Kaamosmurhat PDF

******ebook converter DEMO Watermarks*******

LARS PETTERSSON
Kaamosmurhat
Ruotsin kielestä suomentanut Jänis Louhivuori

Ruotsinkielinen alkuperäisteos:
Mörkertid
© Lars Pettersson, 2016
Alkuperäinen kustantaja Ordfront Förlag
Suomenkielinen laitos:
© Minerva Kustannus Oy, 2017
www.minervakustannus.fi
Suomennos: Jänis Louhivuori

Kansi ja taitto: Taittopalvelu Yliveto Oy
Kannen kuva: Vastavalo
Sähkökirjan taitto: Tero Salmén
ISBN 978-952-312-540-7
Teoksen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan

yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvaus- ja
rangaistusvastuun uhalla kielletty.

Kaikki, jotka tuntevat tämän maailmankolkan napapiirin pohjoispuolella,
huomaavat heti, että paikoilla ja paikkakunnilla on oikeat nimensä. Joissakin
tapauksissa olen saattanut siirtää taloa, katua tai tietä, jotta lukijan olisi
helpompi pysyä mukana. Etäisyydet ovat pitkiä, ja täytyy olla
kärsivällisyyttä, hyvä äänikirja tai kehittynyt mielikuvitus, kun matkustaa
näillä seuduilla. Siksi kaikki tässä kertomuksessa kuvatut henkilöt ja
tapahtumat ovat mielikuvitukseni tuotetta, eikä heillä ole mitään kytköstä
todellisuuteen. Jos joku arvelee tunnistavansa jonkun henkilön tai
tapahtuman, se on vain pelkkää sattumaa. Kirjailija

1
VALKOINEN LAINEHTIVA SEINÄMÄ. Valtava silmittömästi piiskaava lumiaalto

viskasi moottorikelkan valon välkkyvinä sirpaleina takaisin hänen
kasvoilleen. Nils Mattis näki eteensä tuskin metriä. Ei ollut mitään
mahdollisuutta nähdä, missä hän oli, mutta hän tunsi ajautuneensa pois
reitiltä. Kelkka pyrki kallistumaan alaspäin, minkä täytyi johtua tunturipuron
uomasta. Hän laskeskeli, että sen pitäisi olla hänen oikealla puolellaan.
Hän pysähtyi, nousi kelkasta ja kääntyi poispäin tuulesta. Otsalampun valo
porautui pari metriä lumimyräkkään. Hento sininen valojuova hukkui pyryyn
antamatta mitään viitettä, missä hän oli tai mihin suuntaan hänen pitäisi
jatkaa. Kasvoja piiskaava lumi oli jähmettynyt jääksi karvalakin reunoille ja
hiersi poskia. Jääpuikot törröttivät kulmakarvoista.
Hän yritti ajaa eteenpäin löytääkseen suojaa, mutta reki hangoitteli vastaan,
kallisti moottorikelkkaa väkisin oikealle. Hänen oli seisottava vasemman
astinlaudan päällä estääkseen kelkkaa keikkumasta. Pakkohan tämän oli olla
tunturipuron uoma?
Kelkkareitti oli jäänyt hänen taakseen, ja hän ajoi nyt kivistä viettävää
puronpenkkaa näkemättä lainkaan eteensä. Kivi raapaisi kelkan pohjaa. Oli
mahdotonta jatkaa.
Tuuli riuhtoi pressua, kun hän löysäsi köyttä, jolla lasti oli sidottu rekeen.
Hän tunnusteli paloiteltua lihaa ja yritti vetää esiin nahan, jonka pitäisi olla
reen etureunassa. Raaka nahka oli jo ehtinyt jäätyä, se oli jäykkää ja vaikeasti
käsiteltävää, kun hän kiskoi sitä näkyviin. Hänen oli mentävä polvilleen
moottorikelkan tuulensuojan puolelle ja koetettava pehmittää nahkaa, jotta
saisi siitä suojan lunta ja myrskyä vastaan.
Hän oli ajanut passipaikalle aivan liian aikaisin aamulla. Kännykän kello
oli hämännyt häntä. Kun hän ajoi Suomen puolella, se vaihtui automaattisesti
Suomen aikaan. Mutta kun hän ajoi Könkämäenon yli Ruotsin puolelle, aika
ei vaihtunutkaan takaisin. Karesuvannon linkkimastossa ei ollut sellaista
toimintaa.

Hän oli saanut maata ahtaassa kalliohalkeamassa yhden ylimääräisen
tunnin. Tosin ilma ei ollut kovin kylmä, vain pari astetta pakkasella, ja
hänellä oli makuupussin alla koivunoksia ja kapinen porontalja. Taivas oli
melkein kokonaan mustan pilven peitossa. Vain kapea vaaleanpunainen rantu
paljasti auringon sijainnin horisontin takana. Hän kävi selälleen makaamaan
ja katseli taivasta. Pian tulisi lunta, eikä aikaa ollut paljon. Kaiken pitäisi
sujua nappiin, jos he aikoivat ehtiä tielle ennen kuin pimeys ja lumisade
estäisivät heidän kulkunsa. Keskipäivällä olisi pari tuntia valoisaa. Nils
Mattis tunnusteli patruunoita takintaskun pohjalla: kolme kokovaippaluotia.
Aluksi. Jos jokin menisi vikaan, hän joutuisi turvautumaan lyijykärkisiin.
Hän tiesi kyllä, että kokovaippaluodit olivat Ruotsissa kiellettyjä, liian
epävarmoja. Vaara saaliin paosta haavoittuneena oli liian suuri. Toisaalta
hänen metsästysretkensä oli muutenkin kielletty. Saamekylä oli jo ampunut
oman kiintiönsä enemmän kuin täyteen tällä alueella.
Joku naapurikylän ukoista oli huomannut, että suuri hirvisonni oli tälläkin
kerralla selviytynyt hengissä. Sillä oli erikoinen kyky pysytellä piilossa
metsästysaikaan. Heikka oli soittanut Nils Mattisille ja kertonut, että he olivat
myyneet vielä kaatamattoman hirven yhdelle etelän kapakanpitäjistä.
Vaatimuksena oli, ettei lihassa olisi lyijyä. Ostaja oli tietysti jokin
ympäristötietoinen hienohelmaravintola, jossa oltiin tarkkoja lihasta. Ei
myrkkyjä. Yksi toinen oli väittänyt, että lihat menisivät kokkimaajoukkueen
käyttöön. Mutta se oli todennäköisesti paskapuhetta, jonka tarkoituksena oli
vain tehdä hommasta entistä kiinnostavampaa.
Heikka oli kysynyt, voisiko hän ampua, muut kyllä auttaisivat paloittelussa
ja lihan kuljettamisessa tielle. Nils Mattis oli sanonut, että tunsi hirven
liikkeet ja homma täytyisi hoitaa ennen kuin kaksi saamekylää
kokoontuisivat erotukseen Pulsujärven aitaukselle. Tänä vuonna erotus
tapahtuisi myöhässä, sillä koko syksynä oli tullut niin vähän lunta, että poroja
oli voitu pitää tavallista pidempään syyslaitumilla. Mutta nyt erotus tehtäisiin
luultavasti ensi viikolla. Paikalla olisi helikoptereita, ja teurastuspaikalta
täytyisi saada kaikki jäljet pois, jotta niitä ei voisi havaita ilmasta käsin. Olisi
parasta, jos Nils Mattis voisi hoitaa asian tällä viikolla.
He olivat suunnitelleet yhdessä kuljetuksen ja yrittäneet miettiä, miten
paloittelu olisi viisainta järjestää. Aurinko jaksaisi tietysti kiskoutua
horisontin ylle vielä muutamana päivänä näin marraskuun lopulla, mutta
päivät olivat lyhyitä. Jos oli pilvistä ja harmaata, hämärä lankesi jo yhden
kieppeillä. Heillä olisi pari hassua tuntia suolistamiseen, nylkemiseen ja
ruhon paloitteluun. Se oli melkein kuin sotilastehtävä. Kommandoisku.
Kaikki täytyi suunnitella yksityiskohtia myöten, jotta homma toimisi.
Kaikkien täytyisi tietää oma tehtävänsä.
Ongelmana oli vain, että Nils Mattis tunsi nämä äijät. Ei voinut olla täysin
varma, että kaikki sujuisi yhtä mutkattomasti kuin he olivat luvanneet. Hän
tiesi, että ukot yöpyisivät jossakin poromiesten mökissä ylhäällä Rostujärven
suunnalla ja tulisivat alas heti kun hän ilmoittaisi ampuneensa hirven. Mutta
hän ei voinut tuudittautua siihen uskoon, että miehet eivät innostuisi illalla
juhlimaan mökissä. Silloin he saattaisivat hyvinkin tulla myöhässä, ja sitten
hän odottelisi seuranaan viisisataa kiloa hirvenlihaa ja jäisi kenties
verekseltään kiinni teurastuspaikalta. Hän oli miettinyt, mitä kaikkea voisi
tapahtua. Jos miehet eivät tulisi valoisaan aikaan, hänen täytyisi häipyä ja
päästä nopeinta mahdollista reittiä Karesuvannon tielle. Hän ei voisi ottaa sitä
riskiä, että hänet löydettäisiin ammutun hirven luota.
Vaaleanpunainen rantu taivaalla hajosi ohuiksi vaaleanpunaisiksi
höytyviksi. Musta pilvirintama työntyi hitaasti etelästä eteenpäin jättäen
horisonttiin rikinkeltaisen vanan. Tiedossa oli lunta, luultavasti lumimyrsky.
Jahti olisi vielä mahdollista perua. Hän näki huurteen peittämät vaivaiskoivut
hiipivässä hämärässä suon toisella puolella. Hiljainen tuulenvire puhalsi
kevyttä hilettä aamun harmaaseen valoon. Hirvi saapui valon mukana. Se
rapisteli laskupuron jäisessä sammalessa, jossa vesi juoksi kapeana norona
ohuen lumivaipan keskellä. Ensin näkyivät vaaleanharmaat jalat. Lähes musta
ruumis peittyi ympäröivään pimeyteen. Nils Mattis latasi vaipalliset patruunat
kivääriin ja jäi odottamaan, miten pitkälle valtavan kokoinen uroshirvi etenisi
suolla. Heidän välimatkansa oli tuskin kolmeakymmentä metriä, kun hirvi
pysähtyi ja katsoi ympärilleen.
Märän turkin pistävä haju ja se, mille Nils Mattisilla ei ollut nimeä.
Tietynlainen sähkölataus, jännitys, joka levisi koko ruumiiseen ja nostatti
suuhun karvaan maun. Lasertähtäimen punainen piste haki paikkaa tummasta
hahmosta. Hän pystyi nipin napin erottamaan suolla kulkevan hirven
katseellaan. Jos se etenisi liian kauas tai lähtisi juoksemaan väärään suuntaan,
heidän olisi vaikea saada se kiinteälle maalle käsiteltäväksi. Nils Mattis haki
rinnasta oikeaa kohtaa. Hirvi siirtyi pari askelta kauemmas rahisevassa
sammalikossa.
Nils ampui kaksi nopeaa laukausta. Jätti kolmannen patruunan odottamaan.
Hirvi nytkähti ensimmäisestä laukauksesta, toisesta se syöksähti eteenpäin ja
alkoi juosta suon ulkoreunaa umpeen jäätyneen puron suistolle. Kun se koetti
nousta kiinteälle maalle, sen takajalat taittuivat alta ja etujalat kourivat otetta
puron jyrkästä penkasta. Sorkat upposivat lumeen, ja se riuhtaisi itsensä
viimeisillä voimillaan kinokseen ja kellahti siihen kyljelleen jalat sätkien.
Nils Mattis juoksi muutaman askelen puron suuntaan, kompastui lumessa
ja joutui ryömimään eteenpäin päästäkseen lähemmäs. Hirvi kuolasi veristä
vaahtoa. Se huohotti ja yritti kääntää päätään. Nils Mattis latasi aseeseen
yhden lyijyluodin ja ampui hirveä päähän. Kukaan ei huomaisi lyijyn jälkiä.
Kaikki oli toistaiseksi sujunut suunnitelmien mukaan. Kun hän soitti
apujoukoille, ne olivat jo matkalla kelkkoineen ja rekineen. He olivat ottaneet
mukaan jonkinlaisen vinssin, jonka avulla he saisivat kiskottua nahan pois.
Nils Mattisin oli silti odotettava yli tunti ennen kuin miehet saapuivat. He
olivat törmänneet naarashirveen ja edellisvuotiseen vasaan eivätkä olleet
malttaneet jättää niitä rauhaan. Nyt kaksi miehistä oli käsittelemässä
odottamatonta lihaerää, ja vain yksi heistä auttaisi Nils Mattisia hirvisonnin
kanssa. He tarvitsisivat toisenkin reen, ja isänsä mukana tullut nuori poika
lähetettiin kelkalla hakemaan sitä erotuspaikalta. Kaikki oli toisin sanoen
menossa päin helvettiä. He eivät ehtisi millään paloitella kolmea hirveä ja
kuljettaa lihoja tielle valoisaan aikaan.
He eivät saaneet nostettua hirvisonnia suosta vaan kiskoivat lopulta suolet
ja mahalaukun pois seisten vielä jäätymättömässä purossa. He leikkasivat
nahan jaloista, saivat käännettyä hirven ruhon moottorikelkan ja
puunrankojen avulla ja onnistuivat nylkemään nahan miesten mainostamalla
vinssillä.
Nils Mattis oli läpimärkä hiestä ja suovedestä, kun alkoi taas hämärtyä.
Valtava valkoinen hirvenruho lojui suossa kuin outo veistos. Hirvilehmän ja
vasan ampuneet miehet poikkesivat teurastuspaikalla ja antoivat heille valoa
moottorikelkasta, kun he paloittelivat ruhoa. Poika palasi toisen reen kanssa,
ja he raahasivat lihat yhdessä pressujen päälle ja lastasivat ne rekeen.
Nils Mattis jäi paikalle viimeisenä ja yritti siivota teurastuksen jälkiä. Hän
polki suolet ja mahalaukun suohon ja peitti ne lumella, jotta korpit eivät
löytäisi niitä ja paljastaisi salametsästyspaikkaa.
Alkoi sataa hiljalleen lähes huomaamatonta lunta, kun Nils Mattis yritti
moottorikelkan avulla painaa sisälmyksiä syvemmälle suohon. Muilla oli
parin tunnin etumatka, ja heidän pitäisi ehtiä Karesuvannon tielle ja sovitulle
lastauspaikalle ennen kuin myrsky pysäyttäisi heidät.
Vasta kun länsituuli alkoi ryskyä matalassa koivikossa ja viskellä huurretta
ilmaan, Nils Mattis käsitti, ettei pääsisi lastauspaikalle. Hän eksyi reitiltä, reki
ylipainavine kuormineen kallistui puron uomaan, ja valkoinen lumihelvetti
raivosi hänen yllään. Hänen täytyi odottaa sään selkenemistä.
Myrsky lakkasi vasta illalla kymmenen maissa yhtä nopeasti kuin oli
alkanutkin. Tuuli ujelsi vielä koivunvarvuissa, mutta lumiseinämä kaikkosi
Nils Mattisin ympäriltä, ja hän näki äkkiä pari tähteä mustalla taivaalla,
ohuita neulanpistoja mustassa loputtomuudessa. Hän änkesi jäykän
hirventaljan alta ja potki lunta tieltä saadakseen kelkan ja reen raskaine
lasteineen esiin.
Kesti yli puoli tuntia ennen kuin hän löysi takaisin kelkkareitille ja pystyi
hahmottamaan, missä oli. Toivottavasti teurastuspaikan päälle oli satanut
lumikinos, jotta korpit eivät huomaisi suolia ja sisälmyksiä, joita hän ei ollut
onnistunut polkemaan suohon. Kaita kuunsirppi seurasi häntä pitkin polkua
paikkaan, jonne hän jättäisi lastinsa.
Hän pysähtyi suojakopin luona.

Kun Ruotsin ohjusten laukaisukeskusta Esrangea oltiin rakentamassa,
pystytettiin myös koppeja, joihin poronhoitajat voisivat vetäytyä suojaan
laukaisujen ajaksi. Vitsailtiin, että joku voisi saada ohjuksesta päähänsä tai
ainakin osia siitä. Suojakoppeja käytettiin harvoin. Porot olivat yleensä
muilla laidunmailla ohjusten laukaisuaikaan. Nils Mattis ei ollut syönyt
mitään aamupäivän jälkeen, joten hän pysähtyi suojakopin eteen ja kaivoi
kelkan tarvikepakkauksesta palan kuivattua lihaa. Hän kokeili soittaa
lastauspaikalle, mutta kännykässä ei ollut akkua.
Ovi avautui yllättävän helposti. Vastaan tulvahti suljetun ilman,
painekyllästetyn puun, tervan ja kosteuden lemahdus. Otsalampun valo
pyyhkäisi aaltoilevaa peltikattoa ja kosteuden laikuttamia betoniseiniä. Hän
istahti seinään kiinnitetylle penkille, laski kuivalihan käsistään ja pehmitteli
haalaria saadakseen puukon esiin. Sininen valojuova pyyhki huonetta ja
pysähtyi pieneen pinoon päätyseinällä. Hän oli luullut sitä haloiksi. Mutta
miksi täällä olisi halkoja? Eihän täällä ollut kamiinaa eikä mitään muutakaan,
mihin saisi tulen.
Se ei ollut halkopino. Otsalampun valossa näytti siltä kuin matalan pinon
päällimmäisenä lepäisi pää. Ihmisen pää. Ajatus patsaasta, jonkinlaisesta
taideteoksesta, välähti Nils Mattisin mielessä kuin pysäytyskuva. Hän nousi
pystyyn ja meni seinän luo, laskeutui polvilleen ja katsoi tarkemmin
muodostelmaa, johon ruumiinosat oli kasattu halkojen tapaan.
Se ei ollut patsas vaan palasiksi pilkottu ihminen. Käsivarret ja jalat oli
sahattu kamiinanhalkojen pituisiksi, noin 35-senttisiksi. Ne oli kasattu
huolellisesti rintakehältä näyttävän osan päälle, ja pää oli asetettu pinon
päällimmäiseksi.

2
HARMAA PIKKUPALLO. Vilkas energinen kerä. Pieni muutaman viikon ikäinen

hirvikoiranpentu täynnä pursuilevaa ja välitöntä tahdonvoimaa. Anna ja Jussi
katsoivat pentua, joka loikkasi moottorikelkan ahkiosta ja vilisti pensaikkoon.
Varpusparvi pyrähti ilmaan sirkuttavana pilvenä jääden kiusoitellen
kaartelemaan pikkukoiran ylle, joka ei vielä kunnolla käsittänyt, miksi joku
osasi lentää ja toinen taas ei.
”Sigge! Tänne, Sigge!”
He olivat hakeneet pennun edellisellä viikolla, eikä se tuntunut vielä
osaavan yhdistää nimeä itseensä. Ainakaan se ei reagoinut, kun he kutsuivat
sitä. Jussi kapusi kelkkaan Annan eteen. Hän tarttui ohjaustankoon ja katsoi
Annaa hymyillen etsien tältä vahvistusta, että piti käsiään oikein.
Elokuussa kolme vuotta täyttänyt poika merkitsi Annalle lopullista ja
kiistatonta varmuutta siitä, missä hänen kotinsa oli. Hän oli lopettanut
kiertolaisen elämän ja päättänyt jäädä asumaan Koutokeinoon.
Hän oli ottanut oman äitinsä paikan perheessä. Se tarkoitti, että hän oli
hyväksynyt roolinsa poroelinkeinoa harjoittavan suvun koossapitävänä
voimana.
Kun Jussi oli syntynyt, Anna oli päättänyt lopettaa työmatkareissaamisen
ja puolella sydämellä hoitamansa juristin ja syyttäjän uransa. Hän oli
käsittänyt, ettei elämä voisi jatkua samanlaisena kuin ennen.
Isoäidin kuolemasta oli neljä vuotta, eikä se ollut muuttanut vain Annan
elämää. Koko perhe oli joutunut miettimään, miten he järjestäisivät elämänsä
uudessa tilanteessa. Nils Mattis olisi ollut luonnollinen tilanjatkaja, mutta hän
ei ollut naimisissa eikä selviytyisi sekä työn käytännöllisestä että sen
vaatimasta hallinnollisesta puolesta. Einar, joka oli naimisissa Annan tädin
Sara Maritin kanssa, oli taas kovan työn ja reumatismin kuluttama ja toiminut
kaiken aikaa Annaa vastaan. Vastustus ei ehkä kohdistunut niinkään Annaan
kuin tämän edesmenneeseen äitiin Anne Marjaan, joka oli aikoinaan jättänyt
perheensä ja muuttanut etelään. Einar oli pitänyt sitä petoksena, sillä hän ja

Sara Marit olivat jääneet yksin raatamaan ja kantamaan vastuuta perheen
porotokasta.
Suvun naiset olivat lyöttäytyneet yhteen ja asettaneet poronhoidon
jatkumisen ehdoksi sen, että Annasta tulisi täysivaltainen jäsen ja hän ottaisi
isoäidin roolin siidassa, poroja omistavassa perheyrityksessä. Anna oli
hyväksynyt ehdot tietäen, että se merkitsisi täysin toisenlaista elämää. Ei
kiinteitä tuloja. Ei muita etuuksia kuin raitis ilma ja kauniit maisemat. Elämää
marginaalissa sään ja tuulen ja ennakoimattomien tapahtumien puristuksissa.
Hän oli pari kertaa katunut päätöstään, tuntenut itsensä hylätyksi ja
eristyneeksi ilman, että hänellä olisi ollut kunnon otetta todellisuudesta, johon
hänet oli niin äkillisesti sysätty. Toimiessaan vielä syyttäjän toimessa hänellä
oli ollut sentään jonkinlainen kytkös omaan koulutukseensa ja juristien
yhteiseen ammattialaan. Oli ollut yhteys teorian ja käytännön välillä, mitä
hän ei ollut koskaan aiemmin tullut edes ajatelleeksi. Että se oli ollut osa
hänen persoonaansa. Nyt hänestä tuntui kuin hän olisi jättänyt selkeästi
määritellyn arvomaailman taakseen ja heittäytynyt keskelle käytäntöä teorian
linkuttaessa perässä.
Eikä kyse ollut vain siitä, vaan hän oli tavallaan valinnut
näkymättömyyden. Kaikki kontaktit, joita hän oli aikoinaan luullut tärkeiksi
urallaan, olivat kadonneet parissa kuukaudessa. Opiskelutoverit, opettajat,
aiemmat kollegat, kenestäkään ei kuulunut enää pihahdustakaan. Toisaalta
hänkään ei ottanut yhteyttä kehenkään. Se kuului toiseen elämään. Elämään
jossain siellä, minkä hän oli päättänyt jättää taakseen tai ainakin syrjään
nykyisestä elämästään. Hän tiesi toki, että se oli yhä siellä. Että kaikki jatkui
entiseen malliin.
Jussi kiipesi alas kelkasta ja kompasteli lumessa kohti koiranpentua, joka
tunki päätään lumikinoksiin sillan luona.
He olivat ajaneet sinne katsomaan, oliko tie suljettu. Poropoliisi oli saanut
viranomaiset sulkemaan laidunmaille johtavat polut ja tiet. Aiempina vuosina
juuri tähän aikaan vuodesta oli tapahtunut toistuvia porovarkauksia. Teiden
sulkemisella yritettiin panna stoppi laittomuuksille, mutta se ärsytti niitä,
joilla ei ollut poroja tunturissa. Syntyi ongelmia, kun ihmiset halusivat
kuljettaa halkoja tai rakennustarvikkeita mökeilleen tai jahtimajoille. Suljetut
tiet aiheuttivat riitoja ja eripuraa. Poronhoitajat saivat ylimääräisiä etuja.
Väitettiin, että heidän tarpeensa ajoivat muiden edelle. Poropoliisin uusi johto
kuunteli liikaa valituksia porovarkauksista ja siitä, miten ajoneuvot häiritsivät
porojen lisääntymisaikaa.
Jussi kieriskeli pennun kanssa lumihangessa. Poika oli kaiketi suurin
muutos Annan elämässä. Hän oli mullistanut aivan kaiken. Hän oli muuttanut
myös Annan arvomaailmaa. Mikä oli tärkeää ja mikä ei. Jussi oli jo
vastasyntyneenä luonut uudet ehdot sille, miten Annan pitäisi elää elämäänsä.
Millaisena hän koki itsensä. Hän ei ollut varautunut niin täydelliseen
murrokseen, ja heidän ensimmäinen yhteinen vuotensa oli ollut sirpaleinen ja
kaikkea muuta kuin täydellinen.
Anna oli ollut etukäteen vakuuttunut siitä, että huolehtisi lapsesta yksin.
Hän ei halunnut jakaa kokemusta kenenkään kanssa. Jussi oli hänen lapsensa,
ja Jon Arne Kristiansen saisi painua Trondheimiin opintojensa pariin. He
olivat tavanneet, kun mies oli työskennellyt Koutokeinossa vasta
valmistuneena poliisina. Poliisiksi kouluttautuminen oli ollut hänelle lähinnä
käytännöllinen peiterooli, jonka varjolla hän saattoi treenata hiihtoa
huipputasolla. Mutta hänen palkalliseksi treeniajaksi luulemansa työ olikin
asettanut hänelle liian suuria vaatimuksia. Hän ei osannut saamen kieltä eikä
pystynyt pitämään kunnolla puoliaan, ei koskaan oikein ymmärtänyt, mitä
häneltä odotettiin.
Parin vuoden kuluttua hän käsitti, ettei hänestä tulisi koskaan hyvää
poliisia eikä liioin oikeasti menestyvää hiihtäjää. Hän oli päättänyt lähteä
opiskelemaan urheilulääketiedettä etelään, Trondheimiin. Hänen ja Annan
suhde kitkutteli eteenpäin. Välissä oli pitkiä taukoja, jolloin he eivät
tavanneet lainkaan. Heidän välillään oli silti jotain, mitä he eivät täysin
ymmärtäneet mutta mikä nousi pintaan aina heidän tavatessaan. He eivät
uskaltaneet nimetä sitä, saati selittää sitä itselleen tai toisilleen. Jussin
syntymä ei ollut millään tavalla suunniteltu juttu, mutta he eivät olleet
yllättyneet siitä eivätkä missään nimessä katuneet. Annalle se oli merkinnyt
valintaa. Hän oli päättänyt jättää elämänsä Ruotsissa. He eivät olleet
keskustelleet siitä, että Kristiansen oli jäänyt Trondheimiin. Hän kuitenkin
palasi aika ajoin takaisin Annan ja Jussin elämään. Anna ei oikeastaan
tarvinnut koko miestä voidakseen elää nykyistä elämäänsä ja kasvattaakseen
lastaan niin kuin hyväksi katsoi. Hänen ei tarvinnut tehdä tärkeitä päätöksiä
yhdessä Jussin isän kanssa. Jussi oli hänen lapsensa, ja hän osasi huolehtia
tästä parhaiten. Hän ei ollut koskaan oppinut käyttämään miehen etunimiä
Jon Arne vaan oli aina kutsunut tätä Kristianseniksi. Ehkä siksi, että etunimi
tuntuisi liian henkilökohtaiselta ja antaisi miehelle liian suuren roolin Annan
ja Jussin elämässä. Anna tiesi, että se oli kohtuutonta ja johtui vain hänen
itsepäisestä kulmikkaasta luonteestaan.
Nyt hän oli kaiken lisäksi ottanut vastuun myös pienestä koiranpennusta.
Anna hyppäsi kelkasta ja meni sillalle. Poropoliisi oli sulkenut tien

muovinauhalla, joka oli pingotettu aurauskeppien väliin. Joku oli ajanut ohi
mönkijällä. Jäljet näkyivät selvästi uudessa lumessa. Siitä oli ajettu myös
useilla ahkioilla varustetuilla kelkoilla. Ehkä kyse oli poronhoitajista, jotka
olivat matkalla syyslaitumille. Kiima oli ajanut hirvaat alas näille alueille, ja
Annan tokka oli nyt hajallaan ja hankalasti koottavissa. Heidän täytyisi
yrittää etsiä porot lähiviikkoina talvilaitumelle.
Eri perheiden porolaitumilla oli kuitenkin ahdasta. He joutuisivat
palkkaamaan apua porojen kokoamisessa. Ehkä heidän olisi siirrettävä
laumansa toista reittiä pitkin, jotta se ei sekoittuisi paljon suurempaan
tokkaan, jonka omistajat ajoivat porojaan tahallaan hitaasti heidän
laitumiensa poikki. Sen he tekivät tietysti kiusallaan. Mutta sitä olisi
mahdotonta todistaa. Ehkä rengit aikoivat liittää vieraita poroja tokkaan
voidakseen teurastaa ne, joilla oli väärä korvamerkki. Tiedettiin, että asia
saattoi olla niin, mutta sitä oli mahdotonta todistaa, saati ilmoittaa
poropoliisille.
Sigge ja Jussi juoksivat kelkanjälkiä pitkin Annan luo, ja hän heittäytyi

nauraen lumikinokseen tuntien pojan märän karvalakin ja pennun märän
kirsun kasvoillaan. Pentu pyristeli lähemmäs ja nuoli Jussin nenää.
Anna ponnisteli pystyyn pojan ja pennun kanssa lunta kintaissaan. He
lähtivät juoksemaan kilpaa kelkalle, joka odotti mäessä kymmenen metriä
ylempänä. Sigge pomppi heidän jaloissaan, kun he juoksivat.
Anna tuskin kuuli laukausta. Se oli vain vaimea puhahdus ja lyhyt kiertävä
kaiku lumen peittämistä vuorenseinämistä joen toisella puolella. Joku ampui
heitä kohti, joku joka halusi säikytellä. Jos tarkoituksena oli vahingoittaa
Annaa, ampuja ei olisi tähdännyt kelkkaan. Luoti lävisti tuulilasin ja osui
kuomuun. Anna yritti arvioida, mistä suunnasta se oli tullut. Hän otti kiikarin
esiin ja tähyili maastoa mutta ei nähnyt mitään. Kelkka ei ollut saanut kovin
pahoja vaurioita. Tuulilasiin oli tullut reikä, ja moottoria suojaavan kuomun
lukko oli mennyt rikki.
Kun Jussi kysyi, mitä oli tapahtunut, hän koetti olla näyttämättä pelkoaan,
mutta poika ymmärsi silti. Jussi ymmärsi jo leikin ja toden välisen rajan ja
osasi tulkita hänen liikkeitään, kun hän nosti pojan päättäväisesti kelkkaan ja
vilkuili ympärilleen käynnistäessään moottorin ja kutsuessaan Siggeä.

3
KUIN LÖYHÄHDYS HELVETISTÄ. Melker Grundström avasi kontin lukon ja

haukkoi henkeään. Ehkä hänen isoisänsä, Hjoggbölen lähetyspastorin muisto
sai hänet turvautumaan raamatullisiin sanoihin, kun hän kuvaili kokemustaan.
”Hyi saatana…”
”Niitä on neljätoista. Olen laskenut.”
Lappalainen oli tiennyt, miten pahalta siellä lemuaisi, ja väistynyt
sivummalle, kun Melker avasi luukun. Ei varmaan halunnut pilata inhalla
hajulla kallista untuvatakkiaan. Hän seisoi Volvo-maasturinsa takana ja
katsoi Melkeriä pilkallisesti. Bernt Bahkti oli saamekylän puheenjohtaja,
sukupolvia vanhan saamelaisaatelin vesa ja Ruotsin saamelaiskäräjien jäsen.
Auto oli luultavasti firman, maksettu valtion tuilla ja
petovahinkokorvauksilla.
”Et tainnut ehtiä nähdä kovin paljon”, Bahkti sanoi sarkastisesti, riisui
tyylikkään karvalakkinsa ja heitti sen autoon.
Kontti seisoi pienellä auratulla lastauspaikalla viisikymmentä metriä
E10:stä, ”Veritiestä” Luulajan ja Riksgränsenin välillä tunnin ajomatkan
päässä Kiirunasta. Kääntöpaikalla oli kenties lastattu puutavaraa. Joka
tapauksessa se oli haluttu pitää lumettomana, ja lumi oli aurattu sinne jätetyn
kontin ympäriltä.
Saamekylässä uskottiin, että paikka oli toiminut syksyn mittaan
salateurastusten keskuksena. Poliisille oli ilmoitettu useista porovarkauksista,
ja useita sieltä pois ajaneita kelkkoja oli onnistuttu jäljittämään. Jäljet johtivat
pieneen kylään noin viiden kilometrin päässä.
Porovarkauksista voitaisiin kinastella loputtomiin, valituskimara oli
jatkunut jo monta vuotta. Saamekylän ilmoitukset varkauksista ja
salateurastuksista eivät kiinnostaneet poliisia. Todisteita ei koskaan ollut, eikä
kukaan kyläläinen suostunut kuulusteluihin, saati mahdolliseen
oikeudenkäyntiin.
Melker ymmärsi liian myöhään, että häntä oli huijattu. Saamekylä oli

käyttänyt hyväkseen sitä, että hän oli poliisiasemalla uusi, ja houkutellut
hänet tämän iljettäviä raatoja sisältävän kontin luo.
Hän oli aloittanut työt Kiirunan poliisiasemalla komisarion sijaisena vasta
kaksi kuukautta sitten. Puolen vuoden pesti ensi alkuun. Koko maan
poliisiorganisaatio oli muutoksen kourissa. Laajassa uudelleenjärjestelyssä
pyrittiin palaamaan vanhaan byrokraattiseen keskushallintojärjestelmään.
Muutos oli synnyttänyt kaaoksen. Poliitikkojen vaatimukset
terrorivalmiudesta ja poliisin roolista suuressa pakolaistulvassa olivat
hajottaneet organisaation perustuksia myöten. Kukaan ei tiennyt, mitä
tapahtuisi, ja Melker oli nähnyt sekasorrossa tilaisuutensa ja lähtenyt
Uumajan poliisista. Ehkä hänelle tarjoutuisi keino nousta askelma uratikkailla
ja päästä eroon poliisipäälliköstä, jonka kanssa ei tullut toimeen. Mutta
rehellisyyden nimissä, ja miksei hän olisi rehellinen, hänen muuttonsa
Kiirunaan oli johtunut ennen kaikkea siitä, että hän tarvitsi etäisyyttä
liitoksistaan natisevaan avioliittoonsa. Hänen perheensä oli jäänyt
Storumaniin.
Melker oli oppinut hoitamaan tällaisia tilanteita jo nuorena
poliisikokelaana Bodenissa. Yksi vanhemmista konstaapeleista oli sanonut,
että paras tapa käsitellä kusipäisiä päsmäreitä oli yllättää heidät.
Melker meni autolle, haki sieltä saappaat, taskulampun ja hanskat. Bahkti
palasi autoonsa istumaan, kun Melker riuhtoi saappaita jalkaansa. Melker
kuuli ohi kulkiessaan joikaamista joltakin saamelaiselta radiokanavalta. Hän
kiskoi rikkinäisen kuormalavan esiin ja nosti sen nojalleen ruosteista konttia
vasten, veti syvään henkeä, avasi luukun ja ryömi peltilaatikkoon. Sen
pohjalla oli desimetrin verran sulanutta vettä ja teurasjätteitä, ja hän oli
kompastua irti leikattuun poronpäähän mutta onnistui viime hetkellä
ottamaan tukea seinästä eikä kaatunut pitkin pituuttaan liejuun.
Hän yritti pidättää hengitystään valaistessaan pimeää konttia selkä
kyyryssä. Hän laski yhteensä kaksitoista sarvellista päätä, ja kun hän potkaisi
nurkassa olevaa kasaa, sieltä kellahti esiin kaksi tai ehkä kolmekin päätä
lisää. Hän keräsi pari päätä yhteen tarttumalla niitä sarvista ja heitti ne ulos
luukusta.
”Varo nyt hemmetti vähän!”
Bernt Bahkti oli noussut ulkona autostaan katsomaan, mitä Melker oikein
touhusi, ja oli saada osuman mädistä poronkalloista.
”Pystytkö näkemään korvamerkeistä, kenen poroja ne ovat?” Melkerin
ääni kaikui peltilaatikosta.
Bahkti tökki varovasti tikulla, ja Melker kiipesi pois kontista ja valaisi
taskulampulla nahkariekaleita, jotka olivat joskus olleet korvia.
”Vaikea nähdä. Jos olisitte tulleet, kun soitimme ensimmäisen kerran, olisi
ehkä voinut…”
”Ne ovat maanneet varmasti kuukauden tuolla pirun purkissa. Miten minun
pitäisi muka todistaa, että kyse on salateurastuksesta? Yhtä hyvin te olette
voineet heittää raadot sinne.”
”Miksi ihmeessä?”
”Etkö käsitä? Minun pitää pystyä todistamaan syyttäjälle, että porot on
varastettu ja lahdattu täällä metsässä. Eikä täällä ole nahkoja, mahalaukkua,
luita eikä muita teurastusjätteitä. Kukaan ei ole nähnyt teurastusta. Tai jos on,
kaikki pitävät suunsa kiinni.”
”Kaikki tietävät, keitä ne ovat. Minun mieheni seurasivat kelkanjälkiä
kylään. Kaikki tuntevat heidät. Te vain suojelette heitä. Se sinun pahuksen
edeltäjäsi, komisario Louspa, sai kuulemma lihalähetyksiä pahvilaatikossa
suoraan kotiovelleen toimitettuina.”
”Missään ei näy verta, ja missä teurastusjätteet ovat?”
”Niillä on tapana heittää ne puroon. Ilmoitimme Louspalle, että
rumpuputki on tukossa. Nahka jää usein sinne tukkeeksi.”
Mitä hittoa minä teen täällä? Melker Grundström seisoi purossa ja yritti
työntää vasta kaadetun kuusen runkoa rumpuputkeen. Pihka liimautui
hansikkaisiin ja univormun takkiin. Pakkasta ei ollut montakaan astetta,
mutta Melker hytisi, vaikka hiki valui selkää pitkin. Jos he löytäisivät
nahkoja ja sisälmyksiä, se ei vielä todistaisi paskan vertaa. Bahkti oli taas
palannut autolleen. Melker kuuli sieltä musiikkia.
Melkerin yksityinen kännykkä soi. Hän sai ongittua sen sisätaskusta
kohmeisin näpein pudottamatta sitä jääkylmään puroon.
”Tiskikone ei taaskaan toimi. Se ei pumppaa vettä, kun sen pitäisi
huuhdella astiat. Tämä on jo toinen kerta.”
Siellä oli Birgitta. Heidän talonsa Storumanissa oli hajoamassa
liitoksistaan, sillä välin kun Melker kalasteli Norrbottenissa teurasjätteitä
purosta. Rikki menneiden asioiden määrä tuntui kasvavan viikko viikolta
Melkerin lähdön jälkeen. Ihan kuin hänen vaimonsa itse aiheuttaisi
mekaaniset kulumat heidän 70-luvun talossaan saadakseen miehensä
käsittämään, että pako Kiirunaan oli virhe.
”Soita korjaajalle. Sille siellä Domuksen lähellä.”
”Eikö se tule kalliiksi? Sinullahan on tapana hoitaa tällaiset asiat itse.”
”Minä olen nyt täällä pohjoisessa. En voi matkustaa sinne asti korjaamaan
tiskikonetta. Kai sinä sen käsität?”
”Mitä sinä sitten teet?”
”Seison keskellä puroa ja yritän onkia teurasjätteitä rumpuputkesta.”
”Sellaistako poliiseilla on tapana tehdä Kiirunassa?”
”Mistä hitosta minä tiedän. Mutta minä seison nyt tässä.”
Viimeinen sininen päivänvalon kajastus tummui ja katosi metsän varjoihin
pienen lastauspaikan ympärillä, kun Melker kahlasi purosta. Hän oli saanut
koukittua jääkylmästä vedestä vähän nahanriekaleita, sisälmyksiä ja luita
sorkkineen. Niistä ei olisi mitään hyötyä, sillä ne eivät todistaneet mitään.
Niistä ei olisi johtolangoiksi, ei niin minkäänlaiseksi todistusaineistoksi
tutkinnassa. Ne olivat vain surkea todiste hänen omasta jääräpäisyydestään.
Hän halusi näyttää lappalaiselle, ettei ollut periksi antavaa tyyppiä. Ettei hän
piitannut yhtä ja samaa virttä veisaavista marisijoista vaan kulki omia
polkujaan. Hän ei ollut täysin varma, oliko hän onnistunut, mutta oli ainakin
yllättänyt Bahktin.
”Etkö ota todistusaineistoa mukaan?”
Saamekylän johtaja tönäisi teurasjäänteiden pinoa lapikkaiden kärjellä.
”Nuo eivät todista yhtään mitään. Jos ne ovat sinun eläimiäsi, voit selvittää
asian itse. Voit lähettää korvat vaikka vakuutusyhtiölle.”
Melker kiskoi saappaat jalasta ja riisui univormun takin. Kun hän istuutui
auton penkille, hän sai ilmoituksen Luulajan hälytyskeskuksesta.
”Siellä olisi paloiteltu ruumis Esrangen suojakopissa. Sopperosta
pohjoiseen, melkein Karesuvannossa asti. Voit noutaa moottorikelkan
Kiirunasta. Jos lähdet nyt heti, voimme ohjata sinut paikan päälle. Millainen
keli siellä on?”
”Melko hyvä.”
”Pohjoisempana odotellaan lunta. Jos et pääse perille, jää odottamaan
Karesuvannon tielle. Lumentulon pitäisi laantua huomisaamuun mennessä.”
Hälytyskeskukseen oli tullut nimetön puhelu ruumiista. Soittaja oli
puhunut englantia korostuksella. Ei ollut mitään tietoa, miten kauan ruumis
oli ollut siellä tai kuka vainaja oli. Kyse oli luultavasti väärästä hälytyksestä
ja mahdollisesta väärinkäsityksestä. Melkeriä oli silti pyydetty ajamaan sinne
ja vilkaisemaan, mistä oli kyse.
Melker jätti Vittangin valot taakseen ja sukelsi lumipyryyn, joka kieppui

Tornionjoen sillan yllä. Luoteistuuli ravisteli autoa, ja hän tunsi olonsa
epävarmaksi peräkärryn kanssa. Hän pysähtyi kylän viimeisen talon luo
sinisenä tuikkivan joulukuusen kohdalle ja kiristi hihnoja, joilla
moottorikelkka oli kiinnitetty peräkärryyn. Hän ei ollut saanut ketään
asemalta mukaan. Kaikilla oli kiireitä omien töidensä kanssa. Miehet, joille
tällainen tapaus varsinaisesti kuului, olivat Malmössä tarkistamassa
pakolaisten henkilötietoja.
Melker Grundström oli tottunut yksinäisiin ajomatkoihin. Hän ajoi
mieluummin yksin kuin kuunteli sekopäisten kollegojen jaarituksia asioista,
joita he eivät ymmärtäneet tai jotka he olivat käsittäneet väärin. Pahimpia
olivat yksityiselämänsä netissä viettävät. He eivät koskaan kyllästyneet
jakamaan huonosti sulattelemiaan tietoja mitä kummallisimmista ilmiöistä,
joihin olivat törmänneet kybermaailmassa.
Kello oli vähän yli kaksi, ja oli jo pimeää. Taivas painautui valkoista tietä
vasten, loi sumuiset ääriviivat ajovaloille ja sinisille lisävaloille, jotka
kimpoilivat tuulilasia piiskaavassa lumisateessa. Jos sää jatkuisi
samanlaisena, olisi mahdotonta päästä suojakopille. Lumiaura välkkyvine
keltaisine varoitusvaloineen tuli vastaan Sappisaasissa hylätyn talon kohdalla.
Taloa Melker ei pystynyt näkemään pimeydeltä ja lumelta mutta hän tiesi sen
kököttävän jään ja huurteen keskellä vähän matkan päässä tieltä. Hän
pysähtyi ja hyppäsi ulos kaapimaan jäätä, jolle tuulilasinpyyhkijät eivät enää
mahtaneet mitään. Aurausvallin takana oli autonraato. Vanhasta Volvo
240:stä oli ryöstetty kaikki toimivat osat. Hän oli pannut auton merkille
ajaessaan tästä pari kertaa ohi ensimmäisinä viikkoinaan Kiirunaan
muuttonsa jälkeen syyskuun lopulla. Yksi vakinaisista poliiseista oli vienyt
hänet kiertoajelulle sinne, mistä tulisi hänen valvonta-alueensa puoleksi
vuodeksi.
Hänelläkin oli ollut samanlainen auto nuorena, Volvo 240. Hän oli ostanut
sen metsätöissä tienaamillaan rahoilla samana vuonna, kun sai ajokortin.
Punainen. Burgundinpunainen, myyjä oli sanonut, mutta kukaan ei tiennyt,
mitä burgundi oli. Hän oli joka tapauksessa viihtynyt autossaan hyvin. Siinä
oli vain yksi vika. Se alkoi lemuta lämpiminä kesäpäivinä. Ei koko auto vaan
sisätila. Kun lämpötila nousi yli kahdenkymmenenviiden asteen ja hän
pysäköi auton aurinkoon, sen koppi alkoi haista. Yksi kaveri auttoi häntä
vaihtamaan penkit ja osan verhoilusta. He ajoivat Vännäsin romuttamolle ja
irrottivat varaosia kolariautosta. Mutta lemu ei lähtenyt mihinkään. Joku
väitti sen johtuvan siitä, että edellinen omistaja oli tehnyt autossa itsemurhan.
Tappanut itsensä autotallissa kaasulla, eikä häntä ollut löydetty ennen kuin
kruununvouti tuli pari kuukautta myöhemmin kyselemään, miksei hän
maksanut laskujaan.
Kun Melker pääsi poliisikouluun, hän tarkisti auton tiedot. Huhut eivät
pitäneet paikkansa. Auton edellinen omistaja asui yhä samassa osoitteessa
kuin katsastuspapereissa luki. Kukaan muu ei ollut omistanut autoa.
Mysteerille ei löytynyt koskaan selitystä. Melker jatkoi ajamista
burgundinpunaisella Volvollaan. Västerbottenissa oli harvoin kovin lämmin
sää, ja hän oppi pian pysäköimään auton varjoon lämpiminä kesäpäivinä.
Hän nakutteli jään takaruudusta ja kaapi peräkärryn takavalot esiin kovaksi

pakkautuneen lumen alta. Yksi seisontavalo oli rikki. Tietysti
oikeanpuoleinen. Hänen täytyisi korjauttaa se, sillä poliisi ei voinut ajella
peräkärryn kanssa, jossa oli rikkinäiset valot. Seisontavalot olivat tärkeät, kun
vastaan tuli sakeassa lumipyryssä autoja, jotka hinasivat peräkärryissä
kelkkoja.
Silkkimuotkassa pimeyttä yritettiin karkottaa välkkyvillä jouluvaloilla.
Eriväristen lamppujen helminauha heijastui lumesta ja heitti paljaina
harottavien puiden varjot tienreunan pimeiden hylättyjen talojen ylle.
Kun Melker ohitti Lannavaaran tien ja jatkoi kohti Yli-Sopperoa, tuuli
puhalsi suoraan edestä, ja hän näki edessään vain valkoisen seinän. Olisi
mahdotonta päästä tällä kelillä suojakopille. Hän käsitti, ettei hänen olisi
pitänyt lähteä ajamaan yksin. Hän oli aivan liian kokematon
moottorikelkkailuun näissä maastoissa, eikä hänellä olisi mitään edellytyksiä
löytää perille.
Ilma ei ollut erityisen kylmä, mutta hän ei selviytyisi kovin monta tuntia,
jos odottelisi autossa sään selkenemistä. Hän voisi tietysti ottaa riskin ja
koettaa päästä poroaitojen luo. Ehkä joku asuisi pohjoisen pienissä mökeissä
odottelemassa hetkeä, jolloin porot koottaisiin syyserotukseen.
Melker ilmoitti johtokeskukseen, joka lupasi kysellä joltakulta
Saarivuoman saamekylässä, olisiko erotusaitauksen suunnalla ketään.
Luoteistuuli oli kasannut lumen koviksi kinoksiksi, eikä lumiaura ollut vielä
ehtinyt aurata hänen puoltaan tiestä. Jokainen kinos iskeytyi rajusti auton
etujousitukseen, ja hänen oli siirryttävä vastakkaiselle kaistalle pystyäkseen
jatkamaan matkaa. Hänen yksityinen kännykkänsä soi.
”Hei, mitä olet tekemässä?”
Siellä oli Birgitta.
”Menossa työkeikalle.”
Hän kuuli tiheän hiljaisuuden. Hengityksen. Lumi piiskasi tuulilasia, ja
hänen mielessään kävi, että se kuvasi merkillisen osuvasti irrallisuutta ja
lepattavaa voimattomuutta, joka leimasi heidän pyrkimyksiään saada yhteyttä
toisiinsa.
”Miten tiskikoneen kanssa kävi?” Melker kysyi, kun hiljaisuus jatkui niin
pitkään, että hän alkoi huolestua, miten paljon akkua oli jäljellä.
”Siinä ei kai ollutkaan vikaa. Se toimi ihan normaalisti, kun laitoin sen
uudestaan päälle.”
Johtokeskuksesta soitettiin.
”Kuule, minun täytyy nyt lopettaa. Työpuhelimeen soitetaan.”
Hän kuuli, miten Birgitta vetäisi henkeä sanoakseen jotain mutta antoi
sitten periksi ja kiirehti lopettamaan puhelun.
”Voit kai soittaa sitten, kun olet hoitanut sen työasiasi.”
”En tiedä, miten siinä…”
Birgitta oli jo sulkenut puhelimen.
Johtokeskuskin oli tullut siihen tulokseen, ettei hänen kannattaisi jatkaa

matkaa suojakopeille niin kauan kuin lumimyrsky pauhaisi. Hän voisi palata
takaisin Kiirunaan ja lähteä matkaan aamulla niin aikaisin, että olisi perillä
päivänvalossa. Hänellä olisi pari tuntia aikaa hankkiutua moottorikelkalla
maantieltä paikkaan, jossa oli ehkä tapahtunut rikos. Jos hälytyskeskuksen
tiedot nyt pitivät paikkansa.
Melker käänsi auton nokan ja peräkärryn yhdellä kapeista
levähdyspaikoista. Hän ei ollut tottunut peruuttamaan kärryn kanssa mutta
onnistui kääntymään ympäri juuttumatta lumikinokseen. Kun hän oli ajanut
pari kilometriä, johtokeskuksesta tuli uusi tieto. Hän voisi yöpyä Josef Masin
luona Yli-Sopperossa. Josef oli eläkkeelle jäänyt poliisi, joka asui yhdessä
kylän pienistä poronhoitomökeistä. Hän oli ilmeisesti ryhtynyt
eläkepäivillään auttelemaan tytärtään poronhoidossa. Melker oli kiitollinen,
kun hänen ei tarvinnutkaan ajaa takaisin Kiirunaan. Siihen olisi mennyt tässä
säässä kaksi, ehkä kolmekin tuntia, ja hän olisi joutunut palaamaan samaa
tietä takaisin taas huomenna.
Josefille oli ilmoitettu hänen tulostaan. Hän avasi oven ja ohjasi avoimesta
ovesta tulvivassa keltaisessa valossa Melkeriä pysäköimään auton ja kärryn
lumikinoksessa kallellaan nojaavan moottorikelkkarivistön viereen.
”Ne soittivat ja ilmoittivat, että olet tulossa. Perhanan surkean kelin toit
tullessasi.”

4
JOSEF HERÄTTI MELKERIN seuraavana aamuna kuuden kieppeillä, ja he söivät

kaurapuuroa puhumatta toisilleen juuri mitään. Oli vielä aivan pimeää, kun he
lapioivat auton ja kärryn esiin lumesta. Tuuli oli tyyntynyt, ja lämpötila oli
laskenut kahteenkymmeneenviiteen pakkasasteeseen. Auto käynnistyi hitaasti
ja kankeasti, vaikka Josef lainasi moottorinlämmitinkaapeliaan. He olivat
sopineet edellisenä iltana, että Josef lähtisi mukaan suojakopille. Hän tunsi
tien ja helpoimman reitin. Eläkeläispoliisi suhtautui sitä paitsi uteliaasti
paloiteltua ruumista koskevaan vihjeeseen. Hän ei ollut kokenut mitään
vastaavaa neljänkymmenenkahden poliisivuotensa aikana.
Melker oli kertonut sen, minkä tiesi. Hän ei empinyt tehdä niin, sillä Josef
tunsi luultavasti parhaiten tämän seudun olosuhteet. Illallisen aikana Josef oli
kertonut laveasti erilaisista tapauksista ja miten poliisipäälliköiltä puuttui
vaistoja ja ymmärrystä valtavasta alueestaan, jossa heidän kuuluisi pitää yllä
lakia ja järjestystä.
Lämpötila oli laskenut vielä pari astetta entisestään, kun he nostivat

moottorikelkan kärrystä. Taivas loimotti idässä punaisena, ja pari ohutta
helmiäispilveä purjehti ylös läpikuultavana ja ohuena kuin kangastus. Ne
kohosivat korkealle tummansinisen lasikuvun päälle, joka kaartui värittömän
lumimaiseman ylle.
Melker raportoi johtokeskukselle, että oli matkalla suojakopille. Hän ei
maininnut, että Josef oli mukana. Hän oli päätellyt Josefin eilisistä
kertomuksista, että tämä herätti ristiriitaisia tunteita eikä ollut välttämättä
kovin suosittu johtajien ja tiettyjen kollegojen keskuudessa.
”On varmaan parasta, että minä ajan”, Josef sanoi.
Lumi oli karkeaa ja vastahankaista ja natisi jalkojen alla, kun he siirsivät
kelkkaa ja kiinnittivät lumilapion ja varakanisterin.
Melker ei oikeastaan tiennyt, mitä oli odottanut. Ehkä jotain samanlaista kuin
hänen televisiossa näkemänsä rikospaikkatutkinnat. Rikosteknikoita
kahisevissa valkoisissa paperihaalareissa, muovihansikkaissa ja
kenkäsuojissa. Ne harvat murhatapaukset, joissa hän oli ollut mukana, olivat
olleet paljon selkeämpiä. Puukkotappelu likaisessa yksiössä Sundsvallin
keskustassa. Pettynyt nuori mies, joka oli ajanut autolla tyttöystävänsä päälle
nakkikioskin edessä Svegissä. Tämä oli aivan toista.
Josef löysi suojakopille ongelmitta. He totesivat taskulamppujen valossa,
että nimetön vihje piti paikkansa. Suojakopin lyhyemmälle seinälle oli
kasattu paloiteltu ihminen kuin halkopinoksi. Melker raportoi löytönsä
johtokeskukselle ja sai ohjeen olla koskematta mihinkään. Hänen piti eristää
alue ja odottaa rikosteknisiä tutkijoita, jotka saapuisivat Luulajasta niin pian
kuin suinkin pääsisivät.
”Eristää? Miksi?”
”Turistien takia. Uteliaiden saamelaisten, jotka ovat matkalla tunturiin.”
”Olen niin korkealla kuin ihminen voi päästä. Täällä ei ole ristin sielua
monen kymmenen kilometrin säteellä.”
Melker sitoi yhä vähän epäilevin mielin sinivalkoisen muovinauhan
pajukon ympärille. Luulajassa ei selvästikään käsitetty yhtään, missä hän oli.
Vai vetivätkö he häntä nenästä? Niin kuin työpaikoilla oli tapana juksata
uusia. Voisitko käydä hakemassa sen ison naukun tai hännänvetimen, tai
millä kaikilla tavoilla uusia olikaan tapana narrata? Melker oli ollut poliisina
neljätoista vuotta, mutta ehkei Luulajassa tiedetty sitä. Kuulivat vain, että
Kiirunasta soitti joku uusi nimi. Melker tunsi olonsa joka tapauksessa vähän
hölmöksi, kun hän kiskoi nauhaa matalissa puskissa.
Hän kuskasi Josefin kotiin Sopperoon ja odotti autoa puoli päivää
Pulsujärven tiellä, kunnes viisihenkinen rikostekninen ryhmä saapui neljän
aikaan iltapäivällä Luulajasta moottorikelkkoineen, rekineen, telttoineen,
valaisimineen ja aggregaatteineen.
Alkoi sataa lunta heidän purkaessaan varusteita. Kun kelkkakaravaani
saapui perille, länsituuli yltyi navakaksi ja muutti koko tienoon vaakasuoraan
puhaltavaksi lumimyräkäksi. Otsalampuista huolimatta oli täysin mahdotonta
saada mitään yleiskuvaa alueesta.
Jos siellä oli ollut jälkiä henkilöstä, joka oli pinonnut ruumiinosat
betoniseinälle, ne tuhoutuivat perusteellisesti, kun ihmiset hakeutuivat sisälle
suojaan lumimyrskyltä, joka riuhtoi ja repi vaatteita ja teki hengittämisestä
vaikeaa. Tuulen voima oli niin järeä, ettei kukaan jaksanut ponnistella
vastaan vaan etsi suojaa minkä tahansa sopivan esteen takaa. Melker oli
oppinut, ettei rikospaikalle saisi mennä ennen kuin rikosteknikot olivat
hoitaneet hommansa, ja piiloutui tuulelta moottorikelkan taakse. Hän makasi
lumessa ja näki lamppujen valon ja miten yksi poliisikokelaista yritti
käynnistää aggregaattia. Oli mahdotonta kommunikoida ulvovassa tuulessa.
Muoviteltta, jonka oli määrä suojata suojakopin ovea ja ulkoa mahdollisesti
löytyviä jälkiä, lepatti tiehensä kieppuen pimeässä varvikon yllä kuin
kohtaloaan pakeneva aave.
Lopulta aggregaatti käynnistyi säksättäen, ja parin minuutin kuluttua valo
suuntautui suojahuoneen ovelle. Joku veti aggregaatista oranssinvärisen
johdon koppiin, ja sisälle saatiin parempi valo. Yksi rikospaikkatutkijoista
tuli ulos ja ryömi Melkerin viereen kelkan taakse.
”Voit tulla nyt sisälle. Emme pysty tekemään täällä paljonkaan.”
Pieni huone kylpi toisen lyhyen seinän jalustalle pystytetyn lampun
valossa. Rikospaikkatutkijoiden johtaja Gustaf Andersson osoitti Melkerille
löytöpaikkaa. Yksi miehistä oli pakkaamassa ruumiinosia styrox-laatikkoon.
”Murha ei tapahtunut täällä”, Andersson sanoi. ”Käsittääkseni ruumiinosat
tuotiin tänne ja kasattiin useita tunteja sen jälkeen, kun ruumis oli paloiteltu.”
Melker katsoi pientä paljasta huonetta.
”Ettekö löytäneet täältä verta?”
”Emme mitään. Osat olivat luultavasti jo jäässä, kun ne tuotiin tänne.”
”Onko ruumis voitu paloitella mökin ulkopuolella?”
”Mahdotonta sanoa. Tässä säässä ei ole mitään keinoja löytää jälkiä.
Voimme ehkä lapioida lunta, kun lakkaa tuulemasta, mutta en usko, että
löydämme mitään.”
”Kuinka kauan…”
Melker ei tiennyt, miksi hänen pitäisi kutsua ruumiinosia. Oliko niillä vielä
henkilöllisyys? Oliko kyse yhä ihmisestä vai vain pinosta ruumiinosia? Oliko
jäsenistä koostuva pino ihminen?
”Kuinka kauan se on ollut täällä?”
”Käsittääkseni aika pitkään. Viemme ruumiin kuolinsyyntutkijalle. Hän
saa toivottavasti selville lisää. Täällä on ollut pakkasta luultavasti jo lokakuun
alusta lähtien.”
”Pystyttekö päättelemään, miten ruumis on paloiteltu?”
”Kuolinsyyntutkija saa katsoa sitäkin tarkemmin. Mutta on selvää, ettei
sitä ole tehty puukolla. Se on sahattu.”
”Moottorisahallako?”
”Ei vaikuta siltä. Moottorisahasta olisi jäänyt karkeampi leikkausjälki.”
Melker kumartui lähemmäs pientä ruumiinosapinoa ja yritti muodostaa
käsityksen irti leikattujen käsivarsien leikkauspinnasta. Oli yllättävää, etteivät
ne haisseet lainkaan. Hän haistoi vain tunkkaisen sisäilman, painekyllästetyn
puun ja tervan, joka oli luultavasti peräisin puupenkistä, sekä ehkä
jonkinlaisen eristeiden hajun. Vanha kartonkipäällysteinen mineraalivilla
haisi samalta.
”Se voisi olla tehty katkaisusahalla”, Melker sanoi. ”Klapisirkkelillä.
Jouduin kerran huolehtimaan miehestä, joka oli leikannut itseltään käden
sellaisella. Leikkausjälki näytti suurin piirtein samalta.”
Anderson katsoi häntä.
”Ei huono arvaus. Se on hyvinkin voinut olla katkaisusaha.”
”Oletteko kuvanneet kaiken sisällä?”
”Otimme sekä valokuvia että videota. Lähetämme teille kaiken materiaalin
raportin kera.”
”Tiedätkö, kenelle kuolinsyyntutkijalle tapaus menee?”
”Ei aavistustakaan. Mutta tämä vaikuttaa Ahrsellille sopivalta jutulta.”
Melker oli kuullut hänestä. Hänen maineensa oli levinnyt Västerbottenin
poliisiin saakka.
”Eikö hän ole eläkkeellä?”
”Hän tulee toisinaan auttelemaan, kun meillä on ruuhkaa.”
”Mitä tarkoitit, kun sanoit, että tämä voisi sopia hänelle?”
Andersson ryhtyi keräämään tavaroitaan tilavaan työkalupakkiin.
”Tiedät yhtä hyvin kuin minä, että kaikki poliisityö keskittyy Tukholmaan.
Suurkaupunkien ulkopuolella työskentelevät luokitellaan heidän
sijoituspaikkansa mukaan. Poliisijohdon mielestä kaikkein terävimmät ja
fiksuimmat ovat töissä siellä, missä korkeimmat pomotkin. Me täällä maalla
emme ole välttämättä penaalin terävimpiä kyniä. Ja kun mennään
pohjoisempaan…”
”…Kiirunaan asti, jäljelle jää vain pohjasakka. Ne, jotka ovat karsiutuneet
matkan varrella. Ymmärrän, mitä ajat takaa.”
”En minä aja mitään takaa. Selitän vain, miten poliisipäälliköt näkevät
asian. Tiedät kyllä, miten pirullista se on. Tukholmassa Luulajan poliiseja
pidetään maalaistolloina, jotka ovat vähän hitaita eivätkä pysy tehtäviensä
tasalla…”
”…ja Luulajassa puolestaan lohduttaudutaan sillä, että Kiirunan poliisi on
teitäkin hitaampi.”
Andersson naurahti anteeksipyytävästi.
”Ajatellaan nyt tätäkin ressukkaa, joka on tuossa pakettina. Hän on
päätynyt niin syrjäiseen loukkoon kuin ihminen vain voi. Jos hänet olisi
löydetty jostakin Tukholman Rosenbadin varastosta, siitä olisi syntynyt
helvetinmoinen haloo. Mutta täällä jumalan selän takana me saamme hädin
tuskin edes aggregaattia käyntiin ja suojateltta lentää taivaisiin. Kukaan ei
jaksa välittää, vaan kaikki haluavat vain päästä mahdollisimman pian pois.”
Valo sammui, ja suljettuun huoneeseen lankesi täydellinen pimeys.
Vaimea ontto kaiku vahvisti kaiken, mitä he sanoivat. Tuuli oli kaatanut
lampputelineen, lamput olivat särkyneet ja sulakkeet irronneet.
Melker meni ulos lumimyräkkään. Hän tiesi, että Andersson oli oikeassa,
mutta ei halunnut hyväksyä sitä. Hän oli viimeinen lenkki tässä ketjussa, ja
jutun ratkaiseminen oli hänen vastuullaan. Hän selvittäisi, kuka paloiteltu
mies oli ja kuka oli teon takana. Jos hän ei onnistuisi, hän vain vahvistaisi
ihmisten käsityksiä, ettei kukaan välittänyt, mitä näin kaukana maan
ydinkeskustasta tapahtui. Se oli tietysti naiivi ajatus, mutta hän tahtoi
todistaa, ettei ollut niin huono kuin kaikki luulivat tai olettivat. Hänen ei
tarvinnut olla täysin tollo, vaikka hän oli päätynyt sijaiseksi virkaan, johon
hänellä ei ollut oikeastaan pätevyyttä. Hän ymmärsi silti, miksi häntä ei
pidetty Luulajassa penaalin terävimpänä kynänä, tai miten Andersson sen nyt
olikaan ilmaissut.
Hän oli koko vuoden aavistellut, ettei häneen suhtauduttu oikein vakavasti.
Ehkä hän ei ollut kaikkein fiksuin poliisi, mutta hän oli suoriutunut
poliisikoulusta hyväksytyin arvosanoin. Hänellä oli poliisiuransa aikana ollut
enemmän käyttöä maalaisjärjelle kuin lakipykälien tuntemukselle.
Esitutkinnan johtoon nimitettäisiin luultavasti joku Luulajasta, mutta Melker
tiesi saavansa paiskia hiki hatussa töitä täällä peräpohjolan Kiirunassa. Ehkä
se oli lapsellista, mutta hän halusi todellakin näyttää, mistä hänet oli tehty.

5
YÖLLINEN LUMIMYRSKY oli pakannut lumen kovaksi kinokseksi rappusille,

mutta pakkasta ei ollut paljon. Anna haki lapion ja onnistui irrottamaan
jäätyneen lumen laattoina ja avaamaan oven. Vartiomaja oli tyhjä ja
kylmillään. Nils Mattis oli luultavasti porojen luona. Anna tunnusteli liettä.
Hän oli lähtenyt varmaan jo ennen eilistä lumimyräkkää.
Jussi nukkui ahkiossa. Anna kohotti hiukan porontaljaa, ja Sigge nosti
päätään ja katsoi häntä unisena kiertyen uudelleen kerälle pojan viereen.
Anna kantoi viikon ruoka-annokset pahvilaatikossa sisään ja sytytti tulen
hellaan.
Jussi veti yhä sikeitä ja saisi nukkuakin vielä tovin. Anna käveli
kelkanjälkiä poroaitaukselle ja ryhtyi selvittämään muoviverkkoa, irrotti
säkkikankaan ja kieputti verkon seipäiden ympärille. Kun hän oli
kierittämässä hankalasti käsiteltävää verkkorullaa varastoon, Nils Mattisin
kelkan jyrinä kantautui ylhäältä rinteestä.
Hän ehti hakea lisää halkoja hellaan ennen kuin kuuli serkun pysähtyvän
majan eteen.
”Hän oli herännyt.”
Nils Mattis tuli sisälle Jussi sylissään ja koiranpentu jaloissaan kieppuen.
”Oletko syönyt tänään mitään?”
”Ei ollut oikein aikaa. Koko lauma hajaantui, kun se hakeutui suojaan
myrskyltä. Tämänvuotisilla vasoilla oli vaikeuksia lumessa. Otin pari niistä
ahkioon. Ajattelin, että voisit ottaa ne mukaasi kotiin. Saisivat olla vähän
aikaa aitauksessa voimia keräämässä.”
Nils Mattis käänsi Jussin roikkumaan pää alaspäin, ja tämä kiljui innosta.
Koiranpentu nuoli pojan naamaa.
”Onko tällä vielä nimeä?”
”Jussi. Ajattelin kutsua häntä Jussiksi.”
”Tarkoitin kyllä koiraa.”
Nils Mattis avasi Jussin haalarit ja kutitti tätä, kunnes poika haukkoi

henkeä naurultaan. Sitten hän riisui pojalta ulkovaatteet ja päästi tämän
tepastelemaan lattialle. Anna otti paistinpannun pienestä kaapista ja työnsi
lisää halkoja hellaan.
”Jäämme tänne huomiseksi, jottei tarvitse ajaa pimeällä takaisin. Joku
ampui meitä sunnuntaina sillan luona.”
Hän kuuli itsekin, miten luonnottoman huolettomalta se kuulosti. …joku
ampui meitä… Ihan kuin kyse olisi arkipäiväisestä tapahtumasta.
”Mitä hittoa? Kuka?”
”En tiedä. Menimme sillalle katsomaan, oliko ajosulku vielä paikoillaan.
Jussi ja pentu leikkivät hangessa. Sitten joku ampui reiän kelkkaan.”
”Haulikolla?”
”Ei vaan kiväärillä. Muoviin tuli pyöreä reikä. Lukko vahingoittui.”
Nils Mattis meni ulos, ja Anna ryhtyi pilkkomaan suovasta paistinpannuun.
Hän nouti varastosta muovipurkin, jossa oli keitettyjä perunoita, lisäsi voita
pannulle ja viipaloi perunat suolatun ja kylmäsavustetun poronlihan sekaan.
Jussi sai perunaviipaleen ja maistoi sitä ennen kuin antoi loput pennulle, joka
pyöri hänen ympärillään.
”Kyllä se perhana on luodinreikä.”
”Niinhän minä sanoin.”
”Se oli varmasti joku niistä helvetin riekonpyytäjistä. Ne ovat raivoissaan,
kun eivät saa ajella mielensä mukaan. Olivat soittaneet nimismiehelle ja
vannoneet ampuvansa, jos heitä yritetään estää.”
”Eivät kai riekonpyytäjät käytä kivääriä?” Anna kysyi ja lisäsi puita
hellaan.
”Ei sitä koskaan tiedä. Mutta olet oikeassa. Se näytti hirvikiväärin jäljeltä.”
”Se uusi poropoliisipäällikkö sanoi, että ajotiet on suljettu porovarkauksien
estämiseksi.”
”Suuria sanoja. Muovinauhat eivät estä niitä, mutta voihan sitä aina
yrittää.”
Nils Mattis istuutui penkille, kiskoi nutukkaat jalasta ja levitteli
kenkäheinät kuivumaan vanhan lehden päälle lattialle. Sigge syöksyi heti
kieriskelemään niihin. Nils Mattis nappasi sen kiinni ja piti sitä aloillaan.
Pentu murisi ja rimpuili vastaan mutta turhaan.
”Mikä tämän nimeksi tulikaan?”
”Sigge. Mutta se ei tunnu oikein tunnistavan sitä. Kestää varmaan aikansa
ennen kuin se tottuu siihen.”
Nils Mattis laski Siggen lattialle, ja se alkoi heti uudestaan penkoa
kenkäheinää. Anna kattoi kaksi eriparista lautasta pöytään ja nouti
paistinpannun.
”Onko Aslak Isak käynyt täällä?” hän kysyi.
”Näin hänet, kun pääsin porojen luo. Luulin, että hän yöpyisi täällä, mutta
hän halusi palata kylään. Ei ollut järin puhelias. Vaikutti siltä, että hänellä oli
kiire päästä alas tunturista.”
Aslak Isak oli aloittanut aikoinaan siidan renkinä ja käynyt samalla vielä
koulua. Hän oli kaukaista sukua Einarille. Kukaan ei oikein tiennyt, minkä
mutkan kautta, mutta hän oli ollut perheessä koko sen ajan kuin Anna oli
ollut täällä. Saamelaiset suvut haarautuivat laajalle, ja sukulaisuussuhteiden
selittämiseen tarvittiin paljon aikaa.
Voidakseen ostaa itsensä osakkaaksi suvun poroelinkeinoon Aslak Isak oli
lähtenyt Afganistaniin Isaf-joukkoihin. Kokemukset siellä olivat tehneet
hänestä aran ja epävarman. Hän ei ollut koskaan edes kertonut kenellekään,
mitä siellä oli tapahtunut. Hän oli palannut kotiin mitalin kanssa, jonka oli
heittänyt menemään, ja saanut riittävästi rahaa pystyäkseen ostamaan
osuuden porotokasta. Kukaan ei oikein tiennyt, miten häneen pitäisi
suhtautua nykyisin. Hänen vaimonsa Maritkin sanoi, että häntä oli vaikea
ymmärtää. Häneen oli vaikea saada kontaktia. Mies pysytteli lähinnä omissa
oloissaan.
”Kävikö hän täällä yksin?”
”Olin pari päivää poissa”, Nils Mattis sanoi. ”Auttamassa miehiä
Könkämässä.”
Anna ei kysellyt enempää. Hän oletti, että Nils Mattis oli ollut siirtämässä
poroja erotusaitaukseen. Hän nappasi Jussin kiinni ja nosti pojan pöydän yli
Nils Mattisin polvelle. Keväällä hän toisi tänne kotoa yhden lastentuoleista,
jotta Jussi voisi istua ja syödä itse. Hän oli jo kyllin vanha siihen. Mutta
pojasta oli mukavaa istua Nils Mattisin sylissä ja saada ruokaa sekä
haarukalla että sormin. Hän oli tottuneempi Annan serkkuun kuin omaan
isäänsä.
Kristiansen paitsi opiskeli urheilulääketiedettä, toimi nykyisin myös
lupaavien juniorihiihtäjien valmentajana eikä voinut ottaa kovin usein
vapaata päästäkseen tapaamaan heitä.
Anna ei jaksanut nyt ajatella sitä vaan keskittyi siihen, miten mukavaa oli
nähdä Jussin istuvan luottavaisen itsevarmasti Nils Mattisin polvella. Heille
oli kehittynyt suhde, joka kertoi turvallisesta ja iloisesta yhteydestä. Nils
Mattis oli ollut läsnä aina Jussin syntymästä asti. Jussi oli tottunut häneen ja
tiesi, että voisi turvautua häneen, jos jotain tapahtuisi.
Sigge sai maata porstuassa. Sisällä oli liian lämmintä. Syötyään Jussi
nukahti makuupussiin pehmeäksi plaratun sarjakuvalehden kanssa, joka
löytyi hyllystä kerrossängyn yltä. Nils Mattis keitti kahvia ja hämmensi
mietteliäästi pannua puukolla saadakseen porot laskeutumaan pohjaan. Hänen
silmissään oli poissaoleva katse, joka merkitsi yleensä, että hän oli miettinyt
jotakin koko päivän ja tarvitsisi aikaa pystyäkseen pukemaan ajatuksensa
sanoiksi.
”Aleksandr on kuollut. Hän sai töitä peltialan firmasta ja lapioi lunta
Murmanskin suuren messuhallin katolta. Hän liukastui, eikä hänellä ollut
turvavaljaita. Svetlana uskoo, että hän oli humalassa. Hän putosi
kahdenkymmenen metrin korkeudesta pysäköintialueella olleen kuorma-
auton päälle.”
”Mitä se tarkoittaa sinun ja Svetlanan kannalta?”
”En tiedä. Puhuin eilen hänen kanssaan. Hän taitaa olla vielä vähän
järkyttynyt. Tapaturma sattui muutama päivä sitten. Hän halusi, että menisin
käymään siellä.”
”Se olisi vähän hankalaa juuri nyt. En tiedä, voimmeko luottaa Aslakiin.
Oletko miettinyt, mitä aiot tehdä?”
”En. Halusin jutella ensin sinun kanssasi.”
”Minä en tuntenut Aleksandria. Olen tavannut vain Svetlanan. Kuinka
vanha hänen poikansa on nyt?”
”Yksitoista. Täyttää toukokuussa kaksitoista. Svetlanalla on työpaikka
Murmanskissa.”
He olivat tavanneet toisensa vahingossa. Svetlana oli tullut Norjaan
tapaamaan toista miestä. Siitä, mistä olisi voinut tulla vain likainen vodkan ja
manteliliköörin ryydittämä seksisuhde leirintäalueen mökissä, olikin
kehittynyt jotain niin tunteellista ja haurasta, että Nils Mattis uskalsi tuskin
ajatella sitä. Heidän suhteensa oli jatkunut monta vuotta. Svetlanan mies oli
tiennyt siitä. Suhde oli keikkunut hyvin ohuen langan varassa öisten
kännykkäpuhelujen, huumorin ja kaipuun voimalla mutta tuonut Nils
Mattisin elämään uutta sisältöä. Pimeistä talviöistä oli tullut hieman
valoisampia, ja tunturin yksinäisyys oli tuntunut helpommin kestettävältä.
Nils Mattis kaatoi kahvia, sääti Primus-voimavalolyhtyä, pumppasi hetken
ja asettui istumaan. He joivat kuumaa kahvia varovasti. Odottivat hiljaa,
kuuntelivat seinien napsahtelua, kun ulkona kylmeni. Sigge ynisi
seurankipeänä porstuassa. Primus-lamppu suhisi. Anna tiesi, etteivät he
pärjäisi ilman Nils Mattisia. Hän ei voinut luottaa Aslak Isakiin. Hän ei
halunnut ajatella niin, mutta aina kun hän yritti työntää ajatuksen syrjään,
epävarmuus puski pintaan. Aslak Isakilla oli ollut ongelmia viime vuosina,
oikeastaan siitä lähtien kun hän oli palannut Isaf-joukoista. Anna ei voisi
kuitenkaan pakottaa Nils Mattisia jäämään, jos tämä halusi matkustaa
Svetlanan luo.
Einar ei enää jaksanut elämää tunturissa. Heillä oli apuna nuori poika, joka
oli Nils Mattisin siskonpoika. Mutta hän kävi vielä koulua eikä pärjännyt
yksin tunturissa. Nils Mattis oli siidan selkäranka. Vastuu käytännön työstä
lepäsi hänen harteillaan. Vaikka Anna oli pari vuotta sitten lakannut
tekemästä kahta työtä ja matkustelemasta edestakaisin Ruotsin ja kodin väliä,
hän ei juuri pystynyt keventämään Nils Mattisin työtaakkaa. Hän hoiti
perheyrityksen hallinnollisia asioita ja yritti vuorotella vahdissa tunturissa,
mutta hänellä ei ollut samanlaista kokemusta ja tietomäärää kuin Nils
Mattisilla, joka oli työskennellyt koko ikänsä poronhoidon parissa.
Muutettuaan lopullisesti Koutokeinoon hän oli pyrkinyt osallistumaan yhä
enemmän käytännön työhön. Hän ajoi moottorikelkoilla ja mönkijöillä,
teurasti ja paloitteli, suolisti ja otti veren talteen. Mutta yksinäiset yöt olivat
raskaita, kun hän vahti laumaa petoeläimiltä ja varkausyrityksiltä ja koetti
pitää omat poronsa erillään muista laumoista, jotka pyrkivät heidän siidalleen
vanhastaan kuuluneille laidunalueille. Oli raskasta olla kaiken aikaa
valppaana tunkeilijoiden varalta. Joutua tekemään yksin päätöksiä porojen
suojelemiseksi. Ottaessaan isoäitinsä aseman siidassa hän oli samalla
hyväksynyt vastuunkannon, joka ulottui paljon laajemmalle kuin mikään
hänen aiempi roolinsa. Koska Sara Marit ja Einar olivat käytännöllisesti
katsoen jättäneet siidan, Nils Mattis oli ottanut heidänkin työnsä
tehtäväkseen. Anna oli tehnyt kaikkensa, jotta Aslak Isak ja hänen Marit-
vaimonsa saisivat yhtä ison vastuun. Mutta heillä ei ollut suoraa kytköstä
perheeseen. Mitä tapahtuisi, jos Aslak Isak ei jaksaisikaan jatkaa työtään
tunturissa?
Nils Mattisin siskoja Anna Heleneä ja Elle Beritiä arjen työ ei kiinnostanut.
He olivat kumpikin naimisissa dazan kanssa. Anna yllättyi huomatessaan
ajattelevansa ei-saamelaisia miehiä dazoina. Hän oli pitänyt vähättelevinä ei-
saamelaisiin viittaavia nimityksiä daza ja rivgu, vaikka se ei ollut niiden
varsinainen tarkoitus. Ne olivat silti tuntuneet hänestä syrjiviltä, kun hän oli
tullut tänne. Nyt hän käytti samoja nimityksiä niistä sukulaisista, jotka eivät
osallistuneet poronhoitoon. He olivat kyllä mielellään mukana
vasanmerkityksessä ja teurastuserotuksessa, keittelivät kahvia ja valvoivat
oikeuksiaan, mutta arkielämän raadanta sateessa ja lumessa ei kiinnostanut
heitä. Jos Nils Mattis lähtisi siidasta, se merkitsisi elinkeinon päättymistä. He
voisivat ehkä saada jonkinlaisia tukia toiminnan lopettamiseksi, mutta sitä ei
kestäisi ikuisesti, eikä tuista saisi pysyvää elantoa.
”Hän haluaa, että menisin käymään ennen joulua, jotta voisimme miettiä
tulevaisuutta. Ehkä hän ja poika voisivat muuttaa tänne?”
Anna empi. Hän nouti varastosta piparkakkupurkin ja kastoi ylimakeat
keksit kahviin saadakseen lisäaikaa. Edessä olisi ongelmia, jos Svetlana
muuttaisi tänne. Hänellä ei ollut sellaista harkitsevaista ja mietteliästä
luonteenlaatua, jota tällaisessa yhteisössä arvostettiin. Anna oli luullut sitä
aikoinaan laskelmoivaksi vitkasteluksi ja tietoiseksi velttoiluksi, kun hän oli
kymmenen vuotta sitten tullut tänne ensi kertaa isoäidin kutsuttua hänet
puolustamaan Nils Mattisia. Serkkua oli epäilty raiskauksesta, johon hän oli
luultavasti syyllistynyt mutta josta ei ollut joutunut syytteeseen.
Silloin Annalla ei ollut ollut aikaa eikä kokemusta ymmärtää sellaista
ajattelutapaa. Hän ei ollut käsittänyt, että ihmisten täytyi täällä hienosäätää
ajatuksiaan ylimääräisen kierroksen verran ennen kuin ne voitiin päästää
puhe-elimiin asti.
Jos sinulla on niin kiire, mikset tullut eilen? Nykyään hän ymmärsi, ettei
kyse ollut velttoudesta vaan pikemminkin siitä, että ihmiset suhtautuivat
varovasti ajatuksiin ja sanoihin. Että sanojen ja mielipiteiden jatkuva tulva
tiedotusvälineissä ja internetissä oli vain pintaa vailla sisältöä ja
harkitsevuutta.
Jos Svetlana muuttaisi yhteen Nils Mattisin kanssa, se vaikuttaisi perheen,
siidan ja poroalueen suhteisiin samalla tavalla kuin jos joku läikyttäisi
ämpärillisen bensaa kahvitulille.
”Svetlana voisi saada töitä kieltenopettajana. Monet täällä haluavat oppia
venäjää. Vladimir pärjäisi koulussa. Hän on matematiikassa niin taitava, että
Ruijan lasten taso nousisi huimasti.”
”Sinun täytyisi mennä naimisiin hänen kanssaan, jotta hän voisi ylipäätään
tulla tänne ja saada töitä”, Anna sanoi.
”Ei se niin sanottua ole, mutta tietysti se nopeuttaisi asiaa.”
He työntelivät piparkakkupurkkia välillään karkeapintaisella pöydällä ja
kostuttivat keksejä kahviin. Anna oli tuonut piparkakkutavan mukanaan ja
osti keksipurkit Karesuvannon kaupasta. Yksinkertaisen majan puuseinät
napsahtelivat puuhellasta hohkaavassa lämmössä. Anna vilkaisi Jussia ja
laski viltin tämän makuupussin päälle.
”Yritän järjestää asiat niin, että pääset käymään Venäjällä ennen
joulunpyhiä. Minun täytyy vain ottaa selvää, miten Aslak Isakin laita on.”
Nils Mattis ei vastannut. Hän meni ulos rappusille ja katsoi taivaalle. Oli
kylmempää. Pian tulisivat täysikuu ja paukkupakkaset. Hän höristeli korviaan
tallotun aitauksen takana kohoavan tunturin suuntaan. Sitten hän kävi
noutamassa bensakanisterin varastosta ja tankkasi kelkan. Hän lepäisi pari
tuntia ennen kuin ajaisi tarkastamaan kukkulan toiselle puolelle kokoamansa
osan laumasta. Poronkellojen vaimeaa kilkatusta ja lumen rapistelua
moottorikelkan jäljissä kantautui tuulenpuuskan mukana. Se oli hento ääni,
joka kertoi, että porot olivat aloillaan, lepäilivät lumeen hautautuneina. Hän
ei ollut varma, oliko hän kuullut kellon äänen, vai oliko se vain toiveajattelua.
Hän vei kanisterin takaisin ja palasi sisälle. Hän pysähtyi rapsuttamaan
Siggeä korvien välistä, kun hän kulki porstuan läpi. Pentu haukotteli ja katsoi
häntä kysyvästi, leikkihetkeä toivoen. Nils Mattis otti seinältä porontaljan,
jolla koira voisi maata.
Kun hän kävi makuulle, hän ajatteli Svetlanaa. Hänellä oli tapana tehdä
niin tähän aikaan illasta. Svetlana väitti vaistoavansa, milloin Nils Mattis
ajatteli häntä. Ehkä se oli mahdollista. Ennen Svetlanaan tutustumista Nils
Mattis ei ollut uskonut yliluonnollisiin asioihin vaan oli nauranut isoisän
rikkiviisaille puheille maanalisista voimista ja mitä seidan ohi kulkiessa
kuului antaa sille. Nyt hän tapasi jättää jokusen pikkulantin. Ihan kuin hän
miettisi enemmän omaa tulevaisuuttaan. Kuin hänen edessään olevat päivät
olisivat saaneet toisenlaisen merkityksen.

6
MELKER EI OLLUT löytänyt mistään kunnollista hiomapaperia. Sitten hän oli

tavannut sattumalta Bishop’s Arms -pubissa lattianrakentajan ja tilannut tältä
sopivan karkeaa santapaperia, joka oli tarkoitettu oikeasti
nauhahiomakoneeseen. Hän oli leikannut siitä sopivan palan, jonka oli
kiinnittänyt lastulevyyn.
Melker ruuvasi levyn höyläpenkkiin ja kävi hakemassa sylinterinkannen.
Hän oli muuttanut Kiirunaan ennen kuin hänellä oli ollut tiedossa asuntoa.
Poliisilla oli kuitenkin huone yöpymistä varten, ja hän oli tiennyt voivansa
asua siellä, kunnes löytäisi oman paikan. Hän ei ollut aavistanut, että asunnon
saaminen olisi niin vaikeaa. Kaivoksella ja LKAB-kaivosyhtiöllä ei mennyt
kovin hyvin tällä hetkellä, mutta töitä oli silti paljon, ja monet työntekijät
Norrbottenin kylistä asuivat Kiirunassa viikot ja matkustivat viikonlopuiksi
kotiin. Malmin alhainen hinta sai muuttovirran kaupungin keskustaan
sujumaan arvioitua paljon hitaammin. Halpaa malmia louhittiin mieluummin
Svappavaarasta, vaikka ympäristölupia ei ollut vielä saatu.
Parin viikon kuluttua Melker pääsi vuokralle omakotitalon yläkertaan
Luossavaarassa. Talo oli käynyt kaivostyöläisen leskelle liian suureksi, ja hän
tarvitsi apua lumenluonnissa ja pikkukorjauksissa. Vaatekaappiin oli
rakennettu keittiö, ja asunnossa oli olohuone ja pieni makuuhuone. Kun
kaivoksessa tehtiin yöllä räjäytyksiä, sänky tärisi, ja lesken kirjahyllyyn
jättämät koriste-esineet putosivat käsin kudotulle karvalankamatolle.
Korkea vuokra ei kumminkaan johtunut itse asunnosta vaan tallista.
Edesmenneellä kaivostyöläisellä oli ollut harrastus, johon tarvittiin kahden
auton tallia. Hän ei itse ollut omistanut autoa vaan ainoastaan moottorikelkan,
mutta hän oli käyttänyt kaiken vapaa-aikansa valmistamalla pilkkikoppeja,
joita myi Kiirunan ilmoituslehdessä.
Pilkkikoppi oli pieni jalaksilla varustettu hökkeli, jonka nurkassa oli
kamiina ja lattiassa luukku. Se vedettiin järvelle, tässä tapauksessa
Torniojärvelle. Sitten avattiin lattialuukku, porattiin jäähän reikä, sytytettiin

kamiinaan tuli, otettiin pari ryyppyä ja yritettiin napata jokunen kala, joka oli
herännyt poraamiseen ja hakeutunut uteliaana kohti kojussa hehkuvaa
valkoista valoa kuin ilmestystä pyhäkoulun laulukirjan kuvituksissa.
Leski ei tiennyt, mitä mies oli tehnyt pilkkikopeilla tienaamillaan rahoilla.
Hän uskoi, että tilikirja oli kätketty jonnekin, mutta kukaan ei ollut löytänyt
sitä, eikä sitä ollut merkitty perunkirjoitukseen.
Suuri autotalli oli nyt tyhjillään lukuun ottamatta pientä määrää puutavaraa
ja paria peltikamiinaa, jotka oli ilmeisesti valmistettu LKAB:n verstaalla.
Melker oli jo viikon kuluttua muutostaan lainannut autotraileria ja käynyt
hakemassa Volvo PV 544 Sportinsa. Kyseessä oli kunnostusprojekti, jota hän
oli lykännyt monta vuotta, ja auto oli seissyt Storumanissa tontin nurkassa
pressun alla.
Nyt joulukuun alussa työ oli edennyt B18-moottoriin kaksoiskaasuttimella.
Vuorossa oli sylinterinkansi. Hänellä ei ollut venttiilinnostajaa, vaan hän
laittoi ison mutterin palotilaan, painoi venttiilinjouset rengasraudalla alas ja
poimi venttiilinlukot pois äärimmäisen varovasti.
Kaikki oli ihanteellisessa järjestyksessä. Venttiilit oli aseteltu
venttiililevylle. Jouset ja lukot olivat muovipurkissa. Hän oli nostanut
sylinterinkannen levylle hiomista varten, kun työpuhelin soi.
”Ahrsell täällä. Oletko töissä?”
”Autotallissa.”
”Luitko jo sen?”
”Minkä?”
Melker käänsi sylinterinkantta nähdäkseen, millaista jälkeä ensimmäiset
hiontavedot olivat tehneet.
”Kuolinsyyraportin siitä haloiksi paloitellusta tyypistä. Lähetin sen
sähköpostissa. Sinähän olet Melker Grundström, eikö totta?”
”Nyt alkaa sytyttää. En ole töissä, vaan lähdin viideltä kotiin.”
”Luulin, että olisit työpaikalla odottamassa raporttia. Mitä hittoa touhuat
autotallissa?”
”Olen omassa tallissani. Hion sylinterinkantta.”
”Siis mitä?”
”Hion sylinterinkantta, mutta antaa olla. Mitä sait selville? Mitä raportissa
sanotaan?”
”Saat lukea itse… kun olet valmis sen sylinterinkannen kanssa.”
”Oliko siinä jotain erityistä?”
”Kaikkein merkillisintä oli kai se, että mieheltä ilmeisesti katkaistiin
käsivarret ja jalat, kun hän oli vielä elossa. Muut osat pätkittiin
todennäköisesti vasta kun verenvuoto oli lakannut.”
”Katkottiinko häneltä kädet ja jalat…”
”…kun hän oli elossa. Kyllä. Hän kuoli todennäköisesti verenhukkaan, ja
paloittelu jatkui sitten myöhemmin. Kenties jonkin aikaa kuoleman jälkeen.
Karkeammat paloittelujäljet on tehty moottorisahalla, luultavasti
sähkökäyttöisellä, tai kapeateräisellä puukkosahalla.”
”Kuinka paljon myöhemmin?”
”Ehkä pari tuntia. Ei niin paljon, että ruumis olisi ehtinyt jäätyä. Se lukee
raportissa, saat lukea sen sieltä. Soita, kun olet lukenut. Numeroni on
yhteenvedon lopussa. Minkä sylinterinkansi se on?”
”Volvo PV 544:n.”
”B16 vai B18?”
”B18, Sport.”
”Se jossa on kaksoiskaasutin. Sinulla on helvetillinen homma sovittaa niitä
sinne.”
”Soitan sinulle huomenna aamupäivällä, kun olen lukenut raportin.”
Hiomapaperi oli erinomaista. Melker keskittyi puoli tuntia hiomiseen.
Mutta kuva murhan uhrista, jolta sahataan käsivarsia ja jalkoja poikki, ei
suostunut katoamaan hänen mielestään. Hän oli itse nähnyt leikkauspinnan.
Se oli tehty melko karkealla terällä. Sen oli täytynyt olla hirvittävää
kidutusta. Joku oli halunnut saada tunnustuksen tai kostaa kammottavan teon.
Jo pelkkä ajatus sahan äänestä voisi saada ihmisen tunnustamaan mitä
tahansa.
Melker sammutti autotallin valon ja kapusi asunnolleen. Hän mietti hetken,
lähtisikö poliisiasemalle lukemaan raporttia mutta tiesi, ettei saisi unta sen
jälkeen, joten päätti olla menemättä ja istuutui nojatuoliin katselemaan
nelosen uutisia.
Hallitus halusi, että kaikilta rajan ylittäjiltä tarkastettaisiin henkilöllisyys.
Siispä täällä pohjoisessa olisi koko kevään henkilökuntapula. Melkerin oma
kännykkä soi. Siellä saattoi olla vain Birgitta. Hän ei jaksanut. Hän odotti,
että soitto lakkaisi, ja mietti, millaisia hiljaisia manauksia se nostatti toisessa
päässä.
Hän meni suihkuun, seisoi siellä pitkään lämpimässä vedessä ja yritti
huuhdella epämiellyttävät tunteet pois. Kuolinsyyraportin absurdit raakuudet,
jotka odottivat häntä huomisaamuna. Hänen oman pelkuruutensa, kun hän ei
uskaltanut ryhdistäytyä ja selvittää suhdettaan Birgittaan ja tyttöihin.
Pelkonsa siitä, ettei hän jaksaisi. Ettei hän suoriutuisi sijaisuuden tuomista
velvollisuuksista. Hänet oli ilmeisesti jätetty yksin pohjoiseen vastaamaan
murhatutkinnasta.
Hän koetti loihtia puhtaaksi hiotun metallin mieleensä. Valutavaran, joka
oli hänen sinnikkään hiomisensa ansiosta puhdistunut likakerroksista,
ruosteesta ja vanhoista kiinnitysaineista. Puhtaan ja täysin tasaisen
metallipinnan. Ehkä elämääkin voisi käsitellä sillä tavalla. Jynssätä pois
kaiken vanhan ja likaantuneen.
Hän meni ikkunaan ja katsoi LKAB:n portin suuntaan. Rikastuslaitoksesta
nousi savua, ja tällä viikolla sytytetyt jouluvalot tuikkivat rinteessä. Laitoksen
valot sirottuivat tummalle taivaalle kuin sykkivän huurteen säteet. Näytti siltä
kuin avaruuteen olisi suunnattu merkinantojärjestelmä. Ajatus miehestä, jolta
oli sahattu käsivarret poikki, sai Melkerin värähtämään ja venyttelemään, kun
kylmät väreet kiirivät hänen selkäpiissään.
Hän makasi sängyssä valveilla, kunnes kaivoksessa räjäytettiin puoli
kahden maissa. Melker kuuli posliiniesineiden putoavan karvalankamatolle,
nukahti ja nukkui levottomasti kello kuuteen, jolloin kello soi.
Kuolinsyyraportti oli juuri niin epämiellyttävä kuin hän oli arvellut.

Katkaistuihin raajoihin liittyvien yksityiskohtien lisäksi siinä arvioitiin, miten
kauan ruumiinosat olivat olleet suojakopissa: kymmenestä neljääntoista
päivään. Paloittelu oli tapahtunut muualla. Ruumiinosat olivat jo lakanneet
vuotamasta, kun ne oli ladottu koppiin. Lattialta ja oven ulkopuolelta ei ollut
löytynyt verijälkiä. Melker käsitti, ettei Ahrsellilla ollut aavistustakaan,
millainen sää löytöpaikalla oli vallinnut. Rikostekninen ryhmä oli luultavasti
liioitellut tekemäänsä tutkintaa ja jättänyt kuvailematta, millaisissa
olosuhteissa se oli tapahtunut.
Raportissa oli uhriin liittyvä huomio, joka oli jäänyt Melkeriltä
huomaamatta. Pigmentti. Verenhukasta huolimatta paloitellulla vainajalla oli
tummempi iho kuin Norrbottenin asukkailla yleensä. Kyse saattoi tietysti olla
innokkaasta solariumissa kävijästä tai usean kuukauden aurinkolomasta.
Mutta koska mies oli ympärileikattu, hän oli luultavasti etelämmässä
syntynyt. Kuolinsyyntutkija ei antanut raportissa tarkempaa määritystä, mutta
kun Melker soitti hänelle, hän arveli alkuperämaaksi Lähi-itää. Irakia tai
Egyptiä? Ehkä Libyaa?
Muuten ruumiissa ei ollut tuntomerkkejä, jotka auttaisivat tunnistuksessa.
Dna:sta ei ollut mainintaa. Heillähän ei ollut vertailukohtaa. Heti kun he
löytäisivät jonkun, joka täsmäisi paloiteltuun ruumiiseen, he voisivat tehdä
dna-testin.
Melker kävi Icassa ostamassa purkin Nescafé Lyxiä ja pakasteaterian:
Lehtipihviä aromivoissa ja perunoita. Se kuvasi osuvasti hänen tasokasta
elämäänsä maanpaossa. Puristelihasta muokattu lihapala ja nokare
margariinia muovikelmulla peitetyllä paperilautasella oli hänen itselleen
suomaansa luksusta.
Hän pysähtyi Kupoltorgetille katsomaan harmaata taivasta, joka kaartui
rautatieaseman puiston reunassa kyhjöttävän poliisiaseman ylle.
Tuuliturbiinit seisoivat liikkumattomina Luossajärven toisella puolella.
Malminrikastamosta katkusi hienoinen noen ja epäpuhtaan metallin haju, ja
puut ja pensaat kimaltelivat huurteessa. Melker mietti jälleen hetken, oliko
hän tehnyt oikein, kun oli tarttunut tilaisuuteen ja muuttanut pohjoiseen
pyrkiessään pääsemään eteenpäin elämässään. Hän ei jaksanut lähteä
seuraamaan ajatusta vaan keskittyi poliisiaseman pöydällä lojuvaan raporttiin.
Miksi poliisien vaatimaton tiilirakennus oli haluttu piilottaa?
Kaupungintalo kohosi rinteessä massiivisena ja hallitsevana ylväine
kellotapuleineen vastapäätä kaivosta ja LKAB:tä, suorassa linjassa kirkkoon
nähden. Mutta kaupunginarkkitehti oli onnistunut ujuttamaan poliisitalon
vaatimattomalle tontille rinteeseen, joka vietti rautatielle ja E10:lle. Siihen
täytyi olla jokin selitys kaupungin historiassa: kaivosjätti ja poliitikot johtivat
ja päättivät kaupungin asioista, ja poliisit hiiviskelivät puskissa mäen alla,
puiston käppyräisten koivujen takana.
Sekoitettuaan itselleen kupillisen Nescafé Lyxiä Melker potkaisi

nahkasaappaat jalasta ja otti tutkinta-aineiston eteensä: rikospaikkatutkijoiden
raportin ja omansa sekä Ahrsellin kuolinsyynselvityksen. Hän kopioi kaikki
tiedot ja levitti suojakopista otetut kuvat pöydälleen.
”Miten sujuu? Onko kiireitä?”
Virkaa toimittava poliisipäällikkö Ivan Bergelius oli tilapäisesti omalla
poliisiasemallaan vietettyään aikaa erinäisissä kokouksissa ja koulutuksissa
Luulajassa ja Tukholmassa. Hän astui Melkerin huoneeseen, istuutui
kuluneelle vierastuolille kärsimättömän ja levottoman oloisena kuin kireäksi
väännetty vieterilelu. Nykyisin ei tosin tainnut enää olla avaimella vedettäviä
leluja, mutta sellainen kuva Melkerin mieleen ilmestyi aina kun hän tapasi
poliisipäällikön.
”Hommia riittää”, hän vastasi.
Hän osoitti pöydälle keräämiään tutkintapapereita. Poliisipäällikkö kurottui
ottamaan pari kopioitua kuvaa.
”Tiedät varmaan, että joudut vastaamaan tutkinnasta. He eivät pystyneet
irrottamaan Luulajasta ketään.”
”Niin olen ymmärtänyt. Mutta täälläkään ei taida olla kovin paljon
porukkaa, jota voisin ohjata esitutkinnanjohtajana.”
”Yritämme järjestää asian. Luotan siihen, että osa miehistä palaa ensi
viikolla takaisin Malmöstä.”
Päällikkö selasi suojakopista otettuja kuvia ja säpsähti nähdessään
sahatuista raajoista kyhätyn groteskin pinon.
”Kuulin, että Josef oli mukana löytöpaikalla.”
”Hän vei minut sinne. Hänen tyttärensä kuuluu saamekylään pohjoisessa.
Hän tiesi suojakopin sijainnin.”
”Tunsitko hänet ennestään?” Bergelius kysyi.
”En ollut aiemmin tavannut häntä, mutta tarinoita olen kuullut. Niitä, joita
täällä kerrotaan.”
”Tiesitkö, että hän sai potkut?”
”Hän kertoi, että sinä olit niiden takana.”
Poliisipäällikkö laski kuvat takaisin pöydälle ja kohdisti Melkeriin
vastikään opetellun henkilöstönhuoltokatseensa.
”Älä vain luule, että katuisin sitä päätöstä. Hän oli aikavaras ja
riidankylväjä. Levitteli kaikennäköisiä paskapuheita talon sisällä ja synnytti
levottomuutta. Tilanne muuttui paljon paremmaksi hänen lähtönsä jälkeen.”
Bergelius nousi pystyyn ja katsoi ikkunasta harmaata päivää, joka oli jo
kääntymässä iltaan.
”Tämä on pirullinen vuodenaika täällä pohjoisessa. Aiheuttaako kaamos
sinulle ongelmia?”
”Eipä juuri. Elin lapsuuteni Västerbottenin sisämaassa, joten olen tottunut
tällaiseen. Tiedän silti, että monet sekoavat pimeän aikaan.”
”Voit laskea minut siihen porukkaan”, sanoi Eskilstunasta kotoisin oleva
Bergelius ja nauroi. ”Kutsun porukan koolle kello kolmeksi. Saat vedellä
heille suuntaviivoja tutkinnasta. En tiedä, kuinka paljon väkeä talossa on,
mutta pidät esityksen niille, jotka ilmestyvät paikalle.”
Joku oli kiinnittänyt valotähden neuvotteluhuoneen ikkunaan. Se langetti

punahehkuisen reiällisen heijastuksen paikalle kokoontuneiden ylle. Heitä oli
kymmenkunta, enemmän kuin Melker oli odottanut. Bergelius johti puhetta
pöydän päästä. Muuten kaikki olivat asettuneet niin, ettei kukaan joutunut
istumaan kenenkään vieressä. Ehkä se kuvasi talon henkeä. Kaikki olivat ja
työskentelivät itsekseen jonkin tutkinnan parissa, josta muut eivät tienneet
oikein mitään. Se oli selvä merkki siitä, ettei talossa ollut aikoihin ollut
koossapitävää johtamista. Melker oli pannut lannistuneen ja varautuneen
tunnelman merkille jo aloittaessaan työnsä täällä. Mutta tänään se näkyi
kaikkein selvimmin. Monet olivat ilmeisesti kuulleet karmaisevasta
ruumislöydöstä ja tulleet kokoukseen silkkaa uteliaisuuttaan.
Melker selosti, mitä asiasta toistaiseksi tiedettiin. Hän referoi
kuolinsyyntutkijan johtopäätökset. Rikospaikkatutkijat eivät olleet löytäneet
varsinaisia jälkiä suojakopista. Joku oli avannut oven karkeapintaisilla
hansikkailla, jotka saattoivat olla hylkeennahkaa. Kopista oli löytynyt pari
hylkeen karvaa. Mistään ei ollut varmuutta. Oven luota oli havaittu jykevien
saappaiden jälkiä. Tekninen tutkinta oli suoritettu erittäin vaikeissa
olosuhteissa lumimyrskyssä ja huonossa valaistuksessa.
Ainoa kunnon johtolanka oli hälytyskeskukseen soitettu nauhoitettu
puhelu.
Melker soitti sen poliiseille. Naisen ääni ilmoitti englanniksi, että
suojakopissa oli paloiteltu ruumis. Hän antoi suhteellisen perusteellisen
kuvauksen paikan sijainnista, puhui hyvää englantia mutta ei ollut
amerikkalainen eikä englantilainen. Kun tutkijat selvittivät, mistä puhelu oli
tullut, kävi ilmi, että nainen oli soittanut prepaid-liittymästä Venäjältä.
Arveltiin, että puhelu oli peräisin Arkangelin alueelta, mutta heidän olisi
odotettava vahvistusta venäläiseltä puhelinyhtiöltä.
Melker pani kuvat kiertämään, ja pöydän ympärillä istujat hypistelivät ja
siirsivät niitä eteenpäin. Jotkut nojautuivat toisiaan kohti ja lausuivat
kommentteja, joita Melker ei kuullut.
”Niin, mitä sanotte? Onko kenelläkään kysyttävää tai tietoja, joita Melker
voisi hyödyntää tutkinnassaan?” Bergelius kysyi.
Yksi ylikonstaapeleista siirsi kuvat eteenpäin ja katsoi ympärilleen ennen
kuin kääntyi poliisipäällikön puoleen.
”Grundströmistäkö tulee tutkinnanjohtaja?”
”Niin olimme kaavailleet. Luulajassa ei ole ketään vapaana. Tiedätte,
miten tiukkaa meillä on näiden uudelleenjärjestelyjen ja ylimääräisten
Malmön-komennusten vuoksi.”
”Keitä muita tutkinnassa on mukana?”
Kysymyksen esitti johtoportaan siviili, Agnete. Poliisipäällikkö katsoi
ympärilleen.
”Se ei ole vielä ihan varmaa. Käyn ensin läpi, minkä parissa kukin teistä
työskentelee tällä hetkellä. Kuten tiedätte, en ole ollut täällä vähään aikaan
enkä ole niin ollen pysynyt ajan tasalla. Otan viikonlopun aikana selvää
henkilöstön tilanteesta ja uskon, että meillä on miehitys koossa maanantaihin
mennessä.”
Hän lopetti kokouksen, otti muistiinpanonsa ja poistui huoneesta Agneten
kanssa.
Osa poliiseista jäi istumaan pöydän ääreen.
”Tapasitko Bahktia? Porovarkauksista?” kysyi yksi työtovereista, Gunnar
Lövgren. Aiemmin hän oli tuskin tervehtinyt Melkeriä.
”Käsitin liian myöhään, että hän puijasi minua. Käytti hyväkseen sitä, että
olen uusi.”
”Sitä peliä on jatkunut niin kauan kuin olen ollut täällä. Ne eivät ole
koskaan tyytyväisiä, vaikka tekisimme mitä.”
Jotkut vanhemmista työntekijöistä kerääntyivät Melkerin puolelle pöytää.
”Onko siinä perää, että kyläläiset varastavat heidän porojaan?” Melker
kysyi ja korjasi tutkintaan liittyvät paperit ja kuvat pöydältä. Bahkti oli
väittänyt, että jotkut saamekyläläiset olivat seuranneet kelkanjälkiä heidän
varastolleen.
”Josef hoiti niitä asioita. Kun hän lopetti täällä, kukaan ei ole enää tutkinut
porovarkauksia. Kaikki ilmoittelevat alituiseen varkauksista”, Gunnar
Lövgren sanoi. ”Joku kertoi, että Josef oli mukana, kun ajoit sinne
suojakopille.”
”Hän tuli näyttämään tietä. Hänen tyttärensä asuu…”
”…Saarivuoman saamekylässä, tiedetään. Josef taitaa asua tähän aikaan
vuodesta Sopperossa?”
Ehkä Melker saisi sittenkin koottua tutkintaryhmän. Hän mietti kummallista

kokousta ja passiivista varautunutta tunnelmaa pöydän ympärillä.
Bergeliuksessa ja talon henkilökunnassa oli jotakin, mistä hän ei päässyt
perille. Se kenties avautuisi hänelle ajan mittaan. Hän luki
lehtipihvipakkauksen käyttöohjeet, repäisi muovikääreen auki ja työnsi
paperilautasen mikroaaltouuniin.
Kännykkä soi. Siellä oli Birgitta. Sulake oli palanut, kun hän oli työntänyt
silitysraudan töpselin pistorasiaan.

7
RYHMÄ LAPSIA KIRMASI edestakaisin koulun pihalla. Omituista tanssia pienellä

tallatulla alueella rakennuksen takana. Anna pysähtyi hotellin mäelle
ihmettelemään heidän leikkiään.
Kun hän laskeutui polkua, hän käsitti, ettei se ollutkaan tanssi, vaan lapset
pelasivat valkoisessa lumessa jalkapalloa valkoisella muovipallolla. Hän ei
ollut havainnut palloa, jonka perässä he juoksivat. Heidän kasvonsa olivat
punaiset, mutta he eivät näyttäneet palelevan, vaikka pakkasta oli lähes
kaksikymmentä astetta. Kun hän kysyi Maritia, he osoittivat
opettajainhuoneen suuntaan keskeyttämättä peliään.
Marit istui pöydän ääressä edessään kahvikuppi ja kirjapino. Hän kääri
savuketta ja kohotti katseensa Annaan, kun tämä astui opettajainhuoneeseen.
Anna istuutui vastapäiselle tuolille.
Yksi opettajista poistui huoneesta ympärilleen vilkaisematta. Marit oli
itkenyt. Hän kuivasi silmänsä ja nenänsä Annaan katsomatta.
”Missä hän on?” Anna kysyi, ja Marit nosti katseensa häneen, otti
savukkeensa ja nyökkäsi ovelle.
”Varmaan kotona. Ei ole käynyt ulkona moneen päivään, ei laita edes
valoja päälle.”
He menivät ulos, ja Marit sytytti tupakan keltaisella muovisytkärillä.
”Luulin, että olit lopettanut”, Anna huomautti.
He katsoivat pihalla juoksevia lapsia. Marit hytisi ohuessa paidassaan. Hän
veti muutamat sauhut ja heitti tupakan lumeen.
”Olen aloittanut taas. Tule sisälle. Haluan näyttää sinulle yhden jutun.”
He palasivat opettajainhuoneeseen, ja Marit nouti laukkunsa. Koulun kello
soi, ja viimeinen opettaja poistui huoneesta. Marit avasi laukun ja otti sieltä
nyssykän. Nenäliinaan oli kääritty jotakin. Hän vilkaisi ympärilleen tyhjässä
huoneessa, laski sitten nyytin pöydälle kirjojen viereen.
”Löysin tämän vaatekaapista, hänen villasukkiensa seasta laatikosta.”
Ovi ei ollut lukossa. Anna astui koputtamatta sisään ja kompastui eteisessä

kenkiin ja saappaisiin.
Tiskipöydällä oli likaisia lautasia ja kahvikuppeja. Sindren lelut lojuivat
pöydän alla. Anna seisahtui keittiössä ja avasi untuvatakkinsa.
”Aslak Isak! Aslak Isak, oletko täällä?”
Ei vastausta. Anna riisui kengät jalasta ennen kuin meni olohuoneeseen.
Hän istui sohvalle ja katsoi makuuhuoneen suuntaan.
”Meidän on päätettävä, mitä teemme. Nils Mattisin täytyy tietää, voitko
tuurata häntä ensi viikolla.”
Ei vastausta, mutta hän kuuli liikettä makuuhuoneesta.
”Ajattelin, että voisimme käydä talolla katsomassa, miten voisimme
jatkaa.”
Hän nousi ja meni makuuhuoneen ovelle.
”Tulen nyt sisään. Sopiiko?”
Hän odotti pari sekuntia ennen kuin raotti ovea ja kurkisti sisään. Aslak
Isak istui lattialla sängyn vieressä täysissä pukeissaan ja suojasi kasvojaan
käsivarrellaan. Oli pimeää. Huoneessa haisi tunkkaiselta ja kuumien
sähköpattereiden pölyltä.
”Oletko ottanut lääkkeesi?”
Aslak Isak ei vastannut, koetti vetäytyä piiloon. Piti käsivarttaan kasvojen
edessä.
”Meidän täytyy tietää, mitä teemme. Voimmeko luottaa sinuun?”
Mies sanoi jotain, ja Anna nojautui eteenpäin kuullakseen.
”Mitä sanoit?”
”Te voitte luottaa minuun. Aion kyllä…”
”Oletko syönyt mitään?”
Aslak Isak pudisti päätään.
”Ei ole nälkä.”
Annan täytyi auttaa takki Aslak Isakille, joka ei vilkaissutkaan häntä, kun he
menivät autolle. Mies työnsi karvalakin vinoon ja tarttui päähänsä
istuutuessaan autoon. Samat eleet kuin silloin, kun hän käynnisti
moottorikelkan ja piti kättään myssyllä, jotta se ei lentäisi tiehensä.
Anna ajoi isoäidin ja isoisän talolle. Siitä oli varmasti puoli vuotta, kun hän
oli viimeksi käynyt siellä. Silloin oli ollut keskikesä, ja he olivat ajaneet sinne
kolmisin. Kristiansen oli ollut käymässä, ja he olivat vieneet Jussin joelle
veneellä. Kristiansen oli korjannut isoisän vanhan jokiveneen ja tervannut sen
pellavaöljyn, tärpätin ja tervan seoksella. Se oli tuntunut vielä tahmealta, kun
he olivat soutaneet verkkoja laskemaan. Eivät niinkään kalojen takia kuin
jotta Jussi saisi kokea, miltä tuntui olla valveilla keskellä yötä. Miten
nukahdettiin keskiyön auringossa kokon roihutessa rannalla ja noustiin
aikaisin aamulla laskemaan verkot peilikirkkaaseen jokeen.
Kastetta karkeassa rantaruohikossa ja tahmeat koivunlehdet vitsoissa, joilla
huidottiin hyttysiä pois. Kaukaiset kesämuistot seurasivat Annaa tutun tien
myötä.
Aslak Isak katsoi poissaolevasti lumesta raskasta maisemaa. Viime päivien
lumipyry oli satanut märän lumen koivumetsään ja taivuttanut puut kaarelle
tien reunaan. Tätä ennen lunta oli tullut vain vähän, ja tunturissa oli ollut
hyvät laitumet. Jos nyt tulisi kylmää, märän lumen pintaan muodostuisi kova
kuori, jonka läpi porojen olisi vaikea kaivaa itselleen ruokaa.
”Marit kertoi löytäneensä käsikranaatin sinun sukkalaatikostasi.”
Anna katsoi tietä mutta oli varma, ettei Aslak Isak ollut reagoinut.
”Miksi?”
Aslak Isak kääntyi ensimmäistä kertaa hänen puoleensa ja katsoi häntä
kysyvästi.
”Mitä miksi?”
”Miksi helvetissä sinulla on aktivoitu käsikranaatti vaatekaapissa, josta
lapset voivat löytää sen ja luulla sitä leluksi?”
”Mitkä lapset?”
”Sinun lapsesi, Aslak Isak. Sindre. Etkö käsitä, että hän olisi voinut löytää
sen hemmetin kranaatin? Kolmevuotiaat ovat valtavan uteliaita.”
Aslak Isak ei vastannut, tuijotti vain tietä ja taipunutta koivumetsää.
”Mitä varten se oli sinulla?”
”Sitä voi tarvita. Täytyy pystyä suojautumaan. On oltava valmis
puolustamaan itseään.”
He kääntyivät talolle vievälle kapealle soratielle. Se oli aurattu, ja kun
pihalla talon edessä oli käyty koukkaamassa, oven eteen oli jäänyt kaistale
kovaksi pakkautunutta lunta.
Anna meni vajaan ja etsi sieltä isoisän vanhan lumilapion. Hän hakkasi
lumireunuksen pois voidakseen avata oven.
Aslak Isak seisoi pihalla hytisten, vaikka hänellä oli lämmin takki yllään.
Näytti siltä, ettei hän tiennyt, mitä tehdä. Mitä häneltä odotettiin, tai
pikemmin mitä Anna häneltä odotti. Ihan kuin hän olisi jossakin muualla:
etsisi paikkaa, jonne sopisi ja jossa hänelle ja hänen ajatuksilleen olisi tilaa.
Ovi narahti auki ruosteisilla saranoillaan. Anna astui sisään. Olohuoneen
lattialla oli lautatavaraa. Keittiöön oli asennettu uudet ikkunat. Vanha
rautaliesi oli poissa, ja piippumuurin luona oli vain pino nokisia tiiliskiviä.
Hormista oli satanut vettä sisään. Kaikkialla oli kylmää ja hylätyn näköistä.
Työpenkillä lojui pari yksinäistä työkalua. Saha oli ruostunut. Kukaan ei ollut
tehnyt talossa mitään viime kevään jälkeen.
Anna katsoi Aslak Isakia, joka tuli sisään ja katseli ympärilleen. Ikkunat
olivat sisältä huurteessa, ja niistä ujuttautuva heikko valo korosti vaikutelmaa
miehen voimattomuudesta. Vaikka Aslak Isak pystyisi kokoamaan voimansa
ja intonsa, hänen olisi silti vaikea saada rakennustöitä alulle. Ihan kuin
vanhan talon kunnostaminen olisi hänelle ylitsepääsemätön homma. Hän oli
toki ymmärtänyt, että se merkitsi mahdollisuutta, ja kaikki odottivat
näkevänsä, mihin hänestä olisi. Hän ei vain jaksanut. Tahto oli poissa, se oli
ilmeistä.
Aslak Isak oli paininut sisäisten demoniensa kanssa aina Afganistanista

paluunsa jälkeen. Kokemukset vainosivat häntä. Hän oli aluksi pystynyt
puhumaan Annalle siitä mutta vetäytynyt parin kuukauden kuluttua
kuoreensa. Hän oli vaiennut, eristäytynyt ja torjunut kaikki
lähestymisyritykset. Se mitä kaukaisessa maassa oli tapahtunut, oli tehnyt
hänestä katkeran poliitikkojen puheisiin pettyneen miehen, ja hänen
kokemuksiaan sotilaallisesta kriisinhallinnasta leimasivat toivottomuus ja
alistuneisuus. Hän oli kertonut, ettei ollut käsittänyt, miksi hänen pitäisi
tappaa tuntemattomia ihmisiä, joiden kanssa hän ei pystynyt edes puhumaan.
Yksi hänen ystävistään oli saanut surmansa tienvarsipommin räjähdyksessä.
He olivat koettaneet turhaan pelastaa hänen henkeään. Muistot ja kokemukset
eivät jättäneet häntä rauhaan. Hän ei unohtanut mitään, vaan kaikki palasi
aina takaisin, hyökkäsi öisin unessa hänen kimppuunsa. Pohjaton pelko
saattoi vallata hänet varoittamatta.
Anna oli luullut, että Aslak Isakin ja Maritin yhteiselolle tarjoutuisi
parempi alku, kun he saisivat kaikkien yhteisestä sopimuksesta isoäidin ja -
isän talon ja remontoisivat sen uudenaikaisemmaksi. He voisivat rakentaa
jotain yhteistä. Luoda yhteisen elämän.
Nyt hän käsitti, että se oli aiheuttanut liikaa paineita. Aslak Isak oli
kokenut sen yhtenä vaatimuksena lisää. Perhe ei ollut edellyttänyt häneltä
vain kriisinhallintajoukoissa tienaamiaan rahoja, jotta hän voisi kuulua
työyhteisöön, jonka hyväksi oli raatanut palkatta viimeisestä
kouluvuodestaan lähtien. Vaan hänen täytyi myös osoittaa taitonsa, miten hän
ottaisi sukutalon haltuunsa. Talon, jossa kunniallisuus ja raudanluja
suoraselkäisyys huokuivat seinistä kuin ne olisivat siinneet niihin Vanhan
testamentin tinkimättömästä uhrautumisen vaatimuksesta.
Aslak Isak ei pystynyt liikkumaan talossa tuntematta, miten paineet
kasvoivat samaa tahtia hänen riittämättömyyden tunteensa kanssa. Vanhan
talon seinät uhkasivat kaatua hänen päälleen, olivat todiste hänen
kelvottomuudestaan.
”Anna, se käsikranaatti auttaa minua hengittämään. Se, että se on siellä. En
voisi koskaan käyttää sitä, mutta minulle on tärkeää tietää, että voin räjäyttää
itseni. Että voin valita oman ulospääsyni. Että voin…”
Anna ei kuullut, mitä hän sanoi, vaan oli nousemassa kapeita portaita
yläkerran kahteen pieneen makuuhuoneeseen. Hän kuuli vain, että Aslak Isak
mumisi itsekseen alhaalla kylmässä huoneessa, jossa oli lautoja sikin sokin.
Ylhäällä oli jäistä ja kylmää. Ulkoseinässä kimalsivat huurrekuviot. Anna
ei ollut koskaan aiemmin huomannut, että kahden huoneen välinen seinä oli
toiselta puolelta vihreä ja toiselta keltainen. Se ei ollut enää sama talo. Kaikki
oli erilaista kuin isoäidin ja -isän aikana. Tämä oli ollut heidän ensimmäinen
talonsa. Sitä ennen he olivat asuneet tunturissa kodassa tai turvekammissa
tähtien alla.
Nyt talo näytti ränsistyneeltä ja hylätyltä, kun kukaan ei enää huolehtinut
siitä. Portaiden kaiteet tuntuivat kuluneilta ja tyhjiltä käden alla, kun Anna
palasi alakertaan. Hän huomasi oman hengityksensä huuruavan ilmassa.
Aslak Isak istui autossa odottamassa. Anna istuutui hänen viereensä. He
katsoivat hylättyä taloa. Se näytti pienemmältä kuin Anna muisti.
Harmaammalta, kuluneemmalta. Silti se oli ollut isoäidin ja isoisän elämän
keskipiste niin monen vuoden ajan. Heille oli ollut iso askel muuttaa taloon,
jossa oli puuliesi ja juokseva vesi.
”Aiotko tehdä remontin valmiiksi?”
”En usko. Emme vain jaksa. Aivan liikaa työtä. Ja vaatimuksia.”
”Kuka sinulle asettaa vaatimuksia?”
”Talo. Noissa seinissä on niitä riittämiin.”
”Isoisä rakensi sen rakkaudella. Jotta elämä ja työ olisivat helpompia.”
”Se oli silloin. Nykyisin kaikki on monimutkaisempaa.”
”Se käsikranaatti. Miksi sinulla oli se?”
”Tiedän, että se oli hölmöä. Minun ei olisi pitänyt panna sitä sukkien
sekaan.”
”Mitä oikein ajattelit? Mihin aioit käyttää sitä?”
”En oikeasti tiedä. Mutta joskus se tuntuu tuovan minulle lohtua ja
mahdollisuuden ulospääsyyn, kun elämä on liian synkkää. Tuntuu vain
hyvältä, kun se on lähistöllä.”
Anna käynnisti auton. Hän katsoi taloa taustapeilistä. Tuo talo ja sen asukit,
isoäiti ja isoisä, olivat muuttaneet hänen elämänsä. Hän oli äkkiä
ymmärtänyt, kuka hänen äitinsä oli ollut ja kuka hän itse oli. Se oli
mullistanut hänen elämänsä. Kaikki olisi toisin, jos hän ei olisi tullut tänne
silloin kun häntä oli pyydetty pelastamaan Nils Mattis raiskaussyytteiltä.
Paremmin vai huonommin? Kyse ei ollut siitä. Hän eli nyt tätä elämää, ja
hänen täytyisi pitää siitä kiinni.
Aslak Isakin ajatukset käsikranaatista saivat hänet säikähtämään. Hän ei
tietenkään ymmärtänyt täysin, mitä se tarkoitti, mutta miehen alistuneisuus
oli huolestuttavaa. Häntä hävetti hiukan, kun hän ajatteli niin arkipäiväisiä
asioita kuin vahdin järjestämistä porotokkaan, vaikka Aslak Isak ei enää
jaksanut tehdä mitään työtä.
”Voimme tehdä sen ulkona, jos se olisi helpompaa.”

Melker Grundström sysäsi tuolin taaksepäin ja nousi pystyyn.
Valokuvaaja oli vilustunut ja kietonut pitkän huivin moneen kertaan kaulan
ympärille. Hän kyhjötti niiskuttaen tuolissa untuvatakkeineen, farkkuineen ja
lenkkikenkineen.
Toimittaja työnsi kahvimukin Melkerin pöydälle. Hän katsoi kysyvästi
valokuvaajaa, joka levitteli alistuneesti käsivarsiaan. Se näkyi päällepäin vain
pienenä liikkeenä paksun takin alta.
”Ihan sama.”
”Jos vain istut pöydän takana, jutusta saa liian virkamiesmäisen
vaikutelman”, toimittaja sanoi katsoen ympärilleen paljaassa huoneessa.
”Täällä on autiota. Oletko aloittanut vasta äskettäin työsi täällä?”
”Olen täällä vain sijaisena.”
”Etkö ottanut omia tavaroitasi mukaan? Kaikilla on yleensä vähintään kuva
vaimosta ja lapsista.”
”Pahoittelen, että tuotan sinulle pettymyksen, mutta haluan pitää huoneen
tällaisena. Olen täällä töissä, eikä työpaikka ole mikään koti. Tehdäänkö se
haastattelu ulkona?”
Toimittaja katsoi valokuvaajaa, joka niisti serviettiin. Hän oli napannut sen
mukaansa makkarabaarista, jossa he olivat käyneet syömässä ennen Melkerin
tapaamista.
”Siinä tapauksessa kannattaa pitää kiirettä. Alkaa jo hämärtää.”
”Selvä, otan vain takkini vielä”, Melker sanoi. ”En halua näyttää
hytisevältä turistilta, kun haastattelette minua.”
Uutistiimi keräsi tavaransa, ja he menivät ulos poliisiaseman takaovesta.
Melker poseerasi taustanaan Rautatiepuiston huurteen kuorruttamat koivut.
Oli jo aika hämärää, ja valokuvaajan täytyi sytyttää kameralamppu.
”Tänä vuonna on ilmoitettu useammista porovarkauksista kuin koskaan
aikaisemmin. Miksei poliisi tutki niitä?” toimittaja kysyi.
Melker piti parin sekunnin tauon ennen kuin vastasi. Hän kuuli
valokuvaajan niiskuttavan ja näki, että tämän jalkoja paleli.
”Tutkimme tietysti kaikki meille tulevat ilmoitukset, mutta varkauksia on
vaikea todistaa. Voidaksemme asettaa jonkun syytteeseen meillä täytyy olla
todisteita.”
”Mutta te ette tule koskaan paikalle, kun varkauksista ilmoitetaan. Tulette
vasta monta viikkoa myöhemmin.”
”Meidän täytyy priorisoida…”
He jankkasivat haastattelun läpi ilman, että mitään tuli varsinaisesti
sanotuksi. Melkeristä tuntui, että hän sai taas kerran puolustella toisten
tekemiä virheitä. Hän tiesi, että poliisien mielestä saamelaiset tekivät
tarpeettomia ilmoituksia.
Hän ei ollut varttuessaan erottanut, ketkä hänen koulukavereistaan olivat
saamelaisia ja ketkä eivät. Siihen aikaan heitä oli kutsuttu lappalaisiksi. Hän
oli vasta myöhemmin käsittänyt, että se oli haukkumasana. Kun hän mietti
lapsuutensa kotikylää, hän ei pystyisi sanomaan, ketkä olivat taustaltaan
saamelaisia. Usein ajateltiin, että poronomistajat olivat saamelaisia. Mutta
poroväki edusti vain pientä saamelaisten vähemmistöä. Heistä oli vain
jostakin syystä tullut paremman luokan saamelaisia ja jonkinlainen
saamelaisten prototyyppi. Se oli tietysti täysin väärä käsitys, sillä pääosa
saamelaisista ei ollut millään lailla tekemisissä poronhoidon kanssa.
Pystyäkseen näkemään ennakkoluulojen ja väärinkäsitysten läpi täytyi
ymmärtää, mistä oli kyse. Jos saamelaisia haluttiin kutsua alkuperäiskansaksi,
jolle kuuluivat alkuperäiskansojen kansainvälisen sopimuksen luettelemat
oikeudet, heitä ei pitäisi mytologisoida, eikä heitä kaikkia pitäisi kuvitella
poronhoitajiksi.
He palasivat Melkerin karuun toimistohuoneeseen. Melker otti esille

tutkintaraportin siitä porovarkausjutusta, jossa hän oli kömpinyt konttiin. Hän
näytti mappia toimittajalle muttei antanut tämän lukea.
”Eivätkö teidän tietonne ole digitaalisessa muodossa?”
”Minusta on parempi, että ne ovat paperilla. Ne ovat silloin paremmin
hahmotettavissa. Asiasta on helpompi muodostaa kokonaiskäsitys.”
Hän työnsi mapin takaisin arkistokaappiin. Siellä ei ollut kovin monta
mappia, ja peltikaappi piti kolinaa. Melker oli siivonnut ja lajitellut pois
melkoisen määrän valmiiksi saatettuja juttuja, jotka olivat jääneet tänne siltä
joka oli istunut tässä huoneessa ennen häntä. Valokuvaaja oli riisunut
kenkänsä ja hieroi jalkojaan saadakseen veren kiertämään.
”Kaikki tietävät, että kyläläiset ovat varastaneet saamekylän poroja”,
toimittaja sanoi. ”He kuulemma tarjosivat maaherralle poronpaistia
elinkeinoelämän konferenssin aikana ja lähettivät tälle Österbergille
laatikollisen varastettua lihaa kotiin.”
”Tuo on paskapuhetta, tiedät sen aivan hyvin itsekin. Ja jos se olisi totta,
kuka sen pystyisi todistamaan? Täytyy olla konkreettisia todisteita tai
varmoja todistajia, jos tahtoo, että syyttäjä nostaa syytteen. Mutta
porovarkauksissa ei saada koskaan todisteita, saati todistajia, jotka
suostuisivat tulemaan oikeuteen.”
Kun Melker saattoi heidät käytävään, valokuvaaja osoitti yhtä ovea.
”Tuo oli minun isoisäni työhuone.”
”Kuka isoisäsi sitten oli?”
”Josef. Josef Masi. Hän lopetti työt täällä. Se oli silkkaa rasismia. Tänne ei
haluta saamelaisia. He väittivät, että hän olisi voinut saada töitä etelästä.
Mutta täällä Kiirunassa kukaan ei tahdo lappalaisia poliiseiksi. Ne savustivat
hänet ulos.”
”Milloin se tapahtui?”
”En muista, mutta ei kovin kauan sitten. Sinähän olet tavannut hänet. Hän
oli mukana, kun löysit sen ruumiin suojakopista. Sen paloitellun.”
Melker katsoi heidän peräänsä, kun he kävelivät Lars Janssoninkadun yli ja
lastasivat tavaransa autoon, joka oli pysäköity väärin tien toiselle puolelle.
Oli selvää, että koko joukko hänen salaisina pitämiään murhatutkinnan
yksityiskohtia oli yleisessä tiedossa. Hänen tietääkseen vain hän oli lukenut
tutkintamateriaalin kokonaisuudessaan. Josefin oli täytynyt kertoa
paloitellusta ruumiista. Ja kuka oli Lars Jansson, jonka mukaan poliisiaseman
edessä kulkeva katu oli nimetty? Melker päätti ottaa siitä selvää ennen kuin
lähtisi illalla kotiin.
Revontulet loimottivat, kun Melker lähti töistä. Yöstä tulisi kylmempi. Lumi
narskui kenkien alla. Hän oli kerran kuullut yhden vanhan näyttelijän
kertovan, että radioteatterissa käytettiin ennen perunajauholla täytettyä
laatikkoa, kun piti saada aikaiseksi hangessa kävelemisen ääni. Mutta tämä
lumi oli kovempaa, karkeampaa. Ehkä askeleet perunajauhossa oli tarkoitettu
tukholmalaiselle yleisölle. Kaikki oli siellä pehmeämpää, reunoilta
pyöristettyä. Hän oli asunut siellä opiskeluaikana ja osan
harjoitteluvuodestaan mutta ei ollut kaivannut takaisin palattuaan Norlantiin.
Hän oli onkinut tiedon, että Lars Jansson oli rautamalmisuonen löytäjä.
Jansson oli ollut joskus 1600-luvulla jänismetsällä Kiirunavaarassa. Kun hän
oli ampunut jänistä jousipyssyllä, nuoli oli kääntynyt ilmassa ja osunut
magneettipitoiseen kiveen.
Melker lajitteli Lars Janssonia koskevat tiedot aivojensa muistipankkiin
nippelitieto-otsikon alle. Miksi oli kestänyt kaksisataaviisikymmentä vuotta
ennen kuin malmia oli alettu louhia?
Hän ei mennyt ylös asunnolleen vaan avasi autotallin oven, astui sisään ja
istuutui Volvoon. Auto oli ollut tallissa niin kauan työstettävänä, että tuoksui
nyt hiomapölyltä ja öljyltä eikä enää kostealta homeelta, joka oli siihen
iskostunut, kun se oli seissyt useita vuosia ulkona pressun alla. Melker onki
kännykän esiin ja soitti kotiin. Pernilla vastasi. Tyttö oli lähdössä pelaamaan
salibandya, eikä hänellä ollut aikaa jutella. Birgitta tuli puhelimeen ja
kuulosti stressaantuneelta ja kipakalta. Melker kertoi istuvansa autossa, mutta
vaimoa ei kiinnostanut. Sähkömies oli käynyt, ja keittiöön täytyisi vetää
uudet johdot. Se maksaisi yli tuhat kruunua.
Kasautuneet väärinkäsitykset ja vuosikausien katkeruus täyttivät Volvon
vanhan korin, ja se päättyi taas kerran siihen, että Birgitta puhkesi itkemään
ja Melker koetti suojautua soimaavaa omaatuntoaan vastaan.
Puhelun päätyttyä hän istui pitkään miettimässä perunajauholla täytettyä
laatikkoa. Miten joku oli pitänyt kenkiä käsissään ja polkenut niillä jauhoja
suuren mikrofonin edessä. Ehkä heillä oli erilaisia kenkiä, joilla luotiin
vaikutelmia lumen eri ominaisuuksista. Loskaa varten kenties kalosseja?

8
ALUKSI OLI OLLUT pitkä ja leuto syksy ilman lunta, ja sitten kaikki lumi oli
satanut kerralla. Poronomistajat olivat pitäneet porojaan syyslaitumilla niin
pitkään kuin mahdollista säästelläkseen talven metsälaidunten laihoja maita.
Kun porot piti sitten siirtää, lunta oli liikaa, eikä eri laumoja enää saatukaan
koottua erotusaitaukseen.
Sää oli ollut viime päivinä niin hankala, että perille oli melkein mahdotonta
päästä moottorikelkoilla. Nyt täytyisi kokeilla vielä kerran, helikopterilla. Se
oli huono vaihtoehto. Päivät olivat lyhyitä ja lentokustannukset korkeita.
Lentoyhtiö oli lennättänyt helikopterin Pulsujärvelle edellisenä päivänä.

Varhaisaamun valossa tehtiin katsaus tilanteesta ja tankattiin kone. Pari
hajanaista porolaumaa, jotka oli onnistuttu kokoamaan kelkalla, liikuskeli
levottomina suuressa aitauksessa. Useimmat poronomistajista olivat
saapuneet tunturiin ja asuivat majoissaan erotusaidan alapuolella. Useimmista
piipuista nousi savua. Yöllä oli ollut melkein kolmekymmentäviisi astetta
pakkasta. Pienet majat olivat kylmiä ja vaatimattomia. Kukaan ei ollut
yöpynyt siellä lokakuun hirvasteurastuksen jälkeen. Nyt sytytettiin tuli
puuhelloihin ja kamiinoihin, jotta voitaisiin keittää kahvia ja saada sen verran
lämpöä, että pystyttäisiin kuivattamaan vaatteet ja pehmittämään peskit ja
nutukat, jotka olivat roikkuneet kuivumassa edellisestä talvesta asti.
Lasse Melin oli myöhässä. Hän oli nukahtanut illalla television ääreen ja
herännyt vasta aamuyöstä kolmen aikaan. Kun hän oli tarkistanut
lämpömittarin, hän oli päättänyt jäädä yöksi kotiin Lannavaaraan ja ajaa
erotuspaikalle vasta aamupäivällä. Vaikka helikopteri onnistuisi kokoamaan
osan poroista, he eivät kuitenkaan pääsisi aloittamaan erotusta kuin vasta
joskus iltapäivällä.
Hän pysäköi auton isältään perimänsä pienen talon eteen. Hänen
sukulaisensa oli rakentanut sen monta sukupolvea sitten kapean tien varteen,
joka vei ylempänä sijaitsevalle erotusaitaukselle.
Helikopteri nostatti lumipilven ilmaan, kun hän nousi autosta, avasi
takaluukun ja mietti, kumman talvisuopungeista valitsisi. Hän otti molemmat
ja meni sisälle. Ovi ei ollut lukossa. Se ei ollut tarpeen. Sisällä ei ollut mitään
varastettavaa. Hän ei ollut koskaan ennen vaistonnut kenenkään käyneen
luvatta vaatimattomassa talossaan, joka ei ollut oikeastaan talo vaan pelkkä
puinen mökki, jossa oli keittiö rautahelloineen ja makuukammari itse
rakennettuine kerrossänkyineen.
Tällä kerralla näytti kuitenkin siltä, että mökissä oli käyty. Kahvipannussa
oli poroja. Keittiönpöytää oli siirretty, ja lattialla lojunut räsymatto oli
potkittu penkin alle. Vierailija oli koettanut virittää tulen hellaan siinä
onnistumatta. Tulipesässä oli pari liian järeää halkoa, jotka olivat palaneet
vain toiselta puolelta. Vieras ei ollut ymmärtänyt avata peltiä ja vetoluukkua.
Lasse Melin otti syttymättömät halot pois ja työnsi pesään tuohta ja
syttypuita kuivatusuunista. Tunkeutujat eivät olleet ymmärtäneet tehdä edes
sitä. Hän palasi autolle ja otti kelkan alas, nouti bensakanisterin ja kantoi sen
varastoon. Jos talo oli ollut lukitsematta, varasto sentään oli salvattu kunnon
jykevällä riippulukolla, hän ajatteli.
Mutta rautasalpa, joka oli ollut kiinni ovenkarmin renkaassa, oli murrettu.
Joku oli hakannut lovia paksuun karmiin ja vääntänyt salvan ja riippulukon
irti.
Mitä hittoa? Lasse alkoi jo taivastella, kuka voisi tehdä jotakin tällaista.
Mutta kaikki, jotka tulivat hänen mieleensä, osasivat sentään sytyttää tulen
hellaan. Hän varautui siihen, että aggregaatti olisi viety. Tai klapisirkkeli.
Ehkä molemmat.
Hän oli oikeassa. Sekä klapisirkkeli että aggregaatti olivat poissa. Mutta
sähköjohto roikkui koukussa. Se oli kääritty siististi rullalle ja kiinnitetty
rengasruuviin. Sitä oli käytetty. Mustassa johdossa oli punaista väriä. Vai
vertako?
Kun Lasse Melin kiersi varaston taakse pienen vinokaton alle, missä oli
halkopino, hän näki siellä sekä aggregaatin että klapisirkkelin. Sirkkeliä oli
käytetty. Mutta ei halkojen pilkkomiseen. Verta oli suihkunnut halkopinon
päälle ja vinokaton sinkkipellille. Kun Lasse polki hankea, hän näki verta
noin kymmenen senttiä paksun lumikerroksen alla. Veripisarat näyttivät
levinneen viuhkamaisesti matalalle mäelle, jossa hänellä oli tapana säilyttää
tuoreita halkoja.
Hän palasi mökkiin, istuutui pinnatuoliin ja kaatoi kahvia termoskannusta.
Kuka hemmetin tyyppi oli käyttänyt hänen klapisirkkeliään? Hän istui siinä
ainakin viisi minuuttia ennen kuin onki kännykän esiin ja soitti poliisille.
Linus Backman istui vierailijoiden nojatuolissa pöydän edessä, kun Melker

astui huoneeseensa. Linuksella oli liian suurelta näyttävä univormu, ja hän
puhui suomenruotsia.
”Bergelius käski odottaa sinun huoneessasi.”
”Ja kuka sinä sitten olet?”
Linus esittäytyi ja kertoi tulleensa suorittamaan poliisikoulun
kokelasjaksoa. Oikeastaan hänen olisi pitänyt päästä partioautoon, mutta
poliisipäällikkö oli komentanut hänet täksi viikoksi Melkerin avuksi. Auto oli
korjattavana, ja sitä ajava partiopoliisi oli influenssassa.
”Onko sinulla ajokorttia?”
Oli toki. Melker tarkoitti tietysti koulutukseen kuuluvaa hälytysajoneuvon
harjoitusajoa.
Melkerillä oli levoton yö takanaan. Hän nukahti, kun he ohittivat

lentokentälle vievän tien, ja heräsi vasta, kun he olivat matkalla Vittangista
Sopperoon. Hän pyysi Linusta kääntymään ja palaamaan takaisin
huoltoasemalle, jotta he voisivat ostaa sieltä kahvit.
He jatkoivat kaikessa hiljaisuudessa autiota tietä pitkin. Päivänvalo ryömi
hitaasti varjoista ja piirsi vaaleansiniset ääriviivat valkoiseen talvitiehen. Kun
he ajoivat aurauspenkalla lojuvan poronraadon ohi, korppiparvi lehahti
ilmaan ja lensi vaappuen kohti karua kuusimetsää.
”Corvus corax”, Linus sanoi. ”Onomatopoeettinen nimi.”
Hän päästi pari äännähdystä, jotka olivat kai kuvastavinaan korpin huutoa.
Melker katsoi häntä epäluuloisesti.
”Oletko sinä niitä, jotka haluavat vaikuttaa muita fiksummalta?” hän kysyi
ja kulautti kitkerän sumpin alas kurkustaan. Hän avasi ikkunan ja heitti
paperimukin ulos.
”En kai. Minusta täällä oli vain hiljaista. Häiritseekö se sinua?”
”Että muut ovat fiksumpia, ja heillä on parempi koulutus?”
”En ajatellut niin, vaan halusin vain jutella. Vaikutit niin poissaolevalta.
Pyydän anteeksi.”
”Kiteytin vain puutteeni tässä elämässä. Lista on pitkä, kun sitä alkaa
miettiä. Kaikki, minkä haluaisi tehdä tekemättömäksi. Asiat, joita ei olisi
pitänyt koskaan sanoa. Mietitkö koskaan sellaista?”
”En. Ehkä se johtuu siitä, että olen vielä niin nuori enkä ole ehtinyt tehdä
kovin monta virhettä.”
”Entä se korppijuttu?”
”Isäni tarkkaili lintuja. Meidän täytyi nousta aikaisin lauantaiaamuisin ja
palella lintutornissa, kun hän tähysti kiikarilla. Odotimme vain, että hän
ottaisi esille termospullon, jossa oli kaakaota.”
”Suomessako?”
”Ei, vaan Tukholmassa. Enebybergissä.”
Lasse Melin odotti heitä naapuritalossa. Melker oli sanonut, ettei hän saisi
koskea mihinkään omassa talossaan, varastossa eikä halkojen luona. Kun
Linus jäi etsimään autolle sellaista pysäköintipaikkaa, ettei se tukkisi
erotuspaikalle vievää tietä, Melin ja Melker menivät varaston takana olevalle
halkomäelle.
”Helvetillinen näky”, Melin sanoi, kun he pysähtyivät sopivan etäisyyden
päähän verisestä klapisirkkelistä.
”Mikä on terän halkaisija?”
”Neljätoista senttiä. Täällä ei tarvita isompaa. Puut eivät kasva sen
paksummiksi. Se on halpa klapisirkkeli, ostettu Luulajan Biltemasta.”
Neljätoista senttiä. Sen pitäisi riittää käsivarsien ja jalkojen
katkaisemiseen. Loppuosa ruumiista oli siis täytynyt paloitella toisenlaisella
sahalla.
”Onko sinulla täällä moottorisahaa?” Melker kysyi.
”Se on autossa.”
He menivät sinne ja katsoivat kulunutta Jonserediä, joka oli Melinin
takaluukussa. Siinä oli äskettäin teroitettu terä muttei jälkeäkään verestä.
”Ihmettelen yhtä asiaa”, Melin sanoi. ”Kaikki tämä veri. He ovat
paloitelleet jotakin niin, että verta on roiskunut seinille, mutta eivät ole
osanneet sytyttää tulta hellaan.”
”Miten niin?”
”Kun tulin tänne, hellan pesä oli täynnä halkoja, jotka eivät olleet
syttyneet. He eivät olleet ymmärtäneet avata peltiä eivätkä vetoluukkua
saadakseen tulen syttymään. Joka ikinen ihminen täällä pohjoisessa osaa
virittää tulen hellaan.”
Melker ei viitsinyt ripustaa poliisin sulkunauhaa. Se näyttäisi hölmöltä.

Herättäisi turhaa uteliaisuutta. Ihmiset voisivat tulla tallomaan pilalle jäljet
Melinin halkomäellä.
He menivät erotusaidalle odotellessaan Luulajan rikospaikkatutkijoita.
Aamuinen porojen koonti helikopterilla oli epäonnistunut. Aitaan oli saatu
vain osa laumasta. Nyt oltiin erottamassa poroja toisesta saamekylästä,
Könkämästä. Niiden talvilaidunpaikka olisi idempänä, lähempänä jokea.
Jotkut kesän merkinnästä pujahtaneet vasat saivat nyt korviinsa leikatut
merkit, joista vuoti verta tallottuun lumeen.
Kaikki erotusaitauksen luona vaikuttivat kiireisiltä, ja Melker päätti lykätä
kysymyksiään myöhemmäksi. Jos kuolinsyyntutkija oli oikeassa, ruumis oli
paloiteltu jo neljätoista päivää sitten. Melin oli kertonut, ettei tällä alueella
ollut tapahtunut mitään toimintaa silloin. Porot olivat laiduntaneet useita
kymmeniä kilometrejä kauempana. Kukaan ei käyttänyt mökkejä, jos poroja
ei tultu kokoamaan erotusaitaan.
Melker päätti silti kysyä, oliko kukaan ajellut ohi tai nähnyt jotakin, mikä
voisi liittyä paloitteluun. Ehkä Linus voisi auttaa häntä.
Luulajasta tuli vain yksi tekninen tutkija, Anders Carlgren, nuori ja
kunnianhimoinen. Risaiset farkut ja poninhäntä. Luulajan poliiseilla oli
paljon töitä, monet olivat influenssassa, eikä paloittelumurha ollut kaikkein
ylimpänä heidän listallaan. Kukaan ei sanonut sitä ääneen, mutta useimmat
pitivät juttua sellaisena, joka ei ratkeaisi koskaan. Venäjältä tullut puhelu sai
heidät epäilemään, että kyse oli Venäjän mafian touhuista. Järjestö oli
hankkiutunut eroon hankalasta jäsenestään. Paloittelu oli varoittava esimerkki
muille.
He keräsivät todistusaineistoa klapisirkkelissä olevasta verestä, jalanjäljistä
halkomäellä. Lasse Melin käynnisti aggregaatin, ja he etsivät sormenjälkiä
mutta turhaan. Tai he löysivät pikemmin sormenjälkiä koko saamekylän
asukkailta kymmenen vuoden ajalta. Kun Melin mietti tarkkaan, hän muisti,
että mökki oli taidettu siivota sinä vuonna, kun hän pääsi ripille. Siis yli
kaksikymmentä vuotta sitten.
Carlgren otti videokuvaa ja valokuvia kaikista verijäljistä ja työkaluista,
joita murrossa oli voitu käyttää. He koettivat mitata, kuinka paljon lunta oli
satanut veriroiskeiden päälle. Jos he vertaisivat määrää Ruotsin ilmatieteen
laitoksen SMHI:n lumiraporttiin, he voisivat ehkä arvioida, milloin murha oli
tehty. Tarkkaa ajankohtaa olisi kuitenkin vaikea määrittää, sillä lumimyrsky
oli tuonut mukanaan irtolunta, joka oli kasaantunut kinoksiksi varaston
seiniin.
Melker saisi raportin parin päivän kuluttua. Carlgren lähti takaisin kohti
Luulajaa. Jos sää pysyisi samanlaisena, hän olisi perillä ennen keskiyötä.
Linus ja Melker jututtivat erotusaidalla olevia miehiä. He olivat saaneet
aitaukseen lisää poroja iltapäivällä, ja satakunta poroa roukasi
verkkoaitauksessa jo lajiteltujen porojen seassa. Pari poroa oli teurastettu, ja
irti leikatut päät roikkuivat aidantolpissa. Liha lojui nahkojen päällä hangessa
aidan ulkopuolella. Se ei ollut välttämättä kaikkien lakien ja säädösten
mukaista, mutta nahka ja liha olivat parempia tähän aikaan vuodesta. Nahan
sisäpintaa tuhoavat loiset ja toukat olivat poissa.
Kukaan ei ollut nähnyt mitään, ei autoja eikä vieraita ihmisiä.
”Milloin sanoitkaan sen tapahtuneen?” kysyi Silje, yksi saamekylän
poronomistajista.
”Pari kolme viikkoa sitten.”
”Täällä ei ollut ketään siihen aikaan. Liittyykö tämä siihen paloiteltuun
ruumiiseen?”
”Mistä tiedät, että se oli paloiteltu?”
”Jutut leviävät nopeasti. Mehän näimme Lassen klapisirkkelin. Hyi
hemmetti. Kuinka paljon verta ihmisessä oikein on? Viisi litraa tai jotain
vastaavaa?”
He palasivat Kiirunaan kymmenen kieppeillä. He seisoivat pienen katoksen

alla Empesin edessä ja söivät hampurilaiset. Hiljainen lumisade leijaili heidän
ympärillään ja loi Kiirunavaaran valorivistöille tähtimäisen hohteen.
”Mitä arvelet?” Linus kysyi.
”Mistä?”
”Uhrista ja miksi hänet paloiteltiin.”
”En arvele yhtään mitään. Mutta minusta tuntuu, että puheet venäläisestä
mafiasta ovat potaskaa. Miksi ne viitsisivät tuoda jonkun petturin tänne
jumalan selän taakse?”
Linus ajoi auton talliin, ja Melker meni poliisitalolle. Hänen pöydällään oli
useita soittopyyntöjä. Useimmat olivat Birgitalta, mutta osa oli soitettu
numerosta, joka kuului turvallisuuspoliisille. Ei täältä Kiirunasta, sillä heidän
huoneensa oli saman käytävän varrella. Tai siellä heidän pitäisi istua, mutta
he olivat melkein aina poissa salaisilla toimeksiannoillaan. Puhelu ei ollut
liioin Luulajasta vaan Tukholmasta. Luultavasti venäläinen mafia kummitteli
sielläkin.
Hän keräsi soittopyynnöt pieneksi nipuksi. Olisi liian myöhäistä soittaa
enää sinä iltana.
Hän onki kännykkänsä esiin ja soitti Birgitalle. Anneli vastasi. Äiti oli jo
mennyt nukkumaan, tai hän ei ollut ihan varma, mutta siltä se ainakin
vaikutti.
Melker istui tunnin tuijottamassa ikkunan takana satavaa lunta. Hän ei
miettinyt yhtään mitään. Joku oli tuonut valotähden ikkunalaudalle mutta ei
ollut asentanut sitä paikalleen. Hänen kuului kai kytkeä ja ripustaa se
ikkunaan. Hän päätti tehdä sen huomenna. Lumihiutaleet kasvoivat ikkunan
takana, sää oli lauhtumassa.

9
VOI KÄRÄHTI PANNULLA, kun hän etsi reseptiä internetistä. Paistinpannusta

nousi kitkerä katku, ja hän huuhteli sen tiskipöydän hanan alla, vaikka
Kristiansen oli sanonut, että hänen pitäisi välttää huuhtomasta rasvaa
viemäriin, sillä putki oli ahdas. Kristiansen oli ilmoittanut tulevansa
joulunpyhiksi. Anna ei tiennyt, oliko se hyvä vai huono juttu. Mutta kun hän
oli hyvällä tuulella, se varmaan oli sitten hyvä.
Toisaalta kun hän alkoi murehtia Aslak Isakin ja siidan vuoksi, hän tuli
vihaiseksi Kristiansenille ja piti tämän tuloa huonona juttuna. Hän tolkutti
itselleen ties kuinka monennen kerran, että heidän täytyisi puhua, mitä he
aikoivat tehdä. Ei ollut kenenkään etu, että he jatkaisivat samalla tavalla kuin
tähän asti. Anna laittoi uuden voinokareen paistinpannulle ja sääti
liesituulettimen kovemmalle. Jouluun oli enää pari viikkoa, ja Jussi oli
sanonut toivovansa joulukuusta. Mistä hän sellaisen löytäisi, kun sadan
kilometrin säteellä kasvoi vain vaivaiskoivuja?
Jussi makasi lattialla piirtämässä jotakin, josta oli puhuttu päiväkodissa. Se
oli staalo.
Anna sekoitti maksapasteijaa. Hän valmistaisi koe-erän. Hänen
löytämässään reseptissä käskettiin tehdä niin. Isoisä oli kerran kertonut
Annalle syöneensä lapsena tai nuorena poikana raakaa maksaa. Hänellä oli
ollut siihen jonkinlainen tarve. Hän oli uskonut, että jos ruumis tarvitsi
jotakin, se ilmoitti siitä aivoille ja ihminen alkoi himoita tarvitsemaansa.
Anna oli maistanut maksaa ennen kuin oli jauhanut sen. Siinä oli raaka
tympeä veren maku. Se oli luultavasti vaarallistakin. Hän oli sylkenyt sen
viemäriin. Radioaktiiviset aineet kerääntyivät porojen maksaan. Tšernobylin
jälkeen sitä oli kielletty syömästä. Hän ei ollut kuullut siitä enää mitään
moneen vuoteen. Nyt hän halusi tehdä pienen annoksen maksapasteijaa ja
kokeilla, pitäisikö Jussi siitä. Sara Marit tulisi myöhemmin illalla ja opettaisi
häntä valmistamaan verimakkaraa.
”Tuleeko staalo tänne jouluna?”

Jussi näytti piirustustaan.
”En tiedä. Ehkä tuleekin.”
”Ihan oikea staalo? Se, jolla on säkki?”
”Ei, minusta tuntuu, että tänne tulee ruotsalainen joulupukki.”
Jussi ei vastannut vaan meni päästämään ovea raapivan Siggen sisään.
Saamelainen joulustaalo tuli säkin kanssa ja vei mukanaan tuhmat lapset,
jotka olivat käyttäytyneet vuoden mittaan huonosti. Päiväkodin täti oli
kertonut lapsille staalon asemasta vanhan ajan lastenkasvatuksessa
pedagogisella innolla ja etnologisia lähtökohtia kunnioittaen. Käytännön
elämänsääntöjen opettamisella oli tietysti historiallinen tausta. Miten opittiin
käsittelemään tulta, vettä, jäätä ja lunta. Mutta nykyajan mediatulvassa staalo
oli päätynyt samuraiden, teräsmiesten, japanilaisten fantasiahahmojen,
lohikäärmeiden ja demonien joukkoon. Jussi ei kuitenkaan vaikuttanut
näkevän pelottavia unia staalosta, joka tulisi jouluna sieppaamaan hänet
säkkiinsä.
Anna nosti maksapasteijan pannulta, otti siitä nokareen, puhalsi ja antoi
sen Jussille, joka mutusteli epäluuloisesti ennen kuin sylkäisi sen
roskapussiin. Staalon kuva pääsi jääkaapin oveen. Kun täti Sara Marit astui
sisään mukanaan kylmää huurua, veripulloja ja suolia muoviämpärissä, Jussi
siirtyi Siggen kanssa olohuoneeseen katsomaan lastenohjelmia.
”Mitä Aslak Isakille kuuluu?” Anna kysyi ryhtyessään selvittämään
suolivyyhtiä muoviämpärissä.
”En tiedä. Marit vaikuttaa aika lannistuneelta. En usko, että hän jaksaa
enää kauan.”
Sara Marit etsi kaapista teräskulhon ja kaatoi siihen veren muovipulloista.
Anna oli vienyt liemiluut padassa kellariin. Hän kävi hakemassa ne ja ryhtyi
pilkkomaan sipuleita, porkkanoita ja juuriselleriä. Hän lisäsi pataan vettä ja
nosti sen liedelle. Sara Marit katsoi vihanneksia epäluuloisesti.
”Meillä on tapana laittaa vain luita.”
”Kävin Aslak Isakin kanssa talolla. Siellä ei ole tehty mitään viime kevään
jälkeen. Hän tuntuu luovuttaneen, ei saa sitä ikinä valmiiksi. Kaikki on
kesken ja rapistuu pilalle.”
Sara Marit nouti pienen nahkapussin porstuassa roikkuvasta takista. Hän
ravisti kämmenelleen kuivattuja yrttejä ja sekoitti ne vereen.
”Onko tuo vaaleaa vai tummaa verta?” Anna kysyi työntäessään lisää
halkoja pesään.
”Sekoitettua talviverta. Vatkasin sen ennen pakastamista.”
Hän pani sekaan suolaa ja rasvaa ja ryhtyi lisäämään jauhoja kulhoon, jotta
sekoituksesta tulisi sopivan vahvuista.
”Marit kertoi, ettei Aslak Isak uskalla käydä ulkona ja että hänellä on
käsikranaatti”, Sara Marit sanoi.
”Puhuin siitä hänen kanssaan.”
”Entä se käsikranaatti?”
”Se on minulla. Ajattelin, että annan sen Nils Mattisille”, Anna sanoi.
Sara Marit näytti hänelle, mitkä suolet olivat parhaita ja miten
verkkomahaa käytettiin.
”Talon suhteen ei taida olla mitään tehtävissä.”
He alkoivat täyttää suolia verimassalla. Jussi kurkisti keittiöön ja irvisti
nähdessään heidän touhunsa. He olivat kyynärpäitään myöten veressä. Sara
Marit oli pyyhkinyt kasvojaan ja saanut verta poskeensa. Jussi työnsi pois
Siggen, joka vaikutti kiinnostuneelta keittiöstä tulvivista tuoksuista, ja sulki
oven.
Oli melkein keskiyö, kun he saivat viimein laitettua makkarat liemeen.
Anna oli pannut Jussin jo aikoja sitten nukkumaan ja noutanut maakuopasta
viinipullon. Sara Marit maistoi maksapasteijaa ja sanoi, että se oli hyvää.
”Mitä teemme, jos he eivät jaksa kunnostaa taloa? Sitä ei voi varmaan
myydäkään, kun se on niin rapistunut”, Sara Marit sanoi.
”Ehkä Nils Mattis voisi ryhtyä asumaan sitä”, Anna ehdotti.
”Ei kai hän tarvitse taloa? Hänellä on hyvät oltavat Hannumarasin
asunnossaan.”
”Svetlanan mies putosi messuhallin katolta ja kuoli. Nils Mattis saattaa
tuoda Svetlanan ja pojan tänne.”
”Hän ei ole kertonut minulle mitään.”
Sara Marit vaikutti yllättyneeltä poikansa suunnitelmista mutta ymmärsi
heti, millaisia seurauksia sillä olisi.
”Se olisi katastrofi. Ei se nainen voi tänne tulla! Hän sekaantuisi kaikkeen,
pistäisi koko yhteisön sekaisin. Mitä ihmisetkin sanoisivat?”
Taivas oli epätavallisen vaalea. Ehkä se johtui lumesta, joka heijasti valoa.
Mutta mistä valo tuli? Ehkä kuusta, joka oli kadonnut sillä välin kun hän oli
istunut autossa? Bernt Bahkti kohotti katseensa leijailevan lumen
äärettömyyteen ja hahmotti vaivoin kapeaa talvitietä vartioivan tumman
kuusimetsän ääriviivat. Tämä oli kolmas yö, kun hän odotti. Hän oli istunut
autossa kello kolmeen asti näkemättä mitään. Ei valoja, ei moottorikelkkoja,
ei mitään, mikä voisi merkitä uhkaa poroille, jotka lepäsivät metsässä
kääntymispaikan takana. Parin päivän päästä he siirtäisivät lauman paikkaan,
jossa niillä oli tapana talvilaiduntaa.
Bernt Bahkti palasi autolle, siirsi kiväärin takapenkille ja asettui pelkääjän
paikalle istumaan. Radiosta ei tullut mitään, mitä hän jaksaisi kuunnella. Hän
raotti sivuikkunaa ja kuunteli metsää. Hiljaista suhinaa, kun tuuli heilutteli
puiden latvoja. Oksissa havisevaa lunta. Yölintujen rapinaa. Hän höristeli
lumeen kaivautuneiden porojen ääniä metsässä. Aina joku niistä oli levoton ja
kuopi lunta päästäkseen käsiksi jäkälään. Bahkti luuli kuulevansa sarvien
kalahtelua ja roukumista, kun osa poroista protestoi asemaansa laumassa.
Ei ollut lainkaan varmaa, että hän kuuli sellaisia ääniä. Mutta hänen
päässään soi ääninauha. Hän oli kuulostellut näitä hiljaisia ääniä niin monina
yksinäisinä öinä aina siitä lähtien kun oli nuorena poikana ottanut vastuulleen
perheen omaisuuden: porotokan. Nykyisin hän oli enää harvoin öisin näissä
hommissa. Mutta he olivat menettäneet poroja joka vuosi kuljettaessaan
laumaa tämän alueen halki. Monet niistä olivat olleet arvokkaita
jalostusyksilöitä. Kaikki täällä asuvat tiesivät, että sellaista tapahtui. Tämän
pienen metsäkylän perheet köyttäytyivät toisiinsa niin monin tavoin lukuisten
sukukytkösten kautta ja suojelivat omaa väkeään.
Jos varkauksista kertoi poliiseille tai muille ulkopuolisille, nämä pitivät
kylää samanlaisena takapajulana, jollaisia näki joskus amerikkalaisissa
elokuvissa. Syvässä joessa tai Winter’s Bonessa. Mutta se ei ollut alkuunkaan
niin.
Kylässä asui nykyaikaisia yrittäjiä, joilla oli kaivosalan yrityksiä ja etuja
ajettavanaan. He ajoivat Mersuilla ja kuuluivat kaikkiin mahdollisiin
elinkeinoelämän järjestöihin tässä läänissä. He ja heitä edeltävät sukupolvet
uskoivat, että heillä oli oikeus metsästää hirviä tai ampua poroja silloin kun
heitä huvitti. Kyse ei ollut tarpeesta eikä puutteesta.
Ehkä kyse oli pikemminkin ihmiskäsityksestä. Kuka määrää ketä? Viime
kädessä se oli rasismia, ainakin Bernt Bahktin mielestä. Lappalaisten kuului
ymmärtää, kuka täällä päätti asioista. Sitä mukaa kun saamelaisten tietoisuus
omasta asemastaan oli lisääntynyt ja he olivat alkaneet vaatia enemmän
vaikutusmahdollisuuksia itselleen ja poroelinkeinolle, myös vastustus
saamelaisille myönnettyjä etuja kohtaan oli koventunut. Se kohdistui
kaikkeen mahdolliseen aina moottorikelkkailusta porolaitumiin ja
malmiesiintymistä kalastukseen ja hirvenmetsästykseen.
Porovarkaudet eivät johtuneet siitä, että ihmiset tarvitsivat lihaa. Niiden
pontimena oli pikemmin viestittää saamelaisille, että näiden pitäisi pitää
suunsa kiinni ja tehdä niin kuin käskettiin. Heillä ei todellakaan ollut
suurempaa oikeutta luonnonvaroihin kuin kellään muullakaan täällä
pohjoisessa.
Hän näki moottorikelkkojen valojen välkkyvän kaukana monen kilometrin
päässä. Tulijat ajoivat lujaa kapealla metsätiellä. Bahkti nousi autosta, haki
kiväärin takapenkiltä ja kävi asemiin keskelle tietä.

10
NILS MATTIS ISTUI bensakanisterin päällä ja kääri sätkää tottunein sormin. Anna
näki hänet jo kaukaa ajaessaan Missionhusetille vievän tien ohi. Hän ehti
ajatella, ettei Nils Mattis saisi sytyttää tupakkaa, sillä serkku istui täysinäisen
bensakanisterin päällä ja bensa-asema sijaitsi vain kymmenen metrin
etäisyydellä hänen takanaan hotellin mäellä.
Kun Anna pysäytti auton hänen eteensä, hän oli jo sytyttänyt tupakan ja
vetänyt muutaman sauhun ennen kuin nyppäsi tulipään pois ja työnsi tumpin
rintataskuun. Hän tiesi hyvin, ettei Annan autossa saanut polttaa.
Nils Mattis heilautti bensakanisterin takaluukkuun ja istuutui autoon.
”No, mennäänkö sinne?” Anna kysyi ja katsahti Nils Mattisiin, joka
haparoi turvavyötä.
”Totta kai. Kaikki muutkin menevät, niin miksemme me?”
Hän löysi vyön, ja äänimerkki lakkasi.
”Minusta on kurjaa, että ne siirsivät myymälän”, Anna sanoi, kun he
kääntyivät maantielle.
”Haluan kertoa sinulle yhden asian. Sinun on ehkä hyvä tietää.”
”Oletko puhunut Svetlanan kanssa?”
”Kyllä ja ei. En minä siitä. Tällä ei ole mitään tekemistä Svetlanan kanssa.
Tai sitten on.”
Anna ajoi hotellin mäkeä pysäköintialueelle uuden liikkeen eteen.
”Sinä ehkä muistat sen päivän, kun kävin rajan takana auttamassa
Könkämän kavereita.”
”Kun Aslak Isak oli häipynyt eikä meillä ollut tunturissa ketään lauman
luona lumimyrskyn aikaan.”
”Ammuin hirven. Heiltä oli tilattu hirvi, joten autoin heitä saamaan sen.”
”Laittomasti vai laillisesti?”
Nils Mattis epäröi, katsoi sitten tupaten täyttä pysäköintialuetta ja
paikkakuntalaisia, joita uteliaisuus oli houkutellut sankoin joukoin uuden
liikkeen avajaisiin.

”Helvetin laittomasti. Mutta en minä nyt siitäkään.”
Anna sammutti virran autosta. Useimmat autot heidän ympärillään kävivät
tyhjäkäynnillä. Diesel-pakokaasut leijuivat pysäköintialueen yllä kuin pilvi.
Se vaikutti myymälän automaattiovien tunnistimeen, ja ne avautuivat ja
sulkeutuivat neuroottisesti ilman, että kukaan kulki sisään tai ulos.
”Mistä sitten, ellet tahdo tunnustaa salametsästyssyntiäsi?”
”Muistatko sen pirunmoisen lumimyrskyn?”
Anna nosti kätensä jollekulle, joka kulki auton ohi.
”Muistan hyvin, millainen päivä se oli.”
”Halusin päästä suojaan ja syödä eväitä suojakopissa.”
”Missä ihmeen suojakopissa?”
”Esrange on rakentanut Kiirunaan suojakoppeja, joihin voi hakeutua silloin
kun ohjuksia ammutaan.”
”Menit siis sellaiseen mökkiin…”
”Siellä oli ruumis.”
”Ruumis?”
”Paloiteltu ruumis. Luulin sitä ensin halkopinoksi. Tervaskannoista
tehdyksi, tai mitä teillä nyt onkaan tapana käyttää Ruotsissa. Mutta kun astuin
lähemmäs ja valaisin otsalampulla…”
”Mitä teit sen jälkeen?”
”Mitä hittoa sellaisessa tilanteessa voi tehdä? Lähdin tietysti livohkaan. En
tiennyt, pitikö minun ilmoittaa poliisille. Ihmisiä epäillään vähemmästäkin.
Osuin sinne sattumalta. Minulla oli kolmesataa kiloa hirvenlihaa kelkassa ja
laiton teurastuspaikka viiden kilometrin päässä tunturissa.”
Anna katseli uutta myymälää. Se kuhisi ihmisiä, jotka kirjoittivat nimensä
kuittiin osallistuakseen moottorikelkan arvontaan.
”Mitä tapahtui? Mitä teit sitten?”
”Ajoin maantielle ja jätin lihat sinne. Sitten soitin Svetlanalle ja kerroin
hänelle. Hän lupasi soittaa Luulajan poliisiin.”
”Hemmetti, mikä tarina.”
He nousivat autosta ja astuivat kauppaan sisään. Se näytti aivan
samanlaiselta kuin kaikki muutkin marketit. Vihannestiski notkui tuoreista
hedelmistä ja vihanneksista. Lantut eivät olleet enää kurttuisia. Keltaisten
kuihtuneiden purjojen tilalla oli vihreitä lähes epäilyttävän prameita yksilöitä.
Ne oli luultavasti käsitelty jollakin. Vanhat vuotavat pakastimet, joiden alla
oli ollut aina lammikko vinon lattian vuoksi, oli korvattu samanlaisilla
kannellisilla pakastimilla kuin kaikkialla muuallakin maailmassa.
”Minusta entinen oli parempi”, Nils Mattis sanoi. ”Sai kiivetä jauhopussien
yli ennen kuin pääsi postilokeroiden luo.”
”Tiedätkö yhtään, mitä sitten tapahtui?”
”Poliisi kävi siellä ja otti ruumiin talteen. Ruotsalaisissa lehdissä
kirjoitettiin, että tapausta selvittää Kiirunan poliisi.”
”Kuka siellä?”
”Ei aavistustakaan. Josef Masikin on kuulemma jollakin tavalla mukana.”
”Eikö hän ole eläkkeellä?”
”Hän sai kai potkut. Ei tullut toimeen kenenkään kanssa. Nyt hän oli ollut
näyttämässä tietä.”
”Tunnetko hänet?”
”En, mutta hänen sanotaan olevan melkoinen vastarannan kiiski. Hän
työskenteli Kiirunassa poliisina yli neljäkymmentä vuotta ennen kuin lopetti
ne hommat.”
”Tai sai potkut.”
Heidän ostoksensa eivät riittäneet moottorikelkan arvontaan. Nils Mattis
osti vehnäjauhoja. Pannukakku sulostuttaisi hänen iltojaan vartiomökissä.
Anna pysähtyi kääntöpaikalla, jonne Nils Mattis oli jättänyt kelkan ja
ahkion. He auttoivat toisiaan lastatessaan ahkioon bensiinin, vehnäjauhot ja
viikon ruokatarvikkeet.
”Äiti kertoi, että te teitte makkaroita.”
”Sait varmasti maistiaisia. Oletko jutellut Svetlanan kanssa?”
”Hän toivoo, että pääsisin käymään jouluviikolla.”
”Mahtaako Aslak Isak pärjätä porovahdissa sen aikaa?”
”En tiedä. Hän on kai aika maassa. Hänen kanssaan ei voi keskustella.”
”Kertoiko Sara Marit käsikranaatista?”
”Kertoi. Missä se on nyt?”
”Minulla.”
Nils Mattis sitoi pressun lastin suojaksi, onki tupakantumpin
rintataskustaan ja sytytti sen. Sitten hän istuutui moottorikelkkaan ja katsoi
Annaa.
”Mitä olet aikonut tehdä sille?”
”En tiedä. Pystyisitkö sinä hoitelemaan sen?”
”Totta kai, anna se vain tänne.”
Anna haki muovikassin autosta. Nils Mattis avasi sen ja taitteli auki
käsipyyhkeen, jonka sisällä käsikranaatti oli. Hän katsoi sitä ja peitteli sen
uudestaan.
”Räjäytän sen tunturissa. Tällaisia ei pidä jättää lojumaan ympäriinsä.”
Anna ei ollut varma, tekikö hän oikein antaessaan kranaatin Nils Mattisille.
Hän ei tiennyt, mitä serkku voisi tehdä sille. Tuntui kuitenkin hyvältä päästä
eroon siitä. Hän katseli, kunnes Nils Mattis katosi näkyvistä kelkanjäljiltä.
Hän ei liioin tiennyt, miten Aslak Isakin kanssa kävisi. Mies oli luultavasti
kotona. Istui pimeässä makuuhuoneessa eikä suostunut lähtemään ulos.
Kuinka kauan he pärjäisivät niiden kahden nuoren pojan varassa, jotka
vahtivat porotokkaa? Poikien pitäisi tietysti käydä koulua eikä kököttää
tunturissa. Anna puhuisi rehtorin kanssa ja selittäisi, että heillä oli hankala
tilanne, kun Aslak Isak oli sairastunut uudelleen.
Hän lykkäsi puhelua rehtorille. Ei siksi, että tämä suhtautuisi tilanteeseen
torjuvasti tai ei ymmärtäisi heidän ongelmaansa. Mutta hän arvasi, että rehtori
selittäisi ystävällisesti ja vakuuttavasti, miksi poikien pitäisi hoitaa
ensisijaisesti koulunkäyntinsä. Etteivät he saisi kääntää selkäänsä
koulutuksen tuomille mahdollisuuksille. Olisi liian helppoa päätyä elämään
tunturissa. Poikien täytyisi käydä koulunsa, jotta heillä olisi edellytykset pitää
puolensa tulevaisuudessa ja ehkä valita toisenlainen ura. Poronhoitokaan ei
ollut mikään muuttumaton ammatti. Tulevaisuus asettaisi koulutuksen
suhteen paljon suurempia vaatimuksia, ja ihmisten täytyisi sopeutua uusiin
odotuksiin.
Anna tiesi, että rehtori oli oikeassa, mutta se ei ratkaissut hänen akuuttia
ongelmaansa.
Anna ajoi takaisin kylään. Hotelli vaikutti autiolta. Turistien moottorikelkat

olivat lumen peitossa. Jää oli hakattu sisäänkäynnin edestä, ja kupolikattoon
oli ripustettu värivalot. Ne loistivat tänään sinisinä, mutta valo jaksoi
tunkeutua vain pari metriä harmaata taivasta kohti.
Ehkä Annan pitäisi soittaa Kiirunan poliisiin ja kysyä, kuka vastasi
suojakopin paloitellun ruumiin tutkinnasta. Kuka toimi syyttäjänä? Mutta se
voisi sotkea Nils Mattisin mukaan tavalla, josta koituisi ongelmia. Kuinka
Anna selittäisi, miksi oli kiinnostunut tapauksesta?
Hänellä tuntui olevan liikaa asioita, joista täytyi kantaa huolta. Kaikki
kasaantui. Hän ei tiennyt, mistä päästä aloittaa. Niinpä hän päätti ajaa
päiväkotiin hakemaan Jussia. Se ainakin saisi hänet hyvälle tuulelle. He
voisivat laskea kelkalla joelle viettävällä mäellä. Leikkiä Siggen kanssa
lumessa. Ongelmat saisivat odottaa, kunnes Jussi olisi nukahtanut yöunille.
Melker oli jo ehtinyt puhua Tukholman turvallisuuspoliisin kanssa, kun

poliisipäällikkö Bergelius tuli hänen huoneeseensa. Hän tiesi entuudestaan,
että päivän aloittaminen varhain oli turvallisuuspoliiseille kunnia-asia. Yksi
päälliköistä oli omaksunut tavan opiskellessaan Yhdysvalloissa. Varhaiset
aamukokoukset samaistettiin jostakin syystä tehokkuuteen. Sitä paitsi sillä oli
sokeeraava vaikutus tiettyihin valtaapitäviin tahoihin, kun tapaamista
ehdotettiin ennen aamuseitsemää.
Niinpä Melker oli soittanut samalla, kun keitteli aamukahvia, ja oli
turvallisuuspoliisin pyynnöstä lähettänyt alustavan raportin suojakopin
paloitellusta ruumiista. Hän oli puhelimessa luvannut lähettää koko
tutkintamateriaalin ja pitää heidät ajan tasalla. Hän arveli, että saattoi ohittaa
paikallisen turvallisuuspoliisin, kun kyse oli luultavasti kansainvälisestä
asiasta.
Bergelius kuunteli kärsivällisesti hänen selontekoaan mutta kertoi sitten,
ettei ollut tullut sen takia.
”Bernt Bahkti. Tiedät, kuka hän on, eikö totta? Hän haluaa tehdä
ilmoituksen pahoinpitelystä. Olet tavannut hänet aiemmin. Lähetän hänet
sinun luoksesi.”
Melker kiiruhti vastaanottoon, jossa Bahkti odotteli. Miehellä oli käsi
siteissä ja laastari oikeanpuoleisen silmän alla. Hän näytti melko lailla
nujuutetulta ja ontui seuratessaan Melkeriä työhuoneeseen.
”Mitä tapahtui?” Melker kysyi siirtäen vierailijan nojatuolia lähemmäs
pöytäänsä.
”Etkö aio nauhoittaa tai kirjoittaa muistiin?”
”Teemme sen myöhemmin. Kerro ensin, mitä tapahtui, missä ja milloin.”
”Minut pahoinpideltiin, ja he rikkoivat kiväärini.”
”Missä ja milloin?”
”Yöllä kylään vievällä metsätiellä.”
”Miksi sinulla oli kivääri?”
”He olivat menossa ryöstämään poroja meidän laumastamme, joten
pysäytin heidät.”
”Ketkä he?”
”Nuoriso. Tunnistin heistä pari.”
”Kuinka monta heitä oli?”
”He tulivat kolmella kelkalla. Heitä oli varmaan viisi.”
”Varmaan?”
”Heitä oli viisi.”
”Tunnistit siis heidät?”
”Pari heistä. Perssonin. Hänen vanhempansa asuvat kylässä. Luulen, että
hänen nimensä on Martin.”
”Mutta et ole varma?”
”Lopeta nyt, helvetti. Kyseenalaistat kaiken, mitä sanon. Jos se on tällaista,
minun on turha tehdä mitään ilmoitusta. Sinä vain kuoppaat tutkinnan tuttuun
tapaan.”
”Minä en päätä sellaisesta vaan syyttäjä. Käsität kai, että sinun täytyy antaa
kunnolliset tiedot, jos teet ilmoituksen? Hänen nimensä on siis Martin
Persson, ja hänen vanhempansa asuvat kylässä?”
”Niin. Mutta en ole varma Martin-nimestä.”
”Yritä nyt edes. Sinulla täytyy olla täsmällistä tietoa. Sanoit, että sinulla oli
kivääri mukana. Olivatko ne muut, kelkkamiehet, aseistettuja?”
”Eivät nähdäkseni. Mutta heillä oli taatusti aseita mukana. He aikoivat
varastaa poroja. Olet itse nähnyt, mitä he tekevät teurastusjätteille.”
”Bernt, en halua olla hankala, mutta ymmärrät kai, että sinulla täytyy olla
parempia todisteita, jos aiot syyttää jotakuta?”
”He tulivat sinne varastamaan poroja. Mistä muusta syystä he olisivat
ajelleet siellä keskellä yötä?”
”Se on mahdollista, mutta miten aiot todistaa sen?”
”He rikkoivat kiväärini.”
”Kivääri ei auta tässä nyt yhtään. He voivat väittää, että yllytit heitä, koska
olit aseistettu.”
He eivät päässeet puusta pitkään. Vaikka he kuinka yrittivät, he kiersivät
vain kehää. Väitteillä ei ollut pohjaa. Oli mahdollista, että kelkkaporukka oli
aikonut varastaa poroja, mutta sitä ei voitu todistaa pitävästi.
Melker nouti heille kahvia, ja Bernt joi kaikessa hiljaisuudessa. Ennen
lähtöään hän keräsi lakkinsa ja hansikkaansa tuolin alta.
”Sinä kyllä tiedät, mikä tämä juttu on ja miten teidän tulisi toimia, jos
tahtoisitte lopettaa varkaudet. Sinä lukenut ja lakia opiskellut mies osaat
varmasti sanoa, mitä minun pitäisi tehdä saadakseni oikeutta. Miten saamme
poliisin tutkimaan rikoksia, joista ilmoitamme teille?”
Melker käveli ikkunaan ja otti valotähden pakkauksestaan. Hän laski sen
kirjoituspöydän kulmalle ja katsoi Bernt Bahktia, joka käänteli karvalakkia
käsissään.
”Pahoittelen, mutta tutkintaan ryhtyminen edellyttää, että on luotettavia
todistajia tai teknistä todistusaineistoa. Niin se vain menee.”

11
SUMUSEPPELE LEPÄSI KUORMAKKA-tunturien leveän huipun yllä. Anna pysähtyi

pienelle levähdyspaikalle ja nousi autosta. Ilma ei ollut kovin kylmä, mutta
tuuli toi mukanaan kovaa karkeaa lunta, joka nousi pyörteinä aurausvallista ja
ropisi autoa vasten. Taivas oli kirkkaansininen, vailla pilven hahtuvaa, joten
terävien rakeiden täytyi tulla tuulessa, joka kaapi ohutta aamuvaloa
välkkyvällä terällään.
Anna muisteli tunturista kuulemiaan kertomuksia. Staalosta ja maanalisista
olennoista. Jotakin sellaista, ettei pidä suhtautua ylimielisesti olentoihin ja
voimiin, joita ei pystynyt näkemään. Saamelaiselle mytologialle oli
leimallista, ettei luontoa tai sen sielua kannattanut uhmata. Anna ei ollut
koskaan aikaisemmin pohtinut sitä kunnolla. Mutta koska Jussi pursusi
kysymyksiä päiväkodin jälkeen, Anna oli alkanut miettiä saamelaisten
uskomusmaailmaa. Se oli ollut isoisälle luonnollinen osa arkielämää. Hän oli
kiinnittänyt huomiota selittämättömiin tapahtumiin ja ilmiöihin. Totellut
merkkejä ja olentoja, joita vain hän pystyi kokemaan. Se ei ollut millään
muotoa myyttistä tai kummallista vaan osa todellisuutta, jossa isoisä oli
elänyt.
Anna ymmärsi, että mytologiaan ja elollistamiseen sisältyi paljon järkeviä
sääntöjä ja kasvatusohjeita. Hän ei kuitenkaan pystyisi noudattamaan mitään
irrationaalista ja selittämätöntä. Sellainen kuului toiseen aikaan. Toiseen
maailmaan. Koko modernin yhteiskunnan kehityshän perustui olemassaolon
selittämiselle. Elämän ja sen ehtojen järjestämisellä ja selittämisellä saattoi
kehittää omia keinojaan elää luonnossa.
Anna joi termoskahvin loppuun ja katsoi tunturin laella viipyilevää sumua.
Staalot tuolla ylhäällä varmaan nauroivat hänen järkeilyilleen. Ne näkivät
muutakin kuin vain tämän hiljaisuuden, joka levittäytyi autioon maisemaan
tien vieressä. Ehkä ne näkivät ympärillään koko maailman täynnä huolta,
sotaa ja vihaa. Miten ihmiset tuhosivat omat elinehtonsa.
Lumikiteet ropisivat jäisellä tiellä, pistelivät hänen kasvojaan ja pakottivat

hänet palaamaan autoon. Ehkä se johtui hänelle kasaantuneista ongelmista,
että hänen mielensä tuntui raskaalta ja kaikki näytti mustalta. Hänhän oli
päättänyt lykätä ongelmien käsittelyä joulun jälkeen. Hän halusi, että Jussilla
olisi mukava joulu. Hän tilaisi joulukuusen Ruotsista. Jussi toivoi
rattikelkkaa. Oliko sellaisia vielä? Hän ottaisi siitä selvää päästyään
Kiirunaan. Jos hän nyt pääsisi sinne.
Josef Masi, vanha eläkkeelle jäänyt poliisi, oli soittanut hänelle eilisiltana
ja kysynyt, voisiko hän tulla Sopperoon tapaamaan yhtä henkilöä, joka halusi
puhua hänen kanssaan. Anna ei tuntenut Masia mutta oli kuullut sitäkin
enemmän juttuja hänestä. Hankala ja kiivas mies, hänestä sanottiin. Hän oli
kai lopettanut työnsä poliisissa, koska katsoi tulleensa vainotuksi
saamelaisuutensa takia. Peloton ja aika rasittava, hänestä oli sanottu.
Hapannaama riidanhaastaja. Mielipiteitä oli monenlaisia.
Masi oli kuvaillut Annalle talon, jossa asui Sopperossa. Se oli punainen
poronhoitotalo, joita oli rakennettu viisikymmentäluvulla, kun valtio oli
myöntänyt rahaa saamelaisten asuntotilanteen kohentamiseksi.
Anna löysi ongelmitta perille. Masi oli selostanut, millainen auto ja
moottorikelkka hänellä oli talon edessä. Hän oli luvannut jättää muovituolin
kohtaan, johon Anna voisi pysäköidä autonsa.
Masi istui tuolilla keskellä keittiön lattiaa suutarinlampun alla, ylävartalo
paljaana ja pyyhe hartioilla. Keski-ikäinen nainen verryttelypuvussa,
luultavasti tytär, leikkasi hänen tukkaansa. Nainen tervehti, kertoi nimekseen
Hillevi. Hän keräsi nyrkillisen teräksenharmaita hiuksia, avasi puuhellan
luukun ja heitti sinne hiukset, jotka sihahtivat palamaan ja levittivät keittiöön
käryä. Masi viittoi Annaa istumaan keittiön sohvalle.
”Hän ei ole vielä tullut. Missä kunnossa Karesuvannon tie oli?”
Masi meni ikkunankarmista roikkuvan peilin luo ja siveli vasta kynittyä
päätään. Tytär laittoi kahvipannun tulelle, hyvästeli ja lähti ulos rapun luona
odottavalle potkukelkalle.
He ehtivät vaihtaa pari joutavaa sanaa säästä, tuulesta, kylmyydestä ja
porolaitumista ennen kuin Bernt Bahkti pysäköi autonsa pihaan. Josef kaatoi
lisää vettä kahvipannuun.
”Mahtaako sinulla olla samanlaisia kokemuksia kuin minulla?” Bernt
kysyi heti kynnyksen yli astuttuaan. ”Saa huutaa äänensä käheäksi, kun
ilmoittaa porovarkauksista, mutta poliisi haistattaa paskat. Ei vaivaudu
selvittämään.”
Josef hämmensi pannua puukolla. Anna odotti. Hän tiesi, että Bahktilla
olisi muutakin asiaa.
”Teillä siellä Norjassa on oma poliisi sellaisia asioita varten”, Josef sanoi
ottaessaan Berntille kahvimukin.
”Poropoliisi. Heillä ei useinkaan ole kokemusta poronhoidosta, eivätkä he
tunne perheitä tai miten ihmiset tulevat toimeen keskenään. He lähinnä
tarkastavat, että kelkkakuskeilla on kypärä ja ajokortti. Koska
viikonloppuisin on liikkeellä pääasiassa turisteja, he pitävät vapaapäivänsä
arkisin. Heistä ei ole apua”, Anna sanoi ja maistoi kahvia, joka oli vahvaa
kuin rekipetrooli.
”Tiedän, että olet antanut poroelinkeinoon liittyviä juridisia neuvoja, joten
ajattelin, että suostuisit ehkä auttamaan meitä”, Josef sanoi ja siirsi takaisin
tuolin, jolla oli istunut hiustenleikkuun aikana.
”Tämä ei voi jatkua näin”, Bahkti sanoi. ”Kaikki ilmoitukset varkauksista
ja salateurastuksista vain kirjataan, eivätkä he liikauta eväänsäkään
tehdäkseen asialle jotakin. Se ei ole vain laiskuutta vaan rasismia. He eivät
pidä meitä täysiarvoisina… tai miten se nyt pitäisi ilmaista. Kävin Kiirunan
poliisiasemalla ilmoittamassa pahoinpitelystä. Poliisi ei kuunnellut minua
yhtään vaan hypisteli vain valotähteään. Sitä hän vain mietti. Miten saisi sen
halvatun tähden ripustettua ikkunaan.”
Oli selvää, että Josef ja Bernt olivat sopineet jotakin keskenään. Anna tiesi
syyttäjän kokemustensa perusteella, että porovarkausilmoituksia käsiteltiin
samalla tavalla kuin muitakin poliisi-ilmoituksia. Ehkä hänen nimensä
ilmoituksessa olisi jonkinlainen potku Jällivaaran syyttäjän persuksille, ja
olisi helpompaa vaatia tutkintaa. Syyttäjän olisi hankalampaa keskeyttää
esitutkinnan valmistelu.
Anna ymmärsi hyvin, että yhteistyöhön ryhtyminen miesten kanssa
saattaisi aiheuttaa ongelmia. Josefilla oli kiivaan töksäyttelevän miehen
maine. Bernt Bahkti oli tehnyt aivan liian tiuhaan ilmoituksia, ja hänen
toimintansa alkoi lähennellä häirintää.
Anna tiesi syyttäjän ajoiltaan, että asialla oli taustansa: Ruotsin poliisi ei
ryhtynyt enää selvittämään arkipäiväisiä rikoksia vaan keskeytti tutkinnan
rutiininomaisesti syytteitä nostamatta. Kyse ei ollut välttämättä rasismista
porovarkauksien osalta, mutta vallalla oli yleinen näkemys saamelaisista
vastuuttomina lapsina. Se oli kolonialistinen käsitys hyväksi käytetystä
kansasta. Sen historiallinen tausta ei ollut kovin kaukainen. Hjalmar
Lundbohmin kiinnostus saamelaiskulttuuriin oli ollut vuosisadan vaihteen
luontoromantiikan sävyttämää. Saamelaiskirjailija Johan Turi oli ollut
taitelijaystäviensä holhoavan hyväntahtoisuuden eriskummallinen kohde.
Herman Lundborgin lähes maaniset rotubiologiset saamelaisväestön kallon ja
muiden ruumiinjäsenten mittaukset perustuivat sekavaan rotuhygienistiseen
teoriaan paremmista ja huonommista ihmisistä. Jossakin kummitteli tietysti
myös siirtomaaherrojen suopea suhtautuminen villeihin luonnonlapsiin.
Pyhäkoulukirjan kuva lähetyssaarnaajasta khakiunivormuineen ja
hellekypärineen ojentamassa Raamattua mustaihoiselle lannevaatteeseen
pukeutuneelle pojalle. Se oli sellaista hyvää tahtoa, joka edellytti alistumista
ylivallalle.
Anna ei kokenut mitään vastaavanlaista Koutokeinossa, jossa saamelaiset
olivat enemmistönä. Siellä sosiaalinen arvojärjestys ja luokkajako määriteltiin
oman väen keskuudessa. Tilanne muuttui heti Ruotsin puolelle siirryttäessä.
Bernt Bahkti kertoi porovarkauksista ja ongelmista kyläläisten kanssa –
varsinkin nuorten, jotka matkivat vanhemman sukupolven tapoja ja asenteita.
Hän selosti, miten hänet oli yhtenä yönä pahoinpidelty, kun hän oli ollut
vahtimassa saamekylän metsässä laiduntavaa porotokkaa.
Lähtiessään Sopperosta Annalle jäi tunne, että miehillä oli jokin muukin
suunnitelma, mistä hän ei saanut otetta. He olivat sopineet keskenään jotain,
mitä eivät olleet kertoneet hänelle. Vaikka hän oli ollut heidän kanssaan
samaa mieltä, että poliisien täytyisi suhtautua vakavasti porovarkauksiin,
pinnan alla piili jotakin, mitä miehet eivät olleet paljastaneet. Tuntui
epämiellyttävältä olla nappulana pelissä, jota hän ei pystynyt hahmottamaan.
Aivan kuin miehet olisivat olettaneet, että hänen mukaantulonsa pakottaisi
poliisin ryhtymään toimenpiteisiin.
Anna oli arvioinut ajan väärin, luullut että valoisa aika kestäisi pidempään
iltapäivällä. Hämärä yllätti hänet metsätiellä. Kääntöpaikalla oli jo täysin
pimeää. Hän näki kontin, josta Bernt oli kertonut. Hän pysäköi autonsa niin,
että suuntavalot valaisivat ruosteista peltilaatikkoa, ja etsi hansikaslokerosta
taskulampun. Tieltä oli ajettu metsään traktoreilla, jotka olivat jättäneet sinne
syvät urat. Kauempana näkyi dieseltankki, jonka ympärille oli nostettu
kuusenhavuja, jotta sitä ei havaittaisi tieltä.
Bernt Bahktin mukaan poliisi oli käynyt paikalla ja löytänyt teurasjätteet,
mutta enää siellä ei ollut mitään. Anna kurkisti konttiin, joka oli tyhjä. Siellä
haisi yhä mädäntyneeltä lihalta ja nahalta, mutta joku oli nähnyt vaivaa
tyhjentääkseen sisällön jonnekin. Mäki oli jäässä, eikä näkynyt jälkiä, että
teurasjäänteet olisi heitetty rumpuputkeen.
Anna palasi autolle. Hän kuuli metsäkoneen ääntä kauempaa puiden seasta.
Siellä oli ilmeisesti metsänhoitaja raivaamassa melko ohutrunkoista metsää.
Hän ei pystynyt erottamaan paikkaa, jossa nuoret olivat pahoinpidelleet
Bernt Bahktin. Todennäköisesti siellä ei olisi mitään nähtävää. Bahkti oli
kaadettu maahan, ja hänen kiväärinsä oli isketty rikki auton oveen. Bahkti oli
näyttänyt autoon tulleet jäljet. Mutta kapealla soratiellä ei ollut merkkejä,
jotka vahvistaisivat hänen kertomuksensa.
Anna jatkoi matkaa järvelle ja saamekylän majalle, joka näytti pimeältä ja
torjuvalta kivisen rannan rinteessä. Bernt Bahkti oli kertonut, että mökkiä
käytettiin, kun porot laidunsivat lähimetsässä, ja kesällä kalassa käydessä.
Avain löytyisi kattorännistä oven yläpuolelta.
Yksihuoneisessa mökissä haisi savulta ja tervalta. Anna sytytti öljylyhdyn,
mutta Primus-lamppu ei suostunut yhteistyöhön. Mökissä oli tulisija ja
kiinteät penkit seinävierustalla. Se oli oikeastaan vain koppi, jossa pystyi
yöpymään, mutta harvinaisen siisti ja puhdas. Bahkti oli kertonut ajaneensa
sinne pahoinpitelynsä jälkeen, mutta Anna ei havainnut siitäkään merkkejä.
Bahkti tulisi tänne myöhemmin illalla Josefin kanssa. He olivat sopineet
vahtivansa poroja kolmisin.
Tokka oli vaihtanut päivän aikana paikkaa. Anna oli nähnyt porojen jälkiä
tiellä mutta ei itse poroja. Metsäkone oli luultavasti säikyttänyt ne tiehensä.
Ne olivat paenneet pois hakkuukoneen tieltä. Bernt varmasti tietäisi, missä ne
olivat. Anna avasi pellin ja ryhtyi tulentekoon. Ilma tuntui kostean kylmältä
hänen kasvoillaan, mutta mökissä oli paljon kuivia halkoja. Tuli paloi
iloisesti, ja kipunat sinkoilivat ylös piippuun.
He olivat sopineet, että Sara Marit noutaisi Jussin päiväkodista. Jussi oli
tottunut nukkumaan heillä, joten siinä ei olisi ongelmia. Anna soitti silti
kuullakseen, että kaikki oli sujunut hyvin, mutta yhteys ei toiminut. Ei ollut
kenttää. Hän lähti mökistä ja kokeili uudelleen ylempänä mäellä. Siellä
puhelin alkoi hälyttää, mutta kukaan ei vastannut.
Keltainen valo ikkunassa ylsi nipin napin ympäröivään metsään, jos seisoi
pari metriä rappusista. Kuivien halkojen synnyttämät kipunat kieppuivat
mustalle taivaalle. Anna höristeli korviaan tielle päin, olivatko Bernt ja Josef
jo tulossa. Hän ei kuullut muuta kuin metsän suhinaa. Järven rantaan ei
kantautunut edes metsäkoneen ääntä.
Kaapissa ei ollut ruokaa, vain kahvia, sokeria ja jauhoja. Pari armeijan
säilykepurkkia, joiden päiväys oli toiselle vuosisadalle. Miehet toisivat
ruokaa mukanaan. Kahvi vaikutti vanhalta, ja Anna oli muutenkin juonut sitä
liikaa päivän mittaan. Hän nuuhkaisi kahvipussia ja työnsi sen takaisin
kaappiin.
Kello oli yli seitsemän, kun hän palasi autolle. Kukaan ei ollut tullut. Hän
soitti Bernt Bahktille, mutta tämä ei vastannut. Metsäkone oli vaiennut. Hän
nousi tietä ylemmäs rinteeseen. Kun hän kokeili jälleen soittaa, hänen
valitsemaansa numeroon ei saatu yhteyttä.
Hän laskeutui järvelle ja näki, että osa tokasta oli kulkenut jään yli toiselle
puolelle. Hän luuli kuulevansa moottorikelkan ääntä kaukaa mutta ei osannut
sanoa, mistä ilmansuunnasta. Kapea kuunsirppi ilmestyi metsän ylle ja
ennusti kylmenevää ilmaa.
Palattuaan mökkiin Anna lämmitti tulella yhden armeijan säilykepurkeista.
Lihaa ja valkoisia papuja. Se haisi säilykepurkilta mutta ei maistunut
hassummalta. Hän veti kengät pois ja lämmitti jalkojaan tulen edessä. Oli
täytynyt tapahtua jotain. Hän päätti odottaa tunnin ja ajaa sitten Kiirunaan tai
Jällivaaraan ja yöpyä siellä. Hänellä oli Jällivaarassa ystäviä, joille hän voisi
soittaa päästyään maantielle.
Kului tunti, eikä muista ollut vieläkään mitään havaintoa. Anna sammutti
öljylyhdyn ja pöyhi tulen sammuksiin, lukitsi oven ja palasi autolle.
Kaksi poroa juoksi tiellä, kun hän lähti ajamaan takaisin. Hän pysähtyi ja
antoi niiden sukeltaa metsään. Hän pysähtyi paikkaan, jossa Bernt Bahkti oli
kertonut tulleensa pahoinpidellyksi. Tiestä ei pystynyt erottamaan kelkkojen
jälkiä. Lumi saattoi olla tien reunassa sotkettua, mutta muuten siellä ei
näkynyt mitään.
Kun Anna ajoi pieneen notkelmaan, joka oli ilmeisesti puron uoma lumen
alla, sen toisella puolella oli puunrunko tien tukkeena. Se lojui siinä
poikittain. Anna pysähtyi, nousi autosta ja tähysteli eteensä. Tien yli oli
kaadettu useita puita. Olisi mahdotonta jatkaa matkaa. Tie oli tukittu.
Hakkuukone kaatoi, oksi ja pilkkoi puut tietyn pituisiksi käden käänteessä.
Homma sujui alle minuutissa. Pystyssä seisseiden puiden tilalla oli hetkessä
puukasa. Tässä oli toimittu tarkoituksella toisin. Oli kaadettu puita tielle, jotta
hän ei pääsisi pois. Joku oli nähnyt, että hän oli ajanut saamekylän maalle, ja
päättänyt estää häntä lähtemästä. Mikseivät miehet olleet tulleet, vaikka
olivat luvanneet? Olivatko he arvanneet, mitä tapahtuisi? Laskeskelleet, että
hänen läsnäolonsa saisi aikaan jotain, mikä pakottaisi poliisin suhtautumaan
vakavasti heidän ilmoituksiinsa? Kun Anna oli lähtenyt Josefin luota
Sopperosta, hänestä oli tuntunut, että hän oli pelkkä pelinappula. Ehkä tukittu
tie oli osa peliä, jonka sääntöjä ja panoksia hän ei tuntenut.
Hän otti autosta hylkeennahkarukkaset ja tassuvoidetta. Mökki oli jo

kylmennyt. Siellä haisi savulta ja ummehtuneelta ilmalta, vaikka hän oli ollut
poissa vain puoli tuntia.
Hän sytytti öljylampun, riisui sukat ja pitkät sukat ja hieroi rasvaista
voidetta jalkoihin ja kasvoihin. Häntä koetettiin varmaan vain säikytellä,
mutta hän ei voinut olla varma. Olisi viisainta lähteä mökistä. Hän pukeutui
huolella, otti säilykepurkin mukaan, sulki pellin, lukitsi oven ja jätti avaimen
sinne, mistä oli sen löytänyt. Kun hän saapui alas jäälle, kylmä tuuli kävi
lännestä.
Hänen edessään oli pitkä ja kapea metsäjärvi, jossa oli luultavasti vain yksi
uoma. Siinä jää saattoi olla ohutta. Hän seurasi niiden porojen jälkiä, jotka
metsäkone oli karkottanut järven toiselle puolelle. Taivas oli harmaantunut ja
pilvistynyt kuluneen tunnin aikana. Ei näkynyt tähtiä, joita seurata, ja lunta
saattaisi sataa lisää. Mutta Annalla oli apunaan kännykän kompassi ja kylmä
länsituuli. Niiden turvin hän pysyisi kurssissa. Pohjoisessa kulkevalle
maantielle olisi tuskin kymmentä kilometriä. Hänellä ei olisi hätää, jos hän
seuraisi porojen jälkiä. Hänen kenkänsä vain likaantuisivat poronpaskaan.
Kun hän pääsi keskelle järveä, hänen silmänsä olivat jo tottuneet pimeään
ja hän erotti metsän häämöttävän takanaan. Puiden välissä välkkyivät
kelkanvalot, ja hän tiesi, että joku oli tullut katsomaan, mihin hän oli
häipynyt.
Siellä saattoi tietysti olla Bernt Bahkti, joka oli käsittänyt hänen jääneen
jumiin ja rientänyt apuun. Anna ei uskaltanut kuitenkaan ottaa riskiä vaan
jatkoi matkaa kohti vastakkaista rantaa.
Oli ollut tietysti varomatonta ja harkitsematonta lähteä yksin tutkimaan
porovarkaus- ja pahoinpitelypaikkoja. Niissä ei ollut mitään nähtävää eikä
varsinkaan mitään kouriintuntuvaa, jonka perusteella poliisi ja syyttäjä
voisivat ryhtyä selvittämään rikoksia. He olivat jo kirjanneet tapaukset
käsitellyiksi. Josef oli ajatellut, että he voisivat lavastaa tilanteen, jota poliisin
täytyisi ryhtyä selvittämään. Että poliisit seuraisivat salateurastuspaikalta
moottorikelkan jälkiä kylään, jossa kaikki tiesivät varkaiden asuvan.
Josef uskoi, että tarvittaisiin ristiriitatilanne, jotta he näkisivät, miten poliisi
reagoi. Ehkä se pitäisi tehdä nyt ennen kuin tämä uusi poliisi Melker olisi
yhtä korruptoitunut kuin kaikki muutkin.
Anna oli tyrmännyt idean. Kun hän oli ehdottanut, että lähtisi katsomaan
paikkoja, hän oli pyrkinyt johdattamaan miesten ajatukset pois näistä
radikaaleista suunnitelmista.
Osa porolaumasta oli asettunut lepäämään järven toiselle puolelle. Ne
säikähtivät kuullessaan hänen kulkevan lumessa, nousivat kuopistaan ja
vetäytyivät metsän suojiin muiden porojen pariin. Jollakin oli tiuku, joka
kilisi, kun porot pakenivat.
Eteneminen muuttui raskaammaksi, sillä lumi oli siellä syvempää. Anna ei
tuntenut enää tuulta vasemmalla poskellaan eikä ollut varma suunnasta. Hän
katsoi kännykän kompassia ja haki oikeaa suuntaa metsässä. Kenttää ei ollut
vieläkään, joten hän ei voinut soittaa. Akkuakaan ei ollut paljon jäljellä.
Anna oli tottumaton metsässä. Siellä oli mahdotonta saada kokonaiskuvaa
ja nähdä eteensä. Se johtui varmasti siitä, että avoin tunturimaasto oli hänelle
tutumpi. Metsä herätti hänessä levottomuutta, miltei pelkoa. Hän ei ollut
huomannut sellaista aikaisemmin. Lapsena metsä oli merkinnyt hänelle
turvaa ja kokemuksia. Ne eivät tietenkään olleet mitään ikimetsiä silloin vaan
Ekerön kumpareita ja metsiköitä, joissa he leikkivät, seikkailivat ja
kuvittelivat, mitä kaikkea saattaisi tapahtua.
Äiti oli jossakin vaiheessa kertonut lapsuudestaan kaukana pohjoisessa.
Miten hän oli varttunut porojen kanssa. Hiihtänyt kouluun ja asunut muiden
lasten kanssa talvisin sisäoppilaitoksessa puoli vuotta, paitsi ettei se ollut
kestänyt vain puolta vuotta vaan paljon kauemmin. Kaikki oli tuntunut
epätodelliselta kuin sellaista olisi tapahtunut jonakin toisena aikana ja ennen
kaikkea jollekin toiselle kuin äidille. Nyt Anna oli asunut pohjoisessa jo niin
kauan, että pystyi ymmärtämään sitä osaa äidin elämästä. Hän oli saanut
kokea todellisuuden äidin loihtimien kuvien ja kertomusten taustalla. Jos niin
pystyi ylipäätään tekemään. Kyse oli palasista elämää ja kokemuksia, joita
ihminen keräsi pohtimatta ja suunnittelematta. Puhtaista sattumista, jotka
olivat vailla näkyvää yhteyttä toisiinsa ja joista muodostui ihmisen elämä ja
jälkeensä jättämä vaikutelma. Jussin syntymän jälkeen kaikesta oli tullut
paljon selvempää. Anna mietti paljon sitä, millaisen elämän hän jättäisi
pojalleen. Oliko oikein antaa Jussin kasvaa niissä olosuhteissa, jotka hän oli
tälle valinnut? Hän oli kai liian vakavamielinen äiti, jatkuvasti huolissaan
elämisen haasteista.
Lumi oli puoli metriä syvää. Eteneminen oli raskasta, mutta Annaa ei
palellut. Porot eivät olleet kulkeneet tämän pidemmälle, eikä hän voinut enää
seurata niiden jälkiä. Hän saapui järven rantaan ja luuli hetken kiertäneensä
ympyrää mutta käsitti sitten, että se olikin toinen järvi, edellistä paljon
pienempi. Hän jatkoi pohjoiseen. Pysähtyi vastapäisellä rannalla ja avasi
säilykepurkin Mora-puukolla, jonka oli perinyt aikoinaan isoisältä. Purkissa
oli samaa lihaa ja papuja kuin aiemmassakin. Hän kauhoi ruokaa oksalla ja
söi lopuksi lunta. Sulava lumi sai hänet käsittämään, miten rasvaista ruoka
oli. Suu tuntui tahmealta, ja kylmät pavut jysähtivät möykyksi vatsaan. Hän
hieroi kasvojaan ja veti rukkaset käteen. E10:lle ei pitäisi olla enää
montakaan kilometriä.
Kello oli kolme yöllä, kun hän saapui tielle. Hänellä oli ollut viimeisen
kilometrin apua moottorikelkan urasta. Hän arpoi hetken, käyttäisikö hän
lopun kännykän akusta soittamalla kotiin vai Yngvelle ja Karinille. Olisi
turhaa huolestuttaa Sara Maritia, saati Jussia. Hehän eivät edes tienneet, että
hän oli ollut pulassa.
Niinpä hän soitti Yngvelle, joka oli ollut nukkumassa eikä ryhtynyt
kyselemään mitään vaan sanoi vain tulevansa hakemaan hänet.
Kaksi ohi ajavaa autoa pysähtyi kysymään, tarvitsiko hän apua, ennen kuin
Yngve tuli. Anna oli lähtenyt kävelemään häntä vastaan mutta olikin
kulkenut väärään suuntaan, joten Yngven täytyi ajaa ylimääräinen kilometri.
”Kaivostyöläisiä kotimatkalla yövuoron jälkeen”, Yngve kertoi, kun Anna
sanoi yllättyneensä, että ihmisiä oli hereillä tähän aikaan yöstä.
Yngve oli jäänyt eläkkeelle Jällivaaran käräjäoikeuden syyttäjänvirasta.
Hän oli ollut Annan mentorina, kun tämä oli suorittanut harjoittelujaksonsa
opintojensa loppupuolella. Hän ja Karin asuivat nukkekotimaisessa
rivitalossa Carl Malmsten -huonekaluineen ja kaksikymmentäviisimetrisine
kirjahyllyineen Steffi Graf -nimisen angorakissan kanssa. He hiipivät hiljaa
keittiöön, jotta eivät herättäisi Karinia. Yngve keitti teetä, ja Anna selosti
lyhyesti, miten oli päätynyt E10:lle keskellä yötä.
Oli lämmintä, turvallista ja viihtyisää. Kun he muistelivat, milloin ja miten
olivat viimeksi tavanneet, Karinkin heräsi ja halusi tietysti kuulla kaiken.
Annahan oli käynyt heidän luonaan viimeksi kesäkuussa ja seurannut Girjan
saamekylän ja oikeuskanslerin oikeudenkäynnin alkua. Päätöksen olisi
pitänyt tulla 25. marraskuuta, mutta ajankohtaa oli nyt lykätty helmikuun
kolmanteen.
”Siitä tuli liian periaatteellinen juttu oikeuskanslerille. Todistajien kirjo oli
liian suuri. Nyt he pyrkivät kai laatimaan sellaisen tuomion, ettei siitä voi
valittaa kansainväliseen tuomioistuimeen”, kertoi Yngve, joka oli seurannut
oikeudenkäyntiä sivusta.
”Heillä oli varmasti taka-ajatus, kun he päättivät julkistaa päätöksen
saamelaisten kansallispäivän viikolla. Sehän on saman viikon lauantaina”,
Anna sanoi mietteliäästi.
”En usko, että sitä on mietitty lainkaan. Mahtavatko he edes tietää, että
sellainen päivä on olemassa?”

12
JOSTAKIN SYYSTÄ PYSÄKÖINTI kiirunalaisen lumikasan taakse maksaa yhtä

paljon kuin John F. Kennedyn kansainvälisellä lentoasemalla New Yorkissa.
Luulisi, että Norrbottenissa olisi enemmän vapaata tilaa, ja se näkyisi myös
hinnoittelussa. Mutta markkinatalouden lainalaisuudet ovat yhtä
käsittämättömiä kuin lumejohtajien leikki lumetalouden kassataseella. Linus
Backman järjesteli ajatuksiaan talousjärjestelmästä hakiessaan katuharjan ja
siirtyessään pitkäaikaispysäköinnin puolelle.
”Se on tuo tuolla.”
Vartiointiliikkeen poika osoitti hopeanväristä Golfia, jonka katolla oli
puoli metriä lunta.
”Kuinka kauan sanoitkaan sen seisseen tuossa?”
”Viikonloppuna tulee kuukausi täyteen.”
Linus harjasi lumen pois nähdäkseen takakilven rekisterinumeron. Hän
tarkisti varmuuden vuoksi, että se oli edessä sama. Hän soitti
päivystyspäällikölle, joka istui lämpimässä autossa aidatun pitkäaikaisparkin
ulkopuolella, ja ilmoitti tälle numeron.
Auton katolla oli monta erilaista lumikerrosta. Uutta ja jäätynyttä lunta ja
suojalunta. Linus muisti, miten rikospaikkatutkija oli analysoinut lunta
verisen klapisirkkelin luona. Hän oli tehnyt leikkauksen hankeen ja tutkinut
lumen koostumusta pystyäkseen laskemaan, milloin veri oli roiskunut
halkomäelle.
Ehkä Linuksenkin pitäisi tehdä jotakin vastaavaa auton katolle
kasaantuneelle lumelle, mutta hänen käsiään paleli ja hän tyytyi vain
puhdistamaan lumen pois. Auton sisällä kojelaudalla lepäsi pysäköintikuitti,
jota käytettiin maksettaessa, kun ajettiin pois pysäköintialueelta. Auto oli
lukittu, ja lämmittimen johto oli kiinnitetty lämmitystolppaan. Auton
etuosasta roikkui maahan ulottuvia jääpuikkoja. Lämmitin oli luultavasti
lakannut toimimasta, sillä sivuikkunat olivat kirkkaat ja kylmät.
Vartiointiliikkeen poika vilkaisi näyttöään.

”Se on ilmeisesti seissyt siinä marraskuun 6. päivästä asti.”
Linuksen kännykkä soi.
”Sen omistaa ulkomaalainen henkilö. Ahmed Hassan Gharib. Hopeinen
Golf? Vuosimallia 2011?”
”Pitää paikkansa.”
”Hänellä on ilmeisesti puoti kaupungissa. Kaiketi sellainen, josta saa
pesuainetta, kurdilaisia viininlehtikääryleitä, kikherneitä ja sen sellaista.”
”Turkinpippureita?”
Päivystyspäällikkö naurahti hänen huonolle vitsilleen.
”Kuinka kauan se on seissyt siinä?”
”Vartijan mukaan kuukauden.”
Joulukuun aamupäivän kahvihetket häikäisivät marssittamalla pöytään sekä

piparkakkuja että Lucia-pullia. Jälkimmäiset tulivat suoraan leipomosta ja
olivat vielä lämpimiä. Piparkakut olivat jonkun turvapaikkaosastolla
työskentelevän tytön leipomia. Melker Grundström sai tiedon Ahmed Hassan
Gharibin autosta istuessaan taukohuoneessa Lucia-pulla kädessään. Se, että
auto oli seissyt lentokentällä kuukauden, oli yhdistänyt sen suojakopin
paloiteltuun mieheen. Mitään muuta selkeää yhteyttä ei ollut. Ei mitään, mikä
puhuisi sen puolesta, ainoastaan ajankohdan puolesta kyseessä saattoi olla
sama henkilö.
Melker otti esille miehen henkilötiedot. Ahmed Hassan Gharib oli syntynyt
Libyassa vuonna 1962, ja hänellä oli egyptiläiset vanhemmat. Hän oli käynyt
koulunsa ja suorittanut opintonsa Egyptissä. Hän oli saanut oleskeluluvan
Ruotsissa vuonna 2002. Hänen ilmoitetut tulonsa vuonna 2014: 232 000
kruunua, joista hän oli maksanut veroa 76 560. Maahanmuuttovirastolla oli
todennäköisesti kansiollinen täydentäviä tietoja.
Puoti oli auki. Ikkunassa paloi valo, ja Melker näki iäkkään naisen astuvan
sieltä ulos keltaisen muovikassin kanssa.
Ovi oli jäykkä, ja sen alareunassa oli jääkerros, joten se ei mennyt kunnolla
kiinni. Pienen myymälän ruutulattialla oli suolan sekaista lumisohjoa, joka oli
peräisin ulkoa jalkakäytävältä. Keskelle lattiaa oli kasattu kapea pyramidi
erilaisista säilykepurkeista. Pakastin hurisi oven luona, ja kulmassa oli
penkki, jossa ilmeisesti täytettiin rahalähetyslomakkeita. Värikkäiden
verhojen peittämän oviaukon takana oli luultavasti toimisto.
Melker pysähtyi purkkipyramidin luona ja tulkitsi niiden etikettejä. Papuja,
kikherneitä ja mandariiniviipaleita. Ehkä vesikastanjoita? Joku puhui verhon
takana puhelimessa kieltä, jota Melker ei tunnistanut.
Natisevasta ovesta tuli mies, joka kääntyi huomatessaan Melkerin ja katosi
takaisin kadulle ympärilleen katsomatta. Hetken kuluttua verhojen takaa
ilmestyi nailontakkiin pukeutunut nainen. Hän näytti hämmästyneeltä
nähdessään Melkerin eikä peitellyt kummastustaan.
”Kuinka voin auttaa?” hän kysyi ja katsoi Melkeriä uteliaana.
”Etsin Ahmed Hassan Gharibia.”
Nainen vilkaisi ulos näyteikkunasta kuin tähyilisi jotakin ennen kuin
vastasi.
”Hän ei ole tänään täällä.”
”Tiedätkö, milloin hän tulee?”
Nainen pudisti päätään ja katsoi ympärilleen vältellen Melkerin katsetta.
”Milloin hän oli täällä viimeksi?”
Nainen kohautti olkapäitään ja astahti taaksepäin kuin aikoisi palata
takaisin verhojen taakse.
”Jokin aika sitten. Hän on asioilla. Ostamassa tavaroita.”
”Ulkomaillako? Ostaako hän tavaroita ulkomailta?”
”Toisinaan.”
Mies, joka oli käynyt sisällä ja kääntynyt pois huomatessaan Melkerin,
ilmestyi taas ikkunan taakse. Hän palasi myymälään ja asettui naisen taakse.
Sanoi jotain vieraalla kielellä.
”Mitä asia koskee?” nainen kysyi.
Melker otti virkamerkkinsä esiin ja näytti sitä miehelle. Nainen kumartui
lähemmäs ja katsoi kuvaa tarkasti. Sitten hän kääntyi miehen puoleen ja sanoi
jotain.
”Me tahdomme vain tietää, milloin näit Ahmed Hassanin viimeksi.”
Melker sanoi jostakin syystä ”me”, ihan kuin koko poliisivoimat seisoisi
hänen takanaan. Hän arveli, että nämä ihmiset kunnioittivat poliisia enemmän
kuin Ruotsissa oli tapana.
”Miksi?” nainen kysyi. ”Miksi sinä haluat tietää, milloin minä näin hänet?”
”Löysimme hänen autonsa lentokentän pitkäaikaisparkista. Se on seissyt
siellä kuukauden lämmittimeen kytkettynä.”
”Johtuuko se lämmittimestä, että haluatte saada häneen yhteyden?”
”Ei, vaan pelkäämme, että hänelle on saattanut sattua jotakin.”
Nainen sanoi jotakin miehelle, joka avasi takkinsa ja otti sieltä
muovitaskun, jonka ojensi Melkerille.
”Tuo olen minä”, mies sanoi osoittaen muovitaskua, jossa oli Ruotsin passi
ja oleskeluluvalta näyttävä paperi.
”Ahmed Hassan on poissa”, nainen sanoi. ”Kadonnut. Hänen piti palata jo
monta viikkoa sitten.”
”Onko hänellä tapana kadota tällä tavalla?”
”Joskus, mutta ei näin pitkäksi aikaa.”
Melkerin jalkoja alkoi palella, kun hän odotti lukkoseppää. Hän oli ajanut
pitkäaikaispysäköintiin toimistovaatteissa ja pannut vain pipon päähänsä.
Hän oli aikeissa mennä lähtöhalliin odottelemaan, kun lukkoseppä tuli. Mies
ajoi tottuneesti millimetrin tarkkuudella puomin ja suuren kiven välistä.
Pysäköintiyhtiö oli tuonut kiven siihen estääkseen autoilijoita livahtamasta
pois maksamatta.
Hänellä oli cowboy-saappaat, rikkinäiset farkut ja pörröfleecetakki, ja hän
hyppäsi vanhasta Saabista avaustyökalu valmiina kädessään.
”Tuoko se on?”
Lukkoseppä osoitti Golfia, ja Melker nyökkäsi. Kesti kymmenen sekuntia,
kun mies oli työntänyt raudan sivuikkunasta ja avannut lukon.
”Olkaapa hyvä. Poliisiko tämän maksaa?”
”Tuleeko lasku tuntitaksan mukaan?” Melker veisteli, mutta lukkoseppä ei
selvästi ymmärtänyt vitsiä.
”Laskutamme niin kuin aina ennenkin.”
Hän ei ollut edes sulkenut ruosteisen Saabinsa ovea vaan heitti työkalun
sisään ja ajoi tiehensä.
Melker veti hansikkaat käteen ja avasi autonoven. Mitään tavallisesta

poikkeavaa ei ollut havaittavissa. Auto vaikutti siistiltä, mutta sisällä haisi
palaneelta. Sisätilalämmittimen tuuletin oli lakannut toimimasta. Se oli
ilmeisesti ollut niin kauan päällä, että tuulettimen moottori oli kärähtänyt.
Hansikaslokerosta löytynyt rekisteriote vahvisti, että auton omistaja oli
Ahmed Hassan Gharib. Lokerossa oli vakuutuskirja, Falckin
kuljetusvakuutus ja uusin katsastustodistus. Ei muuta.
Melker soitti Gustaf Anderssonille, rikosteknisen osaston päällikölle, joka
oli vastannut löytöpaikan tutkinnasta.
”Miltä auto näyttää?”
”Ei mitään epätavallista. Hän on pysäköinyt auton, kytkenyt
moottorinlämmittimen johdon tolppaan, lukinnut auton ja mennyt
lähtöhalliin. Kojelaudalla on pysäköintikuitti. Hän on pysäköinyt auton
marraskuun 6. päivän aamuna kello 5.30. Hänellä oli ilmeisesti lippu
aamulennolle.”
”Oletko tarkistanut, nousiko hän koneeseen?”
”En ole vielä ehtinyt. Lähetänkö auton sinne?”
”Ei tarvitse. Voitte pitää sitä omassa tallissanne. Teippaa ovet, jotta kukaan
ei mene sisään nuuskimaan. Tarvittaessa voimme tulla sinne tutkimaan sen.
Mutta kaipaamme jotakin, mistä saisimme varman dna:n, jotta voimme
verrata sitä ruumiiseen ja haloista saatuun vereen. Pystytkö hankkimaan sen
myymälästä?”
”Postitan sen tänä iltana.”
”Tiedätkö, mitä tästä eteenpäin tapahtuu? Etkö sinä johda vain
esitutkintaa? Ottaako joku muu ohjat käsiinsä?”
”En tiedä asiasta yhtään mitään. Ehkä Sundkvistista tulee tutkinnanjohtaja.
Hän on syyttäjänä täällä pohjoisessa. Me muut jatkamme entiseen tapaan.”
”Me?”
”Niin, tai minä. Muut auttavat, jos heiltä sattuu liikenemään vapaata
aikaa.”
Nailontakkinen nainen oli Irakin kurdi ja nimeltään Sirwe, joka tarkoitti

kuulemma leutoa lämmintä tuulta, ehkä tuulenvirettä, nainen selitti. Hän etsi
Ahmed Hassanin kamman ja pari vaahtomuovista korvatulppaa, joita
miehellä oli tapana käyttää, kun hän otti päiväunet toimistossa.
Melker laittoi ne todistepussiin ja Icasta ostamaansa pahvikuoreen. Se
kulkisi poliisin sisäisessä postissa Luulajaan paljon hitaammin.
Ruotsalaisessa postilaitoksessa oli jotakin kummallista, Melker mietti. Sama
päti yhteiskunnan koko vanhaan viranomaisjärjestelmään. Telelaitokseen,
postiin, rautateihin, puolustusvoimiin. Nämä viranomaiset olivat pitäneet
yhteiskuntaa pystyssä tietynlaisella yliholhoavalla järjestelmällään, jota oli
johtanut joukko mahtipontisia asemastaan mustasukkaisia korpraaleja. Se oli
kuitenkin romahtanut parissa vuodessa. Ehkä nyt oli poliisivoimien vuoro?
Sitten kun tavallisten rikosten selvittämisprosentti laskee alle viiden,
poliitikot tulevat yksityistämään poliisitoimen. Vartiointiliikkeet ja
vapaaehtoispartiot ryhtyvät vastaamaan poliisin työstä.
”Otatko ryypyn?” kysyi yksi kaupungin juopoista, joka istui myymälän
edessä penkillä ja ojensi Melkerille pulloa muovikassissa.
”En. Olen perhana soikoon poliisi. Minun pitäisi ottaa tuo pullo sinulta
pois.”
”Et kai sinä nyt niin ilkeä voi olla?”
”Laita se piiloon äläkä huutele vieraille ihmisille.”
Jääkylmä tuuli puhalsi lasioven takana. Se nosti vedet silmiin ja jäykisti
nivelet. Melker mietti Sirweä, joka ei ollut vaikuttanut lainkaan lempeältä
tuulenvireeltä vaan pikemminkin karskilta ja terävältä puhuessaan Ahmed
Hassanista. Mies oli ilmeisesti ollut saita ja naisiin menevä. Hän oli kähminyt
Sirweäkin konttorissa verhon takana. Sirwe arveli, että hän oli hyvinkin
saattanut huijata perheilleen rahaa lähettäviä. Ottanut liian korkean prosentin
rahansiirrosta.
Lentolippu oli tilattu paikallisen matkatoimiston kautta Ahmed Hassan
Gharibin firman nimellä. Se oli maksettu pienen puodin rahoista ja todellakin
ollut marraskuun 6. päivän varhaislennolle. Määränpäänä Tukholma,
Arlandan lentokenttä. Tietoja jatkolennosta ei löytynyt.
Herneiden ja papujen myyminen oli tuskin niin voittoisaa, että sen takia
murhattaisiin. Tuotevalikoimasta ei käynyt ilmi mitään syytä puodin
omistajan raa’alle kidutukselle ja surmalle. Melker ei keksinyt muuta selitystä
kuin rahalähetykset. Finanssivalvoja oli kuitenkin hyväksynyt Ahmed
Hassanin toiminnan.
Soitettuaan pari puhelua Tukholman talousrikososaston henkilöille Melker
käsitti, etteivät he ryhtyisi hankkimaan tietoja kiirunalaisen liikkeen
rahalähetyksistä. Talousrikospuolen tyypit eivät vaikuttaneet erityisen
innokkailta tutkimaan maaseudun tapausta.
”Miten sen Golfin kanssa kävi?”

Linus Backman pisti päänsä sisään ovesta. Melker oli puhelimessa ja
viittoi hänet sisään osoittaen nojatuolia pöydän edessä. Hän lopetti puhelun,
nousi seisomaan, sytytti valotähden ja kääntyi Linuksen puoleen.
”Se oli hänen autonsa. Tiedämme, kuka hän on. Ahmed Hassan Gharib.
Hän on asunut täällä kymmenen vuotta, ja hänellä on myymälä, jolla on lupa
tehdä rahasiirtoja muihin maihin. Tiedäthän maahanmuuttajat, jotka
lähettävät osan palkastaan sukulaisilleen Afrikkaan?”
”Oletteko saaneet varmistuksen, että se on hän?”
”Olen lähettänyt Luulajaan materiaalia, jotta he voivat verrata dna-
näytteitä. Kaikki viittaa siihen, että sama mies se on. Hän oli pysäköinyt
auton ja siirtymässä lähtöhalliin, kun hänet napattiin.”
”Oliko hän tehnyt lähtöselvityksen?”
”Edellisenä iltana kännykällä.”
”Onko kännykkä löytynyt?”
”Ei, mutta saimme tiedot lentoyhtiöstä.”
Linus nousi pystyyn ja ryhtyi napittamaan takkiaan.
”Mitä nyt tapahtuu?”
”Jäämme odottamaan dna-tuloksia. Jos Ahmed Hassan on paloiteltu mies,
meidän täytyy aloittaa hänestä. Ottaa selvää, kuka hän on. Kartoittaa hänen
tekemisiään. Tutkia hänen toimintaansa.”
”Minun kaverini on vastavalmistunut tilintarkastaja. Hän pyöri aiemmin
hämärissä piireissä. Istui pari vuotta Hinsebergissä ja kouluttautui siellä.”
”Katsotaan sitä sitten. Ensin meidän täytyy varmistua, että hän on oikea
henkilö. Miten sinun päiväsi on sujunut?”
”Metsässä. Jotkut sekopäät polttivat yhden saamekylän vartiomajoista. He
sanoivat, että sinä olit käynyt siellä tutkimassa salateurastusta.”
Linus meni ikkunaan ja välkytti jouluvaloa.
”Onko tämä sinun vain firman?”
”Firman. Se on minun šeriffintähteni. Tällaisia etuja saavat ne, jotka ovat
pari askelmaa ylempänä uratikkailla. Vahingoittuiko kukaan siinä palossa?”
”Siitä ei ole vielä tietoa. Sitä ollaan parhaillaan tutkimassa.”

13
TALONMIES WILLY LAHTINEN istui Bumerangenissa kömpelöiden

toimistokalusteiden ja hylättyjen nahkasohvien keskellä. Melker
Grundströmillä ei ollut ollut mitään hajua, mikä Bumerangen oli, kun hän oli
soittanut kaupungin asuntoyhtiöön ja kysynyt, kuka huolehti Lompolon
asunnoista, joissa Ahmed Hassan Gharib oli kirjoilla. Bumerangenin nimi
johtui tietysti siitä, että tavarat oli palautettu varastolle. Mutta eikö
bumerangin ideana ollut, että se palasi heittäjänsä luo? Australian
aboriginaalien heittoväline ei juuri muistuttanut hylättyjä ja luteensyömiä
huonekaluja, jotka olivat kerääntyneet kaupungin varastoon. Talonmies oli
ilmeisesti ollut kahvilla Bumerangenin muiden työntekijöiden kanssa. Hän
lähti viemään Melkeriä asunnoille Raketskolanin takana. Pari oppilasta
nojaili korkeaan verkkoaitaan tupakkaa poltellen. Melker ei oikein
ymmärtänyt Kiirunaa ja sen nimistöä. Lompolo, Bumerangen, Raketskolan?
Koulutettiinko nuorista astronautteja, vai toivottiinko heidän luovan
rakettimaisen uran Ruotsin kansankodissa?
”Onko etsintälupaa?” Lahtinen mutisi pysähtyessään yskähtämään
rappusissa.
”Olet katsellut liikaa televisiota”, Melker vastasi.
”Mistä on kyse?”
”Ahmed Hassan Gharibista.”
”Niin, tiedetään, se lukee tässä ovessa. Mutta mikä hänellä on?”
”Hän on luultavasti kuollut.”
Willy Lahtinen etsi asunnon numeron avainnipustaan.
”Eikö näihin asuntoihin ole yleisavainta?”
”Hasse asennutti ylimääräisen lukon oveensa. Kun tekee niin, täytyy jättää
vara-avain toimistolle.”
Mies löysi avaimen ja avasi oven.
”Kuule, saisinko nähdä ne paperit vielä kerran, niin kirjoitan nimesi ylös?”
Melker kaivoi kortin taskustaan ja antoi sen Lahtiselle.

”Siinä on kaikki tarvitsemasi tiedot.”
”Hän on siis kuollut?”
Lahtinen katsoi empien eteistä ja oven sisäpuolelle kertynyttä
mainoskinosta.
”Niin me arvelemme”, Melker sanoi, astui sisään ja sulki oven. Hän kuuli
Willyn kilistelevän hetken avaimiaan oven ulkopuolella, kunnes askeleet
loittonivat ja vaimenivat portaikossa.
Kaksi huonetta ja keittiö. Siistiä. Ei henkilökohtaisia kirjeitä pinossa
postiluukun alla. Melkein yksinomaan mainoksia. Laskun näköinen kirje
eskilstunalaiselta tukkukauppiaalta.
Roskapussi oli viety. Ei sanomalehtiä.
Melker meni olohuoneeseen ja istahti nojatuoliin television eteen.
Yksinkertainen matto lattialla. Lasikaapissa kullattuja kahvikuppeja. Koko
asunnossa ei ollut mitään yksilöllistä. Ihan kuin siellä ei asuisi ketään.
Makuuhuoneen vaatekaapissa roikkui kaksi vaaleaa kesäpukua, pari
silkkipaitaa ja naisten puku, joka vaikutti jonkinlaiselta kansallispuvulta. Se
oli puuvillaa, ja siihen oli brodeerattu kukkia. Kenkähyllyn alla oli nippu
Kiirunan Nordean tiliotteita. Saldo oli 18 400 kruunua. Tuorein oli
tammikuulta 2009. Kirjekuoressa oli egyptiläisiä puntia ja etiopialaisia birrejä
mutta ei isoja summia. Ehkä ne olivat matkoilta ylijääneitä rahoja,
matkamuistoja. Melker palasi olohuoneeseen. Televisio oli kytketty
parvekkeelle pystytettyyn lautasantenniin. Melker ei saanut teeveetä avattua.
Oli useita kaukosäätimiä, jotka olisi pitänyt kai kytkeä päälle oikeassa
järjestyksessä.
Asunto ei kertonut mitään Ahmed Hassan Gharibista. Melker oli varma
vain siitä, ettei siellä ollut koskaan asunut naista. Luultavasti kukaan nainen
ei ollut edes käynyt koko asunnossa. Ehkä kansallispuku kuului äidille.
Keittiön ikkunasta näkyi kaukolämpövoimala ja mustaa savua, joka painui
jäähallin kattoa vasten. Parvi mustia lintuja kierteli lumisen jalkapallokentän
yllä. Varikset saivat ruokansa norjalaisista jätteistä, joilla tuotettiin lämpöä.
Tällainen oli ollut Ahmed Hassanin näköala aamukahvilla.
Asunto ei rehellisyyden nimissä juuri poikennut siitä, jossa Melker asui.
Samaa persoonatonta autiutta. Mitäänsanomattomat tapetit betoniseinissä.
Täällä asui hyvin yksinäinen ihminen. Kaupungin asuntoyhtiö oli varmasti
tehnyt parhaansa ja toiminut kaikkien asuntosuunnittelun periaatteiden ja
säädösten mukaan, mutta heitä ei voinut vaatia tekemään asunnoista
yksilöllisiä.
Melker palasi eteiseen takilleen, jonka oli ripustanut harmaasta
metalliputkesta valmistettuun standardien mukaiseen naulakkoon. Hän otti
kännykkänsä taskusta, laski sen teräksiselle tiskipöydälle ja soitti vaimolleen.
”Birgitta puhelimessa. Kuka siellä?”
”Minä täällä.”
Vaimo vaikeni. Melker kuuli hänen hengityksensä. Hän oli kuitenkin
kuulostanut vastatessaan pirteältä, miltei iloiselta.
”Mietin yhtä asiaa”, Melker sanoi ja katsoi, mitä tiskipöydän
viemäriputkessa luki. Ramnäs. Näytti siltä kuin koko perhanan tiskipöytää ei
olisi milloinkaan käytetty.
”Mitä? Sanoit, että olet miettinyt jotain.”
”Voisiko äitisi hoitaa tyttöjä ensi viikonloppuna?”
”Ehkä. Miksi?”
”Voisit tulla käymään. Tänne pääsee junalla Vännäsistä. Täytyy vain…”
”Osaanhan minä junalla matkustaa.”
Birgitta naurahti hiljaa. Melker katsoi maahan syöksyviä variksia.
”Haluaisitko sitten, että tulen?”
”Totta kai. Siksihän minä kysyin.”
Bergeliuksen valotähti oli jonkin verran suurempi kuin Melkerin. Se levitti

hentoa valoa pieneen istumanurkkaukseen. Melker oli törmännyt
esimieheensä matkalla poliisiasemalle.
”Mene huoneeseeni odottamaan! Tulen pian.”
Poliisipäällikkö ei ollut sanonut muuta kiirehtiessään ylös portaita. Melker
odotteli ovensuussa ja katsoi autiota huonetta. Aivan kuin poliisipäällikkö
olisi vain läpikulkumatkalla. Kuin tämä olisi tilapäinen työpaikka parempaa
odotellessa. Melker oli saanut samanlaisen vaikutelman useimmista
muistakin paikoista tässä kaupungissa. Täällä oli ohimenevyyden tuntua.
Jossakin muualla olisi parempiakin vaihtoehtoja. Ehkä se liittyi kaupungin
juurettomuuteen. Päivittäin puhuttiin, millaisia seurauksia kaupungin
keskustan siirtämisellä olisi. Ehkä se johtui myös siitä, että kaupunki oli
nuori. Se oli rakennettu villiin luontoon tunturin ja rautamalmikaivoksen
ympärille. Asukkaat eivät olleet vielä ehtineet asettua aloilleen. Päättäneet,
että täällä he halusivat elää.
Ihmiset olivat aina menossa kohti jotakin parempaa. Parempaa taloa,
asuntoa, uutta vaimoa tai uutta työpaikkaa, jossa voisi tienata enemmän
rahaa. Ehkä poliisipäällikön laita oli samoin. Odottiko hänkin
hohdokkaampaa työpaikkaa suuremmassa kaupungissa? Siksikö hänen
työhuoneensa näytti hotellihuoneelta?
”Istu.”
Bergelius astui sisään syyttäjä Sören Sundkvistin kanssa ja osoitti
sohvaryhmää.
”Kahvia on tulossa.”
Melker kohotti paperimukiaan näyttääkseen, että oli jo noutanut kahvia
automaatista.
”Kun aloitin työni poliisina, päällikölläni oli tapana sanoa asioiden
mennessä mönkään: ’Nyt palaa paskahuussi.’ Ja niin käy nytkin. Siis se
palaa, tarkoitan”, Bergelius tokaisi.
Hän näytti hämmentyneeltä ja katsoi ympärilleen kuin ei olisi koskaan
aikaisemmin ollut työhuoneessaan tai ei oikein tietäisi, missä oli.
Sundkvist istuutui Melkerin viereen ja laski pöydälle ohuen muovikansion.
Bergeliuksen sihteeri tuli sisään kahvitarjottimen kanssa. Kesti hetken, kun
hän järjesteli kupit ja jakoi Lucia-pullat. Sitten päällikkö istuutui ja nyökkäsi
syyttäjälle.
”Niin, Grundström, sinähän olit Bahktin kanssa tutustumassa väitettyihin
porovarkauksiin.”
Melker nyökkäsi ja tunsi tahmean pullan juuttuvan kitalakeensa. Hän
maistoi kahvia, mutta taikinamöykky ei irronnut. Sundkvist otti hänen
raporttinsa muovikansiosta. Selasi harvoja sivuja.
”Kirjoitit, että löysit viidentoista poron teurasjätteet mutta et teknistä
todistusaineistoa etkä todistajia.”
”Pitää paikkansa. Sait raporttini ja ilmoitukseni seuraavana päivänä, kun
olin käynyt siellä.”
”Ja esitutkinta keskeytettiin, koska mitään ei löytynyt.”
Sundkvist työnsi Melkerin raportin takaisin mappiin. Napautti mappia
pöytää vasten, jotta paperit olisivat täysin suorassa.
”Saamekylän asukkaat olivat tietysti vihaisia”, Bergelius sanoi. ”Varsinkin
Bernt Bahkti, joka on kanssa yksi perhanan marisija. Tekee saman
ilmoituksen joka vuosi. Hänestä on hyvää vauhtia tulossa häirikkö.”
”Nyt heillä on kuitenkin uudet aseet käytössä. He ovat ottaneet yhteyttä
lakimieheen, jotta keskeytetyn tutkinnan lainmukaisuus arvioitaisiin”,
Sundkvist sanoi. Hän mursi piparkakun kädessään ja katsoi palasia
hämmästyneenä.
”En tehnyt asian eteen enempää, sillä esitutkinta keskeytettiin. Kuka
heidän lakimiehensä on?”
”Ruotsalainen nainen, joka asuu Koutokeinossa. Hän omistaa poroja mutta
on kouluttautunut juristiksi Ruotsissa. Hän on työskennellyt syyttäjänä
Tukholmassa, käsittääkseni Södertörnissä.”
”Jaaha. Mitä se sitten tarkoittaa?” Melker kysyi.
Bergelius meni pöytänsä luo ja otti sieltä lehtiön. Hän selasi pari sivua
taaksepäin ennen kuin istuutui ja katsoi Melkeriä.
”Hän kävi eilen paikalla, jota sinä olit tutkinut. Hän kertoi etsineensä tietä,
jossa Bahkti väitti tulleensa pahoinpidellyksi. Kun hän odotteli saamekylän
poromökissä, joku kaatoi puita tielle, eikä hän päässyt lähtemään sieltä
autolla.”
”Sama mökki paloi, eikö niin? Linus kertoi, että mökki paloi maan tasalle
sinä yönä”, Melker sanoi.
”Miten naiselle kävi? Selviytyikö hän?” Sundkvist kysyi.
”Hän oli jo lähtenyt sieltä. Käveli viisitoista kilometriä metsän halki
maantielle keskellä yötä. Lunta oli puolisen metriä”, Bergelius sanoi ja selasi
vihkoa näön vuoksi.
”Ei siis mikään ihan tavallinen tukholmalaispimu”, totesi Melker vilkaisten
nopeasti Sundkvistia.
Hän itse pystyisi kävelemään tuskin kilometriäkään puolen metrin
hangessa, vaikka olisi kirkas päivä.
”Siksi paskahuussi onkin nyt tulessa”, Bergelius sanoi. ”Ja kenelle hän
soittaa päästyään maantielle? No, Yngve Widellille, eläkkeelle jääneelle
Jällivaaran syyttäjälle. He ovat vanhoja ystäviä naisen opiskeluajoilta.”
Poliisipäällikön huoneessa oli hetken hiljaista. Valotähden hento hohde ja
piparkakkujen tuoksu todistivat adventin rauhallista harkitsevuutta ja
anteeksiantoa.
”Voit itse päätellä, mitä tapahtuu, kun he tekevät ilmoituksen.”
”Onko heillä uusia todisteita?” Melker kysyi.
”Tukittu tie ja poltettu poromökki riittävät kyllä melko pitkälle. He voivat
myös väittää, että esitutkinta keskeytettiin ilman, että asia vietiin kunnolla
loppuun asti”, Sundkvist sanoi ja kopautti muovikansiolla pöytää.
”Radio ja televisio?” Melker kysyi.
”Nordnyttistä on jo soitettu. Oddasat on yleensä hitaampi. Meidän
Sundkvistimme tässä päätyy iltauutisiin housut kintuissa.”
”Ei ole niin sanottua, että minua haastatellaan”, syyttäjä sanoi.
”Itse olen Tukholmassa kokouksessa poliisihallituksen kanssa”, Bergelius
sanoi ja työnsi lehtiön kauemmas.
”Ne kysyvät varmasti sinusta”, Sundkvist totesi osoittaen Melkeriä.
”Meillä on vielä yksi ongelma”, Bergelius jatkoi. ”Nordnyttistä soittanut
toimittaja sanoi, että he haluavat Josef Masin mukaan. Hän on ilmeisesti
jollakin tavalla osallisena tässä lainmukaisuuden tarkistushankkeessa.”
”Ei kai kukaan enää suhtaudu häneen vakavasti…”, Sundkvist aloitti,
mutta joku avasi juuri silloin oven ja huusi:
”Onko Melker täällä? Meidän täytyy lähteä käymään LKAB:ssa.
Kaivoskuilussa on tapahtunut onnettomuus.”
Ajaessaan kaivokselle Melker alkoi käsittää, mistä kahvihetkessä

poliisipäällikön ja syyttäjän kanssa oli ollut kyse. Koko asetelma oli kuin
adventtikuvaelma, jonka tarkoituksena oli esittää hänet syntipukkina. Saada
asia näyttämään siltä, että hän oli hoitanut esitutkinnan huolimattomasti eikä
ollut edes yrittänyt etsiä todistajia tai todistusaineistoa.
Onnettomuus oli tapahtunut 300 metrissä. Rakennusteline oli sortunut, ja
kaksi korjaajaa oli pudonnut kuusi metriä betonilattialle. Toinen oli
loukannut päänsä vakavasti. Toiselta oli ilmeisesti murtunut käsi.
Ambulanssin henkilökunta oli työntämässä paareja autoon, kun Melker
saapui paikalle kollegansa Wickmanin kanssa. Ambulanssin ensihoitaja
arveli, että päävamman saanut vietäisiin Luulajan Sunderbyhyn. Murtunutta
käsivartta oltiin viemässä Kiirunan ensiapuun.
Melker sai uhrien nimet heidän työtoveriltaan, joka oli ollut maassa
telineen romahtaessa. Kaivoksessa toimiva yrittäjä ja työnjohtaja saapuivat
paikalle, kun Melker ja hänen kollegansa olivat tutkimassa telinettä.
Työnjohtaja esittäytyi Jarmoksi ja auttoi Melkeriä kapuamaan tikkaita, kun
tämä halusi tarkistaa kiinnitykset kallion seinämässä.
”He ovat voineet hutiloida kiinnikkeiden kanssa”, Jarmo sanoi vilkaisten
huolestuneena yrittäjää, joka istui lava-autossa puhumassa kännykkään.
”Heillä oli kiire, ja he halusivat saada hommat valmiiksi tänään. Heillä on
tapana pystyttää telineet noudattamatta turvallisuusohjeita. Olen jankuttanut
heille jatkuvasti, että kundit, telineet on kiinnitettävä! Mutta he eivät piittaa
vähääkään, mitä heille sanoo. Haluavat vain tienata rahaa.”
Yrittäjä oli yli parikymppinen. Työnjohtaja kutsui häntä Sluggoksi, ja hän
omisti firman, jonka oli perustanut isänsä avustuksella.
”Tiedäthän, että sinä joudut vastaamaan, jos käy ilmi, että telineen
kiinnityksistä on luistettu?” Melker kysyi, mutta Sluggo ei tuntunut olevan
huolissaan.
”Meillä on tapana selvittää tällaiset jutut asianomaisten kanssa. Ne eivät
yleensä johda poliisi-ilmoituksiin.”
”Voimme nostaa syytteen, vaikka loukkaantunut itse ei tekisi niin”, Melker
sanoi. ”Yleisen turvallisuuden laiminlyömisestä.”
”Onko siihen tullut muutoksia? Meillä ei ole tapana tehdä niin. Et ehkä
tiedä, miten täälläpäin toimitaan.”
”Niin lukee työturvallisuuslaissa. Se pätee koko maassa.”
”Hän on työnjohtaja”, Sluggo sanoi osoittaen Jarmoa, joka oli käärimässä
käyttämätöntä kiinnitysliinaa.
”Olitko täällä, kun onnettomuus tapahtui?” Melker kysyi ja otti
muistiinpanolehtiönsä esiin.
”Olin lounaalla Anniksessa, Lappkonsumin luona.”
”Onko sinulla ajokorttia tai muuta henkilöllisyystodistusta?”
Sluggo otti esiin sekä ajokortin että LKAB:n tunnistekortin. Melker
kirjoitti muistiin tarvitsemansa tiedot.
”Taidat olla se uusi? Västerbottenin tyyppi. Olen kuullut sinusta.”
”Keneltä?”
”Olit Bernt Bahktin kanssa penkomassa sitä jätekonttia.”
”Saattaa pitää paikkansa.”
Melker kääntyi kollegansa puoleen. Tämä oli ottanut kuvat telineestä,
liinasta ja kiinnikkeistä kallionseinämässä.
”Otetaan se vielä videolle.”
”Meillä ei ole tapana tehdä niin tällaisissa jutuissa.”
”Mutta nyt tehdään. Minä voin kuvata, jos sinä keräät kamat.”
”Opit kyllä vielä, miten meillä pohjoisessa on tapana hoitaa asiat”, Sluggo
sanoi rullatessaan kaapelia rumpuun.
”Nyt me teemme minun tavallani. Katsotaan, kumpi on oikeassa”, Melker
sanoi.
Keskustelu alkoi ärsyttää häntä yhä enemmän. Kuulin, että ja täällä ei ole
tapana. Ihan kuin kokonainen universumi erottaisi Storumanin Kiirunasta.
Sluggo palasi Jarmon luo, joka istui autossa odottelemassa. Hän heitti
kaapelirullan lavalle ja katsoi Melkeriä, joka oli ottanut videokameran esiin.
Jarmo sanoi Sluggolle jotakin, ja tämä nauroi ennen kuin käynnisti auton.

14
MAISEMA OLI MUUTTUNUT. Oli toki ollut hämärää, kun Anna oli ajanut
saamekylän mökille, mutta silloin tumma kuusimetsä oli kohonnut tiheänä
metsätien reunassa. Nyt vajaat kaksi päivää myöhemmin metsä oli muuttunut
jättimäiseksi tukkipinoksi kääntöpaikan luona.
”Metsätraktoria ei näkynyt, mutta jäljet veivät metsään”, Anna sanoi, kun
he ajoivat kontin ja dieseltankin ohi.
”Motoa”, Melker sanoi. ”Sen nimi on moto. Metsätraktorit kuuluvat
toiseen aikaan, ja ne olivat silloin juontokouria.”
Anna katsoi Melkeriä, joka voisi olla yhtä hyvin metsuri kuin poliisi.
Vahvarakenteinen ja suhteellisen hyväkuntoinen nelikymppiseksi. Vaaleat
hiukset alkoivat oheta päälaelta. Voimakkaat kädet, joissa oli mustunut kynsi,
ja rauhallinen lähes raukea katse. Voisiko häntä luonnehtia harkitsevaksi, vai
oliko hän vähän hidas? Ruskeat silmät muuttivat kasvojen luonnetta,
vaihtuivat nopeasti totisista huvittuneiksi. Silmänurkissa oli ryppyjä.
Tie oli karkeiden telaketjujen rikkoma. Kaikkialla oli sahanpurua ja
katkottuja oksia, jotka iskeytyivät auton alustaan.
”Miten voit tietää tuollaista?” Anna kysyi.
Melker ajoi tielle pudonneiden latvusten, havujen ja oksien yli.
”Synnyin metsässä. Isä ajoi metsäkoneella, sellaisella juontokouralla.
Kuvittelin yhteen aikaan, että jatkaisin hänen työtään.”
”Mutta niin ei käynyt?”
”Ei niin.”
Melker ei halunnut selittää enempää. Ehkä hän oli jo kertonut liikaa. Mutta
avohakkuualueen näkeminen ja pihkan, sahanpurun ja kuusimetsän tuoksu
olivat käynnistäneet hänen muistissaan jotain, miltä hän ei pystynyt kunnolla
suojautumaan. Hän ei ollut osannut varautua siihen, oli luullut unohtaneensa
kaiken tai ainakin työntäneensä muistin perukoille pahat asiat, jotka tuntuivat
vieläkin kipeiltä ja käsittelemättömiltä.
He olivat sopineet puhelimessa. Nainen oli esittäytynyt juristiksi ja

kertonut työskennelleensä aiemmin apulaissyyttäjänä Södertörnin
käräjäoikeudessa ja Hudiksvallissa. Hän edusti nyt Bernt Bahktia ja
saamekylää ja aikoi vaatia lainmukaisuuden arviointia Bahktin marraskuun
lopussa tekemän porovarkausilmoituksen esitutkinnan keskeyttämisestä. Hän
esittäisi uusina todisteina muun muassa sen, että häntä oli estetty lähtemästä
pois, kun hän oli käynyt rikospaikalla, ja että saamekylän mökki oli poltettu.
He olivat sopineet seuraavaksi päiväksi käynnin palopaikalla.
Kun Melker oli kysynyt, missä Anna oli töissä, tämä oli kertonut olevansa
poronomistaja Norjassa. Hän oli perinyt isoäitinsä ja -isänsä osuuden suvun
porotokasta.
Kun he tapasivat Kiirunan poliisiasemalla, Melker hämmästyi, miten nuori
ja hoikka nainen oli. Heidän puhelunsa ja Bergeliuksen kertomuksen
perusteella hän oli odottanut jykevää ja maskuliinista kelkkahaalariin
pukeutunutta mimmiä, jolla oli suopunki hartioilla. Sen sijaan vastaanotossa
odotti aivan tavallinen kolmekymppinen nainen, jolla oli farkut,
maastokengät ja Fjällrävenin takki. Melkein kaitaluinen, kuten Melkerin
kotipuolessa oli tapana sanoa. Anna ei ollut mariseva eikä ylimielinen vaan
selosti lyhyesti, miten aikoi toimia valitusasiassa. Melker oli hakenut autonsa,
ja he olivat päättäneet pitää kiirettä ehtiäkseen palopaikalle ennen pimeää.
Oli pilvinen päivä. Tunturijonon yllä roikkui matalia pilviä. Tuulivoimalan
lavat eivät pyörineet, ja kaivoksen äänet kuuluivat tavallista kovempaa. Kuin
matalapaine olisi voimistanut ja pidentänyt ääniaaltoja. Väriskaala oli
yksitoikkoisen harmaa, kun he ohittivat Jukkasjärven risteyksen. Lumi
rämemaiden yllä näytti harmaalta väsähtäneessä päivänvalossa.
Tie oli raivattu auki. Puutavara oli kasattu valtavaksi pinoksi keskelle
risukkoa dieseltankin viereen. Auto oli tallella. Kukaan ei ollut näköjään
koskenut siihen. Anna oli jättänyt sen lukitsematta, koska ei ollut halunnut,
että kukaan rikkoisi ikkunoita päästäkseen sisälle. Katolla oli pari senttiä
lunta, mutta maassa ei näkynyt jalanjälkiä. He laskeutuivat rinnettä
palopaikalle. Mökki oli palanut maan tasalle. Pelastuslaitoksen palontutkija
oli käynyt tutkimassa paikan. Hänen jälkensä erottuivat tuhkasta. Primus-
lamppu lojui maassa kivijalan ulkopuolella. Parin hiiltyneen lankunpätkän
alla lojui paisunut säilykepurkki. Arvatenkin lihaa ja valkoisia papuja.
Melker otti esille palontutkijan raportin ja näytti sitä Annalle.
”Hän olettaa, että palo sai alkunsa hiilloksesta.”
”Mahdotonta. Tuli oli sammunut, kun lähdin täältä. Mitään hiillosta ei enää
ollut.”
”Hän tutki, mistä palo sai alkunsa. Se alkoi mökin sisältä.”
”Tulen sytyttäjä saattoi tehdä sen yhtä hyvin sisällä.”
”Oliko ovi lukossa?”
”Avain oli kattokourussa oven yläpuolella. Ei kovin omaperäinen paikka.
Lukitsin oven perässäni.”
He nousivat mäkeä ja pysähtyivät Annan autolle.
”Otin näistä sinulle kopion.”
Anna työnsi paperit autoonsa. Hän istuutui kuljettajan penkille ja kokeili
avainta. Auto käynnistyi normaalisti.
”Todistusaineistosi vaikuttaa huteralta. Tien yli kaadettujen puiden selitys
saattaa yksinkertaisesti olla se, ettei moton kuljettaja tiennyt sinun olevan
täällä autosi kanssa.”
”Kone kaataa ja pätkii puut yhdessä hujauksessa, tiedät sen itsekin. Niitä
puita ei ollut oksittu eikä pätkitty, vaan ne oli tahallaan kaadettu tielle, jotta
en pääsisi pois täältä.”
Melker selasi palontutkijan raporttia.
”Hän vaikuttaa varmalta, että palo alkoi sisältä hellasta.”
”Tarkoitatko, että olin varomaton tulen kanssa ja poltin mökin maan
tasalle?”
”Jotain sellaista. En halua olla hankala, mutta käsität varmaan itsekin, että
väitteesi voidaan todistaa pitämättömiksi.”
”Miksi Primus-lamppu on kivijalan ulkopuolella? Sen sukka oli rikki, joten
laitoin sen penkille kahvipussin ja säilykepurkkien viereen.”
”Jospa sinä ylidramatisoit tilannetta. Mielikuvituksesi lähti laukkaamaan,
kun olit jutellut Bahktin ja Josefin kanssa.”
”Kuulin moottorikelkan äänen, kun olin toisella puolella järveä. Uudessa
lumessa näkyy varmasti jälkiä.”
He nousivat edemmäs mäellä etsien paikkaa, jossa Anna arveli
havainneensa kelkan valot. Päivänvalo alkoi jo hiipua, ja Melker sytytti
sauvavalaisimen. He löysivät paloalueen yläpuolelta vajaan sadan metrin
päästä kahden kelkan jäljet ja jalanjälkiä. Joku oli pysäköinyt kelkan ja
kävellyt alas poromökille. Melker pyyhki uutta lunta pois pystyäkseen
kuvaamaan jalanjäljet, mutta päivänvalo oli riittämätön ja salamavalo häivytti
kaiken, kun hän otti lähikuvaa. Anna kävi noutamassa autostaan pienen
kameran, jolla otti kuvia lähinnä Jussista ja Siggestä.
Kuvilla ei olisi mitään todistusarvoa oikeudessa, mutta Melker ei halunnut
vaikuttaa liian kielteiseltä. He tallensivat löytämänsä jäljet, vaikka kumpikin
tiesi, että se oli turhaa.
Melker antoi Annan ajaa edellään takaisin E10:lle. Asia saattoi hyvinkin
olla niin kuin nainen oli kertonut: että kelkkakuskit olivat estäneet häntä
lähtemästä mökistä kaatamalla puita tielle ja sytyttäneet mökin palamaan
huomatessaan, ettei hän ollut siellä. Hän ei kuitenkaan kykenisi todistamaan
sitä. Kuvat epäselvistä jalanjäljistä eivät riittäisi todisteiksi.
Melker jäi istumaan autoon, kun Anna pysähtyi kuormatraktorin luona,
asteli syvissä urissa ja kiersi koneen ympäri. Siinä ei ollut kilpiä, mutta
eturungossa oli numerolaatta. Anna kirjoitti muistiin koneen merkin – John
Deere – ja kaikki löytämänsä numerot ja merkit ennen kuin palasi takaisin
autolle ja vilkutti Melkerille. Melker tiesi, että Anna ottaisi selvää, kuka
konetta ajoi. Siitä olisi tuskin apua.
Melker vilkutti Annalle valoja, kun tämä kääntyi Vittangin suuntaan. Hän
toivoi, että he tapaisivat vielä uudestaan. Hän halusi kertoa, että uskoi tämän
kertomukseen mutta ei mahtanut tilanteelle mitään. Anna tuskin veisi
valitusta eteenpäin. Hän oli tarpeeksi kokenut tietääkseen, ettei
todistusaineisto ollut kyllin vahva.
Anna poikkesi tapansa mukaan Vittangin huoltoasemalla ja osti Dagens
Nyheterin ja makkaran, jonka söi autossa samalla kun selasi lehteä.
Kuluneiden päivien tapahtumat pyörivät hänen mielessään. Hän tiesi, ettei
hänen kertomuksensa riittäisi todistamaan, mitä saamekylän mökillä oli
tapahtunut. Voidakseen käyttää sitä he tarvitsisivat todistajan. Hänen täytyisi
löytää puita tielle kaatanut tyyppi tai se, joka oli sytyttänyt mökin palamaan.
Hänen ainoa johtolankansa oli metsäkoneen numerosarja. Ei luulisi olevan
kovin vaikeaa selvittää, kuka koneen oli ostanut ja kuka ajoi sillä. Hänen
tietääkseen metsurit työskentelivät pareittain. Yksi ajoi motoa ja toinen
kuormatraktoria. Jos hän saisi nimet tietoonsa, Josef voisi varmasti järjestää
heidät kuulusteltaviksi.
Hän soitti Jussille, joka oli syömässä pannukakkua Sara Maritin luona eikä
vaikuttanut erityisen huolestuneelta hänen poissaolostaan. Sigge nukkui
ulkona lumessa, eikä Jussi jaksanut puhua äitinsä kanssa. Anna olisi kotona
parin tunnin kuluttua ja voisi hakea poikansa ennen nukkumaanmenoa. Hän
oli jo melkein Sopperossa, kun hän muisti, että oli unohtanut pojan
joululahjaksi toivoman rattikelkan. Kylmät väreet juoksivat hänen
selkäpiitään, ja hän mietti, pitäisikö hänen kääntyä ja ajaa takaisin Kiirunaan.
Ehkä hän voisi ostaa kelkan netistä ja saada sen postissa. Mutta Norjan
postilla oli tapana sekoilla joulua edeltävällä viikolla.
Rattikelkka löytyi Karesuvannon kylän huoltoasemalta. Se ei ollut koottu,
mutta kassatyttö vakuutteli, että siitä saisi helposti kasattua toimivan kelkan.
Kun hän pääsi Suomen puolelle Kuttaiseen, alkoi sataa ohutta vesitihkua,
joka jäätyi tuulilasiin ja teki ajamisesta mahdotonta. Hänen täytyi raapata lasi
kilometrin välein. Tuulilasinpyyhkijät vain suhivat liukkaan jään yli. Vaikka
lämpö oli täysillä, jää tarttui tuulilasiin lujasti. Oli kaksitoista astetta
pakkasta, mutta satoi tihkua. Kaikki ajoivat etananvauhtia, ja suuret rekat
pysähtyivät tielle. Tällaista tapahtui lähes joka kerta Könkämäenon jälkeen.
Anna otti autosta tukea, kun hän liukasteli ulos tuulilasia kaapimaan.
Todisteiden uupuminen oli pettymys, mutta hän oli sentään onnistunut
hankkimaan rattikelkan. Se tuntui jotenkin kaikkein tärkeimmältä. Hän odotti
jo, että he pääsisivät levittämään osat keittiön lattialle ja kokoamaan kelkan.

15
”HELVETTI SOIKOON!”
Melker oli painanut liian lujaa, ei ollut keskittynyt kunnolla. Ajatukset
olivat olleet muualla. Hänen ei olisi pitänyt ryhtyä tähän, kun hän ei pystynyt
keskittymään. Hän irrotti varren istukasta ja kohotti sinistyneen venttiilin
työlampun valoon.
Ehkei se ollut niin vaarallista. Ei se ollut maailman tärkein asia. Uusi
venttiili maksaisi ehkä viisikymmentä kruunua. Hän antaisi sen jäähtyä ja
tekisi uuden yrityksen.
Melker ei ollut arvannut, että muistot palaisivat niin tuoreina takaisin. Ehkä
hän oli vain kuvitellut jo vapautuneensa, käsitelleensä kaikki pahat ajatukset.
Ehkä se johtui lämpimän metallin hajusta? Hän ei pystynyt selittämään
itselleen, miksi reagoi niin voimakkaasti. Jossakin lymyili muisto hajusta,
joka nykäisi hänet ajassa taaksepäin. Repi auki haavat, joiden hän ei ollut
enää uskonut piilevän missään. Hän ei ollut ajatellut sitä moneen vuoteen.
Kuinka kauan siitä oli? Ehkä kolmekymmentä vuotta. Hän tiesi, minä vuonna
se oli tapahtunut, mutta ei halunnut laskea. Ei jaksanut. Hän oli ollut
kahdentoista, ja Ronny oli ollut lähdössä armeijaan. Miten kummallisesti
ihmisen mieli toimikaan. Tunteita hallitsivat niin monenlaiset muistojen ja
kokemusten kiemuraiset vyyhdet. Pisara öljyä hiomapastaan, ja hän oli
palannut konehalliin sinä kaukaisena iltana. Ronny oli näyttänyt hänelle,
miten venttiilejä hiotaan istukassa. Se ei ollut järin monimutkaista vaan
helposti käsitettävää. Yksinkertaista mekaniikkaa. Jostakin syystä hän
ymmärsi silloin ensimmäistä kertaa, miten venttiili toimi. Veli oli hinannut
kotiin vanhan auton, ja he olivat alkaneet kunnostaa sitä yhdessä. He
työskentelivät konehallissa joka ilta sinä syksynä ja keskustelivat
illallispöydässä, mitä tekisivät seuraavaksi ja miten ratkaisisivat erinäiset
ongelmat.
Melkerin käsi vapisi, kun hän asetteli sinistyneen venttiilin takaisin
pahvinpalaan, johon oli tehnyt reiät sen mukaan, missä järjestyksessä

venttiilit asennettiin sylinterinkanteen.
Muisto veljen onnettomuudesta oli iskenyt varoittamatta, kun Melker oli
istunut autossa avohakkuupaikalla ja katsonut, miten Anna oli mennyt
metsäkoneen luo ja kirjoittanut muistiin numerot, joiden avulla etsisi koneen
omistajan ja kuljettajan. Hän oli hämmästynyt tuntiessaan kyynelten valuvan
poskillaan. Kaipaus ja tyhjyys olivat vallanneet hänet. Hän oli taas
kaksitoistavuotias ja täysin suojaton.
Hän joi pitääkseen päänsä kirkkaana. Alkoholi terävöitti tunteita ja huuhtoi
pois ajatukset, joista hän halusi päästä eroon. Hän saisi kävellä kaupungin
poikki kotiin kosteassa lumisateessa ja länsituulessa. Yhdellä kollegalla oli
kontakteja, ja hän oli järjestänyt Melkerille mahdollisuuden lainata pientä
koneverstasta Volvon venttiilien hiomiseen. Ehkä hänen kätensä olivat liian
kömpelöt. Puuttuivatko häneltä oikea tuntuma ja koordinaatio ohjaamisen ja
hiomisen välillä? Hän otti pilalle hiotun venttiilin käteensä ja ajatteli, että se
oli merkki. Ronny pelleili hänen kanssaan. Se tuntui tavallaan hyvältä. Hän ei
pystynyt päättämään, oikeastiko.
Hän joi ensimmäistä kertaa Kiirunaan tulonsa jälkeen. Hänellä oli kai ollut
jossakin takaraivon perukoilla ajatus uudesta elämästä. Mutta se oli
naurettavaa. Ihminen ei voinut vaihtaa elämää vaan joutui jatkamaan samaa
vanhaa ja raahaamaan mukanaan virheitään ja harha-askeliaan. Siihen piti
vain sopeutua.
Hänen ajatuksensa eivät kantaneet, niitä oli liikaa. Oliko kyse ollut
tositilanteesta, kun Annaa ei ollut päästetty pois saamekylän mökiltä? Mökki
oli sytytetty palamaan ja tie tukittu. Oliko tarkoitus vain uhkailla?
Jos jollakin oli ollut sellaisia aikeita, pystyisikö sen selvittämään? Liittyikö
se porovarkauksiin?
Melker keräsi tavaransa. Hänen täytyisi ottaa selvää, löytyisikö jostakin
uusia venttiilejä.
Hän sammutti valot, seisoi hetken pimeydessä, joi ja odotti, että pää
tyhjentyisi ajatuksista. Hän tahtoi tuntea uudestaan piikarbidin eli
hiomapastan hajun ja eteni haparoiden työpenkin luo ja kastoi sormensa
peltipurkkiin. Hän hieroi hiomapastaa sormissaan lähtiessään ulos, lukitsi
oven perässään ja nosti kauluksen pystyyn suojaksi tuulta vastaan.
Dna-raportti lojui postin seassa. Se oli lähetetty eilen iltapäivällä, kun Melker
oli ollut metsässä Anna Magnussonin kanssa.
Alustavan arvion mukaan paloitellun ruumiin dna täsmäsi näytteisiin, jotka
Melker oli saanut pienestä maahanmuuttajien myymälästä. Rikosteknisessä
laboratoriossa NFC:ssä tehtäisiin vielä kattavammat tutkimukset, mutta
paloiteltu vainaja oli erittäin suurella todennäköisyydellä Ahmed Hassan
Gharib.
Liikkeen ovi oli kiinni ja lukossa, mutta sisällä paloi valo. Melker koputti
oveen, ja Sirwe tuli hetken kuluttua avaamaan. Hän päästi Melkerin sisään ja
lukitsi oven hänen perässään.
”Emme tiedä, mitä meidän pitäisi tehdä. Voimmeko pitää liikkeen auki?
Kukaan ei tiedä. Onko hänellä sukulaisia Ruotsissa?”
”Teidän täytyy luultavasti sulkea liike ja tehdä tavaroista inventaario.”
”Inventaario?”
”Laskea kaikki, mitä teillä on täällä ja kirjoittaa ne ylös. Selvittäkää myös,
mitä hän on maksanut tavaroista.”
”Kaikkiko?”
”Kyllä, kaikki. Saat varmasti maksun siitä. Perunkirjoituksen laatija korvaa
työn teille.”
Sirwe katsoi mietteliäästi purkkeja ja pahvipakkauksia.
”Laskemmeko varastonkin?”
”Kaiken. Pikku vinkki: jos aiot ostaa tämän liikkeen, kannattaa ehkä laskea
alakanttiin, jotta se ei olisi liian kallis hankinta.”
Nainen mietti ehdotusta ja ymmärsi, mitä hän tarkoitti.
”Kävin Ahmed Hassanin asunnolla. Näytti siltä kuin hän ei olisi asunut
siellä.”
”En tiedä hänen asumisistaan mitään. En edes tiennyt, että hänellä oli
asunto.”
Melker istuutui Ahmed Hassanin toimistopöydän ääreen ja ryhtyi
penkomaan laatikoita mutta ei löytänyt mitään vihjeitä oikeasta
asuinpaikasta. Oliko Hassanilla ollut toinen asunto? Miksi hän olisi tarvinnut
kaksi asuntoa? Ehkä Melkeriltä oli jäänyt huomaamatta jotain, kun hän oli
käynyt Lompolon asunnolla.
Hän soitti talonmies Willy Lahtiselle, joka oli puhdistamassa pihaa
lumilingolla. Lahtisen jalkoja paleli, ja hän avaisi oven kernaasti uudelleen.
Hänen täytyisi lämmitellä. Sulatella jäseniään.
Willy istui rappusilla termoskannun kanssa, kun Melker tuli sisään. Hän oli
jo avannut asunnon oven.
”Haluatko…”
Hän kohotti termospulloa ja kaatoi tilkan kahvia Melkerille, joka istuutui
rappuselle hänen viereensä.
”Taidat olla uusi?”
”Vain tilapäinen.”
”Silloin kun olin tenava, kaikki tiesivät, ketkä olivat poliiseja.
Tunnistimme heidät kaupungilla. Heillä oli nimet, tai no, liikanimet. He
tervehtivät ja pysähtyivät heittämään läppää, tiesivät, keihin roistoihin saattoi
luottaa. Nykyään en tunnistaisi ainuttakaan poliisia, ellei heillä ole
univormua. Ei ole mitään hajua jepareista ja niiden nimistä.”
Melker meni autioon asuntoon, istuutui keittiönpöydän ääreen ja mietti,
mitä häneltä oli jäänyt huomaamatta, kun hän oli käynyt täällä. Kun hän
palasi eteiseen hakemaan mainospinoa, hän kuuli Willyn käynnistävän
lumilingon. Posti oli tuonut uuden kirjeen. Luultavasti laskun. Söderlingin
kuljetusfirmasta. Ehkä se oli joltakin, joka oli tuonut tavaroita myymälään.
Muuten ei mitään kiinnostavaa. Lähinnä ruokamainoksia. Alennuksia ja
erikoistarjouksia ennen joulunpyhiä. Hän kirjoitti kuljetusyhtiön nimen
Kiruna Annonsbladin kulmaan.
Tyhjyys huokui seinistä ja virtasi asunnon kuivaan ilmaan kuin
radonkaasu. Kuivuneiden vesilukkojen ja kylpyhuoneen lattiakaivon
tunkkainen haju sai Melkerissä aikaan kylmiä väreitä, eikä hän pystynyt enää
istumaan keittiössä. Hän meni olohuoneeseen, pyyhkäisi sormellaan
lasikaapin oven pölyistä pintaa. Tunsi levottomuutta ja huolestuneisuutta.
Riittämättömyyttä.
Edellisellä kerralla hän oli soittanut Birgitalle, koska tämä asunto oli
pannut hänet miettimään oman elämänsä autiutta. Birgitta tulisi perjantaina
iltapäivällä. Melker ei tiennyt, oliko se hyvä vai huono asia. Hän oli yrittänyt
kuvitella, millaista se tulisi olemaan, mutta ei ollut kyennyt. Hän halusi
päästä eroon päättämättömyydestään, käveli keittiöön ja otti laskun
mukaansa.
Willy heilautti hänelle kättään lumipilven keskeltä, kun hän palasi autolle.
Kuljetusfirmalla oli toimisto kaupungin eteläpuolen teollisuusalueella.
Melker pysäköi autonsa kolaroidun kuorma-auton viereen ja avasi
kirjekuoren. Likakaivon tyhjennys, 780 kruunua sisältäen alv:n ja
jätteenkäsittelymaksun.
Ahmed Hassanin myymälän yhteydessä ei ollut likakaivoa. Kaupungin
asunnoissa sellaiset asiat sisältyivät vuokraan. Niinpä Hassanilla oli talo
jossakin muualla, jossa hän oli asunut. Miksi hän sitten piti lähes tyhjää
käyttämätöntä asuntoa?
Kuljetusyhtiön toimiston työntekijällä oli vain likakaivon numero ja
laskutusosoite Lompolon asunnolle.
”Kysy kuljettajilta”, Melker käski.
Nainen soitti Micke-nimiselle tyypille, joka lupasi poiketa poliisiaseman
kautta tehtyään kierroksensa. Hän toivottavasti tiesi, minkä talon likakaivo oli
tyhjennetty ja miten sinne pääsi.
Melker tutki loppupäivän hopeista Golfia, joka oli edelleen poliisitalon
tallissa. Hän laskeskeli katsastustodistuksen tietojen avulla, kuinka paljon
autolla oli ajettu keskimäärin päivässä. Myymälä oli auki lauantaisinkin,
joten Hassan oli ajanut päivittäin 30–40 kilometriä läpi vuoden.
Karttaan piirrettyyn viidentoista kilometrin säteen ympyrään mahtuivat
Jukkasjärvi, Kurravaara ja Puoltsa. Niillä alueilla oli paljon mökkejä ja
urheilumajoja, joissa pystyi asumaan läpi vuoden. Micke tuli kahden maissa.
Hän oli pienikokoinen laiha kaveri lenkkikengissä ja harmaassa haalarissa.
Jos olisi täytynyt arvata hänen ikänsä, kuusitoista olisi ollut todennäköisempi
arvio kuin kahdeksantoista, mutta hänellä oli kuorma-autokortti. Hänen
ajamansa auto sai vain hänet näyttämään entistä pienemmältä ja
nuoremmalta.
Hän laski parissa minuutissa, mihin taloon likakaivon numero kuului.
Koska Melkerin huoneen kartta ei ollut kovin tarkka, Micke piirsi
laskukuoren taakse ajo-ohjeet tielle ja talolle, jossa kaivo sijaitsi.
Hän ei ollut koskaan nähnyt siellä ketään. Asukkaat eivät olleet useinkaan
kotona hänen käydessään. Se oli tavallista.
He olivat töissä, tai heistä oli kiusallista, kun heidän likakaivoaan
tyhjennettiin. Hän sai ansaitsemaansa arvostusta vain silloin, kun putkissa oli
tukos, ja pääsi leuhkimaan ejektorisuuttimella ja paineimuletkulla.
”Jos viemäri on ollut tukossa kaksi päivää, he saattavat tarjota kahvia ja
konjakkia. No, konjakkia ei voi tietenkään juoda, kun on ajossa, mutta
asiakkaat ovat niin kiitollisia, etteivät tiedä, miten päin olisivat. Yleensä sitä
vain seisoo ulkona kahvikuppi kädessään.”
Kiinteistörekisteristä ei löytynyt Ahmed Hassan Gharibia. Hän oli
ilmeisesti vain vuokralla talossa. Lainhuutohakemuksen kaupungille oli
toimittanut Otto Backman -niminen henkilö. Hän omisti useita pienehköjä
teollisuuskiinteistöjä Kiirunassa ja Jällivaarassa ja pyöritti pientä
holdingyhtiötä Högalidissa sijaitsevassa kellaritoimistossa. Yksi Backmanin
unenpöpperöisistä yhteistyökumppaneista kertoi Melkerille, että Backman oli
matkoilla. Thaimaassa. Hän vietti siellä talvensa. Palaisi huhtikuun alussa.
Hänellä oli nimipäivä huhtikuun yhdeksäntenä, ja silloin hänellä oli tapana
järjestää kaikkien innolla odottama kevätjuhla henkilökunnalle ja
vuokralaisille.
Tie oli aurattu aamulla, mutta sen jälkeen satanut raskas uusi lumi uritti
ajotien ja teki siitä liukkaan. Melker kääntyi Laxforsenin kohdalla
Jukkasjärvivägenille ja jatkoi kapealle soratielle. Talossa oli hienosahattu
vaakalaudoitus, ja nurkassa paloi keltainen lamppu. Talo edusti tyyppiä, jota
kutsuttiin ennen urheilumajaksi. Eristämätön yöpymismökki, jota oli
myöhemmin lämpöeristetty ja laajennettu joka suuntaan. Ruskeiksi maalatut
laudat olivat suhteellisen uudet ja liittivät eri suuntiin viettävät kulmat ja tasot
kutakuinkin yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Vanhasta urheilumajasta oli
jäljellä enää vain matala katto, tuskin kahden metrin korkuinen. Ovi oli
lukittu sekä Abloy- että varmuuslukolla.
Melker soitti syyttäjälle, mutta tämä istui käräjillä eikä voisi soittaa
takaisin ennen viittä. Luulajan teknisen osaston tyypit olivat varattuja. Melker
löysi vajasta talon takaa meisselin ja vasaran, jonka varteen oli sidottu
eristysteippiä.
Oli helppo juttu iskeä ikkunan kahva ja haka irti.
Ikkunan alla oli hutera pöytä. Melker tunsi sen keikkuvan, kun hän laskeutui
sen päälle, ja jotakin putosi lattialle. Jos joku huomasi Melkerin kiipeävän
sisään ikkunasta, hän oli varmasti jo soittanut poliisille. Mutta Ahmed
Hassanin urheilumajan ympärillä ei näyttänyt olevan kovin paljon taloja. Ja
olihan Melker poliisi.
Hän onnistui kiemurtelemaan sisälle rikkomatta mitään, hapuili ovelle ja
avasi varmuuslukon. Olisi parasta ripustaa ikkuna takaisin ennen kuin kukaan
ajaisi ohi tiellä.
Melker sytytti valot ja katsoi ympärilleen ruskeassa tummassa huoneessa.
Oli selvää, että Ahmed Hassan oli asunut siellä. Mökissä ei ollut mitään
steriiliä eikä persoonatonta, toisin kuin Lompolon asunnossa. Se koostui
pääosin suuresta huoneesta, jonka lyhyemmällä seinällä oli keittiö. Kahdesta
mäntyovesta pääsi vessaan ja makuuhuoneeseen. Lattiaa peitti kukka- ja
lintukuvioinen matto. Luultavasti aito persialaismatto, joka oli taatusti yhtä
arvokas kuin koko talo tontteineen, kalastuslupineen ja muihin siihen
kuuluvine etuineen. 55-tuumaisen taulutelevision edessä oli moderneja
kalusteita: mukava sohva ja säädettävä nojatuoli. Kirjahylly kirjoineen, joista
suurin osa arabiankielisiä, vesipiippu ja rukousmatto. Jääkaappi oli täynnä
ruokaa, jonka parasta ennen -päiväys oli jo ohi. Ruokakaapin säilykkeet
olivat ilmeisesti peräisin liikkeestä.
Miksi Hassan oli asunut urheilumajassa keskellä metsää, vaikka hänellä oli
asunto kaupungissa? Sitä hän oli selvästi käyttänyt vain postiosoitteena.
Melker istahti pienen raidallisen keittiönpöydän ääreen ja katsoi
ympärilleen. Hän soitti pääteknikko Gustaf Anderssonille Luulajaan ja kertoi
löytäneensä paikan, jossa Ahmed Hassan oli asunut. Heillä ei ollut aikaa tulla
katsomaan taloa.
”Tarkista pakastin”, Andersson sanoi. ”Lähi-idän maahanmuuttajat
piilottavat aina arvotavaransa sinne.”
Pakastimella oli oma huoneensa, joka oli toiminut edellisessä elämässään
eteisenä ja verhoiltu puolipaneelilla ja lastulevyllä. Siellä oli niin ahdasta, että
Melker painautui seinää vasten saadakseen kannen auki. Pakastimen sisältö
oli tavanomainen valikoima kalafileitä, pakastepizzoja ja erilaisia
mikroaterioita, joita Melkerilläkin oli pakastelokerossaan. Nurkkaan Ahmed
Hassan oli pinonnut muovipurkkeja, joissa oli aterioiden jämiä. Useimmat oli
merkitty tussilla arabialaisin kirjaimin, mutta puolukkapurkissa luki isoilla
kirjaimilla PUOLUKKA. Ehkä arabiassa ei ollut omaa sanaa puolukalle.
Eikö kalifaatissa syöty palttua puolukkasoseen kanssa? Vanha
korkeakulttuuri, joka oli tarkkaillut tähtitaivasta ja pystynyt ennustamaan
auringonpimennyksen, oli varmasti keksinyt nimen kaikille marjoille, joita
kasvoi yhteisen taivaan alla. Ehkä Ahmed Hassan oli vain unohtanut
puolukan arabiankielisen nimen.
Pakastimen lämpömittari näytti miinus kahtakymmentäneljää astetta.
Muovirasiat olivat kovia kuin tiiliskivet.
Melker poimi niitä mukaansa kymmenkunta ja palasi keittiöön. Hän ehti
lämmittää kuusi rasiaa mikrossa, kunnes löysi etsimänsä. Rasiassa näytti
olevan jonkinlaista papupataa ja kenties lampaanlihaa, mutta siellä oli myös
laminoitu ruskea kirjekuori kokoa A5. Sitä tyyppiä, jota oli aikoinaan
kutsuttu näytekuoreksi. Se oli suljettu huolellisesti muovitaskuun, jonka
reunat oli sulatettu kiinni. Hassanilla oli varmaankin laminointilaite
liikkeessään.
Melker huuhteli papupadan pois ja avasi muovitaskun. Kuoressa ei lukenut
mitään, mutta hänestä vaikutti, ettei se ollut tavallinen kirjekuori. Tällaisia
kuoria ei enää nykyisin käytetty Ruotsissa. Hän veti hansikkaat käteen ennen
kuin ryhtyi kääntelemään kuorta sormissaan ja leikkasi läpän auki lieden ja
työpöydän väliin työnnetyllä veitsellä.
Hän siirtyi pöydän luo ja ravisti sisällön lautaselle.
Siellä oli pankkikirja ja pankkikortti. Pankki oli Laiki, Cyprus Popular
Bank. Kortti oli tavallinen Visa.
Melker avasi pankkikirjan varovasti Ahmed Hassanin fileointiveitsellä.
Tilin saldo oli 586 000 euroa. Nopeasti päässä laskettuna suunnilleen viisi ja
puoli miljoonaa Ruotsin kruunua.
Jos aikoi tienata viisi miljoonaa kruunua myymällä viininlehtikääryleitä
kiirunalaisille kaivostyöläisille, täytyi myydä aika monta purkkia.
Viininlehtikääryleiden menekki ei voinut olla kummoinen LKAB:n
työntekijöiden keskuudessa. He näyttivät kaikki hakevan polystyreeniin
pakatun ruokansa Empesistä Ferrumin takaa.
Mistä Ahmed Hassan Gharib oli saanut niin paljon rahaa?

16
ILLALLINEN KOOSTUI HARKITUSTI yhdistellyistä nieriästä ja poronlihasta. Davvin

Energyn talouspäällikkö oli erinomainen amatöörikokki ja osallistunut
ruokalistan suunnitteluun. Hän oli myös keittiössä valvomassa
ammattilaiskokin työtä.
Varsinainen syy siihen, että he olivat kokoontuneet tähän syrjäiseen
hotelliin, oli tietysti firman vuosikertomus, jonka hän esittelisi muille
johtajille. Kokous pidettiin Koutokeino-hotellissa kaukana keskellä Ruijaa.
Siellä he voisivat käydä rauhassa esityslistaa läpi ilman häiritseviä puheluja
huolestuneilta osakkeenomistajilta. Vuoden tilinpäätös oli talouspäällikön
sanojen mukaan kehitykseltään ehkä hieman laskusuuntainen, eli
selkokielellä sanottuna rahat olivat lopussa ja yritys oli tuhlannut
osakkeenomistajien rahat epäonnistuneeseen öljynetsintään Barentsinmerellä.
Etupäässä köyhät rannikkokunnat olivat sijoittaneet rahojaan yritykseen siinä
toivossa, että saisivat rahansa takaisin, kun öljyä alkaisi virrata. Mutta
koeporaukset olivat epäonnistuneet, ja öljyn hinta oli laskenut
kansainvälisillä markkinoilla kuin lehmän häntä. Hinnanlaskulla ei ollut tosin
merkitystä, koska öljyä ei ollut löytynyt. Iso osa johtajien työajasta kului
siihen, että he saivat rauhoitella säikähtäneitä kunnallispoliitikkoja, jotka
pelkäsivät jäävänsä ilman osinkoja. Öljyseikkailu oli hyvää vauhtia
epäonnistumassa. Osakepääoma olisi pian käytetty. Siitä huolimatta tämän
pienen paikallisen öljy-yhtiön johto oli onnistunut korottamaan palkkoja
maan jälkeenjääneimmässä osassa. Firman hallitus voisi todeta raportissaan,
että sekä johtajan että muun johtohenkilöstön palkat ja edut olivat nykyisin
samaa tasoa kuin etelässä Oslossa ja Stavangerissa.
Talouspäällikkö oli valvomassa, miten keittiöväki laati alkuruoasta
koeluontoisen sommitelman. Hän suoristi tillin vartta ja valutti itse
kastikkeen lautaselle taidokkaaksi kuvioksi.
Hän oli valinnut viinit yhdessä hallituksen puheenjohtajan kanssa, ja he
olivat tuoneet ne mukanaan Altasta. Hän katsoi ympärilleen keittiössä. Kaikki

näytti olevan valmista illalliselle, joka oli vuoden kohokohtia. Kokki oli toki
tottumaton valmistamaan näin tasokkaita illallisia, mutta yhdessä he
pystyisivät hoitamaan homman kotiin. Kello oli vasta puoli kahdeksan
aamulla, ja ulkona oli vielä aivan pimeää. Hän näki heijastavan ikkunan läpi
utuisen valopallon huoltoaseman ja uuden kauppakeskuksen yllä. Hänen oma
kuvajaisensa ikkunan tummassa pinnassa näytti tyytyväiseltä sotaherralta.
Tällä illallisella hän ylittäisi itsensä.
Aamupäivän vuosikertomuskokous oli kestänyt suunniteltua kauemmin.

Hotellinjohtaja selosti kiireesti, miten vuokratut moottorikelkat toimivat.
Kello oli melkein yksitoista, kun ensimmäiset haalareihin, kypäriin ja
järeisiin hansikkaisiin sonnustautuneet johtajat lähtivät ajamaan karavaanina
kelkanjälkiä pitkin. Kaikki olivat nyökänneet totisina, kun heitä oli kehotettu
pysymään jonossa. Sää oli selkeä, tiedotuksissa ei ollut luvattu lunta eikä
tuulta. Päivänvaloa riittäisi kolme tuntia. Jos he pysyttelisivät merkityllä
reitillä, heillä voisi olla vielä varttitunti ylimääräistä aikaa.
Hotellinjohtaja katsoi pientä seitsemän kelkan karavaania vesitornin
takana. Reitti saattoi olla arvaamaton. Ei voinut olla varma, että kaikki
merkkikepit olivat paikoillaan. Viime vuonna reitin tekijä oli pystyttänyt
kepit vain parin kilometrin päähän kylästä.
Jonkin ajan kuluttua kunnioittava varovaisuus väkivahvoja kelkkoja
kohtaan alkoi hiipua. Aina joku halusi näyttää, että hänellä oli kokemusta.
Jonossa köröttely vaihtui nopeiksi ohituksiksi ja hyppykokeiluiksi
lumikinosten ja mäennyppylöiden yli. Kun hurjastelu äityi liian rajuksi,
johtaja pysäytti karavaanin ja koetti saada porukan ruotuun.
He pysähtyivät mäen harjanteelle nauttimaan välipalaa ja appelsiinimehua.
Katsoivat rinteeseen laakson toisella puolella. Näkivät siellä laiduntavan
porolauman lumeen kaivautuneena. Hotellinjohtaja oli ilmoittanut
painokkaasti, etteivät he saisi ajaa tunturissa porojen lähelle. Davvin Energyn
johtoryhmä neuvotteli asiasta ja päätti ajaa hieman lähemmäs porolaumaa
voidakseen ottaa kuvia.
Kun he ajoivat rinnettä laaksoon, tunturista kiiti moottorikelkka täyttä
vauhtia heitä kohti. Se pysähtyi talouspäällikön eteen. Kelkan kyydissä ollut
koira hyppäsi alas ja juoksi räkyttäen turistiryhmän ympärillä. Oli selvää, että
kelkkamies oli aseistettu. Kyseessä ei ollut haulikko eikä metsästyskivääri
vaan armeijan AK4-rynnäkkökivääri, johon hän työnsi takintaskusta
ottamansa lippaan. Talouspäällikkö luuli aluksi, että miehellä oli hiihtomaski.
Mutta kun mies tuli lähemmäs, hän käsitti, että kasvoille oli maalattu
suojaväri. Hän ehti ihmetellä, miksi mies oli naamioitunut ruskean-vihreäksi
keskellä lumimaisemaa, kun tämä jo komensi heidät pois kelkoista ja käski
käydä maahan mahalleen. Valkoinen maali olisi ollut parempi,
talouspäällikkö ajatteli.
Metsäkoneiden jälleenmyyjällä oli konttori Raunassa. Hän lupasi etsiä

kuormatraktorin omistajan. Tyyppinumeron mukaan kyseessä oli suhteellisen
uusi malli, joita ei ollut pohjoisessa kovin monta. Hän palaisi asiaan. Konetta
saattoi tietysti ajaa muukin kuin sen omistaja. Liisaamista ja vuokraamista
harrastettiin usein.
Anna otti esiin kartan ja ympyröi alueen, jossa saamekylän maja oli ollut.
Hän oli tarponut melkein suorinta reittiä järven yli ja metsän halki Kiirunaan
vievälle tielle. Matka ei näyttänyt kartalla järin pitkältä, mutta hän oli ollut
uuvuksissa tielle saavuttuaan.
Kuinka pitkä matka oli teurasjätteiden löytöpaikalta kylään, jota kaikki
väittivät salateurastuksen keskukseksi? Anna mittasi matkan kartalta. Bernt
oli sanonut, että metsän poikki kulki tie. Hänen pahoinpitelijänsä olivat
ajaneet kelkoilla sitä reittiä.
Tietä ei ollut merkitty karttaan. Se saattoi olla pelkkä kelkkareitti.
Kahdeksan kilometriä metsän halki.
Anna soitti Josefille, joka oli poroaitauksessa ja huohotti vastatessaan.
Anna kuuli taustalta poronsorkkien kopinaa ja roukuamista. Ihmiset
huutelivat toisilleen tunnistaessaan korvamerkin. Niin tehtiin vain Ruotsissa,
jossa väki auttoi toisiaan tunnistaessaan ohi juoksevan poron. Anna ei ollut
koskaan kokenut samaa Norjassa. Täällä heillä oli pienempi sisäaita, kirnu,
jossa kaikki seisoivat yleensä hiljaa, ja vain heidän silmänsä tekivät
edestakaista liikettä, kun he seurasivat katseillaan höyryävässä piiritanssissa
ohi syöksyvää porolaumaa.
He sopivat, että Anna ilmoittaisi, kun olisi saanut tiedon metsäkoneen
kuljettajasta. Josef ajaisi tunturista juttelemaan tämän kanssa ja näyttäytyisi
kylällä. He tunsivat hänet jo poliisiajoilta, ja esille tulisi varmasti yhtä ja
toista. Kuin potkaisisi homeista heinäkasaa, hän sanoi. Tomu näkyy ladon
laudanrakojen välistä pilkottavassa auringonvalossa.
Anna ei ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti. Ehkei hän ymmärtänyt itsekään.
Se oli varmaan jokin muistikuva lapsuuden ladosta. Anna kuvitteli
mielessään, miten Josef ajaisi alas kylään, juttelisi niitä näitä säästä ja
tuulesta, joisi kahvia ja jättäisi jälkeensä nakertavan kysymyksen siitä, mitä
hän oikeasti tiesi ja aikoi tehdä tiedoillaan. Kuin potkaisisi homeista
heinäkasaa? Anna alkoi vähitellen tajuta, mitä ihmiset tarkoittivat sanoessaan,
että Josef oli kulkenut poliisina omia polkujaan.
Anna ei maininnut, että oli epäillyt Berntin ja Josefin sopineen jotain
keskenään. Että miehet olivat lähettäneet hänet pahoinpitelypaikalle ja
saamekylän mökille nähdäkseen, mitä tapahtuisi. Ehkä sekin oli ollut
jonkinlaista ”heinäkasan potkimista”. Anna piti epäilyt ominaan mutta vannoi
pysyvänsä valppaana eikä antaisi äijien enää käyttää itseään hyväksi.
John Deeren metsäkoneiden myyjä soitti, kun hän oli viemässä Jussia
päivähoitoon. Sekä moto että kuormatraktori kuuluivat samalle henkilölle.
Anna soitti tälle, ja mies kertoi liisanneensa koneet kahdelle nuorelle
miehelle, jotka olivat saaneet tarjouksen hakkuusta alueella, jossa Anna oli
nähnyt moton. Anna sai nimen ja osoitteen, riisui Jussilta haalarin ja
nahkakintaat, vilkutti pojalle ja lähetti Josefille tiedon tekstiviestinä.
Anna oli saanut syysteurastuksen kirjanpidon valmiiksi ja kerännyt paperit
ja lomakkeet pöydälle, kun hotellinjohtaja soitti. Hän sai sekavasta
selostuksesta sen verran selvää, että Aslak Isak oli siepannut Davvin Energyn
johdon panttivangeikseen heidän porotokkansa luona.
Nils Mattis oli Altassa järjestämässä Murmanskin-matkaa, joten Marit ja

Anna saivat ajaa tunturiin etsimään Aslak Isakia. Sara Marit lupasi hakea
Jussin päiväkodista.
Oli jo alkanut hämärtää, ja kevyet lumikiteet kieppuivat ajourassa heidän
kelkkansa edessä, kun he saapuivat ylängölle puunlatvojen korkeudelle. He
seurasivat turistien kelkanjälkiä.
He etsivät varttitunnin sankkenevassa pimeydessä, kunnes viimein löysivät
Aslak Isakin. Aiemmin niin toiveikkaat öljy-yhtiön johtajat istuivat nyt
ringissä selät vastakkain, kädet ja jalat nippusiteissä. Aslak Isak istui
moottorikelkassa AK4 polviensa päällä ja tähysti kiikarilla maisemia.
Kasvojen naamioväri sai hänet näyttämään vieraalta. Anna ei tuntenut tätä
Aslak Isakia. Koko tilanne oli epätodellinen. Joillakin vangeilla oli vielä
kypärä päässään, ja he palelivat ja katsoivat peloissaan Annaa ja Maritia, kun
nämä pysähtyivät. Aslak Isak kääntyi Annan puoleen ja osoitti vankeja vaiti.
Yksi heistä aikoi sanoa jotakin, mutta Aslak Isak kohotti kivääriä saaden
hänet vaikenemaan. Marit otti aloitteen käsiinsä. Hän meni Aslak Isakin luo,
otti tältä aseen pois, nousi kelkan seisontatuelle ja kietoi käsivartensa miehen
ympärille.
Kun Anna leikkasi nippusiteitä, hän kuuli Maritin kuiskailevan Aslak
Isakille. Mies rimpuili kömpelösti Maritin otteessa, mutta tämä piti lujasti
kiinni, ja lopulta Aslak Isak kävi kelkkaan makaamaan ja purskahti itkuun.
Vangit eivät puhuneet moneen minuuttiin. He hieroivat ranteitaan, yrittivät
saada lämmön palaamaan ja katsoivat toisiinsa säikähtäneen näköisinä. Sitten
he varovasti, kuin välttäen liikaa huomiota, valmistautuivat palaamaan
takaisin kelkanjälkiä pitkin.
Anna käsitti, että perheen täytyisi järjestää Aslak Isak hoitoon ja auttaa tätä
käsittelemään sodan muistoja ja kokemuksia. He eivät olleet suhtautuneet
asiaan riittävän vakavasti vaan olivat vain sysänneet ongelman pois
silmistään.
Marit veisi Aslak Isakin terveyskeskukseen ja pyrkisi saamaan tälle
lähetteen Tromssan psykiatriseen sairaalaan. Anna ilmoitti tunturin
tapahtumista paikalliselle poliisille. Turistit olivat olleet pöyristyneitä
palattuaan hotelliin. He olivat uhonneet tekevänsä ilmoituksen
vapaudenriistosta ”oikealle” poliisille, eivät paikalliselle, joka varmaan vain
katsoisi tapahtunutta sormiensa läpi. Anna oli selittänyt hotellinjohtajalle,
mistä oli kyse, ja tämä oli luvannut keskustella yhtiön johtajan kanssa.
Kukaan muu ei voinut lähteä tunturiin vahtimaan poroja, joten Annan
täytyi ajaa vartiomajalle, joka oli aivan kylmillään. Ikkunoiden sisäpuoli oli
jäässä. Aslak Isak ei ollut nukkunut siellä edellisenä yönä. Ehkei hän ollut
nukkunut laisinkaan. Hänellä oli yleensä kota porotokan lähellä. Unettomuus
saattoi olla yksi syy trauman aktivoitumiseen: hän ei nukkunut vaan pyöritti
vain mielessään kokemuksiaan Afganistanissa.
Anna nouti halkoja ja vettä. Hän poimi Jussin lelut pöydältä. Jussi oli ollut
täällä Nils Mattisin kanssa ja osannut kotiin palattuaan monta uutta
saamenkielistä kirosanaa. Sara Marit hoitaisi Jussia tänä iltana, joten Annan
ei tarvinnut olla huolissaan pojasta.
Hän ravisti kaurahiutalepussia jauhopukkien varalta ennen kuin ryhtyi
puuronkeittoon. Varastossa oli kuivalihaa ja muovipurkillinen lakkahilloa.
Olisi parasta syödä kunnolla. Kestäisi ainakin kolme tai neljä tuntia ennen
kuin hän pääsisi takaisin vahtikierrokselta.
Revontulet leiskuivat vihreinä nauhoina taivaalla, kun hän astui portaille.

Etelässä lymyili tumma pilvirintama. Se voisi kadota yön aikana tai tuoda
mukanaan raskasta kosteaa lunta. Anna ajatteli Aslak Isakin vangitsemaa
turistiryhmää. Ehkä he istuivat nyt hotellin ravintolapöydässä. Heillä olisi
totisesti puhumisen aihetta. Eikö työntekijöille pyritty järjestämään juuri
tällaisia äärikokemuksia yhteishengen luomiseksi? Tiimihengen
rakentamiseksi. Anna naurahti itsekseen tankatessaan kelkkaa. Hänkin oli
aikoinaan kuulunut siihen maailman. Uskonut sellaiseen.
Kun hän ajoi tokan luo, hän näki vastaantulevan kelkan valot ja jäi
odottelemaan. Sieltä tuli Einar. Eno oli koko Annan täälläolon ajan nurissut,
miten suuren osuuden Anna oli saanut poroista ja miten Annan äiti oli
aikoinaan hylännyt sukunsa ja lähtenyt etelään kouluttautumaan ja elämään
omaa elämäänsä. He olivat jo useita vuosia eläneet jonkinlaisessa jäätyneessä
konfliktissa, jossa aseina olivat kaksimerkityksiset ilmaisut ja sarkasmi.
Anna odotti, kun Einar pysäytti kelkkansa ja pani heti tupakiksi. Yski ja
sylkäisi ennen kuin sanoi mitään.
”Hän saa palata aamulla takaisin terveyskeskukseen. Päätyy luultavasti
Åsgårdiin.”
Åsgård oli Tromssan yliopistosairaalan psykiatrinen laitos. He katsoivat
toisiaan pimeässä. Savukkeen hehku loi hennon valon Einarin kasvoille.
”Minä teen kierroksen nyt, niin voit katsoa, jaksatko tehdä vuoron
aamulla”, Anna sanoi varautuneesti.
Hän ei tiennyt, miten Einarin laita oli, eikä halunnut nostaa sairausaihetta
esille, sillä yksinkertainen kysymys johtaisi loputtomaan selostukseen kaiken
maailman krempoista ja vaivoista. Hän tiesi, että Sara Marit oli kehottanut
Einaria tulemaan tänne tänä iltana, ja eno oli suostunut pitkin hampain ja vain
sen takia, että Aslak Isakin vuoksi oli kriisitilanne.
”Laitoin hellaan tulen”, Anna sanoi nyökäten vartiomajan suuntaan, vaikka
tiesi, ettei Einar voinut nähdä häntä kuin tummana hahmona.
Einar heitti tumpin lumeen ja käynnisti kelkan. Hän katosi mitään
vastaamatta kelkanjälkiä punainen takavalo heiluen. Anna veti karvalakin
korville ja oikoi hylkeennahkahanskojaan. Hän katsoi pilvireunusta etelässä.
Jos sataisi lunta, edessä olisi raskas yö.

17
RISTO OLI LEIKATTU kolmeen kertaan Sunderbyn sairaalassa, ja hänen kalloonsa

oli ruuvattu levy. Aivojen vammoista oli vielä liian aikaista sanoa mitään.
Melker oli puhunut lääkärin kanssa, mutta tämä ei pystynyt antamaan
ennustetta. Heidän täytyisi odottaa viikonlopun yli ja tehdä monenlaisia
testejä ja kokeita. Potilas oli täysin tajuissaan ja makasi sängyllä kuunnellen
radiota kuulokkeilla, kun Melker astui huoneeseen.
Kyse ei olisi varsinaisesta kuulustelusta vaan pikemminkin keskustelusta,
jonka tarkoituksena oli selvittää, kenen päätös oli ollut jättää rakennusteline
kiinnittämättä. Pitikö jalkansa murtaneen työtoverin lausunto paikkansa, kun
tämä oli sanonut, että työnjohtaja Jarmo oli käskenyt olemaan piittaamatta
kiinnityksistä?
”Paskat niistä!” mies oli huutanut, kun miehet olivat alkaneet porata reikiä
kiinnikkeitä varten. ”Tehän ripustatte sinne vain johdot.”
Melker luki kollegan kuulustelulausunnon, ja Risto nyökkäsi
vahvistukseksi. Niin se oli mennyt.
”Surisee”, hän sanoi osoittaen sidettä päänsä ympärillä. ”Metallilevy
resonoi. Ne sanovat, että siihen kuulemma tottuu. Rihanna ja hiphop
kuulostavat pahimmilta.”
”Joudut sitten tyytymään Kimalaisen lentoon”, Melker yritti. ”Sen
kuuluukin surista.”
Risto hymyili empivästi. Hän ei ilmeisesti tuntenut kyseistä sävellystä.
Melker poikkesi sairaalan kahvilassa, joi kupillisen kahvia ja selasi ohutta
mappia, jossa oli tiedot kaivostapaturmasta. Kukaan poliisiasemalla ei ollut
innostunut jutusta. Poliisipäällikkö ja syyttäjä tuntuivat lähtevän siitä, ettei
tapaus johtaisi syyteharkintaan. Työtapaturmiin suhtauduttiin pohjoisessa
ilmeisesti sillä tavalla. Tehtiin valmisteleva tutkinta ja otettiin pari
todistajanlausuntoa, jätettiin asia pöydälle makaamaan, ja sitten tutkinta
keskeytettiin ja niputettiin monien muiden samankaltaisten tapausten kanssa,
joissa ei ollut päästy puusta pitkään. Sähköliiton työsuojeluvastaava oli

käynyt poliisitalolla juttelemassa Melkerin kanssa. Halusi, että Melker uutena
poliisina tekisi kerrankin perusteellisen tutkinnan, joka johtaisi
syyteharkintaan.
Työnantaja ei ollut kaivosyhtiö vaan yksi alihankkijoista. Firman omisti se
nuori Sluggo-niminen heppu, jonka Melker oli tavannut onnettomuuspaikalla.
Melker tarkisti, että hänellä oli pojan nimi ja osoite. Äskettäin aloittaneen
firman taustavoimina toimivat isä Gösta Persson ja hänen veljensä. He olivat
kymmenessä vuodessa rakentaneet menestyvän kaivostekniikan yrityksen,
joka teki töitä LKAB:lle Kiirunassa, Svappavaarassa ja Jällivaarassa.
Kun Wickman oli kuulustellut Sluggoa, yksi tämän sedistä oli ollut
mukana. He olivat valmiita maksamaan vakuutusrahat, vaikka
loukkaantuneet itse olivat olleet huolimattomia turvallisuusasioissa. Heidän
mielestään tapaus ei viitannut mihinkään rikokseen, jonka vuoksi täytyisi
ryhtyä käymään oikeutta.
Melker katsoi ulos ikkunasta. Täällä rannikolla oli leudompaa. Vain pari
senttiä harmaata lunta paljailla lakeuksilla. Hän näki jäätyneen joen
häämöttävän kauempana.
Tuntui aina masentavalta olla sairaalassa ja katsella ohikulkijoita.
Loputonta sairauden ja kurjuuden karavaania. Vierailijoiden ja kalpeiden
potilaiden kömpelöjä yrityksiä keskustella toistensa kanssa. Kahvilassa
vierailijat vilkuilivat pelokkaasti sairaita ja viereisissä pöydissä istuvia. Kuin
mitaten jäljellä olevaa aikaa, vertaillen kuka oli kaikkein alttein. He olivat
tulleet tapaamaan omaisiaan tai vanhoja ystäviään, mutta heidän ajatuksensa
askartelivat kaiken aikaa toisaalla.
Ronny oli maannut sairaalassa kolme päivää ennen kuolemaansa. Hän ei
ollut tullut koskaan tajuihinsa. Lääkärin mukaan oli ihme, että hän oli elänyt
niinkin pitkään. Jos jää haalarinlahkeesta kiinni voimansiirtoakseliin ja
päätyy täydessä lastissa olevan metsätraktorin telaketjun alle, yleensä
murskautuu. Ehkä Ronny sai kolme lisäpäivää siksi, että oli kaatunut risujen
ja oksien päälle.
Melker tunnisti yhä saman hajun sairaalan käytävillä. Hän oli riisunut
haalarit ja turvasaappaat. Nukkunut kyyristyneenä ja seinään painautuneena
kuin eläin. Hän muisti vaatteidensa pihkan ja dieselöljyn hajun sekä
desinfiointiaineen ja lääkkeiden puhtaan tuoksun huoneessa, jossa hänen
veljensä makasi hengittäen vaivalloisesti rikkinäisillä keuhkoillaan.
Se oli ollut Melkerin syy. Hän ei ollut huomannut, että Ronny oli mennyt
traktorin ja vaunun väliin tarkistamaan hydraulijohtoa, vaan oli irrottanut
nivelakselin ajaakseen eteenpäin, ja voimansiirtoakseli oli tarttunut veljen
haalariin ja painanut tämän puulastissa olleen koneen alle.
Kaikki oli tallella muistissa. Jokainen pieni yksityiskohta. Melker tiesi, että
hänen pitäisi päästää suru ja kaipaus ulos tässä ja nyt. Mutta hajamielisen
huomaavaiset omaiset, jotka noutivat tiskiltä santsiannoksia ja kanelipullia
sairaille, estivät häntä tekemästä niin. Hän ei halunnut hämmentää tai
järkyttää heitä turhaan.
Melker poimi paperinsa ja työnsi ne laukkuun. Nainen, jolla oli punaiset
pörröiset hiukset, työnsi edellään vanhempaa maksaläikkien kirjomaa miestä.
”Ei häneen ole voinut koskaan luottaa”, pyörätuolimies sanoi narisevalla
äänellä.
”Ethän sinä sitä voi tietää, kun et ole ikinä välittänyt hänen tekemisistään
ja tekemättä jättämisistään.”
Punatukkainen nainen työnsi pyörätuolin Melkerin pöydän ohi, kun tämä
puki takkia ylleen. Nainen vaikutti kiihtyneeltä. Pyörätuolin pyörä kitisi, ja
maksaläikkäinen mies puristi käsinojaa perunanidunkalpealla kädellään.
Se oli vain välähdys. Pysäytyskuva rinnakkaisesta elämäntilanteesta.
Sellainen, jonka voi kokea pukiessaan takkia ylleen harmaankalpeana
talvipäivänä satunnaisessa sairaalassa Norrbottenin lakeuksilla. Niin Melker
ajatteli etsiessään autoaan pysäköintialueelta. Hän käsitti tietysti, että oli
kiinnittänyt huomionsa pörrötukkaiseen naiseen vain saadakseen ajatuksensa
pois Ronnysta. Muuten ne olisivat juuttuneet hänen tajuntaansa. Sen tempun
hän oli oppinut pitääkseen tuhoisat ajatukset loitolla.
Tie Luulajaan oli suolattu, ja loska takertui tuulilasiin kalvoksi. Harmaa
maisema harmaan suodattimen läpi katsottuna. Huuhteluneste loppui ennen
kuin hän pääsi keskustan liikenneympyrään.
”Etkö löytänyt mitään muuta kiinnostavaa?”

Pulsun poroaidan luona klapisirkkeliä tutkinut rikospaikkatutkija Anders
Carlgren laski kädestään pussin luottokortteineen ja avasi pankkikirjan.
”Oletko saanut vahvistuksen, että tämä on hänen tilinsä?”
”Lähetin pankkiin kyselyn, mutta en ole vielä saanut vahvistusta”, Melker
sanoi. ”Kyse on käsittääkseni rosvopankista, joka harrastaa lähinnä
venäläisten rahanpesua. Itse pankki on ostettu ja myyty moneen kertaan
kuluneen vuoden aikana.”
Carlgren laski taskulaskimella, kuinka monta kruunua euroista tuli.
”Viisi ja puoli miljoonaa. Oletko miettinyt, mistä hän sai niin paljon
rahaa?”
”Hän ei ole voinut tienata niitä myymälällä. Viime vuoden liikevaihto oli
satakaksikymmentätuhatta kruunua.”
”Hänellä on asunto, talo…”
”Se on vain laajennettu urheilumaja, jossa hän on vuokralla… myymälä ja
yksi apulainen, tosin vain osa-aikainen, mutta maksoiko hän verot ja
vakuutusmaksut?”
”Palkka ei ole kovin iso. Luulen, että hänelle maksettiin lähinnä myymälän
tavaroina. Lisäksi Hassanin täytyi maksaa vuokra, sähkölasku, jätemaksut ja
loka-auton käynnit. Hänellä oli paljon erilaisia kuluja. Käsittääkseni hän
maksoi kaikki laskut ennen katoamistaan.”
”Mistä rahat ovat sitten peräisin? Olivatko ne hänellä jo, kun hän tuli
Ruotsiin?”
Carlgren otti kopion pankkikirjasta ja Visa-kortista, nouti arkistolaatikon ja
löytöpaikalta otetut valokuvat.
”Entä se urheilumaja?”
”Eristimme sen ja panimme oveen ylimääräisen lukon. En koskenut
mihinkään sen jälkeen kun löysin pankkikirjan.”
He tutkivat aineistoa pari tuntia. Carlgren käynnisti tietokoneensa ja kävi
hakemassa naisen, jonka raidallinen villapaita oli käsin neulottu
luonnonväreillä värjätyistä langoista. Nainen tervehti Melkeriä vilkaisten
stressaantuneena ympärilleen.
”Unni Steinfjell.”
Hän työnsi Carlgrenin tietokoneeseen muistitikun takataskustaan.
”Meillä saattaa olla johtolanka”, Carlgren sanoi.
Unni avasi tiedoston ja etsi sieltä käden jäljen. Hän lisäsi ruudun kirkkautta
ja nojautui taaksepäin, jotta Melker näkisi paremmin.
”Tämä löytyi kahvasta suojakopin oven sisäpuolelta. Kuten näet, se ei ole
kovin selvä, mutta sen pitäisi olla riittävä.”
”Oletko jo tehnyt haun kansallisessa tietokannassa?”
Unni yritti saada jäljen näkymään selvemmin mutta ei onnistunut siinä
kummoisesti. Hän luovutti ja kääntyi Melkerin puoleen.
”Kyllä, teimme sen, mutta emme ole saaneet osumia. Meillä on täällä
muutakin.”
Hän avasi toisen kansion ja otti esille kuvan sumeasta jalanjäljestä
lumessa.
”Tämän kanssa ei voi mennä syyttäjän juttusille, mutta ehkä tästä voi saada
jotain vinkkiä.”
Se oli puolikas jalanjälki. Jalan kärki oli astunut oven alla olevalle
kulmaraudalle.
”Ehkä tämän avulla voi jäljittää, millaisesta kengästä on kyse”, Unni sanoi
ja kohotti malliksi omaa jalkaansa, jossa oli kiinalainen kangastossu.
He sopivat, että Unni jatkaisi etsintöjään, ja Carlgren tai toinen teknikko
tutkisi Ahmed Hassanin majan heti, kun heillä olisi aikaa matkustaa
Kiirunaan. Puolen tunnin kuluttua, laihan kahvin ja ikkunan takana lankeavan
masentavan sateen jälkeen, heidän yhteiset puheenaiheensa alkoivat olla
lopussa. Sillä on rajansa, miten kauan ihminen jaksaa puhua paloitellusta
myymälänomistajasta, jonka pakastimesta on löytynyt viisi miljoonaa
kruunua.
He sopivat, etteivät antaisi tietoja lehdistölle. Murha ei ollut muutenkaan
saanut liiemmin huomiota tiedotusvälineissä. Lehdet olivat kirjoittaneet siitä
silloin, kun paloiteltu ruumis oli löytynyt. Nyt se oli jäänyt
pakolaiskatastrofin alle. Unni tiesi, että netissä kierteli huhuja, mutta murha
oli ilmeisesti tapahtunut liian kaukana. Kukaan ei jaksanut kiinnostua
asioista, jotka olivat niin syrjässä tapahtumien keskipisteestä.
”Miten viihdyt siellä pohjoisessa?” Carlgren kysyi.
”Olen siellä vain väliaikaisesti”, Melker sanoi väistelevästi.
Hän tiesi, että kollegat pitivät häntä omituisena. Hänen täytyisi varoa, ettei
hänestä tulisi kummajaista, josta kierteli tarinoita.
Keskellä tietä Hakasen pohjoispuolella oli porolauma. Poronomistajat olivat

ripustaneet lumikeppeihin mustia roskasäkkejä varoitusmerkeiksi. Olisi tosin
parempi, jos he olisivat ajaneet porot syvemmälle metsään. Porot tulivat tielle
suolan houkuttamina. Ne katselivat Melkeriä hämmästyneinä, kun tämä
pujotteli lauman halki. Niille ei ilmeisesti tullut mieleenkään, että ne
saattaisivat olla väärässä paikassa.
Kun Melker ohitti liittymän metsätielle, jossa oli tutkinut porovarkauksia,
hän pysähtyi ja peruutti takaisin. Kello oli kahdeksan, ja hän kääntyi kapealle
tielle.
Näytti siltä, ettei vanhan ruosteisen kontin viereen pinottua puutavaraa
ollut kuljetettu pois. Melker kääntyi tielle, jossa oli tavannut Anna
Magnussonin. Näillä tienoilla tuntui tapahtuvan kaikenlaista. Porovarkauksia,
Bahktin pahoinpitely. Tielle kaadettujen puiden taakse loukkoon jätetty
juristi. Melker ei tiennyt, oliko saamekylän majan palo ollut tuhopoltto.
Olihan se voinut saada alkunsa hiilloksestakin. Mutta hän oli itse pannut
merkille lumeen heitetyn kaasulampun kaukana palopaikasta.
Metsäkone oli yhä paikalla. Moto. Hän ei ollut uskaltanut mennä sen luo
Anna Magnussonin kanssa. Muisto veljen tapaturmasta ja hänen
osallisuudestaan siinä oli iskeytynyt häneen kuin leka, kun hän oli nähnyt
koneen.
Hän pysähtyi, onki taskulampun käteensä ja nousi autosta ulos. Oli vain
pari astetta pakkasta, eikä hän viitsinyt panna pipoa päähänsä. Hakkuuaukio
oli tyhjä ja paljas. Risut ja kannot oli pinottu kasaan, ja rangat ja tukit
lepäsivät valtavana möhkäleenä tien reunassa. Melker valaisi hakkuualuetta.
Valo katosi pimeyteen, eikä hän nähnyt mitään. Hän meni moton luo
tietoisena siitä, että hän koetteli itseään. Se oli vain kone. Hän etsi sen
kylkeen niitatun pienen alumiinilaatan. Hän oli unohtanut vihkonsa mutta
löysi takintaskusta paperilapun, johon kirjoitti tyyppinumeron,
valmistusvuoden ja pitkän numerosarjan, joka oli varmaan koneen
tuotantonumero. Hän nousi astinlaudalle ja kokeili ovea. Se ei ollut lukossa.
Hiki alkoi valua hänen selkäänsä pitkin, kun hän kapusi hyttiin. Hän istuutui
penkille, ja pehmusteet päästivät pienen pihahtavan äänen. Tämä oli aivan
toisenlainen vehje kuin hänen muistikuvansa siitä vanhasta koneesta, jolla
hän oli opetellut ajamaan. Hän huomasi käsiensä vapisevan, ja hänen
korvansa menivät lukkoon.
Hän pakotti itsensä istumaan paikoillaan kädet ohjauspyörällä. Ei tiennyt,
miten kauan pysyi siinä. Ehkä vain pari minuuttia, ehkä kauemmin. Hän
havahtui siihen, että häntä paleli. Hän oli laskeutumassa hytistä, kun hän näki
moottorikelkkojen valot. Kolmen kelkan valot lähestyivät kovaa vauhtia
metsätietä. Hän sammutti taskulampun ja hyppäsi alas. Hän työntyi oksien
välistä autonsa luo mutta käsitti, että tulisi havaituksi.

18
VARA-AKKU OLI OLLUT yön yli latauksessa. Kylpyhuone haisi akkuhapolta, ja

lattian muovimatto liimautui jalkapohjiin, kun hän käveli paljain jaloin sen
yli. Hän ruuvasi akkukengät ja irrotti kaapelit. Tämä olisi luultavasti
viimeinen kerta, kun hän sai vanhan vara-akun ladattua.
Hän kulki keittiön poikki kantaen akkua tottunein ottein ja suorin
käsivarsin, jotta ei läikyttäisi happoa pörröfleecetakilleen. Hän työnsi
jalkansa saappaisiin ja oli vähällä kompastua portaissa. Kipinät antoivat
toivoa, kun hän kiinnitti akkukengät. Auto käynnistyi heti.
Kuin potkaisisi homeista heinää, hän oli sanonut juristille. Nainen ei ollut
ilmeisesti ymmärtänyt lainkaan, mitä hän oli tarkoittanut. Hän oli kuullut, että
tämä oli saanut äitinsä poroluvat Koutokeinossa. Pannut asiat kuntoon
ryhtyessään pyörittämään sukunsa suhteellisen isoa porolaumaa. Poroja oli
kai niin paljon, että niitä saattoi kutsua tokaksi. Mutta nyt Norjan valtio
pakotti ruijalaiset teurastamaan porokarjaansa. Eläimiä oli liikaa, eivätkä
talvilaitumet riittäneet.
Josef Masi palasi keittiöön sillä välin kun auto lämpeni. Hän joi kahvin
loppuun ja kastoi siihen korppuja. Hän oli asunut Sopperossa suurimman
osan aikaa siitä lähtien kun Kiirunan poliisi oli pannut hänet viralta. Ja viihtyi
täällä. Hänellä oli aikaa itselleen. Ei tarvinnut välittää keistään muista.
Tämä ei ollut tietenkään mitään luksuselämää saamelaisille, joiden
mielessä häilyi vielä muisto valtion tänne lähettämistä työmiehistä, jotka
olivat rakentaneet nämä pienet talot poronhoitajille joskus
viisikymmentäluvulla. Mutta Josef tuli kyllä toimeen. Hänellä oli toki vielä
Kiirunan asuntonsakin, mutta sitä hän ei käyttänyt oikeastaan lainkaan.
Viipyi vain pari päivää käydessään ostoksilla. Yksi hänen lapsenlapsistaan
asui siellä arkisin, koska kävi lukiota Kiirunassa.
Siitä oli nyt vuosi, kun hän oli lähtenyt poliisista. Uusi päällikkö Bergelius
oli saanut hänet lopettamaan. Mies oli niitä, joilla ei ollut aavistustakaan,
mistä poliisin työssä oli kyse. Oli varmaan istunut koulunpenkillä selaamassa

lakikirjaa, kun Josef oli tapellut perjantai-iltaisin humalaisten rasististen
kaivostyöläisten kanssa Momman edessä. Paskiaiset.
Hän repäisi kulman Norrländska Socialdemokratenista. He olivat
nimittäneet sitä lapsena ”Seksuaaliakrobaatiksi”, kun eivät olleet vielä
kunnolla ymmärtäneet, mikä sosiaalidemokraatti oli. Josefin vanha isoäiti oli
haukkunut demareita luokkapettureiksi. Kommunistijohtaja Hilding Hagberg
oli ollut hänen elämänsä valo, ja hän oli pitänyt Ylitornion vanhainkodissa
Stalinin kuvaa seinällä. Josef kirjoitti päivän työjärjestyksen paperilapulle:
Vittangin saha, pellettejä, auton akku, metsäkone. Puna Kirppu?
Hän potki peräkärryn akselin esiin lumihangesta ja peruutti auton niin, että
pystyi kiinnittämään kärryn. Ajoi tielle ja pysähtyi lapioimaan lumen
kärrystä.
”Oletko menossa kaupungille?”
Sivas-Matti, oranssiin untuvatakkiin, nahkahousuihin ja saappaanvarsien
päälle vedettyihin villasukkiin pukeutunut naapuri, seisoi tienreunassa
potkukelkkaan nojaten. Hän katsoi kiinnostuneesti Josefia, joka raapi lunta
peräkärrystä.
”Kiirunaan?” naapuri tarkensi.
”Niin, ei tässä ole kummoista valinnanvaraa kaupunkien suhteen. Mitä
haluat laittaa mukaan?”
Saameposti toimi tällä tavalla. Paketteja, lihaa, moottorisahoja, pyöriä ja
lapsia kuljeteltiin ympäri Lappia matkaan lähtijöiden mukana. Systeemi pyöri
hyvin kaukaisimpien kohteiden Tenon, Tromssan, Jokimukkan ja Arjeplogin
välillä.
”Minulla olisi pari vanhaa verkkoa, jotka olen korjannut poikaani
Kennethiä varten.”
”Ei kai hän nyt aio lähteä kalaan?” Josef sai lumet kaavittua ja pamautti
takalaidan kiinni.
”Ne ovat roikkuneet minulla keittiössä ja ajattelin saada ne pois jaloista
ennen joulusiivousta.”
”Tuo ne tänne.”
Josef kävi sisällä vaihtamassa takin sillä välin kun Sivas-Matti kelkkaili
kotiin noutamaan verkkokassia.
”Voit jättää ne Statoilille.”
Josef heitti kassin takapenkille ja liirasi loskaiselle E45:lle.

Vittangin sahalle oli tehty murto. Verkkoaidan lukko oli leikattu, myymälään
murtauduttu ja sieltä viety kymmenen öljypatteria, jotka Roland oli tilannut
jollekin, joka aikoi rakentaa kesämökin Tornionjoen varrelle. Entisenä
poliisina Josef Masi teki nopean rikospaikkatutkinnan. Joi kahvia
taukohuoneessa itse leivotun kuivakakun kanssa ja liittyi keskusteluun, miten
saatanan röyhkeiksi varkaat olivat viime vuosina tulleet.
”Löysitkö mitään?” kysyi Rosie, joka hoiti firman kirjanpitoa.
”Aina sitä jotain”, Josef sanoi kakkua mutustellen.
”Josefista on tulossa oikea G. W., yksi äijistä käkätti ahtaassa
taukohuoneessa ja pani kahvipannun kiertämään.
Pelletit ja auton akku tuli hoidettua nopeasti. Josef oli ollut aluksi
tukiruokintaa vastaan. Norjassa oli monia poromiehiä, jotka eivät ruokkineet
poroja heinäpelleteillä talvilaitumilla. He väittivät, ettei heinä toiminut niille.
Porojen maha ei sietänyt heinää tai säilörehua. Pellettejä voisi kai muunnella
sen mukaan, mitä eläimet sietivät, mutta ne olivat kalliita ja saattoivat
pidemmällä aikavälillä heikentää porojen luontaista kykyä etsiä syötävää
lumen alta. Suomessa käytettiin heinää, ja monet väittivät, että se maistui
poronlihassa. Josef heitti pellettisäkit kärryyn ja pingotti pressun päälle. Tytär
oli poiminut viimeisestä erotuksesta pari nuorta heikolta vaikuttavaa poroa.
Nyt ne olivat aitauksessa ja saivat syödäkseen pellettejä. Ei kai siitä olisi
vahinkoa, jos rääpäleet saisivat vielä mahdollisuuden?
”Kas, Sopperon šeriffihän se siinä? Siitä on pitkä aika.”
Huoltoaseman päällikkö Virolainen laski käsistään joulukoristelaatikon,
jonka oli käynyt raahaamassa varastosta.
Josef laski kalaverkkosäkin tiskin taakse.
”Siinä on kalaverkkoja. Sivas-Matin Kenneth tulee hakemaan.”
”Olisiko sinulla kymmenisen minuuttia?” Virolainen osoitti toimistoa
makkaragrillin takana.
Hän veti tuolin Josefille, laskeutui viereen polvilleen ja ryhtyi kelaamaan
valvontakameran nauhaa.
”Onko tuo sinulle tuttu?”
Virolainen pani pyörimään pätkän, jossa kaksi tyyppiä tankkasi
suhteellisen uutta BMW:tä.
”Onko tällaista tapahtunut useinkin?” Josef kysyi ja nojautui lähemmäs
monitoria nähdäkseen paremmin.
”Sama tyyppi mutta eri auto.”
”Tunnistatko hänet? Tiedätkö, kuka hän on?”
”En taida olla koskaan nähnyt häntä”, Virolainen sanoi ja laittoi pätkän
pyörimään uudelleen.
Josef nousi seisomaan, otti pöydältä paperinpalan ja kirjoitti muistiin,
minkä pystyi erottamaan rekisterinumerosta.
”Luuletko, että voisit…?” Virolainen kysyi.
Josef ei vastannut mutta otti kännykän esiin.
”Siihen menee kymmenisen minuuttia.”
Virolainen sulki oven ja häipyi joulukoristeiden luo. Josef soitti puhelun,
näppäili koodin, odotti hetken ja sanoi:
”Josef Masi Kiirunan poliisista.”
Liikenneympyrän luona paloaseman alapuolella leijui huurua. Väitettiin, että

siinä kohdassa vuoto maan alle oli kaikkein voimakkain. Siinä peruskallio
antaisi ensimmäiseksi periksi ja synnyttäisi kraatterin kaivokseen.
Paloaseman tienoilla kai olikin halkeama, jota tarkkailtiin mittauksilla. Josef
kipristeli varpaitaan kengissä ajaessaan ympyrää. Ehkä huuru oli merkki
alisesta maailmasta. Hän nauroi ajatukselleen ja tunsi, että peräkärryn rengas
osui kivireunukseen. Lämpövoimalan savu oli tänään valkoista ja nousi
pystysuoraan harmaalle taivaalle. Josef hidasti vauhtia ja päästi edelleen
Malmian suunnasta tulevan auton. Hän oli tavannut Malmiassa vaimonsa
Kerstinin. Tosin ei samassa Malmiassa kuin tämä vaan tanssipaikassa
Matojärven urheilukeskuksen takana. Juuri sen Matojärven, jossa Börje
Salming oli aikoinaan kompastellut ensimmäisillä luistimillaan. Kerstin oli
täyttänyt kaksikymmentä vuotta ja palannut kotiseudulleen Hudiksvallissa
viettämänsä harjoittelujakson jälkeen. He ehtivät olla kaksikymmentä vuotta
naimisissa ennen kuin Kerstin kyllästyi häneen ja häipyi etelään. Hän ei ollut
kuullut vaimostaan mitään eikä tiennyt, missä tämä majaili nykyisin. Heidän
tyttärensä piti toki yhteyttä mutta ei puhunut koskaan äidistään. Josef tiesi,
että hänen äkkiväärä ja töksähtelevä jyrkkyytensä oli syy siihen, miksi Hillevi
ei kertonut hänelle Kerstinistä. Hänellä ei ollut tarvetta uskoutumisille eikä
yhteisille muistoille. Hän pärjäsi hyvin ilman sellaisia.
Salatankkaajan jäljitys oli kestänyt kymmenen minuuttia. Hän oli
kirjoittanut nimen ja osoitteen ylös ja vienyt ne Virolaiselle. Hän ei halunnut
sotkeutua siihen, mitä huoltoaseman pomo tekisi tiedoilla. Virolainen voisi
tietysti kääntyä poliisien puoleen, mutta he tuskin vaivautuisivat nostamaan
sormeaan. Jos hän paljastaisi, että oli saanut pojan henkilöllisyyden selville
Josefin avulla, he eivät taatusti tekisi mitään. Virolainen kääntyisi luultavasti
tiettyjen kylän poikien puoleen, jotka olivat perustaneet perintäfirman. He
perivät velkoja kymmenen prosentin palkkiota vastaan. Halvemmalla kuin
Helvetin enkelit. Josef arveli, että huoltoaseman pomo ottaisi yhteyttä heihin.
Hän oli unohtanut, mikä perintäfirman nimi oli. Penninkajärven perintä? Hän
ei ollut varma, halusiko edes tietää.
Sellaista oli kehitys. Kun poliisi ei voinut eikä halunnut hoitaa hommiaan,
muut ottivat ohjat käsiinsä. Siitä koitui tietysti ongelmia. Poliisilla oli
kuitenkin vahva ote yhteiskunnasta. Valtamonopoli oli säädetty poliittisessa
järjestelmässä. Oikeuslaitos pystyi yhä hallitsemaan väliintuloja ja tuomioita.
Valo oli kadonnut, kun Josef ajoi hakkuuaukion luo. Hän pysäköi auton
metsätielle ja näki, että moto oli kaatamassa metsää järven rinteessä. Koneen
valot välkkyivät puiden lomassa, ja Josef kuuli jopa auton sisälle
harvesteripään vinkunan ja oksien rytinän. Hän katsoi kelloa. Koneelta kesti
noin puolitoista minuuttia siirtyä yhden puun kaadosta seuraavaan. Josef ajoi
niin pitkälle kuin uskalsi, ettei saisi puuta autonsa päälle. Hän vilkutti valoja,
kunnes moton kuljettaja huomasi hänet ja pysäytti koneen.
Hän kiipesi oksien yli ylös, avasi hytin oven ja ojensi kätensä
tervehtiäkseen.
Koneen kuljettaja riisui kuulosuojaimet, ja musiikinpätkä kiemurteli
lämmitetystä hytistä ulkoilmaan ennen kuin kuski nojautui sulkemaan radion.
Hän kuivasi kätensä haalarinlahkeeseen ja tervehti.
”Josef Masi.”
”Elliot. Tiedän, kuka olet. Tulitko sinäkin tarkastamaan ajopäiväkirjan?”
”En, paskaako minä siitä? Kuka sitä kävi sitten syynäämässä?”
”Yksi toinen poliisi tuli ja halusi tietää, kuka tällä on ajanut ja kuka tämän
omistaa.”
”En tiedä siitä mitään. Mikä hänen nimensä oli?”
”Sama kuin sillä runoilijalla.”
”Millä runoilijalla? Niitähän on vaikka kuinka monta. Gunnar Ekelöf?”
”Ei, vaan sillä, josta meille kerrottiin metsurikoulussa. Miilu romahti ja
kipinöi…”
”…metsurin hengettömäksi löi. Helmer Grundström.”
”Ei se ollut Helmer. Pelkkä Grundström.”
”Jaaha. Hän siis kävi täällä?”
”Halusi nähdä ajopäiväkirjan. Ja puhui paljon muutakin paskaa. Miten se
runo nyt jatkuikaan?”
”Ei jäänyt miehestä jäljelle mitään…”
”…nälkä ajoi pitäjästä vaimon ja yhdeksän lasta. Sitten oli kaikki taas
kuin ennenkin. Tai jotain sinnepäin. Niinhän se elämä menee.”
Metsuri nauroi hilpeästi.
”Olitko sinä mukana siinä polttoporukassa?” kysyi Josef, jonka mielestä
koneen hytissä alkoi olla jo liikaa kulttuuria. Alaston tyttö jalat harallaan
katsoi häntä soimaavasti sivuikkunaan teipatusta kuvasta.
”Missä porukassa?”
”Älä viitsi. Tiedät kyllä, mitä tarkoitan. Olitko mukana?”
”Ei helvetti. Pysyttelen kaukana sellaisista jutuista.”
”Tiedätkö, ketkä saamekylän mökin polttivat?”
”Ei mitään hajua… mutta ainahan sitä kuulee kaikenlaista.”
Metsäkylä häämötti edessä kuin liian täyteen maalattu joulukortti. Jotkin talot
vaikuttivat pimeiltä, lähes hylätyiltä, mutta kolmen vanhan talon ikkunassa
paloi valo. Isoimman hellaan oli laitettu tuli. Ilmeisesti kuivaa kuusta, sillä
savun mukana lenteli punaisia kipinöitä.
Josef pysäköi huolellisesti auratulle pihalle. Harmaanorjanhirvikoira
kapusi koirankopin katolle ja haukkui kumeasti, kun hän meni ovelle. Hän
ajatteli koputtaa mutta huomasi ovikellon. Oliko ihmisistä tullut
suuruudenhulluja? Miksi keskellä metsää täytyi olla ovikello? Jotkut
tuijottivat selvästi liikaa televisiota.
Ovelle tullut nainen oli kuin suoraan sisustuslehdestä. Ehkä
nelikymppinen, pukeutunut farkkuihin, poolopaitaan ja muodikkaaseen
jakkutakkiin. Hän oli ehostanut itsensä kuin olisi menossa Tukholman
kaupungintalolle Nobel-juhliin. Mustissa hiuksissa oli moitteeton kampaus
viimeistä huutoa. Hän ilmeisesti odotti jotakuta, sillä oli sytyttänyt
keittiönpöydän kynttilät ja avohellassa paloi tuli.
”Ai, se olet sinä”, nainen sanoi osaamatta kätkeä pettymystään.
”Onko Gösta kotona?”
”Hänen piti tulla jo puoli tuntia sitten.”
Nainen ei tehnyt elettäkään päästäkseen Josefin sisään, mutta entinen
poliisi astui sumeilematta naisen ohi suoraan keittiöön.
”Uusi sisustus?” Josef kysyi ja katsoi ympärilleen remontoidussa
luksuskeittiössä.
”Oliko sinulla jotakin asiaa Göstalle?”
”Vain pari kysymystä. Voin odottaa, jos hän sattuisi ilmestymään
paikalle.”
Nainen meni työtason luo ja ravisti kahvinkeitintä.
”Sinua ei enää näe Sopperossa”, Josef sanoi.
”Äiti kuoli kesällä. Ei ole ollut asiaa sinne sen jälkeen.”
”Saamelainen taakka on siis pudonnut hartioiltasi?”
”Mitä tarkoitat?”
”Sinun ei tarvitse enää hävetä lappalaisuuttasi.”
Nainen ei vastannut, täytti kahvipannua tiskipöydän luona. Josef nousi,
meni naisen luo ja katsoi hanaa uteliaasti.
”Onko tuo sellainen hana, josta saa kiehuvaa vettä?”
”Asensimme sen, kun remontoimme keittiön. Sinulla on varmaan yhä vain
vati tiskialtaan alla.”
”Arvaa, miksi me haukuimme Göstaa koulussa?”
Nainen sekoitti veteen murukahvia ja kaatoi Josefille kupillisen.
”Mistä minä voisin sen tietää? En ollut silloin vielä edes syntynyt.”
”Puna Kirpuksi. Hänellä oli täitä, kun hän tuli kouluun. Jouduimme kaikki
hankkimaan täikamman. Äiti pesi meidät sabadilla-etikalla. Se kirveli
silmissä kuin tuli. Täälläkin oli siihen aikaan tiskivati.”
Göstaa ei kuulunut lainkaan kotiin, eikä Josef jaksanut enää odottaa. Hänellä
ei ollut oikeastaan mitään asiaa. Olisi vain potkaissut homeista heinäkasaa.
Hän ei ollut nähnyt valonsäteitä, mutta tiesi vielä saavansa tuloksia. Hän
soitti Annalle Koutokeinoon. Mutta kukaan ei vastannut.

19
AUTO OLI JÄTETTY tyhjäkäynnille terveyskeskuksen ovien eteen. Ilmeisesti

sairaskuljetus, sillä auto oli pysäköity mahdollisimman lähelle ovia. Annan
täytyi työntyä hiekoituslaatikon ohi päästäkseen sisään. Hän tapasi heti sisällä
kuskin, joka oli lähdössä pois. Kolmikymppinen nainen Canada Goosen
takissa ja korkeakorkoisissa nahkasaappaissa.
”Miksi pysäköit niin lähelle ovia?”
Nainen katsoi Annaa arvioivasti kuin miettisi, kannattiko tälle vastata.
”Mitä se sinulle kuuluu?”
”Tänne ei hemmetti soikoon pääse sisälle, ja pakokaasut menevät suoraan
sairaalan ilmanvaihtoon.”
”Ala vetää, jos häiritsee.”
Anna raivostui niin, että pysähtyi hetkeksi käytävälle rauhoittuakseen.
Hoitaja kiirehti ohi työntäen miestä pyörätuolissa, ja joku huusi vanhusten
puolella pettyneesti Jeesusta. Anna nojasi vastikään asennettuun
maksuautomaattiin ja hengitti pari kertaa syvään, kunnes tyyntyi sen verran,
että pystyi menemään odotussaliin. Nils Mattis katsoi häntä pehmeäksi
plaratun aikakauslehden takaa ja nyökkäsi vastaanoton suuntaan.
”He arvelevat, että hän on ottanut jotakin. Spicea tai jotain muuta paskaa,
jota hän on tilannut netistä.”
”Miltä hän vaikutti tänään?”
”Hän on kai unohtanut kaiken. Lääkäri sanoi, että he tekevät nyt kokeita.”
”Sanoiko hän mitään psykiatrisesta hoidosta?”
”Ei minulle, mutta hoitaja kertoi, että lääkäri oli soittanut Åsgårdiin ja
kysynyt, oliko siellä vapaita paikkoja.”
He palasivat pysäköintialueelle. Nils Mattis poltti tupakan. Ulkona oli vielä
pimeää, ja ilma oli raaka ja kylmä. Jäätyneellä joella leijui sumunauha
myötäillen joen mutkia. Einar oli tullut vahtimaan poroja aikaisin aamulla.
Anna ei ollut ehtinyt nukkua, ja hänen päänsä tuntui raskaalta unenpuutteesta
ja ratkaisemattomista huolista.

”Milloin lähdet Murmanskiin?”
”Maanantaina jouluviikolla. Viivyn poissa viikon.”
Nils Mattis heitti tumpin lumikinokseen ja katsoi katuvaloja, jotka
kiemurtelivat kohti Avzivägenin teurastamoa. Hän empi hetken ennen kuin
jatkoi.
”Mutta ehdin sopia matkasta jo ennen kuin tämä tapahtui. Se on aina niin
arvaamatonta, mihin suuntaan kaikki kääntyy.”
He palasivat terveyskeskukseen. Anna istuutui tuulikaapin penkille.
”Meidän täytyy selvittää tämä tilanne. Pystytkö viemään Aslak Isakin
Åsgårdiin? En usko, että siitä tulee mitään, jos hänet pannaan bussilla Altaan
ja sieltä lentokoneella Tromssaan.”
”Minä vien hänet.”
Ovet avautuivat, ja vanha pariskunta saamenpuvuissa astui sisään, tervehti
ja empi, pitäisikö heidän jatkaa matkaa käytävään.
”Bures, bures.”
”Ai sinäkö siinä, Nils Mattis.”
He kättelivät, ja pariskunta katsoi Annaa uteliaasti.
”Sinä olet siis Anna ja jatkat siitä, minkä äitisi jätti.”
Pariskunta viipyi tietämättä, pitäisikö heidän jatkaa suoraan vastaanottoon.
He keinahtelivat kenkiensä kannoilla. Nils Mattis auttoi heitä, avasi oven ja
seurasi heidän mukanaan pari askelta liuskelaattalattialla. Hän jäi
katselemaan, kun he köntystelivät odotushuoneeseen. Hän yllättyi tuntiessaan
liikutusta heidän läheisestä yhteydestään toisiinsa. Ehkä se oli kateutta
verrattuna siihen, millainen hänen omasta vanhuudestaan tulisi. Hän palasi
Annan luo, joka istui yhä penkillä. Siinä ihmisillä oli tapana odottaa taksia tai
omaisia.
”Oletko kuullut mitään Kiirunan poliisista?” Anna kysyi.
”En mitään.”
”Jätitkö sinne jälkiä? Sormen- tai jalanjälkiä?”
”En tietääkseni.”
”Ymmärrät varmaan, että se sattui hemmetin huonoon aikaan. Meillä on jo
muutenkin huolia yllin kyllin.”
Lääkäri näytti viisitoistavuotiaalta ja tahtoi välttämättä puhua heille
takeltelevaa saamen kieltä. Hän oli syntynyt Kaarasjoella, mutta hänen
vanhempansa eivät olleet halunneet opettaa hänelle äidinkieltään. Nils Mattis
tiesi, että nainen oli huomattavasti vanhempi kuin miltä näytti, mutta hänellä
oli silti vaikeuksia suhtautua tähän vakavasti lääkärinä. Hän tiesi, että naisella
oli paljon parempi koulutus kuin niillä vanhoilla kärttyisillä ukoilla, jotka
olivat tutkineet häntä koulun pakollisissa lääkärintarkastuksissa.
Anna läksytti häntä asenteellisuudesta, kun he olivat saaneet Aslak Isakin
mukaansa autoon. Hän väitti, että Nils Mattis oli juuttunut vanhanaikaiseen
machorooliinsa eikä selvästikään käsittänyt, millä vuosisadalla eli. He
heittivät läppää niin kuin heillä oli tapana, puoliksi tosissaan, puoliksi
piloillaan. Kuin kätkisivät todelliset ajatuksensa vitsailun alle.
Nils Mattis ymmärsi tavallaan, että kiivailu Annan kanssa tyrkytti hänelle
uutta mahdollisuutta. Siitä saattoi aueta jotain uutta. Yksin elämisen
synnyttämä pessimismi ja pitkät yksinäiset omien ajatusten parissa vietetyt
illat saattoivat olla tuhoisia. Synkistely juurtui helposti eikä hevin hellittänyt
otettaan. Se veti jatkuvasti pinnan alle. Annan päällekäyvä käytös tietysti
häiritsi häntä. Serkkutyttö haastoi hänen ajatuksiaan ja käsityksiään. Samalla
se virkisti häntä. Anna pani hänet tarkistamaan mielipiteitään ja mitä hän
päästi suustaan.
Aslak Isak istui takapenkillä hiljaa. Lääkäri oli kirjoittanut hänelle lähetteen
Tromssan sairaalaan. Nils Mattis oli luvannut ajaa hänet sinne. He veivät
hänet ensin kotiin ja odottelivat autossa, kun Aslak Isak haki vaatteita ja
peseytymistarvikkeitaan.
”Mitä teemme, jos he saavat selville, että olin siellä? Ehkä minusta tulee
epäilty.”
”Oletko kuullut mitään, mitä sen jälkeen on tapahtunut?”
”He ovat selvittäneet, missä se mies murhattiin. Pulsun erotuspaikalla.
Ruumis paloiteltiin Lasse Melinin klapisirkkelillä.”
Anna katsoi Nils Mattisia varmistuakseen, ettei tämä liioitellut.
”Kuinka sellaista voi tehdä?”
”Älä minulta kysy. Siellä näytti tietysti kamalalta. Verta pitkin
halkomäkeä.”
Aslak Isak ei palannut. He menivät sisälle ja löysivät hänet lattialta sängyn
vierestä. Kun he kumartuivat auttamaan häntä ylös, hän nosti kädet suojaksi
eteensä. Nils Mattis piti hänen käsivarsistaan kiinni ja työntyi istumaan hänen
viereensä.
”Hän on napannut taas jotain.”
Anna löysi ruskean kirjekuoren sängyltä. Se haisi kemikaaleilta,
epämääräisen makealta. Anna ei pystynyt sijoittamaan sitä mihinkään
hajumuistissaan.
Hän kävi hakemassa Maritin töistä. He saivat yhdessä taivuteltua Aslak
Isakin lähtemään Nils Mattisin mukaan.
Marit ja Anna jäivät istumaan keittiönpöydän ääreen, kun Nils Mattis ajoi
tiehensä. Lyhyen päivän sininen valo hiipi ikkunasta sisään. He istuivat hiljaa
ainakin puoli tuntia.
”Olen jo itkuni itkenyt”, Marit sanoi. ”Heräsin yöllä ja tunsin oloni ihan
tyhjäksi. Minussa ei ole enää kyyneleitä.”
Anna aikoi sanoa, että kaikki muuttuisi paremmaksi. Nyt kun Aslak Isak
otettaisiin Tromssaan, kaikki kääntyisi parhain päin. Mutta hän pysyi vaiti,
tiesi, että se olisi pelkkä latteus, jonka läpi Marit näkisi jo ennen kuin se tulisi
hänen suustaan.
”Olen päättänyt, että luovumme taloremontista”, Marit sanoi.
”Paskat siitä. Sillä ei ole mitään väliä tässä tilanteessa.”
Hän mietti jotain rohkaisevaa sanottavaa. Että heidän pitäisi miettiä sitä
aikaa, kun Aslak Isak pääsisi takaisin. Mutta hän pysyi edelleen vaiti,
ymmärsi, ettei millään sanotulla olisi mitään väliä. Hän laski kätensä Maritin
käsivarrelle. He istuivat hiljaa, kun heidän ympärillään tummui.
Rekka oli juuttunut mäkeen ennen Naimakkaa. Se oli jostain kumman syystä
liukunut poikittain tielle. Perävaunu oli kallistunut vinoon, mikä pysäytti
liikenteen tehokkaasti molemmista suunnista. Vastaantulevien autojen
jonossa lumiaura valaisi keltaisilla varoitusvaloillaan tienreunan matalia
vaivaiskoivuja ja tihenevää räntäsadetta nopein välähdyksin, jotka sinkoilivat
pimeyteen joen suuntaan.
Aslak Isak heräsi, katsoi ympärilleen, avasi oven ja nousi autosta. Hän
meni auton eteen ja huitoi käsillään lumiauran vilkkuvia valoja. Hän oli
nukahtanut, kun he olivat ajaneet Karesuvannosta. Nils Mattis oli antanut
hänen nukkua eikä ollut puhunut hänen kanssaan. Kun he lähestyivät Suomen
rajaa, Aslak Isak kävi levottomaksi ja huolestuneeksi. Hän onki laukkunsa
takapenkiltä ja tutki, mitä oli ottanut mukaan. Oli huolissaan, että oli
unohtanut jotain. Hän vaikutti kuitenkin alistuneen siihen, että hänet
vietäisiin Tromssan sairaalaan.
Miehille oli tuttua toistensa puhumattomuus ja sulkeutuneisuus. Aslak Isak
oli käynyt yhä koulua mennessään ensimmäisiä kertoja tunturiin Nils
Mattisin kanssa. He olivat tottuneet työskentelemään, palelemaan,
lepäämään, syömään, virittämään tulta, keittämään puuroa ja viettämään
päiväkausia keskenään sanomatta sanaakaan. Hiljaisuus oli luonnollinen osa
heidän yhteistä elämäänsä.
Nils Mattis tiesi, että sellainen hiljaisuus oli vaarallista. Sanojen puute
saattoi panna ajatukset sekaisin, vääristää merkityksiä ja sisältöjä. Svetlana
oli opettanut hänet ilmaisemaan tunteitaan ja kokemuksiaan sen sijaan, että
hän sulki kaiken sisälleen. Nils Mattis oli ollut jo hyvän aikaa aikuinen ja
ehtinyt monet kerrat eksyä synkkien ajatusten labyrinttiin ennen kuin he
olivat tavanneet. Svetlana oli opettanut hänet taistelemaan pimeyttä vastaan.
Selittänyt, että oli keinoja päästä siitä yli.
Hän olisi voinut kertoa siitä Aslak Isakille mutta tiesi, että muistot ja
kokemukset Afganistanista seurasivat tätä alituisesti. Hän suhtautui
kunnioittavasti sellaiseen. Ymmärsi, ettei niitä pystynyt yhtä helposti
karkottamaan ja tekemään vaarattomiksi sanoilla. Saattoi olla liian paha asia
kuljetettavana, kun oli ollut pakko tappaa, jotta ei tulisi itse tapetuksi. Ehkä
kukaan ei oikein tiennyt, mitä se teki ihmisen mielelle. Entä sitten kaikki ne
asiantuntijat, jotka kirjoittelivat lehtiin ja puhuivat televisiossa valtavan
laajoine sanavarastoineen – eikö heidän pitäisi tehdä päinvastoin? Kohdata
hiljaisuus, jotta kuulisivat omat ajatuksensa. Nils Mattis katsoi Aslakia, joka
seisoi auton valoissa tummana hahmona räntäsadetta ja lumiauran
oranssinväristä välkettä vasten. Ehkä ajattelematta jääneet asiat olivat tuolla
pimeydessä. Kaikki se, mihin ihminen ei ollut vielä yltänyt ja mikä muuttaisi
elämän. Ehkä se odotti tuolla jossakin? Nils Aslak kuvitteli, minkä muodon
se ottaisi. Millainen fyysinen kokemus olisi törmätä siihen.
Hän nousi autosta, jotta ei juuttuisi hulluihin ajatuskoukeroihinsa, joista
irrottautuminen voisi kestää monta tuntia. Lumi oli märkää, vaikka oli
pakkasta. Hän koetti erottaa pimeässä Könkämäenon ja rajajoen Ruotsin ja
Suomen välillä, mutta mäessä seisovien autojen heilahtelevat valot sotkivat
hänen pimeänäkönsä. Hän kiipesi mäelle kysymään, olisiko hänestä apua.
Poikittain olevaan rekkaan oltiin kiinnittämässä lumiketjuja. Nils Aslak ei
pystyisi auttamaan. Heidän täytyisi odottaa tovi. Ehkä tunti. Kilpisjärvelle oli
viisi- tai kuusikymmentä kilometriä ja noin satakaksikymmentä kilometriä
Muonioon, jossa oli hinausauto. Nils Mattis istuutui hylätyn kesäkioskin
eduspenkille ukkojen seuraan.
”Missä kunnossa laitumet ovat teidän puolellanne?” yksi äijistä kysyi ja
kumartui eteenpäin sytyttämään tupakan.
”Aika vähän lunta, vaikka ollaan näin pitkällä.”
Nils Mattis ajatteli, että olisi parasta suojautua väärinkäsityksiltä.
”Eiköhän sitä kuitenkin tule tapansa mukaan joulunpyhien jälkeen.”
Äijät hymisivät yhteisymmärryksessä. Lunta tulisi tapansa mukaan.
Etelänihmiset murehtikoon globaalia ilmastonmuutosta. Mutisevat ukot
taisivat olla tämän maailmankolkan tunnusmerkki. He jäivät tänne
väärinymmärrettyinä ja sulkeutuneina kuin lahoavat kannot tienreunaan.
Sellainen ihmisestä tuli, jos hän ei koskaan oppinut pukemaan tunteitaan ja
kokemuksiaan sanoiksi. Nils Mattis hymyili ajatuksilleen. Hän kertoisi niistä
Svetlanalle matkustaessaan jouluksi Murmanskiin.
Kun hän palasi autolle, Aslak Isak oli kadonnut. Heidän taakseen oli
pysähtynyt useita autoja lisää, ja Nils Mattis käveli jonkin matkaa taaksepäin
nähdäkseen, ettei Aslak Isak istunut jossakin niissä. Mutta kukaan ei ollut
nähnyt häntä.
Nils Mattis palasi autolle ja nouti sieltä otsalampun. Seurasi jälkiä lumessa.
Aslak Isak oli seissyt auton edessä, kun Nils Mattis oli mennyt
onnettomuuspaikalle. Lumi rahisi, kun hän kulki tienreunalla. Hän löysi
kapean valojuovan avulla jäljet, jotka veivät kapealle ja pitkälle järvelle
vastapäätä jokea. Jäljet eivät olleet kovin selvät, mutta hän seurasi niitä
järven suuntaan. Kitukasvuisessa koivumetsässä lepäsi pari pressulla
peitettyä venettä pukeilla. Nils Mattis valaisi järveä mutta ei nähnyt jälkien
jatkuvan rikkoutumattomalle lumihangelle.
Hän käveli rantaa sinne, missä järvi kapeni puroksi, joka virtasi joelle tien
toisella puolella.
Aslak seisoi vyötäröä myöten jääkylmässä vedessä. Virta oli tehnyt jäästä
ohuen ja hauraan, ja kun hän oli yrittänyt päästä pois, hän oli pudonnut jäihin.
Vesi ei ollut syvää. Aslak Isakilla oli jalat pohjassa. Nils Mattis auttoi hänet
ylös. Hän oli läpimärkä, ja takki valui vettä, kun he palasivat jälkiä pitkin
takaisin autolle. Nils Mattis etsi autosta haalarin ja varavaatteet. Autot heidän
takanaan jonossa tuuttasivat kannustavasti, kun Aslak Isak seisoi märässä
lumessa kalsarisillaan.
Rekkaan oli saatu lumiketjut, ja miehet onnistuivat oikaisemaan kallellaan
olleen perävaunun lumiauran vinssillä. Se pinnisteli ylös mäkeä, ja virolainen
kuljettaja pysähtyi tienreunaan vetämään tupakkaa ja päästi jonossa
odottaneet autot ajamaan ohi.
Nils Mattis oli säätänyt lämmön täysille autossa, mutta Aslak hytisi viltin
alla. Kun he ennättivät suoralle tielle ja ajoivat Iiton erotusaidan ohi, hän
riisui viltin ja heitti sen takapenkille.
”Käsitätkö, etten uskaltanut?” Aslak sanoi ja kaivoi laukusta puseron.
”Vesi oli niin pirun kylmää, etten saanut vedettyä henkeä. Ajattelin, että jos
aistin sen kylmyyden niin kouriintuntuvasti, minusta on vielä huomattavasti
enemmän tällä puolella kuin sillä toisella. Siinä minä sitten seisoin jalat
pohjassa.”
Hän nauroi alistunutta naurua, joka vaihtui melkein itkuksi.
Nils Mattis ei ollut koskaan aikaisemmin kuullut hänen nauravan. He
olivat tunteneet toisensa vähintään kymmenen vuotta, eikä Nils Mattis ollut
kuullut ystävänsä naurua. Aslak Isak oli tupsahtanut sukuun kuin höyhenensä
pöllyttänyt lintu. Hän ei ollut sukulainen vaan Einarin ystävän poika. Hänen
vanhempansa olivat kuolleet, ja perhe oli ottanut hänet siipiensä suojaan.
Ehkä pikemmin työvoimaksi kuin osaksi yhteistä perhe-elämää. Hän oli jo
varhain syrjäytynyt koulussa ja löytänyt suojapaikan porotokan luota
tunturissa. Hän oli lyhyt mutta sitkeä ja vahva. Mustissa hiuksissa oli
pottakampaus, ja ne valahtivat jatkuvasti silmille. Hänen oli vaikea katsoa
ihmisiä silmiin. Katse pakeni ja etsi kaiken aikaa jotakin, mitä ei koskaan
löytänyt.
Afganistanin-kokemukset olivat vaurioittaneet häntä. Ehkei niinkään se,
mitä hän oli kokenut partiotehtävissä. He olivat hyödyntäneet hänen
maastoajotaitoaan. Puolustusvoimat halusi testata siviilimönkijöitä. Aslak
Isak oli nähnyt väkivaltaa, kuolemaa ja tappamista, ja se oli poikennut
dramaattisesti siitä kiillotetusta kuvasta, jota kotimaan poliitikot ja korkea-
arvoiset armeijapäälliköt olivat heille esitelleet. Hänet oli murtanut ristiriita
kokemusten ja tyhjien sanojen välillä, kun hänelle oli myönnetty mitali.
Maailma ei ollut koskaan ennen näyttänyt hänelle yhtä petturimaisia ja
valheellisia kasvoja.
Keinovuopion talojen kalpeat valot Ruotsin puolella jokea seurasivat heitä
pari kilometriä.
”Tiesitkö, että venäläiset sotavangit rakensivat tämän tien
neljäkymmentäluvulla saksalaisille?” Nils Mattis kysyi. ”Mitä kurjuutta.
Kylmiä talvia ja tuskin lainkaan ruokaa. He raatoivat yötä päivää ja asuivat
surkeasti kylmissä parakeissa.”
”Tiedän, mitä ajat takaa. Ettei minulla ole mitään valittamista. Minullahan
on lapsi, vaimo ja lämmin talo. Mutta se ei mene niin. Se johtuu tästä
kirotusta pimeydestä. Ettei pysty koskaan näkemään mitään kunnon valossa.
Maailma piirtyy kuin suodattimen läpi. Meillä oli armeijassa pimeäkiikarit.
Niillä näki kaiken vihreänä ja jälkijättöisesti. Pystyi ampumaan vihreitä
ukkeleita kuoliaaksi ilman, että he edes aavistivat olevansa tähtäimessä.
Mutta täällä ei ole mitään vihreää, on vain harmaata. Ei pysty koskaan
erottamaan mitään täysin selvästi.”
He pysähtyivät Kilpisjärvellä. Seisoivat hetken suljetun kauppakeskuksen
pysäköintialueella. Asutuksen valot järven luona levisivät lumeen outona
haloilmiönä. Jouluvalot vilkkuivat hysteerisesti kaikissa mahdollisissa
väreissä.
”Kaikki kääntyy vielä hyväksi”, Nils Mattis sanoi. ”Kaikki järjestyy. Sinun
täytyy vain taistella tämän läpi. Ajattele Maritia ja Sindreä.”
Hän laski kätensä Aslakin hartioille. Tämä taisi olla ensimmäinen kerta
kun he koskettivat toisiaan. He olivat eläneet yhdessä vuosia ja viikkokausia
kymmenen neliömetrin mökissä mutta eivät olleet koskaan koskettaneet
toisiaan.

20
LUULAJAN RIKOSTEKNINEN RYHMÄ oli tullut jo torstaina iltapäivällä ja tutkinut

urheilumajan, Lompolon asunnon ja hopeanvärisen auton. Tulos oli suurin
piirtein nolla. Urheilumajan pahvilaatikosta löytyi pari prepaid-puhelinta
ilman sim-korttia, muutama arabiankielinen kirje ja vanha pistooli, joka olisi
oletettavasti vaarallisempi ampujalle kuin ampumisen kohteelle.
Kun Melker Grundström kokosi tutkintaryhmän poliisitalolle analyysiin
perjantain lounaalla, Luulajan väki halusi vain päästä mahdollisimman pian
kotiin. Poliisipäällikkö koetti tehdä yhteenvetoa, mutta kukaan ei pystynyt
hahmottamaan minkäänlaista kaavaa Ahmed Hassanin elämää ja kuolemaa
koskevissa tietojen ja havaintojen sekamelskassa.
”Seuratkaa rahaa”, poliisipäällikkö sanoi. ”Olen oppinut, että aina pitää
seurata rahaa.”
Yksi Luulajan siviileistä oli tutkinut myymälän kirjanpidon.
Liikevaihdossa ei ollut hurrattavaa. Kannattavinta toimintaa oli rahojen
lähettäminen perheille Somaliaan ja Sudaniin. Kaikki oli merkitty
kirjanpitoon. Mutta sitä oli mahdotonta sanoa, mistä viisi ja puoli miljoonaa
olivat peräisin. Tukholman talousrikososastolta oli lähetetty kysely pankille
ja pyydetty tiliotetta, mutta vastausta ei ollut kuulunut. Venäläinen pankki oli
kuulemma ostanut kyproslaisen pankin. Kukaan ei tiennyt, mitä
pankkisalaisuuden alta voisi paljastua.
Kaikki Ahmed Hassan Gharibista saatu tieto kertoi hiljaisesta rauhallisesta
miehestä, joka oli elänyt vaatimatonta elämää ilman sosiaalista
kanssakäymistä. Hän ei ollut toiminut aktiivisesti pienessä muslimiryhmässä,
jolla oli tapana kokoontua perjantaisin rukoilemaan. Oli arvoitus, miksi hänet
oli pilkottu palasiksi pohjoisessa, maan syrjäisimpiin kuuluvan poroaidan
lähellä.
Rikosteknikot lähtivät ajamaan Luulajaan, ja Melker meni Café Safariin ja
nautti lihapullavoileivän lävistyksillä koristautuneiden nuorten sekä
päällystakeilla ja kauppakasseilla sonnustautuneiden naisten tungoksessa.

Lattialle oli kulkeutunut vettä ja loskaa uuden lumen mukana, ja Melker
tasapainotteli tarjotintaan noustessaan yläkertaan.
Birgitan tulo hermostutti häntä. Juna saapuisi illalla puoli yhdeksältä. Hän
ehtisi koota tutkinta-aineiston tiedot ja ehkä käydä suihkussa ennen kuin
noutaisi vaimonsa asemalta. Vanhassa puutalossa leijui vieno kosteiden
sahanpurujen tuoksu, ja kahvila-asiakkaiden äänet surisivat portaikossa kuin
sivistyneessä mehiläispesässä. Hän ei ainakaan alkaisi riidellä. Hän oli valmis
antamaan periksi välttääkseen riitaa. He olivat olleet naimisissa viisitoista
vuotta ja tunteneet toisensa koko ikänsä. Hän tiesi, että Birgitta valittaisi
hänelle tänne muutosta. Ettei hän ollut jaksanut ryhtyä ratkomaan heidän
ongelmiaan. Se oli tietysti hänen syynsä. Ehkä hän oli aina ollut matkalla
jonnekin. Ei ollut koskaan kunnolla asettunut aloilleen. Kun tytöt olivat olleet
pieniä, perhe oli muuttanut sinne, mistä hän oli milloinkin saanut työpaikan.
Kun tytöt olivat tulleet kouluikään, he olivat ostaneet Storumanin talon ja
koettaneet juurtua sinne. Birgitta ja tytöt olivat hankkineet pian ystäviä ja
sosiaalisen piirin, kun taas Melker oli vain käynyt levottomaksi. He kuluttivat
toisiaan. Yhteisestä arjesta puuttuivat pienet ilot ja yllätykset, joita heidän
olisi pitänyt jakaa keskenään.
Melkerillä ei ollut mitään puolustuskeinoja. Hän ei osaisi selittää, miksi
hänen työstään oli tullut se asia, joka auttoi häntä pääsemään eteenpäin
elämässään. Ei sellaista voinut selittää ilman, että se kuulostaisi banaalilta ja
halpahintaisilta itsestäänselvyyksiltä. Elämäni aikakauslehden novellina.
Melker söi voileipäänsä koettaen olla tahrimatta puseroaan
punajuurisalaattiin.
Joku tutkintaryhmästä oli ehdottanut, että hän matkustaisi Kyprokselle
selvittämään, mistä rahat olivat peräisin. Se olisi täysin hyödytöntä.
Pöllähtänyt maaseutupoliisi sönköttäisi avuttomalla englannin taidollaan, että
tahtoi tietoja kansainvälisestä pankkitoiminnasta? Hullua. Hänelle
naurettaisiin. Rahan seuraaminen ei onnistuisi, ei ainakaan tällä hetkellä.
Heillä oli kaksi heikkoa jälkeä suojakopilta, josta ruumis oli löytynyt:
kämmen oven sisäpuolen kahvasta ja jalanjäljen puolikas kynnykseen valetun
kulmaraudan päältä. Siinä ei ollut paljon tarttumapintaa, mutta muutakaan
heillä ei toistaiseksi ollut. Melker ajatteli, että hänen pitäisi muodostaa
jonkinlainen kokonaiskuva, millaista elämää Ahmed Hassan oli viettänyt.
Urheilumajalla hän oli saanut vaikutelman yksinäisestä elämästä. Lompolon
asunnossa hän oli kokenut lähes pelottavaa samankaltaisuutta omaan
elämäänsä. Ankeaa yksinäisyyttä, joka oli yllyttänyt hänet soittamaan
Birgitalle, jotta hän saisi jonkinlaisen vakuutuksen sille, ettei hänen elämänsä
ollut vain harmaata ja elotonta. Jos hän itse olisi tutkinnan kohteena, hän
näkisi miehen, jolla oli perhe, liitoksistaan natiseva talo, työ ja Volvo. Ahmed
Hassanillakin oli täytynyt olla jonkinlainen sosiaalinen elämä. Hänellä oli
urheilumaja Laxforsenissa. Melkerin täytyisi vain löytää se, mikä oli
merkinnyt miehelle yhtä paljon kuin Melkerille Volvo.
Hän liukasteli ylös loskaista mäkeä, piipahti Landströmsissä ja tilasi
pöydän illaksi. Toivoi, että juna olisi ajoissa. Hän jatkoi matkaa
Föreningsgatania. Auto hiekoitti jalkakäytävää, ja hänen täytyi siirtyä tien
toiselle puolelle. Ryhmä lapsia Lucia-vaatteissa pyrähti kirjastosta. He
nauroivat ja huutelivat toisilleen Lucian päivän ja piparkakkujen villitseminä.
Puodissa paloivat valot, mutta Sirwe ei ollut siellä. Melker koputti ikkunaan,
mutta kukaan ei tullut avaamaan. Näyteikkunassa oli samat tuotteet kuin
edellisellä kerralla, mihinkään ei ollut ilmeisesti koskettu. Ehkä Melkerin
olisi pitänyt ostaa sieltä eksoottinen säilykepurkki. Yllättää Birgitta itse
valmistetulla libanonilaisella päivällisellä. Hummusta, falafeleja,
viininlehtikääryleitä, korianteria ja keltaisia rusinoita. Ehkä hän olisi voinut
ostaa pakastimesta jonkin niistä kummallisista kaloista.
Hän palasi poliisitalolle. Maahanmuuttoviraston oven edessä seisoi ryhmä
pakolaisia polttamassa tupakkaa. Se haisi erilaiselta. He vaikenivat, kun
Melker kulki ohitse ja meni ovesta sisään. Oli perjantaipäivä, hiljaista ja
rauhallista. Monet olivat jo lähteneet kotiin. Muut olivat vetäytyneet
huoneisiinsa. Linus tuli kurkistamaan Melkerin ovesta univormussaan ja
veneen muotoisessa lakissaan. Hän sytytti valotähden, ja he istuivat hetken
reikien pilkkomassa hehkussa puhuen Linuksen työstä. Mitä tämä oli kokenut
harjoittelujaksonsa aikana. Melker kertoi, että hänen vaimonsa oli tulossa
viikonlopuksi. Kun Linus oli lähtenyt partioauton kyytiin, Melker istui
pitkään tuijottamassa tietokoneen ruudulta Ahmed Hassan Gharibin
kuoleman tutkinta-aineistoa. Jostakin täytyisi löytyä jotakin, mistä kaikki
lähtisi purkautumaan.
Juna oli ajoissa. Itse asiassa viisi minuuttia etuajassa. Melker odotteli autossa
sotkuisella pysäköintialueella. Asema oli siirretty pari vuotta sitten muutaman
kilometrin päähän keskustasta, ja vanhan puurakennuksen tilalle oli
rakennettu moderni laatikko, jonka harvat istumapaikat olivat selin
tuntureihin ja näköalana oli korjaamon peltirakennuksen julkisivu. Siellä
missä oli rehottanut viime syksynä tämän maankolkan runsain
nokkosviljelmä, kohosivat nyt lumikinokset. Melker ihmetteli, kuka vastasi
aseman kunnossapidosta. Se oli rapistunut parissa vuodessa. Kaikki johtui
tietysti siitä, että rakennukset pitäisi siirtää ja mieluiten mahdollisimman
vähällä vaivalla.
Tiet, talot ja rautatiet olivat vain väliaikaisilla paikoillaan odottamassa
suurta muuttoa.
Birgitta oli leikkauttanut ja värjäyttänyt hiuksensa. Melker ei ollut
tunnistaa häntä, kun hän astui junasta. Hän oli näköjään saanut seuraa toisesta
naisesta, ja he nauroivat ja jatkoivat juttelua laiturilla. Birgitta halasi Melkeriä
ja vaikutti iloiselta tämän näkemisestä.
”Voihan Viveka tulla meidän kyydissämme kaupunkiin? Tulitko autolla?”
Melker auttoi Vivekaa matkalaukun kanssa ja otti Birgitan kassin. He
jättivät Vivekan kyydistä keskustassa. Hänet tultaisiin noutamaan Ferrumista.
Sitten he ajoivat Melkerin pienelle asunnolle. Kun Birgitta kulki olohuoneen,
makuuhuoneen ja keittiön poikki, Melker käsitti, ettei huoneistossa ollut
mitään henkilökohtaista. Hän oli asunut täällä kohta kolme kuukautta, eikä
asunnossa ollut mitään, mikä kuuluisi hänelle. Hän oli todellakin vain
alivuokralainen, joka liikuskeli lainattujen huonekalujen keskellä ja yritti olla
jättämättä itsestään jälkiä.
”Kuinka voit elää tällä tavalla?” Birgitta kysyi ja ryhtyi heti siirtelemään
paikoiltaan liukuneita posliiniesineitä kirjahyllyssä.
”Olen enimmäkseen töissä. Vapaa-aikana pysyttelen lähinnä autotallissa.”
”Niin, tallissa. Siksihän sinä tänne muutit.”
Birgitta pehmensi syytöstään pienellä naurahduksella kuin lapsi.
Kun he valmistautuivat lähtemään kaupungille syömään illallista, Melker
pysähtyi tallin luona, avasi oven ja sytytti valot. Birgitta katsoi autoprojektia
mutta ei vaikuttanut järin vaikuttuneelta.
Ennen kuin saapuivat Landströmsiin he ehtivät käsitellä tyttöjen
kouluasiat, Birgitan luulosairaan äidin kuulumiset ja kaiken, mikä talossa oli
mennyt rikki Melkerin muutettua Kiirunaan. Iltaruuhka ei ollut vielä alkanut,
ja heille oli varattu pöytä verannalta. Aiemmin kesäverantana toiminut huone
oli eristetty, ja siellä saattoi ruokailla nyt läpi vuoden. Mutta ikkunoista veti
aavistuksen, joten he siirtyivät sisempään pöytään. Kiirunan
Painonvartijoiden paikallisosasto piti kauden lopettajaisia pitkässä pöydässä
huoneen keskellä ja jakoi palkintoja niille, jotka olivat onnistuneet eniten
pudottamaan painoaan. Surkeasti remontoidun verannan lattialankut
keinuivat huolestuttavasti, kun palkinnonsaajat noutivat diplomejaan. Itse
palkinto käsitti ilmeisesti ruokia, jotka pisteytettiin jonkin kummallisen
järjestelmän mukaan.
”Painonvartijoissa taitaa olla hauskaa”, Birgitta sanoi pitäen keikkuvaa
pöytää paikoillaan.
”Ehkä sinunkin pitäisi liittyä heihin. Storumanissa voisi olla
paikallisosasto.”
”Pidätkö minua lihavana? Olenko lihonut poissaolosi aikana?”
”Se oli vain vitsi. Luulen, että he saavat enemmän iloa toistensa
tapaamisesta kuin punnitsemisista. Se on sosiaalinen juttu.”
Painonvartijat hurrasivat voittajalle, joka oli laihtunut
kaksikymmentäkolme kiloa vuodessa ja sai palkinnokseen puolen kilon
naudan välikyljyksen. Pöydässä skoolattiin ja naurettiin. Verannan pöydät
keikkuivat.
”Olet varmaan oikeassa. Tarvitsisin jonkin harrastuksen, jossa pääsisin
tapaamaan ihmisiä ja nauramaan yhdessä heidän kanssaan.”
”Entä Viveka, jonka tapasit junassa.”
”Hän elää elämää, jollaista olen aina toivonut itselleni. Hän on käynyt
koulunsa Luulajan teknisessä yliopistossa ja on markkinointiosaston johtaja
suuressa firmassa. Pirun fiksu nainen, tienaa rahaa, jolla voi ostaa juuri
sellaisia vaatteita kuin haluaa. Istuu kokouksissa, ja hänelle tarjotaan iltaisin
drinkkejä baarissa.”
”Tuon täytyy olla jostakin televisiosarjasta.”
”Ei, sellainen hän on. Vivekan elämä on tyystin toisenlainen kuin minun,
joka työskentelen hoitokodissa.”
He jakoivat pullon viiniä. Melkerin pihvi oli sitkeää, Birgitan nieriä aivan
sopivaa. Kun Birgitta kävi vessassa, yksi baariasiakkaista tuli Melkerin luo.
”Etkö sinä ole se poliisi, joka tutkii Turkkilaisen murhaa? Ahmed
Hassanin?”
”Kyllä, minä tutkin sitä täällä Kiirunassa.”
”Tunnen yhden tyypin, joka haluaisi jutella kanssasi.”
Mies katsoi ympärilleen, mutta kukaan ei tuntunut olevan kiinnostunut
heidän puheistaan. Painonvartijat onnittelivat laihdutuskisan kolmosta
puheilla ja aplodeilla.
”Mikä hänen nimensä on?”
”Hän tulee sinun luoksesi. Mutta ei asemalle.”
Kirjasto, keilahalli, lentokenttä, kylpylä. Melker mietti tuntemiaan julkisia
paikkoja.
”Kävisikö Hallen Ferrumin toisessa kerroksessa?”
”Liikaa ihmisiä.”
”Tiedätkö Bumerangen-nimisen paikan Lompolossa? Kunta kärrää sinne
vanhoja huonekaluja.”
He sopivat tapaamisen sinne maanantaina aamukymmeneltä.
Kun Birgitta palasi, mies katosi baarin tungokseen. Melker näki hänen
kulkevan ikkunan ohi.
”Kuka se oli?”
”Hänellä oli vihje tutkinnasta, joka parissa työskentelen.”
”Siitä paloitellusta ruumiistako? Siitä oli jotakin lehdessä. Että jaksatkin
touhuta sellaisten parissa.”
Painonvartijoiden juhlat olivat täydessä käynnissä, kun Melker ja Birgitta
lähtivät ravintolasta. Eikö Painonvartijoilla ollut mitään rajapainoa, jonka
jälkeen ryhmään ei voinut enää kuulua? He kävelivät kotiin narskuvan
lumimaiseman halki. Birgitta tarttui hänen käsivarteensa. Heidän välillään oli
jotakin sanomatonta. Haurasta ja särkyvää. Jotain, mitä he eivät uskaltaneet
lausua ääneen, koska pelkäsivät seurauksia.
Nuoret pelasivat jääkiekkoa kadulla Samegården-hotellin edessä. He olivat

tehneet maalit lumimöykyistä ja siirtyivät sivuun aina, kun auto ajoi ohi.
Pelaajien huudot ja mailojen lämäytykset kaikuivat heidän perässään
Melkerin asunnolle asti.
”Minun olisi varmaan pitänyt käydä tervehtimässä vuokraemäntääsi.”
”Hän on jo nukkumassa.”
Melkerillä oli oma sisäänkäynti. Silti he miltei hiipivät ylös rappusia. Ehkä
erikoinen tilanne sai heidät palaamaan ajassa taaksepäin. Melker tunnisti
saman jännittyneen odotuksen kuin nuorena. Toisaalta he olivat kovin
suojattomia toistensa lähellä. Yhtäkkiä heidän ei tarvinnutkaan ajatella lapsia
tai rikkinäisiä pesukoneita, joista tehdä päätöksiä. Heidät oli tavallaan jätetty
hylättyyn tyhjään asuntoon, jossa kaikki esineet olivat vieraita ja vailla
merkitystä heidän elämälleen. Koriste-esineistä ja arvonsa menettäneistä
huonekaluista tuli taustakulissi heidän hapuilevalle epävarmuudelleen.
Melker nouti jääkaapista pullon. Se oli Birgitan saksalaista lempiviiniä.
Hän otti esille lasit ja hämmästeli, miten vaimeita ja varovaisia hänen
liikkeensä olivat. Vuokraemäntä nukkui kuin tukki. Melker kuuli hänen
joskus kuorsaavan alakerrassa. Birgitta maistoi viiniä tiskipöydän luona. Hän
hymyili Melkerille, suukotti tämän poskea ja joi lisää. Melker täytti hänen
lasinsa, meni pöydän luo ja sytytti valot joulukynttelikköön.
”Voikohan täällä käydä suihkussa?”
”Totta kai.”
”Tarkoitin… jos hän nukkuu tuolla alhaalla? Ehkä se häiritsee häntä.”
”Ei siinä ole mitään ongelmaa.”
Birgitta riisui paidan yltään ja joi lisää viiniä ennen kuin astui ulos
farkuistaan ja veti sukkahousut pois. Hän asetteli vaatteet huolellisesti
keittiöntuolin selkänojalle. Kääntyi Melkerin puoleen.
”Mitä pidät?”
Melker käsitti, että hän oli ostanut uudet alusvaatteet. Punaiset.
”Tytöt töissä sanoivat, että minun pitäisi pynttäytyä seksikkäämmin, kun
matkustan tänne.”
Birgitta oli hyvännäköinen. Kroppa oli yhä lähes samanlainen kuin silloin
kun he olivat alkaneet seurustella yli viisitoista vuotta sitten yksien juhlien
jälkeen Obbolassa.
”Hyvännäköiset.”
”Sanoit, että minun pitäisi liittyä Painonvartijoihin.”
Birgitta pullisti vatsaa, puristi olematonta kylkirasvaa sormien väliin.
”Se oli vitsi. Olet nätti. Seksikäs.”
Vaimo hymyili ja poseerasi leikkisästi punaisissa alusvaatteissaan viinilasi
kädessään. Melker näki itsensä katsomassa vaimoaan keittiön ikkunan
pinnasta. Kummallinen kuva. Mistä hänen passiivisuutensa johtui? Miksei
hän jaksanut lähteä mukaan leikkiin vaan istui keittiön penkkiin
liimautuneena kuin muodoton tumma möhkäle? Aikoinaan he olivat
nauraneet, juoneet ja leikitelleet keskenään. Voimistaneet toistensa tunteita
vilpittömyydellä ja hellyydellä. Käyneet kuumina toisiinsa.
”Tekeekö sinun mieli minua?”
Melker nyökkäsi ja täytti Birgitan lasin ennen kuin tämä katosi
kylpyhuoneeseen. Hän kuuli, miten vaimo poimi jotain mukaansa ennen kuin
väänsi suihkuveden valumaan. Melker täytti viinilasinsa, siirtyi
olohuoneeseen ja koetti saada eloa vanhaan television rähjään. Hän tiesi
kokemuksesta, että ”Birgitta suihkussa” oli pitkäaikainen juttu.
Televisiosta tuli jokin keskusteluohjelma. Kuva oli vino ja välkkyvä.
Melker vaihtoi antennikaapelin paikkaa, mutta siitä ei ollut apua. Suihkun
äänet olivat lakanneet kylpyhuoneessa. Melker tiesi, mitä häneltä odotettiin.
Hän sammutti sähkökynttelikön ja tuijotti ikkunasta keltaisten katulyhtyjen
ympärillä tanssivia lumihiutaleita. Riisui takkinsa.
Ahdas kylpyhuone oli kostea ja täynnä höyryä. Birgitta seisoi alastomana
pesualtaan ylle kumartuneena pyyhe hiustensa ympärillä. Hän oli kuivannut
peilin höyryiseen pintaan pienen aukon nähdäkseen kasvonsa, kun voiteli
niille jotain rasvaa. Melker ei ollut koskaan oikein ymmärtänyt, mitä se oli.
Hän oli usein vain saanut mukaansa lapun, jonka oli antanut kaupan myyjälle.
”Mitä sinä teit? Miksi sinulta kesti niin kauan ennen kuin tulit?”
Birgitta kääntyi Melkeriä kohti ja ryhtyi riisumaan tätä. Nuuhki häntä ja
osoitti suihkua. Hän antoi lämpimän veden huuhdella itseään ja tunsi, miten
jännitys laukesi. Kuuli, miten Birgitta tuli hänen taakseen ja tunsi rinnat
selkäänsä vasten ja kädet vatsallaan.

21
ETELÄTUULI OLI PUHALTANUT koko päivän ja pakannut lumen kivikoviksi

laineiksi tunturinrinteeseen. Kelkka tärisi, telamatto ei saanut pitävää otetta,
ja kuomu putosi rikki ammutun lukon takia. Anna pysähtyi ylängöllä. Kelkan
pitäisi oikeastaan kestää vielä tämän talven, mutta se alkoi olla kulunut. Hän
ei ollut suunnitellut vaihtavansa sitä tänä vuonna, vaan oli korjannut
rikkinäisen lukon tapilla, jonka oli leikannut ohjaustankoon sidotusta
suopungista. Oli ollut pimeää, kun hän oli lähtenyt kotoa, mutta nyt sininen
valo lipui edessä kohoavien matalien tunturinlakien ylle. Hän otti kiikarin ja
etsi jälkiä. Oli lähes mahdotonta nähdä mitään, sillä maisemassa ei ollut
ääriviivoja. Aivot huijasivat silmää. Mieli saattoi muuttaa mitättömän jäljen
kymmenen metrin päässä lumessa kaukaiseksi laaksoksi.
Kännykkä soi. Yngve Widell kertoi, että Girjan saamekylän ja valtion välisen
oikeudenkäynnin päätös pitäisi tulla helmikuun 3. päivään mennessä. He
olivat yhtä mieltä siitä, että juttu oli ollut monimutkainen ja varsin sekava.
Oikeushistoriallinen aineisto olisi pitänyt tietysti selvittää etukäteen.
Oikeuskäytännön perusteellisen tutkinnan syynä oli varmaan se, että
päätöksellä arveltiin olevan merkitystä tulevissa oikeudenkäynneissä, joten
siitä tulisi tärkeä ennakkotapaus. Kyse ei ollut vain oikeudesta
pieneläinpyyntiin ja kalastukseen Girjan saamekylässä vaan tapaoikeuden ja
ylimuistoisen nautinnan käsitteistä. Tällä kaikella saattoi olla painoarvoa, kun
eteen tulisi juridisia kysymyksiä, voisiko perinteisille poronhoitomaille
perustaa kaivoksia. Valtion edustaja oli ymmärtänyt asian tärkeyden.
Aavistanut, mitä oikeuden päätös voisi pitää sisällään.
Siksi oli erikoista, että valtio oli valmistautunut oikeudenkäyntiin niin
huonosti. Tutkimukset, joihin he olivat löysillä sitaateillaan viitanneet, olivat
vanhentuneita ja epäolennaisia tässä kysymyksenasettelussa. Nykytutkimus
oli jo vuosikymmeniä sitten heittänyt valtion käyttämän historiallisen
lähdemateriaalin romukoppaan, koska se perustui rasistiseen ihmiskuvaan.
Oikeudenkäynnissä oli käytetty huonoja argumentteja, vaikka siinä pyrittiin
noudattamaan nykyaikaisia kansainvälisesti hyväksyttyjä alkuperäiskansojen
oikeusperiaatteita.
Anna oli Yngven kanssa samaa mieltä siitä, että heidän täytyisi tavata
joulunpyhien jälkeen ja keskustella valtion menettelystä. Hän työnsi
kännykän haalarintaskuun, nousi seisomaan astinlaudalle ja katsoi
ympärilleen lakeudella. Tunkkainen keskustelu oikeusperiaatteista, jotka
pohjautuivat neljänsadan vuoden takaisiin käsityksiin, vaikuttivat
toivottoman kaukaisilta törmätessään todellisuuden kanssa.
Yötuuli oli hajottanut vaadinlauman. Einar oli pitänyt vahtia mutta ei ollut
kyennyt seuraamaan poroja kovan tuulen takia. Hän kääri sätkän reumatismin
kangistamilla sormillaan, joi kupillisen kahvia ja selitti, minne arveli pääosan
laumasta kulkeutuneen. Porot olivat luultavasti etsineet suojaa kauempaa
kumpuilevalta alueelta koivumetsän ja parin pienen järven luota. Nils Mattis
ei ollut vielä ehtinyt takaisin Tromssasta. Annan oli täytynyt lainata
naapurien renkiä.
Hän ei nähnyt lauman jälkiä, mutta lumikinokset olivat voineet peittää ne
alleen. Hän odotti vuokrarenkiä, joka oli lähtenyt etsimään jälkiä toista reittiä.
Hänen nimensä oli Jonny, ja hän oli auttanut Annaa ennenkin. Nuori mies
opiskeli toista vuotta poronhoitolinjalla eikä tuntunut olevan huolissaan
matematiikankokeesta, joka oli jäänyt väliin. Hän hymyili leveästi, pudisti
päätään ja kaivoi nuuskarasian haalarinsa taskusta.
”Einar arveli, että ne ovat kulkeneet Gaskavarrin taakse”, Anna kertoi.
”Minkä niistä? Tuolla on ainakin kymmenen Gaskavarria”, Jonny sanoi ja
osoitti nuuskarasialla Ruijan ylänköä.
”Tuuli kävi yöllä etelästä. Jos ne hakeutuivat suojaan, niiden täytyy olla
pohjoispuolella.”
Jonny työnsi nuuskan huuleen ja lainasi Annan kiikaria. He sopivat
ajavansa kahdesta eri suunnasta tunturien ympäri. Kello oli yli kymmenen.
Heillä olisi kolme tuntia aikaa ennen pimeän tuloa.
Anna löysi parikymmentä poroa alempaa rämemaalta. Osa oli kaivanut
lumen alta syötävää, osa seisoi kuopissaan ja katsoi häntä hämmästyneenä,
kun hän kokosi ja ajoi niitä samaan suuntaan. Anna oli tarkkaillut, miten Nils
Mattis saarsi hajaantunutta laumaa. Serkun näennäisen helppo tapa ohjata
harhailevaa porolaumaa oli kehittynyt tietysti elämänmittaisesta
kokemuksesta. Hän jopa tunnisti yksilöllisesti osan poroista, tiesi, miten ne
käyttäytyivät, oli seurannut niiden kehitystä syntymästä asti. Hiljaa lähes
huomaamatta Nils Mattis sai koottua porot, ja ne lähtivät kulkemaan jonona
hänen haluamaansa suuntaan.
Annalla olisi pitänyt olla koira. Mutta hänen pentunsa ei olisi vielä
aikoihin valmis tunturiin, eikä siitä olisi koskaan hyötyä porojen
paimentamisessa. Sen aivot olivat jo monia sukupolvia sitten muokkautuneet
hirvenmetsästykseen. Anna olisi tarvinnut oikean porokoiran. Nytkin eläimet
loikkivat sinne tänne, ja Anna ajeli ympäri ja yritti estää niitä hajaantumasta.
Hän toimi itse porokoirana ja haukkui, kunnes suuta kuivasi. Hiki virtasi
hänen selkäänsä pitkin, kun hän sai lopulta pienen lauman kulkemaan
oikeaan suuntaan. Leukoja kivisti räksyttämisestä. Äkkiä päälauma oli hänen
edessään. Anna ei tiennyt, mistä se oli siihen ilmestynyt. Ehkä se oli majaillut
samassa suunnassa, johon hän oli ajanut pienempää laumaa, tai sitten se oli
liittynyt mukaan toisesta suunnasta. Anna ajoi kohti kärkiryhmää ja koetti
nähdä, olivatko ne todellakin heidän porojaan, jotta ei keräisi laumaansa
vieraita. Mutta hän ei pystynyt lukemaan korvamerkkejä.
Alkoi jo hämärtyä, kun Anna sai porot vihdoin alueelle, jonka tunnisti
heidän laidunmaikseen. Jonny ei ollut siellä. Anna oli keskittynyt niin täysillä
lauman kokoamiseen, että oli tyystin unohtanut pojan. Heidän olisi pitänyt
kohdata tiellä, koska he olivat kiertäneet tunturin vastakkaisista suunnista.
Anna ei ollut koskaan ajatellut olevansa vastuussa Jonnysta. Hän oli
tottunut olemaan itse se, josta pidettiin huolta ja jota autettiin. Nyt hän oli
työnjohtaja, jonka kuului huolehtia, ettei kukaan joutuisi turhan takia
vaaraan: kadonnut pimeyteen, juuttunut kuruun, saanut kelkkaa päälleen
rinteessä tai syöksynyt alas rotkoon, kun ei pystynyt erottamaan maiseman
ääriviivoja.
Hän löysi Jonnyn parin kilometrin päästä. Kelkka oli juuttunut.
Variaattorin hihna oli katkennut, eikä Jonnylla ollut varahihnaa mukana. Oli
jo melkein pimeää, kun he saapuivat vartiokojulle Einarin luo. Eno oli
nukahtanut eikä ollut palannut takaisin etsimään karanneita poroja.
”Tiesit, että meillä oli kriisitilanne. Olisit voinut hilata perseesi ylös ja tulla
auttamaan.”
Einar vain yski ja sytytti mustunutta tupakantumppiaan.
”Älä sinä tule tänne minua komentelemaan. Tuollainen avuton
kaupunkilaispimu ei tiedä, mitä oikea työnteko on.”
Se oli epäreilua. Anna oli loukkaantunut ja nöyryytetty. Hän oli tehnyt
työnsä tunturissa pirun hyvin. Tuolla ukolla, joka oli nukkunut hänen
paiskiessaan töitä, ei ollut oikeutta sättiä häntä. Hän oli kyllästynyt olemaan
aina altavastaaja, ylenkatsottu, vähätelty ja ulkopuolelle sysitty saamelaisen
vallankäyttökulttuurin mukaisesti. Pienessä ja ahtaalle ajetussa yhteisössä
vaara tulla syrjityksi ja päätyä ryhmän ulkopuolelle oli merkittävä asia. Ehkä
se oli ollut aikoinaan toimiva käytäntö. Anna ymmärsi, miltä tuntui kuulua
väheksyttyyn vähemmistöön. Mutta hän tiesi myös, että jotkut saattoivat
liioitella omaa merkitystään. Kusipää oli kusipää etnisestä taustastaan
riippumatta.
Einarin jääräpäisyys herätti Annassa ennakkoluuloja, sai hänet
ajattelemaan epärakentavasti ja yleistäen. Varastosta löytyi variaattorin hihna,
jonka pitäisi sopia Jonnyn kelkkaan. Korjatkoot Einar ja Jonny rikkoontuneen
kelkan. Anna palaisi kotiin.
Kun hän ajoi kelkanuraa syvenevässä pimeydessä, hän ajatteli, etteivät
oikeuskanslerin ja valtion toimet Girjaa vastaan olleet sittenkään niin
huolimattomasti valmisteltuja, vaan valtion edustajat elivät oikeasti yhä vain
kolonialistisen ajattelun todellisuudessa. Valtaapitävät eivät olleet
ymmärtäneet mitään nykyaikaisista oikeusperiaatteista, jotka perustuivat
alkuperäiskansojen kansainvälisesti sovittuihin oikeuksiin. He eivät olleet
vaivautuneet korjaamaan näkemyksiään ja siirtymään nykyaikaan. He olivat
kuin hyväntahtoisia setiä, jotka taputtivat myhäillen naiivin lapsen päätä.
Valtiovallalla oli edelleen sama käsitys saamelaisista kuin silloin kun se oli
lähettänyt tiedemiehiä mittailemaan saamelaisten kalloja. Sen voisi tietysti
selittää kaupungin ja maaseudun välisillä eroilla. Mutta ongelma ei ollut niin
yksinkertainen. Valtiovallan alentuva suhtautuminen oikeudenkäyntiin kuului
menneeseen aikaan, jolloin vallanpitäjät kohtelivat alaisiaan tyrannimaisesti.
Oli huolestuttavaa, ettei siihen ollut kiinnitetty huomiota. Valtio häviäisi
oikeudenkäynnin, mutta miten kävisi, kun päätöksestä valitettaisiin
korkeampaan tuomioistuimeen?
Mitä kauemmas etäännyttiin todellisuudesta, sitä epävarmempi oli
lopputulos.
Jussi oli väsynyt mutta piristyi, kun häntä tultiin hakemaan päiväkodista
kelkalla. Siggekin sai tulla sisälle, ja poika ja koira sotkivat talon mullin
mallin sillä välin kun Anna valmisti ruokaa. Oikeusperiaatteiden teoreettiset
pohdinnat tuntuivat kaukaisilta keittiössä, jonka lattialla oli tyynyjä, sotkuisia
mattoja ja koiran pureskelemia halkoja. Mutta kun väsynyt punaposkinen
poika makasi keittiönpöydän alla ulkona lumessa vietetyn päivän jälkeen pää
harmaaseen koiranpentuun nojaten, oli helppoa unohtaa tiukat rajalinjat
ylimuistoisen nautinnan ja maan tavan välillä. Anna oli tyytyväinen
päiväänsä. Hän oli yksin onnistunut yhdistämään laumasta harhailleet porot
päätokkaan.

22
MAANANTAIAAMU BUMERANGENISSA lemusi kirpputorilta ja seisoneelta kahvilta.

Melker istahti ruskealle plyysisohvalle.
Viikonloppu oli sujunut nuoralla tasapainotellen. Birgitta oli ollut
rauhallinen ja rento halatessaan Melkeriä laiturilla ennen kuin oli noussut
junaan sunnuntaina iltapäivällä. He eivät olleet riidelleet mistään. Birgitta oli
kierrellyt lauantaina kaupungilla jääkylmässä tuulessa, kun Melker oli
asentanut sylinterinkantta Volvoon. Hämärän tullen he olivat kävelleet
Luossavaaraan hotellin raunioille. Hotellia ei ollut koskaan saatu valmiiksi.
He olivat käyneet hakemassa pizzaa, juoneet punaviiniä ja rakastelleet käsin
solmitulla ryijymatolla. Maanneet valveilla ja odottaneet, milloin kaivoksessa
räjähtäisi. Posliiniesineet eivät olleet pudonneet lattialle, toisin kuin Melker
oli luvannut. Hän matkustaisi jouluksi kotiin seuraavana torstaina.
”Sinä olet Melker, vai mitä?”
Hänen viereensä sohvalle istuutunut mies oli viisikymppinen, lievästi
ylipainoinen ja pukeutunut jääkiekkojoukkueen takkiin. Hänellä oli
kädessään kahvikuppi.
”Haluatko kahvia? Ota tämä. En ole juonut siitä.”
Mies nousi ja kävi hakemassa uuden kupin. Melkerin saamassa oli sokeria,
mutta hän ei viitsinyt valittaa vaan maistoi kulauksen.
”Minun nimeni on Assar. Onko se mielestäsi kummallinen nimi? En tiedä,
mistä vanhempani löysivät mokoman.”
”Rönnlund”, Melker vastasi. ”He antoivat sinulle nimen hänen mukaansa.
Assar Rönnlundin.”
”En ole koskaan tullut ajatelleeksi sitä”, Assar sanoi. ”Kuulin, että sinä
vastaat Turkkilaisen murhan tutkinnasta.”
”Jos tarkoitat Ahmed Hassan Gharibia, jolla on myymälä kaupungin
itäpuolella, se pitää paikkansa.”
”Me kutsuimme häntä Turkkilaiseksi. Hänhän tuli jostakin sieltä päin.
Tunsin hänet jollakin tavalla.”

”Miten te tapasitte?”
”Kiertelin hankkimassa sponsoreita juniorijääkiekolle ja ajattelin, että hän
tahtoisi myymälälleen mainosta ohjelmalehtiseen.”
”Tahtoiko hän?”
Melker maistoi varovasti kahvia muovimukista. Lattianrajassa kävi kylmä
veto, kun ovesta kuljettiin. He katsoivat kumpikin oven suuntaan, ja Assar
teki eleen kahvimukia pitelevällä kädellään.
”Mennään peremmälle. Siellä on lämpimämpää. Täällä jäätyy perse.”
He istuutuivat nurkkaan pöydän ääreen. Kosteiden vaatteiden ja vanhoihin
sohviin suihkutetun hyönteismyrkyn lemu oli melkein sietämätön.
”Sanoit tuntevasi Ahmed Hassanin.”
”Niin, menin sinne säilykepurkkien sekaan ja kysyin, haluaisiko hän tukea
juniorijääkiekkoa. Hän halusi, vaikkei tiennyt, mitä jääkiekko on. Ei ollut
koskaan nähnyt ainuttakaan matsia. Vein hänet seuraamaan A-joukkueen
ottelua Bodenia vastaan. Hän hurahti heti. Osti vuosikortin. Minulla oli
tapana käydä viikoittain hänen puodissaan juttelemassa lätkästä. Hänellä oli
kirja, johon hän merkitsi tulokset. Sanoin, että ne löytyisivät netistäkin, mutta
hänestä oli mukavaa kirjata niitä.”
Melker ei ollut havainnut myymälässä eikä taloissa mitään jääkiekkoon
viittaavaa. Ei lippistä, takkia eikä huivia, tai mitä ihmiset nyt pukivat ylleen
lähtiessään seuraamaan otteluja.
”Ei, ei, hän pukeutui aina kuin olisi menossa Rotaryjen kokoukseen.
Pukuun ja solmioon ja sellaiseen vanhan ajan kamelinkarvatakkiin, joita
LKAB:n ylemmät toimihenkilöt käyttivät, kun olimme lapsia.”
”Kävikö hän koskaan luonasi kylässä?”
”Ei, tapasimme vain hänen liikkeessään. Hän antoi minulle toisinaan
jokusen purkin mukaan, mutta en uskaltanut syödä niitä. Tuoteselosteet olivat
turkiksi, vai arabiaksiko? Onko totta, että hänet löydettiin paloiteltuna?”
”En voi valitettavasti myöntää enkä…”
”Ymmärrän, tutkinnallisista syistä, kuten televisiossa sanotaan. Ajattelin
vain, että kun istuin kerran hänen toimistossaan, sinne tuli asiakas, jonka
kanssa hän meni juttelemaan myymälän puolelle. Hänen kirjoituspöydällään
oli kirjekuori, jossa oli polaroidkuvia. Tiedäthän ne neliskulmaiset kuvat,
jotka kehittyvät itsekseen, kun ne vedetään kamerasta?”
”Tiedän. Sellaisia on vieläkin.”
”Kurkistin vähän. Kirjekuoressa oli kaksi kuvaa ihmisestä, joka oli
paloiteltu, ja ruumiinosat oli pinottu päällekkäin.”
”Oliko kirje lähetetty Ruotsista?”
”Ei. Siinä oli outo postimerkki. Lintu ja jokin veturilta näyttävä. Mutta
kirje oli osoitettu hänen liikkeeseensä. Siinä luki Suède, ei Ruotsi.”
”Näitkö mitään muuta?”
”Mustan ihonvärin. Paloiteltu ruumis oli musta. Näin valkoisen
rasvaraidan reiden leikkauskohdassa.”
Melker katsoi Assaria, joka joi kahvia ja heilautti kättään henkilökuntaan
kuuluvalle tyypille. Saattoiko se olla totta? Mitä Assar hyötyisi niin
käsittämättömän tarinan keksimisestä? Jos Ahmed Hassanille oli lähetetty
sellainen kuva, sen täytyi tarkoittaa jotakin. Sen täytyi olla viesti.
”Oletko sinä kiinnostunut jääkiekosta?”
”Aika ei riitä seuraamiseen”, Melker sanoi ja joi kahvin loppuun.
”Ilmoita, jos haluat tulla joskus katsomaan meidän ottelujamme. Hoidan
sinut sisään. Kysy vain Assaria.”
”Löysin osuman suojakopin sormenjäljelle.”

Rikosteknisen tutkinnan Unni Steinfjell soitti Melkerille, kun tämä palasi
poliisitalolle ja oli astumassa sisään etuovista.
”Tarkoitan sitä oven sisäpuolen kahvaa. Tarkistin sen meidän
rekisteristämme enkä löytänyt mitään. Mutta Tromssassa työskentelevä
tuttuni teki haun heidän maansa rekisterissä ja sai osuman. Se on vähän
arkaluontoinen juttu.”
Melker riisui takkinsa käytävällä matkalla huoneeseensa. Sytytti
valotähden ja istuutui kirjoituspöydän ääreen.
”Millä tavalla?”
”Norjan poliisi on säilyttänyt sormenjäljet, mutta heidän olisi oikeastaan
pitänyt poistaa ne rekisteristään, sillä juttu ei koskaan edennyt oikeuteen.”
”Eikö sitä voi käyttää todisteena?”
”Ei, ei Ruotsin tuomioistuimessa. Mutta sinä saat ottaa sen huomioon
omassa tutkinnassasi. Voit ottaa yhteyttä henkilöön, joka kävi suojakopissa.”
Melker etsi jotain, millä voisi kirjoittaa. Kuiva ilma sai kuulakärkikynät
kuivumaan, mutta hän löysi keltaisen lyijykynän, jonka päätä oli mutusteltu.
Kohta, jossa luki että kynä oli valtion omaisuutta, oli tuhoutunut. Eivätkö
lyijykynän nysiä pureskelevat poliisit olleetkin vähän äklöttäviä? Ehkä purija
oli poliisikoira Boris?
”Mies on koutokeinolainen. Syntynyt vuonna 1975. Häntä vastaan
nostettiin raiskaussyyte, mutta juttu raukesi, kun kantaja kuoli.”
”Miten hän kuoli?”
”Otti lääkkeitä ja paleltui kuoliaaksi, mitä nyt ymmärrän heidän
lähettämästään aineistosta.”
Anna Magnusson oli kyynärpäitä myöten veressä, kun puhelin soi. He olivat
teurastaneet kuivausta varten, ja hänellä oli muovipaljussa kahden poron lihat
suolaantumassa. Nyt hänen täytyisi vain kiinnittää narut lihanpaloihin, jotta
hän voisi ripustaa ne katolle kuivaushäkkiin. Hän seisoi entisessä verstaassa,
jota oli hänen aikanaan käytetty lähinnä tavaroiden, nahan ja kaikenlaisten
rojujen varastona. Hänellä oli kyllä suunnitelma sen siivoamiseksi, mutta
siihen tarvittaisiin Kristiansenia, ja sen voisi toteuttaa aikaisintaan
joulunpyhinä. Kännykän soitto ei lakannut, ja hänen oli kuivattava kätensä
ennen kuin onki puhelimen taskusta.
”Melker Kiirunan poliisista. Yritän tavoittaa Nils Mattis Hættaa, mutta se
ei onnistu millään. Minulle sanottiin, että voisin soittaa sinulle.”
”Nils Mattis on Murmanskissa. Häntä voi olla hankala saada kiinni.”
Anna ei ryhtyisi kertomaan enempää Kiirunan poliisille. Heille ei
kuulunut, mitä tekemistä Nils Mattisilla oli Murmanskissa.
”Milloin hän palaa?”
”Emme vielä tiedä.”
”Me?”
”Niin, olemme töissä samassa siidassa. Se on tavallaan sukuyritys. Meillä
on omat osuutemme porotokasta ja teemme yhdessä töitä.”
Anna käsitti heti, että poliisi oli saanut selville Nils Mattisin käynnin
suojakopissa. Hän ei kuitenkaan uskonut heidän tietävän salametsästyksestä.
Lunta oli tullut viime aikoina niin paljon, että teurastuspaikka oli taatusti
piilossa ja unohduksissa. Joku saamekylästä oli voinut tietysti löytää sen ja
ilmoittaa siitä, mutta tuskin kuitenkaan poliisille.
He sopivat tapaamisesta seuraavaksi päiväksi, sillä Annan täytyi saada
lihat nyt häkkiin. Muutoin niistä tulisi liian suolaisia, jos ne likoaisivat
liemessä vielä yhden päivän. Kumpikin voisi ajaa puolitiehen toisiaan
vastaan ja tavata Sopperossa Josefin luona.
Kun Anna seisoi katolla ripustamassa lihoja veren ja suolaveden valuessa
käsivarsia pitkin islantilaiselle villapaidalle, hän alkoi hahmottaa, millaisia
ongelmia syntyisi, jos Nils Mattis pidätettäisiin paloittelumurhasta epäiltynä.
Hän ei epäillyt serkkunsa kertomusta: tämä oli vain hakeutunut suojakoppiin
säätä pakoon. Siitä tulisi joka tapauksessa hankaluuksia, jos Nils Mattisia
epäiltäisiin.
Anna kantoi tyhjän muovipaljun alas katolta ja katsoi yli joen, joka
mutkitteli eroosion kuluttamien hiekkarantojen välissä. Alkoi seljetä
lounaasta. Horisontin taakse laskeutuneen auringon väri siveli ohuet pilvet
roosanpunaisiksi. Luonto ylitti itsensä. Jos piipun luota nähty maisema olisi
naturalistinen maalaus, se olisi mauton. Mahtipontinen toritaulu. Anna
laskeutui katon reunalle ja hyppäsi kinokseen keittiön ikkunan edessä.

23
”JOS EI VIINA, terva ja sauna auta, niin sitten kaivetaan hauta”, hän uhosi
suomeksi.
”Sitten viedään jalat edellä. Pannaan makaamaan kiiltäväksi jynssätylle
saunan penkille. Itkijät kutsutaan koolle, lestadiolaiset saarnamiehet luikkivat
hirsitalon nurkissa kuin laumasta ajetut sudet. Hautaustoimistossa ladataan
ruumisauton vara-akkua, sen jonka katolla on risti, ja lakaistaan kaarnat pois
Törnroosin jäljiltä, kun hän kuskasi sillä rimapuita kotiin Pertikkavaaran
sahalta.”
He olivat kuulleet kaiken ennenkin. Siika-Lasse toisteli samoja juttuja. Oli
silti viihdyttävää kuulla hänen värikästä tarinointiaan joentakaisista kylistä.
Näin pimeän aikaan varikset kerääntyivät parviksi, koska niillä ei ollut järkeä
ymmärtää, että aurinko palaisi taas talvipäivänseisauksen jälkeen. He olivat
kuin korpelalaisuuteen hurahtaneita uskovaisia, jotka odottivat parvena
hopea-arkkia, jotta eivät vain jäisi yksin erämaahan. He kyllä muistuttivatkin
variksia istuessaan siinä saunan penkillä, saunayhdistyksen äijät.
Josef ei kuulunut tähän nimenomaiseen yhdistykseen, mutta ei ollut
pahaksi kuulostella, mitä kaikkea tapahtui ja oli tapahtumassa. Oliko kukaan
kuullut mitään öljypattereista? Oliko niitä tarjottu kenellekään halvalla?
Oliko joku remontoimassa mökkiä ja asentanut uudet ikkunat?
”Olet kyllä melkoinen yksityisetsivä, Josef. Niin kuin Raymond Burr tai
Ironside, joka rullaili ympäriinsä pyörätuolilla ja kyseli ihmisiltä kaikenlaista.
Helskutti, hän kun rullasi oikeussaliin, niin sai olla varma, että oikeus
voittaa.”
Ukot nauroivat ja heittivät lisää löylyä savusaunan muuratulle kiukaalle.
Ei, kukaan ei ollut kuullut mistään halvoista öljypattereista. Kyllä, he
ilmoittelisivat, jos sellaisia ilmestyisi jostakin. Sen sijaan yksi tiesi, kuka oli
kaatanut sen ison hirvisonnin Pulsun tietämillä. Yksi äijistä oli nähnyt
norjalaiskilvillä varustetun auton verisen lavan Karesuvannon kylän
huoltoasemalla.

”Millainen auto se oli?”
”Punainen”, ukot sanoivat, ”tavallinen avolava-Toyota.”
Ihmiset puhuivat, että yhdellä Koutokeinon pojista oli ollut sovittuja juttuja
Könkämän tyyppien kanssa. Teurastuspaikka oli löytynyt tunturista, aika
läheltä sitä paloiteltua Turkkilaista.
”Turkkilaista?”
”Sillä nimellä häntä kutsuttiin siellä, missä hänellä oli myymälä. Hän oli
jostakin sieltä Lähi-idästä. Näytti turkkilaiselta.”
Josefin ei tarvinnut tehdä muistiinpanoja. Hän muistaisi kyllä. Aivot kuin
kärpäspaperia, oli hänen opettajansa sanonut, kun hän kävi alakoulua
Lannavaarassa. Hänen muistinsa kattoi suvun ja viholliset, tihutyöt ja
vääryydet. Sille ominaisuudelle oli ollut poliisiaikoina vain rajallisesti
käyttöä. Siellä arvostettiin dataa ja rekistereitä, ei kärpäspaperiaivoja.
Uhkarohkeimmat polskivat avannossa. Pari äijää hyppäsi veteen. Vireys
palasi, kun juoksi paljain jaloin lumihangessa takaisin lämpimään saunaan.
Josef ottaisi selvää, kuka tappoi hirvisonnin. Moni varmasti havitteli
sarvikruunua, johon hattunsa ripustaa.
Sitten täällä oli näyttäytynyt uusi lintu. Yksi kyläläinen oli kuvannut sen ja
laittanut Facebookiin, ja eikös saatana tänne rynnistänyt kokonainen armeija
katsomaan sitä rääpälettä. Kummallista, miten ideat ja ajatukset juoksevat,
kun istuu lämpimässä. Yhdellä äijistä oli siihen selitys. Aivoihin pakkautuva
rasva ohenee, ja sähköinen jännitys aivokuoressa kasvaa. Mitä lämpimämpi
sauna, sitä kehittyneemmät ajatukset ja ideat. Se on vain niin merkillistä,
miten vaivattomasti ajatukset kiitävät saunan lämmössä. Siksi ne, joilla on
sauna, ovat fiksumpia kuin pelkästään suihkussa peseytyvät.
Josef soitti autosta Annalle Koutokeinoon. Kertoi, mitä oli kuullut
porovarkauksista. Sanoi käyneensä kylässä, jossa huhut kiersivät. Hän tiesi,
kuka oli kaatanut puut tielle. Hänen täytyisi odottaa pari päivää ennen kuin he
voisivat tehdä mitään. Hän tunsi kylän väen ja pystyi arvioimaan, miten he
toimisivat. Siellä katsos asui hänen sukulaisiaan. Anna ja Josef sopivat
tapaavansa ennen joulua.
Conny Blomilla oli ollut onni matkassa. Solisluu oli murtunut, olkavarressa
oli murtuma, ja hän oli saanut sairauslomaa joulunpyhien yli. Vasen käsivarsi
oli siteissä, mutta toista hän pystyi käyttämään. Kollegalle Ristolle oli käynyt
pahemmin. Kun rakennusteline oli romahtanut kaivoksessa, hän oli
syöksynyt pää edellä betoniin. Hän makasi yhä Sunderbyn sairaalassa
ruostumaton teräslaatta kalloon ruuvattuna. Sitä hän saisi selitellä
turvallisuustarkastuksissa kaikilla lentokentillä hamaan tulevaisuuteen.
Conny oli parhaillaan vetämässä uusia johtoja vittankilaiseen taloon
ryydittääkseen sairauskassan korvauksia. Vanhaa murjua remontoitiin
huvilaksi yhdelle Svappavaaran kaivoksen toimihenkilölle. Josef pysäköi
autonsa piipunasentajan ja lattianrakentajan väliin.
”Vakuutusyhtiö ei suostu maksamaan korvauksia, koska meillä ei ollut
kypäriä eikä telineitä ollut kiinnitetty.”
He menivät kylpyhuoneeseen, jotta eivät olisi lattianrakentajien tiellä.
”Kuka siellä kävi poliisista?”
”Wickman ja se uusi tyyppi.”
”Mitä kerroit kuulustelussa?”
”Että Sluggo sanoi, ettei telineitä tarvitse kiinnittää, koska siihen menisi
liikaa aikaa. Meidänhän täytyi vain asentaa se pirun johto.”
”Kirjoittiko poliisi sen ylös?”
”Mistä pirusta minä tiedän, mitä hän kirjoitti? Mutta sain tämän postista.”
Conny onki kirjekuoren työhousujen taskusta. Josef katsoi sitä mutta ei
alkanut lukea.
”Tiedät, miten nämä jutut menevät. Sluggo käskee niitä keskeyttämään
tutkinnan, ja syyttäjä kirjaa sen välittömästi lopetetuksi. Ne pelkäävät hänen
isäänsä sen verran paljon.”
”Mitä haluat minun tekevän?”
Josef antoi ryppyisen kuoren takaisin, ja Conny tunki sen taskuun.
”Etkö voisi jutella sen Grundströmin kanssa? Pyytää häntä tekemään
kunnollisen tutkinnan.”
”Tiedät, millaista työtapaturmien kanssa on. LKAB päättää, mitä kirjataan
ylös.”
”Ei helvetti, Josef. Sinun aikanasi…”
”Minä sain potkut. Ne eivät halunneet pitää minua. Mutta katson, mitä
pystyn tekemään.”
Hän oli ajoissa ja tilasi kanavartaita maapähkinäkastikkeella. Lounasruuhka

oli ohi, ja hän istui yksinään pienessä thairavintolassa. Pari hassua
laminaattipintaista pöytää, muovituolit ja sama likka, joka oli ollut töissä jo
silloin kun hän oli käynyt siellä syömässä lähes joka päivä. Kun hänellä oli
vielä ollut työpaikka poliisitalossa mäen alla. Hän piti tästä ravintolasta,
ruoka oli hyvää. Sopperossa hän söi lähinnä kurppia, kylmäsavustettua poron
jauhelihaa tai savustettua poronlihaa ja perunoita. Hän oli ottanut kellosta
aikaa, kuinka kauan illallisen valmistamiseen meni. Kaksitoista minuuttia
kurppiin ja makaroneihin. Ihanteellinen hetki oli iltauutisten ja urheilu-
uutisten välillä.
Melker tervehti Josefia ja kävi tekemässä tilauksen keittiön luukulla. Nouti
veitsen ja haarukan ja istuutui Josefin pöytään.
”Miten Turkkilaisen kanssa sujuu?” Josef kysyi ja irrotti tikun
kanapaloista.
”En oikein tiedä. Polkee paikoillaan. Odotamme tietoja kyproslaisesta
pankista.”
”Numero neljäkymmentäkuusi!”
Likka työnsi Melkerin lautasen keittiön luukusta. Melker kävi hakemassa
sen ja nappasi mukaan pari ylimääräistä paperiliinaa.
”Halusit tavata minut”, hän sanoi ja istuutui pöydän toiselle puolelle.
”Minä vain siitä sähköasentajien tapaturmasta ja romahtaneesta
rakennustelineestä.”
”Millä tavalla sinä olet mukana siinä jutussa?”
”Conny ja Risto pyysivät minua selvittämään, missä vaiheessa tutkinta
on.”
Melker mietti hetken. Poliisipäällikkö ja syyttäjä halusivat keskeyttää
tutkinnan, sillä kaivoksen väkeä ei saatu koskaan kuitenkaan syytteeseen. Sen
lisäksi kesti aina kauan päästä työtapaturmajutuissa oikeussaliin asti. Homma
yleensä sovittiin vakuutusyhtiön kanssa ennen kuin tutkinta oli saatu tehtyä.
”Tutkinta on valmis. Olemme jättäneet sen syyttäjälle. Pojat olivat
huolimattomia, putosivat maahan ja loukkasivat itsensä. Heidän
työnjohtajansa käski heitä viittaamaan kintaalla kiinnityksille. Yrityksen
johtaja, nuori kundi, kantaa lopullisen vastuun. Hänen isänsä on käsittääkseni
firman omistaja, mutta poika käyttää sitä jonkinlaisena koulutuspaikkana.”
”Miten siinä käy?”
”Ei aavistustakaan. Se on jo pois minun pöydältäni.”
”Tiedätkö, että omistajilla on käynnissä suurisuuntaiset kauppaneuvottelut?
Pojan isä Gösta ja hänen veljensä myyvät firmansa ulkomaalaiselle
yritykselle. Miljoonien kauppa. Monilla on siinä oma lehmä ojassa. He ovat
rakentaneet yritystään monta vuotta kontaktiensa avulla ja voidelleet niitä,
joita kuuluu voidella. Poronpaisteja sinne ja tänne. Pari päivää hirvimetsällä.
Ulkomaalaiset johtajat tykkäävät sellaisesta.”
”Se ei vaikuta mitenkään minun työhöni.”
”Voit toki uskotella itsellesi niin. Mutta opit pian, kuka tässä kaupungissa
päättää asioista.”
”Se poikako? Sluggo?”
”Jos minulta kysytään, siinä on kanssa yksi kelvoton hunsvotti. Sellaisia
gangstereja täältä napapiirin pohjoispuolelta löytyy.”
Thaimaalainen nainen alkoi pyyhkiä lattioita, ja he nostivat jalkansa, jotta
hän saisi siivottua myös pöydän alta. Hän sanoi Josefille jotakin thaiksi, tämä
vastasi, ja he nauroivat hilpeästi yhteiselle vitsille.
Kun Josef ja Melker lähtivät ravintolasta, oli alkanut hämärtää. Pari
kalpeaa tähteä puhkaisi jäänsinisen taivaan Folkets Husin yllä. Ryhmä
kiinalaisturisteja kapusi bussiin käytyään tutustumassa kaivokseen.
”Missä olet oppinut thain kieltä?” Melker kysyi vetäen neulemyssyn
päähänsä.
”Minulla oli tuollainen likka aikoinaan.” Josef nyökkäsi kohti ravintolaa,
jossa nainen oli lakaisemassa lunta portailta. ”Mutta hän ei kestänyt tätä
pimeyttä eikä minua.”

24
MELKERILLÄ OLI MOOTTORIKELKKA peräkärryssä. Hän ajoi lumivalliin Josefin

pienen punaisen talon edessä. Koira selviytyi puolen metrin turvin jäämästä
auton alle, nousi kinoksesta, ravisteli turkkiaan ja haukkui kumeasti hänen
peräänsä, kun hän nousi rappusia.
Anna Magnusson ei ollut vielä tullut. Josef oli kypsyttänyt edellisenä iltana
lihakeittoa ja kauhaisi lautasellisen Melkerille kysymättä, halusiko tämä.
Melker mursi näkkileipää, kastoi sitä keittoon ja otti ruoasta kaiken irti.
”Oletteko löytäneet mitään?”
Josef istahti uteliaana toiselle puolelle pöytää.
”Sormenjäljen ja osuman.”
”Onko se Nils Mattisin?”
Melker jähmettyi lusikka puolivälissä suuta kohti ja katsoi Josefia.
”Mistä pirusta sinä tiesit?”
”Jotkut vaan täällä pohjoisessa kertoivat nähneensä hänen autonsa sinä
päivänä.”
”Miksei kukaan ole ilmoittanut poliisille?”
”Ehkä heillä on huonoja kokemuksia poliiseille puhumisesta.”
”Mitä hittoa tarkoitat? Olit itsekin poliisi. Eivätkö ihmiset kertoneet sinulle
mitään, kun olit virassa?”
”Ehkä täällä ollaan sitä mieltä, ettei poliisille kannata ilmoittaa mitään. Se
ei kuitenkaan johda mihinkään.”
Tuli hiljaista. Seinäkello vain raksutti sekunteja, koira raapi ovea ja pyrki
sisään. Puuhella humisi, kun tuulenpuuska puhalsi kylänraitin poikki. Melker
söi lisää keittoa.
”Minusta tuntuu, että olet harhateillä, Josef. Et voita mitään leikkimällä
pikkukylien yksityisetsivää. Sinun täytyy raportoida siitä, mitä tiedät. Sen
jälkeen on syyttäjän ja tuomioistuimen tehtävä päättää, kuka päätyy syytetyn
penkille. Mitä se sellainen peli muka olisi, että otettaisiin laki omiin käsiin?
Että sinä täällä pohjoisessa päättäisit yksin teoin rikoksista ja

rangaistuksista.”
”Kuule Melker. Kun olin lapsi, meidän täytyi käydä lestadiolaisten
rukouskokouksissa. Vanhempien mukana. Sinne tuli saarnamies Suomesta, ja
hänen puheensa tulkittiin saameksi. Hän saarnasi niin, että seurakunta itki ja
unohti lisätä halkoja kamiinaan huoneen nurkassa. Minäkin itkin, vaikken
vielä tiennyt, mitä synti on. Syntisiä kuului vain rangaista. Rangaistus
puhdisti. Jos otti sen vastaan, pääsi eroon synnistä. Mutta anteeksi ei saanut.
Se tuli vasta Uudessa Testamentissa. Sinne asti ei ollut vielä päästy. Pärjättiin
Vanhalla.”
”Mitä tekemistä sillä on sen kanssa, etteivät ihmiset ilmoita poliisille, mitä
tietoja heillä on murhasta? Eivätkä kerro, mitä ovat nähneet tai kuulleet?”
”Ehkä se on niin, että synnintekijä saa aina rangaistuksensa. Sen
langettamiseen tarvitaan muunlaisia voimia kuin ne, joita poliisit pystyvät
tarjoamaan.”
”Paskapuhetta. Meillä on uhri, joka on paloiteltu Lasse Melinin
klapisirkkelillä. Jos joku tietää, kuka sen on tehnyt, siitä pitää tietysti
ilmoittaa poliisille.”
”Ajatella, jos elämä olisi niin yksinkertaista. Miten helppoa kaikki
olisikaan. Tiedätkö, kun olin poliisi, minulla oli mantra, tai ei, se ei ollut
oikeastaan mantra vaan pikemmin muisto sanonnasta herätyskokouksissa,
joihin meidät kakarat pakotettiin mukaan. Saarnamies oli napannut sen
Raamatusta. Lähetä leipäsi vetten yli…”
”…sillä ajan pitkään sinä saat sen jälleen. Minulla on pastori suvussa.
Mutta tuo ei liity mitenkään siihen, miten poliisina kuuluu toimia.”
Josef katsoi ikkunasta Annaa, joka pysäköi tienreunaan. Nainen puki takin
ylleen ja tervehti koiraa, joka selvästi tunnisti hänet, koska kieppui hänen
ympärillään innokkaasti häntää heiluttaen.
”Niin minäkin aikoinaan luulin”, Josef sanoi. ”Sitten sain potkut. Sanoivat,
että minulla oli yhteistyöongelmia. Jos syyksi olisi kirjattu rasismi, se ei olisi
varmaan näyttänyt kovin hyvältä henkilöstöosaston papereissa.”
Suojakoppi oli melkein hautautunut lumeen. Oven edessä oli lumikinos, ja he

potkivat sitä pois pystyäkseen avaamaan oven. Koivunpuskista roikkui tuulen
repaleisiksi puhaltamia muovinauhoja. Muuten siellä ei näyttänyt lainkaan
siltä, että se oli ollut rikospaikka.
Ovi liukui auki voidelluilla saranoilla. Melker valaisi sisätilaa
taskulampulla. Sanomalehdelle huoneen keskelle oli väännetty paskat.
Kuriren-lehti oli pari viikkoa vanha. Jos paskantamisella oli aiottu ilmaista
jotain, se oli joka tapauksessa tehty rikospaikkatutkinnan jälkeen mutta ennen
kuin tuuli oli puhaltanut kinoksen oven eteen. Luultavasti sillä ei ollut mitään
merkitystä. Ehkä sen oli tehnyt lumituiskulta suojaa etsivä poronhoitaja.
Anna selosti tapahtuneen niin kuin Nils Mattis oli sen kertonut. Melker
suhtautui epäilevästi, ja kiukku kasvoi hänen sisällään kertomuksen edetessä.
Niin monet olivat tienneet, että Nils Mattis oli ollut täällä sinä päivänä, eikä
hänelle ollut kerrottu mitään.
”Ymmärrät varmaan, että meidän täytyy kuulustella häntä, kun hän palaa?”
”Kuinka olette voineet vertailla hänen sormenjälkiään?” Anna kysyi.
”Niitä ei tietääkseni löydy rekisteristä.”
”Ne otettiin vuosia sitten raiskaustapauksen yhteydessä.”
”Se juttu ei edennyt oikeuteen. Olin hänen puolustusasianajajansa.
Poliisilla ei ole oikeutta arkistoida hänen sormenjälkiään.”
”En tiedä siitä mitään. Sain kuulla asiasta Luulajan rikosteknikoilta.”
”Tiesitkö, että korvat punastuvat, kun valehtelee?”
Melker meni lankaan. Oli mennyt jo alakoulussa. Hän työnsi kädet
korvalappujen alle ja tunnusteli korviaan. Anna nauroi hänelle. Hän oli
reagoinut, vaikka tiesi, että nainen vain kiusasi häntä.
”Eikö niitä kuumotakin? Et voi vedota sormenjälkiin edes kutsuaksesi
hänet kuulusteluun. Minä uskon, että asia on niin kuin Nils Mattis sanoi. Kun
hän palaa takaisin, voit tulla käymään luonamme. Laitamme sinulle
päivällistä, ja voit jutella – kyllä, kuulit oikein – voit jutella hänen kanssaan
siitä, mitä tapahtui. Suostutko siihen, vai haluatko tehdä tämän vaikeimman
kautta?”
”Tutkin eilisiltana tietojasi. Sen perusteella mitä luin sinusta ja aiemmasta
työstäsi Södertörnin syyttäjänä, olisin täysin kahjo, jos haluaisin ’tehdä tämän
vaikeimman kautta’. Ihmettelen silti yhtä asiaa.”
”No?”
”Kuinka päädyit Koutokeinoon ja jätit loistavan juristin urasi taaksesi?”
”Se on kuule, Melker, pitkä tarina.”
Ulkokuusi oli muovia. Ostettu pahvipakkauksessa, jossa luki Made in China.

Anna oli ollut muovikuusien vastustaja. Mutta hänen olisi täytynyt ajaa kauas
etelään löytääkseen tavallisen kuusen. Kristiansen oli tuonut muovikuusen
mukanaan Trondheimista. Anna katseli keittiön ikkunasta, miten hän ja Jussi
pystyttivät kuusen lankunpätkään, jonka he jäädyttivät maahan kaatamalla
päälle saavillisen vettä. Kun he olivat ripustaneet kuuseen valot ja sytyttäneet
ne palamaan, he lapioivat lunta kuusen juurelle. Anna kuuli Jussin nauravan,
kun Kristiansen heitti lunta pojan päälle. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin
miettinyt koko asiaa, mutta he muistuttivat toisiaan. Eivät vain ulkonäöltä
vaan myös olemukseltaan.
Kristiansen lähti vetämään Jussia halkokelkassa, ja he katosivat rinnettä
alas joelle ja saunalle. Poika piteli kirvestä, jolla hakattaisiin jäähän reikä.
Anna ei ikinä antaisi pojan pidellä terävää kirvestä. Vaikka hän oli tarkkana,
hän käsitti kyllä, miten perinteiset sukupuoliroolit sävyttivät heidän arkeaan.
Hän eli kuukausitolkulla kahdestaan pojan kanssa ja pyrki välttämään liian
suojelevaa ja huolestunutta asennetta. Sitten tuli Kristiansen, ja Jussista tuli
yhdessä päivässä yksi miehistä. Annan pitäisi varmaan keskustella
Kristiansenin kanssa, ettei tämä vetäisi Jussia oikopäätä mukanaan
maskuliiniseen maailmaan. Mutta hän käsitti, ettei siitä tulisi mitään. Se vain
valuisi sormien välistä, kuten kaikki muutkin tärkeät asiat, joita hän keräsi
itselleen yksinäisyydessään.
Hän pukeutui ja meni saunalle. Pojat olivat jo hakanneet reiän jäähän, ja
Jussi seisoi avannon reunalla katsomassa mustaan veteen, joka virtasi ohi.
Anna oli huutaa, ettei hän saisi seisoa niin lähellä, mutta käsitti, että se olisi
liian nössöä ja akkamaista. Niinpä hän keräsi puut ja repi tuohta
sytyttääkseen tulen saunan kiukaaseen. Jussi syöksyi sisälle ja heittäytyi
lattialle katsomaan, miten tuli tarttui sytykkeisiin. Karvalakin korvalaput oli
kiinnitetty ylös, posket olivat punaiset tuulesta ja kylmyydestä. Hän oli usein
totinen, sellainen jota sanottiin Annan lapsuudessa pikkuvanhaksi, mutta
muuttui aivan toisenlaiseksi, kun Kristiansen astui sisään ovesta. Anna
ymmärsi, että hän kaipasi isäänsä. Sigge ryntäsi saunaan, ja rauha vaihtui
hurjaksi kisaksi rikkipurrusta puutikusta.
”Hän kaipaa sinua. En ole aikaisemmin käsittänyt, miten paljon hän
kaipaakaan.”
Kristiansen iski kirveen hakkuupölkkyyn. He katsoivat puutikusta kisaavaa
kaksikkoa ulkona lumessa.
”Ajattelin jäädä tänne. Jos vain suostutte pitämään minut.”
”Kuinka pitkäksi aikaa?”
”Niin pitkäksi kuin kestätte minua.”
Koiranpentu rynnisti sisään ja pudotti tikun Annan jalkoihin. Anna heitti
sen polulle, ja Jussi törmäsi pentuun ja kierähti hangella.
”Mitä tapahtuu työllesi Trondheimissa?”
”Otin hatkat. Voin suorittaa opintoni loppuun täältäkin käsin.”
Heidän välillään oli epäröintiä. Epäselvyyttä, jota he eivät olleet pukeneet
sanoiksi. Tulevaisuudesta puhuminen oli aivan liian vaikeaa. Heidän
suhteensa oli ollut sarja toisiinsa liittymättömiä kohtaamisia.
Anna työnsi lisää puita kiukaaseen. Kristiansenin päätös ravisteli hänen
maailmaansa. Muutti täysin hänen ja Jussin tilanteen. Anna tiesi, että hänen
epäröintinsä joutuisi testiin. Hänen täytyisi tehdä todellisessa elämässä
valintoja. Kun kyse oli siidasta tai juridisista kysymyksistä, hän oli tehokas ja
armoton. Mutta omaa elämäänsä koskevissa asioissa hän antoi itsensä vain
lipua, ei pystynyt koskaan tekemään päätöksiä. Jussi oli saanut alkunsa
sattumalta, ei vakaan harkinnan tuloksena. Anna ei katunut sekuntiakaan
mutta oli ajoittain turhautunut heikkouteensa ja häilyvyyteensä, kun piti tehdä
päätöksiä omassa elämässään. Ehkä hänestä siksi tuntui nyt siltä, että kaikki
vain romahti hänen ympärillään.
Kiinalaiseen muovikuuseen oli jo muodostunut huurretta. He seisoivat
hetken ihailemassa jouluvaloja syvenevässä hämärässä. Talo näytti
lämpimältä ja kutsuvalta. Kristiansen nouti sukset autosta. Huomenna he
tekisivät talon ympärille ladun Jussille.
Kuu alkoi pyöristyä täysikuuksi, ja huurre kimalteli pensaikossa, kun he
menivät saunalle. Ohut riite peitti avantoa, jonka Jussi ja Kristiansen olivat
hakanneet aiemmin.
He noutivat vadilla jäävettä ja laittoivat pesuhuoneen valmiiksi Jussia
varten. Poika sai istua lattialla pallilla. Häntä ei ollut vielä olemassa, kun
sauna oli rakennettu. Kenenkään mieleen ei ollut edes juolahtanut, että joskus
tässä saunassa istuisi tuollainen poika. Mutta nyt hän oli täällä. Anna tiesi jo,
että hän oli perheen päähenkilö.
”Ehkä se sopii, että jäät tänne”, hän sanoi ja ravisteli vihtaa kiukaan kivien
päällä. ”Jussi riemastuu.”
”Entä sinä? Oletko sinä iloinen?”
”Luulen niin. Tiedät, millainen olen. Pelkään aina, että menetän
itsenäisyyteni. Tämä poissaolosi aika, jonka Jussi ja minä olemme viettäneet
yhdessä, on tehnyt minusta vähemmän itsekkään. Olen tavallaan ymmärtänyt,
että kaksin on vahvempaa. Ehkä kolmisin on vieläkin vahvempaa.”
Jussi seisoi vadissa ja uskalsi kastaa itsensä ennen kuin ryntäsi saunaan.
Anna lähti ensimmäisenä avantoon. Kylmyys iskeytyi päin kuin metallin
pyyhkäisy, kun hän astui saunasta ulos. Hän laskeutui avantoon, ja vesi tuntui
melkein lämpimältä, vaikka sen pitäisi olla nolla-asteista, jos hän muisti
oikein koulun fysiikantuntien opetukset. Kuun ympärillä oli kehä, joka
ennusti joulunpyhiksi lumisadetta. Hän kyyristyi alemmas virtaavassa
vedessä ja tunsi, miten se pyörteili hänen ympärillään.
Kun hän palasi saunan polttavaan lämpöön, hän vakuutteli itselleen
olevansa iloinen, että Kristiansen jäisi tällä kertaa. Hän harmistui itseensä
huomatessaan silti ajattelevansa pienellä varauksella, että ”katsotaan nyt,
miten se sujuu”. Aina hänen täytyi suojautua, jotta hän ei pettyisi liikaa, jos
kaikki menisikin mönkään.

25
JÄÄ OLI HARMAA ja kulunut, täynnä koloja ja uria. Värillä merkityt viivat
tuskin näkyivät naarmujen alta. Poikajoukkue oli treenaamassa. Lyhyitä
nopeita spurtteja ilman kiekkoa ja mailaa. Naisvalmentaja paksussa takissa
vihelsi pilliin, ja pelaajat rynnistivät eteenpäin tai tekivät äkkijarrutuksen.
Jäältä puhalsi kylmästi, ja Nils Mattisin jalkoja paleli. Hän ei ollut tottunut
kaupunkivaatteisiin. Sisähallissa oli kostea ja raa’an kylmä ilma. Hän meni
kahvilaan ja osti lasillisen teetä. Vladimir löytäisi hänet, kun pääsisi
treeneistä. Paikka oli melkein tyhjä. Tarjoilijat kapeissa mustissa mekoissaan
seisoivat tiskillä puhuen hiljaisella äänellä ja pitivät asiakkaita silmällä.
Seinällä Nils Mattisin takana roikkui kehystetty kuva Aleksei
Semjonovista Edmonton Oilersin puvussa. Tähtipuolustaja oli syntynyt täällä
Murmanskissa ja aloittanut peliuransa juniorijoukkueessa ennen kuin muutti
Moskovaan. Nils Mattis ei ollut tietenkään arvannut, kuka kuvassa oli, mutta
Vladimir oli kertonut hänelle. Pojan tapaaminen oli kerta kaikkiaan
mullistanut hänen elämänasenteensa. Jussia lukuun ottamatta Nils Mattisilla
ei ollut lähes mitään kokemusta lapsista, ja hän oli jännittänyt heidän
ensimmäistä tapaamistaan tänään. Vladimirin avoimuus ja luonnollinen
vilpittömyys olivat yllättäneet hänet. Nils Mattis oli yksinkertaisesti tuntenut
iloa ja ylpeyttä, kun Vladimir oli vienyt hänet kierrokselle
kotikaupunginosaansa Svetlanan ollessa töissä. Pojan läheisyys ja lämpö
saivat hänet käsittämään, että hän oli itse varttunut ilman varsinaisia ystäviä.
Hänestä oli tullut liian varhain työn ja vastuun eristämä. Hän pystyi
Vladimirin seurassa sietämään omaa kömpelyyttään tässä valtavan suuressa
kaupungissa. Hän koki saaneensa ystävän ja liittolaisen heidän yhteisillä
retkillään. Kun hän odotteli poikaa jäähallin kahvilassa höyryävä teelasi
edessään, hän käsitti, että olisi vaikeaa jättää poika taakseen, kun hän palaisi
takaisin Norjaan.
Hän oli matkustanut Koutokeinosta jouluviikkoa edeltävänä viikonloppuna
ja saapunut Murmanskiin bussilla Vesisaaresta. Se oli helpoin tapa. Ei

tarvinnut kuin ostaa lippu ja hankkia turistiviisumi. Hotellihuone kuului
hintaan. Svetlana oli toivonut häntä luokseen asumaan, mutta hän oli
empinyt. Svetlanan mies oli kuollut vain pari kuukautta sitten. Muutos olisi
ollut liian iso. Hän ei soittanut Svetlanalle ensimmäisenä iltana vaan jäi
hotelliin ja istui sen baarissa kaarasjokelaisen tuttavan kanssa. Hän sinnitteli
baarin keinotekoisen hilpeässä ilmapiirissä keskiyöhön asti, poistui sitten
matkaseuralaisensa luota, palasi huoneeseensa, soitti Svetlanalle ja valehteli,
että bussi oli ollut myöhässä. He sopivat, että hän nukkuisi sen yön hotellissa.
Puhuttuaan Svetlanan kanssa hän oli hetkeksi jäänyt tuijottamaan
kaupunkinäkymää. Katsoi kaukana kohoavia sataman nostureita, valaistuja
isoja taloja, välkkyviä ilmajohtoja, joista johdinautot saivat käyttövoimansa.
Kömpelyydestään huolimatta ne rullasivat ikkunan alta lähes äänettömästi.
Hän joi oluen, tunsi olonsa eksyneeksi ja juuriltaan revityksi. Kaikki oli niin
erilaista kuin arki tunturissa. Keltaiset katulyhdyt ja lumi, joka oli
kivihiilisavusta harmaata ja likaista. Kylpyhuoneen vesi maistui kloorilta.
Hän avasi ikkunan raolleen ennen kuin kömpi sänkyyn. Kaupungin yöäänet
sykkivät ulkona kuin sydämenlyönnit.
Hän oli nukahtanut ja nukkunut ehkä pari tuntia, kun Svetlana kömpi
hänen sänkyynsä. Nainen oli pyytänyt naapuriaan vahtimaan Vladimiria ja
ajanut taksilla keskustaan. He olivat vaitonaisia ja varuillaan, eivät olleet
nähneet toisiaan elokuun lopun jälkeen. Pari aurinkoista ja lämmintä päivää
mökissä Varanginvuonolla, Norjan puolella rajaa. He olivat riidelleet
Svetlanan miehestä, jonka tämä halusi jättää mutta ei työtään yliopiston
kirjastossa. Nyt miestä ei enää ollut eikä Svetlana saanut vakuutuskorvauksia,
koska mies oli ryypännyt töissä.
He tarttuivat toisiinsa hiljaa tietäen, että sanat voisivat tuhota kaiken ja
repiä haavat auki. Kaikesta oli äkkiä tullut tärkeää ja merkityksellistä.
Sinnikäs onnentunne, Nils Mattis ajatteli, valtava rajaton onni, sitähän
rakkaus on. Kuinka sitä vastaan pystyisi suojautumaan, varautumaan
päinvastaiseen tunteeseen? Miten voisi suojella itseään pettymyksiltä ja
takaiskuilta? Johdinauton johtojen natina ikkunan takana oli viimeinen ääni,
jonka hän kuuli ennen kuin nukahti uudelleen.
Svetlana heräsi aikaisin aamulla ehtiäkseen ajoissa töihin. Nils Mattis jäi
sänkyyn makaamaan, kun Svetlana kävi suihkussa ja pukeutui. He sopivat
tapaavansa myöhemmin päivällä. Nils Mattis näkisi Vladimirin ensimmäistä
kertaa. Sitten he söisivät yhdessä ravintolassa.
Nils Mattis kierteli päivän kaupungilla. Ei ostanut mitään, kuljeskeli vain
ympäriinsä katsellen ihmisiä ja kaikkea, mikä oli kaupan. Hän kohtasi lähes
kaikkialla norjalaisia ja samalla bussilla saapuneita ihmisiä. Hän kartteli
heitä, kulki yksikseen vaikutelmia keräten. Ei oikein tiennyt, mitä käyttöä
hänellä olisi niille. Ehkä ne palaisivat hänen mieleensä yksinäisinä iltoina ja
öinä, kun lumimyrsky ravistelisi vartiomajaa tunturissa. Hänellä olisi
tavallaan muistoarkisto toisesta maailmasta, kuvia jotka hän voisi selata esiin.
Arkipäiväisiä tapahtumia, joihin hän voisi verrata omaa elämäänsä. Kun
elämä tuntuisi epävarmalta ja uhkaisi romahtaa, hänellä olisi jotain, mihin
tukeutua.
Hän lykkäsi suurta kysymystä, miten he järjestelisivät asiansa. Hän tiesi,
että Svetlana teki samoin. Heidän siidansa ei selviytyisi, jos hän jättäytyisi
pois. Aslak Isakin tulevaisuudesta ei ollut varmuutta. Valtio vaatisi heitä
karsimaan porojen lukumäärää. Se merkitsisi vaikeuksia Aslak Isakille, jolla
oli vain vähän poroja tokassa. Jos he vähentäisivät kiinteän prosentin mukaan
koko tokasta, se vaikuttaisi kipeimmin Einariin, jolla poroja oli eniten.
Entä jos Svetlana muuttaisi Norjaan? Nils Mattis ei oikeastaan halunnut
ajatella sitä. Se tarkoittaisi, että heidän pitäisi mennä naimisiin. Jos he siihen
päätyisivät, hän voisi ottaa Einarin osuuden itselleen ja jatkaa Annan ja Aslak
Isakin kanssa. Mutta Svetlana saisi koko pakan sekaisin. Hän osasi olla
röyhkeä ja kova arvioissaan ja mielipiteissään. Hän suhtautui tyystin toisin
perinteisiin ja totuttuihin tapoihin eikä arastellut kertoa, mikä niissä oli hänen
mielestään vikana. Se olisi toisin sanoen helvetillistä elämää, eikä vain
siidassa. Nils Mattis ei edes tiennyt, olisiko Svetlana valmis jättämään
elämänsä ja työnsä Venäjällä. Riuhtaisemaan Vladimirin murmanskilaisilta
juuriltaan.
He olivat sopineet ensitapaamisen ravintolaan lähellä Svetlanan ja
Vladimirin asuinaluetta. Oven sisäpuolella roikkui kangas, paksu musta viltti,
jonka tarkoituksena oli kai torjua vetoa. Nils Mattis oli väsynyt käveltyään
koko päivän ympäri kaupunkia. Hän oli pukeutunut liian kevyesti ja hytisi
kylmästä sukeltaessaan viltin alta huonosti valaistuun tilaan. Svetlana ja
Vladimir eivät olleet vielä saapuneet. Hän koetti selittää, että heitä olisi
kolme, ja hänet ohjattiin nurkkapöytään. Hän istuutui seinään kiinnitetylle
penkille ja katsoi ympärilleen. Käsin kudotut seinätaulut, puuleikkauksin
koristellut vadit, suuret puulusikat ja keraamiset ruukut ja kulhot loivat
ravintolaan folkloristisen tunnelman. Jykevärakenteinen tarjoilija oli
pukeutunut kansallispukuun, johon kuului kirjailtu pusero.
Nils Mattis tilasi vodkaa ja sai koko pullon pöytään. Tarjoilija väänsi
korkin auki ja kaatoi juomaa lasiin sanoen jotakin, mitä Nils Mattis ei
ymmärtänyt. Sitten hän nauroi ja jätti pullon pöytään. Hetken kuluttua hän
palasi tuomaan korillisen tummaa leipää ja lautasellisen viipaloituja
suolakurkkuja.
Svetlana ja Vladimir astuivat sisään ja toivat mukanaan kadulta
pakkashuurupilven. He heilauttivat kättään Nils Mattisille ja lähtivät
pujottelemaan pöytien lomitse ahtaasti kalustetussa salissa. Svetlana painoi
hänelle suukon kummallekin poskelle tuoksuen hajuvedelle ja
kivihiilisavulle. Vladimir odotteli varautuneena parin metrin päässä.
”Oletko odottanut kauankin? Jouduin viipymään töissä myöhempään.”
Nils Mattis viittasi pöytään näyttääkseen, ettei hänellä ollut mitään hätää.
”Tässä on Vladimir.”
Poika tuli pöydän luo, tarttui kädestä ja tervehti. Hän oli kalpea,
vaaleatukkainen ja harmaasilmäinen.
”Oletko jo tilannut?”
Svetlana ja poika riisuivat ulkovaatteet yltään. Vladimir oli pukeutunut
valkoiseen paitaan ja solmioon.
”Hän halusi tulla hienona. Sitoi solmion kaulaan, koska tapaa sinut ensi
kertaa.”
Svetlana työnsi pojan edellään pöytään ja istutti tämän Nils Mattisin
viereen.
”Vladimir?” Nils Mattis kysyi ja katsoi poikaa, joka näytti kovin totiselta.
Poika nyökkäsi ja otti ruokalistan käteensä, luki sitä ja kurottui sitten
Svetlanan puoleen osoittaen, mitä halusi. Svetlana kaatoi lisää vodkaa Nils
Mattisin lasiin ja joi siitä.
”Mattis?” poika kysyi, katsoi Svetlanaa ja purskahti nauruun.
Asunto ei ollut kovin iso. Kaksi pientä huonetta ja keittiö. Kaikki oli oikein
somaa ja siistiä. Keittiön ikkuna oli pieni ja silmien tasolla. Kun Nils Mattis
nojautui lähemmäs, hän näki sataman ja sen kirkkaat valot. Jäänmurtaja oli
tulossa laituriin. Nils Mattis odotti veden kiehumista keittimessä ja kaatoi sen
teepannuun, kun se oli valmista. Svetlana tuli Vladimirin huoneesta.
”Hän piti sinusta.”
”Sanoiko hän niin?”
”Ei, mutta näin sen hänestä. Hän oli isän poika. On ollut pienestä asti. Olen
aina ollut hieman mustasukkainen siitä. Kun me riitelimme, hän piti aina
isänsä puolta huolimatta siitä, mitä minä sanoin tai olinko oikeassa. Hän
tarvitsee vahvan miehen mallin.”
”Pelkään, etten kykene sellaiseen, Svetlana. Minulla ei ole aavistustakaan,
miten lasten kanssa ollaan. En tiedä, mitä pitää tehdä tai sanoa.”
”Olen nähnyt, miten huolehdit hylätyistä poronvasoista.”
”Se ei ole sama asia. Ihmiset ja ihmislapset ovat paljon monimutkaisempia.
He saavat helposti arpia, jotka pysyvät läpi koko elämän. En usko, että
osaisin olla isä Vladimirille.”
Nils Mattis nouti teepannun huoneeseen. He käpertyivät sohvalle, joka
toimitti myös sängyn virkaa. Jossain päin suuressa vuokratalossa pamautettiin
ovi kiinni. Kaiku kantautui betonielementtien ja avoimen rappukäytävän
halki.
”Hän toivoo, että lähtisit huomenna hänen kanssaan jääkiekkotreeneihin
koulun jälkeen.”
Nils Mattis tiesi omat rajoitteensa. Kaupunkielämä oli aivan toisenlainen
maailma. Kaikki hänen oppimansa tiedot ja taidot olisivat täysin
riittämättömiä täällä. Hänestä ei voisi koskaan tulla mies, jota Vladimir voisi
pitää esikuvanaan. Poika oli viisas ja fiksu ja tiesi elämästä paljon sellaista,
mitä Nils Mattis ei ollut koskaan opetellut eikä luultavasti tulisi
oppimaankaan.
Tuntui kuin huolet ja vastoinkäymiset olisivat vanhentaneet Maritia ennen

aikojaan. Hänen ja Aslak Isakin siidaan tuoma raikas päättäväisyys oli
vaihtunut jahkailuksi ja epäröinniksi. Anna laskeskeli, miten vanha Marit oli
ja sai tulokseksi, ettei tämä voinut olla vielä kolmeakymmentä. Mutta kun
Marit asteli koulun pihan poikki, jonne lapset kirmasivat päästyään
viimeiseltä tunnilta, hän näytti paljon vanhemmalta. Vakavuus heijastui
hänen silmistään, vaikka hän nauroi lapsille, jotka heittelivät reppujaan ja
kapusivat isolle lumikasalle pihan keskellä. Kuinka kauan hän jaksaisi kantaa
tuota jäytävää oloa, tuota totisuutta? Hän istuutui autoon ja laski laukun
jalkojensa väliin.
”Oletko kuullut Aslak Isakista mitään?”
”Eilisiltana. Hänellä on lääkitys. Jotain piristävää, hän itse arveli. Ja
kuulostikin pirteämmältä.”
”Tuleeko hän jouluksi kotiin?”
”Me menemme sinne. Asumme kaukaisen sukulaisen luona, ja hänhän on
avo-osastolla, joten hän voi tulla ja mennä vapaasti.”
Päivänvalo katosi, kun Anna vaihtoi auton valot pitkiksi. Joella leijui ohut
sumuharso. Ehkä joenuomassa oli railo.
Anna oli sytyttänyt kulmalyhdyn käydessään talolla viimeksi. Hän oli
äkkiä näkevinään isoisän seisomassa rappusilla lumilapion kanssa, niin kuin
ukilla oli ollut tapana. Mutta se oli vain laavun pystykeppien varjo.
”Odotan aina näkeväni heidät täällä. Että kaikki olisi niin kuin ennen ja
talossa tuoksuisi kahvi ja puuhellan savu astuessani sisään. Ja isoisä istuisi
pöydän ääressä kirjoittamassa almanakkaansa.”
Anna kääntyi auratulle pihalle, mutta jalanjälkiä ei näkynyt lumessa, joka
oli kasaantunut ulko-ovea vasten. Lautojen päälle levitetty pressu lepatti
lannistuneena.
He nousivat autosta ja ryhtyivät kiinnittämään ja sitomaan pressua
lautapinon päälle. Se oli hankalampaa kuin he olivat arvanneet. Mutta lopulta
puupino oli suojassa. Anna haki lisää köyttä autosta, ja he pingottivat sen
jäykän pressun ympäri niin tiukasti, ettei se enää pääsisi repsottamaan.
”Emme ikinä selviydy tästä”, Marit sanoi, kun he avasivat oven ja astuivat
kylmään taloon. ”Aslak Isak ei toivu koskaan niin vahvaksi, että suoriutuisi
sekä poronhoidosta että taloremontista. Meidän täytyy vain hyväksyä se. Ei
kannata unelmoida turhia. Täytyy olla realisti.”
”Ehkä Nils Mattis voisi ottaa talon vastuulleen”, Anna sanoi ja avasi
keittiön oven.
”Siitä ei tule mitään, jos hän muuttaa tänne Svetlanan kanssa. Svetlana ei
viihtyisi täällä. Hän ei kestäisi yksinäisyyttä. Hän on tottunut ihmisiin, valoon
ja liikenteeseen. Hän on sellainen ihminen.”
”Isoisä rakensi tämän talon isoäidille yllätykseksi. Talo oli isoäidille aivan
uudenlainen maailma. Vettä tuli hanasta, liesi ei savuttanut sisään. Isoäiti
uskoi muuttaneensa paratiisiin. Tuntui melkein syntiseltä elää niin huoletonta
elämää. Hän pelkäsi joutuvansa helvettiin, kun hänellä oli kaikki niin hyvin.
Nyt sitten yhden sukupolven jälkeen kukaan ei enää halua asua täällä, koska
talo on liian alkeellinen ja kaukana.”
”Älä viitsi iskostaa minuun huonoa omaatuntoa. Me emme vain pysty
tähän.”
”Ei ollut tarkoitukseni herättää syyllisyyden tunteita. Totesin vain, miten
maailma muuttuu.”
”Svetlana ei koskaan oppisi elämään meidän tavallamme.”
”Minäkin tulen suurkaupungista. Selviydyin tänne muutosta ja kykenin
tekemään elämänmuutoksen.”
”Sinäkin lähdet vielä pois. Käsität jonakin päivänä, ettet pääse eteenpäin
näin ahtaassa elämässä. Tarvitset enemmän tilaa kehittyäksesi.”
”Miten minun pitäisi kehittyä?”
”Ihmisenä, Anna. Ihmisenä.”
Kristiansen nukahti Jussin viereen luettuaan tälle iltasadun. Kun hän heräsi,
oli jo melkein keskiyö ja ulkona ikkunan takana häämöttivät kuun ääriviivat.
Lumi paineli lasia pehmeillä käpälillään. Hän seisoi hetken tuijottamassa
vuoden pisimpään yöhön käsittämättä kunnolla, missä oli. Anna makasi
sohvalla televisiota katsellen. Kynttilöiden liekit lepattivat kynttelikössä, kun
Kristiansen tuli Jussin huoneesta. Anna kurottui sohvan yli, otti viinipullon ja
täytti pöydällä olevan lasin. Äänet oli vaimennettu elokuvasta, jossa joku
juoksi käytävällä. Anna teki miehelle tilaa sohvalla ja ojensi viinilasin. He
jakoivat osasia yhteisestä elämästä. Yhteisiä kokemuksia ja erehdyksiä, jotka
saivat heidät suhtautumaan toisiinsa varautuneesti, lähes hämmentyneesti.

26
HE RAKENSIVAT TALON taakse aitauksen verkosta ja säkkikankaasta. Tolppia oli

vaikea juntata jäiseen maahan. He siirtäisivät aitaukseen tämänvuotisia
vasoja, joilla oli vaikeuksia pysyä hengissä talvilaitumella. Einar poikkesi
tuomaan jäkäläsäkkejä ja kantoi ne vanhaan puuvajaan.
Oli aatonaatto, ja Anna sytytti adventtikynttilät keittiönpöydälle ennen
kuin ryhtyi syömään aamupuuroa. Pimeys ikkunan takana oli tiheä. Ruijan
rannikolle oli ennustettu ankaraa tuulta. Aallonkorkeus kalavesillä oli
seitsemästä kahdeksaan metriä. Anna toivoi, ettei kukaan ollut merellä.
Varsinainen talvikalastus ei ollut vielä alkanut. Jussi ilmestyi
unenpöpperöisenä keittiöön, ja Anna hätisteli hänet lämpimään sänkyyn,
jossa Kristiansen nukkui vielä sikeästi.
Yö oli ollut kylmä, ja moottorikelkka oli kankea ja vastahakoinen.
Puuahkiossa oli uudet aisat. Kristiansen oli raivannut puuvajan. Se oli tullut
mukana Annan ostaessa talon, ja sinne oli kerääntynyt kaikenlaista romua,
jota Anna ei halunnut säilyttää talossa. Kristiansen ja Jussi olivat polttaneet
papereita ja pahveja ja korjanneet vanhan ahkion, jonka isoisä oli aikoinaan
valmistanut erikoiseen muotoon kasvaneesta koivusta. Vajan kattoparrujen
päällä lojui yhä paljon isoisän kuorimia ja halkaisemia puita. Anna kiinnitti
sukset ja lumilapion ahkion reunalistaan. Nils Mattisilla oli tapana kiusoitella
häntä, kun hän kuljetteli mukanaan suksia.
”Kukaan ei enää hiihdä. Niin tehtiin ennen vanhaan, kun käytettiin
Ockelbon ja Aktivin kaltaisia kelkkoja. Ei voinut koskaan tietää, milloin ne
menisivät rikki.”
Isoisä oli opettanut Annaa pitämään suksia mukana. Varmuuden vuoksi.
Anna oli löytänyt vanhat pitkät puusukset puuvajasta. Ne oli tarkoitettu
umpihangessa hiihtämiseen.
Moottorikelkan valo tunkeutui pimeyteen. Anna tunsi tien eikä pelännyt
ajavansa harhaan matkalla tokan luo. Kylmä tuuli nipisteli poskia, mutta hän
ei halunnut käyttää maskia. Se teki tukahduttavan olon. Hän hidasti vauhtia ja

kietoi huivin suun ja poskien suojaksi. Tyhjä ahkio heilahti rinteessä ja pyrki
luisumaan reitiltä.
Anna näki aavistuksen päivän ensimmäisestä valosta saapuessaan matalalle
pitkälle tunturinlaelle, josta pääsisi sinne, missä päälauma laidunsi.
Alkuvuosien romanttiset ajatukset olivat karisseet. Turistimaiset
kuvitelmat vasanmerkinnästä, poroaidoista ja vapaasta elämästä tunturissa
olivat vaihtuneet ymmärrykseksi ankarasta työstä, yksinäisyydestä ja talven
pimeydestä. Nykyisin hän ei enää luottanut viranomaisten tahtoon perehtyä
poronhoitoon ja mitä se oikeasti oli. He tuntuivat vain vaalivan kiiltävää
maisemakorttikuvaa.
Poronhoitajien oli pakko teurastaa poroja, jotta luvut täsmäisivät Oslossa
laskeskeltuihin normeihin. He saivat tukia vasojen teurastamiseen, ja
markkinat kyllästettiin mauttomalla poronvasanlihalla. Kaikki tiesivät, että
porojen pitäisi saada kasvaa monta vuotta, jotta ainutlaatuinen laidunruokinta
antaisi lihalle oman erityisen makunsa. Se oli vain yksi monista
ymmärtämättömyydessä tehdyistä huonoista päätöksistä. Ei vaivauduttu
tutkimaan seurauksia ennen kuin lyötiin asioita lukkoon. Asiantuntijat eivät
viitsineet selvittää, kuinka oli ennen toimittu. Jos vasoja jouduttaisiin
teurastamaan lisää, Aslak Isakin lauma ei karttuisi riittävästi. Hän ei saisi
elinvoimaista porokantaa.
Anna kohtasi ylempänä porotokan luona Sammyn, oikealta nimeltään
Samuelin, joka oli yksi suvun nuorista serkuista. Hän tuurasi joululomallaan
Nils Mattisia. Yö oli ollut rauhallinen. Kuu oli loimottanut, ja oli ollut
kylmää, mutta eri laumat olivat kerääntyneet samalle laitumelle. Sammy oli
ajanut pari kierrosta tokan ympäri eikä uskonut, että laumasta harhautuneita
olisi kovin monta. He koettivat lyhyen päivänvalon aikana etsiä
samanvuotiset vasat, jotka Anna veisi mukanaan uuteen aitaukseen. Ottivat
kiinni neljä, mutta päästivät vapaaksi yhden, jolla tuntui olevan vielä voimia.
Muut kolme olivat niin laihoja, että kylkiluut paistoivat turkin läpi.
Sammy ja Anna sitoivat laihojen vasojen jalat, lastasivat eläimet ahkioon
ja peittivät ne pressulla.
Taivas hehkui jo punaisena etelässä, kun Anna oli palaamassa kotiin.
Lyhyt päivä oli ollut vilaus toivosta, muistutus siitä, että aurinko tulisi vielä
takaisin ja kevättalven pehmeä viistovalo olisi pian taas täällä.
Hän poikkesi kelkkareitiltä ja oikaisi joelle. Sitä pitkin pystyisi ajamaan
hänen talolleen asti. Pimeys lankesi, kun hän oli laskeutumassa laaksoon.
Kelkan valo erottui selvemmin. Huurteen peittämät pensaat iskeytyivät
keulaan, eikä hanki enää kantanut niin kuin ylhäällä tunturissa. Anna kääntyi
katsomaan ahkiossa makaavia vasoja. Häntä lähinnä oleva vilkuili säikkynä
ympärilleen kelkan takavalojen punaisessa hehkussa.
Anna käsitti liian myöhään tehneensä virheen, kun oli päättänyt oikaista
joen kautta. Siellä ei ollut jälkiä, ja hanki oli arvaamatonta. Reki liukui
sivuttain jyrkässä rinteessä, ja hänen oli pakko ennakoida kelkalla sen
liikkeitä. Hän erotti kaukana edessään asutuksen valot. Pari sumeaa
katulyhtyä katosivat kuitenkin näkyvistä, kun kelkan pito petti ja se liukui
jäisessä lumessa jokea kohti. Joen törmän ylle kurottunut lumikinos lohkesi ja
veti mukanaan viime viikkoina sataneen lumen. Uuden lumen alla oli kerros
kovempaa lunta. Anna ei pystynyt tekemään mitään lumivyöryssä, ja kelkka
ahkioineen syöksyi alas jyrkkää rinnettä. Hän näki, miten ahkio vasoineen
heilahti sivuttain, toinen uusista aisoista murtui ja ahkio lensi joenuomaan
kelkka perässään. Ei ollut mitään mahdollisuutta pysäyttää kelkkaa. Hän
heittäytyi kyydistä, ja kelkka ja ahkio katosivat hänen edellään pimeyteen.
Lumivyöry ei ollut kovin iso, ja lumi oli kuivaa. Anna liukui selällään alas,
ja hänen polvensa iskeytyi kelkkaan. Lumi vyöryi hänen perässään aaltona ja
lennätti hänet kelkan yli pää edellä rantapusikkoon. Hän puristui maata
vasten eikä pystynyt liikuttamaan käsiään. Hän potki jaloillaan, otti tukea
pajupensaista ja onnistui kierähtämään kyljelleen, selkä rinteen lumikerrosta
vasten. Hän sai toisen käsivartensa vapaaksi ja kaivoi sillä toisenkin esiin.
Sitten hän risti käsivarret kasvojensa suojaksi ja onnistui kierimään
lumivyöryn alta ja kinoksesta pois. Kaikki tämä tapahtui parissa sekunnissa.
Hän tunsi kipua polvessaan, jonka oli lyönyt kelkkaan. Ahkio vasoineen oli
keikahtanut sivuttain mutta ei ollut hautautunut lumen alle. Rikkinäinen aisa
sojotti kovaksi pakkautuneesta lumesta. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli
vasojen kunto.
Rauhallisesti, hän ajatteli. Täytyi pysyä rauhallisena. Ei saanut antaa
epätoivolle valtaa eikä tehdä mitään hätiköityä. Otsalamppu oli edelleen
karvalakissa kiinni, ja se toimi. Hän katsoi ahkiosta pudonnutta vasaa, joka
makasi osittain lumen alla. Sen pää nytkähteli ja silmät muljahtelivat pelosta.
Vasa yritti liikkua mutta oli jumissa sidottuine jalkoineen. Anna oli
pudottanut toisen hansikkaansa ja tiesi, että hänen pitäisi aloittaa siitä. Löytää
se. Jos hän ryhtyisi kaivamaan paljain käsin, hän jäädyttäisi itsensä eikä
pystyisi jatkamaan. Hän palasi otsalampun valossa takaisin jälkiään ja löysi
nahkahansikkaan pusikosta. Se oli täynnä lunta. Hän nykäisi vuoren ulos,
ravisteli lumen pois ja työnsi hanskan haalarin sisään ihoa vasten.
Hän kapusi ahkioon, potki lumilapion esiin ja onnistui kaivamaan
varovasti esiin yhden vasoista. Kaksi muuta olivat vankina pressulle
vyöryneen lumen alla. Hän lapioi lunta ahkion takaosasta ennen kuin pystyi
suoristamaan sen. Kelkka makasi kyljellään melkein kokonaan lumen
peitossa. Anna pakotti itsensä hengähtämään ennen kuin ryhtyi kaivamaan.
Jos hän huhkisi liikaa, hän kostuisi hiestä ja kylmettyisi. Hän kuivasi vasat ja
rauhoitteli niitä siinä oikein onnistumatta. Ne reuhtoivat ja nytkähtelivät, ja
niiden vauhkot silmät säikkyivät hänen jokaista liikettään.
Kesti lähes tunnin kaivaa kelkka esiin ja puhdistaa moottori lumesta. Sitten
hän kuivasi ihoaan vasten lämmittämällään hansikkaalla sähköjohdot, jotka
pystyi erottamaan moottoritilassa. Sytytysjohdot ja -tulpat. Hän ei oikeastaan
tiennyt, mitä hänen pitäisi tehdä, mutta koetti silti toimia järkevästi.
Starttimoottori ei inahtanutkaan. Mutta kun hän nykäisi käynnistysnarua
muutaman kerran, moottori käynnistyi säksättäen. Hän antoi sen hurista ensin
yhdellä sylinterillä saadakseen moottorin lämpiämään. Parin minuutin
tyhjäkäynnin jälkeen toinenkin sylinteri käynnistyi, ja moottori alkoi toimia
normaalisti. Hän nousi astinlaudalle ja onnistui ajamaan lumikinoksesta joen
jäälle.
Hän veti ahkion lumessa kahlaten joelle, korjasi poikki menneen aisan
auttavasti ja ajoi varovasti jäätä pitkin kotiin. Jussi ja Kristiansen olivat häntä
vastassa saunan mäellä. He olivat etsineet häntä tunnin. Kristiansen auttoi
kuljettamaan vasat aitaukseen ennen kuin Anna ryhtyi kertomaan, mitä oli
tapahtunut.
Kristiansen nouti toisen jäkäläsäkin ja kaatoi sen sisällön vasoille. Sigge
räksytti vasoille, sai kyytiä ja kömpi takaisin petilleen portaiden alle. Se oli
väsynyt juostuaan koko päivän Jussin perässä ladulla talon ympäri.
”Ihmettelen yhtä asiaa”, Kristiansen sanoi, kun Anna oli riisunut
tunturivaatteet ja he istuivat keittiössä syömässä lettuja lakkahillon kera.
”Mitä sinä ihmettelet?” Anna lisäsi Jussin hilloon kermavaahtoa.
”Miksi et soittanut? Sinulla oli kännykkä mukana, etkä ollut kauhean
kaukana. Vain kymmenen kilometrin päässä joella.”
Anna ei vastannut. Hän nousi lisäämään puita hellaan ja leikkasi Jussin
letun pienemmiksi palasiksi.
”En tullut ajatelleeksi. Se ei juolahtanut mieleeni, koska olen asennoitunut
selviytymään ilman apua. Täällä täytyy pystyä tekemään niin. Oppia
ajattelemaan selkeästi.”
Kristiansen ei sanonut mitään, katsoi vain häntä ja meni hellalle
kääntämään ohukaista. He keskustelisivat lisää, kun Jussi olisi illalla
nukahtanut.
”Lisää”, Jussi pyysi ja työnsi tyhjää lautastaan eteenpäin.
Auto kääntyi heidän pihaansa. Ajovalot pyyhkäisivät ikkunaa. Sigge alkoi
haukkua ja murista ikkunan alla. Kristiansen nousi seisomaan ja kurkisti
ikkunasta.
”Kuka sieltä tulee?” Anna kysyi ja paloitteli uuden letun Jussille.
”Vanha Opel. Ruotsalainen. Kaksi mustaihoista miestä. Tunnetko heidät?”
”En tietääkseni.”
Oveen koputettiin, ja Kristiansen meni avaamaan koiran haukkuessa
taustalla. Miehet katsoivat ympärilleen ennen kuin astuivat keittiöön.
”Anna Magnusson?”
”Täällä. Tulkaa peremmälle.”
Kristiansen nouti pallin. Kaksi kolmekymppistä mustaihoista miestä.
Somaliasta, tai ehkä Etiopiasta. He istuutuivat ja katsoivat toisiaan empivästi,
selvästi epävarmoina siitä, mitä sanoisivat.
”Onko teillä nälkä?”
Miehet pudistivat päätään.
”Josef sanoi, että meidän pitäisi ottaa yhteyttä sinuun”, nuorempi miehistä
sanoi hyvällä ruotsin kielellä.
”Mistä syystä?”
”Meillä on tietoja Turkkilaisesta. Hänestä, joka tapettiin ja paloiteltiin
poroaitauksen luona. Pelkäämme, että meitä aiotaan syyttää siitä.”

27
STORGATAN KIMALTELI joulukoristeissaan ja -valoissaan. Höyhenenkeveät

hiutaleet leijuivat ilmassa eivätkä osanneet päättää, minne laskeutuisivat.
Jääkylmä tuuli puhalsi sataman suunnasta mustalta jäättömältä mereltä. Kun
Finnsnesin lautta oli saapunut satamaan, matkustajat tulvivat keskustaan
jouluostoksille. Tromssan asutus pysytteli tiiviisti merelle viettävässä
rinteessä. Monet vanhat valkoiset puutalot oli säilytetty kaupungin
keskustassa. Linja-autojen äänet sekoittuivat vaimeaan surinaan kauppojen
ovien liukuessa auki ja kiinni. Lyhyet katkelmat joululauluista karkasivat
ulos parissa sekunnissa ja hukkuivat ohikulkijoiden naurun ja puheen sekaan.
Aslak Isak karkotti äänet pois, sulki vastaanottimen. Pehmeä valo ja ohi
lepattavat kuvat kuin kaleidoskooppi alati vaihtuvine kulmineen eivät
vaikuttaneet häneen. Mutta äänet huolestuttivat häntä. Marit ja Sindre olivat
hakeneet hänet hoitokodista ja vieneet hänet joulukadulle saaren toiselle
puolelle. Hän tunsi olonsa kiusaantuneeksi. Tuntui, että ihmiset tuijottivat
häntä, näkivät että hän oli Åsgårdista. Oli hoidossa siellä. Vasta
jaloittelemassa oikeassa elämässä. Samalla hän tiesi varsin hyvin, mitä
häneltä odotettiin: tuli käyttäytyä normaalisti. Ei saisi antaa ahdistuksen
nousta pintaan vaan hänen oli työnnettävä pois tunteet, jotka yllyttivät häntä
pakenemaan tätä kaikkea. Hän oli nähnyt sen Sindren katseessa.
Epävarmuuden, millainen hän olisi. Olisiko hän se isä, jonka Sindre tunsi, vai
se, johon ei saanut yhteyttä? Hän tiesi, että hänen täytyisi heittäytyä virran
mukaan, olla luonnollinen, leikkiä mukana. Kaikki halusivat niin kovasti, että
hän suoriutuisi tästä.
Kun Nils Mattis oli tuonut hänet Tromssaan, hän oli ajatellut, miltä tuntuisi
syöksyä tunturilta alas Nordkjosbotniin. Ehkä hän pystyisi hyppäämään
jyrkänteen tasanteelta. Hän voisi pyytää Nils Mattisia pysähtymään ja loikata
suoraan pimeyteen. Mutta he olivat ajaneet mutkaista tietä sanomatta
sanaakaan. Hän oli tuntenut odotusten kasvavan kaiken aikaa, kunnes he
olivat saapuneet Storfjordenin mustan veden luo. Vastuu painoi hänen

hartioitaan, pystyisikö perhe jatkamaan siidan pyörittämistä.
Sindre nukahti rattaisiin, ja he menivät kahvilaan, jossa saattoivat jättää
pojan ulos ja vahtia tätä ikkunasta. Siellä tuoksui vanhalta paistorasvalta, ja
”Home for Christmasin” sävelet kartuttivat Maria Menan pankkitiliä.
Tarjoilija sytytti kynttilän heidän pöytäänsä.
”Eikö Anna ole kysellyt, milloin pääsen takaisin?” Aslak Isak kysyi
riisuessaan untuvatakkinsa.
”Viis Annasta. Tärkeintä on, että sinä tulet kuntoon. Että tunnet jaksavasi
palata.”
”Mitä Nils Mattis sanoo?”
”Hän matkusti joulunpyhiksi Murmanskiin. Sinun ei tarvitse huolehtia
siitä. Me pärjäämme kyllä.”
Marit nojautui kohti ikkunaa ja katsoi Sindreä, joka nukkui turvassa
rattaissaan. Hiutaleet laskeutuivat taljalle.
”Entä talo? Mitä teemme sen kanssa?”
”Sanoin Annalle, ettemme selviydy siitä niin kauan kuin olet sairaana.
Kävimme siellä ja peitimme laudat pressulla.”
”Minä en ole sairas. Se paikka on hullujenhuone. Tiedät kyllä, että sinne
viedään seonneet. Sinun ei tarvitse teeskennellä minulle. Se on säilytyspaikka
saamelaisille, jotka ovat pudonneet päälleen. Olen sukua ainakin puolelle
heistä.”
”Lopeta. Tiedät, ettei se ole totta. Kaikki kääntyy parhain päin. Kun palaat
takaisin, päätämme, mitä teemme. Löydät ehkä uuden työpaikan. Anna on
laskenut, kuinka paljon poroja valtio vaatii teurastamaan. Meille jäisi niin
vähän eläimiä, ettei niiden varassa oikein pystyisi elämään.”
”Helvetin poliitikot eivät yhtään ymmärrä, mistä on kyse.”
Marit laski kätensä hänen käsivarrelleen rauhoitellen häntä. Katsoi
ympärilleen kuin johdatellen huomion pois Aslakin purkauksesta.
”Sinun ei tarvitse välittää heistä, Marit. He ovat jo tajunneet, että olen
hullu. Kaikki huomaavat sen heti ja miettivät, miksi kestät minua. Säälivät
sinua, kun olet vetänyt tyhjän lipun arpajaisissa. Harmin paikka, kun tuo
mukava tyttö päätyi valitsemaan sekopään.”
”Lopeta jo!”
Anna katsoi nukkuvaa lasta. Iäkäs mies nousi pöydästä peremmältä salissa
ja tuli Aslak Isakin luo. Laski kätensä hänen olkapäälleen.
”Voinko auttaa sinua?”
”Painu helvettiin.”
”Et tunne minua, mutta minä tiedän, kuka sinä olet. Tunnen perheesi ja
tiedän, että olit Afganistanissa.”
Aslak Isak ravisteli käden olkapäältään, tuijotti pöytää ja hengitti
rauhallisemmin.
”Olen pahoillani.”
”Älä suotta. Jos sinua auttaa käskeä ihmisiä painumaan helvettiin, sinun
täytyy tehdä niin. On vain yksi asia, jota sinun täytyy ajatella. Tuo ulkona
nukkuva lapsi tarvitsee sinua tulevina vuosina.”
”Me emme kaipaa sääliä.”
”Ymmärrän sen. Mutta jokainen meistä tarvitsee aina välillä ystävällisen
sanan.”
He olivat unohtaneet, minne Marit oli pysäköinyt auton, ja etsivät sitä

kymmenen minuuttia ennen kuin löysivät sen Busstorgetilta lumen alta.
Sindre heräsi ja katsoi hämmästyneenä joulupukkia, joka ahtautui pieneen
Fiatiin. Joulukuusi tuikki linja-autoaseman takana. Lokit vilkkuivat lyhyen
hetken liitäessään katulyhtyjen valoissa. Kauppakeskuksesta kantautui
musiikkiserpentiini, josta saattoi erottaa ainakin kolme eri amerikkalaista
joululaulua.
Jää kantoi. Hän ei ollut koskaan kokenut sellaista, ettei se olisi kantanut
jouluna. Talvitie oli tietysti huonosti aurattu, mutta sitä voisi silti ajaa
hautausmaan niemeen. Hän muisti jonkun kertoneen talvesta, jolloin
vedenpinta oli laskenut ja Vittankijoen jää oli särkynyt. Ehkä isä oli kertonut
siitä. He olivat ajaneet hevosella tukkilastia yli suvannon, jossa Vittankijoki
yhdistyy Tornionjokeen. Se saattoi tietysti olla valettakin. Isän kaikkiin
juttuihin ei voinut luottaa.
Josef Masi ajoi sillalta jäätielle. Hän pysähtyi siihen kohtaan hautausmaan
reunaa, jossa aura oli kääntynyt. Monet haudoista olivat lumen alla. Puuristit
ja korkeammat kivet työntyivät esiin lumikuoren alta. Joku oli kulkenut
edestakaisin hautaa etsien.
Huolettomat ketunjäljet kiemurtelivat hautausmaan poikki ja katosivat
matalaan männikköön.
Josef tiesi, missä sukuhauta sijaitsi. Hän talloi lunta ja kaapi sitä pois
saappailla. Pysähtyi ja katsoi ympärilleen. Viimeisin myrsky oli levitellyt
ruskeaa männynkaarnaa lumelle. Hangella lojui katkenneita risuja ja käpyjä.
Siskon hauta oli tuorein, se oli kaivettu vuosi sitten. Josef oli jutellut kunnan
kanssa. Hänellekin oli paikka.
Lääkärin tuomio oli armoton. Pelivaraa ei ollut.

”Kyllä sinä leukailla osaat, mutta tästä et puheilla selviä”, lääkäri sanoi ja
otti lehden käteensä välttyäkseen katsomasta häntä silmiin.
”Kuinka kauan?”
”Mitä tarkoitat?”
”Kuinka kauan minulla on aikaa?” Josef kysyi ja hilasi tuolia eteenpäin,
jotta lääkäri katsoisi häneen.
”Sen tietää yksin Jumala. Millainen on suhteesi häneen? Ounastelen, että
olet sanonut tuttavuutenne irti.”
Lääkäri keräsi mappinsa ja ripusti ne vanhaan peltikaappiin.
”Päinvastoin. Käymme jatkuvaa keskustelua. Luotan siihen, että hän
loputtomassa armossaan pitää huolta minusta, vaikka rikon kaikkia hänen
käskyjään ja kehotuksiaan vastaan. Kuinka kauan?”
”Parhaassa tapauksessa näet vielä pääsiäisen, lumen sulamisen ja kevään
ensimmäiset kukkaset.”
”Kolme kuukautta, ehkä neljä?”
”Jotain sinne päin. Mutta kuten sanoin…”
”Ilmoitan hänelle, että minun täytyy nähdä jäiden lähtö joesta.”
”Luulen, ettei vaatiminen auta. On vain otettava vastaan se, minkä hän
armossaan suo.”
Neljä kuukautta. Lumi olisi silloin sulanut hautausmaan mäntykankaalta.
Jää murtuisi joella, ja laulujoutsenet kokoontuisivat etelän tyynelle järvelle
ennen muuttoaan pohjoiseen. Josef pystyi sulattamaan tiedon sairaudestaan
pienellä annoksella lestadiolaisuutta. Se oli seurannut häntä koko hänen
ikänsä, toi imelään ruotsin kieleen ripauksen suolaa, jota se tarvitsi
kyetäkseen ilmaisemaan tunteita ja elämänkokemusta. Määrätty aika oli
määrätty aika. Sen voisi ja se täytyisi käyttää siihen, mikä oli annettu. Mitä
hän olikaan sanonut Grundströmille: ”Lähetä leipäsi vetten yli…”
Pariovet olivat auki. Tavaraa oltiin siirtämässä sisään trukilla, joka oli liian
iso mahtuakseen verstaan ovista. Josef pysäköi Gösta Perssonin Mercedeksen
viereen.
”Onko Gösta täällä tänään?”
Toimiston nainen kohotti katseensa tietokoneelta ja osoitti käytävään.
Gösta istui pramealla nahkatuolilla ja puhui puhelimeen. Hän viittoi Josefia
istumaan vierailijoille tarkoitettuun tuoliin. Toimistohuone oli tilava ja varsin
ylellisesti sisustettu. Mutta tummapuisessa kirjahyllyssä ja lattialla lojui
hydrauliletkuja, liittimiä ja kaivoskoneiden varaosia. Kun Gösta lopetti
puhelun, hän poimi pari koneenosaa sotkuiselta pöydältä ja laski ne lattialle.
”Josef. Mitä sinun vanhan miehen elämääsi kuuluu? Oletko repinyt iloa irti
eläkeajasta?”
”Puoskari antoi minulle korkeintaan neljä kuukautta elinaikaa.”
”Mitä hittoa? Näytät terveeltä kuin keltuainen raa’assa pihvissä. Syöpääkö
se on?”
”Paskat siitä. Kävin teidän talollanne kylillä. Olit työasioilla, joten tapasin
vain Inga Marjan.”
”Hän kertoikin siitä. Oliko sinulla asiaa?”
”Pojat ovat teurastaneet poroja saamekylän tokasta. He pahoinpitelivät ja
uhkailivat Bernt Bahktia, kun tämä yritti pysäyttää heidät. He pelottelivat
myös sitä juristia. Anna Magnussonia. Tiedät kyllä, kuka hän on.
Koutokeinosta.”
”Mistä päättelet, että he ovat meidän kylältämme?”
”Kävin tarkastamassa paikan, kun he olivat polttaneet saamekylän mökin.”
”Minkä minä sille mahdan, mitä he touhuavat?”
”Helvetti soikoon, Gösta. Olemme tunteneet kouluajoista asti ja kun olit
vielä pienyrittäjä ja kauppasit romua ja vanhoja kaivostrukkeja. Olen
katsonut sormieni läpi, miten veit saamekylästä teurastettuja poroja. Tiesin
tasan tarkkaan, että sinä niitä teurastit salaa ja lahjoitit lihaa
julkkiskavereillesi Luulajassa ja Tukholmassa. Veit johtajatuttavasi
hirvimetsälle saamekylän maille, vaikka metsästysaika oli jo ohi. Harrastitte
kunnon villin lännen meininkiä. Leikitte villiä pohjolaa. Tiesitte, ettei poliisi
tutkisi mitään, koska poliisipäällikkö oli mukana päättäjäispäivällisellä.”
”Jos muistan oikein, taisit olla sinäkin?”
”Tässä on nyt kyse muusta. Pojat teurastavat arvokkaita tuotantoeläimiä.
Vaatimia, jotka poikisivat keväällä. He uhkailevat ja pahoinpitelevät ihmisiä,
jotka suojelevat omaisuuttaan. Se on gangsterien touhua.”
Gösta nousi ja huusi ovelta käytävään.
”Madde, voitko keittää kahvia?”
”Keitä itse helvetin kahvisi!” ääni käytävän varrelta huusi.
Gösta veti esiin pallin ja siirsi siltä pinon esitteitä. Istuutui vastapäätä
Josefia.
”Huomaatko, millaista minulla on?”
Toimiston nainen kurkisti ovesta.
”Vitsi, vitsi. Otatteko sokeria ja kermaa? Hän”, nainen sanoi nyökäten
Göstaan päin, ”haluaa kermaa. Tavalliset ihmiset juovat kahvinsa maidon
kanssa.”
”Sillä tavalla me joimme kahvimme lapsina, Josef ja minä. Olimme
kalpeita tuberkuloosin uhkaamia kakaroita keskellä metsää. Kädet ja jalat
kevättalvella kuin keitettyä makaronia. Olimme rasvaisen kerman tarpeessa.”
”Siitä sinulla ei tunnu enää olevan puutetta”, Madde sanoi ja väläytti
Josefille vinon hymyn.
”Tapa jäi päälle. Sitä tottuu tiettyihin asioihin. Kuten siihen, ettei pidä olla
liian nokkava sille, joka maksaa palkkasi.”
Madde katosi nauraen käytävään. Jos äskeinen oli uhkaus, se ei vaikuttanut
kovin vakavalta.
”Voin puhua heidän kanssaan, mutta en tiedä, onko siitä apua. Aikooko se
uusi poliisi tutkia porovarkauksia?”
”Tiedät hyvin, että syyttäjä Sundkvist keskeyttää yleensä sellaiset
tutkinnat. Niitä on liian vaikea todistaa. Mutta se likka, josta puhuin, Anna
Magnusson, on entinen syyttäjä ja voi vaatia syyteharkintaa.”
”Eikö tutkinta ole jo lopetettu?”
”Hän voi vaatia uutta tutkintaa ja ravistella Sundkvistin alas puusta.
Pakottaa tämän nostamaan syytteen.”
”Kuka tutkinnan sitten tekee, jos poliisilla ei ole aikaa eikä
mahdollisuuksia?”
Madde ilmestyi huoneeseen tarjottimen kanssa. Hän raivasi tilaa
kirjoituspöydän nurkkaan ja kaatoi kahvia tyylikkäisiin kuppeihin. Hän irvisti
kaataessaan kermaa Göstan kuppiin ja katosi sitten käytävään. Gösta ojensi
Josefille toisen kupin.
”Minä”, Josef sanoi ja maistoi kahvia varovasti sirosta kupista. ”Minä teen
tutkinnan, eivätkä he tällä kerralla selviä syytteistä. Sinun pojallasi on lisäksi
se kaivoksen työtapaturma kontollaan. Romahtanut teline.”
”Älä nyt viitsi, Josef. Meillähän on tapana sopia asioista. Tiedät yhtä hyvin
kuin minä, että suuret kaupat ovat tulossa. Helvetin iso virolainen firma on
tehnyt tarjouksen koko meidän yhtiöstämme. Jos ilmenee jotain paskaa
rikosilmoitusten tai muun muodossa, se voi käydä kalliiksi.”
”Olisitte miettineet sitä aikaisemmin.”
Gösta joi kahvinsa, nousi ylös ja täytti kupin uudelleen. Hän piti
kermakannua varovasti kookkaissa käsissään ja katsoi Josefia tutkivasti.
”Oletko varma tästä? Haudotko kostoa? Vanhoista kalaveloista?”
Josef nousi myös ja laski kuppinsa tarjottimelle. He katsoivat toisiaan, ja
Josef poistui huoneesta. Gösta huusi hänen peräänsä.
”Hei Josef, olen pahoillani siitä lääkärijutusta. Neljä kuukautta. Eihän se
ole yhtään mitään.”

28
PUHELU TULI JOULUPÄIVÄNÄ. Kello oli yli kuusi illalla, ja Melker oli lähdössä
hakemaan appivanhempiaan perinteiselle joulupäivälliselle Storumanin
taloon. Kiirunan poliisi oli hälytetty Lompolon asuinalueelle. Ovi oli
retkottanut auki. Talonmies oli kurkistanut sisään ja löytänyt kuolleen miehen
olohuoneen lattialta. Hän oli soittanut poliisille heti ja kertonut, että poliisi
nimeltä Melker Grundström oli tutkinut samaista asuntoa pari viikkoa
aiemmin. Lattialla makaavaa miestä oli ammuttu takaapäin päähän
suurikaliiberisella aseella, luultavasti pulttipistoolilla.
Kun Melker poikkesi Arvidsjaurissa ostamassa makkaraa, rikosteknisen
ryhmän Gustaf Andersson soitti hänelle. Andersson oli jo Lompolossa ja
aloittanut teknisen tutkinnan. Hän arveli, että he olivat jo tunnistaneet
kuolleen. Miehellä oli sekä passi että ajokortti.
”Hän on Ahmed Hassan Gharib.”
”Jos hän on Gharib, kuka sitten on se, joka paloiteltiin suojakoppiin?”
”Ei mitään hajua. Otamme kaikki mahdolliset näytteet. Veren, dna:n,
sormenjäljet. Katsotaan, saammeko vastauksia niistä. Ehkä tämä Gharib
löytyy jostakin rekisteristä.”
”Ehdin Kiirunaan vasta joskus ennen keskiyötä. Haluaisin nähdä
murhapaikan asunnolla.”
”Ei mitään kiirettä. Hän ei katoa mihinkään.”
Kun Melker pääsi perille, oli keskiyö ja hyytävän kylmä, mutta ulko-oven
eteen oli silti kerääntynyt ihmisjoukko. Ylhäällä asunnossa paloivat
voimakkaat lamput. Willy Lahtinen istui rappusilla.
”Ovi oli auki, joten vilkaisin sisään. Näin hänen kenkänsä eteisestä. En
koskenut mihinkään vaan soitin heti hätäkeskukseen.”
”Oletko ollut täällä siitä asti?”
”He käskivät minun odottaa siltä varalta, että haluaisit kysellä, miten löysin
hänet.”
”Oletko havainnut mitään tavallisuudesta poikkeavaa tai ketään
tuntematonta liikuskelemassa täällä viime aikoina?”
Willy pudisti päätään.
”Hemmetti, mikä joulu. Voinko lähteä kotiin?”
”Totta kai. Mutta ilmoittele, jos mieleesi tulee jotakin.”
Melker antoi Willylle taas korttinsa ja meni asuntoon. Ambulanssimiehet
istuivat keittiönpöydän ääressä.
”Sanoivat, että haluat nähdä vainajan ennen kuin siirrämme hänet.
Andersson ja valokuvaaja häipyivät jo. He ovat hotellissa, jos haluat kysyä
heiltä jotakin.”
Kaksi rikospaikkatutkijaa etsi asunnosta sormenjälkiä ja muuta merkille
pantavaa. Gharib makasi laminaattilattialla mahallaan. Hän oli ollut
luultavasti menossa olohuoneeseen, ehkä lasikaapille tai ikkunaan, josta oli
näköala lämpövoimalaan. Joku oli tullut takaapäin ja ampunut häntä päähän.
Hänellä oli puku ja paksu päällystakki, eikä hän ollut riisunut muita vaatteita
kuin päähineensä, joka oli eteisen hattuhyllyllä. Oli mahdotonta sanoa,
muistuttiko tämä Ahmed Hassan sitä ensimmäistä. Ruumiinrakenne saattoi
olla samanlainen, mutta sormenjäljet ja dna kertoisivat, oliko miesten välillä
jotain yhteyttä. Melker antoi ambulanssimiehille luvan siirtää vainajan
paareille.
Andersson istui hotellin aulassa drinkki kädessään. Hän oli humalassa eikä
peitellyt sitä.
”Hyvää joulua, Melkersson! Sinulla on merkillinen kyky myllätä asioita.
Sama turkkilainen murhattuna jo toistamiseen. Edellisellä kerralla palasina ja
nyt kokonaisena.”
”Kuinka varma olet hänen henkilöllisyydestään? Onko hän oikeasti Ahmed
Hassan Gharib?”
”Kaikki, mitä olemme saaneet selville, viittaa siihen. Viemme ruumiin
huomenna Luulajaan. Oikeuslääkärimme saa avata hänet.”
”Entä ase? Onko teillä mitään tietoa, millä häntä ammuttiin?”
”Epäilemättä jonkinlaisella pulttipistoolilla, ehkä teurastuspistoolilla. Joku
on tullut takaa ja painanut sen hänen päätään vasten.”
Andersson joi lasinsa tyhjäksi ja kampesi noustakseen upottavasta
nojatuolista mutta ei jaksanut vaan lysähti takaisin ojentaen lasinsa
Melkerille.
”Vodkatonic. Baari suljetaan varttitunnin kuluttua.”
Baarimikko oli jo sulkenut paikat mutta suostui ystävällisesti vielä
sekoittamaan drinkin. Melker pyysi häntä laittamaan sen Anderssonin
huoneen piikkiin.
Kun Melker lähti hotellista, Andersson jäi nojatuoliin kalistelemaan
jääpaloja. He olivat sopineet käyvänsä aineiston läpi tapaninpäivänä ennen
puoltapäivää. Jossakin vaiheessa he saisivat myös teknisen tutkinnan
tulokset. Melker raapisi kokoon joukon poliiseja koputtelemaan asuntojen
oviin.
Hän jätti auton poliisitalon talliin ja käveli kotiin aution kaupungin halki.
Monissa ikkunoissa paloi yhä valo, mutta hän ei nähnyt ristin sielua. Jonkun
täytyi kuitenkin olla valveilla, sillä Luossajärven ylle singahti raketti, joka
levitti värikkäitä valopalloja mustalle taivaalle. Hän ei kavunnut asunnolleen
vaan avasi autotallin oven ja kävi Volvoon istumaan. Moottori nökötti
edelleen pallilla, vaihdelaatikko oli penkillä osiksi purettuna.
Hän oli ehtinyt olla kotona tuskin kolmea päivää, oli saapunut sinne
torstain vastaisena yönä. Birgitta oli ollut väsynyt, töiden ja
jouluvalmistelujen uuvuttama ja marissut Melkerin vetäytyneisyydestä.
Aamulla Melker oli lähtenyt Pernillan ja Annelin kanssa kuusenhakuun,
kuten he olivat tehneet joka joulu niin kauan kuin hän jaksoi muistaa. Heillä
oli ollut mukanaan lämmintä kaakaota ja pullia, ja metsä oli näyttänyt
ylikoristellulta joulukortilta. Tytöt olivat tulleet metsään vastahakoisesti,
katselleet happamasti kuusen hakkaamista, valittaneet kovaan ääneen, että
heidän jalkojaan paleli. Heille oli karttunut ikää, ja nyt heillä oli muita
kiinnostuksen kohteita, mutta se oli myös vastalause sille, että Melker oli
jättänyt perheensä. Se juonsi juurensa tietysti Birgitan valituksista: miten hän
aina luisti vastuusta eikä koskaan huolehtinut kodin jokapäiväisistä
velvollisuuksista.
Hän pitkitti kuusenhakkuuta, antoi tyttöjen lähteä kotiin lämmittelemään ja
teki kierroksen metsässä. Pitäisikö hänen jättää työnsä Kiirunassa ja anoa
takaisin vanhaan virkaansa?
Mutta hän ei voisi jättää tutkintaa kesken ennen kuin he olisivat ratkaisseet
Ahmed Hassanin paloittelumurhan. Hän oli kokenut olevansa matkalla
jonnekin näiden muutamien kuukausien aikana pohjoisessa. Ei vain työssään
vaan muutenkin. Voiko yli nelikymppisenä vielä kehittyä? Oliko hänen
siihenastinen elämänsä ollut vain ikuista muiden ihmisten vaatimusten
täyttämistä?
Ehkä se oli naurettavaa, mutta veljen vanha homeinen auto oli sysännyt
hänet ajattelemaan, että hänen täytyisi tehdä jotakin itselleen. Tuntea
kehittyvänsä omilla ehdoillaan. Hän poti tietysti huonoa omaatuntoa, kun ei
enää täyttänyt muiden odotuksia eikä kohdistanut heihin kaikkea huomiotaan.
Ehkä hän oli uskaltanut päästää Ronnyn kuoleman tietoisuuteensa nyt, kun
hänellä oli aikaa itselleen. Se oli ollut vuosikymmeniä hautautuneena
ahdistuksen ja torjunnan alle. Mutta hakkuualueella käynnin jälkeen hän oli
uskaltanut pohtia omaa syyllisyyttään veljensä kuolemaan ja alkanut
hiljalleen käsitellä tapahtunutta. Yksi merkki siitä oli se, että hän oli saanut
voimia ryhtyä kunnostamaan vanhaa autoa. Se ei ollut vain pelkkä auto vaan
elämänprojekti. Hän nauroi omille ajatuksilleen. Mutta niissä piili totuuden
siemen.
Hänen pitäisi miettiä Gharibin murhaa ja järjestää valvonta
rautatieasemalle ja lentokentälle aamun ensimmäisille lähdöille. Olisi liian
myöhäistä järjestää valvontaa teille, eikä hänellä ollut siihen riittävästi
henkilökuntaa.
Hän soitti päivystykseen ja sopi valvonnasta Bodenin ja Narvikin
rautatieasemille aamun ensimmäisille junavuoroille. Hän herätti päivystäjän
ja pyysi tätä valvomaan Tukholman-lennoille lähteviä. Tokkurainen
päivystäjä lupasi varmistaa, että valvontakamera olisi valmiustilassa.
Suojakopin löytöpaikan ainoa tekninen johtolanka oli kahvasta talteen
otettu jälki. Hänen pitäisi selvittää, oliko se norjalainen vielä Murmanskissa.
Eikö miehellä ollutkin siellä nainen?
Kokoushuoneessa vallitsi vaisu tunnelma tapaninpäivän aamuna, kun kaikki

kynnelle kykenevät kerääntyivät sinne. Bergelius vaikutti väsyneeltä, mutta
hänellä oli ilmeisesti räätälin valmistama puku yllään ja silkkisolmio, joka oli
luultavasti joululahja. Teknisen osaston Andersson näytti siltä kuin olisi
viettänyt yönsä samassa nojatuolissa, johon Melker oli hänet jättänyt yöllä
puoli kahden jälkeen.
Valokuvaaja esitteli kuvia murhapaikalta. Videolta näkyi, miten mies, joka
oli ehkä Ahmed Hassan Gharib, makasi asunnon lattialla. Pyhäpäivän vuoksi
sormenjäljistä tai dna:sta ei saataisi tietoja ennen seuraavaa viikkoa. Mikään
maahanmuuttoviraston tiedoista ei sulkenut pois sitä mahdollisuutta, etteikö
Lompolon asunnon lattialta löydetty olisi voinut olla oikea Ahmed Hassan
Gharib. Mutta kasvoja ei pystyttäisi rekonstruoimaan niin, että niitä voisi
verrata passin tai maahanmuuttoviraston kuviin.
Melkerillä ei ollut aavistustakaan, mihin hänen pitäisi kiinnittää huomiota
lentokentän valvontakameran nauhalla. Hän ei havainnut mitään
tavallisuudesta poikkeavaa. Liikkeellä oli lähinnä perheitä, jotka olivat
vierailleet sukulaisissa. Muutama tavanomainen reppureissaaja, joka oli
viettänyt jouluaaton lumiluolassa siinä toivossa, että näkisi revontulia.
Kukaan matkustajista ei vaikuttanut siltä, että oli juuri murhannut miehen
Lompolossa. Sama juttu rautatieasemalla. Suurin piirtein sama sekoitus
matkustajia, eikä kukaan näyttänyt epäilyttävältä.
Melker vietti tapaninpäivän tutkien molempien murhien aineistoa mutta ei
tullut hullua hurskaammaksi. Asuinalueella ovia kolkutelleet poliisit olivat
jättäneet raporttinsa iltapäivällä. He eivät olleet huomanneet mitään
poikkeavaa, eikä kukaan naapureista ollut nähnyt tai kuullut mitään, mikä
voisi liittyä murhaan. Kaikki eivät olleet tietenkään avanneet oveaan. He
olivat varmaan matkustaneet jouluksi pois. Vasta myöhään illalla avautui
rako, joka voisi johtaa johonkin.
Hän kokeili poliisin epävirallista rekisteriä. Yksi entinen kollega oli
antanut hänelle tunnukset, kun hän oli työskennellyt pari vuotta sitten yhden
tutkinnan parissa. Tietosuojavaltuutettu saisi varmasti sydänkohtauksen
nimenomaisesta rekisteristä, jos hän tietäisi asiasta. Melker kokeili erilaisia
variaatioita kuolleen miehen nimestä. Niin monimutkainen nimi saattoi
helposti tulla väärin kuulluksi ja kirjoitetuksi, kun siitä tehtiin transkriptioita.
Örebron maahanmuuttajaryhmien kahnausten tutkinnassa kohteena oli
ollut henkilö, jolla oli samankaltainen nimi. Mies oli pahoinpidelty. Tutkinta
ei ollut johtanut mihinkään. Kukaan ei ollut saanut tuomiota.
Ei löytynyt merkintöjä, oliko Örebron poliisilla tapauksesta arkistoitua
materiaalia. Melker ei pääsisi tämän edemmäs, kun kaikki paikat olivat kiinni
joulunpyhien aikaan.
Pyörän lukkoa oli sabotoitu. Avaimenreikään oli tungettu jotakin, mikä

vaikutti purukumilta ja katkenneelta tulitikulta. Hän kaivoi sitä kynsiviilalla
mutta onnistui vain työntämään tukkeen syvemmälle. Turhaa hommaa.
Hänen täytyisi leikata vaijerilukko pihdeillä ja ostaa uusi. Ehkä hän voisi
lainata voimapihtejä töistä.
Hän kiirehti bussipysäkille lohduttoman taukoamattomassa tihkusateessa.
Hän saapuisi myöhässä aamukokoukseen, mutta eipä kukaan häntä kaipaisi.
Päivystävä poliisi, luultavasti Bogeklev, saisi tilaisuuden veistää jotain
vitsikästä siitä, ettei hän ollut paikalla. Muut nauraisivat alentuvasti ja
ymmärtävästi, katsoisivat toisiaan vahvistaakseen yhtenäisyyttään.
Tilanne oli selkiytynyt kuluneena syksynä. Kun hän oli aloittanut työt
keväällä, melkein koko osasto oli ollut häntä vastaan. Ei räikeästi, mutta hän
oli vain huomannut, että asia oli niin. Viran täytössä ohitetuksi tulleet olivat
tietysti vihaisia, että paikan oli saanut tukholmalainen ja lisäksi vielä
naispuolinen hakija. Aluksi hän oli kuvitellut, että se oli vain luonnollista
nokkimisjärjestystä, joka pyrki sulkemaan pois joukostaan ulkopuolelta
tulleen.
Mutta kun jäätävä asenne oli jatkunut puoli vuotta, hän oli käsittänyt, että
se oli jotakin muuta. Kyse oli itse järjestelmästä ja niistä, jotka istuivat
osaston johtavilla palleilla. Hän ei tiennyt, missä määrin he puolestaan olivat
riippuvaisia ylemmistä pomoista. Riitti joka tapauksessa, että ihmiset hänen
yläpuolellaan olivat rakentaneet organisaation, joka perustui lojaaliuteen
valtaapitäviä kohtaan. Hän oli monet kerrat miettinyt, oliko hän tehnyt
järkevästi satsatessaan tähän virkaan. Uratikkailla ei ollut monta pienaa,
mutta hän tiesi, ettei olisi päässyt koskaan etenemään Solnassa. Hän oli
arvellut kohtaavansa vastustusta Örebrossa mutta ei ollut käsittänyt, että se
ilmenisi suoranaisena kiusaamisena.
Se oli tietysti typerää, mutta hän tiedosti olevansa keskivertoa fiksumpi
nainen ja valmistunut poliisikoulusta huippuarvosanoin. Hän oli oikeasti
uskonut hyötyvänsä siitä, että olisi parempi kuin kollegat. Todellisuus oli
kuitenkin osoittautunut aivan toiseksi. Jos halusi pärjätä, täytyi olla valmis
ottamaan vastaan kolhuja. Sitä paitsi hänen pahuksen pyöränlukkonsa oli
sabotoitu. Siitä hän voisi tuskin syyttää kollegojaan. Vaikka mistä sen saattoi
koskaan tietää? He olivat monessa suhteessa yhtä kypsiä kuin hänen
asuinalueensa nuoriso.
Hän tähysti ulos bussin likaisista ikkunoista. Seutu näytti kuluneelta ja
nuhjuiselta. Pari kirkkaanväristä parveketta kertoi pyrkimyksestä korottaa
vuokratasoa keinotekoisella pikaremontilla. Lintumiehen ovi lähikaupan
takana oli teljetty rautasalvalla, ja ikkunassa oli laudat. Lintumies oli yksi
ensimmäisistä ihmisistä, jonka hän oli tavannut muutettuaan tänne. Hän ei
ollut saanut koskaan tietää miehen oikeaa nimeä. Hän oli saapunut
paikkakunnalle viikkoa ennen töiden alkua, muuttanut asuntoonsa ja
pyöräillyt ympäri kaupunkia ja sen ympäristöä oppiakseen suunnistamaan
siellä. Hän oli opetellut kaupunginosien nimet. Päntännyt katujen nimiä. Hän
oli päättänyt olla hyvin valmistautunut uuteen työhönsä.
Yhdellä retkistään hän oli löytänyt kuolleen varpuspöllön pyörätieltä. Hän
oli varmistanut kirjaston lintukirjasta, että se todellakin oli varpuspöllö.
Kirjastossa käyntikin oli kuulunut hänen valmistautumiseensa uuteen
työhönsä suhteellisen uuden poliisitalon rikososaston ylikonstaapelina. Kun
hän oli varmistunut, että lintu oli todellakin varpuspöllö, hän oli hakeutunut
Lintumiehen luo. Yksi keskustassa skeittaavista nuorista oli kertonut, missä
tämä asui.
Lintumies oli istunut pimeässä suurennusvalaisimen kanssa ja täyttänyt
lintuja. Paikassa haisi voimakkaasti liuottimelta. Kun Elin otti varpuspöllön
muovikassista, mies käänteli ja väänteli sitä ja työnsi sen sitten takaisin
pussiin. Hän kirjoitti Elinin nimen ja puhelinnumeron kestotussilla pussin
päälle ja osoitti pakastinta huoneen nurkassa. Se oli täynnä eri nimillä
varustettuja muovipusseja.
”Palaa joskus kuukauden kuluttua”, mies sanoi, kun Elin kysyi, kuinka
kauan linnun täyttäminen kestäisi.
Kun Elin pyöräili seuraavan kerran paikan ohi, se oli suljettu. Ovi oli
teipattu poliisinauhalla. Sinne oli ilmeisesti tehty ratsia, koska Lintumiehen
pakastimessa oli ollut suojeltuja lajeja. Elin ei ollut tullut ajatelleeksi, että
miehen touhut voisivat olla laittomia. Pari viikkoa töiden aloittamisen jälkeen
hän oli koettanut selvittää, kuka oli tehnyt ratsian ja miten syytteen kanssa oli
käynyt. Tietoja ei löytynyt. Yksi hänen asuinalueensa talonmiehistä kertoi,
että Lintumiehen kaikki kamat oli heitetty roskiin ja luultavasti poltettu.
Paljastui, että Lintumies oli heittänyt veivinsä ja maannut useita viikkoja
kuolleena. Sisään oli menty vainajan hajun takia, ja samalla oli löydetty
pakastetut linnut.
Kokous oli alkanut. Se tuntui jatkuneen jo jonkin aikaa. Bogeklev selosti

perusteelliseen tapaansa asuntomurtoa, jossa joulupukin naamariin
sonnustautunut henkilö oli pahoinpidelty salibandymailalla. Hän piti pienen
taidepaussin korostaakseen Elinin tuloa, odotti painokkaasti, kunnes tämä oli
istuutunut ja ottanut lehtiönsä repusta, ennen kuin jatkoi. Kun hän pääsi
kertomuksessaan niin pitkälle, että oli lähettänyt joulupukin, kaikkien
tunteman alkoholistin, ensiapuun saamaan kymmenen tikkiä, hän poimi
mapistaan lapun, jossa oli puhelinnumero.
”Elin, sinun täytyy soittaa Kiirunaan komisario Grundströmille. Lapissa on
ilmeisesti ongelmia, eivätkä he pärjää ilman sinun apuasi.”
Joku pöydän ääressä nauroi ironiselle huomautukselle. Elin ei nähnyt kuka,
eikä sillä ollut merkitystä. Bogeklev lähetti hänelle välikäsien kautta lapun
numeroineen. Yksi hänen älykkäistä työtovereistaan jatkoi:
”Arvatkaa, mitä lapussa lukee… puhelinnumero.”
Hihittelyä aivan kuin päiväkodissa. Elin Edqvist ei ihmetellyt. Häntä
huolestutti eniten, että sellainen voisi tarttua. Ehkä hänkin taantuisi
alakoulutasolle saadakseen työtovereidensa hyväksynnän. Hän katsoi
ympärilleen. Tämä oli ryhmä, jonka tehtävänä oli hoitaa alueen
väkivaltarikokset ja törkeät rikokset. Kiitos kahvista!
Puhelinnumero oli tavallinen kännykkänumero eikä kytketty vaihteeseen.

Grundström vastasi heti ensimmäisellä hälytyksellä.
”Melker Grundström.”
”Elin Edqvist. Olit kysynyt minua?”
”Tutkit kesän lopulla tapausta, joka koski Ahmed Hassan Gharib -nimistä
henkilöä.”
”Hetkinen. Kyse ei ollut oikeastaan tutkinnasta. Juttu päättyi ennen kuin se
ehti valmiiksi.”
”Näin kyllä, ettei juttua ollut viety oikeuteen.”
”Syyttäjä keskeytti sen esitutkinnan valmisteluvaiheessa. Tapaus osui
minulle, koska olin rikososastossa ainoa, joka osaa ranskaa. Onko siihen
liittyen tapahtunut jotakin uutta?”
”Hän on kuollut. Makaa tällä hetkellä Luulajassa avattavana. Hänet
löydettiin joulupäivänä täältä Kiirunasta. Häntä ilmeisesti ammuttiin päähän.
Mahdollisesti teurastusaseella.”
”Teurastusaseella? Siis jonkinlaisella pulttipistoolilla?”
”Niin, mutta emme ole vielä varmoja siitä. Ase on joka tapauksessa ollut
erittäin suurikaliiberinen.”
Elin merkitsi muistiin ajankohdan ja miten Ahmed Hassan Gharib oli
surmattu.
”Onko sinulla kuolinsyyntutkijan puhelinnumero?”
”Odota hetki, Elin. Missä keskeytetyn esitutkinnan aineisto on? Sitä ei ole
kaiketi arkistoitu.”
”Se voi olla toisen nimen kohdalla. Sain tietää, että mies oli käyttänyt
useita eri nimiä. Jos sitä ei löydy, minulla on aineistosta kopioita.”
”Meillä on toinenkin ongelma. Runsas kuukausi sitten sama mies
löydettiin murhattuna ja paloiteltuna Esrangen suojakopista.”
”Sama henkilö?”
”Sama ainakin passin, ajokortin, oleskeluluvan, pankkitilin ja muiden
henkilötietojen mukaan.”
”Nyt ymmärrän, että teillä on ongelma.”

29
KUN HÄN NOUSI linja-autoon, hän päätti, ettei enää koskaan palaisi takaisin.
Varsinainen syy oli ylipainoinen matonasentaja Altasta, joka oli hyvästellyt
dramaattisesti aivan liian lyhythameisen naisen, kun matkalaukkuja oltiin
lastaamassa. Nils Mattis ei tiennyt vielä päätöstä tehdessään, että mies oli
matonasentaja, mutta tämä kertoi sen hänelle, kun he olivat matkalla
Storskogin rajanylityspaikalle. Mies ja niukasti pukeutunut nainen olivat
tulleet suoraan kaupungilta juhlittuaan koko yön yökerhoissa. He
suunnittelivat yhteistä tulevaisuutta, mies uskoutui Nils Mattisille. Pateettinen
ja melodramaattinen kuva rakkauden surkeimmista puolista tuntui Nils
Mattisista kuin kopiolta hänen omasta suhteestaan Svetlanaan. Aivan kuin
hän olisi nähnyt heidät ensi kertaa ulkopuolisin silmin. Nähnyt ja
ymmärtänyt, miten mahdotonta kaikki oli.
Hän oli tietysti miettinyt asiaa kuluneina päivinä, mutta se oli hahmottunut
selvästi vasta kun matonasentaja oli suudellut palelevaa naista hyvästiksi.
Siinä olisi voinut olla hän itse, Nils Mattis, suutelemassa palelevaa korkeisiin
nahkasaappaisiin pukeutunutta Svetlanaa.
Tuntui siltä kuin heidän suhteensa olisi muuttunut perin pohjin
Murmanskin-matkan aikana. Aiemmin Svetlanan mies, Aleksandr, oli ollut
jossakin taustalla. Mies oli luonut rajat, joihin heidän oli täytynyt mukautua.
Hän oli tietysti tiennyt heidän suhteestaan, mikä tarkoitti, että Svetlanan
miehen ja lapsen ympärillä oli ollut jonkinlainen yksityiselämän piiri.
Svetlanan elämä Nils Mattisin kanssa oli yksi asia, ja Svetlanan elämä
miehensä ja lapsensa kanssa Murmanskissa toinen. Kuluneina päivinä jako
oli hälvennyt. Nils Mattisista oli äkkiä tullut osa Svetlanan yksityiselämää.
Vladimir ei ollut enää vain tuntematon lapsi, joka asui jossakin
suurkaupungin asunnossa. Hän oli tiedonjanoinen fiksu poika, joka etsi
miehen roolimallia.
Nils Mattis tunsi itsensä kaikin tavoin riittämättömäksi. Yksityiselämä
asetti vaateita, joita hän ei pystyisi täyttämään. Murmanskin kaltaisessa

kaupungissa ei ollut käyttöä kyvylle elää yksin omien ajatustensa kanssa
maailmassa, joka koostui pääosin lumen, tuulen ja kylmyyden merkkien
tulkitsemisesta. Svetlana oli suostutellut hänet mukaansa työpaikalleen
yliopiston kirjastoon. Siellä nainen oli esitellyt häntä kuin esinettä. Ankaraan
harmaaseen pukuun pukeutunut Svetlana oli ollut kuin toinen ihminen. Hän
kutsui Nils Mattisia norjalaiseksi ystäväkseen. Yksi nenetsiläisistä naisista,
joka oli töissä samassa paikassa, teki kielellisiä vertailuja Nils Mattisin
kanssa. Nenetsin ja saamen välillä. Hän oli flirttaillut Nils Mattisin kanssa,
Svetlana väitti. Sellaisia ne nenetsiläiset tytöt ovat. Vaikuttavat
vanhanaikaisilta mutta ovat aina valmiita iskemään lännestä tulleen miehen.
Kun Nils Mattis näki Svetlanan työpaikan, hän käsitti, että tämä oli eri
nainen kuin se, jonka hän oli tavannut Norjassa. Siellä Svetlana oli ollut
vapaampi, suorasanaisempi, ei yhtä riippuvainen muiden ajatuksista ja
mielipiteistä. Hän käsitti, että heidän tulevaisuudensuunnitelmansa olivat
epärealistisia. Svetlana kuului omaan tuttuun piiriinsä. Kaupunkiin,
työpaikalleen, tänne missä olivat Vladimirin koulu ja jääkiekkotreenit. Se oli
heidän elämäänsä. Ja se elämä oli Murmanskissa. Nils Mattis oli vieras eikä
mitenkään sovitettavissa tähän ympäristöön.
Hän oli selitellyt ajatuksiaan, mutta Svetlana ei ollut halunnut kuunnella
eikä ymmärtää, että yhteinen elämä oli mahdoton unelma, yritettiinpä sitä
Norjassa tai Murmanskissa.
”Ehkä sinä sytyt minusta entistä enemmän, kun minulla on työvaatteet
ylläni?”
Svetlana oli avannut jakkutakin pari ylintä nappia kuin aikoisi ryhtyä
strippaamaan.
”Tai ehkä sinä olet kiinnostuneempi nenetsiläisestä pikku Mirjasta?
Hänellä on paljon isommat nämä tässä edessä.”
Nils Mattis ymmärsi, että aihe oli niin vakava, että Svetlanan täytyi laskea
siitä leikkiä.
Lähtöään edeltävänä yönä Nils Mattis oli herännyt Svetlanan itkuun.
”En tahdo, että lähdet. Et ehkä palaa enää koskaan.”
Nils Mattis ei tiennyt, mitä vastata. Hän ei ollut vielä silloin päättänyt
mitään. Hän lohdutti Svetlanaa. Sanoi sen, minkä tiesi tämän haluavan
kuulla. Vasta kun hän näki matonasentajan ja lyhythameisen tytön
korkeavartisissa saappaissa, hän oivalsi oman elämänsä säälittävyyden.
Päätti, ettei enää koskaan palaisi.
Myrkytetty ja kuollut metsä Nikkelin takana vilisti bussin ikkunoiden ohi.
Lähes epätodelliset tuhon kulissit. Kuva ihmisten ymmärtämättömyydestä ja
piittaamattomuudesta luonnonvarojen suhteen.
Nils Mattis kaipasi Svetlanaa jo bussissa, kun hän istui viinalta haisevan
matonasentajan vieressä. Hän kaipasi Vladimirin tunnustelevaa uteliaisuutta.
Hän tulisi kaipaamaan heitä kumpaakin ja tiesi, että edessä olisi helvetillisiä
yksinäisiä öitä tunturissa. Hän saisi purra hampaat yhteen ja sinnitellä.
Melker Grundström oli valvonut koko yön. Pää oli kuin hylätty rantapallo
lokakuun sateisella hiekkarannalla. Hän oli aloittanut edellisenä iltana
piirtämällä paperille kaiken, mikä liittyi tapaukseen Ahmed Hassan Gharib.
Pyrkinyt löytämään kaikki samankaltaisuudet. Oli varsin mahdollista, etteivät
hänen aivonsa vain olleet kyllin terävät. Joka tapauksessa hän ei ollut päässyt
puusta pitkälle. Ei millimetriäkään.
Hän oli soittanut Elin Edqvistille kolmelta yöllä, ja nainen oli vastannut
kuin olisi odottanut hänen soittoaan. Elin oli etsinyt arkistosta esitutkinnan
valmisteluaineistoa mutta ei ollut löytänyt sitä. He olivat puhuneet puoli
tuntia ja tulleet siihen tulokseen, että Elinin pitäisi tulla Kiirunaan aineistosta
ottamiensa kopioiden kanssa. Hän oli säilyttänyt niitä työpöytänsä laatikossa.
Elinillä oli lisäksi muistikuvia tapaukseen liittyvistä kuulusteluista. Kaikki
olisi kiinni heidän esimiehistään. Heidän täytyisi saada lupa yhteistyöhön.
Melker oli varma, että Elinin tulo auttaisi kaksoismurhan selvittämisessä.
Siinä oli vain yksi ongelma: Elin pelkäsi lentämistä ja matkustaisi junalla.
Josef odotti Melkeriä Svarta Björnissä. Hän oli jo käynyt noutamassa päivän
erikoisen. Palttua pekonin ja puolukkahillon kera. Melker oli löytänyt
ränsistyneen linja-autoaseman luona sijaitsevan ravintolan pari kuukautta
sitten ja viihtyi sen konstailemattomassa ilmapiirissä. Tavallista ruokaa, isoja
annoksia, ei mitään hienostelua. Joskus piti tosin pyyhkiä haarukka ja veitsi
ennen kuin ryhtyi syömään.
”Melkoinen juttu. Sama ukko murhattu kaksi kertaa. Oletteko edistyneet
yhtään?” Josef kysyi ja leikkasi palttuaan pienemmiksi paloiksi. Käsi vapisi,
ja puolukkahilloa roiskui Helly Hansen -paidalle.
Melker katsoi rasvaista siansiivua mutta päätti silti ottaa päivän erikoisen.
Kävi tilaamassa ja nouti lasin ja ruokailuvälineet.
”Emme ole edenneet millin vertaa sen jälkeen kun löysimme hänet
niputettuna suojakopista.”
”Entä ovessa ollut jälki?”
”Sitä ei voi käyttää. Miten sinä ja Anna olette edistyneet Koutokeinossa?”
Tarjoilija toi Melkerin höyryävän paltun. Ryhmä kiinalaisia talvituristeja
työntyi sisään kookkaine selkäreppuineen ja katsoi ihmetellen ympärilleen.
Ukko nurkassa piilotteli jotakin pöydän alla.
”Olen puhunut Göstan kanssa. Hän on yhden porovarkaan isä. Olemme
vanhoja koulukavereita. Koko juttu on yhtä sotkua. Gösta on huolissaan
lähinnä siitä, jos kaivoksen työtapaturmasta tulee poliisijuttu ja
oikeudenkäynti. He ovat myymässä firmaa virolaiselle metsäyhtiölle. Hän ei
halua rettelöitä ja lupasi pitää pikkugangstereille puhuttelun.”
”Auttaako se?”
”Tuskin.”
Ukko oli salakuljettanut ravintolaan pöydän alle koiran. Mustan
lapinkoiran, joka murisi kiinalaisille.
”Lähden käymään Koutokeinossa”, Melker sanoi. ”Minun täytyy puhua
Annan kanssa useammastakin asiasta.”
”Nils Mattis ei ole siellä. Hän matkusti joulunpyhiksi Murmanskiin.”
”Mistä tiesit, että etsin häntä?”
”Kaikki tietävät, että hän löysi sen pilkotun turkkilaisen. Hänen
murmanskilainen naisensa soitti Ruotsin poliisille.”
Melker kohotti katseensa lautasesta, laski veitsen ja haarukan käsistään ja
nojautui Josefia kohti.
”Mistä johtuu, että kaikki täällä Vittangin pohjoispuolella tietävät kaikesta
kaiken?”
”Autiota seutua, vähän ihmisiä. Monet ovat jollakin tavalla sukua
keskenään. He pitävät lukua asioista.”
”Vittangin pohjoispuolelta pystyy tuskin ostamaan edes sanomalehteä.”
”Mitä väliä sillä on, kun lehdissä ei edes kerrota, mitä täällä pohjoisessa
tapahtuu?”
Puolukkahillo oli liian makeaa, pekoni liian rasvaista. Palttu jysähti
sulamattomana mönttinä mahan pohjalle, kun he kävelivät mäkeä ylös
keskustaan. Josef oli pysäköinyt autonsa käräjätalon taakse. Suhteellisen uusi
rakennus oli vielä armollisesti pystyssä. Viranomaiset olivat tulleet siihen
tulokseen, että syyttäjien ja asianajajien oli turhan kallista matkustaa tänne
Jällivaarasta. Olisi halvempaa lähettää syytetty sinne bussilla tai junalla.
He pysähtyivät kirjakaupan eteen. Josef näytti empivältä, halusi sanoa
vielä jotain.
”Kävin terveyskeskuksessa. Lääkäri oli saanut kokeiden tulokset. Antoi
minulle neljä kuukautta elinaikaa”, Josef sanoi ja katsoi ympärilleen
syvenevässä hämärässä kuin koettaisi olla suurentelematta omaa osuuttaan
tarinassa.
Melker oli sanaton. Hän ei ollut käsittänyt, että Josef tarvitsisi häntä
muuhunkin kuin vain joksikuksi, jolle purkaa pettymystään entisestä
poliisintyöstään. Josef uskoutui hänelle henkilökohtaisesti. Miten hänen
pitäisi reagoida? Hän tunsi olonsa epävarmaksi, oli pitänyt Josefia kalliona,
jota myrskyt eivät horjuttaneet.
”Ota ihan rauhallisesti. Sinun ei tarvitse sanoa mitään. Ajattelin käyttää
jäljellä olevan ajan vanhojen vääryyksien penkomiseen. Halusin vain kertoa
tämän sinulle. Älä sano mitään muille poliiseille.”
”Hetkinen, Josef. Mitä tarkoitat? Älä vain mene tekemään mitään tyhmää.”
”Sinun ei tarvitse olla huolissasi.”
Melker jäi katsomaan Josefin perään, kun tämä käveli pysäköintialueelle.
Ennen suojatietä Josef pysähtyi ja kohotti kätensä kömpelöön tervehdykseen.
Mitä hän oli tarkoittanut penkomisella? Melker toivoi, ettei kyse ollut
mistään niin vakavasta kuin hän pelkäsi, mutta koskaan ei voinut olla varma.
Ican edessä istui taas sama tuttu juoppo. Hän tunnisti Melkerin muttei
kysynyt, halusiko tämä ryypyn. Hän vain katsoi komisariota vinosti
hymyillen. Heillä oli yhteinen sopimus. Mitä hittoa minä oikein touhuan?
Melker mietti. Viime yön epäonnistuneet ratkontayritykset roikkuivat
mustana pilvenä hänen yllään, kun hän jatkoi matkaa.
Kello oli vaille kolme, kun yöjuna pysähtyi. Elin heräsi hitaasti, meni
käytävään ja tihrusti ulos ikkunasta. Hän pystyi erottamaan mustan kuusikon
raiteiden vieressä. Kaukana näkyi valoa, jonka täytyi tulla jostain talosta. Hän
oli nukkunut samassa vaunussa vanhemman naisen kanssa, joka oli matkalla
Bodeniin vahtimaan lapsenlapsia. Toinen vaunukumppani, japanilainen
turisti, matkusti puolestaan Björklideniin yöpyäkseen lumiluolassa ja
nähdäkseen revontulet. Autio yöjuna seisoi liikkumatta raiteilla. Tämä voisi
olla zombiefilmin aloitus, Elin ajatteli. Hän ei oikeastaan tiennyt, millaisia
zombie-elokuvat olivat, koska ei uskaltanut katsella niitä. Mutta hän kuvitteli,
että hylättyjen maisema – juna seisomassa keskellä mustaa ruotsalaista
kuusimetsää – saisi katsojien mielikuvituksen laukkaamaan.
Hän oli viettänyt yksinäisen joulun, soittanut pakollisen joulupuhelun
Tukholmassa asuvalle äidilleen, ja sitten siskolta oli tullut New Yorkista
puhelu, joka vahvisti tämän aseman perheen onnistuneena tyttärenä. Viiden
minuutin namedropping ajankohtaisesta kansainvälisestä taideskenestä oli
saanut Elinin ymmärtämään paikkansa perheen nokkimisjärjestyksessä. Hän
oli juonut punaviiniä ja lukenut Aku Ankkaa, nukahtanut katsellessaan
televisiosta Karl-Bertil Jonssonin jouluaattoa ja herännyt keskellä yötä
lämmittämään purkillisen raviolia kuumavesihanan alla. Oli tuntunut
vapauttavalta, kun kuntosali oli avannut ovensa tapaninpäivänä ja hän oli
saanut treenata tuplavuoron.
Juna nytkähti mutta ei lähtenyt vieläkään liikkeelle. Elin palasi
makuuvaunuun ja kapusi takaisin petille. Käänsi ajatuksensa Ahmed Hassan
Gharibiin. Kaikki oli saanut alkunsa rettelöinnistä Örebron lähiössä. Se
kuului vanhimpiin maahanmuuttajien asuinalueisiin, ja heitä oli asunut siellä
jo niin kauan, että ristiriitojen olisi pitänyt laantua. Mutta nuori malilainen
miesporukka oli käynyt Gharibin kimppuun tämän myymälässä. Miehet
olivat lyöneet häntä paksuilla puolen metrin sähkökaapeleilla. He olisivat
luultavasti tappaneet hänet, ellei väliin olisi mennyt hänen naapurinsa,
tunisialainen suutari. Kun poliisipartio saapui, miehet olivat jo kadonneet.
Poliisien kuulustelemien naapureiden mukaan malilaiset olivat olleet
kyläilemässä alueella asuvan toisen miehen luona.
Elin vedettiin mukaan tunisialaisen suutarin takia. Mies puhui vain arabiaa
ja ranskaa, ja koska Elin oli osaston ainoa ranskantaitoinen, päällikkö ajatteli
säästävänsä pari kruunua tulkkikustannuksissa. Maahanmuuttajien väliset
riidat eivät olleet muutenkaan järin suosittuja toimeksiantoja. Elin kuulusteli
alustavasti suutaria ja Ahmed Hassan Gharibia. Kukaan ei onnistunut
jäljittämään malilaisia. Juttu raukesi, sillä Gharib ei halunnut tehdä
rikosilmoitusta. Se keskeytettiin ilman, että syyttäjä edes vilkaisi Elinin
kuulusteluasiakirjaa. Koskaan ei saatu selville, kenen luona malilaiset olivat
olleet kylässä.
Vastaantuleva juna jyristeli ohi ikkunan takana, puolen metrin päässä
Elinin jaloista. Koko makuuvaunu keinui. Elin veti vaistomaisesti jalat
kauemmas, kun malmijuna kolisteli ohi.
Hän ei ollut onnistunut selvittämään Gharibin pahoinpitelyn syytä.
Tunisialainen suutari saattoi kenties tietää sen tai olisi voinut urkkia tietoja,
mutta koska esitutkinta raukesi, ei ollut mahdollista jatkaa. Asiassa oli
jotakin, mikä oli jäänyt askarruttamaan Eliniä. Suutarin kaunis
ranskankielinen puhe oli hämännyt häntä. Mies oli vastannut hänen jokaiseen
kysymykseensä huolella muotoilluin lausein ja kirjallisia tehokeinoja
tulvivalla kielellä. Miedosti suitsukkeelta tuoksuva suutarinverstas oli
lumonnut Elinin. Mies oli tarjoillut hänelle minttuteetä siroista laseista, joissa
oli hopeapidikkeet, ja hän oli melkein unohtanut, miksi oli siellä ja mitä
hänen pitikään tutkia. Se oli tietysti ollut kuulustelumielessä turha reissu,
mutta sillä ei ollut väliä, kun juttu joka tapauksessa keskeytettiin.
Grundström Kiirunasta oli kertonut, että Ahmed Hassan Gharib oli
löydetty kuolleena ja paloiteltuna yli kuukausi sitten. Hänellä oli siis täytynyt
olla kaksoisolento. Elin viettäisi päivän Luulajassa ja tarkistaisi, tunnistaisiko
hän joulupäivänä asunnossaan ammutun miehen. Hän uskoi, että hänellä oli
yhä selkeä muistikuva Gharibista, jota hän oli kuulustellut alustavasti
pahoinpitelyn jälkeen. Hänellä oli lisäksi valokuvia, joilla hän oli
dokumentoinut miehen vammat. Juna nytkähti liikkeelle. Ikkunan takana
välkkyi pari punaista valoa. Tasoristeyksen kilisevää merkkiääntä seurasi pari
tömähdystä raiteilla edempänä pimeydessä.
Siitä ei ollut epäilystäkään. Henkilö, joka makasi Luulajan patologin

teräspenkillä, oli sama kuin Elinin valokuvissa. Hänellä oli arpi toisessa
poskessa ja syntymämerkki olkapäässä. Kaikki täsmäsi. Tämä oli sama
henkilö, jota Elin oli kuulustellut Örebron pahoinpitelyn yhteydessä.
Rikosteknikot kävivät noutamassa kuvat paloitellusta ruumiista. Niissä ei
ollut samoja tunnusmerkkejä. Elin ei ollut koskaan ennen nähnyt paloiteltua
ihmistä. Se tuntui epätodelliselta. Palat olivat erillisiä yksityiskohtia, eikä hän
pystynyt kokoamaan niistä mielessään elävää olentoa, joka oli kulkenut
muiden ihmisten parissa. Jos paloiteltu ruumis ei ollut Ahmed Hassan
Gharib, kuka se sitten oli? Hänellä oli todistettavasti sama passi, ajokortti,
oleskelulupa ja henkilöllisyystunnus kuin penkillä makaavalla vainajalla.
”Mitä tiedät Grundströmistä?” pääteknikko Andersson kysyi
lounasruokalassa.
”En mitään. Hän soitti minulle kuultuaan, että olin kuulustellut tätä uhria
pahoinpitelytapauksen yhteydessä. Hän sanoi toimivansa sijaisena siellä
pohjoisessa.”
He söivät lounasta yhdessä. Kaalikääryleitä. Elin ei ollut syönyt
kaalikääryleitä sitten yläasteen.
”Hän on käsittääkseni kotoisin Västerbottenista ja toimittaa Kiirunassa
puolen vuoden pestiä komisarion sijaisena. Entä sinä?”
Kaali oli kärventynyt. Pinta oli ruskeaa ja rapeaa, Elin oli hulluna siihen.
Kastike oli voista ja kermasta paksua.
”Voisin muuttaa Luulajaan vain saadakseni kaalikääryleitä pari kertaa
kuussa. Ei vainenkaan, se oli vitsi. Minut valittiin Örebrohon ylikonstaapelin
virkaan, jota ilmeisesti kaikki siellä olivat hakeneet. Muutin sinne Solnasta.
Nyt koko osasto koettaa savustaa minut pois. Rikososaston päällikkö
hengähti helpotuksesta, kun sai lähettää minut tänne.”
Kiirunavaaran ja katulyhtyjen valot toimiston portille johtavalla tiellä

heijastuivat Luossajärven lunta vasten luoden hämyn, joka levittäytyi
rautatieaseman laiturille kuin suruharso. Elin astui junasta yhdessä
Jukkasjärven jäähotelliin matkalla olevan turistiryhmän kanssa. Lumi narisi
jykevien kenkien alla, ja junien ovista tulvi lämmintä höyryävää ilmaa
kahdenkymmenenviiden asteen pakkaseen. Turistisopas piteli kylttiä
löytääkseen ryhmänsä. Autossaan odottanut Melker huomasi Elinin
suuremmitta ongelmitta turistien joukosta. Nainen oli lyhyempi kuin hän oli
odottanut, ehkä 170 senttiä, näytti treenatulta, ja hänellä oli aavistuksen
säikky katse, kun hän vilkuili ympärilleen etsien noutajaansa.
”Sinä olet varmaan Elin?”
Melker kosketti kevyesti naisen olkapäätä, ja tämä kääntyi häntä kohti.
Katsoi häntä hetken kuin painaen tunnusmerkit mieleensä.
”Siinä tapauksessa sinä olet komisario Grundström, eikö niin?”
”Melker. Kutsu minua vain Melkeriksi. Jätetään tittelit. Olen täällä vain
sijaisena.”
Kesti hetken ennen kuin nainen reagoi. Melker ajatteli, että hän oli ehkä
vähän hidas. Että poletit tekivät pienen kierroksen ennen kuin putosivat
kohdilleen. Mutta sitten hän hymyili, veti matkalaukun kahvan ylös ja lähti
kiskomaan sitä autolle hangessa. Se ei sujunut kovin hyvin, joten Melker otti
sen. Heitti sen takaluukkuun.
”Täällä on pirun kylmä! Onko täällä aina tällaista?”
”Meidät tunnetaan tästä. Tänne tulee turisteja eri puolilta maailmaa
päästäkseen palelluttamaan jalkansa.”
Elin hyppäsi autoon, ja he ajoivat kaupunkiin.
”Taisin ottaa liian kevyitä vaatteita mukaan”, Elin sanoi.
”Poliisitalolta saa lämmintä päälle, jos joudut ulos hommiin.”
”Haluaisin nähdä paikat, joista ruumiit löytyivät.”
Melker vilkaisi naista nopeasti kääntyessään kaupungintalon mäelle. Hän
oli luullut, että nainen oli tullut vain kertomaan, mitä oli saanut selville
Gharibin pahoinpitelyn yhteydessä. Mitä jos tämä pilaisi kaiken ja
sekaantuisi hänen tutkintaansa?
”Kello?”
”Se on pysähtynyt. Kukaan ei viitsi korjata sitä. Talo puretaan. Se on
valtavan hieno kaupungintalo. Kannattaa käydä siellä, nyt kun olet täällä.”
”Onko tämä sitä osaa kaupungista, joka puretaan?”
Melker osoitti aluetta vanhan rautatieaseman suunnalla.
”Tuolla alhaalla on halkeamia maassa.”
”Mutta kaupungintaloa pääsee katsomaan?”
”Se on eräänlainen vanhan kansankodin monumentti ajalta, jolloin
uskottiin toisenlaisiin asioihin kuin nykyisin. Alan melkein kyynelehtiä, kun
mietin sitä ja miten kaikki raivataan maan tasalle.”
Melker pysähtyi hotellin eteen, auttoi Eliniä laukun kanssa ja osoitti mäen
alla nököttävää poliisiasemaa. He sopivat aloittavansa seuraavana päivänä
kahdeksalta. He eivät olleet puhuneet sanaakaan siitä, mitä Elin tiesi
Gharibista. Kaikki ajallaan. Melker mietti, mistä naisen hitaus johtui. Oliko
tämä harkitsevainen vai hiukan päästään vialla?
Kun Elin pääsi huoneeseensa, hän meni ikkunaan ja katsoi LKAB:ta ja
Kiirunavaaraa. Jossakin tuolla kaukana pimeässä olivat tunturijätti
Kebnekaise ja Tarfalan laakso. Jääveistokset hotellin alapuolella oli valaistu
valonheittimin ja sinisin kohdevaloin. Elinistä tuntui, että hän näki pakkasen
liikkuvan utuisessa katuvalossa. Hän oli todellakin ottanut liian kevyitä
vaatteita mukaan, kengistä puhumattakaan. Ehkä hänen täytyisi ostaa
paremmat kengät. Melker oli pukeutunut kuin metsuri.

30
KOLMIVUOTIAS VUORSO roikkui kattoparrusta ulkorakennuksessa, joka oli ollut

aikoinaan pesutupa joelle antavine huuhtelulaitureineen. Liha oli tummaa,
lähes mustaa, eikä selässä ollut rasvaa. Syyslaidun oli ollut laihanlaista,
vaikka lumi oli tullut myöhässä.
”Hän makaa tuolla sisällä. Pystyy tuskin liikkumaan.”
Annan täti Sara Marit teki nopean viillon kylkeen ja seurasi luuta myöten
niveleen saakka. Hän katkaisi nivelen päättäväisellä työnnöllä ja väänsi
lapaluun esiin, jatkoi viiltoa kohti kaulaa ja irrotti lavan. Sitten hän katkaisi
jalkanivelen, kaapi jänteet pois ja jätti sääriluun nahasta roikkumaan.
”En kuullut, kun hän tuli kotiin keskellä yötä. Hän sanoi ryömineensä
makuuhuoneeseen. Heräsin hänen voihkinaansa.”
Einar oli loukannut itsensä talvilaitumella. Juuttunut hankeen ja jäänyt
kelkan alle. Hän ei tiennyt, kuinka kauan hän oli maannut siinä ennen kuin oli
päässyt irti ja pystynyt ajamaan takaisin asutukseen.
”Hän ei enää jaksa.”
Anna meni Einarin luo. Tämä makasi makuuhuoneen sängyllä selkä oveen
päin.
”Mitä tapahtui?”
Einar kääntyi vaivalloisesti katsomaan Annaa. Nojautui kyynärpään varaan
ja otti pillerin yöpöydältä. Anna meni hakemaan keittiöstä vettä. Eno nieli
pillerin ja joi veden.
”On surkeaa kuunnella täiden yskimistä, isällä oli tapana sanoa, kun me
pennut valitimme jostakin. Mietin sitä, kun makasin tässä kuulostelemassa,
miten kipeänä joka paikka oli. On se kummallista, miten jotkin asiat jäävät
mieleen. Miten ne muistaa.”
”Sara Marit kertoi, että jäit kelkan alle”, Anna sanoi ja istuutui sängyn
reunalle.
”Ajoin sumussa kuoppaan. Vauhti oli liian kova, enkä nähnyt metriä
pidemmälle. Olin varmaan tovin tajuttomana, ja kun heräsin siitä, makasin

sen pirun kelkan alla.”
”Onko tunturissa nyt ketään?”
”Sammy tuli ennen lähtöäni. Tunsin, että selkä alkoi jäykistyä. Ihan kuin
siihen olisi työnnetty rautakanki”, Einar sanoi ja ojensi tyhjän lasinsa
Annalle.
”Oletko käynyt terveyskeskuksessa?”
”Odotan ja katson, miksi tämä muuttuu.”
Sara Marit tuli sisään ja pesi kätensä keittiön tiskihanan alla. Anna meni
hänen luokseen ja pani lasin pöydälle.
”Sinun pitäisi varmaan viedä hänet terveyskeskukseen.”
”Einaria ei saa helposti suostumaan sellaiseen. Niin kuin kaikki vanhat
ukot, hänkin luulee tulevansa sieltä ulos jalat edellä, jos menee valittamaan
lääkärille vaivojaan.”
Sara Marit kaatoi kylmän kahvin termoskannusta.
”Olemme puhuneet siitä. Hän ei jaksa enää kovin kauan. Oletko nähnyt
hänen käsiään? Hän ei pysty enää ajamaan kelkkaa reumatismin takia. Hyvä,
jos saa työnnettyä halkoja hellaan.”
Leuto etelätuuli oli seurannut heitä paljaslakiselle vaaralle ja kääntyessään

hitaasti länteen sai uutta kipakkuutta. Terävät kristallihileet ja lumikiteet
kieppuivat moottorikelkan valossa. Anna pysähtyi harjanteelle odottamaan
Kristiansenia. Hän kietoi huivin nenän ja poskien suojaksi ja sytytti
otsalampun. Valaisi sillä Kristiansenia, kun tämä pysähtyi hänen viereensä.
Mies otti kartan taskustaan, ja Anna näytti, missä talvilaitumen raja kulki.
Ongelmana oli eteläraja. Yhdellä perheellä oli alempana laaksossa isoja
tokkia laiduntamassa, ja he pyrkivät päästämään porojaan rajan yli heidän
talvilaitumilleen. Nyt kun sekä Nils Mattis että Aslak Isak olivat poissa, he
kokeilivat onneaan. Einar oli kertonut, että he olivat koettaneet eilen ajaa
pientä laumaa heidän laidunmailleen. Tarkoituksena oli kai yhdistää laumat
vain oman laidunalueen kasvattamiseksi, tai sitten he halusivat viedä
mukanaan Annan perheelle merkittyjä poroja tokan reunamilta voidakseen
teurastaa ne. Rengit kuulemma hankkivat bonuksensa sillä tavalla. Ystävät ja
tutut ostivat sitten pimeästi salateurastettua lihaa. Jotkut kauppiaat, joiden
omatunto ei ollut liian herkkä, ostivat lihaa tienreunasta. Kristiansen ei
tuntenut talvilaidunaluetta. Hän piirsi rajaviivan, jonka pitäisi täsmätä
viranomaisten tekemään aluejakoon.
He tapasivat Sammyn matkalla kodalle. Poika oli häätänyt koko päivän
pois pienempiä laumoja, jotka olivat pyrkineet heidän tokkaansa järvien
luona. Hän oli aivan puhki, kun oli valvonut koko yön. Hän lähti Annan ja
Kristiansenin mukana kotaan nukkumaan, kun nämä ottaisivat vahtivuoron.
He söivät ennen töihin lähtöä. Sammy nukkui jo sikeästi kerrossängyssä.
Anna meni varastoon ja otti sieltä isoisän vanhan Krag-Jørgensenin. Vanha
kivääri oli kääritty säkkiin ja kiilsi rasvasta. Hänen täytyisi kuivata se ennen
kuin sitä pystyisi käyttämään. Puhdistaa sen piippu. Patruunat olivat hyllyllä
pahvirasiassa öljykannun ja hylätyn patteriradion vieressä. Hän työnsi
kourallisen patruunoita taskuun. Rappusilla hän latasi aseen ja ampui
kokeeksi mustalle taivaalle. Isoisä oli väittänyt ostaneensa sen yhtenä talvena
päästäkseen jäämerelle hylkeenmetsästykseen. Anna kääri sen säkkiin ja
kiinnitti kelkkaan.
”Sinäkö ammuit?” Kristiansen kysyi tullessaan ulos kahvikuppi kädessään.
He jakoivat vahtivuorot keskenään, päättivät mitä reittejä ajaisivat ja missä
tapaisivat.
Tuuli oli lauhtunut, ja tähdet syttyivät taivaalle. Lämpötila laski alle miinus
kolmenkymmenen, kun he ajoivat alueelle, jossa Sammy oli kertonut
päätokan oleskelevan.
Kierrettyään kerran isoimman lauman ympäri Anna kohtasi Kristiansenin,
ja he joivat kahvia termoskannusta ja söivät joulukinkulla päällystettyjä
voileipiä. Kylmyys jäykisti haalarit, ja kahvikuppia oli hankala käsitellä
paksuilla hylkeennahkarukkasilla. Kahvitauon kaltainen yksinkertainen asia
muuttui pantomiimiksi. He olivat kuin avaruuteen lennätettyjä kömpelöine
liikkeineen, lakinreunat huurteessa. Tanssivat tönkköä balettia kahvikupin ja
kinkkuleivän kanssa.
He olivat menossa tekemään toista kierrosta tokan ympäri, kun he näkivät

muita kelkkoja. Oli liian pimeää, jotta Anna pystyisi katsomaan kiikarilla,
mutta hän käsitti, että pientä porolaumaa ajettiin kelkoilla kohti järvialuetta.
Iso osa Annan perheen poroista seisoi järven jäällä. Kelkkamiehet halusivat
ilmeisesti sekoittaa laumat yhteen ja viedä jäällä olevat porot mukanaan.
Anna ja Kristiansen kiihdyttivät ehtiäkseen vieraiden kelkkojen edelle, kun
ne katosivat mäenkumpareen taakse.
Anna saapui perille ensin, pysähtyi järven reunassa ja kääri kiväärin esiin.
Hän latasi ja odotti, että porolaumaa edellään ajavat kelkkamiehet
ilmestyisivät näkyviin pienestä puronuomasta. Kristiansen saapui lähes
samaan aikaan vieraiden kelkkojen kanssa.
”Lopeta, hitto soikoon! Älä ammu!”
Anna ei kuullut, ei halunnut kuunnella vaan ampui ensimmäistä kelkkaa,
joka pysähtyi siihen paikkaan ääni vaimeten. Kristiansen hyppäsi kelkasta ja
lähti kahlaamaan Annan luo. Hän vajosi vyötäröään myöten lumeen ja kieri
hangella päästäkseen eteenpäin.
Anna latasi aseen ja ampui laukauksen ilmaan. Yksi vieraista kelkoista oli
päässyt osuman saaneen kelkan luo. Toinen kääntyi rinteessä ja katosi samaa
reittiä kuin oli tullutkin.
”Oletko sekaisin? Et voi ampua täällä.”
Kristiansen otti kiväärin Annalta ja istuutui tämän taakse kelkkaan.
”Aja sen luo, johon osuit.”
Se oli nuori poika. Saattoi hyvinkin olla koululainen, koska hänkin
Sammyn lailla teki töitä joululomalla. Anna ei ollut osunut häneen, mutta
selvästi johonkin tärkeään osaan kelkassa. Moottori oli rikki. Sähköinen
käynnistysjärjestelmä ei toiminut. Kun Anna ja Kristiansen pääsivät perille,
poika säpsähti ja koetti turhaan käynnistää kelkkaa vetämällä narusta.
Viereisessä kelkassa istuva poika oli pari vuotta vanhempi.
”Oletteko te hulluja? Ammuitte kaverin kelkan rikki!” vanhempi heistä
huusi moottorin jyrinän takaa.
”Teillä ei ole tänne mitään asiaa. Näimme, että ajoitte porojanne järven
jäälle”, Kristiansen vastasi pitäen kivääriä yhä kädessään. ”Ottakaa poronne
ja häipykää.”
Anna ajoi rikkoutuneen kelkan viereen ja yritti kiinnittää käynnistysnarua
riuhtovan pojan huomion.
”Painukaa pois täältä! Me emme halua teitä tänne. Tiedätte hyvin, missä
teidän laidunmaidenne raja kulkee.”
”Perkeleen ämmä. Kelkka on pilalla.”
”Otapa ihan rauhallisesti. Suu tukkoon ja häivy täältä.”
Kristiansen nojautui valokeilaan ja näytti, että hänellä oli kivääri.
”Lähdetään, Jonne. Tuo oli täällä kyttänä. Se on se hiihtäjä. Haetaan
kelkka, kun tulee valoisaa”, vanhempi huusi ja ajoi lähemmäs, jotta Jonne
pääsisi kyytiin.
”Hitto, te saatte katua!” Poika oli vähällä pillahtaa itkuun, kun hän kääntyi
kailottamaan taakseen heidän ajaessaan poispäin.
Anna ja Kristiansen jäivät seuraamaan, kun kaksi nuorta poronhoitajaa
kokosi pienen laumansa ja ajoi tiehensä. Anna ei voinut olla ihailematta
heidän tekniikkaansa ja porojen käsittelytaitoaan. Hän keskustelisi huomenna
heidän siidansa omistajien kanssa. Jos nuoret pojat olivat vuokratöissä
joululomalla, hän voisi käyttää heitä apunaan. Tarjota heille rengin hommia,
kun heillä olisi vapaata. Ehkä hän voisi luvata maksavansa rikki ammutun
kelkan korjauksen? Ei, se olisi liikaa. Heidän täytyi oppia, etteivät he voineet
mellastaa ihan miten halusivat. Jos Nils Mattis olisi ollut paikalla, he eivät
olisi uskaltaneet tehdä sellaista. Heidän täytyi ymmärtää, että Annakin osasi
panna kovan kovaa vastaan.
”Olisit voinut tappaa hänet. On järjetöntä ampua liikkuvaan kohteeseen tässä

valossa. Mitä, jos olisit osunut häneen?”
Kristiansen oli vihainen, ja Anna tunsi itsensä äkkiä neljätoistavuotiaaksi.
Hän ei ollut ajatellut mitään vaan oli vaistonvaraisesti suojellut porojaan. Nyt
hän käsitti, että hänellä oli ollut onnea. Kristiansen oli ottanut häneltä
kiväärin suojellakseen häntä. Jos poika olisi saanut luodista, Kristiansen olisi
ollut valmis ottamaan syyn niskoilleen, jotta kukaan ei kyseenalaistaisi
Annan roolia siidan johtajana.
”Nynnyilyllä ja myötäilyllä ei saavuta mitään. Periksi antaminen ja
ymmärtäminen eivät auta. Eivät ne sellaista käsitä. Täytyy iskeä takaisin ja
näyttää mihin pystyy, tai muuten ne eivät tajua! Kaikki täällä ovat lukeneet
vain Vanhaa testamenttia rippikoulussa. Silmä silmästä.”
”Olenko mielestäsi heikko, kun olen sitä mieltä, että pitää noudattaa lakeja
ja säädöksiä?”
”Olet joskus raivostuttavan varovainen. Välttelet kaikkia päätöksiä, jotka
liittyvät sinuun itseesi. Piiloudut siltä, mitä pidät vaikeana ja työläänä.”
”Sano yksi esimerkki, missä olen vältellyt vastuuta.”
”Meidän suhteemme. Mitä haluat siltä? Kartat kaikkea, mikä voisi vaatia
sinulta jotakin.”
Anna tiesi hyvin, ettei ollut itsekään syytön pakoiluun, kun he eivät
tahtoneet saada tolkkua suhteeseensa. Hänessäkin oli vikoja, mutta nyt hän
tunsi paitsi syyllisyyttä äskeisestä myös suuttumusta itseään kohtaan, kun oli
syöksynyt sumeilematta suoraan toimintaan. Hän oli aina osannut hillitä
itsensä ja ajatella selkeästi. Hän oli uskotellut itselleen, että käyttäytyisi aina
järkevästi. Se oli hänen äidiltään perittyä.
Jotkut vanhemmat ihmiset luulivat häntä äidiksi, eivät nähneet heissä eroa.
Hän oli tottunut siihen, eikä se haitannut häntä. Joskus se oli suorastaan
kunnia. Hän oli ylpeä saadessaan vastata äidin taipumattomasta
itsepäisyydestä ja sinnikkyydestä.
He ajoivat autolla Sara Maritin ja Einarin talolle. Anna jäi istumaan
autoon, kun Kristiansen kävi hakemassa Jussin. Hän ajatteli, että Kristiansen
käveli jotenkin jäykästi, niin kuin miehellä oli tapana ollessaan tuohtunut tai
surullinen. Yleensä hän liikkui sulavasti ja kulki pitkin liukuvin askelin. Hän
oli hyväkuntoinen urheilija, toki huolestunut ja luulotautinen niin kuin kaikki
urheilijat, mutta nyt hän kulki mekaanisin ja nykivin liikkein.
”Anteeksi”, Anna sanoi, kun Kristiansen oli kiinnittänyt Jussin
turvavöihin. ”En tarkoittanut olla ilkeä.”
Hän näki, että anteeksipyyntö tehosi. Kristiansen näytti iloisemmalta,
mutta se saattoi tietysti johtua Jussista, joka oli kertomassa pesuvatiin
pudonneesta kissanpojasta.

31
POLIISIPÄÄLLIKÖN HUONEEN ovi oli auki. Melker kuuli pomon nauravan Elin
Edqvistin kanssa. Bergelius huusi Melkerin sisään, kun hän luikki ohi.
”Oletko tavannut Elinin Örebrosta? Tehän aiotte käydä läpi hänen
selvityksiään Turkkilaisesta.”
”Turkkilaisesta?” Elin katsoi päällikköä ymmällään.
”Sillä nimellä häntä täällä kutsutaan. Hänellä oli turkkilaispuoti kaupungin
itäpuolella.”
”Minä tein alustavaa esitutkintaa Örebrossa asuvasta henkilöstä.”
Bergelius kääntyi ovella odottelevan Melkerin puoleen.
”Tapasitte käsittääkseni eilisiltana.”
”Melker nouti minut junalta.”
”Junalta?”
”Kartan lentämistä. Junalla pääsee riittävän nopeasti.”
Elin nousi vierailijan tuolilta ja otti takkinsa ja kuluneen nahkalaukun,
jonka oli jättänyt lattialle.
”Tunnen Elinin isän”, Bergelius sanoi Melkerille. ”Hän työskentelee
Kungsholmenin Örnnästetissä. Turvallisuuspoliisissa, eikö totta?”
”Perustuslain turvaamisosastolla.”
”Heillä on varmasti kiireitä näin joulunaikaan, kun he jahtaavat terroristeja
Norrbottenissa.”
Melker johdatti Elinin huoneeseen, jossa tämä työskentelisi viipyessään
täällä pohjoisessa. Kun hän oli palaamassa omaan huoneeseensa, Bergelius
huusi hänelle.
”Tule sisään, Melker. Sulje ovi.”
Melker istui odottamaan, kun Bergelius naputteli viimeiset rivit
tietokoneellaan. Kyse oli luultavasti sähköpostiviestistä, sillä hän lähetti sen
menemään ja katsoi Melkeriä.
”Juttelin Örebron osastonjohtajan kanssa. Tämä Elin on ilmeisesti vähän
herkempi tapaus, joten ota rauhallisesti hänen kanssaan. Hänellä on

vaikeuksia tehdä yhteistyötä, ja hänestä kuulemma tuntuu, että muut ovat
häntä vastaan. Tiedät varmasti tyypin. Valittaa kaikesta ja on yhtäkkiä kovin
kiireinen, kun pitäisi ryhtyä rankempiin hommiin. Pelkää sitä paitsi
lentämistä.”
Bergelius kohdisti huomion takaisin tietokoneeseen, ja Melker käsitti, että
audienssi oli ohi. Hänen huoneeseensa oli tuotu kukka. Hän haistoi sen ennen
kuin näki. Sammaleeseen istutettu hyasintti ja pari vihreää oksaa. Melker haki
lasin vettä ja kasteli kukan. Hän sytytti valotähden ja istui hetken muuten
pimeässä huoneessa. Tähden valopisteet levittäytyivät huoneeseen kuin
paikallinen galaksi. Hän oli jutellut yöllä Birgitan kanssa. Vaimo oli syytellyt
häntä taas siitä, että hän oli paennut perheensä ja appivanhempiensa luota ja
lymyili Kiirunassa. Ei ottanut kuuleviin korviinsa hänen selityksiään, että hän
oli saanut uuden murhatutkinnan niskoilleen. He olivat käyneet saman
keskustelun ennenkin, eivätkä päässeet puusta pitkään. Pelkkää tyhjäkäyntiä.
Melker tiesi, että kyse oli pohjimmiltaan jostakin muusta.
”Häiritsenkö?”
Elin avasi oven ja katsoi hämmästyneenä Melkeriä, joka istui
liikkumattomana galaksissaan.
”Et, tule sisään ja laita valot päälle.”
He kävivät aamupäivän aikana läpi kaikki tapahtumat ja mahdolliset esiin
tulevat ongelmat. Niistä ensimmäisiä oli Elinin rooli murhatutkinnassa.
Melker oli olettanut, että nainen selostaisi vain tietonsa Örebron
pahoinpitelytapauksesta, mutta tämä halusikin seuloa koko aineiston
voidakseen hahmottaa, mikä oli tärkeää ja mikä ei. Bergelius soitti Örebrohon
ja sai luvan pitää Elinin pari viikkoa. Melker oli empivällä kannalla. Toki hän
tarvitsi lisää väkeä tutkintaan, mutta hän oli tottunut vastaamaan asioista
yksin täällä Kiirunassa. Hän ei ollut päässyt kovin pitkälle, mutta tuntuisi silti
vanhan jauhamiselta ryhtyä selostamaan kaikkea alusta. Hän ei sitä paitsi
tiennyt, mitä uutta Elin voisi tuoda, paitsi kertoa keskeytetystä esitutkinnasta.
Hänen uteliaisuutensa oli kuitenkin herännyt, kun Melker oli varoittanut
häntä naisen herkkyydestä. Ehkä Elinillä olisi toisenlainen näkökulma? Ehkä
hän huomaisi jotain, mikä oli jäänyt Melkeriltä näkemättä.
Niinpä Melker myönsi itselleen ristiriitaisin tuntein, että Elinistä voisi olla
apua Ahmed Hassan Gharibin murhien tutkinnassa.
He lähtivät lounastauolla käymään murhatun myymälässä, mutta ovi oli
lukossa ja ikkunat peitetty lahjapaperilla.
Lompolon asunto oli lukossa. Melker ja Elin istuivat portaikossa
odottamassa, kun Willy Lahtinen ilmestyi kellarista avaimen kanssa. Talon
pohjakerroksessa oli ilmeisesti käytävä, jota pitkin pääsi talosta toiseen.
”Taisit aavistaa, että jotain tällaista tapahtuisi? Siksikö olit täällä
nuuskimassa ennen kuin löysin hänet?”
Melker ei ryhtynyt keskustelemaan Lahtisen teorioista. Elin kyseli
talonmieheltä, oliko tämä huomannut mitään joulunpyhien aikana ennen kuin
oli nähnyt avoimen oven ja kuolleen miehen lattialla.
Ei, Lahtinen ei ollut pannut merkille mitään poikkeavaa. Oli vain ajanut
ulko-oven ohi lumilingon kanssa joulupäivän aamuna. Pysäköintialueella ei
ollut näkynyt vieraita autoja eikä rappukäytävissä tuntemattomia ihmisiä.
Asunto oli tyhjä lukuun ottamatta korkeaa mainospinoa eteisen matolla.
Kuivassa ilmassa tuntui alipainetta, ja ilmavirta sai mainoslehtiset
lepattamaan keittiön lattialla, kun he sulkivat oven perässään.
Rikospaikkatutkijat olivat merkinneet uhrin sijainnin teipillä ja käyttäneet
harmaata magneettijauhetta etsiessään sormenjälkiä. Melker oli saanut kopiot
teknikoiden kuvista ja lajitellut ne kansioon. Elin katseli ympärilleen, kun
Melker odotteli keittiössä.
Kaikki oli tutkittu, rikospaikkatutkijoilta ei ollut jäänyt mitään
huomaamatta. Elin katsoi ikkunasta lämpövoimalasta nousevaa savua.
Päiväkotiryhmä vihreissä heijastinliiveissä kulki jonona polkua pitkin
jäähallille. Lahtinen ajoi pienellä keltaisella traktorilla talojen välistä.
”Teurastuspistooli?”
Elin katsoi teipillä vedettyjä jälkiä.
”Jonkinlainen pulttipistooli, joita käytetään teurastamoissa.
Ruutipanoksella.”
”Onko niitä muunlaisiakin?”
”Paineilmalla toimiva on tavallisin. Olet varmaan nähnyt Coenin veljesten
Menetetyn maan?”
”En ole koskaan kuullutkaan. Pelkään sellaisia leffoja. En saa unta, jos
katselen niitä.”
”Se perustuu Cormac McCarthyn romaaniin. Tiedäthän ne syrjäkylän
punaniskat, jotka rikkovat lakeja, joita eivät tunne, ja vaikka tuntisivat,
rikkoisivat silti. Vittangissa heitä kutsutaan vilunkimiehiksi.”
”Pulttipistooli ja ruutipanos. Ammuttu alhaalta päin. Kuolinsyyntutkija
näytti sisäänmenoreiän. Kukaan ei pysty pitelemään sellaista asetta muuten
kuin ranne suorana tai saa rekyylistä vammoja. Niinpä ampujan täytyi olla
uhriaan lyhempi. Löytyikö ruudinjämiä?”
”Hiuksista. Häntä ammuttiin parin sentin päästä.”
”Kuinka pitkä uhri oli?”
”Se lukee tutkintamateriaalissa. Voin soittaa Luulajaan ja kysyä.”
Melker sai Gustaf Anderssonin kiinni. Ahmed Hassan Gharib oli ollut 178
senttiä pitkä ja painanut 92 kiloa.
”Sisääntuloreiästä pitäisi pystyä laskemaan, miten kaukaa häntä
ammuttiin.”
Kuolinsyyntutkija oli ottanut vapaapäivän ja lähtenyt kotiin. Melker sai
hänet kiinni yksityiskännykästä. Hän oli kesämökillään rannikolla Kainuun
alapuolella. Rakentamassa supikoirapyydystä naapurien kanssa.
”Siis mitä?”
”Supikoirapyydystä. Me emme tahdo niitä Ruotsiin.”
Melker ei ollut koskaan kuullut supikoirista eikä tiennyt, mitä vaaraa niistä
voisi olla Ruotsin eläimistölle, mutta kuolinsyyntutkija lupasi tehdä arvion
luodin kulkusuunnasta ja soittaa hänelle heti seuraavana aamuna.
He istuivat hetken keittiönpöydän ääressä. Melker selosti, että hänen
käsityksensä mukaan asunto oli toiminut vain pelkkänä postiosoitteena.
Gharib oli jostakin syystä tarvinnut virallisen osoitteen. Ehkä se oli palvellut
myös eräänlaisena varotoimena. Mies olisi huomannut, jos häntä olisi käyty
etsimässä.
”Kun kävitte täällä ensimmäisen kerran, ovi oli lukossa. Mutta kun
talonmies löysi ammutun Gharibin, ovi oli auki. Oliko tällä toisella Gharibilla
oma avain?” Elin kysyi.
”Emme löytäneet avainta, emme hänen taskustaan emmekä lukosta.
Lahtinen vannoi, ettei ollut päästänyt ketään sisään.”
”Voiko häneen luottaa?”
”Luulen niin. Useampi meistä on kuulustellut häntä, ja hän on vastannut
kaikille samalla tavalla.”
Oli jo pimeää, kun he saapuivat urheilumajalle, jossa ensimmäinen Gharib oli

asunut. Melkerillä oli avain, ja he astuivat sisään kylmään taloon ja koettivat
sytyttää valot. Sähköt oli katkaistu. Kukaan ei ollut luultavasti maksanut
laskua. He kiertelivät hetken pimeässä ja valaisivat paikkoja taskulampuilla.
Suljetussa jääkaapissa lemusi jo. Kun Melker avasi pakastimen,
mädäntyneiden ruokien löyhkä levisi pieneen varastohuoneeseen. Elin oli
uteliaana valaissut pakastimen sulanutta sisältöä ja syöksyi nyt oksentamaan
rappusten viereen. Melker sulki pakastimen kannen, lukitsi ulko-oven ja jätti
hylätyn talon oman onnensa nojaan.
He söivät kalopsia ja punajuuria Svarta Björnissä. Elin katsoi
epäluuloisesti ympärilleen tummassa ravintolassa.
”Siihen avaimeen liittyy jotakin”, hän sanoi. ”Miksei sinulle ole teetetty
kopiota?”
”Lahtinen sanoi, että se on erikoislukko. On vain kaksi sarjoitettua avainta,
eikä niitä voi kopioida.”
”Vuokrayhtiöllä on toinen, mutta missä toinen on?”
”Sen on täytynyt olla Gharibilla itsellään, mutta emme ole löytäneet sitä.”
Viereisessä pöydässä istui kaksi lievästi humaltunutta miestä. Toinen
heistä oli pukeutunut Calgaryn talviolympialaisjoukkueen takkiin.
”Vilunkimiehiä?” Elin kysyi kuiskaten ja nyökkäsi kohti ukkoja.
”Tuskinpa”, Melker sanoi ja kääntyi katsomaan olympiatakkiin
sonnustautunutta äijää.
”Minä vuonna Calgary oli?”
”1988, ennen Neuvostoliiton jakaantumista.”
Tuuli kävi pohjoisesta poliisitalon yllä kohoavalla mäellä. Se muodosti
kovia kiilamaisia kinoksia jalkakäytävälle.
”Kummallinen ilmaus, Neuvostoliiton jakaantuminen. Eikö ole tapana
puhua Neuvostoliiton hajoamisesta?”
”Riippuu, mistä kulmasta sitä katsoo.”
”Oliko tuo mies mukana olympiajoukkueessa?”
”Taisi olla voitelija. Gunde Svanin suksien huoltaja.”
”Tämähän ei ole mikään varsinainen tutkinta vaan vain esitutkinnan

valmistelua.”
Elin otti mapin kuluneesta nahkalaukusta, selasi pari sivua ja otti sieltä
kuvat pahoinpidellystä Ahmed Hassan Gharibista. Hän osoitti
syntymämerkkiä ja arpia, joiden perusteella oli tunnistanut miehen patologin
luona. Siitä ei ollut epäilystäkään. He vertailivat kuvia. Kyseessä oli sama
Gharib.
Tapahtumien kulku ei ollut monimutkainen. Kolme nuorta miestä oli
pahoinpidellyt Gharibin tämän myymälässä. Tai se ei ollut varsinainen
myymälä vaan pikemminkin kioski, jossa myytiin Lähi-idästä tuotuja
karkkeja ja salakuljetettuja savukkeita. Merkittävintä toimintaa oli
rahanvälitys. Kioski lähetti rahaa suurin piirtein koko maailmaan
välitystoimistojen kautta asiakkaidensa kotimaihin. Toiminta oli
finanssivalvonnan hyväksymää. Lupatodistus oli myönnetty Ahmed Hassan
Gharibille Örebron osoitteeseen. Tunisialainen suutari Khaled Boumnijel piti
kioskin naapurissa pientä verstasta, jossa korjasi kenkiä ja valmisti avaimia.
Hän oli soittanut poliisille ja ilmoittanut pahoinpitelystä kuultuaan naapurinsa
huutavan apua. Poliisi oli tullut paikalle parinkymmenen minuutin kuluttua.
He eivät olleet ymmärtäneet Boumnijelin huonoa ruotsia vaan olivat ensin
ajaneet väärään osoitteeseen. Kun poliisipartio saapui, tekijät olivat jo
lähteneet.
Suutari kertoi, että pahoinpitelijät olivat olleet kolme nuorta mustaihoista
miestä. Gharibin mukaan he olivat kotoisin Malista. He olivat hakanneet
häntä joka puolelle vartaloa pitkillä sähkökaapeleilla, mutta merkkejä tapon
yrityksestä ei ollut. Suutari oli nähnyt nuorten miesten poistuvan kymmenen
minuutin kuluttua kadulle ja ajavan tiehensä punaisella autolla. Hän ei ollut
varma merkistä mutta arveli, että se oli vanhemman vuosimallin Renault
Megane. Alustavassa kuulustelussa sekä suutari että Gharib olivat kiistäneet
tunteneensa tekijöitä entuudestaan. Poliisipartio oli kertonut off the record,
etteivät olleet katsoneet tarpeelliseksi pitää kiirettä saadessaan hälytyksen.
Mäiskikööt mamut vain toisiaan. He uskoivat, ettei Gharib ollut mikään
”herran enkeli”.
He eivät pääsisi tänään pidemmälle. Kaikki aineisto voisi jäädä Melkerin
työpöydälle. Hän oli sammuttamaisillaan valotähden, kun kuolinsyyntutkija
soitti. Hän oli tarkistanut luodin sisääntulokulman työntämällä
mittausvälineen ampumahaavaan. Jos oletettiin, että uhri seisoi suorassa, kun
häntä ammuttiin, ampumiskulma oli noin 15–18 prosenttia alempana. Elin
laski, että suorin käsin asetta pidellessään ampujan täytyisi olla noin 165
sentin pituinen.
Elin ei ollut ehtinyt vielä ostaa lämpimämpää takkia. Hän lainasi Melkerin
univormun takkia päästäkseen hotelliin paleltumatta kuoliaaksi. Melker
katsoi hänen peräänsä, kun hän talloi ylös lumista mäkeä keltaisessa
heijastintakissa.
Heidän tutkintansa ei ollut edennyt. Kaikki oli pikemminkin mutkistunut
entisestään. Ehkä asiat selviäisivät huomenna. He kävisivät suojakopilla ja
tapaisivat Anna Magnussonin Suomen puolella Hetassa. Se oli ollut Annan
ehdotus. Kenties Nils Mattiskin liittyisi mukaan. Hän oli palannut
Murmanskista odotettua aiemmin.
Oli mahdotonta löytää sopivaa hiekkaa niin lyhyellä varoitusajalla. Tromssan

lehdistökonferenssin järjestäjät pelkäsivät, että puolustusministeri liukastuisi
jäällä kulkiessaan autolta tapahtumapaikan sisääntulokäynnin luo. Lisäksi
turvallisuuspoliisin henkilösuojausyksiköstä kerrottiin, että ministerillä oli
usein korkeakorkoiset talvisaappaat. Hän voisi liukastua ja murtaa jalkansa.
Kunnan palkkaama vahtimestari lähetettiin hyvissä ajoin hankkimaan hiekkaa
jalkakäytävälle. Se oli kuitenkin loppu teknisen toimen varastosta.
Joulunpyhien vaihtelevat säät olivat pakottaneet kunnan hiekoittamaan
suunniteltua enemmän.
Vahtimestarin täytyi ostaa pari pussillista kissanhiekkaa, jotka hän levitti
oven eteen. Kun hän oli tehnyt sen, hänen luokseen tuli nuori mies, joka
kysyi, järjestettäisiinkö sotaharjoitus Cold Responsen lehdistötilaisuus täällä.
Cold Response oli Pohjois-Norjassa toistuvasti järjestettävä sotaharjoitus.
Nato-maat ja niiden rauhankumppanit kokoontuivat sinne pullistelemaan
hauiksiaan Putinille, jolla oli tapana vastata lähettämällä pohjoisen
laivastonsa Jäämerelle ja ampumalla pari rakettia. Puolustusministeri ja
sotilasjohto olivat päättäneet käyttää tilaisuutta hyväkseen ja järjestää hyvissä
ajoin ennen harjoitusta lehdistötilaisuuden kertoakseen, mistä oli kyse. Oli
näyttöä siitä, että sellaisilla toimilla oli myönteisiä vaikutuksia, kun hallitus
käsitteli puolustusbudjettia.
”Tuleeko puolustusministeri?” nuori mies kysyi.
”Kyllä kai. Siksi minun täytyi hiekoittaa.”
Lava oli koristeltu osallistujamaiden lipuilla, ja siellä oli pöytä ministerille
ja sotilaallisille arvohenkilöille, joiden rinnukset olivat täynnä
kunniamerkkejä.
Kun valtakunnallisen ja paikallisen lehdistön edustajat kerääntyivät
paikalle ja ryhtyivät asentamaan mikrofonejaan ja kameroitaan, Aslak Isak
astui saliin ja nousi lavalle. Korkea-arvoiset sotilashenkilöt olivat vielä
etsimässä istumapaikkojaan. Ylipäällikkö keskusteli ministerin kanssa, joka
kaiveli laukustaan muistiinpanoja.
Kukaan ei reagoinut Aslak Isakiin, joka asteli puhujanpönttöön.
”Haluaisin mielelläni…”
Mikrofoni ei ollut auki. Yksi sotilashenkilöistä katsoi häntä vakuuttuneena,
että hän oli tarkistamassa äänentoistolaitteita. Aslak Isak löysi nappulan ja
kytki mikrofonin päälle.
”Ennen lehdistötilaisuuden alkua haluaisin sanoa pari sanaa. Olen yksi
niistä, jotka palvelivat Afganistanissa, ja minulle myönnettiin
urhoollisuusmitali. Yksi ystävistäni sai surmansa tienvarsipommista.
Ponnisteluillamme siellä kaukana ei ole mitään tekemistä lähdön ja paluun
hetkellä meille lausuttujen hienojen sanojen kanssa. Se oli ansa.
Puolustusministeri ja kaikki nämä sotilashenkilöt tähtineen ja
kunniamerkkeineen eivät tiedä yhtään, mistä siellä on kyse. He eivät tiedä
paskaakaan siitä, mitä sota oikeasti on…”
Yksi viestintäadjutanteista syöksyi Aslak Isakin luo ja sulki mikrofonin,
laski kätensä tämän hartioille ja koetti johdattaa tämän lavalta pois. Mutta
Aslak Isak piti tiukasti kiinni puhujanpöntön reunoista ja huusi kuulijoille:
”Älkää uskoko, he valehtelevat! He luovat vain uraa sillä, että uhraavat
sotilaiden hengen sellaisen asian vuoksi, josta eivät ymmärrä mitään!”
Ryhmä sotilaspoliiseja kiikutti Aslak Isakin pois, ja arvohenkilöt lavalla
kuiskasivat ulkomaalaisille kollegoilleen, että häiriköijä oli varmasti
mielisairas henkilö. Viestintäadjutantit voisivat myöhemmin selostaa
tiedotusvälineille, että kyseistä henkilöä hoidettiin traumaperäisestä
stressihäiriöstä kärsivien potilaiden psykiatrisella osastolla. Hän oli sotilas,
joka oli romahtanut palattuaan kotiin Afganistanista. Ei ollut kestänyt
paineita.
”Ei kai hän ole sellainen hullu, joka voi palata aseen kanssa?” yksi
kenraaleista kysyi.
Puolustusministeri kohensi kampaustaan ja katsoi kysyvästi lavalla istuvia
kenraaleja. Kaikki tuntuivat olevan valmiita rauhoittelemaan häntä. Ei mitään
vaaraa. Sairaalan johdon kanssa sovittaisiin, että kyseinen henkilö päätyisi
suljetulle osastolle lähiajoiksi.
Paikallislehden toimittaja tunsi miehen. Yksi tämän kavereista oli oikeasti
kuollut tienvarsipommin räjähdyksessä.
Marit sai tiedon tapahtuneesta, kun hän oli kaupassa ostoksilla. Hän oli
luvannut Sindrelle, että isi tulisi uudenvuodenpyhiksi kotiin. Nyt Aslak Isak
olikin suljetulla osastolla. Toivottomuus lankesi hänen ylleen kuin musta
varjo.

32
SE MUUTTAISI KAIKEN. Mutta he olivat paiskineet lujasti töitä, suorastaan

raataneet sen eteen. Kaikkina jääkylminä aamuina. Öinä, joina he olivat
maanneet ulkona lumessa koneita korjaamassa. Heillä oli ollut silloin alussa
yllin kyllin romuja. Hylättyjä koneita, joita he kunnostivat ja tuunasivat
paremmiksi. Pala palalta he laajensivat konekantaansa. Hän oli itse alussa
käsittänyt, että täytyisi perustaa jonkinlainen organisaatio. Ei riittänyt, että oli
toimivia koneita, vaan tarvittiin myös kunnollinen kirjanpito ja oikeat ihmiset
hallitukseen.
Menestystarina, jokin paikallislehdistä oli kirjoittanut yritysliitteessään.
Hän oli tosin maksanut artikkelista ja voidellut janoista toimittajaa, mutta
menestystarina-termin se sopuli oli keksinyt itse. Kolme veljestä
perämetsästä olivat kansakoulupohjalta pystyttäneet kahdessakymmenessä
vuodessa yrityksen, joka voitaisiin nyt myydä huomattavasta summasta,
miljoonilla. Kaikki olisi voinut mennä päin helvettiä, mutta he olivat
sijoittaneet viisaasti ryhtyessään leikkaamaan peltiromua ja satsatessaan
kuluneisiin kaivoskoneisiin.
Gösta laskeutui portaita keittiöön ja napsautti kahvinkeittimeen virran.
Lattia oli vielä kylmä. Lattialämmitys ei toiminut. Johtui luultavasti
termostaatista. Kun kaupat olisi tehty, he muuttaisivat Gran Canarialle tai
ehkä Miamiin. Ottaisivat rennosti, eläisivät kaupasta saaduilla rahoilla.
Pelaisivat golfia.
Gösta tiesi kyllä, ettei tekisi mitään sellaista, mutta oli mukavaa pohtia
vaihtoehtoja. No, ehkei sentään golfia. Niin vain tavattiin sanoa. Hän ei
suostuisi kekkaloimaan pienen pallon perässä. Mutta ehkä hän voisi istua
golfklubilla grogia juoden?
Kahvinkeitin kurlutteli pannuun päivän ensimmäistä kupillista. Gösta
istuutui keittiönpöydän ääreen ja katsoi ikkunalasista heijastuvaa kuvaansa.
Ulkona oli täysin pimeää. Ulkovalo oli syttynyt pari kertaa yön aikana,
luultavasti ketun tai jonkun muun pihan poikki kulkeneen eläimen vuoksi.

Lappalaiset sentään pitivät poronsa poissa tontilta. Pelkäsivät varmaan, että
ne päätyisivät hänen pakastimeensa.
Hänen täytyisi siivota paikkoja ennen kaupantekoa. Se
rakennustelineonnettomuus voisi osua vielä hänen nilkkaansa. Hänhän oli
firman omistaja mutta antoi pojan hoitaa juoksevat asiat. Oli ajatellut, että se
harjaannuttaisi poikaa firman pyörittämiseen. Mutta poika oli niin pirun
laiska eikä ymmärtänyt, että täytyi tehdä töitä eikä vain tuhlata ansaittuja
rahoja. Ja sitten oli vielä Josef, joka oli tullut uhkailemaan porovarkauksilla.
Ihan kuin kuomasta olisi yhtäkkiä tullut pyhimys, joka tahtoi pitää
saamekylien puolta. Poliisina ollessaan hän ei ollut koskaan kieltäytynyt
poronpaistista. Mutta kun hänen tyttärensä oli mennyt naimisiin Sopperon
saamekylässä, hänestä oli tullut niin lappalaista, niin lappalaista. Tai
saamelaisiksihan niitä kai nykyisin kutsuttiin. Hänen kanssaan ei voinut enää
puhua mistään. Nytkin oli yhtäkkiä tullut sönköttämään kadonneista poroista.
Ja pukeutui kuulemma nykyään jopa kolttapukuun. Vaikutti siltä, että hänellä
oli oikein oma poliisipiirinsä siellä kylissä. Kaikki oli kuitenkin saanut
alkunsa Margitasta.
Gösta kuuli Inga Marjan liikkuvan yläkerrassa. Vaimo ei tulisi alas
keittiöön, oli vielä liian aikaista. Ehkä hän oli herännyt sen takia, että Gösta
ajatteli Margitaa. Vaimo vaistosi sellaiset asiat. Saamelaisilla ämmillä oli
sellainen lahja. Jos sitä nyt lahjaksi saattoi kutsua, ehkä mieluummin
kiroukseksi. Gösta nousi ja haki lisää kahvia, napsautti radion auki
kuullakseen kuuden uutiset.
Margitan kanssa vietetty aika oli ollut toisenlaista elämää. Niin moni asia
olisi voinut muuttua, jos sitä olisi jatkunut. Jos sillä olisi ollut mahdollisuus
kehittyä joksikin. Hän laskeskeli, että suhde oli jatkunut vuoden, vähän yli.
Inga Marja laskeutui portaita.
”Oliko vesi jäätynyt?”
Gösta ei ollut tullut ajatelleeksi sitä. Kahvinkeitin oli ollut valmiiksi
ladattu.
”En ole tarkistanut.”
Inga Marja meni tiskipöydän luo ja avasi hanan. Avasi ja sulki muutaman
kerran. Kaikki pelasi.
”Lupasit puhua putkimiehen kanssa”, vaimo sanoi syyttävällä äänellä.
Gösta oli unohtanut. Vesiputkiin tarvittaisiin lämmityskaapeli. Sen siitä
sai, kun uskalsi ajatella Margitaa. Inga Marja nousi portaat ylös tavallista
äänekkäimmin askelin. Tiettyjä syntejä ei saanut koskaan anteeksi. Gösta
työnsi ajatuksen pois, jotta aamurauha ei särkyisi.
Huoneessa oli kylmä. Josef ryömi syvemmälle peiton alle haluamatta vielä
tulla pois lämmöstä. Hän voisi nousta ylös ja sytyttää tulen puuhellaan mutta
halusi lykätä sitä mahdollisimman pitkään. Kylmässä ilmassa leijui
jähmettyneen sianrasvan haju. Hän ei ollut siivonnut pöytää eikä tiskannut
paistinpannua eilisen illallisen jälkeen. Hänen kannattaisi oikeastaan nukkua
lämpimässä asunnossaan Kiirunassa.
Mutta hän viihtyi täällä paremmin. Hän tarvitsi pientä kitkaa, jota elämä
vanhanaikaisessa talossa tarjosi. Se toi hänen mieleensä lapsuuden. Miten hän
oli elänyt silloin kun oli vielä tuntenut olevansa elossa. Jostakin syystä hänen
lapsuudenkuvissaan oli aina kesä ja vihreä nurmikko. Eihän se tietenkään
ollut aina ollut sellaista, mutta hänen muistonsa niiltä ajoilta olivat kesistä.
Hänen mieleensä tuli usein myös tummennettu lasi ja auringonpimennys.
Hän ei tiennyt, miksi. He olivat seisseet joella, ojentaneet lasia toisilleen ja
ihmetelleet, kun olivat osa jotakin valtavan suurta. Taivaankappaleita, jotka
liikkuivat toistensa editse. Ehkä hän silloin tiedosti, kuka hän oli oikeasti.
Hän vakuuttui, että oli löytänyt jotakin, mikä voisi selittää hänen paikkansa
maan päällä. Hän nousi ylös, repi haloista tuohta ja sytytti tulen hellaan
kuivausuunin puilla.
Johtui tietysti sairaudesta ja hänen rajallisesta ajastaan maan päällä, että
hän pyrki kokoamaan hangoittelevista palasista ehyttä kuvaa itsestään. Hän
istahti tuolille lieden ääreen ja tunsi tulesta huokuvan lämmön. Hänellä oli
sisällä puita ja vettä, eikä hänen tarvinnut välittää siitä, että lämpömittari
näytti kolmeakymmentäkuutta pakkasastetta ikkunan takana. Hän oli
päättänyt, että tästä tulisi sisäpäivä, ja oli noutanut jo eilen varastosta
pahvilaatikon, jossa oli Margitan tavaroita. Hän kaatoi vettä kattilaan
voidakseen tiskata ja pyyhkiä pöydän ennen kuin aloittaisi homman.
Margitalla oli serkku Karesuvannossa, ja hän oli saapunut linja-autolla
Luulajasta sinä päivänä kun koivut Hjalmar Lundbohmsgårdenille viettävässä
rinteessä puhkesivat hiirenkorville. Josef oli istunut hermostuneena
betonimuurilla linja-autoaseman edessä. He olivat tavanneet yhdessä
tilaisuudessa Luulajan kulttuuritalolla ja jutelleet tarjoilun aikana.
Josef avasi laatikon. Se oli suljettu poliisiteipillä. Hän oli pakannut
Margitan tavarat sinne puoli vuotta ennen kuin sai potkut. Laatikossa oli
muutama vaate, pari valokuvaa ja koriste-esineitä, jotka Margita oli ostanut
piristämään tylsää asuntoa. Josef ei ollut koskaan ymmärtänyt naisen makua.
Hän oli pitänyt koristeita liian räikeinä ja värikkäinä. Margita oli nauranut
hänen nurinoilleen ja nimittänyt häntä tylsimykseksi ja lestadiolaiseksi.
Silkkihuivin Margita oli kietonut lampun päälle ikkunalaudalla. Josef otti sen
laatikosta ja piteli sitä karkeissa sormissaan. Se ei painanut yhtään mitään.
Hän nuuhki sitä, mutta Margitan tuoksua ei ollut enää tallella. Thaimaalainen
kalenteri vuodelta 2011 ja kehystetty kuva, jonka Margita oli sanonut olevan
kotikylästään jossakin vuorilla. Josef ei ollut koskaan oppinut sen nimeä.
Margita oli etsinyt sen kartalta ja näyttänyt hänelle. Hän oli unohtanut sen
sijainnin samana päivänä, kun nainen oli jättänyt hänet. Hän poimi nyt
laatikosta kolme yhteistä vuotta keittiönpöydälle.
Hän ei ollut onnistunut tarjoamaan Margitalle sellaista elämää kuin tämä
olisi toivonut. Naisen värit eivät olleet kyenneet tunkeutumaan hänen
harmautensa ja harkitsevaisuutensa läpi. Yhtenä päivänä Margita oli ollut
poissa, kun Josef oli tullut töistä kotiin. Parin viikon kuluttua hänen kerrottiin
muuttaneen yhteen Göstan kanssa. He olivat tavanneet jokin aika sitten ennen
hänen lähtöään. Gösta oli kuulemma muuttanut pois kylästä ja Inga Marjan
luota. Kului vuosi, ja Margita katosi. Kukaan ei tiennyt, minne. Josef etsi
häntä. Karesuvannossa asuva serkku saattoi tietää mutta ei kertonut. Hän
sanoi kuitenkin, että Gösta oli lyönyt Margitaa. Pahoinpidellyt tätä. Ehkä
Gösta oli hakannut tämän kuoliaaksi ja piilottanut ruumiin, serkku arveli.
Josef ei ollut löytänyt Margitaa. Hän oli etsinyt tätä poliisi- ja
maahanmuuttorekistereistä. Margita ei ollut matkustanut pois maasta,
ainakaan virallisia reittejä.
Kun Josef oli kysynyt asiasta, Gösta ei ollut vastannut mitään. Hän oli
palannut kylään, ja Inga Marja oli huolinut hänet takaisin. Pahoinpitely oli
hänen mukaansa paskapuhetta.
Josefilla oli yhteisistä vuosista jäljellä vain pari ohutta kesävaatetta ja kasa
roinaa. Ja valtavasti muistoja. Kun hän teki koostetta heidän yhteisistä
kokemuksistaan, hän muisti elävimmin ne kerrat, kun he olivat olleet
matkalla jonnekin. Kesäkalaan ylös Råstasiin, kelkkareissuille kevättalven
hohtaville hangille, veneellä joelle, automatkalla tuulilasia piiskaavassa
kaatosateessa. Josef selasi kuvia, jotka Margita oli kiinnittänyt albumiinsa.
Margita alastomana jääkylmässä tunturipurossa, hyttysverkkohattu päässään,
kurkistamassa teltasta erotuspaikalla.
Se kuului toiseen elämään mutta oli osa kokonaiskuvaa, jonka Josef
muodosti itsestään ja elämästään. Elämä Kerstinin ja Hillevi-tyttären kanssa
oli ollut niin erilaista. Kuvat ja muistot siitä elämänvaiheesta löytyisivät
hänen kaupunkiasunnostaan. Ehkä ne olivat jo kadonneet. Hän ei ollut edes
kaivannut niitä.
Hän poltti vaatteet. Säästi albumin ja ohuen huivin. Kun hän heräsi
keskellä yötä, kuunvalo pujotteli nauhana sisään ikkunasta ja loi varjokuvion
vastapäiselle seinälle. Hän oli tehnyt päätöksensä nukkuessaan. Hänen ei
tarvinnut empiä.
Kapea kirkontorni muistutti pakkashuurussa minareettia. Kohosi kuin jäykkä

huutomerkki suoran lumitien päässä huoltoaseman ja postina ja
kukkakauppana toimivan leipomorakennuksen takana. Koko Hetta vaikutti
autiolta ja hylätyltä. Ei ristin sielua.
Nils Mattis ja Anna olivat ajaneet sinne pimeässä. Kohdanneet neljä autoa
seitsemänkymmenen kilometrin matkalla. Aidejavren luona riekkoparvi oli
kieppunut auton ympärillä, ja pari kilometriä myöhemmin porolauma oli
laiduntanut jäisellä suolla.
Muuten maisema oli ollut vailla elämää. Annasta tuntui kuin karu luonto
odottaisi jotakin. Keräisi voimia ja rohkeutta auringon paluuseen.
Nils Mattis ei halunnut kertoa mitään käynnistään Murmanskissa. Kyllä,
Svetlana oli lähettänyt terveisiä, mutta ei muuta. Hän oli nukkunut autossa ja
herännyt, kun he olivat ylittäneet rajan. Nukahtanut uudestaan Suomen
puolella.
Ravintolassa oli hiljaista, niin kuin yleensä tähän aikaan iltapäivästä. Anna
kantoi kahvikuppinsa ikkunapöytään huomatakseen, milloin Melker tulisi.
Nils Mattis joi baarissa oluen ja valitti, että se oli väljähtänyttä, koska se oli
päivän ensimmäinen ja ”seissyt hanassa”. Nuori nainen valutti uuden vastaan
inttämättä.
”En aio koskaan palata Venäjälle”, Nils Mattis sanoi, kun hän istuutui
Annan pöytään olutlasinsa kanssa. ”Se on sietämätöntä. Svetlana on
Murmanskissa toinen ihminen. Olen siellä hänelle kuin kengänpohjaan
tarttunut paska. Hän kuuluu sinne. Minun paikkani on tunturissa. Päätin sen
kotimatkalla bussissa. Siitä ei kuitenkaan tulisi mitään.”
”Oletko kertonut Svetlanalle?”
”Soitin ja koetin selittää. Hän suuttui.”
Nils Mattis joi olutta ja katsoi autiota katua. Otti sätkävehkeet esiin
kääriäkseen savukkeen.
”Milloin hänen pitäisi tulla?”
”Hänen pitäisi jo olla täällä.”
Melker ja Elin olivat lähteneet matkaan aikaisin aamulla. Melker oli odotellut
Eliniä puoli seitsemältä hotellin edessä. Hänellä oli takapenkillä pino
lämpimiä vaatteita poliisiaseman varastosta. Toivottavasti jokin niistä olisi
sopiva. Elin ei ollut koskaan käynyt näin pohjoisessa. Hän oli ollut lapsena
perheensä kanssa laskettelemassa Åressa, mutta tämä oli aivan toista.
Oli vielä pimeää, kun he ohittivat Sopperon. Melker tähysti, oliko Josef
talossaan. Mutta autoa ei näkynyt pihalla. Vain yksi lamppu talon nurkalla
valaisi moottorikelkkoja lumikinoksessa.
Suojakoppi oli yhtä kylmä ja autio kuin viimeksi, kun hän oli käynyt siellä.
Oli oikeastaan ajanhukkaa ajaa sinne. Päivä oli alkanut valjeta, mutta samalla
lumipilvet kasvoivat luoteessa, ja kevyitä hiutaleita tanssahteli alas tummalta
taivaalta.
”Löysitte siis jälkiä?” Elin kysyi ja valaisi huonetta sauvalampulla.
”Ovenkahvasta sisäpuolelta. Kynnyksellä oli jalan painauma.”
”Onko ne tunnistettu?”
”Sormenjäljestä on osuma. Tapaamme kyseisen henkilön tänään.”
Heitä paleli, ja he palasivat autolle, lastasivat kelkan mukaansa ja jatkoivat
matkaa Karesuvantoon vievälle tielle. Jierivaaran korkeudella tiellä oli
poroja. Ne väistivät vastahakoisesti autoa, eivät suostuneet katsomaan heihin,
olivat välinpitämättömiä kuin Melker ja Elin olisivat niiden alueelle
tunkeutuneita turisteja.
He saapuivat Hetan keskustaan puoli tuntia myöhässä. Anna ja Nils Mattis
odottivat Jussantuvassa, paikallisessa ravintolassa.
Ihan kuin koirat, Anna ajatteli. Meidän täytyy saada nuuhkia toisiamme
pari minuuttia. Ehkä se johtuu siitä, että täällä pohjoisessa sosiaalinen
kuorikerros on niin ohut. Kun sitten kohdataan vieras ihminen, kaikki on
totista peliä. Tukholmassa, jossa hän oli opiskellut ja työskennellyt, saattoi
tervehtiä ja antaa poskipusuja ilman, että sillä oli mitään merkitystä. Se oli
vain sosiaalista voitelua. Anna ja Nils Mattis saattoivat siis luvan kanssa
suhtautua varautuneesti etelänihmisiin. Anna oli hämmästyksekseen
huomannut, että Melkerissäkin oli hiukan pohjoisen juroutta.
”Mistä olet kotoisin?” Anna kysyi häneltä.
”Västerbottenista. Asun Storumanissa mutta olen syntynyt sisämaassa.”
”Näin sen sinusta. Nielevätkö ihmiset siellä sanoja sisäänsä puhuessaan?”
Anna kysyi.
”Kaikkihan tietävät, miten Lyckselessä imuroidaan. Pistetään kolme
vanhaapoikaa sohvalle istumaan ja kysytään, ottaisivatko he ryypyn.”
Elin katsoi heitä ymmällään.
”He niin kuin imevät sanansa sisään”, Anna koetti selittää.
Melker teki melko hyvän yrityksen sanoa juu sisään vetämällä. Elin nauroi
varautuneesti. Hän ei oikein ymmärtänyt, mikä siinä oli hauskaa.
He olivat kaikki yhtä mieltä, että söisivät päivällistä, ja Melker otti
lehtiönsä esiin, kun he odottelivat ruokaa.
”Voisin esitellä Elinin ennen kuin ryhdymme keskustelemaan, miten voitte
auttaa minua. Hän on meillä lainassa Örebrosta, koska hän tutki puoli vuotta
sitten Ahmed Hassan Gharibin pahoinpitelyä. Olette varmaan kuulleet, että
meillä on nyt kaksi samannimistä ja samalla henkilöllisyydellä varustettua
murhan uhria”, Melker sanoi ja etsi laukustaan kynän.
”Nuoret miehet pahoinpitelivät Kiirunan asuntoon ammutun Gharibin
hänen myymälässään Örebrossa. Miehet olivat saapuneet Malista kesän
lopulla. Poliisitutkinta keskeytettiin, koska Gharib ei halunnut tehdä
rikosilmoitusta”, Elin kertoi.
”Nils Mattis, voisimmeko aloittaa siitä, miksi olit sinä päivänä suojakopilla
ja löysit paloitellun ruumiin?” Melker kysyi.
Nils Mattis kulautti olutlasinsa tyhjäksi ja kävi noutamassa täydennystä
baaritiskiltä. Kun hän palasi, hän seisahtui ikkunan luo ja katsoi ulos ennen
kuin vastasi Melkerille.
”Oli lumimyrsky. Ankara tuuli. Hakeuduin suojaan lepäämään ja
syömään.”
”Näitkö ruumiinosat heti, kun tulit sisään?” Elin kysyi.
”Sisällä oli pimeää. Otsalamppu valaisee vain kaistaleen. Luulin ensin sitä
muuksi.”
”Miksi luulit sitä?”
”Ajattelin ensin, että se oli halkopino, mutta siellä ei ollut kamiinaa. Sitten
näin pään ja luulin sitä patsaaksi, jonkinlaiseksi taideteokseksi. Mutta se ei
vaikuttanut kovin uskottavalta.”
”Et kuitenkaan soittanut heti poliisille?”
”Siellä ylhäällä oli huono kenttä, ja akku oli miltei lopussa.”
”Mitä teit niin ylhäällä?”
”Autoin paria saamekylän kaveria. Könkämän kylästä.”
”Miksi et soittanut poliisille itse?”
”Koska siellä ei ollut kenttää. Tilanne oli parempi, kun pääsin
Karesuvannon tielle.”
”Miksi et sitten soittanut sieltä poliisille?”
Nils Mattis katsoi vastaamatta ulos ikkunasta. Kääntyi poispäin kuin
vältelläkseen kysymystä.
”Miksi pyysit arkangelilaista naisystävääsi soittamaan?”
”Hän asuu Murmanskissa mutta oli sinä päivänä Arkangelissa. Siksi hän
soitti sieltä. Hän on parempi selittämään asioita. Osaa puhua paremmin
viranomaisille ja korkeille tyypeille.”
”Kuten poliiseille?”
”Kuten poliiseille.”
Nils Mattis istuutui pöytään Annan viereen.
Melker kirjoitti jotain lehtiöönsä, selasi taaksepäin pari sivua kuin lukisi
jotain, mitä oli kirjoittanut aikaisemmin. Nils Mattis tajusi, että hän hämäsi,
esitti tietävänsä jotakin. Hänelle oli muka vihjattu jotain.
”Mitä jos väitän, että olit siellä ampumassa hirveä, jonka könkämäläiset
kaverisi olivat myyneet tukkukauppiaalle Luulajaan”, Melker sanoi.
”Voit väittää mitä haluat”, Nils Mattis sanoi ja vinkkasi tarjoilijalle, että
tämä voisi tuoda ruoan.
”Oliko se niin, Nils Mattis?”
”Kysy saamekyläläisiltä. Asia kuuluu Lainiovuoman ja Könkämän omalle
poliisille. Niin ettei Kiirunan poliisin tarvitse tuhlata aikaansa ja
verorahojaan.”
”Tarkoitatko Josefia?”
”En tarkoita mitään.”
He söivät päivällistä ja juttelivat niitä näitä säästä ja tuulesta. Kävi ilmi,
että Elin oli tavannut Annan, kun tämä oli toiminut syyttäjänä Södertörnin
käräjäoikeudessa.
”Kesti hetken ennen kuin tunnistin sinut”, Elin sanoi. ”Olit oikeussalissa
niin ankara ja aina puku päällä. Hiuksesi oli kiinnitetty päälaelle. Teit selvää
yhdestä julkkisasianajajasta.”
Anna ei muistanut, että olisi koskaan tehnyt selvää kenestäkään
puolustusasianajajasta. Ehkä Elin sanoi niin vain ollakseen kiltti tai
imarrellakseen häntä. Niinhän ihmiset tekivät etelässä.
”Ja nyt olet poronhoitaja?”
Elin katsoi Annaa kiinteästi kuin arvioidakseen, miten se oli vaikuttanut
tämän ulkonäköön. Asiallinen puku ja ylös kiinnitetyt hiukset olivat poissa,
mutta Anna oli hyväkuntoinen ja hänen katseessaan oli terävyyttä, joka toimi
varmasti yhtä hyvin porolaitumilla.
”Poronomistaja”, Nils Mattis sanoi. ”Hän on omistaja, ei renki.” Melker
vahvisti sen sanomalla juu samalla, kun veti ilmaa sisään.
”Meillä kävi pari tyyppiä Sudanista”, Anna sanoi. ”Ymmärsin, että heidät
oli valittu edustamaan ryhmää, joka asuu laittomasti yhdessä
Tornionjokilaakson kylistä.”
”Laittomasti?” Melker kysyi.
”Heidän turvapaikka-anomuksensa on hylätty. Heidän olisi pitänyt jo
poistua maasta.”
”Onko sillä merkitystä tälle asialle, josta nyt puhumme?”
Melker otti taas lehtiönsä esiin, työnsi lautasen sivuun ja haparoi kynän
käteensä. Hän ei varsinaisesti kaivannut pakolaisongelmia niskoilleen.
”En tiedä”, Anna sanoi. ”Mutta lupasin heille, että välitän sinulle heidän
kertomansa, jos sinä puolestasi lupaat olla etsimättä heitä käsiisi.”
”Tiedät varmasti paremmin kuin minä, että emme voi luvata mitään
sellaista. Halusivatko he nimenomaan minun saavan ne tiedot?”
”Eivät, vaan Kiirunan poliisin. Mutta he tiesivät, kuka sinä olet. Että olet
siellä tilapäisesti, ja pakolaisasiat tuppaavat venymään.”
Nils Mattis poistui pöydästä ja häipyi baarin puolelle matalan puoliseinän
taakse. He kuulivat hänen puhuvan saamea tiskillä työskentelevän nuoren
naisen kanssa.
”He olivat käsittääkseni käyneet jo juttelemassa Josefin kanssa.”
”En ihmettele. Kun Josef lopetti työnsä, hän on pyörittänyt omaa
poliisipiiriään seudulla. Ihmiset kääntyvät hänen puoleensa sen sijaan, että
soittaisivat meille kaupunkiin.”
Melker katsoi epäluuloisesti ympärilleen. Hän näki katulyhtyjen huojuvan
tuulessa tummien ikkunoiden takana. Nils Mattis nauroi kovaan ääneen
baarissa. Hän oli ilmeisesti tavannut jonkun tutun. Menossa täytyi olla jo
neljäs vai viideskö olut?
”Minulla ei ole resursseja jahdata sudanilaisia”, Melker sanoi. ”Se olisi sitä
paitsi hyödytöntä täällä Tornionjokilaaksossa, kun he pääsevät jään yli
Suomen puolelle.”
”Heillä oli tietoja Turkkilaisesta”, Anna sanoi.

33
PALUUMATKALLA KARESUVANTOON Melker ja Elin juuttuivat lunta pöllyttävän

rekan taakse eivätkä pystyneet ohittamaan sitä. He pysähtyivät Kuttasessa
antaakseen rekalle etumatkaa, istuivat autossa ja katselivat rähjäisen näköisiä
poroja aitauksessa. Turistikodan kangas lepatti aavemaisesti. Joen yli kulkeva
talvitie näytti olevan auki.
Annan sudanilaisilta välittämissä tiedoissa ja Elinin aloittamassa
esitutkinnassa oli kaksi samanlaista piirrettä.
Molemmissa oli kyse vastakkainasettelusta kahden Ahmed Hassan
Gharibin ja nuorten afrikkalaisten miesten välillä. Toinen yhteinen asia olivat
sähkökaapelit. Tunisialainen suutari oli kertonut, että Gharibia oli
pahoinpidelty sähkökaapelin pätkillä. Jossakin Tornionjokilaakson kylässä
piileskelevät sudanilaiset olivat kertoneet, että pakolaisten salakuljettajat
olivat pahoinpidelleet heitä sähkökaapeleilla.
He olivat tulleet Anna Magnussonin luo, koska Josef oli kertonut hänen
olevan ”systeemin ulkopuolella” toimiva juristi. Miehet otaksuivat, että
Josefkin edusti jonkinlaista itsenäistä poliisiviranomaista.
Kansanomaisempaa oikeustajua. Eikä ollut riippuvainen poliittisen tai
valtiollisen järjestelmän laeista. Anna oli selittänyt, ettei Pohjoismaissa ollut
sellaista oikeusjärjestelmää, muttei ollut varma, olivatko miehet
ymmärtäneet. Heillä oli ollut kotimaassaan kokemuksia poliiseista, joilla oli
eri toimeksiantajia. Siellä poliisin käyttämällä vallalla saattoi olla poliittinen,
alueellinen tai heimoihin kytkeytyvä tausta. Pohjoismaissa poliisin
harjoittama väkivaltamonopoli oli eri asia. Täällä lain ja oikeuden käytölle oli
vuosisatainen perinne.
Miehet olivat katsoneet häntä ymmällään, kun hän oli selostanut heille
Ruotsin lain perusperiaatteita. He olivat ehtineet asua täällä jo kyllin pitkään
tietääkseen, että kyse oli vain teorioista. Että niin kyllä toivottiin olevan,
mutta viime kädessä oikeus oli aina neuvottelukysymys ja muutettavissa
vallanpitäjien tarkoituksiin sopivaksi.

Heidän varsinainen asiansa oli yksinkertainen: he tiesivät, kuka
Turkkilainen oli, eivätkä halunneet tulla syytetyksi miehen kuolemasta.
Heillä ei ollut mitään tekemistä murhan eikä paloittelun kanssa. Anna ei ollut
kysellyt enempää, miten ja millä tavalla miehet olivat tunteneet Gharibin,
koska ei halunnut tulla vedetyksi juttuun mukaan. Hän oli pidättäytynyt myös
sen takia, että kytkeytyi murhatutkintaan pelkästään Nils Mattisin vuoksi, kun
tämä oli käynyt suojakopissa ja löytänyt paloitellun ruumiin.
”Ajetaanko jäätietä?” Melker kysyi ja osoitti joelle aurattua väylää, joka oli
merkitty heijastavin kepein.
”Saako niin tehdä? Onko se laillista?”
Eliniä epäilytti. Joen jää oli hangen peitossa ja vaikutti lujalta, mutta hän
oli nähnyt railon kauempana alajuoksulla koskien välissä. Melker kääntyi
auratulle talvitielle.
Hänellä ei ollut yleensä tapana tehdä sellaista, mutta hän oli levoton
istuttuaan koko iltapäivän hotellin ruokalassa. Hänestä tuntui, etteivät he
olleet taaskaan päässeet puusta pitkään. Tutkinta pyöri kehää. Hän oli luullut,
että Anna Magnussonilla olisi enemmän kerrottavaa. Hän käsitti myös, ettei
Anna ollut kertonut kaikkea. Selostus sudanilaisten vierailusta sopi niin hyvin
siihen, mitä Melkerin haluttiin tietävän. Häntä harmitti tämä tilanne, jossa
kaikki salailivat tietojaan. Tuntui kuin kaikki, joiden kanssa hän puhui,
peittelisivät jotakin. Eivät koskaan halunneet kertoa kaikkea. Johtuiko se
siitä, ettei hän ollut kotoisin täältä pohjoisesta? Eikö hän ymmärtänyt
paikallista koodistoa? Vai oliko kyse suhtautumistavasta: ihmiset korostivat
merkitystään pitämällä asioita omana tietonaan?
”Raota ovea, niin pääset loikkaamaan ulos, jos auto vajoaa jäihin.”
Elin tuijotti valoja joen toisella puolella ja puristi ovenkahvaa. Jäällä oli
lähinnä moottorikelkkojen uria. Melker huomasi kyllä, että siellä oli ajanut
myös huomattavasti suurempia autoja. Jäällä ajossa oli jotakin erityistä.
Heillä ei ollut mitään hätää. Hän ajoi Ruotsin puolelle ja katsoi Eliniä, joka
oli tarrautunut ovenkahvaan.
”Voit päästää irti. Olemme jo kiinteällä maalla.”
”Mitä olisit tehnyt, jos jää olisi pettänyt?”
”Hypännyt ulos. Mutta meillä ei ollut mitään vaaraa. Tie olisi suljettu, jos
se ei olisi ollut ajokunnossa.”
He istuivat hiljaa Karesuvantoon asti. Melker ajatteli, että hän oli toiminut
hölmösti, lapsellisesti. Jäällä ajo oli ollut tyypillistä poliisin mahtailua. Hän
oli pelotellut kollegaa näyttämällä, millainen kovanokka itse oli. Juuri
tällaisen takia poliiseilla oli kaiken aikaa ongelmia ihmisten kanssa. He olivat
niin machoja, että kompastuivat omaan koppavuuteensa.
Karesuvanto kimalteli kuin huvipuisto. Huoltoasemalle oli ilmeisesti
ripustettu lisää joulukoristeita. Kiinalainen elektroniikkateollisuus oli
voittanut vuosisatoja pintansa pitäneen lestadiolaisen pidättyväisyyden ja
pietismin.
”Säikyttelit minua, eikö totta?” Elin kysyi, kun he ajoivat pois kylästä.
”Se oli tyhmää. Anteeksi. Yritin kai tehdä vaikutuksen sinuun.”
”Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi. En vain ymmärrä, mikä minussa saa
ihmiset säikyttelemään tai vähättelemään minua. Sitä on jatkunut koko
ikäni.”
”Olen pahoillani, Elin. Olin ajattelematon.”
”Paskat siitä. Ei sinun tarvitse pahoitella. Minulla on musta vyö
useammasta kamppailulajista. Olen keskivertoa fiksumpi. Ehdottomasti
fiksumpi kuin pomoni, tosin se ei sano vielä mitään. Kun kävin poliisikoulua,
olin opettajiani fiksumpi. Silti kaikki pyrkivät lannistamaan ja kiusaamaan
minua tilaisuuden tullen. Minussa täytyy olla jotakin, mikä houkuttelee
siihen.”
Melker ei vastannut. Mitä tuollaiseen voisi sanoa? He jatkoivat autiota
tietä. Mertajärven valot häämöttivät alempana pimeässä. Idivuoman
poroerotuspaikka oli valaistu kirkkain valonheittimin, mutta aitauksessa ei
ollut poroja. Lastausramppi lojui tienreunassa. Lumivallin viereen oli
pysäköity moottorikelkkoja. Kaikki näytti kuin kiireessä hylätyltä. Kuin
todistusaineistolta jonkin sattumuksen jälkeen. Rikospaikalta, josta oli
poistuttu nopeasti. Onnettomuuspaikalta. Melker ei pitänyt siitä. Se sai hänet
tuntemaan, ettei hän pystynyt selittämään tapahtunutta itselleen. Ehkä
Ronnyn onnettomuus kummitteli yhä hänen alitajunnassaan.
”Ehkä kollegojasi ärsyttää juuri se, että olet fiksumpi. He reagoivat tavalla,
jolla pystyvät vaikuttamaan sinuun. He painostavat sinua säikyttelemällä tai
kyseenalaistamalla työtäsi, koska tuntevat olevansa alakynnessä.”
”Tunnetko sinä?”
”Mitä?”
”Olevasi alakynnessä?”
”Tapasimme vasta pari päivää sitten. En tunne sinua. Mutta kyllä, ehkä
minä koen olevani alakynnessä, kun kerran säikyttelin sinua ajamalla jäällä.”
”Paskat siitä. Oli tyhmää ottaa se puheeksi. Sillä ei ole mitään tekemistä
töiden kanssa, mutta sitä on vain jatkunut siitä asti kun olin lapsi. Unohda
koko juttu. Pyyhitään kaikki pois ja aloitetaan alusta. Miksi joukko laittomia
maahanmuuttajia Sudanista haluaisi tappaa ja paloitella miehen, joka
pyörittää kikherneitä ja kuivattuja papuja myyvää puljua?”
”Miehen, joka avustaa Kiirunan juniorikiekkoa ja jolla on viisi miljoonaa
kyproslaisella pankkitilillä.”
”Hän on tietysti sekaantunut salakuljetukseen. Se selittää rahat
kyproslaisessa pankissa.”
”Mutta miksi häntä on kaksi versiota samalla nimellä, samalla passilla,
samalla ajokortilla ja samalla oleskeluluvalla?”
”Unohdit yhden seikan. Häntä ei ole enää. Hän oli. Joku piti häntä niin
merkittävänä, että tappoi hänet. Molemmat versiot.”
He pysähtyivät Sopperossa. Josefin ikkunassa paloi valo. Keittiönpöydällä

sanomalehdellä lepäsi osiin purettu hirvikivääri.
”Onko tämä se uusi? Salaisen Hermanin tytär?”
”Tunnetko minun isäni?” Elin kysyi, riisui takkinsa ja laski sen keittiön
sohvalle.
”En yhtä hyvin kuin hän minut. Hänellä on minusta varmasti kattava
mappi arkistossaan.”
Josef sorkki hellan pesää ja työnsi sinne lisää puita.
”Haluatteko ruokaa vai kahvia?”
”Kahvia”, Melker sanoi. ”Mitä tiedät niistä sudanilaisista pakolaisista?”
”En mitään.”
”Lähetit heidät Koutokeinoon Anna Magnussonin luo. He tahtoivat
vakuuttaa, etteivät olleet paloitelleet Gharibia Pulsun erotuspaikalla.”
”Samaa he sanoivat minulle, mutta lähetin heidät Annan luo, koska heidän
oli järkevämpää puhua juristin kanssa.”
”Missä he ovat nyt?”
”Ei aavistustakaan. Muuttavat varmaan paikasta toiseen, niin kuulin.”
Josef täytti kahvipannun vesiämpäristä. Vesi sihahti rautahellalla. Elin
nousi sohvalta ja katsoi seinälle teipattuja kuvia. Thaimaalainen nainen
veneessä joella. Sama nainen hyttysverkkohatussa ja kyyristelemässä
alastomana solisevassa purossa.
”Tietysti sinä tiedät, missä he ovat”, Elin sähähti. ”Et vain halua kertoa.
Kun löydämme heidät, sinun käy huonosti. Älä kuvittele, että voit leikkiä
yksityisetsivää ilman, että joudut maksamaan siitä.”
”Odotan mielenkiinnolla, mitä minulle tapahtuu. Mutta voin sanoa yhden
asian: et ole ainoa, joka on uhkaillut minua ja koettanut sanella, mitä saan tai
en saa tehdä.”
He joivat kahvia ja kastoivat siihen Hillevin leipomia korppuja. Keittiössä
oli niin lämmintä, että talvikärpänen lensi pöytään ja surisi heidän
ympärillään, kunnes Josef läimäytti sen kuoliaaksi rullatulla sanomalehdellä.
”Luuletko, ettei hän tiedä, missä sudanilaiset piileskelevät?” Elin kysyi.

”Varmasti tietää, mutta emme saa häntä kertomaan.”
Melker vaihtoi vaihdetta, kun he saapuivat kapealle sillalle Lainionjoella.
”Eniten minua huolestuttaa, mitä hän aikoo tehdä hirvikiväärillä tähän
aikaan vuodesta”, Melker sanoi. ”Sinähän näit ne kuvat seinällä.”
”Thaimaalaisesta naisesta?”
”Hänen nimensä on Margita. Takana on tarina, josta olen kuullut vain
pätkiä. En tiedä, miten siinä kävi. Mutta nainen katosi. Kukaan ei tiedä,
minne.”
”Luuletko, että niillä on yhteys? Hirvikiväärillä ja kuvien naisella?”
”Josef kertoi olevansa sairas. Hänen lääkärinsä oli sanonut, että hänellä on
vain pari kuukautta elinaikaa. Kun tapasimme edellisellä kerralla, hän
mainitsi jotain, että aikoo järjestellä asioita.”
”Mitä hän mahtoi tarkoittaa?”
”Ei aavistustakaan.”
Trapan man, sudanilaiset olivat sanoneet. Ahmed Hassan Gharib oli ollut
Trapan man. Anna ei tiennyt, mitä se tarkoitti, mutta oletti, että se viittasi
sanaan trap, ansa. Oli mahdollista, että se oli paikallinen ilmaus, joka ei ollut
käännettävissä. Anna tutki muistiinpanojaan, jotka oli laatinut sinä iltana, kun
sudanilaiset olivat käyneet hänen luonaan. Hän oli kirjoittanut ylös myös
sudanilaisen sanan senteng, jonka saattoi niin ikään kääntää ansaksi. Kaikki
viittasi siihen, että Ahmed Hassan Gharib oli ollut osallisena jonkinlaisessa
organisaatiossa, joka vangitsi pakolaisia ja pakotti heidän perheensä
maksamaan lunnaita, jotta he voisivat jatkaa pakomatkaansa.
Anna ei ollut kertonut siitä Melker Grundströmille. Ei ollut hänen
tehtävänsä auttaa miestä tämän tutkinnassa. Eihän Melkerkään ollut auttanut
häntä porovarkausasiassa, eikä tutkinta ollut edennyt syyteharkintaan. Ehkä
Melker oli kokematon eikä ollut osannut taivutella syyttäjää jatkamaan
tutkintaa. Heidän tapaamisensa Hetassa oli joka tapauksessa vapauttanut Nils
Mattisin epäiltyjen joukosta, ja se oli tärkeintä.
Mahdollisesti se toinen poliisi, Elin, osaisi päätellä, että kyse oli
pakolaisten salakuljetuksesta. Nuori nainen oli vaikuttanut
laajakatseisemmalta eikä varmasti pelkäisi ottaa kansainvälisempää
näkökulmaa paloittelumurhaan. Grundström taas vaikutti tyypiltä, joka
arasteli puhua englantia puhelimessa.
Välipäivät sujuivat rauhallisesti. Kun he tapasivat laidunalueen muut

omistajat, Anna selosti, mitä oli tapahtunut, kun hän oli ampunut kohti
kelkkaa. Kukaan ei sanonut poikkipuolista sanaa. Ei ainakaan sillä hetkellä.
Oli tietysti mahdollista, että asia nostettaisiin uudelleen esiin kevättalvella,
kun vaellusreiteillä tulisi ahdasta. Mutta kukaan ei ollut pyrkinyt viime
aikoina heidän alueelleen. Kristiansen oli tehnyt parina yönä vahtivuoron
tunturissa. Nils Mattisin laskettua aikaisempi paluu Murmanskista oli
luonnollisesti helpottanut työtaakkaa. Aslak Isakin olisi pitänyt päästä kotiin
pariksi päiväksi, mutta oli tapahtunut jotain, eikä hän ollutkaan saanut lupaa
lähteä.
Poroelinkeinon merkitys valtion kokonaisbudjetille oli mitätön, ja
poliitikot näkivät sen lähinnä ongelmana. Kun poronhoitajat pitivät puoliaan
vastustamalla voimalalaajennuksia, laidunmaille suunniteltuja
rakennushankkeita ja kaivoshankkeita, heitä pidettiin takapajuisina uusien
työpaikkojen vastustajina. Saamelaisväestön ja muiden ryhmien väliset
vastakkainasettelut kärjistyivät. Jos Girja voittaisi Ruotsissa oikeudenkäynnin
valtiota vastaan, moottorikelkkailijat ja metsästysyhdistykset raivostuisivat.
Myös jännite saamekyläläisten ja muiden saamelaisten välillä kiristyisi.
Anna siirsi Kristiansenin piirrokset pois työpöydältä. Oli sotkuisempaa,
kun ahtaassa talossa asui kaksi aikuista. Jussin syntymä oli tuonut mukanaan
uusia asioita. Eritoten kovia legopalikoita, joiden päälle astui vahingossa, kun
kävi yöllä ulkona. Sigge asusteli enimmäkseen rappusten alla mutta tuli
välillä sisälle ja järsi lattialle unohtuneita tavaroita.
Talossa oli liian ahdasta, kun Kristiansen oli siellä. Kaikkialla lojui
vaatteita. Kirjanpito, muistiinpanot ja tärkeät lomakkeet päätyivät aikakaus-
ja sanomalehtien sekaan. Ehkä heidän pitäisi laajentaa taloa. He olivat
luonnostelleet ja laskeneet, paljonko se tulisi maksamaan, mutta eivät olleet
vielä päättäneet mitään. Epävarmuus suhteen jatkumisesta teki heidän
suunnitelmistaan horjuvia. Anna vei luonnokset keittiöön, levitti ne pöydälle
ja työnsi kahvipannun kauemmas puuhellalla.
Hän kuuli auton pysähtyvän kääntöpaikalle. Se oli tuntematon taksi,
luultavasti Altasta. Hän ei tunnistanut aluksi naista, joka nousi autosta ja otti
laukun takaluukusta.
Svetlana. Humaltunut Svetlana pitkässä takissa ja liian kevyissä
saappaissa. Hän astui keittiöön Chanel- ja vodkapilvi vanavedessään ja antoi
takin valahtaa lattialle ennen kuin halasi Annaa.
”Tiedän. Hän on tunturissa. Olen puhunut hänen kanssaan puhelimessa.
Hän pakeni minun ja Vladimirin luota. Katosi vain…”
Svetlana teki eleen kuin kuvaillakseen, miten Nils Mattis oli noussut
savuna ilmaan, ja lysähti istumaan pöydän ääreen. Hän oli itkenyt autossa
matkalla Altasta. Meikki oli levinnyt poskille. Hän kuivasi kasvonsa
kämmenensä selkään ja katsoi hämmästyneenä mustaa väriä, joka oli
tarttunut käteen.
”Ei niin voi tehdä, Anna. Sinä tiedät sen. Onko hän sanonut sinulle
mitään?”
Svetlana puhkesi taas itkemään. Toivotonta, alistunutta itkua. Kuivia
nyyhkäisyjä.
”Hän sanoi, ettei teillä ole tulevaisuutta. Että sinä kuulut omaan
maailmaasi Venäjälle. Sinun elämäsi on siellä. Eikä hän pystyisi koskaan
elämään niin isossa kaupungissa.”
”Oliko hän surullinen, kun hän sanoi sen?”
Svetlana nousi ja haki lasin vettä. Joi pienin kulauksin ja katsoi
ympärilleen keittiössä.
”Luulen niin. Sinähän tiedät, millainen hän on. Ei ilmaise avoimesti
tunteitaan.”
”En minä tunne häntä. Luulin aikoinaan tuntevani mutta en enää. Onko
sinulla mitään juotavaa?”
Anna nouti pullon armanjakkia, jonka oli saanut Nils Mattisilta. Ehkä
serkulla oli ollut se mukanaan, kun hän oli paennut Murmanskista. Svetlana
nousi seisomaan horjuvin jaloin ja haki lasin kaapista.
”Skool, Anna. Kukaan ei voi tietää tulevaisuutta, ja vain harva pystyy
tulkitsemaan menneisyyttä. Luin sen jostakin. En muista, mistä.”
Svetlana nukahti olohuoneen sohvalle, ja Anna levitti viltin hänen
päälleen. Kristiansen ja Jussi palasivat isoäidin talolta kotiin ja kurkistivat
nukkuvaa naista ovenraosta. Hajuveden tuoksu levisi koko taloon. Kuin heillä
olisi ollut yhteinen salaisuus. He kuiskivat toisilleen ruokapöydässä.
Nils Mattis tuli suoraan tunturista poronnahkasaappaissa ja peskissä.
Nahkahousuissa ja turkissa. Nahkalakin reunat huurteessa.
”Onko hän täällä?”
”On, hän nukkuu.”
Anna osoitti olohuoneen suljettua ovea.
Nils Mattis istahti jakkaralle oven viereen ja riisui saappaat ja
nahkahousut. Irrotti kenkäheinät ennen kuin riisui turkin yltään. Peski oli niin
uusi ja jäykkä, että jäi väärin päin pystyyn lattialle, kun hän laski sen
käsistään
”Milloin hän tuli?” Nils Mattis kysyi ja istuutui pöytään katsoen suljettua
ovea.
”Pari tuntia sitten. Hän tuli taksilla Altasta.”
Nils Mattis otti leipäviipaleen pöydältä ja mutusteli sitä mennessään
olohuoneen ovelle ja avatessaan sen. He kuulivat, että hän herätti Svetlanan.
”Miten isoäidin talolla sujui?” Anna kysyi.
”Jussi ja minä inventoimme kaiken puutavaran ja rakennusmateriaalit.
Ajattelin auttaa Aslak Isakia remontoinnissa. Hänen on varmasti vaikea
päästä alkuun, kun hän palaa takaisin.”
Olohuoneen ovi heilahti auki, ja Svetlana syöksyi keittiön halki ulos. Anna
näki ikkunasta, miten hän harppoi eteenpäin ohuissa vaatteissa ja ilman
kenkiä.
”Mitä hittoa minun pitäisi tehdä?” Nils Mattis kysyi katsoen Annaa. ”Hän
ei suostu kuuntelemaan, kun selitän.”
”Käy nyt hemmetti soikoon hakemassa hänet sisään ennen kuin hän
paleltuu kuoliaaksi.”
Nils Mattis jätti moottorikelkan talolle. Kristiansen vei heidät autollaan Nils
Mattisin asunnolle Hannomarasin vanhojen sotilasparakkien luo. He istuivat
takapenkillä toisiinsa liimautuneina, ja Kristiansen huomasi kadehtivansa
tuota tunnetta, kun ympäristö ja kaikki muut ihmiset menettivät
merkityksensä. Kykyä keskittyä vain toisiinsa. Kun hän käänsi auton, hän
näki heidän katoavan sisään ovesta ja odotti, kunnes näki lampun syttyvän.
Hän ei halunnut miettiä, miten he selviytyisivät yhteisestä elämästä. Nils
Mattis oli monella tavalla vastuuton, ja häneltä puuttui sosiaalisia taitoja. Hän
osasi olla holtiton ja tunteeton. Osaisiko Svetlana kenties opettaa hänelle
muiden ihmisten huomioon ottamista?
Jussilla ja Kristiansenilla oli ollut mahtava päivä isoäidin talolla. He olivat

ottaneet mukaan eväitä ja suklaata. Se oli kokemus, jota Kristiansen ei ollut
koskaan jakanut oman isänsä kanssa. Hänen muistaakseen he eivät olleet
milloinkaan tehneet mitään yhdessä. Hän havahtui ensimmäistä kertaa siihen,
että Jussi oli oma itsenäinen persoonansa. Aiemmin hän oli nähnyt vain,
miten Annan luonne ja käytös heijastuivat pojasta. Hänen oma poissaolonsa
ei ollut ennen noussut esiin yhtä merkittävänä asiana kuin nyt päivällä, kun
he olivat puuhailleet yhdessä. He olivat tehneet kouriintuntuvia asioita
yhdessä. Puhuneet keskenään ilman, että Kristiansen oli ajatellut Jussia
lapsena. Tämä päivä oli saanut hänet vakuuttumaan, että hän oli tehnyt
oikean päätöksen. Tällä kerralla hän jäisi. Eikä häipyisi, vaikka todellisuus
asettaisi hänelle vaatimuksiaan.

34
MELKER SAAPUI UUDENVUODENAATTONA töihin puoli tuntia myöhässä. Poliisitalo

oli tyhjä ja autio. Hän oli nukkunut pommiin eikä ollut herännyt ennen puolta
kahdeksaa. Koko aamu oli mennyt täysin plörinäksi. Birgitta oli soittanut
edellisenä iltana ja ollut surullinen, kun mies ei ehtinyt tulla uudeksivuodeksi
kotiin. Melkerillä oli ollut nukahtamisvaikeuksia. Hän oli miettinyt, mitä
Josefin suhteen tapahtuisi. Hän oli yhä valveilla, kun kaivoksessa räjäytettiin,
ja kuuli posliiniesineiden putoavan matolle.
”Chihuahua?”
”Chihuahua, jolla on sukutaulu. Pikku koira”, Elin selitti ja poimi
pahvilaatikosta mappeja neuvotteluhuoneen pöydälle.
”Tiedän kyllä, mikä se on.”
”Koira maksoi kuusitoistatuhatta kruunua. Tytär sai sen joululahjaksi.”
Elin oli vastannut puheluun, joka oli tarkoitettu Melkerille. Aamun
ensimmäinen rikosilmoitus.
”Ja kotka vei sen? Täällä kaupungissa?”
”Ylhäällä Björklidenissä. Tyttö halusi ulkoiluttaa sitä ja päästi sen
vapaaksi. Kotka sukelsi salamana, viuh vain, ja perhe näki koiran
rimpuilevan kotkan kynsissä matkalla kohti Tornionjärveä.”
”Mitä poliisin pitäisi tehdä? Vangita kotka?”
”Kirjoittaa todistus vakuutusyhtiölle.”
Melker pystyi kuvittelemaan valtavan kotkan siiveniskut ja kynsien
vangitseman koiranrääpäleen. Eikö Taube ollut kirjoittanut siitä laulunkin?”
He olivat päättäneet jo eilen, että kävisivät tänään läpi koko
tutkintamateriaalin ja lajittelisivat sen. Uudenvuoden jälkeen he kutsuisivat
tutkintaryhmän koolle ja vertailisivat tietojaan niiden kanssa, jotka
työskentelivät jutun parissa Luulajassa. Bergelius olisi silloin jo palannut, ja
syyttäjä Sundkvistkin saapuisi Kiirunaan oikeudenkäyntiin, jonka pitäisi
päättyä maanantaina aamupäivällä. Tutkintaryhmän kokoaminen vaati
kattavia järjestelytaitoja. Bergelius oli luvannut, että hänen sihteerinsä auttaisi
siinä, mutta kävikin ilmi, että tämä pitäisi välipäivät vapaata. Joku tiesi
kertoa, että sihteeri oli Kööpenhaminassa.
Josefin tapaaminen oli synnyttänyt pessimistisen tunnelman, joka oli
värittänyt edellisen päivän ajomatkaa Kiirunaan. Vanhan miehen kaikissa
sanoissa oli piillyt uhkaa. Jonkinlaista pinnan alla kytevää latausta, joka voisi
purkautua väkivaltana tai odottamattomina tapahtumina. Melker oli pannut
merkille alistuneen sävyn, joka oli Josefille vieras ja sai Melkerin
suhtautumaan entiseen poliisiin uudella tavalla, kun hän lajitteli illalla
hajamielisesti Volvon vaihdelaatikon osia.
Volvo-harrastajien parissa kiersi kertomus nelivaihteisesta laatikosta. Se
oli sellainen nykyajan legenda. Kun kolmivaihteinen laatikko haluttiin
korvata nelivaihteisella, auto kannatti jättää tiettyyn paikkaan Köpingin
vaihdelaatikkotehtaan edessä. Jos työnsi viisisataa kruunua häikäisysuojan
alle, autossa oli nelivaihteinen laatikko, kun kävi illalla hakemassa sen pois.
Ehkei se sentään totta ollut. Mutta tarina osoitti tavallaan, miten aina löytyi
keinoja luikerrella virallisen järjestelmän ohi. Kaikkialta löytyi porsaanreikiä
ja vuotokohtia. Aivan kuin yhteiskunnalla olisi vain virallisesti siisti pinta.
Pelkkä kuva, miten asioiden kuului olla. Mutta todellisuudessa asioita
ohjailtiin kaiken aikaa pinnan alla.
Josef oli jättänyt pestinsä poliisina mutta jatkoi edelleen lakien tulkintaa,
omien lakiensa, joiden perusteella hän päätti, mikä oli oikein ja mikä väärin.
Hänet tuntevat kääntyivät mieluummin hänen kuin kaupungin poliisien
puoleen, sillä he tiesivät, kuka hän oli ja mitä hän edusti. Miten Melkerin
kaltainen poliisi suhtautuisi rikokseen, jonka syynä olivat ihmisten luokittelu
eri kasteihin? Olosuhteet, joihin hän ei voinut päästä sisälle ja joita hän ei
voinut ymmärtää?
Melker ei pystynyt ilmaisemaan ajatuksiaan tarkemmin mutta tiesi jotenkin
valmistautuvansa siihen, että Ahmed Hassan Gharibin murha saattaisi jäädä
selvittämättä. Kyse oli väkivaltarikoksesta, joka oli saanut kimmokkeensa
hänelle tuntemattomasta epätoivosta. Hän ei kyennyt kuvittelemaan sellaista.
Hän jakoi oikeutta liian kulmikkailla ja kömpelöillä välineillä. Hänen
tavoitteenaan oli löytää murhien tekijä, mutta hän ei ehkä koskaan
ymmärtäisi tai pystyisi selittämään niiden taustaa.
Kesti melkein koko aamupäivän, kun he erittelivät materiaalia ja yrittivät
luoda jonkinlaisia kuvioita. Dna-tulokset olivat tulleet sillä välin kun he
olivat käyneet edellisenä päivänä suojakopilla ja tavanneet Anna
Magnussonin Hetassa. Uhrit olivat samasta perheestä, luultavasti veljekset.
Unni Steinfjell oli jättänyt soittopyynnön Melkerille, joka ei ollut huomannut
sitä eilen. Unnilla oli vapaapäivä, koska oli uudenvuodenaatto, mutta Melker
sai hänen yksityiskännykkänsä numeron. Unni vastasi ensimmäisellä
hälytyksellä.
”Odota hetki, Melker, minä vain…”
Hän aikoi ilmeisesti säätää stereoiden äänen pienemmälle, sillä taustalla
jyskytti heavyrock. Melker ei ollut asiantuntija, mutta hänestä bändi kuulosti
Black Sabbathilta. Unni palasi puhelimeen huohottaen kuin olisi ollut
juoksemassa. Hän oli luultavasti mossannut musiikin tahtiin.
”Oletko jo aloittanut uudenvuodenjuhlinnan?” Melker kysyi. Kuulosti siltä
kuin Unni olisi kostuttanut kurkkuaan jollakin ennen kuin röyhtäisi.
”Anteeksi. Olin treenaamassa. Koetin eilen tavoitella sinua.”
”Olemme nyt levittäneet tutkinta-aineistoa pöydälle”, Melker sanoi ja
ryhtyi keräämään valokuvaraportteja suojakopilta.
”Jälkimmäinen Ahmed Hassan Gharib on oikea Ahmed Hassan Gharib.
Siis se, joka murhattiin joulunpyhinä. Hänen sormenjälkensä täsmäävät
maahanmuuttoviraston sormenjälkiin”, Unni sanoi ja joi lisää. Melker kuuli,
miten hän pinnisteli ollakseen röyhtäisemättä. Juoma oli luultavasti
kivennäisvettä.
”Paloitellusta Gharibista ei siis saatu osumia?”
”Häntä ei löydy lainkaan maahanmuuttoviraston tiedoista.”
”Mutta hänellä oli oleskelulupa?”
”Se oli kopio oikean Gharibin oleskeluluvasta.”
”Oletko varma?”
”Täysin.”
”Voitko tarkistaa kaikki paloitellun miehen henkilötiedot ja katsoa, ovatko
ne kopioita?”
”Tänäänkö? Uudenvuodenaattona?”
”Saat korvauksen.”
”Yhdellä ehdolla. Jos pääsen ajamaan sinun Volvo Sportillasi.”
Jos uhrit olivat veljeksiä, he olivat viettäneet peilielämää tai oikeastaan
kopioelämää Ruotsissa. Toinen oli saanut oleskeluluvan, hankkinut ajokortin
ja pankkitunnukset ja rekisteröinyt firman, ja toinen oli käyttänyt samojen
lupien kopioita. Oliko se mahdollista? Miksei olisi, kun otettiin huomioon,
miten paljon passeja ilmoitettiin varastetuiksi?
Koska kaikki paikat olivat sinä päivänä kiinni ja uudenvuodenaatto osui
perjantaiksi, useimmat laitokset ja rekisterikeskukset olisivat suljettuina
maanantaihin asti. He pääsisivät tutkimaan poliisin ja maahanmuuttoviraston
rekisterejä mutta eivät edistyisi muuten kummoisesti. He tavoittelivat
järjestelmällisyyttä ja niputtivat aineiston päivämäärien mukaiseen
tapahtumajärjestykseen. Elin piirsi tapahtumien kulun valkotaululle. Sinne
tuli kolme nuolta, jotka eivät osoittaneet mihinkään: Anna Magnusson
Koutokeinossa, pöydän ääressä hirvitussareineen istuva Josef Masi ja
laittomasti maassa oleskelevat sudanilaiset. He päättivät pitää lounastauon.
Svarta Björn oli kiinni. He palasivat keskustaan. Taivaalle ammuttiin
raketti Luossavaaran hiihtorinteestä. Thaimaalaisravintola oli auki. Ikkunan
luona oli vapaa pöytä, ja Elin pyyhki aterimet, pöydän ja tuolin lautasliinalla
ennen kuin istuutui. Kun Melker haki ruoan luukulta, hän kysyi keittiön
naiselta, oliko tämä tuntenut Margitaa. Nainen pudisti päätään. Ei ollut.
”Tiedätkö, kuka hän oli?”
”Ehkä, mutta en ole varma.”
Ruoka oli hyvää. Elin yllättyi syödessään koko lautasen tyhjäksi. Arvoitus
kahden veljeksen rinnakkaiselosta seurasi heitä koko ruokatauon.
”Voiko niin tehdä oikeasti?”
Elin katsoi pysäköintialuetta Folkets Husin edessä. Autot liirasivat vasta
sataneessa lumessa etsiessään vapaata paikkaa. Toinen auto kurvasi paikkaa
kyttäävän auton ohi, ja kuului vihaista tööttäystä.
”Toinen veljistä saa oleskeluluvan ja vakiinnuttaa elämänsä Ruotsissa.
Toinen matkustaa tänne veljensä siivellä. Ei hae oleskelulupaa. Tuplaa
veljensä roolin ja tiedot veroviranomaisten kirjoissa ja henkilörekisterissä.”
Kun nainen tuli keittiöstä korjaamaan astioita pöydästä, hän pysähtyi,
vilkaisi ympärilleen ja kumartui Melkeriä kohti.
”Hän katosi”, hän sanoi. ”Kukaan ei tiedä, minne. Hänen miehensä löi
häntä.”
Hän vei lautaset mukanaan ja häipyi keittiöön.
Melker osti Systembolagetista pullon samppanjaa ennen kuin he palasivat

poliisitalolle, vaikka hänellä ei ollut suunnitelmaa, missä hän korkkaisi sen.
Elin yllätti hänet ostamalla vodkapullon. Hän oli kuvitellut, etteivät yläluokan
mimmit joisi väkeviä. Elin nauroi hilpeästi, kun hän kertoi
ennakkoluuloistaan.
Ensinnäkään, Elin sanoi, hän ei ollut yläluokan mimmi. Toisekseen hän
tiesi, että sellaiset naiset joivat huomattavasti pahempia litkuja kuin
puolalaista vodkaa.
Maahanmuuttovirasto sijaitsi samassa rakennuksessa poliisiaseman kanssa,
ja sen edessä seisoskeli somaleja. Melker kertoi heille, että paikka oli suljettu.
Ei avautuisi ennen maanantaita.
”Tiedättekö, asuuko kaupungin ulkopuolella sudanilaisia? Tyyppejä, jotka
piileskelevät, koska pelkäävät tulevansa karkotetuiksi?”
”Täällä ei asu sudanilaisia”, yksi vastasi.
”Ne asuvat jossakin kylässä”, toinen sanoi.
He keskustelivat kielellä, jota Melker ja Elin eivät ymmärtäneet.
”Ei me tiedetä mitään sudanilaisista”, ensimmäinen toisti.
Kiinanpommit rätisivät luistelukentällä Ferrumin takana. Ruudista nouseva
savupilvi jäi jääveistosten sinisen kohdevalon vangiksi, ja sininen pilvi katosi
ylös Kupoltorgetin mäkeen.
He tapasivat käytävällä päivystyspartion, mutta muuten poliisitalolla oli
hiljaista. Kahvinkeitin oli jäänyt päälle, ja asemalla haisi palaneelta. Elin etsi
suodattimia ja kahvia, ja he istuivat hetken ajatuksissaan pienessä
keittokomerossa odotellen kahvin valmistumista.
Kyproslaisen pankin pankkikirja oli Luulajassa, mutta heillä oli siitä
paperikopiot. Melker etsi pankin internetistä, ja Elin soitti koulukaverilleen,
joka puhui ilmeisesti vain ranskaa.
”Hän lupasi kokeilla. Mutta se on oikeastaan venäläinen pankki
kyproslaisen julkisivun takana. Mikä saattaa tehdä selvittämisestä helpompaa
tai vaikeampaa. En ymmärtänyt ihan kaikkea. Jos hän onnistuu, hän voi saada
tilisiirrot näkyviin ja selvittää, mistä rahat ovat peräisin.”
”Tekeekö hän töitä, vaikka on uudenvuodenaatto?”
”Hän tekee aina töitä.”
Unni Steinfjell soitti kolmen maissa.
”Ne ovat kopioita. Kaikki urheilumajasta löydetyt henkilöpaperit ovat
Örebron miehen papereiden kopioita”, hän kertoi.
”He ovat luultavasti veljeksiä. Ovat eläneet rinnakkaiselämää
henkilöpaperikokoelman turvin”, Melker sanoi.
”Pystyykö niin tekemään?” Unni kysyi.
”En tiedä, mutta Ahmed Hassan Gharibin kohdalla se tuntuu toimineen.”
”Kuka tappoi heidät ja paloitteli heistä toisen?” Unni kysyi, ja Melker
kuuli, kun hän rapisteli papereitaan.
”Olemme selvittämässä sitä. Meidän täytynee aloittaa siitä, miksi Gharibin
veljekset haluttiin tappaa”, Melker sanoi.
”Onnea vain, ja hyvää uutta vuotta!”
He juuttuivat tutkimaan paperipinoa. Melker oli luullut, että saisi
paremman yleiskuvan tulostettujen raporttien avulla, mutta kaikki tiedot
tuntuivat hukkuvan paperimäärään. He lukivat ja lukivat löytämättä mitään,
mistä saada kunnon otetta. Aloittivat alusta ja lähtivät siitä oletuksesta, että
kyse oli pakolaisten salakuljetuksesta. Päästäkseen eteenpäin he tarvitsisivat
veljesten kännykkätiedot. Jos he olivat sekaantuneet laittomuuksiin, he olivat
luultavasti käyttäneet prepaid-liittymiä. Urheilumajassa oli ollut useita
kännyköitä, mutta ilman sim-kortteja puheluja oli mahdotonta jäljittää.
Päivystyspartio ja järjestyspoliisin erikoisvahvistus valvoisi uudenvuoden
juhlintaa. He kokoontuivat kuuden maissa tehtävänjakoon, ja Elin otti
heijastintakkinsa ja palasi hotellilleen. Melker jäi kokoamaan johtolankoja ja
istui puoli tuntia pöytänsä ääressä pääsemättä puusta pitkään. Hän soitti
kotiin. Birgitta juhlisi uuttavuotta työtovereidensa ja tytöt koulukavereidensa
kanssa. Kukaan ei tuntunut kaipaavan häntä. Hän unohti samppanjapullon
huoneeseensa ja oli jo Samegårdenin kohdalla muistaessaan sen. Hän palasi
takaisin hakemaan pulloa. Kun hän astui ulos takaovesta, yksi somaleista
odotti häntä.
”Kysyit sudanilaisista. Kuulin, että jotkin heistä asuvat parakissa sen
kaivoksen luona, jota ei enää ole.”
”Pajalassako? Kaunisvaarassa?”
”En tiedä. Ehkä se oli vain keksitty juttu.”
Somali seurasi Melkeriä jonkin matkaa. Tuntui haluavan olla mieliksi.
Ehkä somalit olivat vihaisia sudanilaisille. Luulivat saavansa parempaa
kohtelua pakolaisina, jos lavertelisivat sudanilaisten olinpaikasta.
”Nähdään. Hyvää uutta vuotta.”
Somali kääntyi Matojärven suuntaan. Kokonainen rakettipata ammuttiin
alhaalta järven suunnasta. Partioauto ajoi ohi ja kysyi, kaipasiko hän kyytiä
kotiin. Ei, hän halusi kävellä ja haukata raitista ilmaa.
Hän ei mennyt ankealle asunnolleen vaan suoraan autotalliin. Vaihtoi vaatteet

ja veti haalarin ylleen. Nouti muoviämpärin, täytti sen lumella ja työnsi
samppanjapullon lumen sekaan. Sitten hän kytki kännykän kaiuttimiin. Paul
Simonin ”One trick pony”. Hän sytytti lampun purkamansa vaihdelaatikon
ylle ja etsi ohjekirjan penkin alta laatikosta. Hän selasi odottavin tuntein esiin
sivun, jossa selostettiin synkronirenkaan asennusta. Hän oli levittänyt
imupaperia työpenkille ja asetellut osat siihen järjestykseen, josta ne olisi
vaivattominta asentaa paikoilleen: rattaat, vaihteensiirtäjä, synkronirenkaat,
laakerit ja tiivisteet. Yksinkertaista ja ymmärrettävää. Ei mitään
kummallisuuksia. Kunpa elämä olisi yhtä käsitettävää ja helppoa.
Vaihdelaatikko oli asennettu uusine tiivisteineen. Hän oli kokeilemassa

vaihteita ruuvimeisselin kanssa, kun autotallin oveen koputettiin. Tai ei
koputettu vaan jyskytettiin vaativasti.
”Minulle kerrottiin, että olisit täällä ulkona.”
Elin laski käsistään pizzalaatikon ja kompasteli kynnyksen yli.
”Tulin taksilla, joten sen pitäisi olla vielä lämmin.”
Hän oli hankkinut untuvatakin, jonka ripusti moottorinostimeen.
”Sain tämän lainaksi vastaanoton tytöltä. Hotelliasiakas unohti takin sinne
vuosia sitten.”
Elin oli aivan liian hienosti pukeutunut autotallissa vietettävälle
pizzaillalliselle. Musta leninki ja helmet kaulassa. Ehkä hän lähtisi
myöhemmin illalla jonnekin juhlimaan. Hän nouti takkinsa taskusta
vodkapullon, ja Melker ryhtyi leikkaamaan pizzaa puukolla. Elin ei ollut
kompastunut kynnykseen sattumalta vaan oli juonut jo puolet pullosta. Oli
pienessä sievässä, tuiterissa, vai sanottiinko paremmissa piireissä päihtynyt?
Hän liikkui epävarmasti kuin kaikki hänen ympäriltään olisi siirretty väärään
paikkaan. He istuutuivat työpenkille, söivät sormin ja jakoivat vodkan.
”Onko tämä sinun autosi?”
”Veljen”, Melker sanoi ja kuivasi puukon haalarinlahkeeseen. ”Se oli
minun veljeni.”
”Onko se B18?” Elin kysyi ja osoitti autoa pizzaviipaleella.
”Sport”, Melker sanoi painokkaasti.
”Tupla-SU-kaasuttimella”, Elin sanoi ja huokaisi tyytyväisen kuuloisena.
Sulanut juusto liimautui hänen hampaisiinsa, ja hän tökki sitä pois
tulipunaisella hoidetulla kynnellään.
Melker repäisi imupaperia rullasta ja ojensi sen Elinille. Nainen kuivasi
suunsa varoen sotkemasta huulipunaansa.
”Kippis ja hyvää uutta vuotta”, Melker sanoi ja kohotti vodkalasin.
”Ei vielä. Täytyy odottaa keskiyöhön ennen kuin saa sanoa niin.”
”En hallitse tuollaisia sääntöjä. Olen vain yksinkertainen maalaispoika.
Syntynyt metsässä. Mietin sitä, kun puhuit ranskaa sen sveitsiläisen
pörssimeklarin kanssa. Kerroit, että olitte koulukavereita. Minun
koulukaverini ovat töissä Volvolla tai lähihoitajia, alkoholisteja tai kotirouvia
Malåträskin rannalla.”
”Saat olla kiitollinen siitä. He vaikuttavat tavallisilta ihmisiltä, jotka elävät
tavallista elämää.”
”Miksi ryhdyit poliisiksi? Olisit voinut valita minkä uran tahansa.”
”Koska isäni on aina ollut poliisi. Siis Salainen Herman, kuten Josef häntä
kutsui. Halusin kai näyttää hänelle, että pystyisin samaan. Jotta hän huomaisi
minut. Se kuulostaa tietysti tosi banaalilta, ihan kuin jossakin
amerikkalaisessa leffassa, jossa kaksi poliisia istuu autossa kyttäämässä
mafiapomoa. He ovat puhuneet vaimoistaan ja kuinka monta vuotta heillä on
eläkkeelle. Silloin he kysyvät toisiltaan…”
”Pahoittelen, mutta olen todellakin vain aivan tavallinen kaveri… Minulla
ei ole mielikuvitusta. Anteeksi.”
”Hemmetti soikoon, Melker. En halua olla häijy enkä ilkeä. Minullehan
ihmisten kuuluu olla ilkeitä. Niin sen pitää mennä.”
Elin hyppäsi penkiltä, otti vodkalasin ja puki paksun untuvatakin ylleen.
Melker odotti, että hän lähtisi. Hän palasi takaisin, haki vodkapullon ja tunki
sen takintaskuun.
”Anteeksi, että pilasin uudenvuotesi. Sovit niin hyvin tänne tavaroittesi
seuraan. Kun näen sinut haalarissasi ja miten pirun ylpeä olet vanhasta
autostasi, ymmärrän, mistä saat voimasi. Ja sitten tulen minä ja pilaan kaiken
niin kuin aina. Kukaan ei kestä minua.”
Melker hyppäsi penkiltä ja koetti halata Eliniä paksussa takissa. Se oli
kömpelöä ja kankeaa. Elin kiemurteli pois takista voidakseen halata kunnolla.
”Karataan, Melker. Häivytään tiehemme. Jätetään kaikki paska taaksemme
ja aloitetaan alusta. Uusi elämä ja uudet kujeet.”
Elin nykäisi Melkerin autoon. He istuutuivat etupenkille, Elin
ohjauspyörän taakse.
”Tässä ei ole moottoria. Se on tuolla penkillä.”
”Paskat siitä, älä takerru pikkuasioihin. Olemme jo matkalla, Melker. Älä
viitsi nurista!”
Elin joi kulauksen vodkapullosta ja ojensi sen Melkerille, joka joi
mietteliäänä. Ehkä hän empi vielä, lähtisikö tälle automatkalle.
”Olen miettinyt sitä naista, joka katosi. Mitä hänelle mahtoi tapahtua?”
”Margitalle. En tiedä. Josef ei halua kertoa mitään, ja kaikki muut
väistelevät aihetta.”
”Thairavintolan nainen sanoi, että häntä pahoinpideltiin.”
”Se oli ensimmäinen kerta, kun kukaan kertoi hänestä mitään.”
”Kun seisoin suihkussa, muistin ne kuvat Josefin seinällä. Olivatko ne
hänestä, Margitasta?”
”Luulen niin, mutta en ole varma”, Melker sanoi ja ojensi vodkapullon
takaisin.
Elin joi ja katsoi hämmästyneenä ympärilleen tallissa. Ehkä hän oli tosiaan
luullut, että he ajoivat oikeasti eivätkä vain istuneet pukeille nostetulla
autolla, joka haisi homeelta.
”Voivatko ne kuvat liittyä jotenkin siihen, että hän huolsi sitä
hirvikivääriä?”
”Sitä minä juuri pelkään”, Melker sanoi ja nousi autosta.
Hän pani musiikin soimaan. Koetti valita jotakin mutta päätyi sitten Simon
& Garfunkelin ”The Concert in Central Parkiin”.
”Pidätkö heistä?” Elin kysyi, kun hän palasi autoon.
”He olivat osa nuoruuttani. Minulla oli kasetti autoradiossa. Soitin sitä läpi
yhden talven. Osasin kaikki biisit ulkoa.”
”Olitko sellainen poika, joka kuskaili tyttöjä, soitti heille musiikkia ja
pussaili heitä takapenkillä?”
”Pussailua ei ollut sanottavasti. Minulla oli vanhoja autoja. Niissä oli
niihin aikoihin varsin huono lämmitys.”
Elin kapusi autosta ja horjahti hiukan katsoessaan ympärilleen tallissa. Hän
nosti etupenkin ylös ja kömpi takapenkille.
”Tule, Melker. Voimme kuunnella musiikkia ja kuherrella takapenkillä,
elää taas nuoruuttamme.”
Melkerin puolustukseksi täytyy sanoa, että hän empi hetken ennen kuin
ahtautui takapenkille naisen viereen. Kun Keskuspuistossa raikuivat aplodit,
Elin onnistui vetämään jalastaan saappaat ja villasukat, joiden toisessa
varpaassa oli reikä.
”Oliko se Bridge over?” Elin kysyi hengästyneenä hivuttautuessaan pois
tyköistuvasta mekostaan.
”Mrs. Robinson”, vastasi Melker sykkyrästä riisuessaan haalaria ahtaassa
jalkatilassa.
Kun he olivat kamppailleet aktin kummankin osapuolen suhteellisen
suureksi tyydytykseksi, he hengähtivät kapealla takapenkillä rennoissa
tunnelmissa ja tekivät leikkisiä huomautuksia toistensa suorituksista.
Simon & Garfunkel oli jo melkein soittanut konserttinsa. ”The Sound of
Silencen” loppusoinnut kaikuivat ilmassa. Elin sanoi, että haluaisi vielä
kerran haastaa niveliään, lihaksiaan ja liitoksiaan osittain muovitetulla
penkillä. Mutta Melker sai krampin jalkaansa ja syöksyi autosta hyppimään
yhdellä jalalla, istahti sitten lattialle ja painoi jalkansa autotallin seinää
vasten.
Pelkkään untuvatakkiin ja saappaisiin pukeutunut Elin avasi
samppanjapullon, ja toisjalkainen Melker piti laseja. He avasivat autotallin
oven ja katsoivat kaupungin järjestämää ilotulitusta.
”Sain vihjeen sudanilaisista”, Melker sanoi ennen kuin he skoolasivat.
”No?”
”Yksi somaleista sanoi, että he asuvat Pajalan ulkopuolella
Kaunisvaarassa, lakkautetun kaivoksen lähellä.”
”Lähdemme sinne huomenna”, Elin sanoi. ”Otamme Annan mukaan. Ehkä
hän saa heidät puhumaan.”
”Oletko varma? Olin ajatellut, että pitäisimme huomenna vapaapäivän.”
”Soita hänelle.”
Melker etsi kännykkänsä ja näppäili numerot. Vanhempi pariskunta kulki
ohi kadulla ja katsoi uteliaasti autotallin ovella seisovaa Melkeriä ja Eliniä.
Alempaa kaupungilta kuului ilotulituksen rätinää. Sää oli muuttunut
leudommaksi, ja lumihiutaleet tanssivat mustalla taivaalla.
Anna vastasi saunan pukuhuoneesta. Hän kuulosti humalaiselta, ei ollut
yhtä tiukan ja asiallisen kuuloinen kuin yleensä Melkerin kanssa puhuessaan.
He sopivat tapaavansa seuraavana päivänä. Anna ajaisi Kolariin, ja he
voisivat tavata Pajalan lentokentällä. Melker selitti, ettei vihje ollut varma, ja
he saattaisivat hyvin vetää vesiperän.
Anna ymmärsi sen ja sanoi: oli hyvä, että Melker oli soittanut. He
maistelivat samppanjaa, joka oli aavistuksen makeaa mutta juomakelpoista.
Tuli kylmä, kun ovi oli auki, joten he sulkivat sen ja istuutuivat autoon.
”Kerro veljestäsi, Melker.”
Kun Melker ei vastannut, Elin kääntyi katsomaan ja näki, että hän itki.

35
HANGAARIN EDESSÄ SEISOI kaksimoottorinen lentokone. Kone oli käynnissä,

mutta lentäjää ei näkynyt. Saiko niin tehdä? Mitä tapahtuisi, jos kone lähtisi
liikkeelle omin päin? Se liittyi luultavasti jotenkin kierroslukuihin, eikä sillä
ollut mitään tekemistä Melkerin kanssa. Hänen ei tarvitsisi murehtia sitä. Elin
oli nukahtanut ennen kuin he olivat päässeet kaupungin ulkopuolelle ja
nukkui nyt raskaasti pää sivuikkunaa vasten. Marmorbynin kohdalla vastaan
oli tullut lumiaura, mutta muuten autoja ei ollut näkynyt. Joissakin heidän
ohittamiensa talojen ikkunoissa paloi valo, mutta ihmisiä eikä liikennettä ei
ollut havaittavissa.
Lentäjä tuli hallista ja kapusi koneeseen lähes samaan aikaan kuin Anna
Magnusson ajoi Melkerin auton eteen ja vilkutti valoja. Melker nousi ulos, ja
he sopivat ajavansa peräkkäin Kaunisvaaraan. Parakit, joissa sudanilaisten
arveltiin asuvan, sijaitsivat kylässä kirkon takana, eivät kaivosalueella.
”Onko vielä pitkä matka?”
Elin heräsi, kun Melker ajoi Tornionjoen sillan yli.
”Parikymmentä kilometriä.”
Tieliikennelaitos oli leventänyt ja asfaltoinut tien, jotta malmin kuljetus
sujuisi tehokkaasti. Tietä oli ajanut joka kuudes minuutti rekkoja
Svappavaaraan. Nyt kaivos oli lakkauttanut toimintansa eikä kukaan uskonut
sen enää käynnistyvän. Suomaisema tien vieressä erkani hitaasti pimeyden ja
sumun keskeltä. Hangessa häämötti käkkyräisiä mäntyjä. Kaunisvaarasta ei
näkynyt oikein mitään. Kaksi uutta tievalvontakameraa ja liikennevalot
vaikuttivat jäänteiltä muutaman vuoden takaisesta ajasta, jolloin Northland
Resources oli louhinut suolta malmia.
Kirkon edessä paloi pari lumeen vajonnut ulkotulta, joiden liekit
loimottivat mustunutta lumikinosta vasten. Parakit olivat ilmeisesti olleet
aikoinaan kaksikerroksisia, mutta ylempi kerros oli nyt poissa. Harmaaksi
maalattujen moduulien seinistä roikkui vielä kaapeleita ja poikkisahattuja
putkia. Oli pimeää, ei tuikkinut valoja eikä elämää. Ikkunat olivat mustat ja

torjuvat, mutta piha oli lapioitu lumesta. Pysäköintialueella oli kolme autoa.
Yksi oli peitetty pressulla. Sudanilaiset olivat käyneet Annan luona
Koutokeinossa Opelilla, joka seisoi nyt pöllien varassa ilman renkaita. Anna
koetti pysäköidä niin, ettei hänen autonsa juuttuisi lumeen. Hän pani myssyn
päähänsä ja astui ulos puiselle terassille, joka yhdisti parakkimoduuleja.
Vaikutti siltä kuin kaikki siellä kulkeneet olisivat menneet takimmaiseen
parakkiin metsän vieressä.
Elin puki hiukan vaivalloisesti suuren untuvatakin ylleen, mutta hänellä oli
tyystin sopimattomat jalkineet lumessa talsimiseen.
”Odota hetki, niin käyn katsomassa, ovatko he täällä”, Anna sanoi ja kulki
lapioitua väylää perimmäisen parakin luo. Elin kirjoitti pysäköityjen autojen
rekisterinumerot ylös. Melker jäi autoon puhumaan puhelimessa Birgitan
kanssa. Anna koputti ikkunaan mutta ei nähnyt sisällä ketään. Hän meni
ovelle ja kokeili kahvaa. Se oli lukossa. Hän riisui tumpun ja koputti
lujempaa. Pimeässä keittiönikkunassa häilähti taskulampun valo. Anna palasi
ikkunan eteen.
”Minä täällä, Anna Magnusson. Se juristi.”
Hän näki, että taskulampun valo liikkui sisällä, mutta ei sitä, kuka lamppua
piti.
”Onko Justin siellä?” hän kysyi ja kehysti kasvojaan käsillään
tähyilläkseen pimeyteen.
”Tiedätkö hänen nimensä?” Elin ilmestyi Annan taakse, kun tämä palasi
ovelle ja paineli kahvaa.
”Justin Machar, mutta en ole varma siitä. He eivät halunneet kertoa oikeita
nimiään. Luulen, että Machar on sudanilainen poliitikko.”
Oven avasi kalpea vaalea tyttö, jolla oli pisamia ja hämähäkkitatuointi
kaulassa.
”Mitä te etsitte?” hän kysyi päätään raapien ja valaisi Annan kasvoja
taskulampulla.
”Onko täällä ketään, jonka nimi on Justin?” Anna kysyi.
”Olen täällä.”
Justin tuli toisesta huoneesta keittiön takaa ja otti tytöltä taskulampun.
”Olen Anna Magnusson…”
”Tunnistan sinut. Tule sisään.”
Keittiössä oli kylmää ja kosteaa. Justin yritti sytyttää paksua
pöytäkynttilää. Vadille oli valunut steariinia, joka oli hukuttanut sydämen
alleen. Justin tökki sitä hetken ja sai liekin syttymään. Keltainen hehku levisi
huoneeseen, ja Anna näki sotkuisen keittiön, jossa oli pahvilaatikoita,
muovipusseja ja tiskipinoja.
”Justin, istu ja ota rennosti. Elin tässä ja autossa odottava Melker ovat
poliiseja. Heillä ei ole mitään tekemistä niiden viranomaisten kanssa, jotka
hoitavat maastakarkoitusta. He haluavat vain kuulla, mitä tiedät
Turkkilaisesta. Saman, minkä kerroit minulle. He eivät aio raportoida
kenellekään, missä te piileksitte.”
Vaalea tyttö häipyi toiseen huoneeseen. Anna kuuli hänen keskustelevan
siellä jonkun kanssa. Melker tuli ikkunaan ja koputti lasiin. Elin meni ovelle
puhumaan hänen kanssaan. He sopivat, että Melker odottaisi autossa. Justin
veti esiin tuoleja, jotta he voisivat jutella keittiönpöydän ääressä. Toinen
mies, joka oli pukeutunut jonkinlaiseen itse ommeltuun lammasnahkaliiviin,
tuli huoneesta ja istuutui pöydän ääreen hartiat kyyryssä. Sudanilaiset
vaihtoivat keskenään pari sanaa kielellä, jota Anna ei ymmärtänyt.
”Mitä haluatte tietää?” Justin kysyi katsoen Eliniä.
”Miksi hänet tapettiin ja paloiteltiin?”
”Monet halusivat tappaa hänet. Kaikki, jotka tiesivät, kuka hän oli ja mitä
hän teki, olisivat halunneet tappaa ja paloitella hänet. Hän oli Trapan man.
Houkutteli pakolaisia ansaan.”
Lampaannahkaliivimies nousi ja katosi ovesta toiseen huoneeseen.
Justin ja hänen veljensä olivat muuttaneet Sudanista, Darfurin
maakunnasta. Perhe oli myynyt karjaa ja kerännyt rahaa voidakseen maksaa
ihmissalakuljettajille matkasta Eurooppaan. Heidät oli määrä viedä Libyan
kautta Italiaan. Mutta Libyassa Al-Joufin kaupungin jälkeen heidät oli otettu
vangeiksi. Heitä oli pahoinpidelty sähkökaapeleilla tai sähköllä. Sukuelimiin
ja korvalehtiin oli kiinnitetty hauenleukaliittimet, joihin oli johdettu sähköä.
Pahoinpitelyn aikana sieppaajat olivat ottaneet yhteyttä pakolaisten
perheisiin, joiden oli täytynyt maksaa salakuljettajille, jotta pahoinpitely
lopetettaisiin.
”Oliko Turkkilainen mukana siinä?” Elin kysyi.
”Hänellä ja hänen veljellään oli järjestö. Siihen kuului salakuljettajia ja
armeijasta loikanneita, jotka hoitivat pahoinpitelyn. Itse he huolehtivat
rahansiirroista ja kännykkäyhteyksistä. Kaikki pakolaiset tiesivät, ettei hän
ollut turkkilainen vaan syntynyt Egyptissä. Mutta täällä Ruotsissa häntä
kutsuttiin Turkkilaiseksi.”
”Tiesitkö, että he olivat veljiä keskenään?”
”Tiesimme, että he tekivät yhteistyötä, mutta emme tajunneet heitä
veljeksiksi.”
”Olitko itse vankina ja pahoinpideltynä?” Elin kysyi.
”Perheeni maksoi minut vapaaksi. Heidän täytyi myydä koko
omaisuutensa. Heimopäällikkö tunsi jonkun armeijasta loikanneista tyypeistä.
Salakuljettajat tiesivät, kuinka paljon rahaa he voisivat kiristää kultakin
perheeltä. Heillä on vasikoita ja vakoojia, jotka selvittävät reittejä.”
”Tunnetko ketään, jota on pahoinpidelty?” Anna kysyi. Häntä paleli
kylmässä keittiössä, ja hänen täytyi nousta jalkeille ja liikutella jäseniään.
Hänen hengityksensä huurusi, kun hän puhui.
”Elaya!” Justin huusi, ja lampaannahkaliivimies palasi keittiöön.
Justin ja mies puhuivat jostakin, ja sitten Elaya istuutui taas kyyryssä
pöydän ääreen.
”Olisin mielelläni tappanut Turkkilaisen, mutta hän oli jo kuollut, kun
saimme tietää, että hän oli Kiirunassa. Minun ryhmääni pahoinpideltiin mutta
toisessa kaupungissa, toisessa leirissä. Meidän täytyi maata auringossa
alastomina. Sudanilaiset sotilaat vartioivat ja hakkasivat meitä.”
”Emme aavistaneet emmekä siksi osanneet varautua siihen, että näin
kaukana pohjoisessa olisi ihmisiä, jotka saivat rahaa meidän
pahoinpitelystämme. Vanhemmillani ei ollut kännykkää, joten he pyysivät
apua kylän rikkaimmalta mieheltä, joka sitten toi puhelimen äidin ja isän luo.
He kuulivat, miten huusin, kun minua kidutettiin.”
”Tiedätkö, kuka tappoi Turkkilaisen?”
Elin oli lopettanut muistiinpanojen tekemisen ja katsoi Elayaa. Hän käsitti,
miten moni oli saattanut haluta paloitella Ahmed Hassan Gharibin Lasse
Melinin klapisirkkelillä.
Elaya pudisti päätään.
”Syy saattoi olla riita rahasta, tai ehkä joku tahtoi kaapata heidän
rahanlähetys- ja kiristysbisneksensä itselleen. En tiedä. Mutta minä en sitä
ainakaan tehnyt.”
Vaalea tyttö palasi huoneeseen ja sytytti retkikeittimen tiskipöydällä.
”Haluatteko jotakin?” hän kysyi täyttäen kattilan vedellä lattialla olevasta
ämpäristä.
”Oletko kotoisin Kaunisvaarasta?”
Anna meni tytön luo ja lämmitti käsiään kaasukeittimen kuumuudessa.
”Pajalasta. Tai en varsinaisesti. Vanhempani asuvat siellä. Olen töissä
Luulajassa.”
”Tietävätkö kyläläiset, että asutte täällä?”
”Minä en asu täällä vaan käyn vain kylässä. Mutta kyläläiset tietävät, missä
he piileskelevät. Jotkut naiset tuovat tänne leipää ja yli jääneitä ruokia.
Tällaiseen on totuttu keskellä metsää. Ihmiset osaavat pitää suunsa kiinni
muiden asioista. Kukaan ei ole koskaan kostunut mitään siitä, että nuolisi
valtaapitävien persettä.”
Palatessaan autolle Anna kääntyi katsomaan parakkia. Hän näki
häivähdyksen keltaisesta valosta keittiön ikkunassa, mutta muuten paikka
vaikutti tyystin autiolta ja hylätyltä. Tumma kuusimetsä kohosi parakkien
takana terävinä linjoina ja imi itseensä hiipuvan päivänvalon. Elin auttoi
hämähäkkitatuoitua tyttöä levittämään vanhan punaisen vanupeiton auton
konepellille. Se näytti lähes luonnottomalta värittömässä ympäristössä. Täällä
piileskelevien ihmisten tilanne oli kurja ja toivoton. Anna käynnisti auton ja
sääti lisää lämpöä. Hän hytisi luitaan ja ytimiään myöten.
Anna seurasi heidän mukanaan Pajalaan. Elin kertoi Melkerille matkan

varrella kaiken sudanilaisilta kuulemansa. Pizzeria, joka oli auki
uudenvuodenpäivänä, oli nimeltään Tre kronor, jäänteenä
kahdeksankymmentäluvun televisiosarjasta. Paikka oli rapistunut, mutta
siellä oli lämmintä, ja pizzat olivat yllättävän herkullisia.
”Oliko siitä mitään apua teidän tutkinnallenne?” Anna kysyi pitäen käsiään
lämpöpatterin päällä ikkunan alla.
”Haluaisin suoraan sanoen keskeyttää koko paskan”, Elin sanoi
lannistuneena. ”Sellainen loppu oli tavallaan ihan oikein hänelle.”
”Mutta tilanne on entistä pahempi, jos joku on tappanut veljekset
jatkaakseen heidän kammottavia bisneksiään. Ehkä tilalle on tullut vieläkin
armottomampi roisto”, Melker sanoi ja nouti toisen pullollisen
kivennäisvettä.
”Luuletko, että kyse oli kostosta?” Anna kysyi Melkeriltä.
”En tiedä. Meidän täytyy työstää juttua ja levittää kaikki yksityiskohdat
huomenna pöydälle. Ehkä löydämme jotakin, mitä emme ole vielä
huomanneet. Nyt meillä on kuitenkin mahdollinen motiivi.”
”Miten sen Theresen laita on?” Elin kysyi.
”Minkä Theresen?”
”Tytön, jolla oli hämähäkkitatuointi. Hänen nimensä on Therese, ja hän on
töissä Luulajan Stormarknadenin kassalla.”
”Luulin, että hän oli siellä vain sen Justinin takia.”
”Saatan olla väärässä, mutta minulle jäi tunne, että hän tietää enemmän
kuin kertoi meille. Jotakin erikoista hänessä oli”, Elin sanoi.
”Onko sinulla hänen yhteystietonsa?” Melker kysyi ja ryhtyi hamuilemaan
lompakkoaan, koska oli luvannut tarjota uudenvuodenpäivällisen.
Elin napautti lehtiötään.
”Tiedän, mistä hänet tavoittaa.”
Kun Anna ajoi sillan yli Kolarin suuntaan, joenuomaan oli avautunut kapea
railo. Parvi variksia istui tuijottamassa virtaavaa vettä. Yksi oli uskaltautunut
jään reunalle ja koetti työntää nokkansa veteen, ehkä juodakseen. Muut
näyttivät pitävän etäisyyttä uhkarohkeaan parvensa yksilöön. Ehkä ne
toivoivat, että se putoaisi ja ajautuisi virran mukana jään alle.
Taidan olla tulossa hulluksi, Anna ajatteli. Kuvittelen liikoja. Ehkä se
johtuu siitä, että kaipaan Jussia ja Kristiansenia. Haluan päästä äkkiä kotiin.
Kolarin ja Muonion välinen tylsä tie oli kuin painajainen. Kilometri
kilometrin perään jäistä liukasta tietä, joka halkoi kitukasvuista mäntymetsää.

36
HE OLIVAT ERONNEET hotellin edessä mitään sanomatta. Elin kääntyi sisään

pyöröovesta ja väläytti vaisun hymyn ennen kuin katosi sisään. Melker ajoi
poliisitalolle ja istui pari tuntia pöydän ääressä kirjoittamassa raporttia
kohtaamisesta sudanilaisten pakolaisten kanssa. Jos heidän kertomansa oli
totta, se voisi selittää, miksi Gharibin veljekset oli surmattu. Kuten Anna oli
sen kiteyttänyt Pajalan pizzeriassa, kyse oli joko kostosta tai kilpailevasta
järjestöstä, joka halusi ottaa toiminnan haltuunsa. Jos murhat olivat kosto,
tekijää täytyisi etsiä siepattujen ja kidutettujen pakolaisten joukosta.
Pakolaisten, jotka olivat jo ehkä poistuneet maasta.
Jos taas murhat olivat ihmissalakuljetusta harjoittavien eri ryhmien
välienselvittelyä, juttu kuului turvallisuuspoliisille. Ehkä peräti
kansainvälisellä tasolla? Eikä storumanilainen rikoskomisarion sijainen
pystyisi tutkimaan sellaista vyyhtiä.
Bergelius oli kutsunut kaikki kokoukseen maanantaiaamuksi.
Melkerin täytyisi saada oma linjauksensa selväksi ennen sitä. Luultavasti
siinä kävisi niin, että juttu paisuisi turhan monimutkaiseksi, ja
poliisipäällikkö haluaisi hankkiutua siitä eroon mahdollisimman nopeasti.
Melker selasi papereita, jotka Elin oli kerännyt ja lajitellut pöydälle
jonkinlaiseen järjestykseen, jota ymmärsi vain itse. Toinen Gharibin
veljeksistä oli tietysti voinut tulla Kiirunaan noutamaan rahoja tai
pankkikirjaa, jonka Melker oli löytänyt urheilumajan pakastimesta. Mutta
kuka oli seurannut ja ampunut häntä? Joku, joka oli noin
satakuusikymmentäviisi senttiä pitkä Elinin ampumiskulmalaskelmien
mukaan. He eivät olleet ehtineet varmistaa tietoa rikosteknikoilta.
Melker oli vähällä luovuttaa ja ”panna rukkaset naulaan”, kuten hänen
isällään oli tapana sanoa. Sitten hän kuuli askeleita käytävältä. Sieltä tuli Elin.
Nainen vain nyökkäsi hänelle ja suunnisti pöydän luo, etsi jotakin papereiden
seasta ja otti sitten esille kuvat kesken jääneestä esitutkinnastaan.
”Lainaan näitä huomiseen. Ajattelin tarkistaa yhden jutun.”

Hän näytti Melkerille muovitaskujen kuvia.
”Onko sinulla jotain erityistä mielessäsi?”
”En tiedä. Lähinnä hakuammuntaa. Tulin ajatelleeksi yhtä asiaa, kun aloin
aivastella hotellihuoneessani.”
”Aivastella? Mitä tekemistä sillä on tutkinnan kanssa?”
”Juodaanko kahvia? Onko keitin hengissä?”
”Luulen, että se on heittänyt veivinsä. Mennään kaljalle.”
He liukastelivat mäkeä ylös pienen kauppakeskuksen pubiin. Elinillä oli
paksu untuvatakki yllään, ja hän näytti Michelin-ukolta, jolla oli laihat jalat ja
cowboysaapikkaat. He löysivät vapaan paikan sivuhuoneesta, jota kutsuttiin
kirjastoksi, koska seinillä oli kirjahyllyjä ja niissä kirpputorikirjoja.
Uudenvuoden juhlinnan väsyttämät nuoret juttelivat matalalla äänellä
pöydissä. Kaiuttimista tulviva musiikki oli sama sekoitus kansainvälistä
pubimusiikkia kuin kaikkialla maailmassa. Oli varmaan tutkittu, että juoma
maistui asiakkaille parhaiten sellaisen musiikin soidessa. Melker haki
baaritiskiltä olutta ja tilasi heille yhteisen kala-peruna-annoksen.
”Ethän vain kadu?” Elin kysyi juotuaan ison kulauksen.
”Mitä?”
”Että naimme Volvon takapenkillä.”
Melker katsoi ympärilleen. Näin vapaamielinen minä olen, hän ajatteli
käsittäessään pelkäävänsä, että muissa pöydissä istuvat kuulisivat.
”En kadu, mutta krampannut pohje on yhä kipeä.”
”Se johtuu iästä, Melker. Ei kannata olla huolissaan. Entä veljesi?”
”Hänellä ei olisi mitään sitä vastaan. Luulen, että hän olisi kannustanut
minua. Ollut varmaan tyytyväinen, kun autolle tuli käyttöä. Se on vain seissyt
pressun alla homehtumassa.”
”Kuinka vanha olit, kun se tapahtui?”
”Kolmentoista. Täytin sinä vuonna neljätoista.”
”Ja olet syyttänyt itseäsi siitä asti?”
”En koko aikaa. Se vaihtelee. Pahinta on silloin, kun tunnen itseni
yksinäiseksi.”
”Entä auto? Volvo Sport?”
”Se on kuin synnintunnustus. Kunnostan sitä, jotta Ronny ymmärtäisi…”
Elin joi olutta ja katsoi ympärilleen. Pöydissä vallitsi hiljaisen tiivis
tunnelma. Pyhä oli ollut harvinaisen pitkä, ja edessä olisi vielä useita
vapaapäiviä ennen kuin ihmisten pitäisi jälleen taipua arjen turvallisiin
rutiineihin. Elin katsoi Melkeriä, joka oli jossakin kaukana ajatuksissaan.
”…että rakastat häntä tai rakastit.”
”Emme koskaan käyttäneet niin yleviä sanoja. Olen aina ajatellut, että sen
tunteen voi välittää paremmin muilla tavoilla kuin tuolla huolimattomalla,
kuluneella sanalla.”
”Sinun ei tarvitse selittää. Ymmärsin sen heti, kun kerroit, että se oli hänen
autonsa.”
Elin nousi ja meni vessaan. Puheensorina pubissa oli noussut pari
desibeliä. Baaritiskiltä huudettiin jotain. Lasi särkyi lattialle. Kun Elin palasi,
hän suukotti Melkerin poskea ennen kuin istuutui. Melker vilkaisi
ympärilleen, mutta kukaan ei kiinnittänyt heihin huomiota.
”Älä pelkää, Melker. Kukaan täällä ei tunnista meitä. Kukaan ei
huomannut, että ylikonstaapeli Edqvist suuteli sijaisuutta hoitavaa komisario
Grundströmiä.”
Melker nauroi. Hän tunsi itsensä hetken nuoremmaksi ja
vastuuttomammaksi, kun lämmön ja yhteisymmärryksen aalto tulvahti
häneen.
”Kun olimme Pajalassa, sanoit jotain siitä tytöstä. Theresestä. Että luulet
hänen tietävän enemmän kuin hän kertoi meille.”
”Ennen kuin lähdimme sieltä, kysyin häneltä, milloin hän olisi töissä
Luulajassa. Hän vastasi, että lauantaina ja sunnuntaina. Hän kertoi, että
hänellä oli auto. Melkein uusi Škoda Fabia, johon hän oli erittäin
tyytyväinen. Menimme katsomaan sitä ja autoin häntä peittämään konepellin
vanhalla peitolla. Parakissahan ei ollut sähköjä lainkaan. Sisällä tuulilasin
edessä oli pino pysäköintikuitteja ja niiden joukossa kaksi lappua Helsingin
lentokentältä, Helsinki-Vantaan lentoasemalta. Ne oli leimattu marraskuun 7.
päivänä.”
”Hän ajoi siis Helsinkiin seuraavana päivänä, kun Gharib napattiin
Kiirunan pysäköintialueelta”, Melker totesi ja joi lasinsa tyhjäksi.
”Sieppasin kuitit, kun Therese kävi hakemassa lumilapion. Ne ovat nyt
tutkintakansiossa.”
Kun he kävelivät hotellille, he suunnittelivat, mitä tekisivät seuraavana
päivänä. Elin halusi tarkistaa yhden asian. Yhden pienen jutun, joka oli tullut
hänen mieleensä. Melker puolestaan selvittäisi, mitä Kaunisvaarasta saadut
tiedot merkitsisivät tutkinnalle.
Kun Elin meni jälleen sisään pyöröovesta, hän kääntyi vilkuttamaan
Melkerille. Melker vilkutti takaisin, nosti kauluksen pystyyn ja lähti
kävelemään alas mäkeä. Mommasin kapakka oli suljettu remontin vuoksi,
luki kyltissä. Eikö hotellin takana ollutkin toinen baari, kun hän oli
suorittanut asepalvelusta Jägarskolanissa? Hän ei muistanut, mikä sen nimi
oli, mutta sitä oli kutsuttu Myrskyksi. Paikalla oli rosvokapakan maine.
”Todellisuus nykii ja nappaa”, oli Anna Magnusson sanonut, ja se päti
tähän päivään. He olivat kenties löytäneet vähäisen johtolangan, joka voisi
viedä tutkintaa eteenpäin.
Puhdistusaine oli saanut Elinin aivastamaan. Hänen huoneensa oli siivottu

jollakin kemikaalilla, joka oli aiheuttanut hänessä sellaisen reaktion. Kun hän
palasi pubista, hän hengähti syvään ennen kuin avasi oven. Hengitti varovasti
ulos ja taas sisään, mutta haju oli kadonnut. Oliko hajumuistia olemassa? Elin
ei ollut varma, mutta aivastaminen oli synnyttänyt idean.
Hän otti esille kuvat kesken jääneestä esitutkinnasta. Hän oli itse ottanut ne
kännykällään. Pahoinpidellystä Ahmed Hassanista, jolla oli umpeen
muurautunut silmä ja mustelmia vartalossa. Khaled Boumnijelista, elegantista
suutarista, sanataiteilijasta, joka hymyili hänelle vienosti verstaassaan. Elin
oli ottanut kuvia muistaakseen miehen, vaikkei tällä ollut varsinaista arvoa
todistajana. Miehestä pitäisi olla toinenkin kuva. Elin oli seissyt ovella ja
ottanut hänestä kuvan niin, että koko verstaskin näkyi. Kaikki oli ollut siistiä,
järjestyksessä.
Elin riisui lämpimän takin ja sytytti lampun pienen kirjoituspöydän yllä.
Kun hän selasi kuvia, hän ei löytänyt sitä, jonka oli ottanut koko verstaasta
suutarin seistessä työpenkkinsä takana. Se olikin repussa, oli liukunut pois
muovikansiosta. Hän asetti kuvat Khaled Boumnijelista hotellin infokansion
kannen päälle. Nouti pullon kivennäisvettä minibaarista, joi ja tarkasteli
kuvia tietämättä, mitä etsi.
Vasta kun hän harjasi hampaita ja tarkasteli väsyneitä kasvojaan peilistä,
hän käsitti, mikä häntä oli vaivannut. Suutarin verstas. Hän meni
hammasharja suussa katsomaan verstaskuvaa. Se ei ollut verstas vaan lavaste.
Tuossa paikassa ei ollut koskaan korjattu ainuttakaan kenkää. Työkaluissa ei
ollut kulumia. Ei hiontapölyä eikä kumiriekaleita hiomakoneen suojuksessa.
Khaled Boumnijel ei ollut koskaan pidellyt naskalia. Verstas oli kulissi.
Boumnijel oli siellä vahtimassa Ahmed Hassania. Hän oli luultavasti
vihjannut pahoinpitelijöille tämän olinpaikasta.
Millä tavalla hänen oivalluksensa vaikutti niihin kahteen motiiviin, joista
käsin he tutkivat tätä juttua? Kostoon tai toiminnan kaappaukseen. Elin ei
keksinyt vastausta kysymykseensä. Hän laski kuvat yöpöydälle. Sänky tuntui
leveältä ja tilavalta, ja hän hymyili tai jopa hihitti vähäsen muistellessaan
Melkerin Volvon takapenkkiä.
Elin nousi lauantaiaamuna Lompoloon vievään bussiin. Jäi pois liian aikaisin
ja joutui tarpomaan auraamatonta jalkakäytävää, kunnes saapui alueelle, jossa
sijaitsi Gharibin asunto. Talonmies työnteli lumilinkoa, Elin näki vain
pysäköintialuetta kohti lähestyvän lumipilven. Hän meni rappukäytävään ja
haisteli ilmaa. Hän aavisti hennon hajun, jonka oli haistanut paljon
vahvemmin heidän käydessään siellä viimeksi. Kun he olivat astuneet
asuntoon, haju oli tuntunut niin selvästi, että hän oli pohtinut sitä. Haju
voimistui peremmällä rappukäytävässä. Elin nousi kerroksen ylemmäs, ja
haju heikkeni.
Pohjakerroksessa oli kaksi asuntoa. Nimet ovissa eivät kertoneet mitään.
Elin nuuhki kirjeluukkua ennen kuin soitti ovikelloa. Se ei päästänyt ääntä,
joten hän soitti uudelleen. Ei ääntä. Kesti yli minuutin ennen kuin Elin kuuli
liikettä sisältä.
Oven avasi vankkarakenteinen viisikymppinen mies, joka oli pukeutunut
vanhanaikaiseen harmaaseen työnjohtajan takkiin. Hänellä oli ylös vedetyt
punaiset kumihansikkaat ja otsalla suurentavat silmälasit.
”Poliisista, Elin Edqvist”, Elin sanoi ja näytti virkamerkkinsä.
Mies tutki tarkasti korttia ja viittoi sitten olevansa kuuro. Teki sen
liioitelluin elein, koska oletti, ettei Elin osannut viittomakieltä. Ei Elin
osannutkaan mutta oli oppinut peruskoulussa kymmenkunta merkkiä. Olen
kuuro, oli yksi hänen osaamistaan viittomista. Muut, kuten oletko ihan tyhmä,
paskat siitä, kissa ja hei sitten eivät tainneet soveltua tähän tilanteeseen. Hän
otti lehtiönsä esiin ja kirjoitti: ”Oletko nähnyt tätä miestä?” Onki Khaled
Boumnijelin kuvat esiin ja näytti miehelle. ”Jouluaaton aattona”, hän lisäsi.
Mies luki, avasi oven ja viittoi Elinia käymään peremmälle. Elin luki
nimen ovesta: Nurmela. Hän kirjoitti sen muistiin ja näytti sitä miehelle.
Tämä vahvisti nyökkäämällä, että hän se oli. He menivät keittiöön, mutta Elin
näki työhuoneeseen, jonka ohi he kulkivat. Ikkuna antoi tielle, jota pitkin
täytyi kulkea, jos oli menossa toiseen rappukäytävään. Työpenkillä oli
valkoinen pöllö. Haju oli sama kuin Örebron eläintentäyttäjän huoneessa,
jonne hän oli vienyt varpuspöllönsä.
Elin oli tunnistanut hajun heti tullessaan Ahmed Hassan Gharibin asunnon
rappukäytävään. Kun hän oli viime yönä lukenut oveen kolkuttaneiden
poliisien raportteja, hän ei ollut löytänyt eläintentäyttäjää asukkaiden
joukosta. Asuinaluetta kiertäneet poliisit eivät olleet tavoittaneet Nurmelaa.
Nurmela raivasi keittiönpöydän. Hän oli ollut ilmeisesti leikkaamassa
alennuskuponkeja ja liimaamassa niitä vihkoon. Hän työnsi sakset pois,
kaatoi kahvia termoskannusta ja otti esiin pussillisen mantelipullia. Avasi
pussin ja teki tarjoavan eleen. Ehkä hän oli hankkinut pullat kupongeillaan.
Elin asetteli suutarista otetut kuvat pöydälle. Mies otti ne käteensä ja
tarkasteli niitä huolella. Joi kahvia ja kastoi mietteliäänä siihen pullaa, joka
hajosi kupissa. Sitten hän nyökkäsi, nojautui taaksepäin ja otti Coopin
mainoskalenterin osoittaen jouluaattoa edeltävää päivää. Elin soitti
Melkerille.
Runsaan tunnin kuluttua vilkkui punainen lamppu merkiksi siitä, että

ovikelloa soitettiin. Elin oli ehtinyt syödä useamman mantelipullan ja
vilkaista työhuoneeseen, jossa pöllö makasi odottamassa silmiä. Pöllöjuttu oli
arkaluontoinen. Tunturipöllö oli rauhoitettu, mutta kysyntä ja hinnat olivat
kasvaneet valtavasti Harry Potter -elokuvien jälkeen. Kun Nurmela kirjoitti
”Aiotko tehdä ilmoituksen?”, Elin sai käyttää viittomakieltä: ”Paskat siitä, ei
haittaa minua.”
Käytävän seinällä roikkui kuva nuoremmasta Nurmelasta trikooasussa.
Hän oli juuri heittänyt keihään, hänellä oli leveä nahkavyö ja siteet polvissa.
Kädet olivat magnesiumjauheesta valkoiset.
”Leningrad”, Nurmela kirjoitti, ”1986.”
Hän avasi makuuhuoneen oven ja näytti seinään asennettua tankoa. Hän
viittasi Elinille kehottaen tätä kokeilemaan leuanvetoa. Kun Elin epäröi,
Nurmela meni tangon luo ja veti kymmenen rivakkaa leukaa. Oli lähes
epätodellinen näky, kun vanhempi mies harmaassa työtakissa hilasi ylös
satakiloista ruumistaan eikä edes hengästynyt. Makuuhuoneen nurkassa
mustui mittava palkintokokoelma pölyisessä lasikaapissa, niiden joukossa
pari työväenurheilijoiden haalistunutta viiriä. Nurmela vaikutti melkein
hämilliseltä, kun Elin oli kiinnostunut likaisista pokaaleista. Ovikellon soitto
pelasti miehen ujostelustaan.
Ovella oli nuori mies hoitokodista. Morten oli lähihoitaja ja toimi usein
myös kuurojen tulkkina käräjäoikeudessa. He palasivat keittiöön
mantelipullien pariin, ja Nurmela kertoi nähneensä Khaled Boumnijelin
kulkevan ikkunan ohi kuningattaren syntymäpäivänä. Keskiviikkona eli
jouluaattoa edeltävänä päivänä. Ulkona oli ollut suhteellisen valoisaa, joten
sen oli täytynyt olla yhdentoista maissa aamupäivällä. Mies oli kulkenut ohi
kassi kädessään. Ei erityisen kiireisesti vaan ihan tavallisesti. Nurmela ei ollut
pannut merkille mitään muuta eikä tiennyt, oliko miestä odotettu
pysäköintialueella.
”Mistä tässä on kyse?” Mårten kysyi. ”Johtuuko tämä siitä, että hän täyttää
rauhoitettuja lintuja?”
”Ei kun murhatutkinnasta. Lupasin jo, ettemme tee ilmoitusta täytetyistä
eläimistä. Kunhan ette levittele tätä juttua ympäriinsä.”
”Siis siitä tyypistä, joka löytyi paloiteltuna?”

37
GÖSTA ODOTTELI MELKERIÄ ruokasalissa. Siellä oli kylmää, tila oli kaiketi
tuuletettu uudenvuodenjuhlien jälkeen. Hotellin lounastarjoilu ei vaikuttanut
järin suositulta. Parissa pöydässä istui liikemiehiä tummissa puvuissa,
vanhempi pariskunta ja ryhmä läpikulkumatkalla olevia turisteja. Ehkä he
olivat nukkuneet jäähotellissa ja tulleet tänne lämmittelemään. Siinä
tapauksessa heillä oli huono tuuri. Melker piti takin yllään istuessaan Göstan
pöytään.
Johtaja Gösta Persson oli kookas ja karkeatekoinen mies. Hänellä oli
moderni villakangaspuku leveillä takinkäänteillä, ja punaiset hiukset olivat
harmaantuneet niin, että niiden väri muistutti kettua, joka oli vaihtamassa
talviturkkiin.
”Tiedän, täällä on kylmä. Heillä on ongelmia lämmitysjärjestelmän kanssa,
ovat remontoimassa pohjakerrosta. Voit valita seisovasta pöydästä tai à la
carte -listalta”, Gösta sanoi ja ojensi Melkerille ruokalistan.
Hän oli soittanut jo aamulla, että halusi tarjota Melkerille lounaan, sillä
heidän täytyisi selvittää muutama asia. Oli uusi vuosi, ja hän oli sitä mieltä,
että jokainen uusi vuosi kuului aloittaa puhtaalta pöydältä. Melker oli
empinyt, ei tiennyt, mitä yhteistä heillä voisi olla Gösta Perssonin kanssa.
Porovarkaudet ja työtapaturma kaivoksessa eivät olleet sellaisia asioita, joita
voisi selvitellä ravintolassa lounaan ääressä. Porovarkausasia oli vielä
kesken. Jällivaaran syyttäjä oli säikähtänyt kuullessaan, että Anna
Magnusson oli vaatinut tarkistamaan keskeytetyn tutkinnan lainmukaisuuden.
Melkerin oli vaikea ymmärtää, miksi ystävälliseltä ja lämpimältä
vaikuttavalla Annalla oli juristipiireissä kovapintaisen ja jyräävän naisen
maine. Ei kuulemma koskaan jättänyt repostelematta huonosti valmisteltua
tutkintaa. Mukavan ulkokuoren ei pitänyt antaa hämätä.
He valitsivat lounasbuffetin ja kevytoluet. Seisova pöytä vaikutti
joulupöydän väsähtäneeltä serkulta. Melker oli tunnistavinaan kylmän lohen
alistuneen katseen ja kuivat sitruunaviipaleet.

”Mitä Margitalle tapahtui?” hän kysyi ja otti näin aloitteen käsiinsä ennen
kuin Gösta alkaisi suostutella häntä keskeyttämään työtapaturmatutkinnan.
”Margitalle?”
”Josef uskoo, että olet syypää hänen katoamiseensa.”
”Puhummeko me nyt samasta Margitasta?”
”Joka oli yhdessä Josefin kanssa, kun tämä oli vielä poliisina, mutta muutti
sitten sinun luoksesi. Minä ainakaan en ole kuullut kenestäkään muusta
Margitasta.”
”Hän on Thaimaassa. Muutti takaisin. Asuu jossakin vuoristokylässä
lähellä Laosin rajaa. Minulla ei ole tarkempaa osoitetta.”
”Väitetään, että hakkasit häntä.”
”Niin varmasti. Hän kerjäsi sitä. Vei firman kassan mukanaan häipyessään.
Yli kahdeksansataatuhatta kruunua. Sen luulisi lievittävän hänen tuskiaan.”
”Kerro se Josefille.”
”En ilmoittanut poliisille, enkä koettanut etsiä häntä vaatiakseni rahojani
takaisin. Josefilla ei ole mitään tekemistä sen kanssa.”
”Kun tapasin hänet viimeksi, hänellä oli hirvikivääri pöydällä, ja hän puhui
jostakin asioiden selvittämisestä. Ehkä hänkin haluaa aloittaa puhtaalta
pöydältä näin vuoden alussa. Tiesitkö, että hän on vakavasti sairas?”
”Hän mainitsi siitä.”
”Sinuna selittäisin hänelle, miten Margitan kanssa kävi.”
Gösta huolestui. Hän tiesi, että Josef osasi olla arvaamaton. Mutta hänen
ensisijainen pyrkimyksensä oli saada Melker käsittämään, ettei
kaivostapaturmasta pitäisi nostaa syytteitä. Hän oli jo puhunut syyttäjän
kanssa, joka oli valmis lykkäämään juttua. Työtapaturmilla oli tapana venyä
monen vuoden mittaisiksi ennen kuin ne pääsivät oikeussaliin. Poika pyöritti
firmaa, mutta Gösta oli sen virallinen omistaja. Vaikka onnettomuus oli
pikku juttu, se oli osa pakettia, jota oltiin myymässä virolaiselle yritykselle.
Virolaiset eivät mielisi mätiä munia koriinsa.
”Kuinka kauan sijaisuutesi kestää?” Gösta kysyi, kun he ryhtyivät
syömään poronpaistia.
Melker käsitti, että teräslevyn kalloonsa saanut Risto joutuisi odottelemaan
vakuutuskorvauksiaan jonkin aikaa. Syyttäjä ei ollut niin innostunut
selvittämään juttua, että se ehtisi oikeuteen sinä aikana, kun Melker olisi vielä
Kiirunassa.

Elin oli palannut pöytänsä ääreen juhlapyhien autioittamaan poliisitaloon
mukanaan allekirjoitettu kuulustelupöytäkirja. Nurmela oli nähnyt
Boumnijelin ja oli valmis todistamaan oikeudessa. Elin kertoi Melkerille,
minkä havainnon oli tehnyt: tunisialainen suutari ei ollut sen enempää suutari
kuin hän itsekään. Verstas oli ollut pelkkä kulissi. Mies oli vahtinut Ahmed
Hassan Gharibia näköalapaikalta, hankkinut tietoa tämän toiminnasta. Hän oli
kenties älynnyt, että Ahmed Hassan oli kaksi henkilöä?
Ilma oli ohuempaa. Hänellä ei ollut enää niin paljon voimia kuin ennen. Hän
käveli pysäköintialueen poikki ja seisahti bussipysäkille hengähtämään. Istui
penkille. Bussi pysähtyi hänen eteensä. Kuski tuuttasi ja heilutti. Tuttu
kuljettaja. Josef nousi ylös ja käveli kerrostalojen ohi. Tuntui kuin kaikki
Kiirunan koiranomistajat, eikä heitä ollut vähän, antaisivat koiransa
paskantaa Hjalmar Lundbohmsskolanin umpikujaan johtavalle tienpätkälle.
Hän kiipesi varovasti, kohensi repun asentoa selässä. Se iskee
tasapainoaistiin, lääkäri oli sanonut. Huomaat ensimmäiseksi, että sinulla on
vaikeuksia pysyä tasapainossa. Paskapuhetta. Oli leikintekoa kulkea
Beanabaikaluoddalla, Koiranpaskantiellä.
Hän oli ottanut haulikon mukaansa. Se oli vaivattomampi, sillä sen saattoi
purkaa osiin ja kantaa repussa. Hän oli miettinyt tarkasti, millaiset patruunat
valitsisi. Sillä ei olisi oikeastaan mitään merkitystä, jos hän pääsisi riittävän
lähelle. Susihauli oli tuntunut hyvältä, mutta hänellä oli niitä vain pari
patruunaa jäljellä. Niitä oli nykyisin vaikea saada.
Verstas oli suljettu. Ovet lukossa. Mutta toimiston ikkunoissa paloivat
valot.
”Onko Gösta täällä?”
Toimiston Madde kohotti katseensa tietokoneen näytöltä ja huusi
käytävään.
”Gösta, onko sinulla aikaa Josefille?”
”Lähetä hänet tänne.”
Josef riisui käytävällä reppunsa ja yllättyi, kun Gösta tuli kopiohuoneesta
paperinippu käsissään.
”Autanko sen kanssa?” Gösta kysyi ja otti repun häneltä samalla, kun
työnsi hänet edellään huoneeseensa. ”Istu, Josef.” Hän sulki oven takanaan.
”Minulle kerrottiin, että luulet minun tappaneen Margitan.”
Gösta avasi repun ja otti sieltä haulikon osat. Käänsi piipun ikkunaan päin
ja kurkisti sisään. Josef tunsi hapen käyvän vähiin. Hänen oli vaikea
hengittää, ja hän vaipui tuolille.
”Hän häipyi, Josef. Hän kyllästyi minuun. Olisi varmaan palannut takaisin
sinun luoksesi, ellei olisi ottanut mukaansa melkoista matkakassaa. Hän
tyhjensi rahat firman kassakaapista ja häipyi. Kuulin, että hän palasi takaisin
sinne, mistä tulikin. Ehkä niin oli parasta.”
”Puhut paskaa. Valehtelet niin kuin aina. Olet aina valehdellut.”
”Minulla on hänen osoitteensa. Harkitsin jonkin aikaa, että pakottaisin
hänet pulittamaan rahat takaisin. Yksi tyyppi otti selvää hänen olinpaikastaan.
Mutta tulin katumapäälle. Annoin hänen pitää rahat. Siitä oli vähemmän
vaivaa.”
Josefin suuta kuivasi. Hänen oli vaikea niellä.
”Onko sinulla juotavaa? Vettä?”
Gösta meni ovelle ja huusi Maddea, joka tuli lasin kanssa. Josef joi ja antoi
lasin takaisin. Gösta etsi pöytälaatikosta lapun.
”Voit kirjoittaa ja tarkistaa, onko hän elossa”, Gösta sanoi ja ojensi lapun
Josefille.
Hän otti repusta patruunarasian.
”Neljämillinen. Ajattelit sitten ampua läheltä. Voi hitto, Josef. Me
tunnemme toisemme. Luulitko, että pystyisit yllättämään minut?
Elin nouti hammasharjan hotellihuoneestaan ja ajoi työautolla Luulajaan. Hän

oli soittanut henkilöstöpäällikölle varmistuakseen, että Therese olisi töissä
jättimarketissa. Tytön vuoro päättyisi illalla puoli yhdeltätoista. Elin arveli
yhyttävänsä hänet henkilökunnan ulosmenon luona. Jos niin ei kävisi, hänellä
olisi asunnon osoite.
Melker etsisi Khaled Boumnijelia niistä matkustajalistoista ja rekistereistä,
joihin pääsisi käsiksi. Harjoittelija Linus oli palannut jouluvapailta töihin ja
lähtisi poliisipartion mukana Vittankiin. Hän maleksi Melkerin huoneeseen
ruskettuneena ja levänneenä Kanariansaarilla vietetyn viikon jälkeen. Kysyi,
miten meni ja voisiko hän olla avuksi. Melker antoi hänelle kopiot Elinin
ottamista kuvista ja kehotti häntä kyselemään Vittangissa, oliko kukaan
nähnyt tunisialaista syksyn aikana. Mies olisi varmasti herättänyt huomiota
ulkonäkönsä ja kielensä vuoksi siihen aikaan vuodesta. Melker jätti
sanomatta, ettei mies ehkä ollutkaan suutari. Sen sijaan tunisialainen oli
saattanut ajaa Ahmed Hassanin autolla, hopeanvärisellä Golfilla, jonka Linus
oli löytänyt lentokentän pysäköintialueelta.
Lounas Göstan kanssa ei ollut sujunut järin onnistuneesti. Se oli ollut liian
ilmeinen voiteluyritys, ja Melker oli kaiken lisäksi saanut närästystä
rasvaisesta ruoasta. Hän meni kaupungille ja osti pullon kivennäisvettä ja
hampurilaisen. Se ei auttaisi närästykseen, mutta hänen täytyisi paiskia töitä
iltamyöhään. Hän kirjoitti ylös johtolangat, joita lähtisi purkamaan, ja soitti
ensi töiksi Helsingin lentokentälle. Nyppi suolakurkut pois hampurilaisesta ja
mutusteli sitä samalla kun odotti, että turvatarkastuksessa jouluaattona
työskennellyt ruotsinkielinen virkailija vapautuisi. Hänen nimensä oli
Katarina, mutta häntä kutsuttiin Kattyksi, eikä hän muistanut ketään, joka
sopisi Melkerin kuvaukseen. Melker sanoi lähettävänsä kuvan, ja Katty lupasi
näyttää sitä kaikille jouluaattona työskennelleille.
”Minne hän oli matkalla?” nainen kysyi. ”Mikä oli hänen lopullinen
määränpäänsä?”
”Emme tiedä. Luultavasti Tukholma.”
Voisiko Katty tarkistaa, ketkä olivat olleet töissä marraskuun
seitsemäntenä päivänä? Katty yhdisti hänet lentokentän
henkilöstövastaavalle, joka puhui englantia ja lupasi etsiä tiedot.
Elin soitti. Hän istui Ylikainuun kahvilassa. Vippa-Toresissa. Pannukahvia
ja voileipiä, joissa oli savustettua poronlihaa.
”Olen kuin löytöretkeilijä”, hän sanoi. ”Olen alkanut epäillä, että olen
elänyt akvaariossa. Onko Arlandan pohjoispuolella todellakin tällaista?”
”Teille yläluokan pimuille tekee hyvää nähdä todellisuutta, joka ei ole
Ray-Banien tai ennakkoluulojen suodattamaa.”
Hän odotti, että Elin suuttuisi, mutta tämä vain nauroi.
Helsingin lentokentän henkilöstövastaava soitti ja kertoi tavoittaneensa osan

henkilöistä, jotka olivat olleet töissä marraskuun seitsemäntenä päivänä.
Melker lähetti hänelle kuvat Khaled Boumnijelistä. Se oli sama kuin kokeilisi
kepillä jäätä, mutta koskaan ei voinut tietää.
Oliko hän tarkistanut, ketkä olivat lähteneet Kiirunasta aamulennolla
marraskuun kuudentena päivänä? Tieto olisi jossakin tutkintamateriaalissa.
Hän löysi sen pienen etsimisen jälkeen. Joukko LKAB:n toimihenkilöitä, pari
perhettä ja ryhmä turisteja, jotka olivat nimien perusteella pääasiassa Italiasta.
Olivatko turistit yöpyneet Jukkasjärven jäähotellissa? Melker soitti
vastaanottoon. Kukaan ei tiennyt, ketkä olivat lähteneet hotellista sinä
aamuna. Mutta Melker voisi kysyä Gordonilta, joka oli koiratarhalla.
Satapäinen koiralauma seurasi häntä katseellaan, kun hän nousi autosta.

Joillakin oli kirkkaansiniset silmät ja hypnoottinen tuijotus. Melker ei
pelännyt koiria, mutta niin monta yhdessä paikassa sai hikipisarat valumaan
hänen selkäpiitään pitkin. Koirat alkoivat haukkua kuin käskystä.
Varastorakennuksesta tuli muoviämpäriä kantaen pitkä laiha mies, jolla oli
fleecepusero ja nahkahousuissa nyöritys sivuilla koko jalan mitalta. Hän
raotti kuulokkeita tullessaan Melkerin luo.
”Oletko sinä Gordon?”
”Kuka kysyy?”
Melker näytti virkamerkkinsä, ja Gordon tarttui häntä käsivarresta ja ohjasi
hänet varastoon. Koirat haukkuivat tarhassa hullun lailla.
”Anteeksi, jos kuulostin tylyltä, mutta täällä käy niin paljon porukkaa, ja
koirat häiriintyvät. Miten voin auttaa?”
Hän puhui haparoiden, oli kotoisin ehkä Yhdysvalloista tai Kanadasta.
Hänellä oli kaapissa varmaan hapsunahkatakki.
”Sinähän viet usein turisteja koiravaljakolla lentokentälle. Oletko nähnyt
kumpaakaan näistä miehistä?”
Melker näytti Ahmed Hassan Gharibin ja Khaled Boumnijelin kuvat.
Gordon katsoi niitä tarkasti ennen kuin antoi ne takaisin.
”En. Milloin?”
”Pari kuukautta sitten. Kuudes marraskuuta tarkkaan ottaen. Tukholman
aamulento.”
”Kaikki Kiirunan lennot lähtevät Tukholmaan.”
”Oletko varma, ettet ole nähnyt heitä?”
”Aivan varma.”
Hän kaatoi paperisäkistä kuivanappuloita muoviämpäriin, meni ovelle ja
kääntyi Melkerin puoleen.
”Mutta yhtenä aamuna pari kuukautta sitten tapahtui yksi asia. Kun olin
vienyt kentälle ryhmän ja autoin heitä kantamaan matkatavaroita sisään,
ovien välissä seisoi nuori kundi. Pyysin häntä pitämään toista ovea auki,
mutta hän ei ymmärtänyt. Kun sanoin sen englanniksi, hän marssi vain ulos.
Näin, että hän meni vastaan vanhempaa miestä, joka oli tulossa jonkin
matkan päässä ja hinasi pyörillä kulkevaa matkalaukkua. Hän tarttui miestä
käsivarresta ja vei tämän vuokra-autoon.”
”Vastusteliko se matkalaukkumies?”
”En tiedä. Ehkä.”
”Panitko merkille, mistä firmasta auto oli vuokrattu?”
”En. Minulla oli kädet täynnä työtä turistien laukkujen kanssa.”
”Mahtoiko ryhmä olla italialainen, siis se, jonka kuskasit lentokentälle?”
Gordon mietti hetken ennen kuin vastasi. Koirat haukkuivat hurjasti
aitauksessa.
”Luulen niin. Se nuori kundi oli muuten musta.”

38
HÄNEN SEISOESSAAN KATOLLA taivas muuttui. Punaiset höytyväpilvet ohenivat

ja liukuivat kaakkoon kuin roosanväriseksi taustakankaaksi. Koivumetsän
oksat: pari sutaistua mustaa tussiviivaa.
Anna otti tukea kuivaushäkistä, siirtyi toiselle puolelle ja kurkisti
savupiipun kanaviin. Hän kuuli naurua jostakin huoneesta alhaalla. Se oli
luultavasti Sara Marit, joka kertoi lapsuudestaan tässä talossa.
Anna oli kiivennyt katolle tarkistamaan piippuun kiinnitettyä häkkiä, jossa
kuivattiin lihaa talvella ja kevättalvella. Hän vaihtoi osan kepeistä, joissa
lihoja roikotettiin. Tänne ripustettaisiin sydän ja kylkilihat teurastuksen
jälkeen omaa käyttöä varten.
”Oletko varma, että voimme polttaa sen?”
Svetlana tuli portaille isoisän vanhan kuluneen pyörivän nojatuolin kanssa.
Se oli seissyt television edessä, ja kun sininen nukkaantunut kangas oli
kulunut, isoäiti oli peittänyt sen räsymatolla.
”Kaikki olivat sitä mieltä, ettei sitä kannata säästää”, Sara Marit sanoi ja
seurasi perässä lahoja paneelilautoja kantaen.
Kristiansenin talon ympäriltä raivaamista risuista ja pensaista sytytetty
nuotio oli vajonnut syvemmälle lumeen. Liekit sylkivät ja sähisivät
sulavedestä. Kun Svetlana heitti nojatuolin tuleen, se lojui hiilloksessa
pitkään savuten, kunnes räjähti monta metriä korkeaksi tulipatsaaksi. Musta
savupylväs kohosi korkealle taivaalle. He kokoontuivat nuotion ympärille:
Svetlana, Anna, Marit ja Sara Marit ja katsoivat savua järkyttyneinä.
”Mistä tuo tuoli oli tehty?” Sara Marit kysyi. ”Isoisä istui siinä joka päivä
polttamassa ja käärimässä sätkiä, joista putoili hehkuvia tulipäitä ja
kipinöitä.”
He olivat kokoontuneet keskustelemaan, miten jatkaisivat eteenpäin.
Jatkaisivatko kaikki siidassa? Koska he olivat noudattaneet valtion
määräyksiä, heillä oli nyt huonommat lähtökohdat kuin niillä
poronomistajilla, jotka eivät olleet viitsineet vähentää porojensa määrää.

Sääntöjen noudattajat olivat vetäneet mustan pekan.
”Sinä vaadit, että noudattaisimme viranomaisten vaatimuksia”, Marit sanoi
Annalle. ”Jos olisimme viis veisanneet niistä, tilanne olisi nyt parempi.”
”En voinut arvata, että poliitikot vain leikkivät kanssamme. Hankkivat
irtopisteitä ympäristötietoisuudellaan ja puheillaan siitä, miten porot syövät
paljaaksi koko Ruijan. Se oli halpahintaista poliittista peliä.”
He palasivat sisälle ja istuutuivat rakennustarvikepinojen päälle entisessä
olohuoneessa. Kristiansen laittaisi talon uuteen uskoon tulevan puolen
vuoden aikana. He katsoisivat sitten, millainen Aslak Isakin terveydentila
olisi silloin. Jos hän haluaisi ja jaksaisi jatkaa remonttia palattuaan, hän ja
Marit voisivat muuttaa taloon kesään mennessä.
”Hän ei taida palata vähään aikaan. Hän kävi toissa päivänä ulkona
kaupungilla, sytytti kahvilassa lehden tuleen ja sai palohälyttimen soimaan.
Poliisi kuskasi hänet takaisin sairaalaan. En tiedä, kuinka kauan jaksamme
enää, tai kuinka kauan minä jaksan.”
”Ehkä hän etsii toisen työpaikan, jossa voi elää ihmisen arvoista elämää”,
sanoi Svetlana, sytytti savukkeen, avasi kamiinanluukun ja heitti sinne
tulitikun. Hän kolisteli luukkua näyttääkseen, miten harmissaan oli. ”Nils
Mattis sanoi, että hän on tehnyt töitä koko ikänsä mutta ei ole ikinä saanut
palkkaa. Ei ole koskaan voinut tietää, milloin saa rahaa, jos milloinkaan.”
”Sama pätee meihin kaikkiin. Kaikki tämän elämänmuodon valitsevat
tietävät, että sellaista se on”, sanoi Sara Marit ja katsoi Svetlanaa tutkivasti.
”Sinä et pystyisi elämään täällä. Täällä ei ole sellaista, mihin olet tottunut.”
”Mitä sinä luulet tietäväsi siitä? Et tiedä mitään. Ensi tapaamisestamme
asti olet pyrkinyt määrittelemään, kuka minä olen ja mitä haluan. Te elätte
täällä pienessä maailmassanne ja luulette olevanne universumin keskipiste.
Se ei ole niin. Ehkä se on sinulle yllätys.”
Sara Marit ei vastannut vaan ryhtyi lajittelemaan huoneeseen pinottuja
muuttolaatikoita.
”Nils Mattis sanoo…”, Svetlana aloitti.
”Lakkaa jankuttamasta, mitä Nils Mattis sanoo. Jos hän haluaa sanoa
jotakin, hän osaa tehdä sen itse”, Sara Marit tiuskaisi. ”Sinulla ei ole mitään
tekemistä täällä, et kuulu meihin. Olet vain hänen lelunsa, etkö käsitä? Pelkkä
riikinkukko, joka levittää pyrstönsä ollakseen mieliksi.”
Svetlana nousi ja marssi ulos. Paiskasi oven kiinni niin, että talo tärisi.
”Tuo oli tarpeetonta”, Marit sanoi.
”Hänen täytyy ymmärtää asemansa. Hänen täytyy käsittää, ettei hän voi
tulla tänne määräilemään ja vaatimaan sellaista, mitä emme ole itsekään
koskaan suoneet itsellemme.”
Sara Marit ryhtyi keräämään pahvilaatikoita mielenosoituksellisesti.
Epävarmuus roikkui ilmassa. Se yltyi, kun he siivosivat pois sen elämän
jälkiä, joka talossa oli vallinnut. Annan oli vaikea kuvitella, että hänen äitinsä
oli asunut siellä kaksikymmentävuotiaaksi asti, jolloin oli paennut perheen
vaatimuksia. Hän ei tunnistanut talosta mitään, mikä olisi kuulunut äidille.
Hän meni ulos Svetlanan luo, joka seisoi roihuavan tulen luona tupakkaa
polttaen.
”Tiedän, ettei minun olisi pitänyt aloittaa”, Svetlana sanoi. ”Kun käsitin,
että Nils Mattis oli lähtenyt sanaakaan sanomatta, tulin sairaaksi. Kaikki, mitä
olimme ajatelleet ja suunnitelleet, oli hetkessä poissa ilman, että olimme
puhuneet siitä. En ehtinyt kertoa, mitä olin miettinyt kuukausien mittaan.
Kaikki oli poissa. Tiedän, että hän on hidas ilmaisemaan itseään sanoin,
mutta siitähän minä hänessä pidän. Olen tottunut siihen, että ihmiset kaatavat
puhetta päälleni ja joudun suojautumaan sitä vastaan.”
”Aiotko muuttaa tänne?” Anna kysyi.
”Kuulit itsekin, ettei täällä kaivata riikinkukkoja.”
Svetlana heitti tupakan tuleen. Nuotio oli kaivautunut jo viimevuotiseen
ruohikkoon asti. Annan kännykkä soi. Melker ilmoitti, että he olivat löytäneet
yhteyden Ahmed Hassan Gharib -veljesten murhien välillä.
”Meidän täytyy ehkä tehdä kotietsintä parakeissa, joissa sudanilaiset
piileskelevät. Therese, jolla oli se hämähäkkitatuointi, on sekaantunut asiaan.
Koeta keksiä, miten saamme pidettyä sudanilaiset poissa sieltä. He tekivät
meille palveluksen, ja meidän täytyy tehdä heille vastapalvelus.”
”Mitä aiot tehdä?”
”Istun yksin neuvotteluhuoneessa, ja edessäni on paperipino, joka on
luettava ennen kuin lähden kotiin.”
”Tarkoitin, että mitä aiot tehdä tutkinnan suhteen?”
”Odotan Eliniä, joka on tulossa Luulajasta. Oletko puhunut viime aikoina
Josefin kanssa?”
”En. Olisiko minun pitänyt?”
”Luulen, että se olisi hyvä.”
Varpusparvi lensi räpistellen Annan ja sammuvan nuotion ohi. Niillä oli
varmaan ikävä isoisän lintulautaa. Eiväthän varpuset eläneet kovin
vanhoiksi? Ehkä parvella oli geneettinen muisti, ja linnut tiesivät, että tässä
oli ollut ennen lintulauta. Ne katosivat joelle iloisesti sirkuttaen. Anna paineli
Josefin numerot, mutta kukaan ei vastannut.
Josef oli koputtanut ikkunaan tienreunasta poimimallaan aurauskepillä. Se oli

väärä ikkuna, mutta Melker kuuli, että joku oli ulkona, ja kurkisti ikkunasta.
”Avaa, niin tarjoan viinaa.”
Josef näytti pulloa mutta oli piilottanut sen, kun Melker avasi oven. Hän
astui sisään ja tömisteli lumen saappaistaan. Otti tukea ovenkarmista, jotta
pysyisi pystyssä.
”Lääkäri sanoi, että minulta menee tasapaino. En pysty enää kulkemaan
suoraan.”
He siirtyivät toimistoon, ja Josef lysähti vierailijoiden tuolille.
”Se meni päin helvettiä. Olin ladannut haulikon valmiiksi ja olin aivan
varma, että toimittaisin hänet päiviltä. Kävelin sinne sairaalasta ja tolkutin
itselleni, että tappaisin hänet. Olin täysin vakuuttunut. Hän oli töissä. Kun
astuin huoneeseen, hän vain otti aseen minulta. Minulla ei ollut mitään
mahdollisuutta. En kai ollut riittävän skarppi.”
”Missä ase on nyt?” Melker kysyi.
”Hän vei sen. Hän sanoi, että Margita palasi Thaimaahan. Sain osoitteen.”
Josef kaiveli takintaskuja ja veti esiin ryppyisen paperilapun.
”Voitko etsiä sen? Osoitteen?”
Melker kirjoitti sen tietokoneelle mutta ei päässyt puusta pitkään.
”Ehkä se onnistuu pyhien jälkeen”, Josef sanoi. ”Hän saattoi vain hämätä,
hänestä ei koskaan tiedä. Kävimme koulua yhtä aikaa. Hän oli jo silloin
samanlainen. Otatko?”
Hän kaivoi esiin pullon, jolla oli houkutellut Melkeriä ikkunan takaa.
Mustaherukkaa tai black currantia, kuten nykyruotsiksi sanottiin. Melker ei
ottanut.
”Lähdetään mieluummin kaljalle.”
Kun Melker puki takkia ylleen, Katty soitti Helsingin lentoasemalta.
Boumnijel oli matkustanut keskipäivällä Tukholmaan marraskuun 7. päivänä.
Lippu oli ostettu hänen omalla nimellään. Ei ollut tietoa siitä, oliko hän
matkustanut jonkun kanssa.
He tapasivat Linuksen, joka oli lopettanut vuoronsa. Hän toi Melkerille
mapin, jossa olivat Khaled Boumnijelin kuvat.
”Kukaan ei ole nähnyt häntä eikä tunnistanut häntä.”
”Lähdetkö kaljalle?”
”Lupasin tyttöystävälle, että soitan hänelle ja katson kuvat
Kanariansaarilta. Saatan poiketa myöhemmin.”
Pubi oli täyteen pakattu. Melutaso ylitti kirkkaasti heavyrockille ja
lentokoneasentajille säädetyt rajat. He seisoivat baaritiskillä, saivat tuoppinsa,
ja Melker teki kierroksen etsien istumapaikkoja. Paikka oli täpötäynnä, vain
yksi pyöreä jakkara oven luona oli vapaana. Kun Melker palasi baaritiskille,
Josef oli avannut mapin ja katseli kuvaa tunisialaisesta suutarista.
”Tunnetko hänet?”
”Kyllä vain. Olen tavannut hänet”, Josef sanoi ja tutki kuvaa tarkasti.
”Suutarin verstas?”
”Elin uskoo, että se on kulissi. Milloin tapasit hänet? Marraskuussako?”
”Ei, vaan viime kesänä. Kesäkuun lopulla. Hän kyseli tietä Pulsun
erotuspaikalle, oli kuullut vasanmerkinnästä.”
Josef kohotti kuvan valoon, katsoi lähikuvaa tarkasti.
”Kyselikö hän suojakopista?”
”Ei. Hän vaikutti eksyneeltä. Ei oikein käsittänyt, kuinka kaukana oli. Hän
ei ollut koskaan aiemmin käynyt Sundsvallin pohjoispuolella. Tavallinen
turisti.”
”Puhuiko hän ranskaa?”
”Ei hemmetissä. Hän puhui ruotsia, ehkä vähän murtaen mutta täysin
ymmärrettävästi. Miksi etsit häntä?”
”Uskomme, että hänellä on tietoja Turkkilaisen murhasta.”
”Salaisen Hermanin tytärkö niin uskoo? Jos hän on tullut isäänsä, ei
kannata luottaa liikaa hänen sanoihinsa.”
He joivat olutta ja selviytyivät metelistä ilman kuulovaurioita. Kun he
tulivat ulos, tuntui kuin heille olisi laitettu kuulosuojaimet. Hiljaisuus oli
huumaava.
Elin odotteli henkilökunnan oven luona, kunnes Therese pääsi töistä lauantai-
iltana. Tyttö ei tuntunut hämmästyvän nähdessään hänet tai ei ainakaan
paljastanut sitä. He ajoivat kaupunkiin ja joivat lasillisen viiniä pubissa, jota
Therese luonnehti puolisojen kierrätysmestaksi. Se oli eronneiden suosiossa.
Therese ei ollut itse naimisissa eikä tiennyt, halusiko mennäkään, mutta pubi
sijaitsi samassa rakennuksessa kuin hänen asuntonsa.
”Tiesin, että palaisit takaisin”, Therese sanoi. ”Kun istuin aamulla autooni,
huomasin, että olit ottanut Suomen-pysäköintiliput.”
Kaoottinen polttariporukka, jonka tuleva morsian tunsi Theresen, pakotti
heidät lähtemään baarista ja menemään Theresen asunnolle.
”Kenet kuskasit Helsinkiin marraskuun 7. päivänä?”
”Birakin, sen kundin, joka asui Kaunisvaarassa. Ja Khaledin. En koskaan
oppinut lausumaan hänen sukunimeään.”
”Boumnijel.”
”Juuri hänet. Hänellä oli puku ja päällystakki. Näytti poliitikolta tai
liikemieheltä.”
”Asuiko hänkin siellä ulkotiloissa?”
”Ei, vaan kaupungin hotellissa. Hän ei ollut maahanmuuttaja, jolta olisi
evätty oleskelulupa, eikä hänen tarvinnut piileskellä.”
”Kenen päätös oli, että sinä kuskaisit heidät?”
”Elaya kysyi, voisinko tehdä sen.”
”Elaya? Hänkö, jolla on se lampaannahkaliivi?”
”Niin. Hän päättää asioista. Hän lupasi, että Khaled maksaisi minulle.”
”Tiesitkö, miksi sinun piti kuljettaa heidät Helsinkiin?”
”En sentään ole niin tyhmä. En tiennyt sitä silloin, mutta käsitin
myöhemmin asianlaidan, kun Turkkilainen löytyi Pulsusta.”
”Millainen se Birak oli?”
”Erikoinen. Lapsellinen mutta samalla tosi totinen ja aikuinen. Tajusin
myöhemmin, että hän oli surmannut Gharibin. Eikö se ollut sen surmatun
nimi?”
”Oli. Tiedätkö hänen nimestään muuta kuin Birakin?”
”En ole edes varma, oliko se hänen nimensä vai kutsuttiinko häntä vain
siksi.”
”Kuinka vanha hän oli?”
”Ehkä kahdeksan- tai yhdeksäntoista. Välillä hän vaikutti nuoremmalta.
Käyttäytyi kuin lapsi. Hän sai lainata yhden kylällä asuvan pojan mopedia ja
ajeli ja leikki sillä romulla pitkin poikin metsiä. Hän kertoi tappaneensa
monta ihmistä mutta leikki kuin lapsi.”
”Saitko rahaa kuskauksesta?”
”Viisisataa euroa. Khaled maksoi myös bensat. Aiotko kuulustella minua
siitä?”
”Kyllä, tästä täytyy tehdä oikea kuulustelu, jossa kysyn sinulta matkasta ja
keitä kuljetit Helsinkiin. Sinun kannattaa miettiä tarkasti, mitä aiot sanoa.”

39
METSÄSTÄJÄNLEIKETTÄ VIHANNEKSILLA vai lehtipihviä aromivoilla? Melker

katsoi etikettejä. Hän tiesi, ettei muovirasian ruoka muistuttanut värikkään
pakkauksen kuvaa. Birgitta oli hokenut hänelle tämän tästä, että hänen
täytyisi syödä kunnon ruokaa, ei vain mikrossa lämmitettäviä
puolivalmisteita.
”Hei, mitä kuuluu?”
Kesti hetken ennen kuin Melker tunnisti naisen. Kurdinaisen, joka oli ollut
töissä Ahmed Hassan Gharibin liikkeessä.
”Siinähän se. Tutkinta etenee hiljalleen. Kuin kokoaisi palapeliä.”
”Oletteko löytäneet Ahmed Hassanin tappajan?”
”Emme. Meillä on useita johtolankoja, mutta emme tiedä, mikä niistä on
oikea”, Melker sanoi ja mietti, mitä saattoi kertoa. Hän muisteli, oliko naisen
nimi tarkoittanut kevätkukkaa tai jotain vastaavaa.
”Tiedän, millaista on, kun langat menevät sekaisin ja solmuun.
Selvittäminen voi kestää monta päivää.”
Nainen puhui luultavasti käsitöistä.
”Ostitteko sinä ja miehesi sen liikkeen?” Melker kysyi.
”Meidän olisi täytynyt ottaa liikaa velkaa. Emme uskaltaneet. Sellaisella
myymälällä ei tienaa kovin hyvin. Olisi tarvinnut toisenkin työpaikan siinä
sivussa. Minun on nyt mentävä, mutta toivottavasti saatte kiinni murhaajan.”
Sirwe otti kärrynsä ja jatkoi matkaa. Melker oli haistanut mausteiden
tuoksun? Muskotin? Maustepippurin? Hän oli ehtinyt gluteenittomien luo,
kun hänen mieleensä juolahti, että hänen olisi pitänyt näyttää naiselle
Boumnijelin kuvaa.
Hän etsi Sirweä hyllyjen välistä, mutta tämä oli jo ehtinyt kassalle.
”Kuule Sirwe, haluaisin sinun vilkaisevan yhtä kuvaa.”
Hän odotti, kun nainen maksoi, ja he siirtyivät pienen pöydän luo, jossa oli
joulupaperia ja teippiä. Sirwe katsoi kuvia pitkään ja tarkasti, mietti hetken ja
laski kuvat pöydälle. Koputti Khaled Boumnijelin kuvaa mustalla kynnellä.

”En ole varma, mutta hän saattoi käydä myymälässä ja kysellä Ahmed
Hassania.”
”Muistatko, milloin?”
”Viime kesänä, joskus juhannuksen tienoilla.”
”Oliko Ahmed Hassan silloin paikalla?”
”Hän oli lomalla Egyptissä. Hoidin myymälää hänen poissa ollessaan.”
”Sanoiko tai tekikö hän mitään, mihin kiinnitit erityistä huomiota?”
Sirwe katsoi kuvaa vielä kerran ennen kuin vastasi.
”Ei, mutta hän osti viikunoita. Kun katsoin ikkunasta, hän istui
bussipysäkillä ja söi niitä suoraan purkista. Hänellä oli taskuveitsi, jolla hän
seivästi niitä. Muistan pelänneeni, että hän roiskuttaisi nestettä tyylikkäälle
puvulleen.”
Vuoden 2016 tammikuun kolmannen päivän iltapäivä oli juuri sellainen,

jolloin oikein tuntee, miten hiukset, parta ja kynnet kasvavat. Kaikki
neandertalilaisilta periytyneet geenit vahvistuvat ja hallitsevat parin tunnin
ajan. Jalkapohjien iho kovettuu, otsaluu laskeutuu, koska aivot kutistuvat.
Ilmiötä ei ollut tieteellisesti todistettu. Se perustui vain Melkerin omiin
empiirisiin havaintoihin. Hän tunsi olonsa ärtyneeksi, levottomaksi ja
hikiseksi. Elinistä ei ollut kuulunut mitään, eikä hän vastannut kännykkään.
Melkerin ajatukset kulkivat ristiin rastiin, ja hän tarvitsi toista ihmistä
selvittämään vyyhdin, jota Sirwe oli pitänyt neuletyönä tai muuna käsityönä.
Kun hän selasi tietokoneelta yhteen koottua tutkintamateriaalia, hän ymmärsi
tehtävänsä ja sotkeutuneiden käsitöiden samankaltaisuuden.
Hän meni kuntosaliin ja kävi suihkussa. Harkitsi saunan lämmittämistä,
mutta lauteille oli nostettu moottorikelkan alusta, eikä hän jaksanut ryhtyä
siirtämään sitä. Sen sijaan hän istui hetken pukuhuoneessa kuuntelemassa
ilmanvaihdon huminaa. Neandertalilainen hänen sisällään janosi naista, tulta
ja lihaa, joten hän pukeutui, meni keittokomeroon ja työnsi mikroon
lehtipihvin aromivoilla.
Miten helvetissä Elin oli löytänyt Nurmelan, kuuron eläintentäyttäjän?
Melker tiesi kyllä, että Elin oli haistanut miehen käyttämien kemikaalien
hajun. Oviin koputeltaessa Nurmela oli ollut ainoa, jota ei ollut kuulusteltu.
Luultavasti siksi, että se olisi ollut liian hankalaa, ja heidän olisi pitänyt etsiä
viittomakielen tulkki. Mistä Elin oli päätellyt, että juuri Nurmela olisi nähnyt
jonkun kulkevan ohi? Pöllön nylkemiseen tarvittiin teräviä veitsiä ja ennen
kaikkea valoa. Siksi Nurmelan työpenkki oli ikkunan edessä, ja hän pystyi
havaitsemaan ohikulkevat ihmiset, jos ulkona oli riittävän valoisaa.
Kuolinsyyntutkijan laskelmien mukaan murha oli tapahtunut aamupäivällä.
Voisiko Melker luottaa Elinin tietoihin? Kaikki oli sujunut liian helposti.
Kun Elin oli puhunut ensimmäisen kerran tunisialaisen suutarin kanssa, hän
oli ihastunut tämän kielenkäyttöön ja klassiseen koulutukseen.
Melker etsi Elinin raportin tapaamisesta Nurmelan kanssa. Elin oli
haistanut kemikaalit rappukäytävässä ja tiennyt, että kyse oli aineista, joita
käytettiin, kun täytettiin eläimiä. Kun he olivat käyneet Gharibin asunnolla
ensimmäistä kertaa yhdessä, Elin oli pannut merkille saman hajun. Raporttiin
oli liitetty Nurmelasta pari kuvaa, jotka Elin oli ottanut kännykällään. Mies
istui keittiönpöydän ääressä pulla kädessään ja hymyili hämmentyneenä
kuvaa ottavalle Elinille. Se oli mantelipulla, Melker luki tekstistä. Oliko
niitäkin vielä olemassa? Muovipussi ammotti auki pöydällä vieressään vihko,
johon oli liimattu tarjouskuponkeja. Pöydän kulmalla lojui useita kuponkeja
ja sakset.
Pling! Mikroaaltouuni ilmoitti, että Melkerin sunnuntaipäivällinen oli
valmis. Hän kantoi paperilautasen työhuoneeseensa ja ehti maistaa
aromivoita ennen kuin käsitti, mitä oli nähnyt kuvassa Nurmelan keittiöstä.
Kesti vartin tavoittaa taho, joka jakoi mainoksia Lompolon alueella. Tämä
Irma olisi halunnut puhua suomea ja kysyi joka toisessa lauseessaan, miksei
Melker tehnyt niin. Mutta hän tutki rekisteriään ja löysi sieltä Viktoria
Thorsellin.
”Vickan puhelimessa.”
Tyttö vastasi heti, ensimmäinen hälytysääni ei ehtinyt edes kuulua. Tyttö
oli ilmeisesti jäähallissa seuraamassa kotiottelua. Melkerin piti sanoa asiansa
moneen kertaan ennen kuin tyttö kuuli, mitä hän kysyi.
”Minä päivänä jaan mainoksia Lompolossa? Miksi kysyt?”
Se oli selvästi arkaluonteinen kysymys. Ehkä tytöllä oli tapana heittää
puolet mainoksista roskakoriin.
”Tiistaisin koulun jälkeen…”
Lauseen loppu katosi kotijoukkueen maalin aiheuttamaan hurraukseen.
Melker luki uudestaan tutkintaraportin kuvauksen, mitä Gharibin asunnon
eteismatolla oli lojunut, ja soitti toistamiseen jakelufirman Irmalle. Irma
auttoi mielellään kuullessaan, että soittaja oli komisario Grundström. He
vertailivat Melkerin listaa Irman asiakaslistaan. Gharibin asunnosta puuttui
lähikaupan mainoslehtinen, josta sai alennuskuponkeja viikon
leivonnaistarjouksiin.
Elin ja Melker olivat käyneet asunnolla keskiviikkona iltapäivällä, ja Elin
oli haistanut eläintentäyttäjän kemikaalit. Nurmela oli hakenut mainoslehtisen
samana aamuna. Hänellä oli siis avain asuntoon.
Puhelinyhtiö pani kapuloita rattaisiin. He eivät voineet antaa listoja
tekstiviesteistä eivätkä Nurmelan puhelimesta tai puhelimeen soitetuista
puheluista. Syyttäjän täytyisi anoa lupaa, mutta Sundkvist oli
perhepäivällisillä eikä voisi tehdä mitään ennen maanantain puoltapäivää.
Melker soitti Elinille, mutta tämä ei vastannut vieläkään. Lehtipihvi
aromivoineen oli kuivunut ja makasi lautasella muodottomana möykkynä.
Melker vei sunnuntaipäivällisensä pihan roska-astiaan. Hän ei halunnut
saastuttaa koko taloa.
Ennen kotiinlähtöään hän tarkisti sähköpostinsa. Bergelius ilmoitti
siirtävänsä tutkintaryhmän kokouksen tiistaiksi. Kaikkien asianomaisten tulisi
olla paikalla. Se tarkoitti yhtä ylimääräistä päivää yhteenvedon valmisteluun.
Melker pinnisteli pitääkseen ajatuksensa poissa kahdesta Ahmed Hassan
Gharibista, kun hän käveli kotiin. Mutta se, että Nurmelalla saattoi olla
Gharibin asunnon avain, pyöri lakkaamatta hänen mielessään. Mitä se
tarkoitti? Millä tavalla Nurmela oli sotkeutunut tapaukseen?
Rikastuslaitokselta kantautui lämpimän metallin haju, joka levisi koko
kaupunkiin. Kadunreunan lumikinoksissa oli selvä nokikerros.
Elin soitti, kun hän istui ryijymatolla katsomassa myöhäisillan uutisia.

”Tiesitkö, että Khaled Boumnijel oli kutsuttu Osloon Nobel-juhlaan?
Hänellä oli Norjan poliisin myöntämä kulkulupa, ja hän osallistui
päivälliselle ja konserttiin Oslon Spektrumissa.”
Varsin koulutettu mies siis ja käynyt Kiirunassa silkkipuvussa. Vaikutti
kiinnostuneelta vasojen merkinnästä Pulsussa ja sai joulukuussa kutsun
Nobel-juhliin. Oliko sellainen mies voinut kiduttaa ja paloitella miehen
marraskuussa tai ampua toisen pulttipistoolilla jouluaattona? Hän voisi
järjestää sellaista, mutta ei varmaankaan suorittaisi väkivallantekoa itse.
Rauhanpalkinto oli jaettu 10. joulukuuta National Dialogue Quartetille,
tunisialaisille järjestöille, jotka olivat vastanneet maan kehityksestä
jasmiinivallankumouksen jälkeen. Polttoitsemurhalla tapahtumat
käynnistänyttä vihannesmyyjää Mohammed Bouazizia ei mainittu
juhlapuheissa sanallakaan.
”Olen hotellissa”, Elin sanoi. ”Tule!”
Käytävällä seisoi humaltunut saamenpukuinen mies, kun Melker astui

hissistä. Eteläsaamelainen tai ehkä arjeplogilainen, sitä oli vaikea sanoa.
Mutta kaulakoristeen tinakirjonnasta päätellen hän oli kotoisin jostakin sieltä
päin. Mies nosti sormen huulilleen.
”Hys, täällä ei saa joikata.”
”En aikonut tehdä niin”, Melker sanoi ja jatkoi käytävää pitkin mies
kintereillään.
”Muista… ettei…”
”Tiedän. Hyvä, että muistutit.”
Melker koputti Elinin oveen.
”Asutko täällä?” kysyi mies aivan hänen takanaan.
Elin katsoi heitä hämmästyneenä avatessaan oven. Eteläsaamelainen nosti
sormen huulilleen.
”Hys…”
Melker meni huoneeseen, ja mies iski silmää Elinille, kun tämä sulki oven.
”Kuka se oli?”
”Ei aavistustakaan.”
”Miten Luulajassa sujui?” Melker kysyi.
Paljasjalkainen, jonkinlaiseen kamppailuasuun pukeutunut Elin osoitti
tietokonetta pöydällä.
”Siinä on Theresen kuulustelu. Käytin hyväksi Salaisen Hermanin salaista
tietorekisteriä. Näin sieltä, että Boumnijel oli kutsuttu Nobel-juhliin.”
Melker avasi tietokoneen ja kuulustelutiedoston sillä välin, kun Elin veti
päiväpeiton sängyltä.
”Kun Therese kuskasi Boumnijelin Helsinkiin, miehellä oli mukanaan
nuori poika. Ilmeisesti armeijasta loikannut lapsisotilas Etelä-Sudanista.
Hänen nimensä oli Birak. Hän oli asunut pari viikkoa Kaunisvaarassa.”
”Birak?” Melker kysyi silmäillen kuulustelua tietokoneelta.
”Hän ei ollut varma nimestä”, Elin sanoi.
Hän kömpi sänkyyn ja veti lakanan kaulaansa asti. Käytävältä kuului
joikua. Se oli surullinen ja haparoiva ohut melodia ilman sanoja.
”Mistä hän joikaa?”
”Ei mitään hajua. Ehkä luonnosta, raadannasta porometsässä.”
”Ehkä hän joikaa siksi, että tämä on ollut pitkä päivä. Hän on puristanut
ohjauspyörää rystyset valkoisina ja tähystellyt pimeyteen, olisiko siellä
poroja.”
”Se on mahdollista. Haluatko, että käyn kysymässä?”
Melker sammutti tietokoneen ja katsoi Eliniä, joka tavoitteli joiun säveltä
ja pudisti päätään. Peiton alta näkyi vain pörröinen tukka.
”Bergelius siirsi kokouksen tiistaiksi”, Melker sanoi.
”Tiedän. Sain saman sähköpostiviestin.”
Joiku lähestyi käytävällä. Vaikutti siltä, että mies käveli edestakaisin.
”Se kertoo siitä, miten valtavan yksinäistä ja kylmää on maata sängyssä ja
odottaa jotakin lämpimämpää”, Elin sanoi.
Melker riisui takkinsa ja potkaisi kengät jalasta. Joikaaja sai käytävällä
läksytyksen joltakulta, joka oli kyllästynyt saamelaisviihteeseen.
”Nurmelalla on Ahmed Hassanin asunnon avain”, Melker sanoi.
”Puhutaan siitä huomenna.”

40
HE OLIVAT TÖISSÄ ennen seitsemää. Kahviautomaatti oli edelleen rikki. Melker

etsi pikakahvia pöytälaatikoista, ja Elin kasteli kuolevaa hyasinttia.
”Avainhenkilö oli Khaled Boumnijel”, Melker sanoi. ”Hän kävi
kesäkuussa täällä pohjoisessa turistiksi tekeytyneenä ja hakeutui Pulsun
erotusaitaukselle, koska halusi kokea vasanmerkinnän. Hän kävi Gharibin
liikkeessä. Sirwe, joka oli siellä töissä, kertoi, että hän kyseli Gharibia. Hän
oli ilmeisesti kartoittamassa veljesten toimintaa. Hän tiesi Örebron
malilaisten kertomuksesta, että he työskentelivät armeijasta loikanneiden
sudanilaisten kanssa ja ottivat pakolaisia vangeiksi.”
”Heidän kanssaan työskennelleitä on voinut olla melkoinen määrä”, Elin
sanoi. ”Ihmissalakuljettajia Afrikan eri maista.”
Melker raapusti taululle katsausta mutta keskeytti, kun kännykkä soi.
Syyttäjä Sundkvist oli matkalla Kiirunaan oikeudenkäyntiin, jossa
käsiteltäisiin rattijuopumusta ja ajo-oikeudetta ajoa.
”Soitin puhelinyhtiölle. He lähettävät sinulle puhelulistat. Mutta kuule,
mitä tekemistä tällä Nurmelalla on sinun tutkintasi kanssa. Millä tavalla hän
on mukana?”
”Hänellä on avain asuntoon, jossa Ahmed Hassan tapettiin.”
”Luuletko, että hän saattoi tehdä sen?”
”En. Hän haki sieltä varmaan vain lähikaupan alennuskuponkeja”, Melker
sanoi ja kiinnitti tupen valkotaulukynään, jota piti suussaan.
”Se on heikko peruste puhelintietojen vaatimiselle. Kenen kanssa arvelet
hänen puhuneen?”
”Hän ei ole puhunut kenenkään kanssa. Hän on kuuro, ja hänellä on
erikoispuhelin. Sellainen, johon kaikki sanottava välitetään tekstimuodossa.
Haluan tietää, kuka on ollut yhteydessä häneen tai onko hänen kännykkäänsä
lähetetty tekstiviestejä.”
”Kyse oli kai joulua edeltävistä päivistä? Niin ainakin ilmoitin Telialle.
Helvetin kusipää!”

Melker oletti, että jälkimmäinen kommentti koski jotakin toista autoilijaa.
”En tarkoittanut sinua, Melker. Joku hullu ajoi äsken ohi. Tiet ovat jäästä
liukkaat, ja rekat ajavat sadankymmenen kilometrin tuntivauhtia ja roiskivat
tuulilasiin…”
”Ei se mitään. Jään odottelemaan, että puhelulistat ilmestyisivät tänne
aamupäivän aikana.”
Elin kirjoitti kuulustelunsa Theresen kanssa puhtaaksi päätä huimaavan
nopeasti. Nelisormi-Melker katsoi kateellisena, miten naisen sormet liitivät
näppäimistöllä.
”Olinko siis oikeassa, kun haistoin Nurmelan asunnosta tulevan hajun, kun
kävimme Gharibin asunnossa ensimmäistä kertaa?” Elin kysyi ja jatkoi
kirjoittamista samalla kun puhui Melkerin kanssa.
”Viktoria-niminen tyttö oli jakanut tiistaina mainoksia.
Keskiviikkoaamuna Nurmela haki Gharibin asunnolta lehtisen, jossa oli
alennuskuponkeja. Me tulimme pian sen jälkeen.”
”Hän oli leikkaamassa ja liimaamassa niitä kuponkeja, kun soitin hänen
ovikelloaan.”
”Emme voi tietää, olivatko ne samoja kuponkeja. Ne saattoivat olla hänen
omiaankin.”
”Haetaanko hänet kuulusteltavaksi?”
”Odotetaan, kunnes tiedämme, ketkä ovat pitäneet häneen yhteyttä.”
Oli lähes mahdotonta saada yleiskuvaa valkotaulun henkilöistä ja sinne tänne

sojottavista nuolista. Melker pyyhki koko höskän pois ja aloitti alusta.
”Mikä oli Gharibin veljesten rooli?” Elin kysyi.
”He pitivät todennäköisesti yllä verkostoa ja siirsivät osan kiristysrahoista
kyproslaiseen pankkiin. He välittivät kännykkäyhteyksiä siepattujen ja
pahoinpideltyjen pakolaisten perheille.”
”Sellaista oli siis heidän toimintansa. He vahtivat rahareittejä ja maksoivat
niille, jotka vangitsivat ja pahoinpitelivät pakolaisia”, Elin sanoi ja keskeytti
kirjoittamisen. Hän nousi ja meni hakemaan tulostetun version.
Hän palasi takaisin Theresen kuulustelun ja kiiltävän teräksisen
termoskannun kanssa, kaatoi kahvia Melkerin kuppiin ja nosti näyttävin elein
kannun neuvotteluhuoneen pöydälle.
”Ostin tämän eilen Luulajan tavaratalosta. Se on henkilökohtainen lahjani
Kiirunan poliisille.”
”Ehkä se pitäisi kirjoittaa sen pintaan, jotta kukaan ei vain unohda, mistä
se on peräisin.”
Elin maistoi kahvia, otti taulukynän Melkeriltä ja piirsi Gharibin
veljeksistä lähtevän nuolen.
”Koska he valvoivat toimintaa, he saattoivat myös suunnitella ja järjestää
omia pakolaisreittejä. He saattoivat houkutella pakolaisia itse
suunnittelemiinsa ansoihin. Therese kertoi, että Birak oli kutsunut Gharibia
Trapan maniksi, sellaiseksi joka houkuttelee ansaan.”
”Elin, lupasitko Thereselle jotakin?” Melker kysyi. Hän oli melko varma,
että Elin pyrkisi suojelemaan Thereseä ja peittelemään tämän osuutta.
”Puhutaan siitä myöhemmin. Kun Khaled Boumnijel oli vieraillut viime
kesänä Kiirunassa”, Elin sanoi, ”hän perusti Örebrohon suutarinverstaan
Gharibin liikkeen viereen ja ystävystyi tämän kanssa. Hän luultavasti antoi
vinkin niille malilaisille pakolaisille, jotka pahoinpitelivät Gharibin.
Boumnijel tiesi, että Gharibeja oli kaksi, ja hänellä oli hyvä kuva heidän
toiminnastaan.”
”Pari viikkoa myöhemmin nuori musta mies hakee Gharibin Kiirunan
lentokentän edestä ja vie tämän Pulsuun. Siellä hän teurastaa Ahmed
Hassanin, paloittelee tämän ja kuljettaa palaset suojakoppiin. Hän arvioi, että
kestää kauan ennen kuin kukaan löytää ruumista”, Melker sanoi ja piirsi
suojakopin ylimmäs valkotaululle.
”Se on varoitus Örebron Ahmed Hassanille. Khaled Boumnijel otti
varmaan kuvia ruumiista ja lähetti ne hänelle”, Elin sanoi. ”Soitin aamulla
Örebron poliisiin. He eivät ole eristäneet hänen asuntoaan eivätkä
myymäläänsä. Pyysin heitä tekemään sen, mutta en tiedä, ottivatko he minua
tosissaan.”
”Jos asia on niin kuin sinä sanot”, Melker sanoi, ”Gharib ei käsitä
varoitusta vaan jatkaa toimintaansa…”
”…ja joku ampuu häntä jouluaattona pulttipistoolilla.”
”Tämä joku on noin satakuusikymmentäviisi senttiä pitkä ja osaa käsitellä
melko monimutkaista asetta. Pulttipistoolia, jossa on ruutipatruunat.”
”Murhien välissä Boumnijel ehtii myös matkustaa Osloon Nobelin
rauhanpalkintojuhlaan.”
”Tekikö hän itse sen, vai oliko hänellä avustajia, jotka hoitivat likaiset
työt?”
”Theresen mukaan heitä oli siis kaksi. Boumnijel ja Birak. Hän nouti
heidät Kiirunasta iltapäivällä ja kuljetti yöllä Helsinkiin. He ajoivat rajan yli
Ylitornion kohdalla. Valvontakamera ei toimi, olen tarkistanut sen.”
”Onko se mahdollista? Pystyykö siinä ajassa ajamaan niin pitkän matkan?
Oli talvi, lunta ja liukasta.”
”Ruotsin ilmatieteen laitoksen mukaan Suomen puolella oli hyvä sää koko
viikonlopun. Marraskuun seitsemäs oli lisäksi lauantai, joten liikennettä ei
ollut kovin paljon.”
”Onko Boumnijel voinut saada apua joltakulta täällä pohjoisessa?”
Asioita oli liikaa. Useita ristiin kulkevia viivoja taululla. He menivät
Safariin kahville. Kapusivat natisevia portaita toiseen kerrokseen
pressopannun ja lihapullavoileipien kanssa. Melker kertoi, että armeijassa
ollessaan hän ja hänen toverinsa olivat käyneet Brända Tomtenissa, joka oli
sijainnut tien toisella puolella. He olivat juoneet salaa kotipolttoista ja
soittaneet jukeboxista Dave Brubeckin ”Take fivea”. Sen ainutlaatuinen 5/4-
tahtilaji oli juuttunut hänen alitajuntaansa ja luultavasti muokannut koko
hänen elämäänsä. Kun hän oli humalassa, hänellä oli tapana selittää, että se
tuntui samalta kuin tanssisi hidasta foksia parin kanssa, jolla oli puujalka.
Elin nauroi ja sanoi pudonneensa kärryiltä. Niin oli itse asiassa Melkerkin,
mutta vanhassa talossa vallitsi intiimi tunnelma, joka sai hänet höpöttämään
liikaa. Hän tunnisti saman sahanpurujen tuoksun rossipohjassa lapsuutensa
kotikylän mökeistä.
”Mehän emme tiedä Khaled Boumnijelista mitään. Kuuluuko hän johonkin
afrikkalaiseen tai kansainväliseen poliisijärjestöön, joka selvittää pakolaisten
salakuljetuksia, vai haluaako hän kaapata Gharibin toiminnan?” Elin kysyi
odottamatta varsinaisesti vastausta.
”Afrikkalaiset ja kansainväliset poliisit eivät paloittele rikollisia. Pulsun
murhan raakuus oli laskelmoitua, ei epätoivosta tai voimattomuudesta tehtyä.
Se oli viesti.”
”Therese kertoi, että Khaled Boumnijelin seurassa ollut, Birakiksi kutsuttu
poika oli nuori mies, oikeastaan melkein lapsi, joka oli paennut
eteläsudanilaisesta armeijasta. Jonkin heimon johtaja oli pakottanut hänet
sotilaaksi kaksitoistavuotiaana. Kaksi hänen veljistään oli vangittu, kun he
olivat yrittäneet paeta Libyan kautta Eurooppaan. Toinen veljistä
pahoinpideltiin kuoliaaksi. Birak oli täysin vakuuttunut, että Gharibin
veljesten järjestö oli surmannut hänen veljensä.”
”Olisiko sitten tämä Birak tappanut ja pieninyt Ahmed Hassanin?” Melker
kysyi ja mietti, miksi käytti sellaista termiä kuin pieniä paloittelun sijasta.
Ihan kuin hän suojautuisi raakuutta vastaan laimentamalla kieltä.
”Therese ei tiennyt. Birak oli valvonut koko yön ajomatkalla ja selittänyt.
Kertonut elämästään ja veljistään. Mutta keskustelu oli ollut hankalaa. Heillä
ei ollut yhteistä kieltä. Birak puhui huonoa englantia.”
”Luen Theresen kuulustelun, kun palaamme poliisitalolle”, Melker sanoi.
Hän ei tahtonut miettiä liikaa, mitä Pulsujärvellä oli tapahtunut. Hän pystyi
kuvittelemaan, miten ensimmäinen murha oli tapahtunut, mutta vakaasti
harkittu silmitön raakuus ja verisyys pelottivat häntä.
”Luuletko, että pystymme selittämään kaiken tämän aamun kokouksessa?”
Elin kysyi.
”En tiedä. Mutta Bergelius siirtää varmasti tutkinnan muualle. Tämä on
aivan liian monimutkainen ja iso juttu näin pienelle poliisipiirille. Pomo
haluaa varmaan ottaa siitä mahdollisimman paljon kunniaa itselleen.
Korostaa omaa osuuttaan tutkinnassa mutta pyrkii sitten siirtämään vastuun
jatkotutkinnasta muille.”
”Mitä tapahtuu Kaunisvaaran parakissa asuville sudanilaisille?”
”Pyysin Anna Magnussonia huolehtimaan siitä. Mutta jos juttu siirtyy
turvallisuuspoliisille, heidän tilanteensa ei näytä hyvältä.”
Kun he palasivat poliisitalolle, Linus Backman odotti Melkerin huoneessa

treenivaatteissa ja salibandymailat urheilukassissa.
”Olen miettinyt yhtä asiaa”, Linus sanoi kuivaten pyyhkeellä kasvojaan.
Melker istahti pöydän reunalle ja huusi avoimesta ovesta: ”Sokeria, ei
maitoa!”
”Tapasin yhden tytön keilahallissa viikkoa ennen joulua. Hän sanoi
olevansa televisiokuvaaja ja oli tehnyt sinusta haastattelun”, Linus jatkoi.
”Siis se tyttö, jonka jalkoja paleli koko ajan.”
”Siitä hän ei sanonut mitään. Mutta jäin miettimään yhtä asiaa. Se ei
merkitse välttämättä mitään, mutta mietin eilisiltana, että minun pitäisi kertoa
sinulle.”
Elin astui sisään Melkerin kahvimukin kanssa ja teki kysyvän eleen
Linuksen suuntaan. Linus pudisti päätään ja katsoi ympärilleen epävarmasti.
”No, kakaise ulos”, Melker sanoi.
”Se ei ole oikeastaan mitään.”
”Anna tulla nyt, Linus.”
”Päädyimme hänen asunnolleen juomaan rommiteetä. Hänellä oli
jääkaapin ovessa kuva. Musta kundi suopungin kanssa poroaitauksessa.
Kuvassa oli kesä, mutta olen melkein varma, että paikka oli sama, jossa
tapasimme Lasse Melinin.”
”Pulsujärvi?” Elin kysyi ja istahti Melkerin tuolille.
”Kuvia oli useita, mutta mietin erityisesti sitä yhtä. Kundi ei näyttänyt
olevan kovin hyvä käyttelemään suopunkia.”
”Voisiko se olla se Birak?” Elin kysyi, kun Linus oli lähtenyt huoneesta.
Melker muisti, että Josef oli sanonut, ettei enää käyttänyt Kiirunan-
asuntoaan. Hänen täällä opiskeleva lapsenlapsensa asui nyt siellä. Kuvaaja oli
kertonut, että Josef oli hänen isoisänsä.
”Mikä tyttären nimi on?” Elin kysyi ja ryhtyi etsimään kansiosta tietoja.
”Hillevi.”
Elin jätti viestin Hillevin vastaajaan, ja tämä soitti puolen tunnin kuluttua
takaisin. Hän oli uimahallissa kahden afganistanilaisen pojan kanssa
uimakoulussa. He sopivat tapaavansa La Gunassa. Hillevi oli luvannut pojille
pizzaa uimaharjoitusten jälkeen.
Pojilla oli yhä tukka märkänä. He olivat saaneet pizzansa, ja heistä levisi
hämärään huoneeseen mieto kloorin haju. Hillevi nousi pöydästä ja vei Elinin
salin nurkkaan. Lounasruuhka oli ohi, ja ainoat asiakkaat Hillevin ja poikien
lisäksi olivat leveillä heijastimilla varustettuihin pörröfleecetakkeihin
pukeutuneet miehet, jotka kuuluivat aurauspäivystykseen ja olivat
pysäköineet valtavan kokoiset koneensa kadulle.
”Minä olen Elin.”
Elin laski vastikään ostamansa kintaat viereiselle tuolille, riisui myssynsä
ja ojensi kätensä. Hillevin käsi oli kova ja kuiva ja puristus luja.
”Josef kertoi, kuka olet.”
”Uskon sen. Kuinka kauan olet…?”
Elin osoitti ikkunapöydässä pizzaa syöviä poikia.
”…pitänyt perhekotia yksin maahan tulleille lapsille? Kolme neljä vuotta,
mutta olet varmaan jo tarkistanut sen maahanmuuttovirastosta. Oletan, että
kyse on Birukista?”
”Luulin, että hänen nimensä oli Birak.”
”Dawit Biruk Bahila luki hänen papereissaan. En tiedä, oliko se hänen
oikea nimensä. Hän oli yhtä hyvin voinut saada väärennetyt paperit
pakolaisten salakuljettajilta.”
”Kuinka kauan hän asui teidän luonanne?”
”Hän muutti viime keväänä. Oli selvityksen alla. Maahanmuuttovirasto ei
osannut päättää, voisiko häntä pitää pakolaislapsena. Papereiden mukaan hän
oli seitsemäntoista, mutta he pitivät häntä vanhempana.”
Toinen afganistanilaisista pojista huusi Hilleviä. Tämä meni heidän
pöytäänsä, ja he keskustelivat jostakin. Sitten toinen poika kävi hakemassa
kokiksen tiskiltä. Hillevi palasi Elinin luo alistuneen näköisenä.
”Biruk muutti siis keväällä teille. Kuinka kauan hän asui luonanne?”
”Siihen asti kun selvitys valmistui lokakuun alussa. He tulivat siihen
tulokseen, että hän oli yli kahdeksantoistavuotias, eikä häntä voinut niin ollen
pitää yksin saapuneena pakolaislapsena. Hänen täytyi hakea turvapaikkaa
aikuisena.”
”Kun hän asui teillä, osallistuiko hän perheen elämään?”
”Totta kai. Kaikki meille sijoitetut lapset saavat auttaa ruoanlaitossa,
siivoamisessa ja kaikessa, mitä perheessä kuuluu tehdä.”
”Poroerotuksessakin?”
”Mietit varmaan sitä kuvaa, jossa Biruk on suopungin kanssa? Hänestä ei
tainnut olla kovin paljon apua erotuksessa, mutta hän viihtyi luonnossa.
Kalasteli paljon isän kanssa.”
”Hän tuli siis toimeen Josefin kanssa?”
”He viettivät yhdessä paljon aikaa tunturissa. Isä ei osaa kovin hyvin
englantia eikä Biruk liioin, mutta he onnistuivat silti jotenkin juttelemaan
keskenään. Luulen, että he viihtyivät toistensa seurassa.”
Heijastintakkiporukka veti hanskat käsiinsä, maleksi salin poikki ja
tervehti Hilleviä tuttavallisesti. Miehet katsoivat Eliniä arvioiden ennen kuin
katosivat keltaisten koneidensa luo.
”Millainen Biruk oli?”
Hillevi mietti pitkään ennen kuin vastasi. Hän katsoi poikia, jotka
painautuivat ikkunaa vasten nähdäkseen lumiaurojen käynnistyvän mustan
savupilven keskellä.
”Häntä oli vaikea ymmärtää. Hän oli varmasti yli kahdeksantoistavuotias,
joten siinä asiassa maahanmuuttoviraston asiantuntijat olivat oikeassa. Mutta
toisaalta hän oli pelkkä lapsi. Ehkä asian voisi ilmaista niin, että hän oli
aikuinen mies, joka ei ollut koskaan saanut olla lapsi: ei leikkiä lasten
leikkejä eikä olla lapsellinen. Hän osasi olla iloinen ja hilpeä mutta saattoi
käydä yhdessä hetkessä totiseksi. Tämä kuulostaa varmaan kornilta, mutta
hänen katseessaan asui iso suru. Hän oli varmasti kokenut asioita, jotka halusi
unohtaa.”
”Oletko tavannut häntä hänen muuttonsa jälkeen?”
”En. En tiedä, minne hän lähti. Hänelle määrätty edustaja nouti hänet.”
”Lokakuun yhdeksäntenäkö?”
”Olet arvatenkin tarkistanut hänen tietonsa, joten se pitänee paikkansa.”
”Etkä ole nähnyt häntä sen jälkeen?”
”En. Jos sinulla ei ole muuta, minun täytyy tästä…”
Keittiöhenkilökuntaan kuuluva mies ryhtyi keräämään lautasia ja aterimia.
Afganistanilaiset pojat pukivat toppatakit ylleen ja riitelivät hetken, kenen
pipo oli pudonnut pöydän alle. Hillevi nousi ja katsoi Eliniä, joka istui vielä
pöydässä ja kirjoitti lehtiöönsä.
”Luulen, että hän kävi tapaamassa isää jokin aika muuttonsa jälkeen, mutta
meille hän ei tullut.”
Lista Nurmelan puhelutiedoista oli saapunut. Koko joulukuun ajalta. Se oli

kuin kuva yksinäisyydestä ja eristäytyneisyydestä. Eliniltä kesti vain
kymmenen minuuttia löytää nimet niille, jotka olivat soittaneet tai lähettäneet
viestin Nurmelalle ja joihin tämä vuorostaan oli ottanut yhteyttä.
Jos laskettiin pois tilaustöistä soittaneet, esimerkiksi saksalainen firma,
joka ilmeisesti välitti täytettyjä ja rauhoitettuja lintuja Hampurin
esikaupunkialueelta käsin, sekä hyvää joulua toivottanut sukulainen, jäljelle
jäi vain kaksi nimeä: Örebron Ahmed Hassan Gharib ja Josef Masi.
Elin ja Melker ajoivat Lompoloon. Häijy länsituuli viskeli muovinpalasia,

jotka olivat peräisin keskeytyneistä roskakatoksen rakennustöistä. Willy
Lahtinen oli vapaalla, ja pysäköintialue oli lumessa. Auto liukui hangessa.
Elin ajeli pari kertaa edestakaisin saadakseen aikaan urat, joita pitkin pääsisi
pois sieltä. Pari lasta sytytti hylättyä joulukuusta tuleen ladulle vievässä
rinteessä.
Nurmelan työhuoneen ikkunassa paloi kirkas valkoinen valo. Elin koputti
lasiin, ja mies kohotti katseensa työpenkistä, jolla näytti olevan valkoinen
jänis. Kun he astuivat rappukäytävään, Nurmela odotteli heitä avoimen oven
luona, riisui kumihansikkaan ja tervehti kostealla kädellä. Hän johdatti heidät
keittiöön. Melker oli jo kirjoittanut lehtiöönsä: ”Valehtelit meille Khaled
Boumnijelista.” Nurmela luki sen tarkoituksellisen hitaasti ja teki eleen, joka
saattoi merkitä mitä tahansa. Elin otti oman tablettinsa esiin ja kirjoitti:
”Miksi sinulla on avain Ahmed Hassanin asuntoon?”
Kesti tunnin, kunnes he saivat vastaukset kysymyksiinsä. Nurmela ehti
keittää kahvit ja ottaa esiin lähikaupan tämän viikon kuponkitarjouksen:
vohvelikeksejä.
Kun Elin peruutti auton vaivalloisesti pysäköintialueen kinoksesta, heillä
oli huomattavasti tarkempi käsitys siitä, mitä jouluaattoa edeltävänä päivänä
oli tapahtunut. Nurmela ei ollutkaan nähnyt Khaled Boumnijelia Lompolossa
vaan oli sanonut niin suojellakseen Josefia. Hän oli käynyt avaamassa oven
Gharibille ja palannut asunnolleen. Kun hän oli kymmenen minuuttia
myöhemmin istunut työpenkkinsä ääressä, Josef Masi oli kulkenut ohi laukku
kädessään.
Kiirunan Gharib oli antanut Nurmelalle asunnon avaimen joskus viime
keväänä. ”Siltä varalta, että jotain sattuu”, hän oli kirjoittanut lapulle.
Nurmela ei ollut tiennyt, mitä voisi sattua, ennen kuin Gharib katosi ja löytyi
myöhemmin murhattuna. Kun hän luki siitä lehdestä, hän otti yhteyttä Josef
Masiin, jonka tunsi entuudestaan. Josef auttoi häntä myymään lintuja, joilla
oli iso kysyntä maailmalla. Nurmela ei ollut pystynyt valmistamaan kaikkia
Josefilta saamiaan tilauksia syksyn mittaan ja koki, että hänen täytyisi totella,
jos tämä pyytäisi jotakin. Kun hän oli kysynyt, mitä hänen pitäisi tehdä
avaimen suhteen, Josef oli käskenyt hänen ilmoittaa tekstiviestillä, jos sitä
tultaisiin hakemaan.
”Örebron Ahmed Hassan soitti siis viikkoa ennen joulua ja kysyi, oliko
Nurmelalla asunnon avain”, Elin sanoi ajaessaan liikenneympyrässä
avaruuskeskuksen vieressä.
”Hän aikoi varmaan etsiä asunnosta kyproslaisen pankkitilin tiedot ja
pankkikortin ennen kuin asuntoyhtiö ryhtyisi tyhjentämään asuntoa. Joten
hän ei ilmeisesti tiennyt Laxforsenin urheilumajasta vaan luuli, että veli asui
kerrostaloasunnossa. Aja pysäköintialueelle.”
Elin teki ylimääräisen kiepin liikenneympyrässä ennen kuin löysi paikan
kala-auton takaa. Hän katsoi Melkeriä, joka hamusi turhaan lompakkoaan,
jonka oli unohtanut töihin.
”Lainaisitko satasen?”
”Kun Örebron Ahmed Hassan oli soittanut, Nurmela lähetti tekstiviestin
Josefille, jolle oli velkaa rahaa tai ehkä vain vastapalveluksen”, sanoi Elin,
kaiveli taskujaan ja löysi pari ryppyistä seteliä. Hän antoi ne Melkerille
laskematta niitä.
Elin nuuhkaisi takkinsa hihaa. Se haisi vieläkin säilöntäaineelle, jolle
Nurmelan koko asunto lemusi. Hän katsoi Melkeriä, joka asteli lumessa kala-
auton editse. Hän oli noussut junaan vajaa viikko sitten. Kaikista hänen
kokemuksistaan pimeys oli tehnyt häneen voimakkaimman vaikutuksen.
Aurinko ei noussut koskaan, oli vain pari ohikiitävää kalpeaa tuntia keskellä
päivää. Kuinka nämä ihmiset kestivät sitä? Melker palasi takaisin ja laski
ruskeaan käärepaperiin kiedotun paketin auton lattialle.
”Silakoita. Pidätkö silakoista?” hän kysyi innostuneen kuuloisena.
”No jaa, ne eivät välttämättä ole ensimmäinen asia, jota ajattelen aamulla.”
Kun Elin ajoi pysäköintihalliin, hän mietti Nurmelaa. Miten tämä oli vetänyt
leukoja makuuhuoneessaan pinnistelemättä lainkaan. Josef ei ollut käyttänyt
häntä vain sattumalta hyväkseen.
”Se pahuksen äijä valehteli meille taas”, hän sanoi. ”Oliko niissä
oviinkolkutteluraporteissa mitään sellaista, että joku olisi nähnyt Josefin tai
Nurmelan?”
”Ei. Tiedämme, että Gharib saapui iltapäivän lennolla, joka oli myöhässä
ja laskeutui ennen puoli viittä. Hän ei ollut tilannut taksia kentälle eikä
tiennyt, miten hankala Kiirunan taksijärjestelmä on. Mutta hän onnistui
saamaan kyydin, ja kuski muistaa jättäneensä hänet kyydistä
avaruuskeskuksen luona.”
”Silloin hän lähetti tekstiviestin Nurmelalle”, Elin sanoi ja selasi vihkoaan.
”Kuinka kauan Josefilta kestää tulla Sopperosta?”
”Hänen ei tarvinnut tulla sieltä asti. Puhelulistasta ei löydy tekstiviestejä tai
tekstipuheluja siltä ajalta. Siinä ei ole mitään merkintöjä yhteydenotoista sen
jälkeen kun hän sai edellisenä päivänä tietää Gharibin tulosta.”
”Odottiko hän sitten Nurmelan luona?”
Melker meni autolle ja vaihtoi paikkaa Elinin kanssa, joka nouti laukkunsa
auton takapenkiltä ja ojensi avaimet hänelle.
”Luulenpa, että Gharibin asunnossa”, Melker sanoi. ”Nurmela ja Josef
pääsivät kellarin kautta Gharibin rappuun, ja Nurmela avasi Josefille asunnon
oven.”
”Josef oli siis jo Gharibin asunnossa, kun tämä saapui?” Elin kysyi.
”Ja Nurmela piti vahtia ovella siltä varalta, että jokin menisi vikaan.”
”Nurmela seurasi luultavasti Gharibia asuntoon ja tukki eteisen. Hänhän on
iästään huolimatta vahva ja hyväkuntoinen.”
”Mahtaako Nurmela tunnustaa osallisuutensa?”
”Tuskin. Mikään ei yhdistä häntä siihen, eikä todisteita ole.”
Talo sijaitsi yhdellä Vittangin poikkikaduista. Muurattu
viisikymmentäluvun talo, jonka autotalli oli joelle päin. Lumi oli luotu
vastikään pihasta. Annan norjalaiskilvillä varustettu auto seisoi tallin edessä.
Josefin autoa ei näkynyt. Ehkä hän oli matkustanut Annan kyydillä
Sopperosta.
Ovi oli auki, ja he istuivat keittiössä. Talo oli kylmillään. Se oli ollut
säästölämmöllä, koska kukaan ei enää asunut siellä. Josef istui pöydän
ääressä oluttölkki kädessään. Anna istui keittiön sohvalla ja katsoi ulos
ikkunasta.
”Tämä oli minun siskoni talo. Sitä ei voi myydä, koska se on rakennettu
sinibetonista ja on täynnä radonia ja muuta paskaa. Ihmisestä tulee
itsevalaiseva, jos hän asuu täällä riittävän kauan. Niin siskostakin taisi tulla.
Sai syövän. Keuhkoihin. Hänen oli määrä saada apua saneeraamiseen, mutta
he unohtivat hänet.”
Melker veti jakkaran pöydän luo, istuutui ja pyyhkäisi pintaa kädellään.
Vahakangas oli kosteudesta tahmea. Siinä oli erivärisiä akvaariokaloja.
”Miten tutkinta sujuu?” Anna kysyi ja tuijotti yhä ikkunasta. Naapurilla oli
ulkokuusi, jossa vilkkuivat eriväriset valot.
”Luulen, että tiedämme nyt murhan taustan. Meillä on jonkinlainen kuva
siitä, miten kaikki tapahtui. Meillä on huomenna kokous, jossa kerromme
kaiken, minkä tiedämme ja pystymme todistamaan.”
”Onko hän vielä täällä? Salaisen Hermanin tytär?” Josef kysyi ja joi olutta
suoraan tölkistä. Hän ravisteli sitä ja rutisti sen kädessään.
”Hän lähtee huomenna aamukokouksen jälkeen.”
”Oliko hänestä mitään hyötyä?” Josef kysyi ja heitti tölkin tiskipöydälle,
mutta se meni ohi.
”Hän löysi johtolangan, josta vyyhti lähti purkautumaan.”
”Jätetään tyhjät puheet väliin. Miksi pyysit meidät tänne?” Anna kysyi
odottamattoman kärkkäästi. ”Kukaan ei hyödy asioiden pitkittämisestä.”
”Murhan suunnitteli ilmeisesti henkilö nimeltä Khaled Boumnijel. Hän on
Tunisiasta, mutta hänellä on oleskelulupa Ruotsissa. Uskomme, että hän sai
apua joltakulta täkäläiseltä. Arvelemme, että ensimmäisessä murhassa
Pulsussa hänellä oli apunaan entinen sudanilainen lapsisotilas. Tämä saapui
maahan muiden pakolaisten kanssa, ja hänellä oli omakohtaisia kokemuksia
Gharibin veljesten pahoinpitely- ja painostustoiminnasta. Meillä on
vahvistamattomia tietoja, että hänen veljensä pahoinpideltiin kuoliaaksi
vankileirillä, jonka Gharibien järjestö perusti Libyaan.”
Kukaan ei sanonut mitään. Josef nousi ja nouti porstuasta sixpackin. Hän
ojensi sitä Melkerille ja Annalle, jotka kumpikin pudistivat päätään. Hän otti
yhden tölkin, avasi sen ja heitti klipsun ikkunan luona olevaan
kukkaruukkuun, jossa oli kuollut pelargoni. Hänen juodessaan Melker otti
esille kansion kuvineen ja nosti pöydälle kuvan Boumnijelista.
”Olen ihmetellyt yhtä asiaa, Josef. Miksi kerroit tavanneesi hänet viime
kesänä? Olisit voinut olla sanomatta mitään.”
Kukaan ei puhunut. Moottori käynnistyi jossakin talon sisällä. Surisi
hetken ennen kuin pysähtyi napsahtaen.
”Paineastia”, Josef sanoi. ”Halusin varmaan osoittaa tietäväni enemmän
kuin sinä.”
Anna nousi ja meni tiskipöydän luo. Hän täytti lasin vedellä, aikoi juoda
mutta kaatoi sitten veden pois.
”Mitä luulet tapahtuvan?” hän kysyi ja työnsi lasin takaisin kaappiin.
”Aluepäällikkö siirtää jutun toiselle taholle. Se on liian iso meille, liikaa
kansainvälisiä kytköksiä. Ehkä he tulevat jopa siihen tulokseen, että kyse on
valtion turvallisuudesta.”
Melker kokosi kuvat muovikansioon.
”Entä se paikallinen apuri?” Anna kysyi ja palasi pöydän luo. Hän otti
mapin ja katsoi Khaled Boumnijelin kuvaa.
”Siitä on toistaiseksi vain pelkkä epäily. Meillä ei ole suoria todisteita.
Mutta meillä on yksi todistaja. Boumnijel ei ollut täällä, kun toinen Ahmed
Hassan murhattiin Lompolossa.”
”Onko epäily kuitenkin niin vahva, että se on otettu mukaan tutkintaan?”
”Kyllä, se on mukana kokonaisuudessa.”
Josef tyhjensi toisen oluttölkin. Ehkä hän oli juonut niitä enemmänkin.
Hän oli todennäköisesti tullut Annan kyydillä. Hän vaikutti väsyneeltä, mutta
muuten sairaus ei näkynyt hänestä.
”Te pidätte minua varmaan idioottina”, Josef sanoi ja otti uuden tölkin
pakkauksesta. ”On mahdollista, että minua huijattiin, ja he suunnittelivat
kaappaavansa Turkkilaisen toiminnan itselleen. Mutta kun tapasin Khaledin
ja sudanilaiset ja he kertoivat kidutuksista ja pahoinpitelyistä, niin hyi
helvetti. Heidän Birukiksi kutsumansa poika kertoi, että he olivat tappaneet
hänen veljensä ja serkkunsa sahaamalla heiltä käsivarret ja jalat irti samalla
kun perhe pakotettiin kuuntelemaan kännykästä heidän kirkumistaan.”
”Riittää, Josef”, Anna sanoi ja istuutui sohvalle. ”Sinun ei tarvitse kertoa
enempää.”
”Se kusipää niiden pölyisten säilykepurkkiensa keskellä katsoi
oikeudekseen tappaa ja kiduttaa ihmisiä, jotka pakenivat sotaa ja kurjuutta.
Tienasi rahaa kaikkein hädänalaisimmilla. Tuomitsi jo tuomitut
nöyryytykseen ja mielivaltaan. Jos maailmassa on mitään oikeutta, sen pitäisi
nostaa miekkansa… Opimme jo pyhäkoulussa, että paha on karkotettava
pahalla.”
Josef jäi kuolleen siskonsa taloon, kun Melker ja Anna lähtivät sieltä.
Viimeinen kuva hänestä oli, kun hän istui akvaariokalojen koristaman
keittiönpöydän ääressä oluttölkki kädessään. Hän puristi tölkkiä, ja
vahakankaalle pursusi olutta.
”Tulkoot perkeleet. Minun päiväni ovat joka tapauksessa luetut”, hän
sanoi.
He seisoivat hetken hiljaa Annan auton luona.
”Sudanilaiset?” Melker kysyi.
”He ovat muuttaneet. Luuletko, että tutkintaa jatkavat tahot löytävät
hänet?” Anna kysyi tehden eleen kohti taloa, jonka keittiössä häilähti Josefin
varjo.
”En tiedä. Kestää aikansa ennen kuin he ehtivät perehtyä aineistoon
kunnolla”, Melker sanoi kaivaen autonavaimen taskustaan.
”Aiotko jatkaa mukana tutkinnassa?”
”Tuskin. Minullahan on sijaisuus täällä, ja se päättyy huhtikuun
ensimmäisenä päivänä. Kertoiko Josef sinulle?”
Anna nyökkäsi, istuutui autoon ja avasi sivuikkunan.
”Hän kertoi matkalla tänne. Tiesitkö, että se poika, Biruk, oli sijoitettu
Hillevin luo?”
”Saimme tietää sen tänään.”
”Katso, ettei Josef tee mitään tyhmää”, Anna sanoi. ”Tapaamme varmaan
porovarkauksien yhteydessä.”
”Varmasti.”
Annan auto katosi kohti keskustaa ja Karesuvannon tietä. Anna oli
näyttänyt väsyneeltä ja rasittuneelta. Melker jäi seisomaan pimeään ja hapuili
mieleensä jotakin, mihin voisi kohdistaa ajatuksensa. Nyt hän tiesi, miten
molempien Ahmed Hassan Gharibien murha oli tapahtunut, mutta hänestä ei
tuntunut oikein miltään. Vain tyhjältä ja tarkoituksettomalta. Hän käynnisti
auton ja peruutti tielle. Josef seisoi keittiön ikkunassa ja kohotti kätensä, kun
Melker ajoi ohi. Ehkä hän matkustaisi bussilla Sopperoon tai oli sopinut
jonkun kanssa kyydistä.
Ostettuaan huoltoasemalta kupillisen polttavan kuumaa kahvia Melker
kääntyi Kiirunan tielle. Hänellä oli matkustajanpuoleisella penkillä
laatikollinen uusia kytkinlevyjä ja uusi painelaakeri, jonka hän oli noutanut
ennen kuin oli lähtenyt Vittankiin. Tänä iltana hän paistaisi silakoita ja
asentaisi vaihdelaatikon.

41
PUOLEN TUNNIN PÄHKÄILYN jälkeen he saivat liitännät vihdoin asennettua ja

esitystekniikan toimimaan.
Bergelius oli puhelinneuvottelussa muiden päälliköiden kanssa ja saapui
kokoukseen viimeisenä. Hän lipui paikalleen pöydän päähän ja avasi
kokouksen antaen puheenvuoron Melkerille. Elin oli harjoitellut esitystä
valkoiselle taululle ja piirteli sinne nuolia. Sitten Melker selitti, miten asiat
kytkeytyivät toisiinsa. Sitä kesti pari tuntia Luulajan rikosteknisten
tutkijoiden ja kuolinsyyntutkijan esittäessä kysymyksiä. Kun he pitivät
lounastauon, Melker oli ehtinyt selittää molemmista murhista melkein
kaiken. Hän ohitti tiedot paikallisesta apurista mutta koetti tehdä sen
vaivihkaa, ei liian ilmeisellä tavalla. Jos joku ryhtyisi tutkimaan aineistoa
huolella, hän kyllä löytäisi Josefin. Oliko Melkerillä huono omatunto, kun
hän ei ollut nimennyt Josefia pulttipistoolimurhaajaksi? Ei oikeastaan. Hän ja
Elin olivat syöneet edellisenä iltana silakoita ja miettineet, miten selvästi
heidän kannattaisi viitata Josefiin luovuttaessaan tutkinta-aineistonsa. Kuka
siitä hyötyisi? He olivat olleet varsin yksimielisiä.
”Mitä hittoa meidän pitäisi tehdä?” Bergelius kysyi. ”Käsitätte varmaan,
että tutkinta täytyy siirtää toiselle taholle? Kyproksen rahat, rikollisjoukot
aavikolla ja suhteet Tunisiaan. Hehän saivat Nobelin rauhanpalkinnon. Tämä
on liian iso juttu, jotta voisimme jatkaa sitä täällä pohjoisessa.”
Bergelius ja Luulajan poliisipäällikkö pitäisivät huolen siitä, että
jatkotutkinta Tukholmassa päätyisi oikeaan paikkaan, luultavasti
turvallisuuspoliisille. Näin sovittiin. Ensin heidän täytyisi kuitenkin järjestää
yhteinen lehdistötilaisuus ja paistatella sen hehkussa, kun olivat hyvää
vauhtia ratkaisemassa näin monimutkaisen murhatapauksen.
”Emme voi päästää tällaista tilaisuutta käsistämme, ymmärrät toki sen,
Melker?”
Lounaan jälkeen Luulajan poliisipäällikkökin oli mukana juonessa, ja
ilmasta aisti aavistuksen kilpailuhenkeä: kuka saisi kunnian itselleen ja ottaisi

yhteyttä Tukholmaan? Monet osastot kaipasivat kipeästi myönteistä huomiota
mediassa. Tutkintatilanteen yhteenveto vaihtui keskusteluksi tulosten
esittelystä niin, että siitä saataisiin mahdollisimman paljon hyötyä ja
mainetta. Viestintä oli tuloksia tärkeämpi. Houkutteleva ulkokuori merkitsi
enemmän kuin pakkauksen sisältö. Sama juttu kuin ”Lehtipihvissä ja
aromivoissa”, ajatteli Melker, joka oli jo mielessään väistynyt sivuun
tutkinnasta.
Oli kylmä ja selkeä ilma, kun Melker kuskasi Elinin rautatieasemalle. He

olivat siellä hyvissä ajoin ja istuivat hetken autossa ennen kuin Elinin oli aika
lähteä etsimään makuuvaunuaan.
”Mitä päällikkö haluaa sinun tutkivan nyt, kun he siirtävät tutkinnan
eteenpäin?”
”Porovarkauksia. Kaivostapaturma täytyy ilmeisesti jättää pöydälle.
Bergelius on keskustellut syyttäjän kanssa, ja tämä haluaa lykätä sitä.”
He istuivat pari minuuttia hiljaa ja katsoivat laiturille, jossa turistiryhmä
purki matkalaukkuja pikkubussista. Lumilapioita, poronnahkoja ja reppuja.
Turistit olivat ehkä yöpyneet lumiluolassa.
”Miten sen vaihdelaatikon kanssa kävi?” Elin kysyi.
”Se pani kampoihin. Minulla ei ollut kunnon työkaluja kytkinlevyjen
säätämiseksi.”
Melker kantoi Elinin laukun laiturille. Elin oli pitänyt untuvatakin. Junassa
ei ollut monta vaunua, joten makuuvaunu löytyi helposti. Elin halasi häntä,
painoi suukon hänen poskelleen ja vilkutti junan ikkunasta.
Melker jäi autoon istumaan, kunnes juna lähti ja hän näki punaisten
takavalojen katoavan Luossajärven kaarteeseen.

Kaamosmurhat PDF

Uploaded by

Document Information

Original Title

Copyright

Available Formats

Share this document

Share or Embed Document

Sharing Options

Did you find this document useful?

Is this content inappropriate?

Copyright:

Available Formats

Kaamosmurhat PDF

Uploaded by

Copyright:

Available Formats

******ebook converter DEMO Watermarks*******

******ebook converter DEMO Watermarks*******

******ebook converter DEMO Watermarks*******

Suomennos: Jänis Louhivuori

Teoksen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan

******ebook converter DEMO Watermarks*******

******ebook converter DEMO Watermarks*******

VALKOINEN LAINEHTIVA SEINÄMÄ. Valtava silmittömästi piiskaava lumiaalto

******ebook converter DEMO Watermarks*******

Hän pysähtyi suojakopin luona.

******ebook converter DEMO Watermarks*******

HARMAA PIKKUPALLO. Vilkas energinen kerä. Pieni muutaman viikon ikäinen

******ebook converter DEMO Watermarks*******

Anna hyppäsi kelkasta ja meni sillalle. Poropoliisi oli sulkenut tien

Sigge ja Jussi juoksivat kelkanjälkiä pitkin Annan luo, ja hän heittäytyi

******ebook converter DEMO Watermarks*******

KUIN LÖYHÄHDYS HELVETISTÄ. Melker Grundström avasi kontin lukon ja

******ebook converter DEMO Watermarks*******

Melker jätti Vittangin valot taakseen ja sukelsi lumipyryyn, joka kieppui

Hän nakutteli jään takaruudusta ja kaapi peräkärryn takavalot esiin kovaksi

Johtokeskuskin oli tullut siihen tulokseen, ettei hänen kannattaisi jatkaa

******ebook converter DEMO Watermarks*******

JOSEF HERÄTTI MELKERIN seuraavana aamuna kuuden kieppeillä, ja he söivät

Lämpötila oli laskenut vielä pari astetta entisestään, kun he nostivat

******ebook converter DEMO Watermarks*******

YÖLLINEN LUMIMYRSKY oli pakannut lumen kovaksi kinokseksi rappusille,

******ebook converter DEMO Watermarks*******

******ebook converter DEMO Watermarks*******

MELKER EI OLLUT löytänyt mistään kunnollista hiomapaperia. Sitten hän oli

******ebook converter DEMO Watermarks*******

Kuolinsyyraportti oli juuri niin epämiellyttävä kuin hän oli arvellut.

Sekoitettuaan itselleen kupillisen Nescafé Lyxiä Melker potkaisi

Joku oli kiinnittänyt valotähden neuvotteluhuoneen ikkunaan. Se langetti

Ehkä Melker saisi sittenkin koottua tutkintaryhmän. Hän mietti kummallista

******ebook converter DEMO Watermarks*******

RYHMÄ LAPSIA KIRMASI edestakaisin koulun pihalla. Omituista tanssia pienellä

Ovi ei ollut lukossa. Anna astui koputtamatta sisään ja kompastui eteisessä

Aslak Isak oli paininut sisäisten demoniensa kanssa aina Afganistanista

”Voimme tehdä sen ulkona, jos se olisi helpompaa.”

He palasivat Melkerin karuun toimistohuoneeseen. Melker otti esille

******ebook converter DEMO Watermarks*******

Lentoyhtiö oli lennättänyt helikopterin Pulsujärvelle edellisenä päivänä.

Linus Backman istui vierailijoiden nojatuolissa pöydän edessä, kun Melker

Melkerillä oli levoton yö takanaan. Hän nukahti, kun he ohittivat

Melker ei viitsinyt ripustaa poliisin sulkunauhaa. Se näyttäisi hölmöltä.

He palasivat Kiirunaan kymmenen kieppeillä. He seisoivat pienen katoksen

******ebook converter DEMO Watermarks*******

VOI KÄRÄHTI PANNULLA, kun hän etsi reseptiä internetistä. Paistinpannusta

******ebook converter DEMO Watermarks*******

******ebook converter DEMO Watermarks*******

******ebook converter DEMO Watermarks*******

Anna ajoi takaisin kylään. Hotelli vaikutti autiolta. Turistien moottorikelkat

Melker oli jo ehtinyt puhua Tukholman turvallisuuspoliisin kanssa, kun

******ebook converter DEMO Watermarks*******

SUMUSEPPELE LEPÄSI KUORMAKKA-tunturien leveän huipun yllä. Anna pysähtyi

******ebook converter DEMO Watermarks*******

Hän otti autosta hylkeennahkarukkaset ja tassuvoidetta. Mökki oli jo

******ebook converter DEMO Watermarks*******

JOSTAKIN SYYSTÄ PYSÄKÖINTI kiirunalaisen lumikasan taakse maksaa yhtä

******ebook converter DEMO Watermarks*******

Joulukuun aamupäivän kahvihetket häikäisivät marssittamalla pöytään sekä

Melker veti hansikkaat käteen ja avasi autonoven. Mitään tavallisesta

Nailontakkinen nainen oli Irakin kurdi ja nimeltään Sirwe, joka tarkoitti

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*

ebook converter DEMO Watermarks*