käsite ”ajatus”
on ymmärretty myönteisessä valossa kun taas rivillä 10:16 samaan käsitteeseen viitataan kielteisessä valossa.

12:12. S: Ääni julistaa 21. toukokuuta vuonna 1792 Kuninkaallisen julkilausuman (Royal Proclemation) kansaa
kiihottavia kirjoituksia vastaan (Erdman 1954a, 197-198 (214-215).

12:15-20. S: 15. kesäkuuta vuonna 1792 pääministeri William Pitt Nuorempi erotti puoluetoverinsa lordikansleri
Edward Thurlowin virastaan, koska viimeksi mainittu rohkeni kutsua häntä ”matelijaksi poliitikon ominaisuudessa”
(Erdman 1954a, 199-200 (216-217). Vrt. Danielin kirjassa kuvattu Babylonian kuningas Nebukadnessar II:n
mielisairaus ja Ovidiuksen Metamorfooseja-teoksen pahanilkinen Lycaon, joka muuttuu sudeksi (Tannenbaum 1982,
169-170).

12:20. ….erämaahan...S: Lontoon Westministerin St. James Parkin yhtä kulmaa kutsuttiin ”erämaaksi” (Erdman 1977c,
512, joka lainaa Paul Mineriä).

12:21-31. B: Tämä jakso ja erityisesti Enitharmonin ”riemuvoitto” vastaa London-runon sisältöä Blaken
runokokoelmassa The Songs of Experience (1794).

12:23-24. S: Palamabronin salamat saattavat olla Edmund Burken puheita Ranskan vallankumouksellisia aatteita
vastaan ja legioonat syvyydessä saattavat olla Iso-Britannian kuninkaallisen merilaivaston laivoja (Erdman 1954a, 201
(218)). Palamabron on valmis lopulliseen sodanjulistukseen Ranskaa vastaan, vaikka Rintrah on häntä pidättyväisempi.

12:32-13:8. B: Historiallisesta allegoriasta koskien tätä jaksoa, joka heijastelee William Pitt Nuoremman kolmea
yritystä johdattaa Iso-Britannia sotaan, katso David V. Erdman: Blake – Prophet Against Empire (1977, 212).
Myyttisesti Rintrah eli rivin 13:1 Enkeli ”helakanpunaisin jäsenin” (ts. kätensä vereen tahrannut ?) (The red limb’ed
Angel) yrittää kolmasti aikaansaada maailmanlopun, mutta vasta Isaac Newtonin tekemä neljäs yritys onnistuu tässä
hankkeessa. Viittaus Isaac Newtonin henkilöön on tässä yhteydessä selvästi satiirinen. Isaac Newton, joka itse kirjoitti
pitkään julkaisemattomaksi jääneen kommentaarin Uuden testamentin Johanneksen ilmestykseen, puhaltaa
apokalyptiseen torvisoittimeen, koska Blaken mielestä Newtonin tieteelliset saavutukset paljastivat täydellisesti deismin
kosmoksen. Isaac Newtonin ”suunnaton töräys” on siis hänen tieteellinen selityksensä universumista, joka paljastaa
enkelimäisten sotajoukkojen olevan kuin niin puiden kuolevat lehdet syksyllä.

12:33. Ilmaus ”Albionin Vartija” viittaa Albionin Enkeliin (Tolley 1970a, 142).

13:1-2... Enkeli kahmaisi helakanpunaisin jäsenin…..S: Viittaa Rintrahiin, joka on samalla sekä William Pitt Nuorempi
että Albionin Enkeli (Erdman 1954a, 195 (212)), tai Albionin Enkeli, joka odottaa Viimeisen Tuomion aikaansaavan
Orcin kukistumisen (Stevenson 1971, 224, 238), tai Orc (Blackstone 1949, 58), joka turhaan yrittää käynnistää
vallankumouksen puhaltamalla maailmanlopun torvisoittimeen (trumpet) (Fisher 1961, 145).

13:3. ….Kolmasti hän yritti….S: Tapahtui kolme yritystä murtautua ulos historian toistuvasta syklistä (Bloom 1963,
158); Vuosina 1787, 1790 ja 1791 toistui kansainvälisen politiikan kriisi, joiden aikana William Pitt Nuorempi harkitsi
sodan julistamista Ranskaa, Espanjaa ja Venäjää vastaan (Erdman 1954a, 195 (212)).

13:4-8. S: Poliittisesta kriisistä tulee maailmanlaajuinen (Erdman 1954a, 206 (224) ja Bindman 1977, 82), jolloin sekä
vapautuminen tyranniasta että havaintokyvyn rajoittaminen ovat lähellä. Isaac Newtonin rooli voidaan tulkita ainakin
kahdella eri tavalla: Hän antaa luonnonfilosofiassaan virheelle (materialismille) selkeän muodon, jolloin se voidaan
myös selkeästi torjua (Damon 1924, 114), ja hän myös rohkaisee rationaaliseen ajatteluun, joka johtaa kapinaan
tyranniaa vastaan (Beer 1968, 129). Hagstrumin (1964) mukaan ”torvisoitin” (trump/Trump) on kuitenkin

140
vastavallankumouksellinen ja enkeli menehtyy newtoninlaiseen gravitaatioon ja tämä Viimeinen Tuomio aiheuttaa
hengellisen hävityksen ylösnousemuksen sijaan (Johnson ja Grant 1979, 132, jotka lainaavat Brian Wilkietä).

Frye (1947, 254) havaitsee tässä halveksivan viittauksen Isaac Newtonin kommentaariin Johanneksen ilmestyksestä.
Tuntien William Blaken kiinnostuksen tiedemies sir Isaac Newtonia henkilöä kohtaan Howard (1984, 131) on
luultavasti väärässä samastaessaan Blaken runoelman Newton-hahmon on pastori John Newtoniin, joka oli Thoughts on
the Slave Trade (1788)-teoksensa kirjoittamisen aikoihin katuvainen ex-orjakauppias.

13:4. Albionin maasta loikkasi väkivahva Henki nimeltä Newton…O: Newtonilainen rationalismi on radikalismin
vastaisen ajattelun todellinen filosofinen perusta.

13:5. …hän kaappasi soofar-soittimen & puhalsi suunnattoman töräyksen! SH: Johanneksen ilmestyksessä (Ilm. 1:10;
8:2; 8:6-7; 8:10; 8:12-13, 9:13, 11:15) ja myös muualla kreikankielisessä Uudessa testamentissa (Matt. 24:31, 1.
Kor.14:8, 15:52, 1.Tess. 4:16, Hepr. 12:19) käytetään erinäisiä muotoja ja johdannaisia kreikankielisestä substantiivista
sálpigks – Suomenkielisissä raamatunkäännöksissä tuo kreikan sana on toisinaan käännetty sanan 'pasuuna’
varianteilla, mutta englanninkielisissä raamatunkäännöksissä se on tässä kohtaa usein suosittu sanaa trumpet
(”trumpetti”). Johanneksen ilmestyksen kirjoittajan tarkoite luultavimmin ei ole kuitenkaan kumpikaan näistä vaan
pikemminkin juutalaisessa hengellisessä kontekstissa keskeinen oinaansarvesta (tai: toisinaan metallista) tehty soofar-
torvi (Gilbrandt, Polfus, Luoto & Nieminen (toim.) 1991, 5: 74: ”Pasuuna”. vrt. myös esim. Beale 1998, 199-, 205-,
209-217; Beale 1999, 465-; Osborne 2006, -339-; Currid & Chapman (toim.) 2017, 1900; Walton & Keener (toim.)
2019, 2255-, 2381. Todisteena mainittakoon esimerkiksi Septuagintan jakeet Ex. 19:16, 19, 20:18, Lev. 25:9, Joos. 6:5,
8-9, 13, 16, 20, Tuom. 3:27, 6:34, 7:18-22, 1.Sam. 13:3, 2.Sam. 2:28, 6:15, 18:16, 20:1, 20:22, 1. Kun. 1:34, 39, 2.
Kun. 9:13, 1. Aik. 15:28, 2. Aik. 15:14., Neh. 4:18, joissa kaikissa Biblia Hebraican heprean shôfâr-substantiivin
johdannainen on käännetty kreikan sálpigks-johdannaisella. Blaken epiikassa englannin sana trumpet viittaa usein
Johanneksen ilmestyksen kontekstiin, joten se voidaan melko ongelmattomasti suomentaa sanan 'pasuuna' varianteilla,
koska varsinkin vanhemmissa suomenkielisissä raamatunkäännöksissä ne ovat vakiintuneet kreikankielisen sálpigks-
substantiivin johdannaisten vastineina: Näin esim. Biblia(1776), Vanha Kirkkoraamattu (1933/1938), Jumalan kansan
Pyhä Raamattu selityksin (1993), mutta Raamattu kansalle ry:n Suomen kansan Raamattu (1999/2012) käyttää
kreikankielisen sálpigks-substantiivin johdannaisten vastineina sanan ’pasuuna’ variantteja vain ja ainoastaan Uudessa
testamentissa kun taas Vanhassa testamentissa hepreankielisen shôfâr-substantiivin johdannaisten vastineina siinä
esiintyy yleisesti yhdyssanan ’soofar-torvi’ variantteja. Uusi Kirkkoraamattu (1992) sen sijaan suosii sálpigks- ja
shôfâr-substantiivien johdannaisten vastineina pikemminkin variantteja sellaisista sanoista kuten ” torvi, sotatorvi,
hälytystorvi, oinaansarvitorvi, torventoitotus, pasuuna”, mutta UT2020 kääntää kreikankielisen sálpigks-substantiivin
johdannaiset systemaattisesti sanan ’torvi’ varianteilla. Kannattaa huomata, että Septuaginta kääntää usein kreikan
sálpigks-substantiivin johdannaisilla myös heprean substantiivien terû’ah ja chotsotsrâ johdannaiset; Esimerkiksi
Vanha Kirkkoraamattu (1933/1938) suomentaa heprean sanan terû’ah muiden muassa ilmaisuilla: ”(riemuvuoden)
pasuuna” (Lev. 25:9), ”puhallettu hälytyssoitto” (Num. 10:5-6), ”riemuhuuto (kuninkaalle)” (Num. 23:21),
”pasuunansoitto” (Num. 29:1), ”hälytystorvi” (Num. 31:6), ”oinaansarven puhallus” (Joos. 6:5). Heprean substantiivin
chotsotsrâ johdannaiset Vanha Kirkkoraamattu (1933/1938) sen sijaan suomentaa muiden muassa ilmaisuilla:
”hopeatorvi” (Num. 10:2), ”torvi” (Num. 10:8-10; 2. Kun. 11:14; 12:13; 1. Aik. 13:8; 16:6; 16:42; 2. Aik. 5.13; 15:14;
20:28; 23:13; 29:26-28; Esra 3.10), ”hälytystorvi” (Num. 31:.6; 2. Aik. 13:14), ”pasuuna” (1. Aik. 15:28).

13:6-8. O: Yllättävä lopputulos on, että radikaaleja ei tukahduteta. Sen sijaan vastavallankumouksellisten voimien
paljastetaan olevan kuolleita lehtiä, jotka odottavat tuhoutumistaan. Nämä rivit vastaavat ironisesti John Miltonin On
the Morning of Christ's Nativity-runossa kuvattua pakanallisten jumalien murskatappiota.

13:6. …..Enkelten sotajoukot...S: ks. Sotajoukot, jotka pakenivat rivillä 3:4 (Fox 1976, 16); Kuihtuvat
vastavallankumoukselliset (Ostriker 1977, 910). Vrt. John Milton: On the Morning of Christ's Nativity, rivit 232-236 ja
John Milton: Paradise Lost (1667), I, 301-303 (Tolley 1970a, 142).

13:9-14:36. B: Enitharmon kutsuu lapsensa koolle, sillä historia on nyt saavuttanut kliimaksinsa. Ethinthus on
emanaatio, joka assosioituu vesien hyljintään maanmatosta kohtaan, ja täten hän on eksklusiivinen naisellisen
materiaalisuuden henki. Manatha-Vorcyonilla on kaikki inspiraation tunnusmerkit, mutta Ethinthusin dominoimana hän
heikkenee ”pehmeäksi harhaksi”. Leutha, joka edellä tavattiin Visions of the Daughter of Albion (1793)-runoelmassa, on
Blaken toisinaan käyttämä seksuaalisen tekopyhyyden symboli. Antamon, jonka pitäisi edustaa kuvataiteita, on silkka

141
nautiskelija Leuthan vaikutusvallan alaisuudessa. Tässä ilmaus ”seitsemän kirkkoa” on ironinen viittaus Aasian
seitsemään kirkkoon, joille Patmos-saaren näkijä-Johannes osoitti ilmestyksensä. Sothan pitäisi olla musiikin henki,
mutta Enitharmon määrittää hänet ja hänen emanaationsa pelkiksi Orcin viettelijöiksi. Tämä Naisellisen Tahdon
riemuvoiton ylistyslaulu päättyy kun Orc torjuu Enitharmonin (kuten Jeesus torjui äitinsä Marian), jonka seurauksena
Enitharmon itkee.

13:16-14:26. S: De Luca (1978, 10-12) huomioi tarkkanäköisesti, että kaikki Enitharmonin lapset Orcia (eli ainutta
hänen kapinallista lastaan) lukuun ottamatta sisältävät elementtejä nimestä 'Enitharmon'.

13:16. S: Enitharmon kehottaa Ethinthusia jättämään nämä vähäpätöiset olennot vaille huomiota (Erdman 1974, 171) tai
(johtuen siitä, että Enitharmon ei ymmärrä yön päättyneen) hän kehottaa ummistamaan silmänsä madolle, joka
vapauttaa sielun ruumiista Ikuisuuden päivään (Tolley 1973, 118-119); Ethinthusin ollessa ”vesien kuningatar” eli
materian kuningatar hän on kauttaaltaan materialisti (Damon 1924, 346) ja kuolevainen ruumis (Damon 1965, 130);
Ethinthus heikentää inspiraation hengen Manatha-Vorcyonin ”pehmeäksi harhaksi” (Bloom 1965, 904-905). Ethinthus
on köyhyys tai köyhyyden vaikutukset mutta myös keimailija, jota maan matonen kosiskelee ja joka sekä herättää että
turhauttaa Enitharmonin ”salonkien” neuvonantaja Manathu-Vorcyonin intohimon (Howard 1984, 144, 180).

14:9. S: Leutha on naisellinen seksuaalinen tekopyhyys (Damon 1924, 346), joka huonontaa Antamonin taiteilijasta
silkaksi nautiskelijaksi (Bloom 1965, 905), tai kujeileva häveliäisyys, joka on virittynyt kiehtomaan Antamonia
(Howard 1984, 144), tai viettelijätär, joka huokuttelee sieluja alas materiaaliseen maailmaan (Raine 1968, I: 171-172),
tai Ranskan Marie Antoinette Elynittrialle - Elynittrian ollessa Iso-Britannian kuningas Yrjö III:n puoliso Charlotte
Mecklenburg-Strelitz (Erdman 1954a, 206 (223)).

14:15-20. S: Antamon on taitelija – vrt. Milton 28:13-18 (Damon 1924, 346) - tai sperma (”helmeilevä kaste”) (Damon
1965, 132). Antamon seksuaalinen halu tyydytetään, että hänet voitaisiin pitää naisellisen kontrollin alaisuudessa (Beer
1968, 131).

14:20. ...Leuthan seitsemän kirkkoa…S: Jeesuksen apostolien perustamat kirkot, jotka jo apostolien elinaikana olivat
alkaneet korruptoitua puritaanisuudella (Damon 1924, 346). Vrt Johanneksen ilmestyksen luvut 1-3 (Damon 1965, 85).

14:23. ….Kahden hetken välillä...S: Ajan virran ulkopuolella (Harper 1961, 148) tai intohimon hetkien välissä, ei niiden
sisällä (Howard 1984, 145).

14:26-. S: Sotha on muusikko, joka innostaa kuulijansa taisteluun (Damon 1924, 346), tai sota, joka on seurausta
estyneestä seksuaalisuudesta (Damon 1965, 132), tai aviorikos – nimi 'Sotha' kun on johdos heprean sanasta sota
(”avionrikkoja” ) (Howard 1984, 128, 240n1). Thiralatha edustaa seksuaalisesti nälkiintyneen mielen eroottista
unelmointia (Damon 1965, 132), joksi Enitharmon yrittää laimentaa Orcin (Howard 1984, 145).

14:32. S: Havaiten vajaavuuksia omassa maailmassaan Enitharmon kutsuu paikalle Orcin, mutta tyrmistyy tämän
tulemuksen seurauksia (Beer 1968, 132).

14:35-37. O: Aamunkoitto päättää Enitharmonin valtakauden.

14:36. S: Enitharmon itkee Orcin käytöksen johdosta (Erdman 1954a, 249 (269)) tai sen johdosta, koska hänen lapsensa
jättävät hänet Losin tähden (Howard 1984, 145-146).

14:37-15:11. B: Tämä jakso kuvaa tilannetta Euroopassa Englannin ja Ranskan välisen sodan aattona vuoden 1793
alkupuolella. Blake pitää tätä syttyvää sotaa alkuna Edomin sodille, jotka edeltävät Viimeistä Tuomiota. Riveillä 13:37-
15:2 aamun valo ilmestyy Ranskaan, sillä vallankumouksellinen Ranska liittyy seuraamaan Yhdysvaltoja. Tuleva
viinisato on verta - Losin nousu on kunnianhimoinen ja siihen liittyy druidilaisen Urizenin käärmemäisiä ukkosia. Losin

142
profetaalinen huuto järkyttää luontoa ja ’veritekojen vihankierre’ (strife of blood, sananmukaisesti: ”veren taistelu”)
(paradoksaalisesti?) saattaa johtaa vapautumiseen. America: A Prophecy (1793)-runoelman levy 10 voidaan nähdä
tämän jakson kuvituksena ja samainen levy voidaan nähdä tämän jakson toisintona.

14:37-15:2. O: Orc vapautuu Enitharmonin vallasta. Ranskan Suuri vallankumous käynnistyy.

14:37. ... kauhistuttava Orc…. S: Ensimmäisenä jouluna syntyneestä lapsesta (3:1-4) on nyt tullut Johanneksen
ilmestyksen raivokas Kristus (Erdman 1954a, 249 (269)). Tässä on implisiittinen Kristuksen Toisen tulemuksen
elementti ja Orcilla on taipumus sulautua Jesajan kirjan (63:1-6) kostavaan Messiaaseen (Tolley 1970a, 125, 143-144).
Komeettana, joka ennustaa Ranskan Suuren vallankumouksen, Orc jättää Enitharmonin säännönmukaisen
planeettajärjestelmän ja rivien 15:6-7 Leijonat ja Tiikerit ovat tähtikuvioita, jotka reagoivat tähän siirtymään (Worrall
1981, 292). Miner (1981, 309) samastaa Orcin Siriukseen, joka on rajujen levottomuuksien lähde. Blake tahallisesti
sekoittaa keskenään mielikuvan Saatanan matkasta maan päälle John Miltonin Paradise Lost (1667)-runoelmassa
raamatullisiin mielikuviin Kristuksen Syntymästä ja Kristuksen Toisesta tulemuksesta.

15:5. ...Raivoavilla sotavaunuilla, joiden pyörät roiskivat verisuonien kirkkaanpunaista...S: Yhdellä tasolla viittaa
kärryihin, joilla kuljetettiin uhreja giljotiinilla mestattaviksi (Gallant 1978, 35).

15:9-11. S: Losin hahmolla on taiteellinen ja poliittinen ulottuvuus. Damonin (1924, 114, 347) mukaan Los on sekä
Enitharmonin (vääristyneen inspiraation) tyranniaa vastustava runous että myös Blake itse kirjoittamassa Lambethin
kauden profetioitaan. Murry (1933, 106) väittää, että Los tukee Kristus-Orcia sekä tässä että runoelman alkupuolella
(4:10) kun taas Johnson ja Grant (1979, 123) vakuuttavat, että Los kääntää sodan musiikin hyödyttämään
vallankumousta. Sloss ja Wallis (1926, I: 65, 78) ovat epävarmoja, onko Los Orcin puolella vai tätä vastaan, ja Beer
(1968, 123) väittää, että Los vastustaa Ranskan Suuren vallankumouksen väkivaltaa yhtälaisella väkivallalla. ”Veren
taistelu” (strife of blood) on samastettu vuonna 1793 syttyneeksi Englannin sodaksi Ranskaa vastaan (Bronowski 1944,
51-52) ja ilmaus ”Losin pojat” on samastettu englantilaisiin radikaali-intellektuelleihin kuten Thomas Paine, Mary
Wollstonecraft ja William Blake itse (Erdman 1954a, 247 (267)), jotka sympatisoivat jakobiineja. Howard (1984, 150)
näkee kamppailun toisena versiona rivin 4:6 viininjuonnista ja Blaken ilmaisu viittaa Johanneksen ilmestyksen (19:15)
Jumalan vihan ”viininpuristukseen”. Tolley (1970, 144-145), joka havaitsee näillä riveillä vastaavuuden Vala, or the
Four Zoas (1795-1804)- runoelman rivien 96:19-27 kanssa, huomioi, että molemmat perustuvat Johanneksen
ilmestyksen jakeisiin 19:17-18 ja että luonnon järjestyksen järkkyminen kaikuu John Miltonin On the Morning of
Christ's Nativity- runon riveillä 160-164 kuvattua maan kohtaloa Tuomiopäivänä. Gallant (1978, 31) samastaa ”Veren
taistelun” hirvittäviin väkivaltaisuuksiin, joiden on välttämätöntä edeltää Viimeisten Päivien tapahtumia.

15:9. Silloin Los kohotti päänsä ja nousi ….O: Aurinkojumalan ja profeetan ominaisuudessa Los asettuu uudelleen
oikeutettuun rooliinsa.

15:9. …. käärmeisten ukkosten puvussa...S: Ilmaisussa on viite siitä, että Los on edelleen langenneessa tilassa
(Wagenknecht 1973, 198). Bloom (1963, 160) vakuuttaa, että Los on nyt enää vain osittain korruptoitunut.

Kirjallisuus
-Adlard, John 1964. Blake and Rasselas. Archiv für das Studium der neueren Sprachen und Literaturen. CCI (1964), 47.
-Adlard, John 1972. The Sports of Cruelty: Fairies, Folk-songs, Charms and Other Country Matters in the Work of
William Blake. London: Cecil and Amelia Woolf.
-Beale, G. K. 1999. The Book of Revelation – A Commentary on the Greek Text (NIGTC – The New International Greek
Testament Commentary. Grand Rapids, Michigan/Cambridge, UK: William B. Eerdman’s Publishing Company/
Carlisle: Pater Nostewr Press.
-Beale, G. K. 2015 (1998). John’s Use of the Old Testament in Revelation (Journal for the Study of New Testament –
Supplement Series 166). Bloomsbury T & Clark.
-Beer, John 1968. Blake's Humanism. Manchester: Manchester University Press. New York: Barnes and Noble.

143
-Beer, John 1969. Blake's Visionary Universe. Manchester: Manchester University Press; New York: Barnes and Noble.
-Bible Hub 2012. ”Interlinear Bible: Greek, Hebrew, Strongs: Interlinear Verses”. https://biblehub.com/interlinear/ (20.
1. 2021).
-Bindman, David 1977. Blake as an Artist. Oxford: Phaidon; New York: Dutton.
-Birenbaum, Harvey 1992. Between Blake and Nietzsche: The Reality of Culture. Lewisburg: Bucknell University
Press.
-Blake, William 1993 (1956). Taivaan ja helvetin avioliitto - ja muuta proosaa.. Suomennos ja johdanto Tuomas
Anhava. Hämeenlinna: Karisto Oy.
-Bloom, Harold 1963. Blake's Apocalypse: A Study in Poetic Argument. New York: Doubleday.
-Bloom, Harold 1965. Commentary. Teoksessa William Blake: The Complete Poetry & Prose of William Blake, David
V. Erdman (toim.). Berkeley and Los Angeles: University of California Press, 1982, 894-970.
-Blackstone, Bernard 1966 (1949). English Blake. Hamden, Conn.: Archon Books.
-Bronowski, J. 1944. William Blake 1757-1827: A Man Without a Mask. London: Secker and Warburg.
-Currid, John D. & David W. Chapman (toim.) 2017. Archeology Study Bible – English Standard Version. Wheaton,
Illinois: Crossway.
-Damon, S. Foster 1958 (1924). William Blake: His Philosophy and Symbols. Glouchester, Mass: Peter Smith.
-Damon, S. Foster 1988 (1965). A Blake Dictionary: The Ideas and Symbols of William Blake. Hanover and London:
University Press of New England for Brown University Press.
-Dick, Philip K: Valis (1995). (Alkuteos: Valis, 1981). Suom. Matti Rosvall. WSOY.
-Doninger O’Flaherty, Wendy (käännös) 1981. The Rig Veda – An Anthology. One Hundred and Eight Hymns, Selected,
Translated and Annotated by Wendy Doninger O’Flaherty (Alkuteos: ऋग्वेद ). London: Penguin Books.
-Davies, J. G. 1948. The Theology of William Blake. Oxford: Clarendon Press.
-De Luca, V. A. 1978. Proper Names in the Structural Design of Blake's Mythmaking. Blake Studies, VIII.1 (1978), 5-
22.
-Douglas, Dennis 1965. Blake's 'Europe': A Note on the Preludium. AUMLA: Journal of the Australasian Universities
Language and Literature Association, No. 23 (May 1965), 111-116.
-Erdman, David V. 1954a. Blake: Prophet Against Empire: Poet's Interpreation of the History of His Own Times.
Princeton: Princeton University Press.
-Erdman, David V. 1969b (1954). Blake: Prophet Against Empire: Poet's Interpreation of the History of His Own Times.
New York: Anchor Books/ Doubleday, 1969.
-Erdman, David V. 1977c (1954). Blake: Prophet Against Empire: Poet's Interpreation of the History of His Own Times.
Princeton: Princeton University Press, 1977.
-Fisher, Peter F. 1971 (1961). The Valley of Vision: Blake as Prophet and Revolutionary. Toronto and Buffalo:
University of Toronto Press.
-Fox, Susan 1976. Poetic Form in Blake's Milton. Princeton: Princeton University Press.
-Friedman, John Block 1974. The Architect's Compass in Creation Miniatures of the Later Middle Ages. Traditio,
Volume 30, 419 – 429.
-Frye, Northrop 1962 (1947). Fearful Symmetry: A Study of William Blake. Boston: Beacon Press, 1962.
-Frye, Northrop 1957c. Notes for a Commentary on Milton. Teoksessa The Divine Vision: Studies in the Poetry and Art
of William Blake, Vivian de Sola Pinto (toim.). London: Gollancz, DV, 97-137.
-Frye, Northrop 1970 (1966). The Keys to the Gates. Teoksessa Northrop Frye: The Stubborn Structure: Essays in
Criticism and Society,. Ithaca: Cornell University Press, 175-199.
-Gallant, Christine 1978. Blake and the Assimilation of Chaos. Princeton: Princeton University Press.
-Gardner, Stanley 1968. Blake. London: Evans Brothers.
-Gilbrandt, Thoralf, David A. Polfus, Valtter Luoto, Pekka Nieminen (toim.) 1991. Iso Raamatun tietosanakirja. Osa 5.
Ristin Voitto ry.
-Gilbrandt, Thoralf, David A. Polfus, Valtter Luoto, Pekka Nieminen (toim.) 1991. Iso Raamatun tietosanakirja. Osa 7.
Ristin Voitto ry.
-Graeme, Garrard 2008. ”Nietzsche For and Against the Enlightenment”. The Review of Politics. Vol. 70, No. 04 (Fall
2008), 595-608.
-Hagstrum, Jean H. 1969 (1964).William Blake:Poet and Painter. Chicago and London:University of Chicago Press.
-Hanh, Thich Nhat 1991. Old Path, White Clouds – Walking in the Footsteps of the Buddha. Berkeley, California:
Parallax Press.
-Harper, George Mills 1961. The Neoplatonism of William Blake. Chapel Hill: University of North Carolina Press.
-Hilton, Nelson 1983. Literal Imagination: Blake's Vision of Words. Berkeley: University of California Press.
-Howard, John 1984. Infernal Poetics: Poetic Structure in Blake's Lambeth Prophecies. Rutherford: Fairleigh Dickinson
University Press; London and Toronto: Associated University Presses.
-Humu, Martti (suom.) 1991 (1905). Bhagavad Gîtâ (Alkuteos: भगवद्गीता ). Kirjan ovat kustantaneet yhdessä
Biokustannus Oy, Blavatsky Looshi ry, Ruusu-Ristin Kirjallisuuseura ry. Hämeenlinna: Painettu Karisto Oy:n
kirjapainossa.

144
-Johnson, Mary Lynn & John E. Grant (toim.) 1979. Blake's Poetry and Designs. New York and London: Norton.
-Jyväsjärvi, Mari (suom.) 2008. Bhagavadgîtâ (Alkuteos: भगवद्गीता ). Helsinki: Basam Books.
-Kassila, Taavi (suom.) 2011. Bhagavad-Gita – Jumalainen laulu. (Alkuteos: भगवद्गीता ). Helsinki: Like.
-Kaufmann, Walter 1975. Nietzsche: Philosopher, Psychologist, Antichrist(1950). Princeton, New Jersey: Princeton
University Press.
-Kowle, Carol P. 1978. Plate III and the Meaning of Europe. Blake Studies, VIII.1. (1978), 89-99.
-Manuel, Frank E. 1980. A Portrait of Isaac Newton. London: Fredrick Muller Limited.
-Margoliouth, H. M. 1951. William Blake. London: Oxford University Press.
-Mellor, Anne Kostelanetz 1974. Blake's Human Form Divine. Berkeley: University of California Press.
-Miner, Paul 1969. Visions in the Darksom Air: Aspects of Blake's Biblical Symbolism. Teoksessa William Blake:
Essays for S. Foster Damon, Alvin H. Rosenfeld (toim.).1969, 256-292.
-Miner, Paul 1981. Visionary Astronomy. Bulletin of Research in the Humanities, LXXXIV (1981), 305-336.
-Mitchell, W.J.T. 1978. Blake's Composite Art:A Study of the Illuminated Poetry. Princeton:Princeton University
Press.
-Murry, John Middleton 1933. William Blake. London and Toronto: Cape, 1936.
-Nabar, Vrinda & Shanta Tumkur (käännös) 1997. The Bhagavadgîtâ – Translated fron the Sanskrit (Alkuteos:
भगवद्गीता ). Wordsworth Classics.
-Nakamura, Hajime 2001. Gotama Buddha – A Biography Based on the Most Reliable Texts . Volume One (Alkuteos:
ゴータマ・ブッダ). Translated by Gaynor Sekimori Tokyo: Kosei Publishing Co.
-Nietzsche, Friedrich 2001 (1908). Antikristus (Alkuteos: Der Antichrist: Fluch auf das Christenthum, 1895).
Suomentanut Aarni Kouta. Unio Mystica.
-Nurmi, Martin K. 1976. William Blake. Kent State University Press.
-Osborne, Grant R. 2006. Revelation (Baker Exegetical Commentary on the New Testament). Grand Rapids, Michigan:
Baker Academic.
-Ostriker, Alicia 1977. Notes. Teoksessa William Blake: The Complete Poems, Alicia Ostriker (toim.). Harmondsworth,
Middlesex: Penguin.
-Paley, Morton D. 1978b. William Blake. Oxford: Phaidon.
-Paley, Morton D. 1983a. The Fourth Face of Man: Blake and Architecture. Teoksessa Articulate Images: The Sister
Arts from Hogart to Tennyson., Richard Werdorf (toim.). Minneapolis:University of Minnesota Press.
-Percival, Milton O. 1964 (1938). William Blake and the Circle of Destiny. New York: Octagon Books.
-Pyhä Raamatttu 1933/1938. XI/XII yleisen Kirkolliskokouksen vuonna 1933/1938 käyttöön ottama suomennos.
Helsinki & Turku: Suomen pipliaseura. Raamattu.uskonkirjat.net. https://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible
(23.9. 2018).
-Radhakrishnan, Sarvepalli (käännös & toimitus ) 1992 (1953). The Principal Upanisads. New York: Humanity Books.
-Raine, Kathleen 1968. Blake and Tradition. 2 vols. Princeton: Princeton University Press.
-Rose, Edward J. 1967. ”The Meaning of Los”. Blake Newsletter, I (Dec. 1967), 10-11.
-Russell, Bertrand 1999a (1948). Länsimaisen filosofian historia - Osa 1: Vanhan ajan filosofia – Katolinen filosofia
(Alkuteos: History of Western Philosophy, And Its Connection with Political and Social Circumstances from the
Earliest Times to the Present Day, 1945) . Suomentanut J. A. Hollo. Porvoo, Helsinki & Juva: WSOY.
-Russell, Bertrand 1999b (1948). Länsimaisen filosofian historia - Osa 2: Uuden ajan filosofia (Alkuteos: History of
Western Philosophy, And Its Connection with Political and Social Circumstances from the Earliest Times to the Present
Day, 1945) . Suomentanut J. A. Hollo. Porvoo, Helsinki & Juva: WSOY.
-Saddhatissa, Hammalawa 1979. Buddhan elämä (Alkuteos: The Life of the Buddha, 1976). Suomentaneet Liisa ja
Pekka Saarinen. Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Osakeyhtiö.
-Schopenhauer, Arthur 1899. Two essays by Arthur Schopenhauer : I. On the fourfold root of the principle of sufficient
reason, II. On the will in nature: a literal translation (by Madame Karl Hillebrand). George Bell and Sons: London.
https://archive.org/details/twoessaysschopen00schouoft/page/n5/mode/2up (3.1. 2020).
-Schorer, Mark. 1946. William Blake: The Politics of Vision. New York: Holt.
-Septuaginta. Kreikankielinen Vanha testamentti. https://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible (9.5. 2020).
-Sloss, D.J. & J.P.R. Wallis (toim. ) 1926. The Prophetic Writings of William Blake. 2 vols. Oxford: Clarendon Press.
-Stevenson, W. H. 1960. ”The Shaping of Blake's America”. MLR, LV (1960), 497-503.
-Stevenson, W. H. (toim. ) 1971. The Poems of William Blake. London: Longman; New York: Norton.
-Strong, John S. 2001. Buddha – elämä ja teot (Alkuteos: Buddha – A Short Biography, 2001). Suomentanut Virpi
Hämeen-anttila. Helsinki: Art House.
-Tannenbaum, Leslie 1982. Biblical Tradition in Blake's Early Prophecies: The Great Code of Art. Princeton: Princeton
University Press, 1982.
-Tayler, Irene 1973b. The Woman Scaly. Bulletin of the Midwest Modern Language Association, VI (Spring 1973), 74-
87.
-Tolley, Michael J. 1970a. Europe: 'to those chain'd in sleep'. Teoksessa Blake's Visionary Forms Dramatic, David V.
Erdman & John E. Grant (toim.). Princeton: Princeton University Press, 1970, 115-145.

145
-Wagenknecht, David 1973. Blake's Night: William Blake and the Idea of Pastoral. Cambridge: Belknap Press of
Harvard University Press.
-Walton, John H. & Graig S. Keener (toim.) 2019. NRSV Cultural Backgrounds Study Bible. Grand Rapids, Michigan:
Zondervan.
-Ward, Aileen 1972. ”The forging of Orc: Blake and the idea of revolution”. Teoksessa Literature in Revolution,
George Abbott White & Charles Newman (toim.). New York: Holt, Rinehart and Winston, 1972.
-Webster, Brenda 1983. Blake's Prophetic Psychology. London and Basingstoke: Macmillan.
-Wicksteed, Joseph H. 1910. Blake's Vision of the Book of Job. London: Dent; New York: Dutton.
-Wilkins, W. J. 1990 (1882). Hindu Mythology, Vedic and Puranic, Calcutta: Rupa.
-Wisdom Library. ”Ashvattha, Aśvattha, Āśvattha”. https://www.wisdomlib.org/definition/ashvattha (3.1. 2020).
-Worrall, David 1981.”The 'Immortal Tent'”, Bulletin of Research in the Humanities, LXXXIV (1981), 273-295.

LOSIN LAULU (1795)

Yleistä

O: Runoelman julkaisemisen vuosi on 1795, mutta luultavasti kirjoitettu ennen The Book of Urizen(1794)-runoelmaa.
Viisi illuminaatiopainatuksen menetelmällä toteutettua vedoskopiota on tiedossa.

Runoelma jakautuu kahteen osaan, joiden nimet ovat ’Afrikka’ ja ’Aasia’. Runoelmat America: A Prophecy (1793) ja
Europe: A Prophecy (1794) tulisi ymmärtää kerronnallisesti näiden väliin jäävänä jaksona.

Jakso ’Afrikka’ hahmottelee uskonnollisen ja intellektuaalisen historian kehityksen Adamista ja Nooasta Jean-Jacques
Rousseauhun ja Francois-Marie Voltaireen, jonka lopputulos on vallankumoukseen kypsä maailma. Jakso ’Aasia’
käsittelee kuninkaiden kyynistä oman valtansa legimointia, mutta kuvaa myös kuvaa Urizenin (Tyrannia) väistymisen ja
Orcin (Vallankumous) nousun, minkä kehityksen lopputulos on kuolleiden ylösnousemus. ’Afrikka’ on kirjoitettu
vapaalla runomitalla ja ’Aasia’ pääosin trimetrillä.

B: Blaken kaikista vallankumouksellisista runoelmista tämä on tasoltaan heikoin sen tähden, että sen aloittaa lähinnä
mitäänsanomaton ’Afrikka’-jakso. Kuitenkin ’Aasia’-jakso, runoelman toinen osa, on merkittävä ja hyvin vaikuttava,
itse itsensä oikeuttava runo. The Song of Los (1795)- runoelman tarkoitus on ollut pohjustaa runoelmien America: A
Prophecy (1793) ja Europe: A Prophecy (1794) tapahtumia ja myös niitä seuraavaa sykliä: Runoelmia The Book of
Urizen (1794), The Book of Ahania(1795), The Book of Los (1795). Näin tehdessään The Song of Los yhdistää kaksi
sykliä sitoen yhteen myytin ja historian erityisesti ’Afrikka’-jaksossa, joka edeltää America: A Prophecy-runoelman
historiallista toimintaa, jonka viimeinen rivi päättyy toistamaan America: A Prophecy-runoelman Profetia-jakson
ensimmäisen rivin (Katso: David V. Erdman: ”The Symmetries of The Song of Los”. Studies in Romanticism, XVI;
Spring 1977).

S: On väitetty, että tämä kirja, jonka nimessä voidaan nähdä kaikuja englannin sanasta laws (”lait”) (Erdman 1977b,
181), jatkaa The Book of Urizen (1794)-runoelman ja The Book of Los(1795)-runoelman tarinaa, joka päättyi Adamin,
”Inhimillisen Illuusion” luomiseen (Damon 1965, 51). Runoelman ensimmäinen jakso eli ”Afrikka”-jakso käsittelee
uskonnollista tyranniaa kun taas toinen jakso eli ”Aasia”-jakso käsittelee poliittista sortoa (Schorer 1946, 282-283).

Jotkut kriitikot tuntevat, että kirja päättyy moniselitteisesti, mutta useimmat uskovat Haudan ekstaasin, joka yhdestä
näkökulmasta tarkastellen on selvästi seksuaalinen, tuovan tullessaan täyttymyksen ja onnellisuuden. Damonin (1924,
127) varhainen näkemys, jonka mukaan Orcin Viimeistä Tuomiota ja parittelua Haudan kanssa seuraa väkivaltaisen
sodan orgia, on ilmeisesti vaikuttanut Bloomin (1963, 163) näkemykseen, jonka mukaan verenhimoisen hajoamisen
maailma jättää Orcin kyvyn vapauttamiseen hyvin kyseenalaiseksi. Tannenbaum (1982, 196-197) huomioi, että
Mooseksen autiomaassa nostama Nehushtan-vaskikäärme, johon Orcia implisiittisesti verrataan (7:28; Vrt. Numeri
21:6-9), ei ole ainoastaan Kristuksen enne (Joh. 3:14-15) vaan myös epäjumalanpalveluksen kohde (2. Kun. 28:4).
Radikaalimpi on kuitenkin Beer (1968, 138), joka kammoksuu ihmiskunnan ennenaikaista saapumista haudan ääreen
(vaikka William Blaken tekstissä ihmiset pikemminkin nousevat ylös haudasta) ja sitä seuraavaa hedelmätöntä

146
seksuaalista ja vallankumouksellista kiihkoa. Sloss ja Wallis (1926, I:127) kuitenkin näkevät intohimon muuntavan
haudan ilon asuinsijaksi ja Schorer (1946, 284) havaitsee tässä elämän voiton kuolemasta. Damon (1967, 377. 423)
näkee haudan olevan saatettu raskaaksi ja Paley (1970, 162-163) toivottaa tervetulleeksi pelastuksen, johon sisältyy
ruumiillinen ylösnousemus. McCord (1984, 32) puhuu haudan onnellisesta muodonmuutoksesta kohduksi –
muodonmuutos, joka Deenin (1983, 64) silmissä sallii The Song of Los-runoelman olevan The Book of Thel (1789)-
runoelman täydennys.

Runoelman muoto herättää kirjallisia assosiaatioita. Howard (1984, 181-182) havaitsee, että runoelma parodioi
hurskaiden raamatullisten laulujen historiallista sisältöä (esim. Exodus 15:1-19 ja Jesajan kirjan 9.-10. luvut) ja
sellaisten psalmien kuin 78., 105. ja 106. kronologista rakennetta. Howard (1984) löytää erityisen lähteen Johanneksen
ilmestyksen 20. luvusta, jossa Saatanan urizeninkaltaista petosta seuraa Kristuksen tuhatvuotinen valtakausi.

Yksityiskohdat

”Afrikka”

Otsikko. S: Afrikka on israelilaisten (Egyptin) orjuuden ja mustan orjuuden syntysija (Johnson ja Grant 1979, 134).
Käytäntö, jossa lain säännöskokoelma yhdistettiin jumalalliseen alkuperään, kehittyi ensimmäisenä Egyptissä – katso:
William Walburton: The Divine Legation of Moses (1738-1741) (Tannenbaum 1982, 187-188).

3:1. S: Losin laulun lauloi kiertävä minstreli päivällisvieraille (Stevenson 1971, 242) ja sen toistaa inhimillinen laulaja
inhimilliselle yleisölle (Johnson ja Grant 1979, 134).

3:2. ... neljälle harpulle...S: Ilmaus viittaa neljään mantereeseen (Damon 1924, 126).

3:3-4. …. Sydämenmuotoisessa….S: Sanaleikki englannin ilmauksella heartland (”tärkein alue”, ”sydänmaa”) , sillä jo
Blaken aikana Afrikkaa pidettiin yleisesti sivilisaation kehtona (Tannenbaum 1982, 185). Sydämen alistamista, joka
ensinnä ilmenee Afrikassa (McCord 1984, 26), seuraa sukupuolielinten vieraannuttaminen päästä, joka huonontaa
Nooan näyn Urizenin ajattelutavaksi ja Eedenin rakkauden Aristonin himoksi (Beer 1968, 337). Vrt. The First Book of
Urizen, 25:43-44.

3:5. S: Damon (1924, 337) näkee Aristonin kielteisenä hahmona – militaristisena sparatalaiskuninkaana, joka kammoaa
visionääristä totuutta. Margoliouth (1951, 91) esittää jyrkän tuomionsa sille, että Ariston on langennut pois uusiutuvan
onnellisuuden yhteydestä, ja Howard (1984, 180, 187) olettaa, että (Urizenin tavoin) Ariston on entinen tyranni, joka
nyt on vapahdettu ja kammoaa omaa menneisyyttään. Viitaten America: A Prophecy-runoelman levyyn 10 Harper
(1955, 79) väittää, että Blaken mielessä Ariston yhdistyy kadonneeseen Atlantikseen, jota eräät uusplatonistit pitivät
neljäntenä mantereena.

3:6-7. S: Adam on luonnollinen ihminen ja Nooa taas on mielikuvituksen ihminen, joka pyrkii välttämään vajoamista
(materialistisen) ajan ja avaruuden meren pinnan alle (Damon 1924, 126). SH: Heprealaisten Nooan vastine Gilgamesh-
eepoksessa on Utnapishtim-Puuseppä. Gilgamesh-eepoksen 11. lauluun sisältyy kertomus muinaisten aikojen Suuresta
Vedenpaisumuksesta ja/tai ennustus ”Vesimiehen ajoista”. Klassisen mytologian vastine heprealaisen Raamatun Nooalle
on Deukalion, josta kerrotaan mm. pseudo-Apollodoroksen Bibliotheke (”Kirjasto”)-teoksessa (r. 1.7.2 & 3.8.2) ja
Ovidiuksen Metamorfooseja-teoksessa (I: 253-457). Nimi ’Deucaliôn’ on johdettu kreikan sanoista deûkos ja/tai
gleûcos (”uusi makea viini, rypälemehu, suloisuus”) sekä haliéus (”merenkulkija, merimies, kalastaja”) (Liddell & Scott
1997, 35, 165). Vrt. ”Sillä niinkuin oli Nooan päivinä, niin on Ihmisen Pojan tulemus” (Matt. 24:37). Nooan päivistä eli
Vesimiehen ajasta katso myös esim. Gen. 5:1-10:32, Ps. 124:2-5, Jes. 9:18; 24:5; Luuk. 21:25-28; Ilm.16:1-21-.

3:8-9. He näkivät Urizenin antavan Lait Kansakunnille/ Losin lasten käsien välityksellä. SH: Percy Bysshe Shelley
kirjoittaa Defense of Poetry (1821, julk. 1840)-esseessään kaunopuheisesti: ”Mutta runoilijat eli ne, jotka kuvittelevat ja

147
ilmaisevat tämän tuhoutumattoman järjestyksen, eivät ole ainoastaan kielen ja musiikin, tanssin, arkkitehtuurin,
kuvanveiston ja maalaustaiteen tekijöitä; he ovat myös lainsäätäjiä, kansalaisyhteiskunnan perustajia ja elämän taitojen
keksijöitä – sekä opettajia, jotka tiettyyn kauniin ja toden tuntemiseen lisäävät myös osittain kyvyn havaita sen
näkymättömän maailman edustajia, jota kutsutaan uskonnoksi. Näin kaikki alkuperäiset uskonnot ovat allegorisia tai
allegorisuuteen taipuvaisia, niillä on Januksen tavoin väärän ja toden kasvot. Runoilijoilla onkin – ajasta ja paikasta ja
kansakunnasta riippuen – kutsuttu lainsäätäjiksi tai profeetoiksi. Perimmäinen runoilija sisältää ja yhdistää nuo
molemmat ominaisuudet. ” (Suomentanut Leevi Lehto). Percy Bysshe Shelley: ”Runouden puolustus – eli
huomautuksia esseen ”Runouden neljä aikaa” johdosta (1821)”. 2000; Oi Runous – Romantiikan ja modernismin
runouskäsityksiä, Tuula Hökkä (toim.). 2000, 76-77. Jack Lindsay (1978, 246) vihjailee, että William Blake ennakoi
monia Percy Bysshe Shelleyn runollisia ideoita, mutta tässä kohtaa Blaken pessimistinen viesti on täsmälleen
vastakkainen kuin optimistisen Shelleyn: Blakesta runous on usein ase ideologisen tietoisuuden kannattajien käsissä.

S: Losin (ja Enitharmonin) lapset ovat kirjaimellisesti sama asia kuin profeetat (Damon 1924, 362) ja/tai ”taiteen ja
kirjallisuuden miehet” (Margoliouth 1951, 89). Heidän käsissään symboli on kuitenkin rappeutunut dogmaksi (ts.
runous on huonontunut uskonnoksi) (Damon 1924, 126) ja Losin profetia on huonontunut laiksi (Stevenson 1971, 242).
vrt. Losin lasten rooli Europe: A Prophecy-runoelmassa. O: Los on ’profetian henki’. Losin lapset ovat tuon hengen
ruumiillistuma ihmiskunnan historiassa. Urizen langettaa tahtonsa ihmiskunnan osaksi heidän välityksellään kun he
muovaavat ihmisten ajatusmaailmaa. Seuraavassa jaksossa Rintrah, Palamabron, Oothoon, Leutha, Sotha ja Diralada
toimivat Losin lapsina.

3:10. S: Blake saattaa viitata tässä kauhuun, jota Adam ja Nooa tuntevat Urizenin sortoa kohtaan (Howard 1984, 182)
tai sitä kohtaan, että Nooa muuttuu valkoihoiseksi ja afrikkalainen mustaihoiseksi (Nurmi 1976, 102), joista viimeksi
mainittu tapahtuma on seurausta Nooan (poikansa Haamin pojalle, Kaanaanille langettamasta) kirouksesta Genesiksessä
(9:22-27) (Johnson ja Grant 1972, 135) tai merkki dekadenssistä ( Damon 1924, 362).

3:11: B: Losin vanhin poika Rintrah toimii tässä lähinnä Urizenin edustajana. Myöhemmin Blake käsittelee Rintrahia
poikkeuksetta aina vihastuneen profetian henkenä.

3:11. ...antoi Abstraktin Filosofian Bramalle idässä....S: ”Brama” viittaa Brahmaan, hindulaisuuden luojajumalaan ja
Veda-kirjojen kirjoittajaan. O: William Jonesin Asiatic Research (1788)- teoksessa Brahman kuvataan olevan abstrakti
ja looginen.

SH: Abstrakti filosofia, jonka Blaken mukaan Rintrah antoi Bramalle idässä, on sama asia kuin John Locken ja Isaac
Newtonin empiristinen ”Viiden Aistin Filosofia”. Blaken ilmaisu viittaa tässä länsimaisen sivistyksen ja tieteen
saavutusten propagoimiseen siirtomaissa eurooppalaisten harjoittaman poliittisen ja kulttuurisen imperialismin
vanavedessä. On kuitenkin epäselvää, viittaako Blake tässä sanskritinkieliseen nimisanaan ’Brahma’(ks. hindulainen
luojajumaluus) vai sanskritin käsitteeseen ’bhrama’ (”katoavainen”) - vai kenties samanaikaisesti molempiin näistä (?).
Kathleen Raine: Blake and Tradition (1969, II:51) on pyrkinyt osoittamaan Urizenin yhteyden Brahmaan, jota
hindulaisuus pitää (nykyisen, vallitsevan) maailmankaikkeuden alkuperäiseen Luojajumalana ja joka toisinaan kuvataan
hindulaisuudessa hämähäkkinä. Samoin David Weir: Brahma in the West – William Blake and the Oriental Renaissance
(2003, 63, 67-). Hämähäkiksi Brahman kuvasi myös mm. Joseph Priestley: A Comparison of the Institutions of Moses
with Those of the Hindoos and Other Ancient Nations (1799, 50). Merkitsevää lienee myös, että Friedrich Nietzsche:
Antikristus (2001, 24-) kutsuu (virallisen) kristinuskon Jumalaa ”hämähäkkijumalaksi”.
Hindulaisuuden pyhissä kirjoissa Brahma ei ole kuvattu yksinomaan hyväntahtoisena ja laupiaana
hahmona vaan pikemminkin kaksijakoisena, sekä jumalien (sanskr. suras) että demonien (sanskr. asuras) isänä:
Esimerkiksi hindulaisuuden tunnetuimpiin teksteihin lukeutuvan Bhagavata Puranan (ts. Śrīmad Bhāgavata Mahā
Purāṇa eli Śrīmad Bhāgavatam eli Bhāgavata ) mukaan luodessaan maailman Brahma kyllästi kaiken sekä hyvällä että
pahalla, materiaalisella ja hengellisellä, alulla ja lopulla; Näin ollen Brahma on ihmiskunnan, kaikkien tiedon lajien,
musiikin, tanssin ja joogan, puheen ja uskonnollisten tekojen, sanskritin kielen ja Vedojen hengellisen totuuden (sanskr.
dharma, ”oppi”) myyttinen alkuunlaittaja, mutta toisaalta myös kaiken katoavaisen ja virheellisen (sanskr. bhrama)
sekä harhaisen ja illusorisen (sanskr. maya) ja myös kuoleman (sanskr. mara) alkuperäinen synnyttäjä.

148
Sanskritinkielisen sanan maya alkuperäinen merkitys on saattanut olla ”luominen”, Luomakunta”, ”jakaminen”. (Vrt.
Doninger O’Flaherty 1980, 57-; Daniélou 1985, 232-249; Goudrian 1987, 9:5794-5795).
Hindulaisuudessa absoluuttista todellisuutta eli Jumaluutta kutsutaan nimellä ’Brahman’, jonka
ilmentymiä ovat mm. jumaluudet Brahma, Vishnu ja Shiva. Käsitteitä ’Brahman’ ja ’Brahma’ ei pidä samastaa, vaikka
ne ovat etymologisesti sukua keskenään. Merkitsevästi Vishnu Puranassa Brahmanin kuvataan olevan ”abstrakti ylin
olento”. (Vrt. Doninger 1987, 2: 1023-1024; Hesterman 1987, 2: 1024-1026; Wilkins 1990, 93-).

3:12-14. S: Perustuen Blaken totunnaiseen symboliikkaan ja ideoihin Schorer (1946, 282) vakuuttaa, että luonnon
pysyvät muodot pilkkaavat langennutta ihmiskuntaa ja Mellor (1974, 99) samaistaa ”Ihmisenmuotoiset henget”
kuolevaisiin kehoihin vangittuihin sieluihin, mutta Adlard (1972, 100-101) näkee sodan olevan lietsottu neljä elementin
välille kun taas Howard (1984, 180) arvelee Yön ja Pilven olevan Orcin tulen antiteeseja ja harhan tunnuskuvia. Raine
(1968, I: 351-352) havaitsee viittauksen Bhagavad-Gitan toiseen kirjaan, jossa Krishna suostuttelee Arjunaa
taistelemaan, sillä sielut ovat kuolemattomia – vaikka Blake pitää tätä sodan puolustuspuhetta tekopyhänä.
Tannenbaum(1982, 186-187) löytää tästä alluusion Paavalin ilmaukseen ”olimme maailman alkuvoimien orjia”
(Gal.4:3) ja Blaken ilmaus ”elementtien orjia” viittaa sekä luonnon alkuvoimiin että uskonnolliseen lakiin.

3:15. Nooa kutistui vesien alla. S: Viittaa vajoamiseen materialismiin (Damon 1924, 362) tai vajoamiseen siihen tilaan,
johon Har ja Heva ovat ”vajonneet” (4:7) (Tannenbaum 1982, 190). Sekä Nooa että Abraham samastuvat urizeniseen
moraliteettiin (Percival 1938, 25).

3:18. S: ”Trismegistus” on sananmukaisesti ”Kolmasti-paras”. Viittaa Hermes Trismegistuksen nimeen yhdistettyyn

antiikin hermeettiseen kirjoitukseen, jota alkemistit ovat kautta aikojen pitäneet suuresti arvossa.

3:18-19. Trismegistukselle...Pythagoraalle, Sokrateelle & Platonille. O: Hermes Trismegistus, (magiaa, astrologiaa ja

alkemiaa käsittelevien) hermeettisten kirjoituksien oletettu jumalallinen kirjoittaja, on tässä ryhmitelty yhteen antiikin
Kreikan keskeisten mystisten ja/tai idealististen kirjoittajien kanssa.

3:20. B: Perustuen Harin rooliin Tiriel (1789)-runoelmassa ilmaus ”Harin pojat” viittaa koko ihmiskuntaan.

3:20-21. ….aika ajan jälkeen Orc ulvoi Atlas-vuorella kahlittuna...... O: Orc on Zeusta vastaan kapinoineen
Prometheuksen veroinen kapinallinen ja sijaiskärsijä. Orcin sykli (Northrop Fryen ilmaus), jossa vallankumouksellinen
energia ensin voimistuu ja sitten nujerretaan, toistuu ihmiskunnan historiassa yhä uudellleen ja uudelleen.

3:22-24. B: Blake selvästi samastaa Jeesuksen ilosanoman hänen omaan runoelmaansa Visions of the Daughters of
Albion (1793) tehden Theotormonista virallisen kristinuskon huomattavan edistäjän, mikä vihjailee kristillisen uskon
läheisyyttä mustasukkaisuuden kärsimyksille ja tukahdutetulle intohimolle. O: Jeesus kuulee (Oothoonin) äänen
vapauden ja rakkauden puolesta, mutta hyväksyy pikemminkin (Theotormonin) passiivisen kärsimyksen sanoman.

3:23-24. S: Tarkoittaako tämä sitä, että Theotormon vääristi Jeesuksen opetukset (Raine 1968, I: 177-178) tai että kirkko
vääristi ne (Johnson ja Grant 1979, 136) vai sitä, että Jeesus itse on vastuussa perustamansa uskonnon tukahduttavasta
luonteesta (Sloss ja Wallis 1926, I: 131, Erdman 1977b, 136), vai sitä, että Jeesus kuulee sekä Theotormonin
itsekidutuksen tyhjän dysangeliumin ja Oothoonin vapaan rakkauden ilosanoman, mutta alistuvaisesti hän valitsee vain
ja ainoastaan ensinnä mainitun (Stevenson 1971, 243) - vai viitataanko tässä erehtyväiseen historian Jeesukseen
kontrastina Parusian Jeesukselle (Frye 1947, 4448-449n56)?

3:25-29. S: Blake saattoi nähdä islamin reaktiona kristillistä luostarilaitosta vastaan (Damon 1924, 127) ja sellaisena
kiitettävänä (Sloss ja Wallis 1926, I:127) tai - päinvastaisessa valossa - naisiin kohdistuvan tyrannian syynä, josta Mary
Wollstonecraft syytti islamia (McCord 1984, 27).

3:28-31. B: Nämä rivit perustuvat hyvin väljästi Europe: A Prophecy-runoelmaan. Antamon on kuvataiteiden henki,
mutta ollessaan Leuthaan vaikutuksen alaisuudessa hän on seksuaalisen tekopyhyyden henki, joka on vastuussa

149
Mahometin (Muhammadin) ”Väljästä Raamatusta” - ilmaus viittaa luultavasti siihen, että Blaken mielestä Koraani on
vain himmeä heijatus kristillisestä Raamatusta. Odinin pohjoinen mytologia sotaisine painotuksineen on syntyisin
Sothasta, musiikin hengestä, jonka irtolainen emanaatio ’Diralada’ ilmenee Europe: A Prophecy-runoelmassa nimellä
’Thiralatha’. Blake pyrkii selventämään tätä raskasmielistä mytologista kehittelyään runoelmassaan Milton (27.levy).

3:29. S: ...antoi Mahometille väljän Raamatun...S: ”Väljä Raamattu” viittaa pyhinä pidettyihin kirjoituksiin, joilla
kuitenkaan ei ole kristillisen Raamatun eeppistä viitekehystä (Fisher 1961, 197), eräänlaiseen ”toisen luokan pyhiin
kirjoituksiin” (Bloom 1965, 905), pyhiin kirjoituksiin, joilla on maine irrallisten sivujen ja lukujen kokoelmana (Damon
1965, 259, joka lainaa George Salen Preliminary Discourse- teosta vuodelta 1734), pyhinä pidettyjen kirjoitusten
koodeksi, joka rohkaisee epätervettä erotiikkaa (Beer 1968, 135). ”Mahomet” on toki islamin profeetta Muhammad.

3:30-31. S: Kun Sothalta on kiistetty seksuaalisuuden ilmaiseminen, hänen energiansa purkautuu sotana (Damon 1965,
378-379). Seksuaalinen frustraatio on syypää myöskin kristilliseen itseruoskintaan ja islamilaiseen julmuuteen naisia
kohtaan (McCord 1984, 27).

3:30. Sotha antoi Odinille Sodan Säännön...O: Tämä täydentää luettelon alistavista filosofioista ja uskonnoista, jotka
annetaan kansakunnille – itämaille, heprealaisille, kreikkalaisille, kristilliselle Euroopalle, muslimeille ja germaaneille.

4:1-20. B: Tämä hyvin tiivis luonnos Euroopan intellektuaalisesta kehityksestä jäljittää Blaken mytologiselle
kehittelylle keskeisen kosmisen lankeemuksen keskeisimmät asteet: Ikuisuuden menetys (rivit 4:1-4), luonnollisen
ihmisen ilmestyminen (rivit 4:5-12), abstraktin ajattelun ja metafyysisen empirismin kasvu, joka kulminoituu Isaac
Newtonin ja John Locken viiden aistin filosofiaan (4:13-17), kunnes ne kokevat lopullisen manifestaationsa Jean-
Jacques Rousseaun ja Francois-Marie Voltairen deismissä, joka levittäytyy kaikkialle maailmaan (4:18-21).

4:1. S: ”Sairaalat” (hospitals) viittaa tässä köyhien asuntoihin.

4:3. S: McCordin (1984, 27-28) mukaan Ikuisuus tuhottiin siten, että sitä ymmärrettiin väärin pelkkänä unelmana.

4:5. S: ”Sota & Himo” ovat sama asia kuin moraliteetin näkemys energiasta (Sloss ja Wallis 1926, I: 126), ja/tai
norjalaisten ja muslimien äänet yhtäläisesti (Beer 1968, 135-136).

4:6-7. ...he kutistuivat ...S: Kuten ihmiskunta kutistui vedenpaisumuksen jälkeen – katso: Genesis 6:4 (Howard 1984,
243-244).

4:9. Madellen matelijan lihassa...S: Blaken lähde on tässä Ovidiuksen Metamorfooseja-teoksen neljäs kirja, jossa
kerrotaan tarina Cadmuksesta, joka kielsi sielun kuolemattomuuden ja sen tähden muuttui vaimoineen käärmeiksi
(Raine 1968, I: 49-50, 381-382n38).

4:13-15. S: Tämä sitominen on vastine Urizenin sitomiselle Losin toimesta (The Book of Urizen, 8:1-13:34), joka on
välttämätöntä hänen hajoamisensa estämiseksi (Hilton 1983, 69).

4:15. Viiden Aistin Filosofia….S: Viittaa deismiin (Paley 1970. 71).

4:16. S: Urizen itkee tekopyhänä (Bloom 1963, 162) tai suree äärimmäistä rappeutumista (Johnson ja Grant 1979, 137).

4:17. S: Kriitikot ovat erimielisiä sen suhteen, edistävätkö Jean-Jacques Rousseau ja Francois-Marie Voltaire tässä
vapautumista kuten The French Revolution (1791)-runoelmassa (rivi 276) vai sortoa kuten Jerusalem - Emanation of
the Giant Albion (1894-1820)-runoelman kolmannen luvun esipuheessa. Damon (1924, 127) ottaa ensinnä mainitun
kannan ja sitä vahvistaa Erdmanin (1974, 177) havainto kuvituksesta: Lintu nousee lentoon ensimmäisen nimen ylle ja
toiseen nimeen on kiinnitetty lippu. Sloss ja Wallis (1926, I: 127) kuitenkin syyttävät näitä ranskalaisia

150
valistusfilosofeja deismistä, johon Blake tunnetusti suhtautui hyvin kriittisesti. Tannenbaum (1982, 192) ajattelee
Rousseaun ja Voltairen olevan Blaken ajatuksissa hengellisessä mielessä näennäisesti uhkaavia, mutta potentiaalisesti
vapauttavia.

4:18. ...Aasian kuolleiden Jumalien ympärillä...S: Viittaa Tammuziin ja Adonikseen, jotka kuvataan Libanonin
kuolevina jumalina John Miltonin Paradise Lost (1667)-runoelmassa, I: 446-454 (Tannenbaum 1982, 192, 325n14).

4:19. ... Afrikan autiomaissa, Langenneiden Enkelten ympärillä...S: Langenneita enkeleitä verrataan Pohjois-Afrikan
barbaarisiin valloittajiin John Miltonin Paradise Lost (1667)-runoelmassa, I: 351-355 (Adlard 1972, 100), he ovat
Genesiksen jakeen 6:2 ”Jumalan poikia” (Tannenbaum 1982, 191). McCord (1984, 26) uskoo, että Rousseau, Voltaire,
Aasian jumalat ja langenneet enkelit ovat Blaken mielestä kaikki kunnianarvoisia kapinallisia.

4:20. S: Tämä rivi on toistoa America: A Prophecy (1793)-runoelman riviltä 3:1, jossa tyrannimainen monarkki
”liekehtii”, mutta Beer (1968, 136) olettaa, että tämä Prinssi loimuaa ”profetaalisilla lieskoilla”.

”Aasia”

Otsikko. S: Blakelle Aasia edusti vihamielistä asennetta Jumalallista Näkyä kohtaan (Jerusalem: Emanation of the
Giant Albion, 74:22), mutta tämän jakson tapahtumapaikka on todellisuudessa pikemminkin Eurooppa (Damon 1924,
127). Blake tarkoittaakin ilmaisulla 'Aasia' tässä yhteydessä pikemminkin Vähä-Aasiaa eli Apostoli Paavalin
elämäntyön näyttämöä ja seitsemää seurakuntaa, joille Johanneksen ilmestyksen kirjoittaja osoitti kirjoituksensa
(Tannenbaum 1982, 185-186).

6:1-7:40. B: Kautta koko Aasia-jakson lukija voin tuntea helpotusta kun Blake keskittyy katastrofien luetteloinnin sijaan
nuhteluun ja profetiaan. Jakso ’Aasia’ seuraa Blaken kronologisessa tapahtumakaaressa Europe: A Prophecy-
runoelman tapahtumia ja tässä Orc ilmestyy tapahtumien keskiöön uudemman kerran herättäen vallankumouksellisia
ajatuksia intohimon liekeillään. Aasian hämähäkkikuninkaiden vihainen huuto (6:9-7:8), joka näennäisesti on heidän
tyranniansa malthusilainen puolustuspuhe, toimii Blaken tarinankerronnassa satiirisesti paljastaen kuninkaiden
todellisen luonteen. Aasian kuninkaiden kiihottajana Urizen lentää Euroopasta Juudeaan, mutta kuitenkin Orcin
tulipatsas voittaa Urizenin pilvipatsaan ja pian sen jälkeen maailmanlopun ennusmerkit alkavat tuoda itseään julki.

6:1. S: Ilmaus ”Aasian kuninkaat” viittaa todellisuudessa Euroopan kuninkaisiin, mutta Blaken ilmaisu on
tarkoituksellisen varovainen, sillä hän halusi välttää syytteen kansankiihotuksesta (Margoliouth 1951, 90);
Tannenbaumin (1982, 193) mukaan ”Aasian kuninkaat” ovat Israelin vihollisia ja Babylonin Porton ihailijoita.

6:2. S: ”Ulvonta” on varsinkin Albionin Enkelin ulvontaa; Katso Europe: A Prophecy 12:12, 12:21 (Stevenson 1971,
245).

6:3-4. O: ”Verkko” on Uskonnon Verkko ja ”Vankityrmä” on Materialismin Vankityrmä.

6:9-7:8. O: Tästä alkaa englantilaisten hallitsevan luokan juonien luettelo, joista osasta keskusteltiin julkisesti Blaken
elinaikana ja osa pantiin täytäntöön tarkoituksena tukahduttaa toisinajattelijat ja köyhien toiveet paremmasta elämästä.

6:9-18. Eikö Kuningas kutsu Nälänhätää kedolta?Eikö Pappi Ruttoa kosteikosta? SH: Vrt. ”Kristinusko tarvitsee
sairautta, melkein kuten helleenisyys tarvitsee liiallisen määrän terveyttä – tehdä sairaaksi on kirkon koko
pelastusmenettely-järjestelmän varsinainen salatarkoitus. ” Friedrich Nietzsche: Antikristus (2001, 73), 51. lukukappale.
Vrt. ”Lääketiede ja lääke tekevät ihmiset sairaiksi, sillä lääkärit keksivät sairauksia. Matematiikka tekee surulliseksi.
Teologia tekee ihmisistä syntisiä. ” (Martti Luther).

6:13. S: ”Vauraus” viittaa hallitsevan luokan vaurauteen (Bronowski 1944, 91).

151
6:18. ... allegorisia rikkauksia...S: Viittaa minimipalkan nousuun inflaation johdosta tai kenties palkkioon, jonka
pastorit John Wesley ja George Whitefield lupasivat köyhille tuonpuoleisessa (Bronowski 1944, 91); Obligaatioiden
kaltaiset taloudellisen vaurauden muodot, jotka ovat ainoastaan rikkauden saatavilla (Johnson ja Grant 1979, 138).

6:20. S: Ranskan Suuren vallankumouksen vuosina Englannissa viranomaiset suvaitsivat ja joskus rohkaisivat
mellakoitsijoita, jotka polttivat radikaali-intellektuellien asuntoja (Johnson ja Grant 1979, 138). Stevenson (1971, 246)
viittaa vuoden 1780 Gordon kapinoihin ja Joseph Priestleyn Birminghamin kodin hävitykseen vuonna 1791.

6:21-7:2. S: Maan tapa: Köyhille perikato, rikkaille vauraus (Bronowski 1944, 91-92).

7: 3-4. S: Johanneksen ensimmäisessä kirjeessä tuomitaan ”ruumiin halut, silmien pyyteet ja mahtaileva elämä” (1. Joh.
2:16) (Johnson ja Grant 1979, 138).

7:7-8. S: Viittaa kenties luvattuihin materiaalisiin palkkioihin tuonpuoleisessa elämässä (Sloss ja Wallis 1926, I: 133).

7:9-23. O: Urizen vetäytyy valtapiirinsä keskiöön, joka on heprealainen uskonto, mutta huomaa sen kuolleeksi.
Urizenin vasken, raudan ja kullan kirjat symboloivat Lakia, Sodankäyntiä ja Taloutta.

7:9-19. S: Urizen on vastine valloittaja Sennacheribille, jonka siipien oli määrä peittää alleen Juuda (Jesaja 8:8), ja Orc
on vastine Juudan menestyksekkäälle puolustajalle, Hezekiahille, joka muistuttaa ”siivekästä liskoa” (Jesaja 14:29).
Urizenin metalliset kirjat sulavat Ranskan Suuren vallankumouksen lieskoissa (Tannenbaum 1982, 196).

7:14. ...hänen vaskiset, rautaiset ja kultaiset Kirjansa...S: Viittaa hyväntekeväisyyteen, sodankäyntiin ja talouteen
(Damon 1924, 363). Myöhemmin Damon (1967, 424) näkee vasken symboloivan sosiologiaa ja Ostriker (1977, 912)
tulkitsee vasken symboloivan juridista ja uskonnollista lakia.

7:20-23. S: Adam ja Nooa eivät ole korruptoituneita tai langenneita (Howard 1984, 243-244). He mainitaan tässä
toistamiseen runoelman kokonaisuudessa osoittaakseen, kuinka Urizenin vallan alaisuudessa ihmiskeho on kuihtunut
luurangoksi (McCord 1984, 25). Se, että Adam on ”valkaistu”, on ironinen viittaus tosiseikkaan, että The Marriage of
Heaven and Hell (1789-1793)-teoksessa (2:13) Adamin kerrotaan olevan muovattu punaisesta savesta (Miner 1969,
289).

7:27-28. ...kuin tulipatsas...kuin raivokkaan tulilieskan käärme! O: Raamatullista symboliikkaa, joka viittaa juutalaisen
kansan vapautumiseen tyranniasta (Exodus 13:12-21) ja parantumiseen vitsauksesta (Numeri 21:5-9).

7:28-34. S: Deen (1983, 62-63) samaistaa ylösnousseet luut siihen, miksi Adam ja Nooa ovat heikentyneet (7:20-21).

7:29-30. S: Maa kutistuu kuten Nooa, Har ja Heva ovat kutistuneet tai kenties todennäköisemmin: Maa hupenee
tehdäkseen tilaa Johanneksen ilmestyksen jakeen 21:1 ”uudelle maalle ja uudelle taivaalle” (Tannenbaum 1982, 198).

7:29. Synkkä maa....O: ”Like to a lark at break of day arising/ From sullen earth” - William Shakespeare, Sonnets 29.

7:31-32. Ylös kuolleesta tomusta kalisevat luut luita vasten yhtyvät...O: Kuolleiden luiden ylösnousemus (Hes. 37).

7:33. ... kaikki liha seisoi alastomana...S: kuten Adam ja Nooa ”seisoivat” (3:6-7) ennen kuin sorto alkoi (McCord
1984, 32).

7:35-36. O: Kun elämä uudistuu, haudasta tulee seksuaalisesti hedelmällinen.

152
7:35. S: ”Hauta” viittaa uusplatonismin hengessä tämänpuoleiseen maailmaan (Damon 1924, 127), maahan (Schorer
1946, 285). Erdman (1977b, 186) vakuuttaa, että luonto (4:11), maa ja hauta ovat eri näkökulmia olennaisesti samaan
asiaan.

7:38. S: Sana glandous (tässä: ”kihelmöivä”) on Blaken omaa keksintöä, mutta muistuttaa sanaa gland (”rauhanen”).

7:42. Urizen itki.S: Urizen itkee, koska hän - toisin kuin Los – oivaltaa maailman olevan vailla vapahdusta (Beer 1968,
138) tai koska hän osoittaa katumusta (Erdman 1974, 180), sillä hän näkee ikuisuuden perspektiivistä käsin (Howard
1984, 187). O: Kristillisen Raamatun lyhimpiä jakeita on ”Ja Jeesus itki” (Joh. 11:35), mikä tapahtui hetkeä ennen kuin
Jeesus herätti Lasaruksen kuolleista. Vrt. The Marriage of Heaven and Hell (1789-1793)- teoksen A Song of Liberty-
runo.

Kirjallisuus

-Apollodorus 1921. The Library (Alkuteos: Βιβλιοθήκη). Translated by Sir James George Frazer. Loeb Classical
Library Volumes 121 & 122. Cambridge, MA, Harvard University Press; London, William Heinemann Ltd.
https://www.theoi.com/Text/Apollodorus1.html(11.5. 2020).
-Adlard, John 1972. The Sports of Cruelty: Fairies, Folk-songs, Charms and Other Country Matters in the Work of
William Blake. London: Cecil and Amelia Woolf.
-Beer, John 1969 (1968). Blake's Humanism. Manchester: Manchester University Press. New York: Barnes and Noble.
-Bloom, Harold 1963. Blake's Apocalypse: A Study in Poetic Argument. New York: Doubleday.
-Bronowski, J. 1944. William Blake 1757-1827: A Man Without a Mask. London: Secker and Warburg.
-Damon, S. Foster 1958 (1924). William Blake: His Philosophy and Symbols. Glouchester, Mass: Peter Smith.
-Damon, S. Foster 1988 (1965). A Blake Dictionary: The Ideas and Symbols of William Blake. Hanover and London:
University Press of New England for Brown University Press.
-Daniélou, Alain 1985 (1953). The Myths and Gods of India – The Classic Work of Hindu Polytheism. New York:
Inner Traditions International Ltd. https://archive.org/stream/mythsgodsofindia00dani# (21.2.2018).
-Deen, Leonard W. 1983. Conversing in Paradise: Poetic Genius and Identity-as-Community in Blake's Los. Columbia
and London: University of Missouri Press.
-Doninger O’Flaherty, Wendy 1980. The Origins of Evil in Hindu Mythology (Hermeneutics: Studies in the
History of Religions; Book 6). University of California Press.
-Doninger, Wendy 2005 (1987). Brahma. Teoksessa The Encyclopdia of Religion, Lindsay Jones (toim.). Detroit :
Macmillan Reference USA. Vol. 2: 1023-1024. https://www.e-reading.club/bookreader.php/133768/Jones_-
_Encyclopedia_of_religion._vol._02_of_14_%28ATTRIBUTES_OF_GOD_-_BUTLER%2C_JOSEPH
%29.pdf (22.9. 2018).
-Erdman, David V. (toim.) 1974. The Illuminated Blake. New York: Anchor Press/ Doubleday.
-Erdman, David V. 1977b. The Notebook of William Blake: Photographic and Typographic Facsimile. New York:
Readex Books.
-Fisher, Peter F. 1971 (1961). The Valley of Vision: Blake as Prophet and Revolutionary. Toronto and Buffalo:
University of Toronto Press.
-Frye, Northrop 1962 (1947). Fearful Symmetry: A Study of William Blake. Boston: Beacon Press.
-Hämeen-anttila, Jaakko (suom.) 2000. Gilgamesh - Kertomus ikuisen elämän etsimisestä. Helsinki: Basam Books Oy.
-Goudrian, Teun 2005 (1987). Maya. Teoksessa The Encyclopedia of Religion, Lindsay Jones (toim.). Detroit :
Macmillan Reference USA. Vol. 9: 5794-5795. https://www.e-reading.club/bookreader.php/133761/Jones_-
_Encyclopedia_of_religion._vol._09_of_14_%28MARY_-_NDEMBU_RELIGION%29.pdf (22.9. 2018).
-Harper, George Mills 1955. ”Blake's Neo-Platonic Interpretations of Plato's Atlantis Myth”. Journal of English and
Germanic Philology, LIV (1955), 72-79.
-Hesterman, Jan C. 2005 (1987).Brahman. Teoksessa: The Encyclopedia of Religion, Lindsay Jones (toim.). Detroit :
Macmillan Reference USA. Vol. 2: 1024-1026. https://www.e-reading.club/ bookreader.php/133768/Jones_-
_Encyclopedia_of_religion._vol._02_of_14%28ATTRIBUTES_OF_GOD_-_BUTLER%2C_JOSEPH%29.pdf

153
(22.9. 2018).
-Hilton, Nelson 1983. Literal Imagination: Blake's Vision of Words. Berkeley: University of California Press.
-Howard, John 1984. Infernal Poetics: Poetic Structure in Blake's Lambeth Prophecies. Rutherford: Fairleigh Dickinson
University Press; London and Toronto: Associated University Presses.
-Hungerford, Edward B. 1963 (1941). Blake's Albion. Teoksessa Edward B. Hungerford: Shores of Darkness. Cleveland
and New York: Meridian Books, 35-61.
-Johnson, Mary Lynn & John E. Grant (toim.) 1979. Blake's Poetry and Designs. New York and London: Norton.
-Liddell, Henry George & Robert Scott 1997 (1889). An Intermediate Greek-English Lexicon founded Upon the Seventh
Edition of Liddell and Scott’s Greek-English Lexicon. Oxford: Clarendon Press.
-Lindsay, Jack 1979 (1978). William Blake: His Life and Work. New York: George Braziller, Inc.
-Margoliouth, H. M. 1951. William Blake. London: Oxford University Press.
-McCord, James 1984. ”Historical Dissonance and Blake's The Song of Los”. Colby Library Quaterly, XX (Mar. 1984),
195-208.
-Mellor, Anne Kostelanetz 1974. Blake's Human Form Divine. Berkeley: University of California Press.
-Miner, Paul 1969. Visions in the Darksom Air: Aspects of Blake's Biblical Symbolism. Teoksessa William Blake:
Essays for S. Foster Damon, Alvin H. Rosenfeld (toim.), 256-292.
-Nietzsche, Friedrich 2001 (1908). Antikristus (Alkuteos: Der Antichrist: Fluch auf das Christenthum, 1895).
Suomentanut Aarni Kouta. Unio Mystica.
-Nurmi, Martin K. 1976. William Blake. Kent State University Press.
-Ostriker, Alicia 1977. Notes. Teoksessa William Blake: The Complete Poems. Edited by Alicia Ostriker.
Harmondsworth, Middlesex: Penguin.
-Ovidius Naso, Publius 2018. Muodonmuutoksia (Alkuteos:Metamorphōseōn librī ). Suomentanut Alpo Rönty. Porvoo-
Helsinki-Juva: WSOY.
-Paley, Morton D. 1970. Energy and Imagination: A Study of the Development of Blake's Thought. Oxford: Clarendon
Press, 1970.
-Percival, Milton O. 1964 (1938). William Blake and the Circle of Destiny. New York: Octagon Books.
-Priestley, Joseph 1799 . A Comparison of the Institutions of Moses with Those of the Hindoos and Other Ancient
Nations. Northumberland [Pa.] : Printed for the author by A. Kennedy. Internet Archive.
https://archive.org/details/comparisonofinst00prie/page/n4 (21. 2. 2018).
-Raine, Kathleen 1968. Blake and Tradition. 2 vols. Princeton: Princeton University Press.
-Shelley, Percy Bysshe 2000. ”Runouden puolustus – eli huomautuksia esseen ”Runouden neljä aikaa” johdosta
(1821)”(Alkuteos: Defense of Poetry, 1821, julk. 1840). Suomentanut Leevi Lehto. Teoksessa: Oi Runous –
Romantiikan ja modernismin runouskäsityksiä, Tuula Hökkä (toim.). Books on Demand, 74-82.
-Schorer, Mark 1946. William Blake: The Politics of Vision. New York: Holt.
-Sloss, D.J. & J.P.R. Wallis (toim. ) 1926. The Prophetic Writings of William Blake. 2 vols. Oxford: Clarendon Press.
-Stevenson, W. H. (toim. ) 1971. The Poems of William Blake. London: Longman; New York: Norton.
-Tannenbaum, Leslie 1982. Biblical Tradition in Blake's Early Prophecies: The Great Code of Art. Princeton: Princeton
University Press.
-Weir, David. 2003. Brahma in the West: William Blake and the Oriental Renaissance. New York: State University of
New York Press.
-Wilkins, W. J. 1990 (1882). Hindu Mythology, Vedic and Puranic. Calcutta: Rupa.

154
 EPILOGI

Sillä kaikki
mikä elää
on Pyhä

William Blaken profetaalisuus

155
 Kuva:
”What is Man! /The Sun’s Light when he unfolds it/ Depends on the Organ that beholds it. /”
William Blake: For the Sexes: The Gates of Paradise. 1793.
Levy i (Erdman). Kopio D: Vedostettu n. 1825.
Morgan Library and Museum: New York City, USA.

156
 Käsitteellä ’faustinen’ voidaan tarkoittaa mitä erilaisimpia asioita, mutta niihin kaikkiin tuntuu liittyvän
jonkinlainen yhteys antiikin gnostilaisuuteen. Tunnetusti kristillisellä uskolla ollut jo vuosisatojen ajan oma
polemiikkinsa gnostilaisuutta vastaan, minkä usein on nähty henkilöityvän juuri Pohjois-Afrikan Hippon (ks. Nyky-
Algerian Annaba) katolisena piispana vaikuttaneen kirkkoisä Aurelius Augustinukseen (354-430) elämännäkemykseen
ja teologiaan. Augustinuksen laajan teologisen tuotannon keskeistä antia on mm. Contra Faustum Manichaeum-
kirjoitelma, jossa tämä aikuisiällään manikealaisuudesta kristinuskoon kääntynyt kirkkoisä polemisoi merkitsevästi
aikansa huomattavaa manikealais-gnostilaista opettajaa, Faustus Mileveläistä vastaan. On selvää, että manikealainen
gnostilaisuus oli Aurelius Augustinuksen nuoruudessa innoittavana hehkuva utopia, mutta myöhempinä kypsyyden
vuosina se oli hänen elämänsä kipeä trauma. Länsimaisen kaunokirjallisuuden historia todistaa yhä uudelleen tuota
kipeän augustinolaista Faust-teemaa, johon jokainen sukupolvi tuntuu olevan halukas kirjoittamaan uuden luvun.
Antiikin gnostilaisuuden tutkija Gilles Quispel on osoittanut Faust: The Symbol of Western Man(1967)-esseessään, että
Christopher Marlowen The Tragical History of Doctor Faustus (1592)-näytelmä ja toisaalta J. W. von Goethen
molemmat Faust-näytelmät (I: 1806 ja II: 1832) näyttävät perustuvan melko ilmeisellä tavalla antiikin gnostilaisuuteen
palautuvaan tematiikkaan, sillä Faustin diaboliseen sopimukseen sortuvan hahmon korkeakirjalliset kuvaukset ovat aina
saksankielisestä Volksbuch-teoksesta lähtien suuresti velkaa varhaiskristilliselle kuvauksille gnostilaisuuden
varhaisimpana oppi-isänä pidetystä Simon Maguksesta. Gilles Quispelin (1967) mukaan tärkeitä aatehistoriallisia
vaikutteita modernin, korkeakirjallisen Faust-myytin taustalla ovat varsinkin antiikista periytyvät nk. pseudo-
klemensiläiset teokset Kerygmata Petrû (”Pietarin saarnat”) ja Recognitiones (”Kunnianosoituksia”) sekä Uuden
testamentin apokryfikirjallisuuteen lukeutuva Andreaan teot. Marlowen ja Goethen kodifioitua Faust-myytin osaksi
länsimaisen ihmisen eksistentionaalisen aseman valtavirtaa edustavana symbolina esimerkkejä gnostilaisuudesta
kulttuurissamme löytyy tätä nykyä niin paljon, että diabolinen ‘faustisuus’ näyttää vakiintuneen länsimaisen sielun
miltei vallitsevaksi nykytilaksi, - William Blaken elämän ja taiteen tarina on siis toki vain yksi esimerkki tämän
kokonaiskertomuksen suuressa kuvassa. Länsimaisen kulttuurin henkeä leimaavan faustisuuden on kriittisesti pannut
merkille myös Goethelta ja Nietzscheltä vaikutteita imenyt Oswald Spengler teoksessaan Der Untergang des
Abendlandes - Umrisse einer Morphologie der Weltgeschichte (1918, 1922, Suom. ”Länsimaiden perikato -
Maailmanhistorian morfologian ääriviivoja”). Spenglerin kehittelyssä käsite ’faustinen’ viittaa länsimaisen kulttuurin
sisimpään olemukseen, joita leimaa loputon tiedonjano sekä ainainen pyrkimys ylöspäin täydellisyyttä ja äärettömyyttä
kohti.

William Blaken elämää ja taidetta luodatessamme olemme edellä sivumennen saaneet tietoomme, että
gnostilaisuus on syvällisesti länsimaisen kulttuurin keskiöön juurtunut probleemi. Gnostilaisuuteen yhdistettäviä
teemoja on löydettävissä yhden jos toisenkin länsimaisen filosofian ja kaunokirjallisuuden ja taiteen merkkihahmojen
elämästä ja elämäntyöstä. Wissenschaft, Politik und Gnosis (1959)-teoksessaan Eric Voegelin on pyrkinyt osoittamaan,
että tietyssä mielessä antiikin gnostilaisuuden huomaan palaavina ja antiikin gnostilaisuuden teemoista ammentavina
intellektuelleina voidaan nähdä länsimaisen filosofian historiassa mm. G. W. F. Hegel, August Comte, Karl Marx,
Friedrich Nietzsche ja Martin Heidegger (ja sama on tietysti selvää myös sellaisten esoteerisuuteen ja hermeettisen
filosofiaan taipuvaisten ajattelijoiden kohdalla kuten mm. Madame Blavatsky, Rudolf Steiner, Aleister Crowley ja C. G.
Jung). Eric Voegelin (1901-1985) näkee, että gnostilaisuuden intellektuaalinen ylitarjonta länsimaisessa kulttuurissa ei
suinkaan ole kokonaan hyvä asia, sillä hän näkee siinä sekä oikeistolaisen totalitarismin että vasemmistolaisen
totalitarismin eli fasismin ja marxismi-leninistisen reaalisosialismin intellektuaaliset juuret. Eric Voegelinin teoriaan
kriittisesti asennoitunut teosofinen uskontotieteilijä ja professori Arthur Versluis (s. 1958) käyttää kuitenkin The New

157
Inquisitions: Heretic-Hunting and the Intellectual Origins of Modern Totalitarism(2006)-teoksessaan termiä
'gnostilaisuus' juuri päinvastaisessa merkityksessä: Versluis pitää antiikin gnostikkoja radikaalin toisinajattelun ja
patriarkaalisten valtarakenteiden kritiikin edelläkävijöinä.

Jokaisen modernin gnostilaisuuden taustalla on aina antiikin gnostilaisuus, joten jokaisen

gnostilaisuuden tutkijan on aiheellista palauttaa mieleen antiikin historiat. Monet filosofit, historioitsijat ja teologit ovat
yrittäneet muotoilla yhdistävän määritelmän antiikin gnostilaisuuden erityispiirteistä lukuisilla eri tavoilla. Yksi
tieteellisessä tutkimuskirjallisuudessa siteeratuimmista määritelmistä on muotoiltu gnostilaisuuden tieteellisen
tutkimuksen konferenssissa, joka järjestettiin Italian Messinassa vuonna 1966. Messinan konferenssin määritelmässä
korostettiin varsinkin ”gnôsiksen” käsitettä, joka tarkoittaa tässä kontekstissa siis ”tietylle hengelliselle eliitille
suunnattua tietoa jumalallisista mysteereistä”. Teoksen Giovanni Filoramo: A History of Gnosticism (1992, 143)
mukaan Messinan konferenssissa postuloitu antiikin gnostilaisuuden määritelmä jatkuu:

Toisen varhaiskristillisen vuosisadan gnostilaisuuteen kuului joukko lahkoja, joita yhdistää määrätyt
seikat ja näihin lukeutuu muiden muassa: idea jumalallisesta kipinästä ihmisen sisimmässä, jonka
alkuperä on jumalallisessa todellisuudessa, joka sieltä käsin on ”langennut ” tähän kohtalon, syntymisen
ja kuolemisen maailmaan, mutta jolla kuitenkin edelleenkin on pyrkimys ja taipumus havahtua tuon
jumalallisen kipinänsä ohjaamana ymmärtämään oma alkuperänsä , mikä tarkoittaa myöskin hengellistä
eheytymistä.

Romanialaissyntyinen gnostilaisuuden tutkija Ioan P. Couliano (1950-1991) on esittänyt oman

määritelmänsä antiikin gnostilaisuudesta teoksessaan The Tree of Gnosis – Gnostic Mythology from Early Christianity
to Modern Nihilism (1992), joka tiiviydessään on maininnan arvoinen. Ioan P. Coulianon (1992, 55) määritelmä kuuluu
seuraavasti: ”Gnostilaisuus on dualistinen uskonto, jota leimaa anti-kosminen dualismi ja toisaalta myös: idea
ihmiskunnan olemuksellisesta yhtenevyydestä tämänpuoleisen maailman ulkopuolella olevan alkuperän kanssa. ”

Molempien määritelmien voi nähdä koostuvan siis ainakin kolmesta filosofis-teologis-

intellektuaalisesta aspektista. Ensinnäkin: Gnostilaista maailmankuvaa leimaa nk. kosminen pessimismi, jonka mukaan
tämänpuoleinen (materiaalinen, näkyväinen) maailmankaikkeus on vääristynyt sen johdosta, että sen luoja on
pahantahtoinen Paholainen ja/tai tietämätön demiurgi. Ilmaus ’demiurgi’ on johdettu kreikankielisestä sanasta
dêmiourgós, joka tarkoittaa sananmukaisesti "muovaaja, käsityöläinen". Platonin Timaios-dialogin mukaan demiurgi loi
materaalisen maailmankaikkeuden muovaamalla sen ylimmän Jumalan aloitteesta jumalallisen ideoiden todellisuuden
mallin mukaisesti; Platonismi ymmärtää demiurgin myönteisenä ja hyväntahtoisena hahmona, mutta gnostilaisuus
näkee demiurgin päinvastoin kielteisenä hahmona, joka on karkea, taitamaton ja tietämätön. Toiseksi: Gnostilaiseen
kosmisen pessimismin ajatukseen liittyy leimallisesti gnostilainen Jumala-kuva, jonka mukaan ainoa oikea todellinen
Jumala on täydellisen transkendenttinen ja täydellisen poissaoleva tämänpuoleisessa (näkyvässä, materiaalisessa)
maailmassa. Kosmisen pessimisminsä ja maailmankieltävän antikosmisuutensa johdosta antiikin gnostilaisuus selvästi
eroaa intellektuaalis-filosofis-teologisesti sekä juutalaisuudesta että kristinuskosta ja sekä Platonin filosofiasta että
uusplatonismista, koska kaikki viimeksi mainitut pitävät tämänpuoleista (näkyväistä, materiaalista) maailmaa
pikemminkin viisaan Jumalan ja/tai hyväntahtoisen demiurgin luomuksena. 1

Kolmas antiikin gnostilaisuutta määrittävä aspekti on jyrkästi dualistinen ihmiskäsitys, jonka mukaan
ihmisen sisimmässä on jumalallista alkuperää oleva henkikipinä, joka on kahlehdittuna paholaismaista alkuperää

1 Esim. Jonas 2001, 241-265, Couliano 1992, 93-, Filoramo 1992, 73-86.

158
olevaan fyysiseen kehoon kuin hautaan tai vankilaan. Gnostilaisuuden mukaan ihminen voi saavuttaa yhteyden
Jumalaan suuntautumalla sisimpäänsä ja etsimällä omaa sisimpäänsä: Tämän gnostilaisen teologian mukaan siis
ihmisen itsetuntemuksen syventäminen on samanaikaisesti myös Jumalan tuntemisen syventämistä. Ihmisen
itsetuntemuksen syventäminen on taas mahdollista pelastavan tiedon (gnôsis) välityksellä, jonka välittäjä on
gnostilainen vapahtaja. Tämä näkemys gnôsiksesta on silta, joka yhdistää Platonin dialogien Sokrateen ihmiskuvan,
jonka korkein ideaali on ”Gnothi seauton - Tunne itsesi”(esim. Kharmides 164e), ja Uuden testamentin Jeesuksen
ihmiskuvan, johon kuuluu keskeisesti myös mm. ajatus ”Jumalan valtakunta on sisällisesti teissä” (Luuk 17:21). 2
Kristinuskon tavoin monet antiikin gnostilaiset lahkot pitivät Jeesus Nasaretilaista vapahtajanaan, mutta eivät kaikki –
esimerkiksi mandealaisuus torjuu Jeesuksen Messias-roolin, vaikka pitääkin Johannes Kastajaa profeettana (Lupieri
2001, 224-253).

Edelleen voidaan löytää vielä neljäskin antiikin gnostilaisuutta leimaava, keskeisen filosofis-teologinen
aspekti: Nimittäin heterodoksinen kristologia, johon monet antiikin gnostilaisuuden modernit tutkijat ovat viitanneet. 3
Heterodoksinen kristologia tarkoittaa tässä yhteydessä valtavirran kristinuskon Jeesus-kuvasta poikkeavia tai jopa
tietoisesti sitä vastaan suunnattuja kristologisia näkemyksiä. Antiikin gnostilaisuuden heterodoksiseen kristologiaan
saattoi liittyä esim. doketismi eli teologinen näkemys, jonka mukaan Jeesus Nasaretilaisen via dolorosa ja ristinkuolema
olivat illlusorisia. Käsite ’doketismi’ on johdettu kreikan sanoista dokeĩn="näyttää", dókēsis="ilmestys, aave” (vrt.
Matt. 14:26; Luuk. 24:37). Doketistinen kristologia perustuu ankaran dualistiseen ihmiskuvaan, jonka mukaan ihmisen
fyysinen keho on demiurgin luomuksena paholaismaista alkuperää, joten se on täten saastainen. Doketismin mukaan
Jeesus Kristus kuitenkin oli kokonaan jumalallinen ja kokonaan virheetön, joten hänen ihmisyytensä ja
ruumiillisuutensa olivat kokonaan näennäisiä; Koska Jumalan ominaisuudessa Jeesus Kristus on kuolematon, täten
hänen kärsimyksensä ja ristinkuolemansa olivat vain illuusioita, - vaikka ne näyttivätkin todelta hänen opetuslapsistaan.
William Blake luo Vala, or the Four Zoas- runoelmassaan selvästi doketistiseen kristologiaan viittaavan kohtauksen,
jossa Los ja Enitharmon näkevät edessään ”Ristiinnaulitun kehon...yhä Haudassaan samanaikaisesti kuin Jeesus seisoi
hengessä elävänä heidän vierellään.” 4 Valtavirran kristillisen kirkon torjuma doketistinen harhaoppi näyttää olevan
hyvin vanhaa varhaiskristillistä alkuperää, sillä sitä vastaan taistellaan jo kanonisen Uuden testamentin kirjoituksissa
(vrt. esim. 1. Joh. 4:2). Doketistista teologiaa on ilmaistu mm. Nag Hammadin papyruskirjastoon kuuluvassa gnostilais-
kristillisessä, koptinkielisessä apokalypsissä nimeltä Pietarin ilmestys ja sillä on nähty olevan tuntuva rooli myös mm.
manikealaisuudessa. 5 Mandealaisuus, joka torjuu Jeesus Nasaretilaisen Messias-roolin pitäen tätä diabolisena
valehtelijana, edustaa äärimmäisen heterodoksista gnostilaista kristologiaa (esim. Drower 2002). Antiikin gnostilaisille
lahkoille olivat leimallisia usein myös monet muut kristinuskon valtavirtaa edustavista näkemyksistä poikkeavat
raamatullisten hahmojen heterodoksiset uudelleentulkinnat (vrt. esim. Marjanen 1996; Rasimus 2009).

Merkitsevästi William Blake ei milloinkaan tuotannossaan käytä käsitteitä 'gnôsis' tai 'gnostikko' tai
'gnostilaisuus'', mutta monin paikoin hänen elämäänsä koskevissa dokumenteissa ilmenee, että antiikin gnostilaisuus oli
hänen taiteen merkittävä innoittaja. Mutta oliko gnostilaisuus myös William Blaken sisäinen elämäkatsomus,
hengellinen vakaumus ja sydämen uskonto? Voimme selvästi havaita, että William Blaken taiteellisessa ilmaisussa ja
muissa hänen elämäänsä dokumentoivissa alkuperäislähteissä esiintyvät näkyvästi ainakin kaksi edellä mainittua

2 Vrt. esim. Pagels 2006, 172-; Meyer 2003, 8; Krohn 1993, 69-.
3 Esim. Gardner 1983; Franzmann 2003; Franzmann 2004; Dunderberg & Marjanen 2006.
4 Damon 1988, 214; Blake 1988, 386:Vala, or the Four Zoas, IX Yö, r. 117:2-4. vrt. 1. Kor. 15:44.
5 Rudolph 1998, 157, 162-169; Baker-Brian 2011, 112-113; Toisin Franzmann 2003, 65-, 67-, 71-; Vrt. Marjanen 2001, 267-278; Gardner & Lieu
2004, 94-95.

159
antiikin gnostilaisuudelle leimallista aspektia: Kosmisen pessimismin leimaama maailmankuva ja heterodoksinen
kristologia. William Blake ilmaisee sympatiansa kosmisen pessimismin leimaamaa gnostilaista maailmanselitystä
kohtaan esimerkiksi myöhäiskauden proosarunossa The Last Judgement (1820,”Viimeinen tuomio” ), jossa hän
kirjoittaa merkitsevästi: “...tämän maailman luoja oli hyvin julma olento...Luomakunta on Erhe.” (Blake 1993, 118-; vrt.
Damon 1988, 119: ”Elohim”). William Blaken myöhäisen luomiskauden tuotoksiin lukeutuva, eeppinen The
Everlasting Gospel (1820, ”Iankaikkinen ilosanoma”)-runoelma on hänen heterodoksisen kristologiansa avainteksti ja
julistus hänen kristillistä dogmatiikkaa koskevista esoteerisista näkemyksistä, jotka runoelman kehyskertomuksen
mukaan tarjoillaan Joosef Arimatialaisen monologin välityksellä. The Everlasting Gospel-runoelman näkemyksessä
Jeesus Nasaretilainen oli kauttaaltaan profeetta ”vastoin uskontoa ja lakia”, minkä lähtökohtana oli Blaken mielestä jo
Jeesuksen syntyperä: Blake uskoi Jeesus Nasaretilaisen olleen syntyjään lähinnä melko tavanomainen avioliiton
ulkopuolinen lapsi eli täten deistien tavoin runoilija merkitsevästi kiistää Jeesuksen neitseestäsikiämisen. Blaken teema
Jeesus Nasaretilaisesta profeettana ”vastoin uskontoa ja lakia”, joka voidaan nähdä antiikin gnostilaisuuden kainiittien
lahkon oppien kristillistämisenä, on aluillaan jo The Marriage of Heaven and Hell-teoksessa(24), jonka mukaan Jeesus
oli hengellisen todellisuuden vallankumouksellinen, joka ”rikkoi jokaista kymmenestä käskystä”; Tästä huolimatta
Blaken mukaan mitä ikinä syntejä tämä kuolevainen mies nimeltä Jeesus eläessään tekikin, ne olivat kaikki hengellisesti
oikein, sillä Jeesus ”oli kokonaan hyvettä, sillä hän toimi innoituksen, ei sääntöjen mukaan”. Deistien tavoin William
Blake merkitsevästi kiistää myös Jeesus Nasaretilaisen ruumiin ylösnousemuksen kirjaimellisessa merkityksessä
(Damon 1988, 213-214) – kenties Blaken ristiriita deistien kanssa lopulta siis ei ollutkaan sovittamaton?

Myös Blaken ihmiskäsityksessä on selvästi antiikin gnostilaisuudelle leimallisia elementtejä, sillä

hänen All Religions Are One (1788, ”Kaikki uskonnot ovat yhtä”)-aforismisikermänsä käsitys Runon Geniuksesta
kaiken taiteen ja uskonnon alkuperänä on helposti samastettavissa gnostilaisiin käsityksiin, joiden mukaan ihmisen
sisimmässä on jumalallinen henkikipinä ja suuntautumalla syventämään oman sisimpänsä tuntemusta ihminen voi
syventää myös tuntemustaan Jumalasta (Vrt. Blake 1993, 36-). Tämä käsitys on edelleen helposti samastettavissa C. G.
Jungin syvyyspsykologian käsitykseen nk. individuaatioprosessista, jonka taustalla on selvästi Friedrich Nietzschen
filosofian esittämä eksistentionalistinen haaste omaksi itsekseen tulemisesta itse itsensä luomalla (Kennard 2015).
Antiikin valentinolaisuuden tavoin Blaken hyväksyy Jeesuksen Kristuksen henkilökohtaiseksi Vapahtajakseen (vrt.
esim. Damon 1988, 158-), mutta The Marriage of Heaven and Hell (1790-1793, ”Taivaan ja helvetin avioliitto”)-
teoksensa Voice of the Devil-jaksossa hän esittää kritiikkinsä dualistista - eli antiikin gnostilaisuudelle leimallista -
ihmiskuvaa vastaan:

Kaikki Raamatut eli Pyhät kirjat ovat olleet syynä seuraaviin Erheisiin. (1) Että ihmisellä on kaksi
todella olemassa olevaa perusosaa, nimittäin Ruumis ja Sielu. (2) Että Energia, Pahaksi kutsuttu, on
yksistään Ruumista, ja Järki, Hyväksi kutsuttu, yksistään Sielusta Peräisin. (3) Että Jumala on
Iankaikkisuudessa Piinaava Ihmistä hänen Energioidensa noudattamisessa. Mutta Seuraavat näiden
Vastakohdat ovat Tosia: (1) Ihmisellä ei ole Ruumista erillään Sielusta; Sillä se, mitä sanotaan
Ruumiiksi, on vain osa Sielua, jonka kykenevät erottamaan Viisi Aistia, tärkeimmät Sielun pääsyaukot
tänä aikakautena (2) Energia on ainoa elämä ja Ruumiista peräisin, ja Järki on Energian raja eli
ulkokehä. (3) Energia on Iankaikkista Riemua. (Blake 1993, 49).

Täten Blaken ihmiskäsitystä voi tuskin kutsua ankaran dualistiseksi, sillä sen voi nähdä olevan
pikemminkin holistinen. Voimme siis päätellä tästä, että individualistisen William Blaken elämäkatsomus ei täysin taivu
myöskään klassisen gnostilaisuuden kaavaan vaan myös tässä suhteessa hän oli oman tiensä kulkija.

160
 Antiikin gnostilaisuutta voidaan pitää synkretistisenä uskontona, jossa yhdistyivät juutalaiset, kristilliset
ja hellenistiset ainekset. Antiiikin klassisen gnostilaisuuden keskeisiä hellenistisiä vaikutteita olivat mm. antiikin
Kreikan orfilaisuus, pythagoralaisuus ja uusplatonismi. Esimerkiksi klassisen gnostilaisuuden ihmiskäsityksen ankara
sielun ja ruumiin dualismi, ajatus ihmisen sisimmän jumalallisesta kipinästä, joka oli kylvetty paholaismaista alkuperää
olevaan kehoon kuin hautaan, sekä ajatus sielun jumalallisen kipinän kaipuusta takaisin jumalalliseen alkuperäänsä,
joka voidaan saavuttaa erityisten puhdistautumisrituaalien keinoin, ovat kaikki olennaisesti orfilaista alkuperää (Herrero
de Jáuregui 2010, 106-). Nykyisin tieteellinen historiankirjoitus ja gnostilaisuuden teologinen tutkimus kuitenkin
painottavat, että klassinen gnostilaisuus oli antiikissa hyvin heterogeeninen hengellinen liike, jolla ei ollut yhtenäistä
teologiaa ja/tai yhtenäistä hallinnollista organisaatiota ja täten se alun perin koostuikin mitä erilaisimpien lahkojen
kirjosta, joiden opilliset että kultilliset ääripäät poikkesivat toinen toisistaan huomattavan paljon. On täysi syy ajatella,
että myös William Blake oli täysin tietoinen näistä historiallisista tosiseikoista, sillä hänen tiedetään perehtyneen
syvällisesti hänen omana elinaikanaan gnostilaisuuden alkuhistoriaa valottavaan, englanninkieliseen tieteelliseen
tutkimuskirjallisuuteen, josta esimerkkinä voidaan mainita vaikkapa Edward Gibbon: The History of The Decline and
Fall of the Roman Empire (1776–1789 , ”Rooman valtakunnan rappio ja tuho”). Blaken runoudelle hyvin leimallista
kuitenkin on, että hänellä ei ole gnostilaisten lahkojen joukossa yksittäistä suosikkia ja niinpä taiteellisessa ilmaisussaan
hän pyrkiikin yhdistelemään sen eri lahkoilta saatuja vaikutteita. Niinpä hän muodostikin niistä eräänlaisen,
omanlaisensa ja todellakin hänen itsensä näköisen synteesin. Antiikin gnostilaisuuden lahkoja, joiden kaikuja on
löydettävissä Blaken runoudesta, ovat mm. ofilaisuus, naassealaiset, kainiitit, setiläisyys, valentinolaisuus, nikolaiitat,
manikealaisuus.

Uuras Saarnivaaran tunnetun määritelmän mukaan “profeetta on henkilö, jolla on oikea näkemys
menneisyydestä, nykyhetkestä ja tulevaisuudesta”. Löydämmekö William Blaken täyttävän nämä kriteerit? Oliko Blake
profeetta? William Blaken ajattelua leimaa alkukristillinen pasifismi ja apokalyptinen utopismi (vrt. esim. Damon 1988,
206-, 441-). Blaken näkemys dualismin näennäisyydestä ja vastakohtien pohjimmaisesta ykseydestä (Nonduality),
poliittinen anarkismi ja antiautoritäärisyys, väkivallattomuus ja pasifismi sekä moralismin ja hurskastelun kritiikki
tuovat mieleen myös Kiinan filosofisen taolaisuuden ja Laozin Salaisuuksien tien (Dàodéjīng). Taivaan ja helvetin
avioliiton “Sillä kaikki mikä elää on Pyhä”-aate, joka sittemmin yhdistyy Blaken America: A Prophecy-runoelmassa
varsinkin Orcin luciferisen kapinallisen hahmoon, on kuin tulinen enne Percy Bysshe Shelleyn vegaaniutta puoltavista
aatteista ja Arne Naessin syväekologisesta ympäristöfilosofiasta (Lussier 2000). Edelleen todettua on, että Blaken
profetaaliselle runoudelle on leimallista nelinkertainen kritiikki: Ensinnäkin sävynsä Blaken ajatteluun luo Emanuel
Swedenborgin metafyysisen dogmatismin leimaamien teologisten teosten kritiikki, joka voidaan nähdä kuin
jälkikaikuna Immanuel Kantin Puhtaan järjen kritiikin (1781) rationaalisista operaatioista (Dunn 2019). Toiseksi
Blaken kaunokirjallisia teoksia leimaa valistuksen, sen rationalisoivien ja materialististen tendenssien kritiikki, jonka
johdosta hänen runoutensa on nähty ennakoivan Novaliksen ja hänen sukupolvensa romantiikkaa (Schulz 1978).
Kolmanneksi löytyy Englannissa 1700-1800-lukujen taitteessa alkavan teollistumisen synnyttämien sosiaalisten
epäkohtien kritiikki, jonka johdosta Blaken on nähty ennakoivan Karl Marxin Pääoman (1867-) sosiologisia
havaintoja.6 Neljänneksi läsnä on traditionaalisen uskonnon ja varsinkin valtavirran traditionaalisen kristinuskon
dogmaattisen teologian kritiikki, jonka johdosta Blaken on nähty ennakoivan Friedrich Nietzschen antikristillistä fin-de-

6 Hobsbawm 1991, 263; Lindsay. 1978, 109-110; Thompson 1984, 61, 488; Ackroyd 1995, 320; Bronowski 2012. Vrt. Blake 1988, 209:
Jerusalem, r. 59: 26-41.

161
siècle-filosofiaa (Birenbaum 1992). Teologisessa ajattelussaan Blake ei kuitenkaan hylännyt traditionalismia kokonaan,
sillä hän hyväksyessään Jeesus Nasaretilaisen Messias-roolin hän oli taipuvainen antiikin valentinolaisuutta
muistuttavaan gnostilaisuuteen; Blake suhtautui kuitenkin kriittisesti 1700-luvun Iso-Britannian traditionaaliseen
valtauskontoon ja kristilliseen valtiokirkkoon, ts. anglikaaniseen kirkkoon, - vaikka hän pysyikin läpi koko elämänsä
muodollisesti anglikaanisen kirkon jäsenenä (Churton 2015, 19, 73, 92, 123, 127, 218, 233-34).

On selvää, että William Blake oli yhteiskunnallisesti ja poliittisesti tiedostava runoilija, mikä nykyisin
yleisesti tunnustetaankin varsin laajasti mm. David V. Erdmanin uraauurtavien tutkimusten ansiosta. Toisaalta on ja
pysyy tosiseikka, että Blake ei ollut koskaan sellainen ‘suuri poliittinen toimija’ kuten sanotaan nyt vaikkapa Napoleon,
Abraham Lincoln tai Stalin. Näin on asian laita Blaken kohdalla varsinkin myöhäisinä vuosina ratkaisevan käänteen
tapahtuessa erityisesti vuonna 1790, jonka jälkeen hän alkoi vieraantua Lontoon vasemmistointellektuellien piiristä ja
oli taipuvainen yhä vain voimakkaammin ja syvemmin teosofiaan, esoteerisuuteen ja mystismiin. Näin tapahtui jopa
siinä määrin niin että lopulta takoessaan muotoa runouden ahjossaan eeppisen myöhäistuotantonsa säkeille Blake kehitti
kokonaisen neologismien parven (tai enteitä miltei jopa kokonaan omasta kielestä?) omien runollis-hengellisten
visioidensa kuvaamiseen. Ilmeisimpänä syynä tähän suunnanmuutokseen oli varsinkin pettymys Ranskan
vallankumouksen kääntymiseen itseään vastaan vainoharhaisuuteen, terroriin ja verisiin (itse-) teloituksiin. Ulkonaisesti
tarkastellen vaikuttaa lähes siltä, että William Blaken ura poliittisena vaikuttajana ja kansalaisaktivistina huipentui
osallistumiseen Lontoon antikatoliseen nk. Gordon-mellakkaan vuonna 1780, jonka jälkeen se käytännöllisesti katsoen
sammui. Gordon-mellakka enteili Ranskan Suuren vallankumouksen myllerryksiä sikäli, että myös tässä aggressiivinen
väkijoukko sytytti palamaan katolilaisia kirkkoja ja kappeleita sekä tunkeutui Newgaten valtionvankilan sisätiloihin
vapauttaakseen sen asukkaita, joista monet olivat poliittisia vankeja (Ackroyd 1999, 69-71; Bentley 2003, 56-57).
Siihen ajatukseen, että William Blake olisi myöhäisimpinä vuosinaan William Wordsworthin tavoin kääntynyt
vastavallankumoukselliseen leiriin, ei kuitenkaan liene aihetta. Pikemminkin kysymys oli siitä, että myöhäisempinä
vuosinaan Blake kääntyi enemmänkin sisäiseen vallankumoustoimintaan kuin ulkoiseen poliittiseen vaikuttamiseen;
William Blake oli mieluummin oman sisäisen maailmansa kuninkaallinen kuin toisten ihmisten käskijä ja hallitsija.
Mutta millainen oli hänen vallankumouksensa? Voiko kuninkaallinen sellaista tehdäkään? Sillä William Blake todella
onnistui olemaan mielenmatkalaisten kuninkaallinen, oman mielensä sisäisen valtakunnan prinssi. En usko, että olen
kokonaan väärässä jos väitän, että tähän hänet johdatti Jeesuksen Kristuksen sanat “Jumalan valtakunta on sisällisesti
teissä”.

William Blake ennakoi tuotannossa useita keskeisiä ajatuksia ja aatteita, joita hänen oma aikansa ei
ollut vielä valmis omaksumaan ja vastaanottamaan. Blake ennakoi joitakin 1800-luvun nk. romanttisen liikkeen
keskeisiä teemoja, mutta tähänkin ohjelmalliseen suuntaukseen tämän individualistin asenne oli lopulta poleeminen.
Blaken tiedetään halveksuneen avoimesti varsinkin oman aikansa kuuluisinta “romantikkoa“, eli William Wordsworthia
(Damon 1988, 450-451; Abrams 1973, 25, 263, 484). Myös Byronin kanssa Blakella oli polemiikkia, vaikka Blaken
tiedetään kuitenkin arvostaneen tämän kaunokirjallisia teoksia - niiltä osin kuin hänen tiedetään näitä tunteneen (esim.
Damon 1988, 153-). On väitetty, että Percy Bysshe Shelleyn kaunokirjallista tuotantoa Blake ei tuntenut lainkaan, mutta
Damonin (1988, 314-315) mukaan Blaken epiikan hahmo ‘Oxfordin Bardi’ saattaa viitata Shelleyhin. Eräissä suhteissa
Blake näyttää kuitenkin ennakoivan nimenomaisesti juuri Shelleytä ja “näyttävän tälle tietä“. William Blaken näky ja
profetia ja vaikutus eivät kuitenkaan rajoittuneet yksin 1700-1800-lukujen taitteeseen. Jo kauan sitten on tunnustettu
Blaken aatteiden tehneen vaikutuksen moneen kirjailijaan ja kuvataiteilijaan sekä tunnustettu on myös hänen
ennakoivan tuotannossaan eräitä keskeisiä 1800-1900-lukujen kirjallisuudenhistorian ja/tai taidehistorian piiriin

162
kuuluneita ideoita. Tässä yhteydessä voidaan mainita romantiikan ohella symbolismin ja surrealismin estetiikka.
Sittemmin on kuitenkin havaittu Blaken ennakoivan myös eräitä 1800-1900-lukujen keskeisiä filosofian, sosiologian,
psykologian, teosofian, okkultismin ja/tai mystiikantutkimuksen piiriin kuuluvia hengenelämän ilmiöitä. Blaken on
nimittäin nähty ennakoivan tuotannossaan useiden 1800-1900-lukujen huomattavien eurooppalaisten, varsinkin saksan
ja englannin kielillä kirjoittaneiden intellektuellien keskeisiä aatteita. Tässä kohden voidaan mainita ainakin Arthur
Schopenhauer, G. W. F. Hegel, Karl Marx, Friedrich Nietzsche, Madame Blavatsky, Rudolf Steiner, C. G. Jung,
Sigmund Freud, Wilhelm Reich, Max Weber – ja varmuudella myös Aleister Crowley, Aldous Huxley ja Gershom
Scholem. Mainittava on myös, että filosofi ja gnostilaisuuden tutkija Hans Jonas on The Gnostic Religion: The Message
of the Alien God & the Beginnings of Christianity(2001, 320-)-teoksessaan esittänyt tulkinnan, jonka mukaan Martin
Heideggerin filosofian heitteisyys-teema on variaatio antiikin gnostilaisuuden kosmisen pessimismin teemalle , - siis
samaiselle opille ”Jos Jumala on hyvä, niin maailma on Jumalan vastakohta”, jonka sisällön myös Blake selvästi
omaksui. Toisaalta Heideggerin kritiikki post-modernin kulutusyhteiskunnan ”rationaalis-teknologista nihilismiä”
kohtaan on samanmielinen William Blaken syväekologista ajattelua enteilevän runouden kanssa, joka arvostelee
teollisen vallankumouksen ideologisena ytimenä toiminutta, luonnosta, inhimillisistä ja esteettisistä arvoista
piittaamatonta Laissez faire-kapitalismia. 7

Venäläisen filosofi Nikolai Berdjajevin tunnetun luonnehdinnan mukaan Jakob Böhme oli gnostikoista
sekä suurin että kristillisin (Smith 2014, 200). Näin muodoin ei liene sattumaa, että juuri Jakob Böhmen vaikutus myös
William Blakeen oli kiistatta huomattava. Jabob Böhmen ja William Blaken mystisessä ajattelussa on merkitsevästi
lukuisia yhtymäkohtia, joista ensimmäisenä mainittakoon kristillinen Raamatun syvällinen vaikutus; Näille molemmille
kristityille gnostikoille kristillinen Raamattu oli hengellisistä kirjoista varmasti rakkain, - mutta ilmeiset yhtymäkohdat
eivät todellakaan pääty tähän. Blaken runoudelle ja Böhmen teologialle leimallinen näkemys kosmisesta tahdosta
äärettömänä tuskan ja kärsimyksen lähteenä, mutta myös olemassaolon kirkastajana ja soihtuna ennakoi Arthur
Schopenhauerin ja Friedrich Nietzschen tahtofilosofioita.8 Jakob Böhmen ja William Blaken mystiikalle leimallinen
9
näkemys vastakohtien taistelusta ja ykseydestä taas ennakoi G. W. F. Hegelin ja Karl Marxin dialektisia filosofioita.
Toisaalta on nähtävissä, että Blaken näkemys tekopyhän urizenisen ”järjen” ideologisesta roolista Englannin
teollistumisen taustalla ennakoi Max Weberin sosiologisia havaintoja tuomiohenkisen ja vanhatestamentillisen
puritaanisuuden ideologisesta roolista ”kapitalismin hengen” kehityshistoriassa (esim. Damon 1988, 419-424; vrt.
Weber 1990, 122). Sigmund Freudin psykoanalyysiin samastettavia piirteitä Blaken runoudessa on mm. usein toistuva
Oidipus-kompleksi-teema ja psyykeen kolmijako - Blaken ’Järki’ on yhtä kuin Freudin ’Superego’, Blaken ’Tahto’ on
yhtä kuin Freudin ’Ego’ ja Blaken ’Energia’ on yhtä kuin Freudin ’Id’ - sekä surrealismia ennakoiva näkemys unennäön
irrationaalisesta logiikasta tarkoituksenmukaisena ja informatiivisesti rikkaana (Damon 1988, 50, 53, 76, 143, 262, 447-
478; vrt. Sung 2012). Freudin opetuslapsiin, kollegoihin ja myöhemmin kriitikoihin lukeutuneen Carl Gustav Jungin
intohimoinen kiinnostus mytologiaan ja psyykeen ”nelinkertaisuuden” teema sekä näkemys keskiajan alkemistisesta
filosofiasta antiikin gnostilaisuuden jatkumona ovat kuin suoraan Blaken arvoituksellisista oivalluksista omaksuttuja. 10
Freudilais-marxilaisen psykoanalyytikko Wilhelm Reichin sosiaalipsykologisiin teorioihin William Blaken runouden

7 vrt. Churton 2015, 132-, 252-; O’Gorman 2021; Economides 2021.

8 Brinton 1930, 219; Cooke 1976; Russell 1999, 2: 329-, 334-; vrt. Blake 1993, 43.
9 Taylor 1975, 11, 41-2, 211, 519-520; Punter 1982, 38-47; Walsh 1984, 15-35; Damon 1988, 39-41; Magee 2008, 138- ,157-164; Bronowski
2012; Churton 2015, 165-; Muratori 2016, 219-; Rosemont 2019, 3-4; vrt. Blake 1993, 70-71; Hegel 1892-1896.
10 Vrt. esim. Churton 2015, 248-249; Singer 2000; Segal 1992, 137-.

163
yhdistää taas näkemys uskonnoille niin usein leimallisen antikosmisen seksuaalikielteisyyden teeman näkeminen sotien
yhteisenä alkuperänä (Damon 1988, 441-442; vrt. Reich 1982).

Helena Petrovna Blavatskyn teosofiaan Blaken taiteen yhdistää muiden muassa mm. Jakob Böhmen ja
Emanuel Swedenborgin teologisten teosten huomattava vaikutus sekä antiikin gnostilaisuudelle leimallisten
antikristillisten teemojen omaksuminen (vrt. esim. Monteith 2012, 118; Clark 1950). Madame Blavatskyn
vaikutuspiiriin lukeutuneen antroposofi Rudolf Steinerin kiinnostus kristilliseen teosofiaan ja spiritismiin taas ovat kuin
muistumaa William Blaken elämäkatsomuksellisista valinnoista (esim. Damon 1988, 154-155; Ackroyd 1999, 232-234,
245, 312-313; vrt. Steiner 2002). Okkultisti Aleister Crowleyn koppava elitismi ja ahdasmielinen sosiaalidarwinismi
olivat William Blakelle vieraita, mutta kiistatta seksuaalisuuden ylistyksen teemasta Blaken runoudessa kulkee suora
polku Crowleyn seksuaalimagiaan (Vrt. Churton 2012; Crowley 1998). Blaken All Religions Are One (1788)-teoksen
humanistisen teosofian ajatus kaikkien universaaliuskontojen yhteisestä alkuperästä ihmismielen sopukoissa ennakoi
taas Aldous Huxleyn humanististisen philosophia perennis-uskontofilosofian käsitystä kaikkien universaaliuskontojen
mystisten virtausten olennaisesta ykseydestä (vrt. Blake 1993, 36-; Huxley 1945). Tähän lisättävä, että Jerusalemin
heprealaisen yliopiston juutalaisen mystiikan professori Gershom Scholemin (1897-1982) voidaan nähdä epäsuorasti
myöntäneen, että hänen ystävänsä Harold Bloomin (1930-2019) Blake-tutkimukset vahvistivat sekä hänen käsitystään
kabbalasta ”juutalaisena gnostilaisuutena” että oivallusta hengellisestä mystiikasta yleisemmin protestina ja kapinana
uskontojen valtavirralle usein niin leimallista konformismia vastaan (vrt. Scholem 1996, 16).

William Blaken teoksissa meillä onkin siis edessämme mitä erikoisin elämännäkemys, joka ennakoi
miltei koko uudempaa nk. “saksalaista ja englantilaista ideologiaa“. Merkitsevää kylläkin, että harvemmin näiden
Blaken ajattelun modernien perillisten keskuudessa 1800-1900-luvuilla voidaan kriittisesti osoittaa selvää
aatehistoriallista yhteyttä, joka johtaa suoraan Blakesta hänen henkiseen perilliseensä. Näin ollen voimme havaita
monien edellä mainittujen intellektuellit näyttävät olleen siinä onnellisen tyytyväisessä osassa olla tietämättä mitään
omasta aatehistoriallisesta “esi-isästään”: Esimerkiksi Karl Marxin ja Sigmund Freudin standardielämäkerroista ei
löydy viittauksia William Blakeen aatehistoriallisena lähteenä ja monien muidenkin edellä mainittujen intellektuaalisten
“perillisten” kohdalla on syytä epäillä, että historiallis-kriittisesti todennettavissa olevaa intellektuaalista velkaa Blakelle
olisi olemassa (merkittävät poikkeukset tähän sääntöön edellä mainittujen joukossa kuitenkin näyttävät muodostavan
ainakin Aleister Crowley, Aldous Huxley ja Gershom Scholem, joiden varmuudella tiedetään syventyneen Blaken
ajatteluun). Tähän aatehistoriallisesti eriskummalliseen tilanteeseen, jossa selviä aatteellisia myötäilijöitä ja/tai seuraajia
on paljon, mutta kriittisesti todennettua aatehistoriallista yhteyttä harvemmin on olemassa, on varmasti osaltaan
vaikuttanut kirjailija William Blaken tunnettu raskas, symbolistinen kieli, jolla ei ole ainakaan kovin rohkaiseva
vaikutus tavallisen lukijan tai oikeastaan myöskään vakavamielisen tutkijan kannalta. Kuten Maung Ba-Han (1924)
toteaa omassa tutkimuksessaan William Blaken symbolisesta ilmaisusta: "Tavalliselle lukijalle Blaken profetaaliset
teokset ovat suljetut seitsemällä sinetillä". Näin Blaken tuotannosta onkin tullut se Nag Hammadin gnostilainen
koodeksi, jota kaikki “faustiset” intellektuellit etsivät, ja joka on kaikkien saatavilla, mutta jonka niin kovin harvat ovat
löytäneet. Tämä kohtalo oli ilmeisesti tämän erikoisen taiteilijan, William Blaken itsensä aikoma tarkoituskin.
Voimmeko tehdä päätelmän, että Blake itse halusikin itselleen väärinymmärretyn taiteilijan arkkityyppisen roolin?
Oireellista kuitenkin on, että kaikki nuo edellä mainitut saksan ja englannin kielillä kirjoittaneet 1800-1900-lukujen
huomattavat filosofiset intellektuellit, joiden ajattelua Blaken voidaan nähdä ennakoivan, tunnetaan länsimaisen
kulttuurin historiassa merkitsevästi valtavirran kristillisen kirkon dogmaattisen teologian haastajina ja/tai peräti
kaikkinaisen traditionaalisen uskonnon kiivaina vastustajina. Näistä Karl Marx, Friedrich Nietzsche ja Sigmund Freud

164
lukeutuvat niihin, joista perenniaaliseen filosofian traditionalistiseen koulukuntaan sitoutunut uskontotieteilijä Kenneth
”Harry” Oldmeadow (2007) on käyttänyt nimitystä ”modernismin väärät profeetat”.

Ehkä tässä vaiheessa alkaa paljastua, mitä tällä ilmaisulla tarkoitetaan kun siis puhutaan William
Blaken kuvataiteellis-kaunokirjallisista töistä “profetioina” (määrite, jonka nimenomaisesti juuri hän itse antoi niille
liittyen varsinkin nk. Lambeth-kauden eräisiin töihin)? Sillä tarkoitetaan Blaken yhteydessä nimenomaisestikin
eurooppalaisen hengen tulevan kehityksen kulun ennakointia, tulevia aatehistoriallisia ja intellektuaalisia ilmiöitä, jotka
tulivat mullistamaan käsityksemme modernista elämästä: Huxley ja Scholem mullistivat käsityksemme mystiikasta,
Marx ja Weber mullistivat käsityksemme sosiologiasta, Freud ja Jung (ja Reich?) mullistivat käsityksemme
psykologiasta, Blavatsky ja Steiner ja Crowley mullistivat käsityksemme okkultismista, Schopenhauer ja Hegel ja
Nietzsche ja Heidegger mullistivat käsityksemme filosofiasta. Kun toisaalta yhtäkään ulkonaisen poliittisen historian
tapahtumaa Blaken ei tiedetä koskaan ennustaneen oikein, päinvastoin kaikkien William Blaken teosten historiallinen
näyttämö on jyrkästi ankkuroitunut hänen omaan aikansa, 1700-1800-lukujen historiaan, ja toisaalta: kaukaiseen
menneisyyteen ja/tai määrittämättömään “jumalalkuhämärään”. Tulevan poliittisen historian ulkonaisien tapahtumien
tarkkaan ennustamiseen Blake itseasiassa tuskin koskaan pyrkikään. Kaikki tulevan ennakointi ja profetia Blaken
teoksissa liittyy siis puhtaasti hengenelämän ilmiöihin. Blaken tuotanto ja runous onkin juuri sisäisen maailman
profetiaa, ulkonaisesta sen sijaan hänellä ei ole juuri mitään sanottavaa (,vaikka totta kyllä, että hengenelämän ilmiöillä
on taipumus muokata ja vaikuttaa ihmiskunnan historiaan hyvin konkreettisella tavalla myös ‘ulkonaisestikin’, eikä
vain ‘sisällisesti’). Miten Blake onnistui ennalta käsin ‘näkemään’ nämä tulevat hengenelämän alueeseen kuuluvat
tapahtumat? Siinä tutkijoilla riittää kiisteltävää vielä pitkäksi aikaa. Tieto menneisyydestä tarkoittaa usein myös kykyä
ennakoida tulevaa. Ja William Blakella oli juuri tällaista tietoa. Kenties koko profeetan ja profetian määritelmä olisi
arvioitava uudelleen? Ainekset tällaiseen antaakin merkitsevästi juuri Blake itse marginaalimerkinnöissään
anglikaanisen piispa Richard Watsonin Apology of the Bible-teokseen:

Profeettoja sanan nykyisessä merkityksessä ei koskaan ollut. Joona ei ollut mikään profeetta, sillä
hänen Niniveä koskeva ennustuksensa ei toteutunut. Jokainen vilpitön ihminen on Profeetta. Hän
ilmaisee mielipiteensä sekä henkilökohtaisista että julkisista asioista. Näin: jos jatkatte Tuolla tapaa, on
tulos oleva Tuollainen. Hän ei koskaan sano, että niin ja niin on käyvä, teittepä mitä tahdotte. Profeetta
on Näkijä, eikä Mielivaltainen Diktaattori. On ihmisen vika, jos Jumala ei kykene tekemään hänelle
hyvää, sillä hän antaa sekä hyville että pahoille, mutta pahat torjuvat hänen lahjansa. (Blake 1993, 79-
80).

Risto Ahti (2001, 29) on kirjoittanut William Blaken arvoituksesta:

On onnekasta, jos on nähnyt nälkää, mutta ei niin paljon, että jää aliravituksi, on onnekasta, jos on ollut
köyhä, mutta ei niin paljon, että omistaminen olisi tullut tärkeimmäksi asiaksi. Ihminen on onnekas, jos
on saanut oppia ja taitoja, mutta ei niin paljon, että niistä olisi tullut itse päämäärä. Blake on köyhä,
nälkäinen, oppimaton kenties juuri oikealla tavalla, vahingoton sielu. Viaton.

Risto Ahdin kaunopuheisesta puolustuspuheesta ja lontoolaisrunoilijan itsensä painottamasta

vilpittömyyden asenteesta huolimatta oikeauskoisen kristityn ja oikeauskoisen kristillisen kirkon näkökulmasta William
Blake on kuitenkin edelleenkin epäilemättä ‘luciferinen kapinallinen’ ja ‘väärä profeetta’ ja hänen epiikkansa
omatekoisen “polyteistisen uskontonsa” gnostilainen eetos ja runoutensa heterodoksinen kristologia ovat epäilemättä
‘kerettiläisiä’ ja ‘harhaoppisia’. Tämän Risto Ahtikin (2001, 18) on valmis myöntämään:

165
 Olisi Järjetöntä sanoa, että revin ja poltin Blaken kirjoitusvalikoiman siksi, että minua kehotettiin
tekemään niin. Kamppailuni uskonnon ja taiteen välillä on sielullista etsausta. Luin Blakea ja runoilija
ja filosofi minussa vannoi, että Blake on oikeassa, mutta uskontoni huusi: Harhaoppia!

Luultavasti vakaumuksellinen toisinajattelija William Blake tiedosti myös itsekin varsin hyvin tämän
ilmeisen ja todellakin radikaalin hengellisen toiseutensa, mutta että tiettävästi tämä ei milloinkaan tuntunut häntä kovin
paljon harmittavan. Mikä lienee ollut Jumalan lopullinen kanta dilemmaan nimeltä William Blake, joka häilyi pimeyden
ja valkeuden valtakuntien rajamailla? Oliko hänen lopullinen osansa Jumalan silmissä Taivas vai Helvetti? Vai kenties
jossakin siltä väliltä? Kukin lukijoista muodostakoon näkemyksensä tästä aiheesta omista lähtökohdistaan käsin.

Oikean tiedon ja oikein tietämisen filosofinen ongelma on keskeinen gnostilaisuuden dilemmaa

pohdittaessa. Blake itse ilmaisi runoudessaan haluavansa olla tiedon puolella. Jerusalem – Emanation of the Giant
Albion-runoelmansa ”To the Christians”-jaksossa Blake kirjoittaa:

Minä huudan teidän puoleenne Jeesuksen nimessä! Mitä on ihmisen elämä muuta kuin taidetta ja
tiedettä? Onko se syötävää ja juotavaa? eikö ruumis ole enemmän kuin vaatteet? Mitä on katoavaisuus
muuta kuin kuolevaan ruumiiseen liittyvät ilmiöt? Mitä kuolemattomuus muuta kuin iankaikkisesti
elävään henkeen liittyvät ilmiöt? Mitä on taivaallinen ilo muuta kuin varttumista hengessä? Mitä
helvetin tuskat muuta kuin tietämättömyyttä, lihan himoa, laiskuutta ja hengen tuhoa? Vastatkaa näihin
kysymyksiin itseksenne ja häätäkää keskuudestanne ne, jotka yrittävät hyljeksiä taiteen ja tieteen
tekoja, jotka ainoastaan ovat evankeliumin tekoja. Eikö tämä ole ajatukselle selvää ja ilmeistä? Jos
laisinkaan kykenette ajattelemaan, voitteko olla sydämessänne julistamatta: Tiedossa työskenteleminen
on Jerusalemin rakentamista; ja tiedon halveksiminen on Jerusalemin ja sen rakentajien halveksumista.
Ja muistakaa: hän, joka pilkkaa toisen henkistä lahjaa nimittäen sitä ylpeydeksi ja itsekkyydeksi ja
synniksi, hän pilkkaa Jeesusta, jokaisen hengenlahjan antajaa; lahjojen, jotka tietämättömyyttä
rakastavien tekopyhien mielestä aina ovat syntejä; Mutta se, mikä julman ihmisen edessä on synti, ei
ole synti hyvän Jumalamme edessä. Ryhtyköön jokainen kristitty kykynsä mukaan avoimesti ja
julkisesti maailman nähden henkiseen toimintaan Jerusalemin rakentamiseksi. (Blake 1993, 124).

Tämä lienee tiedon ja tietämättömyyden välinen ero, taivaallisen ja maallisen Jerusalemin välinen ero:
Taivaallinen Jerusalem on Jumalan ilmestymisen luvattu kaupunki, mutta maallinen Jerusalem ristiinnaulitsee omat
profeettansa. Blake tahtoi uskoa taivaalliseen Jerusalemiin ja olla sen valtakunnan kansalainen, mutta onnistuiko hän
tässä? Luultavasti ainakin omasta mielestään Blake onnistui, - eikä hän ole tämän mielipiteensä kanssa suinkaan ainoa.

166
KIRJALLISUUS

-Abrams, M. H. 1975. Natural Supernaturalism: Tradition and Revolution in Romantic Literature. New York &
London: W. W. Norton & Company Ltd.
-Ackroyd, Peter 1999 (1995). Blake. London: Vintage, Random House.
-Ahti, Risto 2001. William Blake & Vimmainen Genius. Tampere: Sanasato Oy.
-Baker-Brian, Nicholas J. 2011. Manichaeism: An Ancient Faith Rediscovered. London & New York: T&T Clark.
-Bellin, Harvey F. & Darrell Ruhl (toim.).(1985). Blake and Swedenborg: Opposition is True Friendship: The Sources
of William Blake's Arts in the Writings of Emanuel Swedenborg. New York: The Swedenborg Foundation, Inc.
-Bentley Jr., G. E. 2001. Stanger from Paradise: A Biography of William Blake. Yale University Press.
-Birenbaum, Harvey 1992. Between Blake and Nietzsche: The Reality of Culture. Lewisburg: Bucknell University Press.
-Blake, William 1988 (1965). The Complete Poetry & Prose of William Blake. Edited by David V. Erdman.
Commentary by Harold Bloom. New York: Anchor Books.
-Blake, William 1993 (1956). Taivaan ja helvetin avioliitto - ja muuta proosaa. Suomennos ja johdanto Tuomas
Anhava. Hämeenlinna: Karisto Oy.
-Brinton, Howard H. 2010 (1930). The Mystic Will – Based on a Study on the Philosophy of Jacob Boehme. Kessinger
Publishing LLC.
-Bronowski, Jacob 2012 (1972). William Blake and the Age of Revolution. London: Faber and Faber Ltd.
-Churton, Tobias 2012. Aleister Crowley: The Biography: Spiritual Revolutionary, Romantic Explorer, Occult Master
and Spy. London: Watkins Publishing.
-Churton, Tobias 2015. Jerusalem! The Real Life of William Blake. London: Watkins Publishing.
-Clark, Madeline 1950. ”The Theosophy of William Blake”. The Theosophical Forum. October 1950.
https://www.theosociety.org/pasadena/forum/f28n10p608_the-theosophy-of-william-blake.htm (22.9. 2020).
-Cooke, Michael G. 1976. The Romantic Will. New Haven & London: Yale University Press.
-Couliano, Ioan P. 1992. The Tree of Gnosis: Gnostic Mythology from Early Christianity to Modern Nihilism (Alkuteos:
Les Gnoses Dualistes d’occident, 1990). Translated into English by Hillary S. Wieser and the author. New
York: Harper Collins.
-Crowley, Aleister 1998. “William Blake”. Teoksessa Aleister Crowley: The Revival of Magick and Other Essays
(Oriflamme 2), Hymenaeus Beta & Richard Kaczinsky (toim.). Tempe, Arizona: Ordo Templi Orientis,& New
Falcon Publications.
-Damon, S. Foster 1988 (1965). A Blake Dictionary: The Ideas and Symbols of William Blake. London and Hanover:
University Press of New England.
-Drower, E. S. 2002 (1937). The Mandaeans of Iran and Iraq – Their Cults, Customs, Magic Legends and Folklore.
Gorgias Press.
-Dunn, Allen 2019. ”The Spirits of Satire: Kant and Blake Read Emanuel Swedenborg”. Soundings: An
Interdisciplinary Journal. Vol. 102, No. 4 (2019), pp. 325-344. Penn State University Press.
https://doi.org/10.5325/soundings.102.4.0325 (3. 6. 2021).
-Dunderberg, Ismo & Antti Marjanen (toim.) 2001. Nag Hammadin kätketty viisaus: gnostilaisia ja muita
varhaiskristillisiä tekstejä. Helsinki: WSOY.
-Dunderberg, Ismo & Antti Marjanen 2006. Juudaksen evankeliumi. Helsinki: WSOY.
-Economides, Louise 2021. ”Blake, Heidegger, Buddhism, and Deep Ecology: A Fourfold Perspective on Humanity's
Relationship to Nature”. Romantic Circles.
https://romantic-circles.org/praxis/buddhism/economides/economides.html (3. 6. 2021).
-Feng, Gia-Fu & Jane English (toim.) 1985. Dao De Jing – Salaisuuksien tie. Laotsen elämänviisautta (Alkuteos:
道德經). Suomentanut Annikki Arponen. Helsinki, Porvoo & Juva: Werner Söderström Osakeyhtiö.
-Filoramo, Giovanni 1992. A History of Gnosticism. (Alkuteos: L’attesa della fine. Storia della gnosi, 1983). Translated
by Anthony Alcock. Blackwell Publishers.
-Franzmann, Majella 2003. Jesus in the Manichean Writings. London & New York: T&T Clark Ltd.

167
-Franzmann, Majella 2004. Jesus in the Nag Hammadi Writings. London & New York: T&T Clark Ltd.
-Gardner, I. M. F 1983. Manichaean Christology: The Historical Jesus and the Suffering Jesus, with Particular
Reference to Western Texts (i.e. Texts from a Christian Environment), and Illustrated by Comparison with
Marcionism and Other Related Movements. University of Manchester.
-Gay, Peter 2004. Freud - Elämäkerta. Suom. Mirja Rutanen ja Anna Rutanen. Helsingissä: Otava.
-Hegel, G. W. F. 1892-1896. Lectures on the History of Philosophy (Alkuteos: Vorlesungen über die Geschichte der
Philosophie, 1805-1806). Translated by E.S. Haldane. Marxists Internet Archive.
https://www.marxists.org/reference/archive/hegel/works/hp/hpboehme.htm (24.9. 2018).

-Herrero de Jáuregui, Miguel 2010. Orphism and Christianity in Late Antiquity. De Gruyter.
-Hobsbawm, Eric 1991 (1962). The Age of Revolution: Europe 1789-1848. Cardinal.
-Huxley, Aldous 1945. The Perennial Philosophy. Harper & Brothers.
-Jonas, Hans 2005 (1958). The Gnostic Religion: The Message of the Alien God & the Beginnings of Christianity.
Beacon Press. Boston, Massachusetts.
-Kennard, James 2015. Nietzsche on “Self-Overcoming”. Personality Type in Depth (July 2015).
https://typeindepth.com/2015/07/nietzsche-on-self-overcoming/ (3. 6. 2021).
-Krohn, Sven 1993. Valkoinen aukko: Tieto, usko ja filosofia. Prometheus. Oulu: Pohjoinen.
-Kuula, Kari, Martti Nissinen & Wille Riekkinen 2008. Johdatus Raamattuun. Helsinki: Kirjapaja.
-Gardner, Iain & Samuel N. C. Lieu (toim.) 2004. Manichaean Texts from the Roman Empire. Cambridge: Cambridge
University Press.
-Lindsay, Jack 1978. William Blake: His Life and Work. Constable.
-Lupieri, Edmondo 2001. Mandeans: The Last Gnostics (Alkuteos: I mandei: Gli ultimi gnostici, 1993). Translated by
Charles Hindley. Wm. B. Eerdmans Publishing Co.
-Lussier, Mark S. 2000. ”Blake’s Deep Ecology, or the Ethos of Otherness”. Teoksessa Mark S. Lussier: Romantic
Dynamics - The Poetics of Physicality. Palgrave Macmillan, 47-63.
-Magee, Glenn 2008 (2001). Hegel and the Hermetic Tradition. Cornell University Press.
-Marjanen, Antti 1996. The Woman Jesus Loved: Mary Magdalene in the Nag Hammadi Library and Related
Documents (Nag Hammadi and Manichaean Studies, 40) (Philosophia Antiqua,). Leiden: Brill.
-Marjanen, Antti (suom.) 2001. ”Pietarin ilmestys”. Teoksessa Nag Hammadin kätketty viisaus – gnostilaisia ja muita
varhaiskristillisiä tekstejä, Ismo Dunderberg & Antti Marjanen (toim.). WSOY, 267-278.
-Maung, Ba-Han 1924. William Blake: His Mysticism. Ph. D. Thesis. Bordeaux.
-Meyer, Marvin 2003. ”Gnosticism, Gnostics and the Gnostic Bible”. Teoksessa: The Gnostic Bible: Gnostic Texts of
Mystical Wisdom from the Ancient and Medieval Worlds, Willis Barnstone & Marvin Meyer (toim.). Boston &
London: Shambhala.
-Monteith, Ken 2012. Yeats and Theosophy. New York: Routledge.
-Muratori, Cecilia 2016. The First German Philosopher - The Mysticism of Jakob Böhme as Interpreted by Hegel
(Alkuteos: ‘Il primo filosofo tedesco’. Il misticismo di Jakob Böhme nell’interpretazione hegeliana, 2012).
Translated from Italian by Richard Dixon and Raphaëlle Burns. Springer.
-O'Gorman, Marcel 2021. ”The Fourfold Visions of William Blake and Martin Heidegger”. Romantic Circles.
https://romantic-circles.org/praxis/designsonblake/ogorman/ogorman.html (3. 6. 2021).
-Oldmeadow, Harry 2007. ”Tradition and the False Prophets of Modernity: Darwin, Marx, Freud & Nietzsche”.
https://www.academia.edu/9974968/
Tradition_and_the_False_Prophets_of_Modernity_Darwin_Marx_Freud_and_Nietzsche (18.3. 2022).
-Pagels, Elaine 2006. Gnostilaiset evankeliumit (Alkuteos: The Gnostic Gospels, 1979). Suomentanut Outi Lehtipuu.
Helsinki: Art House.
-Punter, David 1982. Blake, Hegel and Dialectic. Amsterdam: Elementa 26. Rudopi.
-Pyhä Raamatttu 1933/1938. XI/XII yleisen Kirkolliskokouksen vuonna 1933/1938 käyttöön ottama suomennos.
Helsinki & Turku: Suomen pipliaseura. Raamattu.uskonkirjat.net.
https://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/ biblesite.Bible (23.9. 2018).

168
-Quispel, Gilles 1975. ”Faust: Symbol of Western Man”. Teoksessa Gilles Quispel: Gnostic Studies. Vol. II. Uitgaven
van het Nederlands Historisch-Archaeologisch Instituut de Istanbul, 34. Istanbul: Nederlands Historisch-
Archaeologisch Instituut in het Nabije Oosten, 288-307.
-Rasimus, Tuomas 2009. Paradise Reconsidered in Gnostic Mythmaking: Rethinking Sethianism in Light of the Ophite
Evidence. Leiden: Brill.
-Reich, Wilhelm 1982 (1973). Fasismin massapsykologia (Alkuteos: Die Massenpsychologie des Faschismus, 1933).
Suom. Erkki Puranen, Riitta Heikkilä ja Merja Tilanterä. Otava.
-Rosemont, Franklin 2019. "Karl Marx and the Iroquois”. Peculiar Mormyrid (10/2019), 3-4.
https://peculiarmormyrid.com/wp-content/uploads/2019/10/franklin-rosemont-karl-marx-and-the-iroquois.pdf
(7.3 2021).
-Rudolph, Kurt 1998. Gnosis: The Nature & History of Gnosticism (Alkuteos: Die Gnosis: Wesen und Geschichte einer
spätantiken Religion, 1980). Translated by Robert MacLachlan Wilson. Edinburgh: T&T Clark.
-Russell, Bertrand 1999 (1948). Länsimaisen filosofian historia - Osa 2: Uuden ajan filosofia (Alkuteos: History of
Western Philosophy, And Its Connection with Political and Social Circumstances from the Earliest Times to the
Present Day, 1945) . Suomentanut J. A. Hollo. Porvoo, Helsinki & Juva: WSOY.
-Scholem, Gershom 1996 (1965). ”Religious Authority and Mysticism”. Teoksessa Gershom Scholem: On the
Kabbalah and Its Symbolism. Translated by Ralph Manheim; Foreword by Bernard McGinn. New York:
Schocken, 5-31.
-Schulz, Joachim J. 1978. Blake and Novalis: A Comparison of Romanticism’s High Arguments. Frankfurt am Main,
Bern, Las Vegas: Peter Lang.
-Segal, Robert A. (toim.) (1992). The Gnostic Jung. Princeton University Press: Princeton, New Jersey.
-Singer, June 2000. Blake, Jung and the Collective Unconscious: The Conflict between Reason and Imagination.
Nicholas-Hays, Inc.
-Smith, Oliver 2014. “Russian Boehme”. Teoksessa: An Introduction to Jacob Boehme – Four Hundred Years of
Thought and Reception, Ariel Hessayon & Sarah Apetrei (toim.). New York: Routledge, 196-223.
-Steiner, Rudolf 2002. Spiritualism, Madame Blavatsky and Theosophy: An Eyewitness View of Occult History. Edited
by Christopher Bamford. SteinerBooks.
-Sung, Mei-Ying 2012. ”Blake and Surrealism”. Teoksessa Steve Clark & Tristanne Connolly& Jason Whittaker
(toim.), Blake 2.0: William Blake in Twentieth-Century Art, Music and Culture. Palgrave Macmillan, 102-119.
-Taylor, Charles 2012 (1975). Hegel. Cambridge: Cambridge University Press.
-Thompson, E. P. 1984 (1963). The Making of the English Working Class (1963). Penguin Books.
-Spengler, Oswald 2002 (1961). Länsimaiden perikato: Maailmanhistorian morfologian ääriviivoja. Lyhennetty laitos.
(Alkuteos: Der Untergang des Abendlandes. Umrisse einer Morphologie der Weltgeschichte, 1918, 1922).
Suomentanut Yrjö Massa. 5. painos. Tammen klassikkopokkarit. Helsinki: Tammi.
-Sung, Mei-Ying 2012. ”Blake and Surrealism”. Teoksessa Blake 2.0: William Blake in Twentieth-Century Art, Music
and Culture, Steve Clark & Tristanne Connolly & Jason Whittaker (toim.). Palgrave Macmillan, 102-119.
-Versluis, Arthur 2006. The New Inquisitions: Heretic-Hunting and the Intellectual Origins of Modern Totalitarism.
Oxford University Press.
-Voegelin, Eric 2005 (1968). Science, Gnosticism and Politics (Alkuteos: Wissenschaft, Politik und Gnosis, 1959).
Translated by William J. Fitzpatrick. Introduction by Ellis Sandoz. Wilmington, Delaware: ISI Books.
-Walsh, David 1984.”The Historical Dialectic of Spirit - Jacob Boehme's Influence on Hegel”. Teoksessa History and
System - Hegel's Philosophy of History, Robert Perkins (toim.). SUNY Press, 1984, 15-35.
-Weber, Max 1990. Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki (Alkuteos: Die protestantische Ethik und der Geist des
Kapitalismus, 1904) . Suom. Timo Kyntäjä. Porvoo & Helsinki: WSOY.

169