Tähdistö
Nykyrunouden verkkoantologia arabiasta, suomesta, espanjasta ja venäjästä
 
 
Runouden tehtävä on tällä aikakaudella vaikea hahmottaa. Sota jyrisee, historia menee
raiteiltaan, utopioiden lupaus ja vaatimattommatkin lupaukset häviävät. Niiden sijaan on
tulossa jotakin muuta, uutta aikakautta, jonka olemassaolo on kieltämätöntä, mutta joka
pysyy osittain pois näkyviltä. Olemme näennäisesti yhdessä, yhdistyneinä koko ihmiskuntaan
yhä pienenevässä planeetassa. Tilanteen hauraudella, katastrofin vääjäämättömyyden
tunteella on monta nimeä: collapsologie (Servigne, Stevens), solastalgia (Aubrecht),
oneworldedness (Apter), estar de más en el globo (Garrido). Aistimme että muinaiset ja
klassiset ajattelutavat eivät kelpaa meidän tulevaisuuden käsittämiseen. Ei siis ihmettä että
meitä pelottaa. Minkä varaan rakennamme uudet haaveet?
Tämän antologian tavoite on kaksinkertaista. Ensiksi se tarjoa  suomenkieliselle
yleisölle katsauksen nykyrunouden kehityksestä espanjassa, venäjässä, ja arabiassa.
Käänsimmekin suomenkielisen lyriikan valikoiman englanniksi ja espanjaksi ulkomalaisen ja
ulkomaalaistaustaisen yleisön luettavaksi. Kaikesta huolimatta monikielisyyden ihanne ei
sinällään oikeuta niin vaivalloista hanketta.
Runouden tehtävä onkin vaikea hahmottaa sillä että elämme kuvan ylivallan ja
kertakäyttöisen viihteen aikakautta. Runous ei myy kirjoja, siitä ei tehdä elokuvia, sillä ei
edes etenee akateemisissa piireissä. Antologia syntyy tästä vedonlyönnistä: runojen
valikoinnin ja rinnastuksen kautta vilkaisemme kulttuurien välisiä eroavaisuuksia, kielten
välittämit aiheet, huolet, ja maailmankatsomukset. Vähillä sanoilla Se kiteyttää
monimutkaista, epäyhtenäistä tilannetta.
Hanke vaati useiden asiantuntijoiden yhteistyötä. Esilukijat olivat: Hamdam Zakirov
venäjäksi, Roxana Crisólogo espanjaksi, Omar Al-Jaffal arabiaksi ja Sini Silveri suomeksi.
Kääntäjät ovat José Luis Rico (suomesta espanjaksi ja englanniksi), Jukka Mallinen
(venäjästä suomeen), Emmi Ketonen (espanjasta suomeen) ja Aino Vesanen (arabiasta
suomeen).
Venäjän hyökkäyssota Ukrainaa vastaan vaikutti antologian valmisteluun. Vuoden
2022 mittaan Uzbekistanissa syntynyt ja Suomessa pitkään asuva esilukija Hamdam Zakirov
harkitsi mahdollisuutta poistaa venäjänkielisen näytteen kokonaan. Vaikka reaktio olisi ollut
ymmärrettävissä, oltiin lopulta sitä mieltä että kannatti tuoda esille tuot äänet jotka edustavat

1
venäläisen imperialismin vastavoima omalla kielialueella. Käytännössä ratkaisu oli tuoda
esille venäjänkielisiä runoilijoita jotka eivät asu tai eivät ole syntyneet Venäjällä. Kolme
niistä käsittelee sotaa itse.  Tämä käänne aiheutti meidän mielestä substanssipitoisempaa
valikoimaa, runoilijoilla jotka emme muuten olisimme koskaan kohdannut. Zakirov selittää
taustaa ja menetelmää tarkemmin kyseisen osion esipuheessa.
Antologiassa on mukana 54 runoilijaa 23 maasta. Suomesta on 12 runoilijaa,
Meksikosta 5. Ukrainaa, Chileä ja Perua edustaa kukin neljä runoilijaa. 3 runoilijaa edustaa
Irakia. Uzbekistanilla, Libanonilla, Kolumbialla ja Argentiinalla on kummallakin 2 runoilijaa.
Palestiina, Sudan, Syyria, Latvia, Kazakstan, Viro, Azerbaidžan, Espanja, Kuuba, Bolivia,
Uruguay ja Ecuador ovat yhden runoilijan edustamina.
Aikakautemme hämäryydellä on esteettisia seurauksia. Ajankohtaisuus näyttää
hallitsevan nykyistä kirjallista tuotantoa, menneisyyden kustannuksella. Teemasta on tullut
keskeinen taiteellinen ulottuvuus. Me pidättäydyimme tahallisesti teemojen asettamisesta
sisältöjä etsittäessä. Esilukijoiden tehtävänä oli löytää tekstit, jotka kiteyttävät uusimmat
käsitteelliset ja esteettiset käännekohdat kullakin kielellä. Toimeksianto ei ollut helppoa, sillä
kyseessä on laajat kirjalliset perinteet, jotka ulottuvat rajojen ja vuosisatojen yli.  Oletamme,
että uuttera etsintä antaa tuoreen näytteen ja rikastaa Suomen runouden maisemaa.
Määritelmä
Run on mitä tahansa kirjallista tekstiä säkeissä tai proosassa, joka korostaa kielen
musiikillisia, symbolisia ja aistillisia puolia. Se voi tuntua epäselvältä tai helposti
ymmärrettävältä. Runous hioa herkyyttämme, paikantaa oleellista, paljastaa ankara totuus
joka piiloutuu meidän omahyväisyyden alla. Se on shamaanista, affektiivista, sosiaalista,
kardiovaskulaarista, hallusinatorista, maallista, unenomaista, ilmaista, seksuaalista, koomista,
röyhkeää ja lihaksikasta.
Antologian aineelliset rajoitukset eivät salli visuaalisia runouden muotoja, kuten
konkreettista runoutta, videorunoutta jne.
54 eri runoilijoiden estetiikat ja tutkimusmatkat tuskin voisi luonnehtia tyhjentävästi
esipuheen kehyksessä. Eroavaisuuksia on luonnollisesti paljon. Harvat meidän löytämää
yhtymäkohtaa kannattaa silti mainita tarjotaksemme lukijalle kohtuullisen tulokohdan
runouden monikieliseen muurahaiskekoon.
Kieli
Viime vuosisadan mittaan runouden kieli on muuttunut trassendentaalisten merkitysten
heikentyessä. Immanenssi, epäröinti ja aistillisuus voimaantuvat. Ehkä runoilija Hanna Storm
kiteyttää siirron parhaiten: ”kieltään ei osannut vaihtaa, / yrittää kovasti kuulostaa

2
uskottavalta // etsinyt merkitystä mutta ennen kaikkea / kokemuksia” (kutsun itseni kylään,
2018). Tämä muutos on monisuuntainen ja ilmaantuu  espanjassa, venäjässä, suomessa, ja
arabiassa eri vaiheissa ja muodoissa, kulttuuristen ja maantieteellisten tekijöiden riippuen.
Tyylien moninaisuudesta huolimatta, pienet sameat yhtymäkohdat ovat havaittavissa
antologiassamme.
On yleisesti ottaen epäluottamus kieltä kohtaan (”Sana on heikko kuin hius” sanoo Nidzat
Mamedov), ja tietoisuus siitä, että kielen täytyy nojautua muualle kuin käsiteihin
(”Puhuaksemme samaa kieltä // on palattava ruumiiseen”, Violeta Barrientos). Kieli
ruumiillistu (Dámaris Calderón), sen kimpuun voidaan hyökätä (Halem Al-Kimani), välillä
on saastaa vainajan iholla (Ihab Shgaidel). Suomalaiset runoilijat vaikuttavat vähemään
huolestuneilta sanoista teemana ja enemmän kielestä elimenä (”Pikkukieli laajeni ja sykki.
Isokieli kivettyi.” Maria Matinmikko). Toinen kiinnostuskohde suomalaisten keskuudessa on
hiljaisuus. Siinä yhteydessä Taneli Viljanen tutkii ”kirjoituksen jättämät jäljet, sitä ympäröivä
negatiivinen tila; // kieliobjektien väliset aukot.”
Kielestä ja perinteestä huolimatta, valikoiman runot vaikuttavat sanallisen
pelkistyneiltä. Aihe voi olla vaikka kuinka mutkikas, silti aistitaan halu rajoittaa sanasto
minimiin. Koristeita ei ole, mutta käytettään välillä rituaalinen, astronominen sanasto
puhuakseen tavallisista asioista. Metonymia hallitsee. Jopa venäjänkielisessä osiossa, jossa
moni runoilija tuo esiin filosofisia käsitteitä ja kirjallisia viittauksia, kaikki sanat ovat
paikallaan ajattelun palveluksessa. Espanjankieliset runoilijat kirjoittavat pitkat runot, mutta
puheen suunta pysyy selvänä ja mielikuvat ovat kaukana Góngoran ja neobarrocojen
tahallisesta hämäryydestä.
 
Maailma
Vuonna 2006 yhdysvaltalainen teoreetikko Emily Apter loi oneworldedness-käsitteensä.
Rakentaen Immanuel Wallersteinin globalisaatio-aiheisen tutkimuksen pohjalla,
oneworldedness (käännöksessämme yksimaailmallistuneisuus) käsittää maailmaan
vainoharhaisen subjektivisuuden jatkeena, katastrofismin ja monomanian tahrimana.
Inhimillinen piiri on täynnä gangstereista ja saastaisista tehtaista. Antologiassa kootussa
runossa, Igor Kotjuh kirjoittaa ”liikaa tätä, kuin ahtaassa huoneessa puhallettaisiin täyteen
valtavaa ilmapalloa, joka syrjayttää yhä enemmän muisitn, estäen minä- aikuista ja minä-lasta
palaamasta,” ( ”9. tammikuuta”).
Toisin kuin edellisissä vuosisadoissa (jolloin  älylliset vaelsivat manteria pitkin
kooten tietoja ja viisautta) matka on nyttemmin mahdotonta, turha (Adalber Salas, Yahya

3
Ashour). Tai matka on huijausta (Valeria Román Marroquín, ”vietnam”). Yhtäjaksoiset
mullistukset harhauttavat tajuntaa (Ija Kiva).
Muille runoilijoille maailma näyttäytyy autiona (Mamedov: ”kaikkeuden tyhjä
silmäkuoppa”). Välillä tekstin minä puhuu oman ympäristön reunalta (Raisa Marjamäki,
Takui Nikogosjan), välillä maailman keskeltä (Milka Luhtaniemi, Damaris Calderón).
Maailmanloppu kiinnostaa monta heistä (Reetta Pekkanen, Taneli Viljanen, Ramona
de Jesús, Yuliana Ortiz Ruano, Tania Ganitsky), ja on jopa kyse maailman pelastamisesta
(Niillas Holmberg). Synkkyydestä huolimatta, tai juuri sen vuoksi, monta runoilija tutkailee
kauneuden mahdollisuuksia (Berta García Faet, Martín Rodríguez-Gaona, Sergei Timofejev).
Luonto tuntuu yhä lähimmältä ja silti vaikeaselkoisemmalta. Itsetietoinen luonto kykenee
viestiä mutta on väliinpitämättön ihmistä kohtaan: ”Hedelmäpuu paljastaa hääjuhlansa […]”
(Erkka Filander). Luonto ei ennää ole ihmisen vihollinen, vaan tavallaan ihmisen ilkeä
luomus: ”Tuulisina öinä muovipussit rapisevat toisilleen / tyytyväisinä.” (Raisa Marjamäki).
Antologiassa maailma välillä ilmaantuu olentona, jonka pitäisi jättää rauhassa: ”
Suljet silmäsi, sallien maailman levätä / ihmiskatseen myrkystä” (Mamedov,
”Keskeytymättömyys II”) Monissa runoissa maailma toimi valkokankaana, johon runoilijat
heijastavat vertauskuvia. Metaforat eivät silti kanavoi selkeät inhimilliset merkitykset, ja
järkyttävät arvoituksellisuudestaan: ”Maapallon silmät ovat kahden puolen päätä kuin
kuirilla” (Pauliina Haasjoki).
 
Ihminen
Kybernetiikka, poststrukturalismi, ekologismi ja tieteisfiktio ovat samaa mieltä vähintään
yhdestä seikasta: ihmisen aika on ohi. Pahaenteinen väite juontaa juurensa moniin tieteellisiin
havaintoihin ja tarkoittaa eroavia asioita viitekehyksen riippuen.
1950-luvulla varhainen kybernetiikka paljasti mekanismi, joka myöhään osoittautui
monien itseohjautuvien ja elävien olentojen toiminnan perusteena. Palautesilmukka-
mekanismi kuvaa tilannetta ”jossa järjestelmän tuottama signaali palautuu ohjaamaan tuon
järjestelmän toimintaa”, ja se kelpaa samalla koneille, soluille, eläimille,
viestintäjärjestelmille (15, Lummaa & Rojola, Posthumanismi, 2020). Tieteen ja filosofian
toimesta muinaiset rajanvedot esineiden ja elävien, eläimen ja ihmisen, subjektin ja
ympäristön välillä ovat murenneet. Mikä jää? Mikä uusi käsite tulee siis esiin?
Luomakunta ei ole enää meidän leikkikalua. Mennyt on se Baudelairen kävelijä joka
etsii hätkähdyksiään suurkaupungissa. Ihminen on olio olioiden keskuudessa. Se venyttele

4
auringossa, aivastaa, ja juo joskus lätäköstä. Se vaistoa koostuvansa samoista aineksista,
pyrkimyksistä kuin esineet ja eläimet. Toisaalta niiden olentojen takana ei ole mikään
transsendentaalista sanomaa, saati jumalaa. Ne ovat arvoituksellisia ilmestyksiä, jotka
esittävät enemmän kysymyksiä kuin ne vastaavatkaan. Laajemmin otettu ihminen on mitätön
geologisten eepokien puitteissa (Raisa Marjamäki, Reetta Pekkanen).
Ruumis on huomion keskeinen kohde, mutta se välttyy anatomisista
oikeaoppisuudesta. Ruumis on läpinäkyvä, pilvimuotoinen, konetta muistuttava tekele. Sen
hajoamisen pelko ilmaantuu monissa runoissa (Maria Matinmikko, Hernán Bravo Varela).
Mielellinen ja ruumiillinen väsymys koskee monia (Mikko Väänänen, Malú Urriola, Daniil
Zadorožnyj), mutta välillä levolla on kapinallisia pirteitä: ” samettinen mielihyvä? /
makaavan ruumiin vallankumous?” (Aleksandr Averbuh)
Ruumis toimii välillä suorana minän vertauskuvana (Ángel Ortuño). Minä on
epäjätkuva, sirpaleinen, yhteenkuulumaton (Taneli Viljanen). Tuo ihminen epäröi
ajatuksiansa ja jopa omaa henkisyyttä (Juha Rautio). Muistot ovat valheellisia, näkemykset
laimeita (Takui Nikogosjan). Järkeilyn sijaan runot keksivät selvittämättömiä allegorioita,
houreita, unia (Silvia Goldman, Aleksandr Averbruh). Ihmetys, iljetys ja halu ohjaavat
diskurssia ja toimintaa: ”miten häpeällistä on olla ihminen” (Žanar Sekerbajeva).
Herätys humanismin dogmaattisesta unesta on ollut karhea, mutta tuo omia
tyydytyksiä. Tuo herääminen on tarkoittanut luomakunnan kruunun luopumista, poistuminen
valtaistuimesta. Ollaan maalaisia, nisäkkäitä, kyborgeja. Tietoisuus ulkopuolisuudesta ja
sirpaleisuudesta avaa toisen ajattelutavan, kolmannen tilan jossa oliot ja maailma kokonaan
kietoutuvat elimellisesti. Niiden keskuudessa on mahdollista ihmetellä luomakunnan
epäinhimillisestä kauneudesta. Arjen kummallisuus nousee välillä uudestaan metafyysiseksi
(Hanna Storm, Milka Luhtaniemi).
*
Antologiamme vie lukijan rönsyileviin polkuihin, josta palaa käsi täynnä aistimuksia, ja
valaisevia kysymyksiä. Palestiinasta Suomeen, Chilestä Azerbaidžaniin, runous poraa reikiä
klaustrofobissä maapallossamme. Niistä reiästä tuulettuu. Niistä avaruus näkyy, kaasupilvet
viheltävät. Toivomme että luenta jättää kielessä tähdistön jälkimakua, tavoittamattoman
läsnäolon sävyä.