KÄÄRMEIDEN

LOITSUJEN

KIRJA

1
 Bysanttilainen omena

Olipa kerran vanha omenapuu. Omenapuu kasvoi Bysantin valtakunnan rajalla, aivan lähellä
ikivanhaa aarniometsää. Tai oikeastaan tämä omenapuu ei enää kovin paljon kasvanut, koska se oli
jo hyvin vanha. Tämä vuosi, josta tarinamme alkaa, oli hyvä satovuosi ja omenapuussa oli
tavallistakin enemmän omenoita. Mutta yksi omena oli kauniimpi kuin kaikki muut, kirkkaan
punainen, sileäposkinen, maukas ja makea syötäväksi. Ja tämä omena tiesi sen itsekin, mutta ei
sanonut mitään, - koska se oli bysanttilainen.

Oli syksy. Puun omenat kypsyivät ja alkoivat kukin vuorollaan putoilla maahan omenapuun
vierelle. Jokin omena putosi kuivalle maalle, toinen märälle maalle, kolmas nurmikolle. Kaikkein
kaunein omena putosi nurmikolle. Nurmikko otti kaikkein kauneimman omenan pehmeästi vastaan,
halasi sitä ruohollaan ja omena säilytti kauneutensa. Sillä aikaa nurmikolla oli kaksi luikertelevaista
käärmettä, jotka molemmat olivat luikerrelleet sinne aarniometsän siimeksen varjoisista koloista.

Molemmat käärmeet huomasivat omenapuun kauneimman omenan putoamisen välittömästi ja

sanoivat samanaikaisesti mielessään “haluan puraista tuota omenaa”. Toinen käärme sanoi toiselle,
“Väisty syrjään veliseni, sillä haluan kulkea tästä ensin”. Toinen sanoin toisella takaisin : “Ei,
vaan väisty sinä syrjään veliseni, sillä minä olen se, joka haluaa kulkea tästä ensin. “ Käärmeet
alkoivat tällä tavoin sihisten kiistelemään. Mutta omena ei sanonut tähän mitään, koska se oli
bysanttilainen.

Käärmeiden tällä tavoin kiistellessä kumpikaan ei huomannut, että paikalle oli saapunut
aarniometsän siimeksestä näkymättömässä valepuvussa itse magian kuningas, salaperäinen
keijuruhtinas Oberon. Oberon napsautti sormiaan kerran ja teki siinä silmänräpäyksessä taian:
Omenasta tuli kaunis metsäkauris, joka loikki nyt aarniometsää kohti. Oberon napsautti sormiaan
toisen kerran ja nyt myös käärmeet kokivat muodonmuutoksen: Heistä tuli kaksi metsästäjää, jotka
jousineen olivat metsällä.

Samassa kauris oli jo loikkinut aarniometsän laitaan, johon se pysähtyi hetkeksi nauttimaan vettä
solisevasta, kirkasvetisestä metsäpurosta. Molemmat metsästäjät huomasivat tämän ja molemmat
tiesivät hetkensä tulleen. Molemmat alkoivat viritellä joustaan. Toinen sanoi toiselle: “Väisty
syrjään veliseni, sillä aion nyt ampua jousellani tuon metsäkauriin.” Ja toinen sanoi tietysti toiselle
takaisin: “Ei, vaan väisty sinä syrjään veliseni, sillä minä olen se joka aion ampua jousellani tuon
kauriin. “

Aikansa siinä kiisteltyään, metsämiehet asettuivat paikoilleen tähtäämään ja ampuivat nuolensa

metsäkaurista kohti. Kaksi nuolta lensi ilmojen halki, toinen vasemmalta puolelta ja toinen oikealta.
Toinen nuoli raapaisi metsäkauriin kylkeä niin, että siihen tuli verta vuotava haava, mutta toinen
nuoli meni selvästi ohi. “Minä osuin saaliiseen, saalis on minun!”, riemuitsi toinen metsämies.
“Ei, vaan minä osuin saaliiseen, saalis on minun!”, tokaisi toinen metsämies tähän vimmastuneena.
Metsämiehet kävivät toinen toisensa rinnuksiin kiinni ja alkoivat painia.

Metsästäjien siinä painiessa Oberon napsautti sormiaan vielä kolmannen kerran ja niin metsäkauris
muuttui samassa kuvankauniiksi nuoreksi neidoksi. Neito kääntyi kerran katsomaan taaksensa
hivenen hymyillen, vaikka tämä vuosi yhä verta nuolen viiltämä haava kyljessään ja metsämiehet
näkivät neidon silmät. Molemmat metsämiehet ajattelivat mielessään: “Maailman kauneimmat
silmät; Kauniimmat kuin mitkään jalokivet. Tuon neidon haluan aviovaimokseni. ” Mutta samassa
neito oli jo pujahtanut metsän siimekseen.

2
Metsämiehet päättivät yksissä tuumin lähteä etsimään neitoa metsän siimeksestä. Kumpikin otti
vanhasta omenapuusta muistoksi nuoren oksan, jonka uskoivat tuovan itselleen onnea. Matkaa
tehdessään metsämiehet tönivät kyllä jonkin verran toinen toisiaan, mutta jotenkin matka eteni
metsän sokkeloisia polkuja pitkin. He pystyivät jäljittämään neidon kulkureitin haavasta maahan
valuneiden veripisaroiden perusteella. Lopulta metsämiehet tulivat kuitenkin risteykseen, jossa ei
enää näkynyt veripisaroita. Risteyksessä polku haarautui kahteen suuntaan eteenpäin.

“Mene sinä oikealle , niin minä menen vasemmalle, veliseni”, sanoi toinen metsämies toiselle, joka
oli näkevinään katkenneita saniaisenvarsia etäällä vasemmalla. “Tehdään niin, veliseni”, sanoi
toinen metsämies, joka oli näkevinään katkenneita saniaisenvarsia etäällä oikealla. Ja niin
metsämiesten tiet erosi toisistaan, toinen lähti kulkemaan oikealle ja toinen vasemmalle.
Mennessään kumpikin metsämies muisteli näkemiään neidon silmiä, joita kumpikin piti maailman
kauneimpina.

3
 Ritari

Se metsämies, joka meni oikealle, päätyi pian jo peninkulman käveltyään metsän ulkopuolelle
johtavalle hiekkaiselle kärrytielle. Kärrytiellä oli paljon kulkijoita ja yksi vinkkasi hänelle
“Haluatko kyydin läheisempään kaupunkiin?”. Metsämies, joka nyt huomasi olevansa vain yksi
kulkuri muiden joukossa, heitti jousensa pois ja vastasi myöntävästi. Metsämies, joka nyt oli
kärrytien kulkuri, nousi kärryille, jossa hänen seuranaan oli kärryjen ohjastaja. He alkoivat
haastella toisilleen.

-Millainen on kaupunki, johon olemme menossa?, kulkuri kysyi.

-Siellä on paljon ihmisiä ja he puhuvat monia kieliä, vastasi ohjastaja.
-Onko se rikas kaupunki vai köyhä kaupunki? , kysyi kulkuri.
-Se on molempia; Monet ovat rikkaita, mutta köyhiä on sitäkin enemmän.
-Mitä muuta voit kertoa tästä kaupungista?, kysyi kulkuri.
- Kaupunki, johon suuntaamme, on valtakunnan pääkaupunki.
-Mihin valtakuntaan tämä kaupunki kuuluu? , kuului kysymys.
-Bysantin valtakuntaan, kuului vastaus.
-Kuka on kuninkaana tässä valtakunnassa?
-Kuningasta ei ole, vastasi ohjastaja.
-Miten se on mahdollista?, kysyi kulkuri.

Silloin ohjastaja kertoi Bysantin valtakunnan vallitsevasta tilasta. Vain kaksi viikkoa aikaisemmin
Bysantin valtakunnan vanha kuningas oli lähtenyt taisteluun tulta syöksevää, pelättyä ja
pahamaineista lohikäärmettä vastaan. Lohikäärme majaili vanhassa myllyssä kolmen peninkulman
päässä länteen valtakunnan pääkaupungista ja herätti seudulla valtavaa pelkoa. Näin se oli tehnyt
jo enemmän kuin tuhat vuotta. Ohjastaja kertoi, että lohikäärme oli ottanut kuninkaan vangiksi ja
syönyt tämän.

-Onko tämä lohikäärme aikaisemmin ottanut ihmisiä vangikseen ja syönyt näitä?, kysyi kulkuri.
-Tunnettuja aikaisempia tapauksia ei ole, mutta seutua on vältelty jo pitkään, kertoi ohjastaja.
-Missä tämä lohikäärmeen asuma pelätty mylly tarkalleen ottaen sijaitsee?, kuului kysymys.
-Kolme peninkulmaa pääkaupungista länteen johtavaa tietä, kuului vastaus.
-Hyvä on, lausui kulkuri vielä.
Sen jälkeen he olivat molemmat hiljaa.

Lopulta kärryt saapuivat perille Bysantin pääkaupunkiin, kulkuri nousi kärryiltä ja kiitti ohjastajaa
matkasta. Kaduilla oli paljon surevaista väkeä valittamassa ja suremassa kuninkaan poismenoa ja
valtakunnan surkuteltavaa tilaa. Kulkuri käveli siltä seisomalta kuninkaanlinnaan ja ilmoittautui
vapaaehtoiseksi tekemään lopun kauhua herättävästä lohikäärmeestä. Valtakunnan asevoimien ylin
kenraali hyväksyi hänet siltä istumalta asekuntoiseksi ja niin hänet varustettiin rautaisella
haarniskalla, rautaisella kilvellä ja rautaisella miekalla. Mutta häntä myös varoitettiin.

-Kyseessä on hirmuinen ja paha lohikäärme, joka ei pelkää syödä edes kuningastakaan, kertoi
asevoimien ylin kenraali vakavana kultaisessa ja hopeisessa haarniskassaan kädet hikoillen.
-Pidän mielessä varoituksenne, sanoi kulkuri.

Kulkuri, joka nyt oli itseasiassa rautaisella haarniskalla varustettu ritari, lähti kulkemaan länteen
johtavaa tietä pitkin kohti lohikäärmeen pelättyä myllyä. Peninkulman kuljettuaan matkaa jalan

4
autiolla tiellä, jossa ei ollut muita kulkijoita, hän tuli matkallaan risteykseen. Risteyksen kohdalla
tiellä seisoi kuluneisiin rääsyihin pukeutunut kerjäläisukko.
-Ollos- tervehditty, oi kuomaseni!, tervehti ritari kerjäläisukkoa.
-Tervehdys sinullekin, vastasi kerjäläisukko ja jatkoi, onko teillä antaa almua?

Ritari tiesi, ettei ole ritarille sopivaa kieltäytyä antamasta köyhälle almua, ja katsoi oliko hänellä
mitään annettavaa. Lopulta hän totesi , ettei hänellä ollut muuta kuin omenapuun oksa, rautainen
haarniska ja rautainen kilpi ja rautainen miekka. Hän tuumi, että oksaa hän ei voi antaa ja niin hän
antoi kerjäläisukolle almuksi rautaisen kilven sanoen “Vie kilpeni pääkaupungin torille ja saat siitä
hyvät rahat. Käytä rahat viisaasti. “ Kerjäläisukko lähti kilpi mennessään ja ritari jatkoi matkaa.
Toisen peninkulman kuljettuaan ritari tuli taas risteykseen. Risteyksen kohdalla seisoi kuluneisiin
rääsyihin pukeutunut kerjäläisakka. Ritari tervehti kerjäläisakkaa, jonka jälkeen kerjäläisakka
tervehti ritaria takaisin ja kysyi sitten almua. Ritari pohti taas, että oksaa hän ei voi antaa ja niin
hän päätti antaa almuksi rautaisen haarniskansa sanoen. “Vie haarniskani pääkaupungin torille ja
saat siitä hyvät rahat. Käytä rahat viisaasti. “ Kerjäläisakka lähti haarniska mennessään ja ritari
jatkoi matkaa.

Kolmannen peninkulman kuljettuaan ritari tuli taas risteykseen, joka oli jo aivan lähellä
lohikäärmeen myllyä. Risteyksen kohdalla seisoi kuluneisiin rääsyihin pukeutunut kerjäläispoika.
Ritari tervehti poikaa, poika tervehti ritari ja kysyi sitten almua. Ritari totesi taas , että oksaa hän ei
voi antaa ja niin hän päätti antaa almuksi miekkansa sanoen. “Vie miekkani pääkaupungin torille ja
saat siitä hyvät rahat. Käytä rahat viisaasti. “ Kerjäläispoika antoi ritarille vastalahjaksi rasiallisen
tulisia pastilleja ja sanoi ritarille, “nyt teit hyvin. ” ja vielä hän jatkoi , “Nämä auttavat sinua
kohtaamaan lohikäärmeen. “.

Ritari jatkoi matkaa. Hän ei kääntynyt taaksensa, mutta jos hän olisi , hän olisi nähnyt, että
kerjäläispoikaan ei enää ollut vaan hänen tilallaan oli itse salaperäinen keijukaisruhtinas Oberon,
magian kuningas. Mennessään kohti lohikäärmeen myllyä ritari ei surkutellut hankalaa asemaansa,
johon oli itse asettanut itsensä, vaan pohti kerjäläispojan sanoja. Miten hän voisi nyt voittaa
lohikäärmeen jos hänellä ei ollut rautaista miekkaa, ei rautaista haarniskaa, eikä rautaista
kilpeäkään?

Lopulta ritari tuli lohikäärmeen myllyn luo. Myllyn ikkunasta nousi savua, josta ritari päätteli, että
tulta syöksevä lohikäärme oli parhaillaan myllyssä. Hetken pohdittuaan ritari päätti rohkaista
mielensä ja korotti äänensä. “Arvoisa lohikäärme, ohoi!”, hän huusi. Siinä samassa
silmänräpäyksessä tulta syöksevä lohikäärme oli jo myllyn ovella hurjine olemuksineen mulkoillen
häntä arvioiden valtavilla silmillään, jotka olivat kuin tuliset kekäleet ja hengittäen raskaasti
koristen sieraimensa sauhuten liekkejä ja savua.

-Lakkaa korventamasta tulella, arvoisa lohikäärme, lausui haarniskaton ritari nyt vakaalla äänellä,
-En ole tullut tänne taistelemaan teitä vastaan tai surmaamaan teitä vaan haluan olla ystävänne.
Tässä ystävyyteni merkiksi rasiallinen tulisia pastilleja, ritari jatkoi edelleen ja ojensi pastilleja
lohikäärmeelle.

Seurasi hetken jännittynyt hiljaisuus. Lohikäärme mulkoili kiiluvat silmänsä hehkuen kuin tuliset
kekäleet ja sen sieraimista savusi edelleenkin liekkejä ja savua. Sitten se lausui.

-Kiitos, otan ystävällisyytenne mielellään vastaan, arvoisa ritari, minulla ei olekaan ollut juuri
ystäviä sitten sen jälkeen kun vanhempani hylkäsivät minut tuhat vuotta sitten. Kaikki pelkäävät
minua tällä seudulla ja välttelevät minua, mikä surettaa itseäni valtavasti. Olen kovin yksinäinen.

5
 Sitten lohikäärme nappasi tuliset pastillit kynsiinsä ja samassa se oli jo hotkaissut ne valtavaan,
tuliseen ja savuiseen kitaansa. Tämän jälkeen se röyhtäisi kuuluvalla äänellä. “Burb!”

Tämän jälkeen ritari virkkoi:

-Haluan olla ystäväsi, mutta kuitenkin tiedustelisin, miksi olette ottaneet itsensä Bysantin
valtakunnan kuninkaan panttivangiksenne ja oletteko mahdollisesti syöneet hänet?
-Ei, en lainkaan , vastasi tulta syöksevä lohikäärme, En ole syönyt , enkä vanginnut häntä. Olen
perin rauhaa rakastava lohikäärme, enkä lainkaan halua vahingoittaa ihmisiä. Mutta tiedän kyllä
kuninkaan kohtalon.
-No, kerrohan kuomaseni , virkkoi haarniskaton ritari nyt uteliaana.

Ja niin lohikäärme kertoi , kuinka eräänä sateisena syysyönä vanha kuningas oli tullut hänen
luokseen ja ehdottanut seuraavanlaista juonta: Hän aikoi itse lavastaa oman kuolemansa
sankarillisessa taistelussa lohikäärmettä vastaan. Vanha kuningas kertoi väsyneensä valtakunnan
kuninkaana toimimisen lukemattomiin maallisiin huoliin ja kaipaavansa jo hiljaista rukouselämää
luostarissa. Jos lohikäärme suostuisi juoneen, vanha kuningas lupasi rukoilla lohikäärmeen puolesta
luostarissa ja niin lohikäärme sitten tähän suostuikin.

-Vanha kuningas halusi tehdä rauhan Jumalan kanssa ja kuolla munkin viitta yllään luostarissa,
siinä kaikki. Nyt siitä on kaksi viikkoa aikaa, päätti lohikäärme kertomuksen.
-Hyvä on, uskon kertomaasi , virkkoi ritari nyt, haluaisitko lähteä toisenlaiseen juoneen jos siitä
palkkiona saisit lukemattomia uusia ystäviä?
-No, kerrohan kuomaseni, virkkoi lohikäärme nyt kovin ilahtuneena.

Ja niin tapahtui, että ritari palasi kaupunkiin ja kertoi kesyttäneensä hurjan tultasyöksevän
lohikäärmeen. Kaupunkilaiset olivat ihmeissään tästä ja päättivät yksimielisesti valita ritarin
uudeksi kuninkaaksi vanhan kuninkaan tilalle. Lohikäärme alkoi sittemmin toimia myllyssään
myllärinä ja sai näin monia uusia ystäviä. Monet toivat pian viljaa jauhettavaksi jauhoiksi
lohikäärmeen myllyssä, jauhot tuotiin myöhemmin kaupunkiin, myytin torilla ja leivottiin leiväksi
kodeissa.

Ritari, josta nyt oli itseasiassa tullut Bysantin valtakunnan kuningas, oli kaikissa valtakunnan
hoitamisen toimissaan hyvin viisas. Bysantin valtakunnassa rikkaat olivat yhä rikkaita ja köyhiä oli
yhä paljon, mutta valtakunnan kuningas muisti kuitenkin, miten itse oli tullut kuninkaaksi.
Kuningas eleli itse linnassa yksinkertaista elämää syöden yksinkertaista leipää kiristäen vyötään ja
pukeutui vanhoihin rääsyihin. Kaiken omaisuutensa hän pyrki lahjoittamaan köyhille
köyhäinavustuksena, sairaaloina, orpokoteina ja kouluina ja sen johdosta kuningasta rakastettiin
Bysantin valtakunnassa hyvin paljon.

Vanhan omenapuun nuoren oksan kuningas istutti linnansa puutarhaan. Vuosien ja

vuosikymmenten mittaan siitä kasvoi kookas omenapuu, joka tuotti hyvin satoa. Tällä omenapuulla
oli eräs ihmeellinen ominaisuus. Joka vuosi nimittäin yhtenä tiettynä syksyisenä päivänä vuodesta
puunrungosta vuoti veripisaroita. Jotkut tiesivät kertoa, että kenties veripisarat muistuttivat
kuningasta jostakin suloisesta muistosta kaukana menneisyydessä, mutta sen tarkemmin ei tiedetty,
mistä. Kenties jonkinlainen vihje tuosta salatusta muistosta kuninkaan sydämessä on eräs vanha
laulu, jota eräs linnan palvelijattarista kerran lauloi työnsä lomassa lattioita kuuratessaan ja jonka
kuullessaan kuningas liikuttui kyyneliin saakka. Näin menivät tuon vanhan laulun sanat, joiden
merkitystä kukin voi sisimmässään pohtia.

6
Rakkaus on mystinen puu

rakkaus on

mystinen puu

seison sen alla

katveessa
sen hedelmät
paisuvat silmieni
edessä
yhtälailla yöllä
kuin päivälläkin
keväällä kesällä
syksyllä ja keskellä
talveakin
kaikissa sateenkaaren väreissä
ja sitä katsellessa kasvan itsekin
kullekin ihmiselle tällä puulla on tarjottavaa
kullekin hänen oman mieltymyksensä mukaan

kenelle kärsimys
sille kärsimys
kenelle intohimo
sille intohimo
kenelle kyyneleet
sille kyyneleet
kenelle suudelmat
sille suudelmat
kenelle ihmeet
sille i h m e e t

kenelle naulat

sille

naulat

7
 Trubaduuri

Se metsämies, joka meni vasemmalle, päätyi syvemmälle ikivanhan aarniometsän kätköihin. Hän
kuljeksi metsässä päiviä, kuukausia ja lopulta vuosia. Ravintonsa hän sai metsän antimista ja yönsä
hän nukkui puiden alla. Omenapuun oksasta hän teki itselleen huilun ja soitti sitä samoillessaan
metsässä. Tällä huilulla oli eräs ihmeellinen ominaisuus. Illan viilentyneinä hetkinä se alkoi soida
itsekseen ja soittaa erästä surumielistä, kaihoisaa melodiaa. Sitä kuullessaan metsämies muisteli
neitoa, johon hän oli syvästi rakastunut.

Vuosien kuluessa metsämies havaitsi, että tässä aarniometsässä liikuskeli keijukaisia. Hän ryhtyi
keskusteluihin keijukaisten kanssa, ystävystyi heidän kanssaan ja lopulta, vuosien kuluessa, hän
oppi niiden puhuman ”linnunkielen” eli tiaisenkielen ja tavat. Keijukaiset opettivat hänelle lauluja,
tansseja ja leikkejä. Metsämies sen sijaan jakoi heille omastaan, mitä oli metsällä pyytänyt, ja soitti
näille huilua. Yhdessä heillä oli kovin lystikästä. Metsämies alkoi metsässä kirjoittaa myöskin
runoja sekä ihmisten puhumalla kielellä että keijukaisten puhumalla tiaisenkielellä.

Toisinaan hänen runoutensa aiheena oli kaipaus ja haaveilu - kuten seuraavassa hänen runossaan.

Pimeässä

Haaveilu ja
todellisuus
sekoittuvat kun
kosketan sinua
pimeässä

8
Varovaisesti kuin
metsän peura
joka virvoittautuu
tunturipuron
vedellä

Varovaisesti
kuin perhonen
joka sipaisee
siivillään
kukkapölyä
ja muistomme
yhtyvät

Sydämemme
laulaa
yhteisen laulun
ja välillämme
tapahtuu
se mikä
tapahtui
sadussakin

Huuliemme
välille
kasvaa
enkelten
siipiä

Käsiemme
välille
kasvaa
ruusuntuoksuinen
silta

Sielujemme
välille
kasvaa
salainen
puutarha

Lantioidemme
välille
kasvaa
rakkauden
ensihedelmät

9
Monet metsämiehen runoista syntyivät illan viilentyneinä hetkinä kun huilu soitteli itsekseen tuota
surumielistä, kaihoisaa melodiaansa. Kun metsämies oli aikansa asustellut metsässä, hän oli
oppinut suuren määrän keijukaisten lauluja, tansseja ja leikkejä. Kun metsämies oli ollut metsässä
kymmenen vuotta, hän päätyi metsän laitaan, tielle, joka johti läheiseen kaupunkiin. Metsämies
päätti nyt jättää metsän ja kulki matkan tietä pitkin läheiseen kaupunkiin. Kaupungissa metsämies
kohtasi ihmisiä, jotka pyysivät häntä soittamaan huilulla. Metsämies teki työtä käskettyä ja hän
havaitsi näin voivansa näin ilahduttaa ihmisiä, joilla oli paljon murheita.

Metsämiehestä tuli nyt kiertelevä trubaduuri, joka kulki kaupungista kaupunkiin ja kylästä kylään
soittaen ja laulaen Bysantin valtakunnassa. Välillä hän kirjoitti myös runoja, joita hän lausui
kuulijoilleen aina pyydettäessä. Lauluillaan ja runoillaan trubaduuri herätti ihailua ja rakkautta
monissa kuulijoissaan, mutta kuitenkin trubaduuri pystyi uskollisena ensirakkaudelleen.

Näihin aikoihin vaelluksellaan trubaduuri perehtyi syvällisesti kristilliseen Uuteen testamenttiin,

jota kerran eräs salaperäinen, sangen kaunis neito suositteli hänelle erään hänen konserttinsa
jälkeen. Salaperäinen neito kieltäytyi kertomasta nimeään, mutta kuitenkin paljasti tulevansa
”kaukaa idästä, maasta jonne Jumala kerran istutti ihanan Edenin puutarhan”.

Uuden testamentin ihmeelliset kirjoitukset tekivät sittemmin suuren vaikutuksen trubaduuriin:

Erityisen rakkaiksi hän koki Johannes Teologin kirjoitukset – kuten varsinkin Johanneksen
ensimmäisen kirjeen seuraavat jakeet.

Rakkaani, rakastakaamme toinen toisiamme, sillä rakkaus on Jumalasta; ja jokainen , joka

rakastaa, on Jumalasta syntynyt ja tuntee Jumalan. Joka ei rakasta, se ei tunne Jumalaa, sillä
Jumala on rakkaus. Siinä ilmestyi meille Jumalan rakkaus, että Jumala lähetti ainokaisen Poikansa
maailmaan, että me eläisimme hänen kauttansa. Siinä on rakkaus – ei siinä, että me rakastimme
Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.
Rakkaani, jos Jumala on näin meitä rakastanut, niin mekin olemme velvolliset rakastamaan toinen
toisiamme. Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Jos me rakastamme toinen toisiamme, niin
Jumala pysyy meissä , ja hänen rakkautensa on tullut täydelliseksi meissä.

Uuden testamentin rakkauden sanoma teki erittäin suuren, suorastaan käänteentekevän vaikutuksen
trubaduuriin. Johanneksen kirjeiden ohella myös Johanneksen evankeliumi muodostui trubaduurille
aivan erityisen rakkaaksi. Samoin aivan erityisen läheiseksi trubaduuri koki kieleltään merkillisen
vaikuttavan ja ilmaisuiltaan salaperäisen ihmeellisen Johanneksen ilmestyksen, jonka salattuja
merkityksiä trubaduuri sittemmin usein meditoi juuri iltaisin.

Siitä lähtien kun trubaduuri perehtyi syvällisesti Uuden testamentin pyhiin kirjoituksiin, hän koki
Nasaretilaisen Jeesuksen aivan erityisen läheiseksi ystäväkseen ja matkakumppanikseen.
Nasaretilaisen Jeesuksen kanssa kokemaansa läheistä kumppanuutta ja rakkautta ilmaistakseen
trubaduuri kirjoitti kerran seuraavanlaisen runon.

10
Rukous

Salatussa kätkössä
sieluni salatuimmassa
huoneessa on lumenvalkea
ruusu joka on kastettu
Vapahtajan vereen

Sen ruusun nimi

on Rukous
ja se siirtää
vuoria

Matkoillaan trubaduuri päätyi lopulta Bysantin valtakunnan rajojen ulkopuolelle, itäiseen Persian
valtakuntaan. Vaeltaessaan kylästä kylään ja kaupungista kaupunkiin trubaduuri oppi pikku hiljaa
myös Persian valtakunnan kielen. Matkatessaan vieri vieressä, rinta rinnan Nasaretilaisen Jeesuksen
kanssa kaukaisessa Persian valtakunnassa trubaduuri pukeutui yksinkertaiseen, valkeaan
pellavatunikaan, eleli köyhää ja yksinkertaista elämää Persian valtakunnan pyhien miesten eli
suufien tavoin. Matkaa tehdessään trubaduuri iloitsi aina toisten iloitessa ja suri toisten surressa ja
rakasti tavallista kansaa yli kaiken.

Persian valtakunnassa trubaduuri kerran kuuli, että valtakunnalla oli kuvankaunis kuningatar, jonka
silmät olivat kauniimmat kuin mitkään jalokivet ja joka osasi hänen itsensä tavoin puhua
keijukaisten kieltä. Kerrottiin myös, että Persian kuningatar ei koskaan itkenyt ja että hän rakasti
ruusuja yli kaiken. Metsämies päätti mennä kuninkaan linnaan tapaamaan kuningatarta toivoen, että
tämä olisi hänen etsimänsä neito. Linnassa kuningas otti trubaduurin ystävällisesti vastaan, koska
oli kuullut tämän maineesta mainiona soittoniekkana ja niinpä kuningas myös pyysi trubaduuria
soittamaan kuninkaanlinnan juhlissa seuraavana iltana. Sitten kuninkaanlinnan hovimestari ohjasi
trubaduurin huoneeseen, jossa hän sai yöpyä.

Tuolloin oli kevät kauneimmillaan, etelästä palanneet linnut lauloivat iloisesti ja omenapuut olivat
juuri puhjenneet valkeisiin kukintoihin. Illan viilentyneinä hetkinä huilu alkoi taas soittaa tuota
tuttua, surumielistä ja kaihoisaa melodiaansa. Tuolloin trubaduuri näki huoneensa ikkunasta, kuinka
kuutamo valaisi linnan puutarhaa ja että puutarhassa oli ihmeellisesti puhjennut kukkaan yksi
lumenvalkea ruusu, vaikka oli vielä hyvin varhainen kevät. Puutarhassa käveli myös kuvankaunis
neito, joka taittoi itselleen tuon ruusun. Trubaduuri tiesi, että neito oli kuningatar, koska hänen
jäljessään kulki paljon hovineitoja. Silloin trubaduuri kirjoitti runon, jonka hän päätti esittää
juhlissa.

Seuraavana iltana sekä kuningas että kuningatar osallistuivat juhliin kaiken muun hoviväen ohella.
Kuningatar oli verhoutunut huntuun, joka paljasti ainoastaan hänen silmänsä. Pian trubaduuria
pyydettiin esiintymään. Trubaduuri nousi istuimeltaan, asteli kaikkien eteen ja kohtasi katseellaan
kuningattaren silmät. Tuolloin trubaduuri huomasi, että kuningattaren silmät olivat todella
kauniimmat kuin mitkään jalokivet ja myös saman väriset kuin neidolla, jota hän etsi. Silmien
väristä trubaduuri tiesi, että kuningatar saattoi kenties olla juuri se hänen etsimänsä, nuolella
haavoitettu neito. Trubaduuri lauloi ja soitti yleisölle ja lopuksi hän lausui runonsa. Runon hän
esitti keijukaisten tiaisenkielellä.

11
Satakielen laulu ruusulle

etkö pelkää
että voisin rakastua
sinuun sinä tuntematon

sinä kielletty hedelmä

koskematon ruusu
joka ihmeellisesti asetut
minun eteeni vuoteellasi
särkyneenä alastomana
paljaana puhjenneena
täynnä kaipausta
tarpeita ja haluja

etkö pelkää
että haluaisin
koskettaa sinua
tällaisena lumottuna
kuutamoyönä
jossa terälehdilläsi
pisaroi kastetta ja unta

vai kuljetko ohi

katsahdat hymyillen
vain kerran
jatkat matkaasi
jätät jäljelle vain piikit

Sinä
joka hiljaa varistat
tähtien kimmellyksen siivilleni

sinä
joka yksinäisyyttäsi
kyynelehdit tässä särkyneessä yössä

sinä
joka salaa sujautat
sydämeeni silkkisen kauneutesi

sinä
joka kosketat
sydäntäni kuin hiljainen tuulenvire

s inä
joka painaudut
sydäntäni vasten täynnä kaipauksen hehkua

12
Runo liikutti kuningatarta niin syvästi, että hän purskahti kyyneliin. Tästä tyrmistyneenä Persian
valtakunnan kuningas määräsi trubaduurin heitettäväksi vankityrmään. Myöhemmin seuraavana
aamuna trubaduuri sai kuulla, että häntä epäiltiin kuningattaren kosiskelusta, joka rinnastettiin
maanpetokseen ja josta seurauksena oli Persian valtakunnan lakien mukaisesti kuolemantuomio.
Myöhemmin seuraavan yön aikana kuningatar tuli kuninkaan huomaamatta salaa tapaamaan
trubaduuria linnan vankityrmässä.

-Rakastatko minua?, kysyi kuningatar trubaduurilta.

-Rakastan neitoa, jota nuoli haavoitti. Näytä siis kylkesi niin, että voin olla varma, vastasi
trubaduuri.

Kuningatar näytti kylkeään ja ilmeni, että se oli täydellisen sileä ja kaunis eikä siinä ei ollut nuolen
jättämää arpea. Tästä trubaduuri tiesi, että hän oli erehtynyt. Kuningatar ei ollut sama neito kuin se,
jota hän etsi. Trubaduuri huokaisi turhautuneena ja sen jälkeen Persian valtakunnan kuningatar jätti
hänet yksin. Trubaduurilla oli huilu mukanaan ja se alkoi taas soittaa tuota perin juuri tuttua,
surumielistä, kaihoisaa melodiaansa. Kyyneleet tulivat trubaduurin silmiin, sillä hän tiesi olevansa
kaukana rakastetustaan ja kenties kuolevansa pian.

Koko seuraavan yön trubaduuri oli valveilla ja kirjoitti runoja. Aamun sarastaessa hän tarttui
huiluunsa ja alkoi soittaa sillä. Kyyhkyset tulivat kuuntelemaan hänen konserttiaan vankityrmän
ikkunalle. Silloin trubaduuri ajatteli, että tämä oli kenties hänen elämänsä viimeinen konsertti ja
viimeinen yleisö. Kun konsertti oli saatettu päätökseensä, kyyhkyset lensivät pois, kukin omalle
taholleen. Hetken kuluttua yksi lumenvalkea kyyhkynen kuitenkin palasi takaisin kaulassaan nauha,
johon oli pujotettu kultainen avain. Trubaduuri kokeili avainta vankityrmän lukkoon ja lopulta
huomasi, että se sopi. Näin trubaduuri pääsi pakenemaan vankityrmästä.

Sitten trubaduuri vaelsi takaisin Bysantin valtakuntaan samaa tietä, jota pitkin hän oli Persiaan
tullutkin. Matka kesti päiviä, kuukausia ja lopulta vuosia. Lopulta trubaduuri saapui saman
aarniometsän reunaan, josta hän oli vuosia sitten lähtenyt kohti kaupunkia. Metsässä keijukaiset
ottivat trubaduurin riemuiten vastaan. Niinpä metsässä päätettiin myös järjestää suuret juhlat
trubaduurin paluun kunniaksi. Juhlien kunniavieraiksi kutsuttiin myös salaperäinen keijuruhtinas
Oberon, magian kuningas, ja tämän aviopuoliso keijuruhtinatar Titania, taikuuden kuningatar .

Juhlien aikana trubaduuria pyydettiin lausumaan yksi kirjoittamistaan runoista. Trubaduuri hyväksyi
pyynnön ja kertoi lausuvansa nyt runon, jonka hän oli kirjoittanut yksinäisessä vankityrmässä.
Trubaduuri kertoi, että runo kertoi ikuisesta kaipuusta, rakkaudesta, joka kenties jonakin päivänä
todellistuu. Trubaduuri sanoi: Silloin kun tämä rakkaus todellistuu, se on todellisempaa kuin
mikään muu koskaan ennen. Mutta nyt tuo rakkaus on enemmänkin vain haavekuva kuin jotakin,
mikä on todellisuudessa jo tapahtunut. Näin trubaduuri sanoi ja sitten hän lausui seuraavan runonsa

Omenapuiden valkeiden kukintojen uneksiessa

en sitä
ennen
tiennyt
mutta
vihdoin

13
silmäni
avautuvat
tänä keväänä
omenapuiden
valkeiden kukintojen
uneksiessa
kaikki Raamattuni
tuliset kirjaimet
puhuivat
silmiesi loistosta
rakkaani
kaikki psalmit
jotka avasin
yön hitaina tunteina
sametinpehmeinä
kaikki auringonsäteen lävistämät
elävän Jumalan
lupaukset
kyynelten puhumat
yössä kirkastetut sanat
joiden merkitystä
etsin sisimmässäni
kivun ja ahdistuksen keskellä
tällä epätasaisella seudulla
jota maailmaksi kutsutaan
onnen ja epäonnen vaihdellessa
sekä ilon ja että surun hetkinä
kaikki kyyneleiset virret
kaikki laulujen laulun säkeet
kaikki elävän Jumalan
luomisen lyyrilliset hetket
koko tulevan maailman kirkkaus
uusi Jerusalem
kyynelten puutarha
adam ja eeva ennen syntiinlankeemusta
Kaikki tuo yhdessä kourallisessa
hymyä hipiäsi tuoksussa
lauloi jo yhdenkin
hiuksesi kultaisessa
säikeessä kauniimmin
kuin mikään mitä
olin tuntenut
koskaan
aikaisemmin

Runon kuultuaan keijuruhtinatar Titania liikuttui kyyneliin ja keijuruhtinas Oberon taputti ja

hymyili salaperäisesti.

14
 Nereidi

Neito, joka kulki kolmatta tietä, tuli pian suuren meren rantaan. Epätoivoisena, pelätessään takaa-
ajajiaan hän päätti uida aavalle ulapalle ja hukuttautua. Niinpä hän lähti uimaan merelle päin.
Kotvan uituaan hän tunsi itsensä sangen uupuneeksi ja oli jo aikeissa painaa päänsä pinnan alle.
Silloin paikalle ilmestyi kuitenkin nereidien kuningatar mahtavilla kultaisilla vaunuilla, jota delfiinit
vetivät. Tästä virisi keskustelu heidän välillään. Keskustelu käytiin nereidien puhumalla
vedenkielellä. Näin se meni.

-Kenet minun on armo kohdata tällä aavalla merellä?, aloitti nereidien kuningatar.
-Olen neito Bysantin maasta, teidän korkeutenne, sanoi neito.
-Mikä saattelee teidät tänne, oi neito Bysantin maasta?
-Pelkään kahta takaa-ajajaani ja olen päättänyt hukuttautua.
-Arvon neito, älkää toki hukuttautuko. Olette vielä sangen nuori. Liittykää toki seurueeseeni ja
pääsette nereidien merenalaiseen valtakuntaan. Teen teistä yhden meistä, nereideistä. Siellä teillä
on vielä sangen monta asiaa opittavananne tästä elämästä, sanoi nereidien kuningatar.
-Olkoon siis niin, liityn seurueeseenne, sanoi neito.

Ja tapahtui niin, että neito Bysantin maasta liittyi nereidien kuningattaren seurueeseen ja nousi
nereidien kuningattaren vaunuihin. Ennen kuin vaunut sukelsivat vedenpinnan alapuolelle,
nereidien kuningatar pyysi neitoa hieromaan vihreää taikalevää lanteilleen ja sanomaan ääneen
“Tahdon”. Ja siinä samassa neito muuttui nereidiksi, jolla oli pyrstö ja kidukset ja suomut. Sitten he

15
sukelsivat yhdessä vedenpinnan alapuolelle ja delfiinit alkoivat vetää vaunuja kohti ihmeellisen
kaunista vedenalaista palatsia, nereidien kuninkaallista palatsia, jonka kadut olivat koristeltuja
koralleista ja helmistä ja simpukankuorista.

Neito eli nereidinä nereidien kuningattaren vedenalaisessa palatsissa seitsemän vuotta. Sinä aikana
hän näki monta ihmeellistä, vedenalaista asiaa. Se oli onnellista elämää, ne olivat onnellisia vuosia.
Neito opetteli palatsissa puhumaan sujuvasti nereidien vedenkieltä, kirjoittaman runoja ihmisten ja
nereidien kielillä ja säveltämään harmonioita, joiden tahdissa merihevoset tanssivat. Aikanaan
hänestä tuli nereidien kuningattaren hallitseman nereidien valtakunnan hovimuusikko.

Niinä päivinä Bysantin valtakunta ryhtyi sotaan Persian valtakuntaa vastaan. Sota kesti monta
vuotta. Sotalaivat purjehtivat merellä tiuhaan Persian ja Bysantin valtakuntien lippujen alla. Kerran
Bysantin valtakunnan kuningaskin päätti lähteä sotalaivallaan merelle rohkaistakseen miehiään.
Merellä kehkeytyi juuri tuolloin kuitenkin ankara myrsky. Bysantin Kuninkaan lippulaiva joutui
merihätään ja haaksirikkoutui. Kaikki miehistön jäsenet hukkuivat yhtä lukuun ottamatta. Kuningas
yksin pelastautui uimalla aamuvarhaisella autiolle luodolle, jossa hänellä oli seuranaan vain
kalaverkko, äyskäri ja pullo rommia, jotka meren aallot huuhtoivat luodon rannalle kuninkaan
haaksirikkoutuneesta lippulaivasta.

Seuraavan päivän mittaan kuningas kalasteli meren kaloja verkollaan. Kalat hän marinoi rommissa
ja söi illan suussa raakana, koska tulisijaa ei ollut. Samalla hän naukkaili kulauksia rommia. Yön
tullen kuningas ei saanut unta, jokin salaperäinen kiihko piti häntä valveilla. Keskiyön hetkellä hän
katseli kuunvalossa kauniita lumpeenkukkia. Silloin hän alkoi kuulla mereltä päin kaunistakin
kauniimpaa laulua. Samassa hän näki ihanat silmät, kauniimmat kuin mitkään jalokivet. Se oli Neito
Bysantin maasta, nereidiksi muuttuneena hän oli leikillään päättänyt virittää kauneimman laulunsa.
Kenties rommin rohkaisemana kuningas, jolla tavallisesti ei ollut tapana laulaa, vastasi lauluun
laululla.

Nereidi: Astu / laineille, / merimies./ Niitä pitkin voit kulkea rakkauteeni. //Unen /hämärä
/kosketus /on huulillasi. /Tunnetko sen? /Varjosi on / kalpeampi / kuin lumi. /Nuku kanssani tähän
pyhään uneen. //Samalla /kun /hyväilyt /köyttävät /lantiomme /myriadein /sanattomin /lupauksin
/tuoksuni lävistää sydämesi. //Etkö /haluaisi /kosketella /pehmeitä /lanteitani? /Kaikki
/rakkauden /lupauksesi loistavat kuin yötaivaan kirkkaat tähdet.//animaalinen /hymni
/lantioillamme /lävistää /sielujemme /labyrintit /ja loppu on puhdasta onnea! //Astu
/laineille, /rakkaani. /Niitä pitkin voit kulkea rakkauteeni. //

Kuningas: Raota /helmojesi/reunaa, /rakkaani. /Tämä kuutamo voi tuhota surun!//Tunne /työstä
/kovat /käteni /pehmeillä /lanteillasi, /kosketa kuutamon lupamaa sinistä ihmelasta. //Tämä
/kuutamo/ ei nuku, /se valvoo /viimeisenkin /elävien tunnustuksen, /rakkauden ja kuoleman hymnin
se puristaa kouraansa. // Tämä /kuutamo /tähtää /kauas ytimeen, /kauemmas kuin horisontin
etäinen viiva! //Se /tähtää /sinne minne /noidutut /laivat eksyvät , /sinne minne /noidutut
/merimiehet /noidutaan, /sinne minne seireenit laulavat rinnoillaan unisen kehtolaulun. /
- Se kenties milloinkaan ei enää palaa. //Sateen ja /myrskyn /lävitse se /vaeltaa /nähdäkseen /vielä
kerran /tummat /rakkaudenkasvosi, /kuutamoa hohkaavat tummat intohimokasvosi. //Huuliesi
/häivähdys on paratiisini ennegrammi, /mystikoiden /ylivalollinen /pimeys /loistaa /silmiesi
mykiöstä intohimon keskiössä. //Raota /helmojesi/ reunaa, /rakkaani. /Tämä kuutamo voi tuhota
surun! //

Nereidi: Kuuletko,/ kuinka / tuuli / laulaa / rakkaudestamme?/ Tunnetko, kuinka meri voihkii
kaipauksesta? //hellitä jo /juomasta /rommia /tänä / kuutamon / hetkenä / tähdet / ovat / sijoillaan /

16
ikuiset / todistamme, /mutta tämä rakkaus voi järkyttää tähtienkin piirin // anna laineiden yhtyä
laineisiin / anna / niiden/ kietoa / itsesikin / laineiden / ankariin /lakeihin / helliin ja kummallisiin /
pehmeisiin hyväilyihin // kehtolaulun ytimessä tunnustuksien ytimessä / hellien /käsien /
lämpimässä / ytimessä / intohimosta / kosteiden / lanteiden / ytimessä / ja minä annan sinulle
ikuisen muiston //Kuuletko, / kuinka / tuuli / laulaa / rakkaudestamme?/ Tunnetko, kuinka meri
voihkii kaipauksesta? //

Kuningas: Kosketa / kuutamon / lupaamaa / sinistä / ihmelasta / Oi outo ja ihana, tumma aaltojen
tyttö! // Anna /meri-/ miehelle / merkki,/ oi tumma aaltojen tyttö! // Ja minä / annan / intohimon /
aaltojen hyökyä luotoni ylitse. //Annan / kuolleiden / nousta / pintaan tänä kuutamoyönä. // Annan /
sielulleni / albatrossin / hahmon, / liidän yössä. /Lanteillesi annan lumpeenkukinnon nimen. //
Tule / lähemmäs / luotoani / rakkauden / merellä/ Oi outo ja ihana, tumma aaltojen tyttö! //

Ja nereidi tuli lähemmäs kuningasta odottaen, että tämä astuisi aalloille. Hän oli nimittäin aikeissa
painaa kuninkaan pään pinnan alle , jossa hän olisi muuttanut taikuudella kuninkaan itsensä
kaltaiseksi vedenhengeksi. Mutta kuninkaallapa oli toisenlainen näkemys tapahtumien kulusta. Kun
nereidi oli tullut tarpeeksi lähelle kuninkaan luotoa, kuningas heitti verkkonsa nereidin ylle ja kiskoi
tämän kuivalle maalle, autiolle luodolle. Koko seuraavan yön ajan kuningas äyskäröi merivettä
nereidin ylle, ettei tämän suomut ja kidukset olisi kuivuneet. Aamuvarhaisella Bysantin kuninkaan
sotalaivaston laiva, joka oli tullut etsimään kadonnutta lippulaivaa, löysi kuninkaan ja nereidin
autiolta luodolta. Heidät nostettiin laivaan ja laiva purjehti takaisin kohti Bysantin pääkaupunkia,
Konstantinopolia.

Laivamatkan aikana kuningas huomasi arven nereidin kyljessä. Tästä virisi keskustelu.
-Oletko kenties alkujaan bysanttilainen?, Kuningas kysyi neidon alkuperää.
-Kyllä olen, alkujani bysanttilaista sukua ja juurta, vastasi nereidi, joka aina pysyi totuudessa.
-Montako vuotta olet viettänyt nereidien valtakunnassa jos et ole alkujasi nereidi?
-Seitsemän kesää, seitsemän talvea, vastasi nereidi.
-”Ahaa, yhtä monta vuotta kuin on tapaamisestani neidon kanssa”, ajatteli kuningas silloin ja kysyi
vielä: Oletko mahdollisesti sukua Bysantin valtakunnan rajalla kasvavalle vanhalle omenapuulle?
-Kyllä olen, olen hänen tyttärensä, vastasi nereidi.

Tästä kuningas sai tietää, että kyseessä on sama neito kuin se, jota nuoli haavoitti. Laiva rantautui
Bysantin valtakunnan pääkaupungin satamaan myöhään sinä iltana, jona tämä keskustelu käytiin.
Nereidi siirrettiin laivasta yön aikana kuninkaanlinnan puutarhassa olevaan vesialtaaseen, joka
levittäytyi aivan puutarhan omenapuun vieressä. Kuningas itse yöpyi kuninkaanlinnassa.

Seuraavana aamuna koitti kevät, omenapuut puhkesivat ihanasti tuoksuviin, valkeisiin kukintoihin.
Kuninkaanlinnan puutarhassa oli sinä aamuna ihmeellisen kaunista. Kuningas kohtasi neidon
puutarhassa hyvin varhain aamulla, kun tämä lauloi vesialtaassa kukkivan omenapuun alta.
Taivaalla oli tuolloin kaksi tähteä, Venus, rakkauden tähti konjunktiossa taivaankannen kaikkein
sinisimmän tähden kanssa. Kuningas polvistui nereidin eteen ja kosii nereidiä. Koska puutarhassa
oli tuona aamuna niin kaunista, nereidi päätti suostua.

Häät vietettiin vielä tuona samana päivänä. Häissä tapahtui ihme: Neito menetti pyrstönsä ja
kiduksensa ja sai nyt jalat ja keuhkot takaisin. Vanhoissa aikakirjoissakin kerrotaan tästä: Jos
merenneito , joka aikaisemmin on ollut ihminen, avioituu ihmisen kanssa, tästä tulee taas ihminen.

Kolmen vuoden avioliiton jälkeen he saivat lapsen: tyttären.

17
 Romanssi

Vuodet kuluivat ja vuosien kuluessa Bysantin valtakunnan kuninkaan silmien herkkyys alkoi
heikentyä. Valta ja menestys sokaisivat hänet. Kuningas alkoi tehdä julmia ja kovia päätöksiä, joita
sota Persian kuningaskuntaa vastaan yhä vain vahvistuvat. Hän ei enää koskaan laulanut neidolle.
Pian Bysantin valtakunnan kuningas ei ollutkaan enää niin viisas kuningas ja niin hän alkoi
menettää puolisonsa rakkautta. Seitsemän vuotta metsässä asuttuaan trubaduuri sai satunnaiselta
matkalaiselta tietää, että Bysantin valtakunnalla oli ollut seitsemän vuotta kuningatar, jonka silmät
ovat kauniimmat kuin mitkään jalokivet. Lisäksi hän sai tietoonsa, että kuningatar osasi puhua
merenneitojen kieltä, on lahjakas muusikko , kirjoitti runoja, ja että hänellä oli vasemmassa
kyljessään nuolen aiheuttama arpi. Varmana siitä, että kyseessä oli sama neito kuin jota hän on
etsinyt, trubaduuri lähti Bysantin pääkaupunkiin.

Matkatessaan kohti Bysantin pääkaupunkia, Konstantinopolia trubaduuri lauloi näin.

tuo tuima
katse silmissään
suudelman aavistus
huulillaan morsiameni
odottaa minua
siellä missä
tiet kohtaavat

18
 siellä missä
kellon viisarit
kietoutuvat
toinen toisiinsa
kuin kaksi
murattiköynnöstä
siellä missä syli kaipaa syliä
missä lantio kastuu lantiosta
missä kukinnot huokaavat
lisää lisää lisää

siellä missä äänetön kieli

omistautuu toiselle kielelle
siellä missä jano tarttuu janoon
siellä missä suu kaipaa suuta
missä unet yhtyvät uniin
ja synnyttävät lisää unia kimmeltäviä
siellä missä kaipaukset silmuilevat
siellä missä kosketus huutaa kosketusta
siellä missä keskiyön enkelit pitävät hartauden

missä tunnustus
lävistää tunnustuksen
missä ajan kulkusuunta
muuttuu
missä iho puhuu iholle
äänettömin käsin
missä maa henkii
lumottua unta
missä tähtien mittaamaton
tuska väreilee
missä liljat tuoksuvat
huumaavasti
missä kaipaus soittaa
tumman koodan
missä alastomat ruusut
kukoistavat
siellä missä suudelma
väreilee
missä tuima katse voi
murtaa ajan
tyranniankin

siellä kohtaan hänet

19
 On syksy. Omenat olivat jo kypsyneet Bysantin pääkaupungin omenapuissa kirkkaan punaisiksi
kun trubaduuri saapui sinne. Konstantinopolissa trubaduuri kierteli kapakasta kapakkaan soittaen
ja laulaen ja tanssittaen ihmisiä. Pian kuninkaankin korviin kantautui viesti, että kaupunkiin on
saapunut maineikas trubaduuri. Kuningas, joka ei arvannut, että kyseessä oli juuri hänen veljensä,
kutsui trubaduurin hoviinsa soittamaan suurissa pidoissa. Trubaduuri lähetti viestin kuninkaalle,
että hän tulee kuninkaan, siis itseasiassa veljensä juhliin.

Juhlissa trubaduuri ihastutti kuningasta ja kuningatarta musikaalisuudellaan. Trubaduuri lauloi

juhlissa myös kielletystä rakkaudesta, mikä salaisesti ihastutti varsinkin kuningatarta. Näin hän
lauloi.

en saanut
rintaasi
koskettaa
en huuliltasi
kosteaa varastaa saanut

en saanut
katsoa
silmiisi
kosteisiin
yön hetkinä
elämän tulien
loimutessa
en hyväillä hiuksiesi silkkiä

kiellettyä se kaikki oli

ja sittenkin

yö
kutsui
meitä
tummaan
varjotanssiin
elämän ja kuoleman
mysteerien edessä

tuli tuleksi
maa maaksi
suut suudelmaksi

Illan mittaan kuningas poistui hetkeksi pidoista jonkin tärkeän ja kiireellisen virkatehtävän vuoksi,
jolloin kuningatar siirtyi vaivihkaa linnan juhlasalin parvekkeelle haukkaamaan raitista ilmaa.
Trubaduuri huomasi tämän ja siirtyi itsekin kuningattaren seuraksi. Tästä virisi heidän välillään
keskustelu. Näin se meni.

20
-Arvoisa kuningatar, eikö tietä palele täällä ulkona? Syksy on jo saapunut, eikä teillä ole viittaa.
Saanko tarjota teille oman viittani?, aloitti trubaduuri keskustelun.
-Kiitän teitä, arvoisa trubaduuri. Otan sen ilolla vastaan, sanoi kuningatar.
-Olkaa hyvä, sanoi trubaduuri. ja jatkoi: Saanko esittää teille kirjoittamani runon, arvon
kuningatar?
-Olkaa hyvä, lausukaa runonne. kuulisin sen oikein mielelläni, sanoi kuningatar.

Silloin trubaduuri lausui kuningattarelle seuraavan runon.

kun kohtasin sinut ensi kerran elämässäni

oli kuin tuhat tummansinistä orkideaa
olisi äkkiä arvaamatta
puhjennut kukkaan sisimmässäni
kuin tuhat kynttilää olisi äkkiä humahtanut liekkiin
sisimpäni hiljaisimmassa huoneessa
kuin sisimpäni vanhimmassa puussa
olisi äkkiä ihmeellisesti alkanut itää uusia silmuja
kuin koko luomakunta olisi äkkiä jälleen alkanut soittaa
sitä järkähtämätöntä hidasta ja uinuvaa melodiaansa
joka vangitsi ja kietoi silmäni sinun silmiisi
ja iski salaman
sydämestä sydämeen
kaipauksesta kaipaukseen
iholta iholle
huulilta huulille
ja puki kaiken siinä hetkessä
odotuksen salaiseen häähuntuun

Runon kuultuaan kuningatar punastui ja juoksi punastustaan häpeillen pois paikalta trubaduurin
purppuranpunainen viitta olkapäillään linnan puutarhaan. Kuu valaisi loistollaan puutarhan.
Kaikkein sinisin tähti loisti yötaivaalla kirkkaampana kuin muut tähdet.

Yksi juhlien vieraista salakuunteli trubaduurin ja kuningattaren keskustelun ja kertoi siitä jo varsin
pian tuona iltana kuninkaalle. Kun kuningas kuuli, että trubaduuri on lähennellyt hänen
aviopuolisoaan, hän vihastui ja käski sotilaidensa vangita trubaduurin. Ja niin trubaduuri vangittiin
ja vietiin linnan syvimpään , pimeimpään vankityrmään, jonne vain pienestä luukusta pilkotti valo.

Seuraavana aamuna trubaduuri soitti vankeudessa huiluaan. Sinä aamuna kuningatar heräsi varhain
kuullessaan huoneensa ikkunasta trubaduurin soittoa. Ja pian herättyään hän meni alas linnan
puutarhaan, jonne musiikki kantautui paremmin. Musiikki viehätti häntä suuresti. Pienen luukun
välityksellä, josta valo pilkotti vankityrmään, trubaduuri ja kuningatar kävivät seuraavan
keskustelun.

-Rakastatko minua?, kysyi kuningatar trubaduurilta.

-Olen aina rakastanut sinua ja tulen aina rakastamaan. , vastasi trubaduuri.
-Entä jos sanon, että en rakasta sinua? Mitä silloin ajattelet?
-Silloin elämäni on lohdutonta. Silloin en usko, että haluaisin enää elää.

21
-Tämä on ainakin varmaa: Minun pitää auttaa sinut ulos sieltä. Ja mitä pikimmin, sen parempi.
-Miten voisit auttaa minut ulos täältä?, kysyi trubaduuri.
-Kuuntele tarkoin. Uskon nimittäin , että runoni voi auttaa sinua, vastasi kuningatar.

Silloin kuningatar lausui trubaduurille seuraavan runon.

kun päivän tuulet ovat hiljentyneet

kun varjot kurkottavat
kohti yön korkeita torneja
kun yöperhoset ikkunalaseissa
ovat syöneet kaikki äänet
ja koko luomakunta on hiljentynyt
annan minä sinulle rakkauteni
kuunvaloa hohtavan avaimen muodossa
jolla voit käydä sisään
halutessasi
sisimpäni salaisimpaan huoneeseen
josta tämä valo kajastaa
odotan sinua siellä

Runon lausuttuaan kuningatar poistui. Seuraavana yönä trubaduuri ei saanut unta. Hän pohti
kuningattaren runoa. Äkkiä trubaduuri muisti kultaisen avaimen, jonka kyyhkynen toi hänelle hänen
ollessa edellisen kerran vankeudessa. Tuo avain oli hänellä yhä taskussa tallella. Trubaduuri päätti
kokeilla samaista avainta vankityrmän lukkoon ja samassa hän havaitsi, että se sopi. “Kyseessä on
varmasti taika-avain.”, ajatteli trubaduuri mielessään ja poistui vankityrmästä yön sydämeen.

Linnan puutarhassa trubaduuri näki kuningattaren vilkuttavan hänelle linnan korkeimman tornin
ikkunasta. Torniin johtivat portaat, jonka varrella oli sata ovea ja sata lukkoa. Kuningas oli sulkenut
kuningattaren sinne vihoissaan, koska pelkäsi tämän pakenevan linnasta trubaduurin kanssa. Mutta
kultaisella taika-avaimellaan trubaduuri avasi tuon yön aikana jokaisen noista sadasta lukosta ja
nousi ylös linnan korkeimpaan torniin. Tornissa käytiin ihmeellinen keskustelu kahden runoilijan
välillä.

Kuningatar: Tämä tunne kouristaa minua/ mistä löysit nuo / kipinöivät sanasi / oi rakkaani ?// ja
mistä tiesit / heittää kipinöitä / minua kohti? // mistä tiesit kietoa harteilleni viittasi/
purppuranpunaisen ?// juoksin puutarhaan / tunteitani pakoon / omenapuu itki/ verenpunaisin
kyynelin/ huuhkaja huhuili / kuu loisti / jänis juoksi// sinne jäin /viittaasi silkkiseen käperryin /
näin sinusta unta //

Trubaduuri: Siinä sinisessä / unessa olimme / kasvotusten// se mitä / kosketin / sinussa / oli sinun /
kauneutesi ydintä // se oli / niin ihanaa / että luulin / että rikoin / jumalan lakia / kosketus /
suudelma / hyväily / sinä ja minä /yhdessä / vain me kaksi // oli vain / se mitä / syvällä /
sisimmässäsi / halusit / ja mitä / minä/ halusin /enemmän /kuin / mitään / muuta//

Tämän lausuttuaan kuningatar ja trubaduuri suutelivat. Sitten he pakenevat linnasta yhdessä, käsi
kädessä vielä tuon samaisen yön aikana.

Trubaduuri ja kuningatar elivät yhdessä kolme vuotta kunnes heille syntyi lapsi: Poika.

22
 Kaipaus

Seitsemän vuotta trubaduurin kanssa yhdessä asuttuaan kuningatar alkoi kaivata tytärtään niin
voimakkaasti, että hän päätti jättää trubaduurin ja palata kuninkaan luokse. Ja niin myös tapahtui.
Kuningas otti linnassa kuningattaren ensin avosylein vastaan. Pian tämän jälkeen kuningas antoi
kuningattaren tavata tyttärensä, joka oli nyt seitsemän vuotta vanhempi: 11-vuotias. Kuningatar ja
prinsessa syleilevät toinen toisiaan, molemmat purskahtavat itkuun. Myöhemmin illalla kuningatar
lauloi tyttärelleen.

älä pelkää tyttäreni älä pelkää

minä varjelen sinua kaikelta pahalta
minä kuivaan kosteat hiuksesi
minä tuon lämmintä yllesi

älä pelkää tyttäreni älä pelkää

minä tuon uniisi siipiä perhosen
niillä saat liitää kanssani kedolle
minä liidän perhosena vierelläsi

älä pelkää tyttäreni älä pelkää

minä otan sinun kätesi käteeni
minä suutelen salaa silmäluomiasi
ennen nukahtamista ennen nukahtamista

älä pelkää tyttäreni älä pelkää

minä kiitän kanssasi Herran lahjoja
minä näen kanssasi näkyjä vahvoja
minä tuen sinua hankalina hetkinä

älä pelkää tyttäreni älä pelkää

minä laulan sinut uneen kauneimpaan
minä vahvistan sinut Herraa ylistämään
minä riennän vierellesi auttamaan

Tapaamisen jälkeen kuningas telkesi kuningattaren linnan korkeimpaan torniin sadan oven ja sadan
lukon taakse ja asetti jokaisen oven ja lukon eteen aseistautuneen vartijan. Viimeisen oven eteen hän
asetti lisäksi hirmuisen lohikäärmeen, jonka kuningas oli kesyttänyt vuosia sitten.

Pian oli taas kevät. Eräänä keväisenä aamuna omenapuut puhkesivat taas valkeisiin kukintoihin.
Tyrmänsä ikkunasta kuningatar katseli tuoksuvia omenankukkia , mikä lohdutti häntä vankeudessa.
Kuningatar oli jo päättänyt alistua tilanteeseen rakkaudesta tyttäreensä kunnes kirjekyyhky tuli
kuningattaren vankityrmän ikkunalle juuri tuona keväisenä aamuna, jolloin omenapuut nousivat
kukintoihinsa. Kirjekyyhkyn kaulassa oli kultainen avain, jonka kuningatar otti itselleen.
Kirjekyyhkyn mukana oli lisäksi kirje , jossa trubaduuri tunnusti rakkautensa kuningattareen.

23
Rakkaani,

Vaikka omistaisin maailmankaikkeuden kaikki tähdet, niin, että voisin sulkea ne kouraani ja
pistää ne taskuuni, valitsisin maailmankaikkeuden keskipisteeksi sittenkin vain yhden tähden,
kaikkein sinisimmän.

Ja vaikka minulle annettaisiin elettäväksi tässä elämässä enää vain yksi päivä, valitsisin
sittenkin edelleen tehdä kaiken sen, minkä olin alun perin pohtinutkin. Valitsisin suusi suudelman,
sen ihmeen, kosteat silmäsi, kevyen hengityksesi, ihosi kosketuksen. Valitsisin tähtisadetta, mutta
sittenkin vain yhden tähden, kaikkein sinisimmän.

Vaikka maailmalla olisi tarjota minulle kaikki maailman aika ja kaikki maailman laivat ja
veneet, kaikki maailman hevosten ja härkien vetämät rattaat ja vaunut ,ja voisin niin halutessani
ratsastaa kaikilla maailman aaseilla ja hevosilla ja kameleilla ja elefanteilla niin, että voisin
myriadeittain kertoja kiertää maailman ympäri ja nähdä kaikki maailman kansakunnat ja maat,
tuntea kaikki heidän kielensä ja uskontonsa, nähdä kaikki maailman moskeijat, synagogat,
temppelit ja kirkot, tuntea kaikki heidän ajatuksensa, valitsisin sittenkin sen lyhyen hetken, joka
minulla oli kanssasi, valitsisin sylisi temppelin.

Ja vaikka minulle annettaisiin kaikki maailman ihanimmat laulujen sanat, viipyilevät, yössä
värisevät, maailman kaikkein sinisimmät säteilevät säkeet, ja voisin pidellä käsissäni koko tätä
maailmaa niin, että voisin soittaa sitä kuin instrumenttia ja se olisi sylissäni kuin kannel, valitsisin
sittenkin vain kuulla ne kolme sanaa, jotka kuiskasit minulle yön tummina hetkinä.

Ja vaikka maailmankaikkeudella olisi tarjota minulle kaikkein säännönmukaisin helmi, tai

maailman ihmeellisin säteilevä timantti tai vaikka kaikkien maailman helmien ja timanttien
aarrekammio ja edelleen kaikki maailman rubiinit, safiirit ja smaragdit, en vaihtaisi niitä sinun
silmiisi, silmiesi katseeseen hetkenä, jona ensi kerran kosketin sinua.

Ja vaikka minulle ojennettaisiin itse ikuisuus niin, että voisin ikuisesti ja ikuisesti kirjoittaa yhä
lisää runoja, satuja, tarinoita ja lauluja ja toinen olisi toista yhä kauniimpi, ihmeellisempi ja
syvämietteisempi ja vaikka minulle annettaisiin kaikki maailman kauneus, kaikki maailman
kauneuden sanat, en vaihtaisi niitä siihen hetkeen, jona lantiosi painautui ensi kerran lantioitani
vasten ja suusi kohtasi suuni suudelmassa.

Sillä niin syvä kuin syvin valtameri, niin syvä on kaipuuni sinua kohtaan.

Niin kostea ja kevyt kuin aamuinen kaste ruusun terälehdellä, niin suloinen suusi suudelma.

Niiin tumma ja sysimusta kuin syvin yö, niin syvä ja melankolinen on tunteeni sinua kohtaan.

Niin lempeät ja kohtalokkaat kuin mnemosyneperhosen lumenvalkeat siiveniskut, jotka ovat sen
koko elämä, niin lempeät ja kohtalokkaat sydämeni lyönnit, jotka herätät minussa.

Kirjeen luettuaan kuningatar päätti paeta linnasta uudelleen. Hänellä on nyt hallussaan kultainen
avain, mutta tällä kertaa hän tiesi, että se ei yksin riittänyt vaan hän joutui käyttämään myös
oveluutta.

24
Seuraavana yönä, tarkalleen keskiyön aikaan, kuningatar alkoi laulaa. Kuningatar lauloi tuolloin
varsinkin seireenien unilaulun, jonka hän oli oppinut niinä vuosinaan, jotka hän vietti meren
pohjassa. Tämä laulu tuuditti kaikki sata vartijaa samanaikaisesti syvääkin syvempään uneen.
Samanaikaisesti kun vartijat vaipuivat yksi toisensa jälkeen syvääkin syvempään uneen, kuningatar
avasi kultaisella avaimella tornin sata ovea ja sata lukkoa. Viimeisellä ovella kuningatar kohtasi
kuitenkin lohikäärmeen, johon unilaulu ei vaikuttanut. Käytiin seuraava keskustelu kuningattaren ja
lohikäärmeen välillä.

-Päästä minut ohitse, sanoi kuningatar.

-En voi päästää teitä, koska kuningas on määrännyt olla päästämättä, sanoi lohikäärme.
-Entä jos kuningas olisi määrännytkin toisin? Päästäisitkö sitten?, sanoi kuningatar.
-Näin kuningas kuitenkin määräsi: Kuningatarta ei saa missään olosuhteissa päästää lähtemään
linnasta.
-Tekisitkö mitä tahansa kuningas määrää sinun tekevän?
-Kyllä, tekisin. Kuningas on ystäväni.
-Olisitko kuuliainen kuninkaalle viimeiseen saakka?
-Kyllä, olisin.
-Jopa kuolemaan saakka?
-Kyllä.
-Entä voiko sinua mikään tässä maailmassa tappaa?
-Ei, ei varmaankaan. Olen kuolematon.
-Entä jos nuoli kuninkaan jousesta ammuttaisiin sydämeesi, kuolisitko sitten?
-Silloin varmaankin harkitsisin asiaa, mutta kuningas ei koskaan tekisi minulle niin. Hän on
ystäväni.
-Hyvä on, ymmärrän. Mutta kerrohan, maistuisiko sinulle tuliset pastillini? Olen kuullut, että olet
myös niiden ystävä.

Siinä samassa kuningatar otti hameensa helmoihin kätketyn rasiallisen tulisia pastilleja ja tarjosi
niitä lohikäärmeelle. Hetkeäkään epäröimättä lohikäärme, joka todellakin rakasti kaikkia tulisia
ruokia, hotkaisi rasiallisen koko sisällön suuhunsa samalla kun se mumisi suu savuten: ”Tottahan
toki minä tulisista pastilleista pidän! Burb! Anna lisää vain! Burb!” Näin lohikäärmeen kenties ei
olisi koskaan pitänyt sanoa, sillä kuningatar oli ujuttanut pastillien joukkon terävääkin terävämmän
nuolenkärjen. Tämä nuolenkärki oli samaisesta nuolesta, joka kerran oli haavoittanut kuningatarta
vanhan omenapuun läheisyydessä Bysantin valtakunna rajalla. Lohikäärme oli niin tohkeissaan
pastilleista, että ei tätä nuolenkärkeä huomannut ja niin se päätyi lohikäärmeen vatsaan ja puhkaisi
sen, jolloin siinä samassa lohikäärme kuoli tulenkatkuisten kuolinkorinoiden ja valtavien tuskien
päätteeksi. Täten hirmuinen lohikäärme oli kuuliainen kuninkaalle kuolemaansa saakka, mutta
lopulta nuoli kuninkaan jousesta surmasi lohikäärmeen.

Näin kuningatar pääsi kuin pääsikin pakenemaan linnasta. Hän ratsasti linnan nopeimmalla
hevosella kohti omenapuuta Bysantin valtakunnan rajalla, jossa uskoi tapaavansa trubaduurin.

Kuningas kuitenkin huomasi kuningattaren paon varsin pian. Vanhan ystävänsä , lohikäärmeen
kuolleen ruumiin vierellä kuningas vuodatti kyyneleensä ja vannoi kostoa trubaduurille, jota
kuningas piti vastuullisena ystävänsä kuolemaan. Kuningas korjasi talteen lohikäärmeen vatsan
lävistäneen nuolenkärjen ja vihaa uhkuen istutti sen uudelleen nuoleen. Sitten hän otti käteensä
jousen ja lähti kuningattaren perään linnan toiseksi nopeimmalla hevosella. Vanhan omenapuun
juurella, kun vanha omenapuu oli juuri kukassa, he kaikki kolme tapaavat jälleen kerran.

25
Ampumisetäisyydelle päästyään kuningas viritti jousensa ja tähtäsi trubaduuriin aikeissaan surmata
tämän. Kuningatar huomasi kuitenkin kuninkaan aikeen ja aivan viime hetkellä ennen nuolen
vapauttamista kuningatar ehti syöksyä trubaduurin ja kuninkaan väliin. Kuningatar ehti vain huutaa
”Ei! Älä!”, ennen kuin nuoli kuninkaan jousesta lävisti Bysantin kuningattaren sydämen.

Molempien suureksi järkytykseksi trubaduuri ja kuningas näkivät seuraavaksi, kuinka heidän

molempien rakastettu, Bysantin kuningatar kaatui kuolleena maahan. Kuningattaren sydämestä
vuotava veri värjäsi maahan pudonneet, lumenvalkeat omenankukkien terälehdet verenpunaisiksi.
Kuningattaren hiukset säihkyvät kultaisina auringonsäteiden osuessa niihin samalla kun kuoleman
jäykkyys levittäytyi hänen maassa makaavan ruumiinsa jäseniin. Hänen kasvoillaan saattoi nähdä
hivenen salaperäistäkin salaperäisempää hymyä.

Hautajaiset

Hautajaiset järjestettiin Bysantin pääkaupungissa, Konstantinopolissa heti seuraavalla viikolla.

Koko Bysantin valtakunta pukeutui mustiin syvästi surren kuningattaren ennenaikaista poismenoa,
sillä kuningatarta rakastettiin Bysantin valtakunnassa hyvin paljon. Kuningatar puettiin arkkuun
viridiuminvihreään, samettiseen mekkoon, joka oli ollut hänelle rakas. Kuninkaan käskystä
kuningattaren kauneutta, jota kuolemakaan ei hälventänyt, koristivat arkussa myös helminauha ja
helmikorvakorut, jotka kuningatar oli saanut vuosia sitten häälahjaksi nereneidien kuningattarelta.
Kuningattaren tytär ja poika itkivät hautajaisissa molemmat yhtä katkerasti kuningattaren arkun
vierellä.

Kuningas kantoi yhä kaunaa veljeään trubaduuria kohtaan ja uskoi, että juuri tämä oli käytöksellään
aiheuttanut hänen aviopuolisonsa, Bysantin valtakunnan kuningattaren kuoleman. Niinpä kuningas
antoi sotilailleen määräyksen vangita ja surmata trubaduuri välittömästi hautajaisten jälkeen.
Hautajaisissa trubaduuri lausui kuningattaren avonaisen arkun vieressä kuitenkin seuraavan runon.

ole sinä tuuli, sanaton

ja minä olen mahtava valkea sumu
joka hiljaa laaksossa virtaa kosteutta henkii
kuiskii kaipuusta takaisin pilviin
ja johon varovaisesti kuljet ja unohdut
hetkeksi

ole tuuli, hyväily

Trubaduurin runo kosketti kuningasta häntä niin syvästi, että hänen sydämensä leppyi. Runon
kuultuaan kuningas ymmärsi, että myös trubaduuri rakasti syvästi kuningatarta ja niin hän purskahti
itkuun. Sinä hetkenä kuningas sai viisautensa takaisin. Kaikkien nähden kuningas syleili
trubaduuria ja huudahti “Rakas veljeni!” Tästä sotilaat tiesivät laskea aseensa. Kyyneleet tulivat
myös trubaduurin silmiin, ja hän syleili veljeään, kuningasta takaisin.

26
 Depressio

Tuona keväänä Bysantin valtakunnan kuningattaren hautajaisten jälkeen Bysantin valtakunnan

kuningas sai viisautensa takaisin. Kuningas muisti taas tavan , jolla hänestä oli alun perin tullut
kuningas ja hän nyt alkoi taas hallita valtakuntaansa viisaasti ja harkitsevaisesti. Samanaikaisesti
kun kuninkaan mielenkiinto sodankäyntiin Persian valtakuntaa vastaan heikkeni, hän alkoi samalla
myöskin suunnata Bysantin valtakunnan verotuloja ja taloudellista varallisuutta orpokodeille,
kouluille ja sairaaloille unohtamatta kuitenkaan köyhäinapua. Näin menetellen kuningas katsoi
parhaiten kunnioittavansa edesmenneen puolisonsa muistoa, sillä kuningas muisti, että Bysantin
valtakunnan kuningatar ei koskaan eläessään menettänyt herkkyyttänsä valtakunnan köyhälistön
tarpeita kohtaan.

Kuningattaren kuoleman ja hautajaisten jälkeen trubaduuri sen sijaan vaipui syvään depressioon ja
menetti täysin elämänhalunsa. Trubaduuri alkoi loputtomasti meditoida rakastettunsa,
kuningattaren kuoleman mysteeriä. Kaikista trubaduurin runoista katosi elämänilo, jäljellä jäi vain
synkkyyttä ja kuolemaa. Tällainen oli yksikin trubaduurin raskasmielisyyden sävyttämä runo, jonka
trubaduuri kirjoitti kuningattaren kuoleman jälkeen.

Kevät
työntää
uhkeat
kukinnot
maan rinnoille
mutta yksinäisyyteni
vain kasvaa

se kasvattaa juuret taivaan

äärettömyyteen ja silmuilee
maan syvimpiä onkaloita kohti
pimeyden
hohtavan auringonkehrän
se näkee kuoleman idun
käsieni uurteista

ja sisimmässäni
tiedän

elämä on vain varjo tai kangastus

verraten siihen mitä kerran oli
vain nahka johon minun on
ryömittävä valosta
että tietäisin
miten
pimeä
on
tämä
valo

27
 Uni

Sinä keväänä, jona trubaduuri kirjoitti nämä surua ja melankoliaa uhkuvat säkeensä , trubaduuri
sairastui myöskin malariaan, johon liittyi ankara kuume. Trubaduurin terveydentila oli useita
viikkoja kriittinen. Hän oli nyt lähempänä kuolemaa kuin kenties koskaan aikaisemmin.

Silloin trubaduuri näki unen. Hänen purppuranpunainen viittansa, jonka hän antoi kerran
kuningattarelle, lepatti tuulessa hänen edessään. Samanaikaisesti trubaduurin huilu, jonka hän
kerran veisti vanhan omenapuun nuoresta varvusta, alkoi itsekseen soittaa taas tuota vanhaa ja
tuttua, melankolista ja ikuisen kaipauksen kyllästämää melodiaansa, jonka trubaduuri oli niin
monesti aikaisemminkin kuullut sen soittavan. Trubaduurin mielestä ei ollut olemassa koko tässä
kuunkierron alapuolisessa maailmassa, tässä murheiden laaksossa mitään kauniimpaa musiikkia
kuin juuri tämä hänen huilunsa soittama melodia.

Samassa tuuli riuhtaisi viitan liikkeelle ja viitta alkoi leijailla ilmassa. Jokin trubaduurin sisimmässä
kehotti häntä seuraamaan tätä viittaa. Ja niin trubaduuri otti huilunsa mukaansa ja lähti seuraamaan
purppuranpunaista viittaa, jota tuuli riepotteli. Pian purppuranpunainen viitta saapui sen synkän
aarniometsän laitaan, jota kutsuttiin nimellä Kimmeltävien salaisuuksien metsä tai Keijukaisten
metsä. Trubaduuri seurasi yhä viittaa, jota tuuli riepotteli syvemmälle metsän siimekseen.

Viitta lensi yhä syvemmälle ja syvemmälle varjoisan metsän synkkiin uumeniin, kun taas trubaduuri
herkeämättä ja uskollisesti seurasi sitä. Hetken kuluttua viitta saapui aarniometsässä suuren aukion
reunalle, jonka keskellä seisoi yksinään ikivanha tammi. Vanhan tammen kyljessä on suurikokoinen
, miehenmentävä aukko ja purppuranpunainen viitta sujahti juuri tuosta aukosta sisään. Trubaduuri
seurasi viittaa aukosta sisään ja samassa hän sai huomata kulkevansa portaita alas maan uumeniin.

Seuratessaan purppuranpunaista viittaansa maan uumenissa trubaduuri tuli lopulta valtavan suureen,
suurten kivien holvaamaan ja valtavan suurien kristallikruunujen koristelemaan saliin. Tarkalleen
valtavan suuren salin lattian keskikohdassa oli kaivo.

Trubaduuri näki , kuinka viitta sujahti juuri tuon kaivon aukosta sisään. Seuraavaksi trubaduuri
meni kaivon aukon reunalle kurkistaakseen , minne viitta katosi. Trubaduuri katsoi syvälle alas
kaivoon. Kaivo oli syvä, mutta trubaduurin silmät olivat tarkat. Kaivon pohjalla hän oli näkevinään
jotakin kiiltävää. Samassa hän tunnisti kohteen: Se on kehostaan irti repäisty sydän, jonka nuoli oli
lävistänyt. Mutta kuin ihmeen kaupalla tuo sydän ei ole kuollut, vaan se sykki yhä. “Kenties se oli
jonkun ihmisen sydän?”, mietti trubaduuri ja heti ensimmäisenä hänen mieleensä tuli hänen
rakastettunsa, Bysantin kuningatar.

Samassa trubaduuri tunsi, kuinka joku tönäisi häntä takaapäin ja seuraavaksi hän huomasi
putoavansa alas kaivoon kohti irti repäistyä, sykkivää sydäntä.

Hetkeä myöhemmin trubaduuri heräsi vuoteestaan yltä päältä hiestä märkänä ja huomasi, että kaikki
olikin ollut vain unta.

Trubaduuri parantui malariasta, mutta hänen näkemänsä eläväinen uni askarrutti häntä suuresti.
Trubaduuri pohti unta sisimmässään, mikä tuntui hänestä olennaisen tärkeältä , koska uni tuntui
liittyvän hänen edesmenneeseen rakastettuunsa , Bysantin kuningattareen . Mutta vaikka trubaduuri

28
kuinka pohti untaan, hän ei kuitenkaan löytänyt itseään tyydyttävää tulkintaa unelleen. Lopulta hän
päätti lähteä itse tutkimusmatkalle kimmeltävien salaisuuksien metsään selvittääkseen löytyisikö
sieltä tuossa unessa esiintyvää ikivanhaa tammea.

Vielä tuona samaisena keväänä, omenapuiden valkeiden kukintojen aikaan, trubaduuri lähti
kimmeltävien salaisuuksien metsään sisimmässään vahvasti tuntien, että kuningattaren muisto
velvoitti häntä tähän.

Rauha

Bysantin valtakunta oli kuningattaren kuoleman johdosta surun vallassa koko kevään. Samaan
aikaan myös Persian valtakunnassa oli syytä suruun, koska Persian valtakunnan vanha kuningas oli
kuollut. Laajasti tiedettiin, että Persian kuninkaan kuolinsyy oli malarian aiheuttama korkea kuume,
jota Persian valtakunnan hovilääkärit eivät yrityksistään huolimatta pystyneet parantamaan.

Välittömästi Persian valtakunnan kuninkaan kuoleman jälkeen Persian valtakunnan kuningatar, joka
oli kuuluisa sekä viisaudesta että kauneudestaan, lähetti viestinviejänsä Bysantin kuninkaan luokse
ehdottaakseen aselepoa ja rauhansopimusta Persian valtakunnan ja Bysantin valtakunnan välillä.
Bysantin valtakunnan kuningas otti tämän viestin iloiten vastaan ja lähetti saman tien oman
viestinviejänsä välittämään Persian valtakunnan kuningattarelle paitsi surunvalittelunsa, mutta myös
ystävällisen kutsun vierailulle Bysantin valtakunnan pääkaupungissa, Konstantinopolissa, jossa
rauhansopimus voitaisiin ratifioida.

Saatuaan viestin Persian valtakunnan kuningatar lähetti Bysantin valtakunnan kuninkaalle viestin ,
että kutsu oli hyväksytty. Kirjeessään Persian kuningatar kertoi myös matkustavansa tapaamaan
Bysantin kuningasta Konstantinopolissa mahdollisimman pian puolisen vuotta kestävän suruajan
jälkeen. Aselepo voisi sen sijaan kuitenkin alkaa välittömästi.

Oli kuitenkin jo sydäntalvi kun Persian valtakunnan kuningatar saapui Konstantinopoliin. Persian
kuningattaren seurue saapui Bysantin pääkaupunkiin , Konstantinopoliin varhain eräänä
sydäntalven sunnuntaiaamuna vain viikkoa ennen laskiaista. Nähdessään edessään Persian
kuningattaren, Bysantin kuningas lumoutui täysin. Bysantin kuningas ajatteli tuolloin mielessään ,
että koko maailmassa ei ole kauniimpia silmiä, nuo Persian kuningattaren silmät olivat hänestä
kauniimmat kuin mitkään jalokivet.

Rauhansopimus ratifioitiin vielä tuona samana päivänä molempien kuninkaallisten, sekä Persian
kuningattaren että Bysantin kuninkaan allekirjoituksilla, varustettuna. Persian kuningattaren
kauneuden inspiroimana Bysantin kuningas, joka harvemmin elämässään oli kirjoittanut varsinkaan
runoja, kirjoitti tuon samaisen päivän iltana seuraavan runon. Tämän kirjoittamansa runon Bysantin
kuningas antoi neuvonantajalleen, joka käänsi runon persian kielelle ja vei sen vielä tuon samaisen
päivän iltana Persian kuningattaren luettavaksi.

29
 jokainen joka rakastaa ei ole voinut
ummistaa silmiään
tälle tosiseikalle
olemme kaikki sisältä ja ulkoa
täynnä arpia ja avonaisia
haavoja
pienenpieniä ja vähän suurempia
reikiä
joista vuotaa valoa
sisimmästä
kuten öisen
taivaankannen
rei'istä vuotaa
tähtivaloa

ja surumielistä
ja kaihoisaa musiikkia
jonka melodiaa
kuullessamme
sallimme
itsellemme
haaveilun

ei ole totta se
mitä väitetään
että unohdamme
helposti
sillä katso
kaikki me
kaipaamme
takaisin kotiin

mutta tällä
vaarallisella
matkalla
joka meidän
kaikkien
täytyy kulkea
kaikkia meitä
on lyöty sanoin
teoin ja ajatuksin
ja s illoin
osa m eistä
aina unohtaa
matkamme
tarkoituksen
mutta toisaalta osa meistä vaalii muistoa ikuisesti

se osa joka rakastaa

30
Bysantin valtakunnan kuninkaan runo ihastutti suuresti Persian valtakunnan kuningatarta. Niinpä
Persian kuningatar, joka itsekin oli taitava kirjoittaja, päätti kirjoittaa Bysantin kuninkaalle
vastalahjaksi toisen runon, jonka hän sittemmin antoi neuvonantajalleen, joka edelleen käänsi runon
kreikaksi, Bysantin valtakunnan kielelle ja vei sen sitten Bysantin kuninkaalle.

31
 Jos o l l a a n i h a n t a r k k o j a, k o k o t ä m ä
ma a i l m a
pitäisi avata kuin kirje
läheiseltä ystävältä
joka asuu
kaukaisessa
maassa
ja katsoa sitä
suoraan
silmiin
hymyn
ja kyynelten
puron
lävitse
ja kulkea
sen keskellä
vilpittömästi
mutta
varovaisesti
varoen
vahingoittamasta
ketään sen
heiveröisintäkään
a s u k a st a
ei sitäkään
joka puhuu vain
metsän puiden
ja niityn
kukkien kieltä
ja elää vain
metsämansikoilla
ja tammenterhoilla
astella sen
aarniometsissä
pienenpienen
tonttu-ukon askelin
linnunaskelin
vastasataneessa
lumessa
piirtää
enkelinsiipien
kuvia sen
epätasaiselle pinnalle
laajoin mutta rauhallisin liikkein antaa ajatuksien
lentää vapaasti ja kuiskata taivaasta satavien
lumihiutaleiden äänin sen keskiöön toiselle ihmiselle
minä rakastan sinua

32
Lukiessaan Persian valtakunnan kuningattaren kirjoittamaa runoa, Bysantin kuninkaan sydämessä
syttyi rakkaus Persian valtakunnan kuningattareen. Tietäen, että Persian valtakunnan kuningatar oli
aikeissa viipyä Bysantin valtakunnan pääkaupungissa vain muutamia päiviä, Bysantin valtakunnan
kuningas päätti toimia välittömästi. Bysantin valtakunnan kuningas kosi Persian valtakunnan
kuningatarta.

Kuu ja Venus loistivat tuona sydäntalven tähtiyön hetkenä häikäisevän kauniisti talvisella,
pilvettömällä taivaalla. Koska kaikki oli niin kaunista , Persian kuningatar päätti suostua Bysantin
kuninkaan kosintaan ja jäädä asumaan Bysantissa. Häät he päättivät pitää seuraavana keväänä ,
omenapuiden valkeiden kukintojen aikaan.

Persian kuningattaresta tuli avioliitoin myötä Bysantin uusi kuningatar. Avioliitto edellytti Persian
kuningattarelta sittemmin myös luopumista Persian valtakunnan korkeimman johtajan asemasta
veljensä pojan hyväksi, josta tehtiin nyt Persian kuningas. Bysantin valtakunnan uusi kuningatar
luopui asemastaan Persiassa mielihyvin, sillä hän rakasti Bysantin kuningasta syvästi.

Lumottu huilu

Ennen kuin trubaduuri lähti matkaan kohti Kimmeltävien salaisuuksien metsää, hän otti mukaansa
huilunsa, jonka hän kerran oli valmistanut vanhan omenapuun nuoresta varvusta.

Kotvan vaellettuaan trubaduuri tuli synkän aarniometsän laitaan . Trubaduuri jatkoi matkaansa
synkässä aarniometsässä, Kimmeltävien salaisuuksien metsässä täsmälleen samaa polkua, jota hän
oli seurannut unessakin. Trubaduuri sai pian huomata, että kaikki metsässä oli täsmälleen juuri niin
kuin hän oli unessa nähnyt. Hetken vaellettuaan trubaduuri saapui aarniometsässä suuren aukion
laitaan, jonka keskellä trubaduuri näki tuon samaisen tammen, jonka hän oli nähnyt unessakin.
Hetkeäkään epäröimättä trubaduuri astui tammen kyljessä sijaitsevaan onkaloon ja portaita alas
maan sisään.

Portaat johtivat trubaduurin syvälle maan sisään ja lopulta valtavan suureen, suurten kivien
holvaamaan ja valtavan suurien kristallikruunujen koristelemaan saliin. Tarkalleen valtavan suuren
salin lattian keskikohdassa oli kaivo. Trubaduuri käveli kaivon luo ja katsoi syvälle alas kaivon
pohjaan. Yksi silmäys riitti kertomaan trubaduurille, että kaivo oli kuivunut. Samassa trubaduuri
huomasi myös tikkaat , jotka ulottuivat kaivon pohjalle saakka. Jokin merkillinen voima kaivossa
kiehtoi trubaduuria ja tämä alkoi laskeutua tikkaiden rappusia alas kaivon pohjalle.

Kaivon pohjalle saavuttuaan trubaduuri havaitsi suuren, miehenmentävän onkalon kaivon pohjassa.
Onkalo tai oikeastaan tunneli oli valaistu soihduilla, joita oli kiinnitetty tunnelin seiniin muutaman
metrin välein. Trubaduuri käveli äänettömästi, lumoutuneena tunnelia pitkin yhä vain syvempiin
maan kerrostumiin. Trubaduurin astuttua soihtujen valaisemaan tunneliin hänen huilunsa alkoi taas
itsekseen soittaa tuota tuttua, melankolista ja ikuisen kaipauksena sävyttämää melodiaansa. Tuota
huilun melodiaa kuunnellessaan trubaduuri alkoi laulaa. Näin se laulu meni.

33
Kultalanka

Joka yö
enkelit
valvovat
untamme.
Tämän sinä
varmaankin
jo tiesitkin.

Mutta tätä
sinä et ehkä
vielä tiennyt:
Joka yö enkelit
astuvat salaisille
askelmille
rappusia pitkin
taivaan
ja maan välillä.

Mennessään ne
helisyttelevät
kristallikelloja
ja nousevat
ihmisten
iltarukousten
siivin
pilven hattaralle
laulamaan
ylistystä
Jumalalle.

Matkallaan taivaan
kirkkaisiin saleihin
ne suutelevat kuuta
kaikissa sen vaiheissaan.
Oletko sinä koskaan
suudellut kuuta?
Kenties sinäkin
olet enkeli?

Yhä laulaessaan trubaduuri tuli pian valtavan suurta salia vielä suurempaan saliin, joka oli valaistu
valtavan suuriakin suuremmilla kristallikruunuilla. Salin keskellä oli valtavan suuri valtaistuin,
jolla istui ilmeisesti tämän maanalaisen valtakunnan kuningas. Kuninkaallisen vierellä istui valtava,
kolmipäinen verikoira, joka mulkoili trubaduuria valtavan suurilla, myllynkiven kokoisilla
silmillään.

34
Vasemmalla ja oikealla trubaduuri näki jos jonkinlaista outoa väkeä. Oli väkeä, jolla oli puukko
selässä, oli sellaisia, joilta puuttui kokonaan pää tai käsi tai jalka, jollakulla oli murskautunut kallo,
toisella oli taas kaulan kohdalla hirttosilmukan hankausjäljet. Nopeasti trubaduuri ymmärsi, että
vasemmalla ja oikealla oleva väki koostui yksinomaan vainajista ja kuninkaallinen valtaistuimella
hänen edessään oli itse Manalan kuningas, Haades ja verikoira hänen vierellään oli Kerberos.

Lopulta trubaduuri näki salissa kuinka yhdellä salin neidoista oli silmät, jotka olivat kauniimmat
kuin mitkään jalokivet – hänelle oli myös päällään viridiuminvihreä, samettinen mekko, kaulassaan
helminauha ja korvissaan helmikorvakorut. Trubaduuri huomasi myös, että tämän neidon kyljen oli
kuolettavasti lävistänyt nuoli sydämen kohdalta - ja niin samassa trubaduuri tunnisti, että tämä
neito oli hänen rakastettunsa, Bysantin kuningatar. Trubaduuri tarttui kuningattaren käteen ja
molempien silmistä vuotivat ilon kyyneleet kun heidän katseensa kohtasivat.

Trubaduuri saapui juhlasaliin itse Manalan ja sen väen täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Ainoa
ääni, joka siellä kantautui , oli trubaduurin laulu ja trubaduurin lumotun huilun ääni. Lumottu huilu
lumosi täydellisesti Manalan väen, joka ei ollut koskaan kuullut mitään niin ihanaa musiikkia.
Trubaduuri huomasi tämän hypnoottisen vaikutuksen, joka musiikilla oli Manalan väkeen ja niin
päätti jatkaa laulamista.

Enkelten
kristallisydän on
kuulas ja tyyni;
Katso sinne ja näet
taivaansinisen
kirkkaimman värin.

Joka yö enkelit
nousevat ihmisten
iltarukousten siivin
taivaaseen asti;
Tämän sinä
varmaan jo tiesitkin.

Mutta tätä
et ehkä tiennyt:
Joka yö enkelit
yhdistävät
kutomallaan
kultalangalla
ihmisen ensirakkauteensa,
siihen yhteen
ja ainoaan.
Siitä kultalangasta
syntyvät
ihmisten kaikkein
kauneimmat unet.

35
Kulje tuon
kultalangan
suuntaan,
kokoa se
kerälle
ja löydät
ihmeellistäkin
ihmeellisemmän
asian.

Yhä laulaessaan trubaduuri tarttui rakastettuaan, kuningatarta kädestä ja alkoi lempeästi vetää häntä
kohti tunnelia, josta hän oli tullut Manalan juhlasaliin. Manalan väki oli niin lumoutunut
trubaduurin laulusta , jota lumottu huilu ihanaisesti säesti, että yksikään Manalan väestä ei tehnyt
elettäkään pysäyttääkseen trubaduurin ja Bysantin kuningattaren pakoa.

Pian trubaduuri ja kuningatar saapuivat tunnelin päähän, josta oli enää askelman verran kaivon
pohjalle, josta ylöspäin johtavien tikkaiden raput alkoivat. Hetkeä myöhemmin he olivat taas
ylemmässä kristallikruunujen koristamassa salissa. Tästä oli enää muutama askelma maan pinnalle
ja ulos tammipuun rungon onkalosta. Juuri silloin kuningatar pysähtyi, eikä ottanut enää
askeltakaan.

-Mitä nyt, rakkaani? , kysyi trubaduuri.

-Huomasin juuri, että toinen helmikorvakoruistani on pudonnut. Minun on palattava noutamaan se.
Koru on minulle hyvin rakas, sanoi kuningatar.
-Rakkaani, jos käännyt takaisin, et ehkä enää koskaan voi palata elävien kirjoihin. Manalan väki ei
anna sinulle toista mahdollisuutta lähteä – olemme hyvin onnekkaista, että saimme edes tämän
yhden mahdollisuuden.
-Voi , rakkaani. Tiedäthän, en voi lähteä tästä paikasta, sanoi kuningatar.
-Miten niin? Etkö rakastakaan minua?
-Voi, kyllä! Rakastan koko sydämestäni. Rakastan sinua ikuisesti ja vielä enemmänkin. Mutta
uskon, että paikkani on todellisuudessa yhä vieläkin tuolla alhaalla. Katso haavaa kyljessäni,
rakkaani. Mikään tässä maailmassa ei voi parantaa sitä.
-Rakkaani! Rakkaus on suurin ihmeidentekijä, usko vain sen voimaan. Usko rakkauteen voi
parantaa kaikki haavat. Rakkaus on mahtavin voima maailmassa, eikä syyttä ei ole sanottu että
Jumala on rakkaus. Rakkauteen on kuitenkin sisäänrakennettu käsky elää tässä hetkessä. Se, mikä
on mennyttä, on mennyttä eikä koskaan enää palaa. Minä olen kuitenkin nyt kanssasi ja rakastan
sinua tässä ja nyt. Tartu siis käteeni ja sulje menneisyyden ovi perässäsi.
-Puhut viisaita, rakkaani. Tehdään siis niin, sanoi kuningatar ja tarttui samalla trubaduurin käteen.

Hetkeä myöhemmin kuningatar ja trubaduuri astuivat yhdessä ulos vanhan tammipuun onkalosta ,
joka edellä oli johdattanut trubaduurin alas Manalaan. Samassa kun he astuivat ulos nuoli
kuningattaren kyljessä putosi portaita alas Manalan syövereihin ja haava kuningattaren kyljessä
parantui ihmeellisesti. Ylhäällä maan pinnalla kevät oli ihanimmillaan ja omenapuut kukkivat.
Trubaduuri ja kuningatar syleilivät toinen toisiaan itkien ilosta ja suutelivat.

36
Maan päällä kuningattaren tytär ja poika saivat todistaa ihmettä kun heidän äitinsä palasi elävänä
heidän luokseen, mikä liikutti myös heidät ilon kyyneliin. Trubaduuri luuli olleensa Manalassa
pelastamassa kuningatarta vain muutaman tunnin ajan, mutta pian hänelle selvisi, että aika oli ollut
kokonainen vuosi. Kaikenlaista oli tapahtunut Bysantin valtakunnassa trubaduurin ja kuningattaren
poissa ollessa, mikä hämmästytti heitä suuresti. Kun selvisi, että Bysantin valtakunta oli solminut
rauhan Persian valtakunnan kanssa, trubaduuri ja kuningatar iloitsivat suuresti. Bysantin
kuningattaren ja trubaduurin iloon lisättiin viimeinen silaus kun vielä selvisi, että Bysantin
valtakunnan kuningas oli avioitunut Persian valtakunnan kuningattaren kanssa, sillä nyt he
ymmärsivät Bysantin kuningattaren olevan nyt vapautettu kuninkaallisen puolison roolistaan, minkä
johdosta mikään ei voinut enää estää häntä rakastamasta trubaduuria. Bysantin kuningas, joka oli
nyt viisastunut, hyväksyi entisen puolisonsa ja trubaduurin rakkauden ja niin he kaikki iloitsivat
sekä yhdessä että erikseen omasta ja toinen toistensa onnesta samalla kun sekä Persian että Bysantin
valtakunnat iloitsivat rauhasta.

37
38