Anatomy and Physiology 8th Edition

Patton Test Bank

Visit to download the full and correct content document:
https://testbankdeal.com/download/anatomy-and-physiology-8th-edition-patton-test-b
ank/
Anatomy and Physiology 8th Edition Patton Test Bank

Patton: Anatomy and Physiology, 8th Edition

Chapter 03-A: Anatomy of Cells

Test Bank

TRUE/FALSE

1. The longest extension of a nerve cell can be almost a foot long.

ANS: F DIF: Application REF: Page 67

TOP: Functional Anatomy of Cells

2. An important function of the cell membrane is the maintenance of cell integrity.

ANS: T DIF: Synthesis REF: Page 69 (Table 3-3)

TOP: Cell Membrane

3. Peroxisomes contain enzymes that detoxify harmful substances.

ANS: T DIF: Memorization REF: Page 77

TOP: Peroxisomes

4. The outer portion of the cell membrane is hydrophobic, or water-loving.

ANS: F DIF: Memorization REF: Page 70

TOP: Cell Membrane

5. Ribosomes attached to the endoplasmic reticulum are responsible for making proteins to
be exported out of the cell.

ANS: T DIF: Memorization REF: Page 73

TOP: Endoplasmic Reticulum

6. The functions of the nucleus are regulated by RNA.

ANS: F DIF: Memorization REF: Page 78

TOP: Nucleus

7. The major direct cell connections are tight junctions, gap junctions, and desmosomes.

ANS: T DIF: Memorization REF: Page 83|Page

84
TOP: Cell Connections

Mosby items and derived items © 2013, 2010, 2007, 2003 by Mosby, Inc., an affiliate of Elsevier Inc.

Visit TestBankDeal.com to get complete for all chapters

 Test Bank 3A-2

8. Tight junctions do not allow molecules to spread through the cracks between cells.

ANS: T DIF: Memorization REF: Page 84

TOP: Cell Connections

9. Gap junctions are found in the small intestine. They allow molecules to flow between
cells.

ANS: F DIF: Memorization REF: Page 84

TOP: Cell Connections

10. The number of mitochondria in a cell is basically related to its degree of cell activity.

ANS: T DIF: Memorization REF: Page 77

TOP: Mitochondria

11. The cell’s internal supporting framework is called the cytoskeleton.

ANS: T DIF: Memorization REF: Page 79

TOP: Cytoskeleton

12. The size of a cell’s nucleolus is indirectly related to the amount of protein the cell
produces.

ANS: T DIF: Memorization REF: Page 79

TOP: Nucleus

13. Heart muscle cells are joined by gap junctions to facilitate the movement of electrical
impulses.

ANS: T DIF: Memorization REF: Page 84

TOP: Cell Connections

14. Cell connections called desmosomes are like Velcro holding cells together.

ANS: T DIF: Memorization REF: Page 83

TOP: Cell Connections

15. Cilia are longer and more numerous than flagella.

ANS: F DIF: Memorization REF: Page 83

TOP: Cell Extensions

16. The nucleolus is made up of tightly coiled DNA.

ANS: F DIF: Memorization REF: Page 78

Mosby items and derived items © 2013, 2010, 2007, 2003 by Mosby, Inc., an affiliate of Elsevier Inc.
 Test Bank 3A-3

TOP: Nucleus

17. The thinnest cell fibers are tiny, hollow tubes called microtubules.

ANS: F DIF: Memorization REF: Page 80

TOP: Cell Fibers

18. The plasma membrane can be described as a double layer of phospholipid molecules.

ANS: T DIF: Synthesis REF: Page 70|Page 71

TOP: Cell Membrane

19. Generally, the more active a cell is, the fewer mitochondria it will contain.

ANS: F DIF: Application REF: Page 77 TOP: Mitochondria

20. Cell fibers that are composed of twisted protein strands describes microtubules.

ANS: F DIF: Memorization REF: Page 80

TOP: Cell Fibers

21. The “typical” cell described in this chapter is very similar to most of the cells in the
human body.

ANS: F DIF: Memorization REF: Page 68

TOP: The Typical Cell

22. The watery fluid in the cell is called cytosol.

ANS: T DIF: Memorization REF: Page 69

TOP: Cell Structure

23. Water-soluble substances easily pass through the cell membrane.

ANS: F DIF: Memorization REF: Page 71

TOP: Cell Membrane

24. Glycoproteins on the cell membrane identify the cell as “self.”

ANS: T DIF: Application REF: Page 72 TOP: Cell Membrane

25. Rough endoplasmic reticulum looks rough because there are mitochondria attached to it.

ANS: F DIF: Memorization REF: Page 73

TOP: Endoplasmic Reticulum

Mosby items and derived items © 2013, 2010, 2007, 2003 by Mosby, Inc., an affiliate of Elsevier Inc.
Another random document with
no related content on Scribd:
The Project Gutenberg eBook of Yö valaskalan selässä ja muita
meriseikkailuja
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
the Project Gutenberg License included with this ebook or online at
www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will
have to check the laws of the country where you are located before using
this eBook.

Title: Yö valaskalan selässä ja muita meriseikkailuja

Author: Holger Drachmann

Friedrich Gerstäcker
Jonas Lie

Editor: Teuvo Pakkala

Release date: August 16, 2023 [eBook #71421]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1913

Credits: Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK YÖ

VALASKALAN SELÄSSÄ JA MUITA MERISEIKKAILUJA ***
YÖ VALASKALAN SELÄSSÄ JA MUITA MERISEIKKAILUJA

Kirj.

Friedrich Gerstäcker

Mailta ja meriltä N:o 27.

Toimittanut Teuvo Pakkala

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1913.

SISÄLLYS:

Yö valaskalan selässä (Friedrich Gerstäcker).

Tarina nykyajalta (Holger Drachmann).
Valtameren jättiläinen (Jonas Lie).

Yö valaskalan selässä.
 Englantilainen valaanpyyntilaiva »Harold kuningas» risteili Kingmills-
saariston lähettyvillä päiväntasaajan kohdalla tavoittelemassa kaskelotteja.
[Kaskelotti = mahtavimpia ja kallisarvoisimpia valaita, ruumis 8—20
metrin pituinen ja hyvin paksu. Elää päiväntasaajan tienoilla olevissa
merissä. Vaarallinen peto.] Aikomus oli viettää täällä talvikuukaudet ja
kevään tullen siirtyä pohjoiseen pyydystämään jäämeren valaita. Mutta
turhaan oli nyt purjehdittu edestakaisin kuukausimääriä ja kuljettu moneen
kertaan kaikki tunnetut parhaat pyyntivedet. Tähystäjät, joita määrähetkinä
vaihdellen pidettiin mastoissa kaiket päivät tarkastamassa, näkyisikö
valaita, pysyivät vaiti ja mykkinä, ja jos milloin todella kajahti huuto, ei
kukaan enää ottanut uskoakseen sitä. Sellaiset löydöt olivat näet tähän asti
miltei joka kerta osoittautuneet olevan vain kelpaamattomia miekkavalaita
tai pyöriäisparvia, joita ei maksanut vaivaa ruveta pyydystämään. Aurinko
paahtoi polttavan kuumasti suojattomalle kannelle, ja hiljainen, puhtaaksi
siistitty laiva pieniksi reivattuine purjeineen vienossa tuulessa näytti siltä,
kuin se olisi risteillyt täällä vain huvin vuoksi, leppoisan mutta hieman
yksitoikkoisen sunnuntai-iltapäivän ratoksi, vailla muuta tarkoitusta ja
varmempaa määrää.

Laivaväellä on tietysti sellaisenakin aikana työnsä: purjeita on paikattava,

köysistöä, sekä kiinteää että juoksevaa, on tarkastettava, eivätkä
valaanpyynnissä tarvittavat aseetkaan saa ruostua: veneenohjaajien
erityisenä velvollisuutena on pitää ne kirkkaina ja hyvässä kunnossa.
Tynnyrin tekijälläkin on laivassa työtä valmistaessaan astioita tulevan
pyynnin varalle, ja kirvesmies puuhailee veneiden kimpussa etsien lahoja
kohtia ja paikkaillen niitä. Mutta koko hommassa ei ole eloa, ei oikeata
toiminnan henkeä. Kaikesta huomaa, että miehet, jotka jo kuukausimääriä
ovat ajelehtineet merellä sinne tänne, tekevät työtä ainoastaan päästäkseen
vetelehtimästä joutilaina. Jokainen luo tuontuostakin ikävöivän katseen
työstänsä meren väreilevälle ulapalle erottaakseen mahdollisesti aaltojen
kimalluksen keskeltä valaan puhaltaman suihkun, vaikka tietaäkin toiveensa
turhaksi. Sillä jos sellaista todella olisi näkyvissä, niin tähystäjän huuto
kyllä olisi sen jo aikoja sitten ilmoittanut. —

»Jo puhaltaa!» kajahtaa yhtäkkiä.

Kaikki työ keskeytyy kuin komennosta. Tynnyrintekijä viskaa vasaran

kädestään, puuseppä höylänsä. Kapteeni, joka on makaillut kajuuttansa
sohvalla lukien tai nukkuen, jotenkuten kuluttaakseen aikaa, joka tällaisessa
joutilaassa kuljeksimisessa venyy kamalan pitkäksi, ryntää rappusia ylös,
katsoo tuulen puolelle ja ylös tähystäjään saadakseen tarkempia tietoja
valaasta, joka on ilmestynyt näkyviin.

»Jo puhaltaa!» huutaa mies uudelleen — »puhaltaa — puhaltaa —

puhaltaa —» jatkaa hän verkalleen ja venytellen, kun useita suihkuja
perätysten nousee, ilmoittaen siten kunkin niistä erikseen.

»Missäpäin?» kuuluu kannelta huuto, ja tähystäjän ojennettu käsivarsi

näyttää suunnan. Mutta kovin se viittaa vastatuuleen, ja tulisessa kiireessä
veneenohjaajat huutavat miehistönsä koolle, kukin ehtiäkseen ensimäisenä
vesille, — kunnia, kunnia ennen kaikkea! Pieni vesitynnyri täytetään; pytty,
missä on köysikerä harpuuneja [harpuuni — valaanpyytäjäin käyttämä
väkäkeihäs, joka heitetään (nykyään ammutaan tykillä) valaan ruumiiseen.
Sen varressa on köysi, joka estää saaliin pääsemästä pakoon] varten,
heitetään veneeseen, harpuunit pannaan paikoilleen, ja vene laskeutuu
veteen vipukiekkojen kitistessä. Miehet seuraavat perässä kavuten alas
laivan ulkolaitoja pitkin kuin kissat. Airot pannaan veteen, ja heti kun
harpuunimies eli boats-header (veneenpäällikkö) on asettunut paikallensa
veneen perään, lähdetään liikkeelle. Lujarakenteisen, kevyen pyyntiveneen
terävä keula kääntyy osoitettuun suuntaan, ja vaahdoten vesi halkeaa
molemmille puolille.
 Silloin kun valaita ilmestyy tuulen alapuolelle, saattavat laivat täysin
purjein lähestyä niitä jonkun matkan päähän, säikyttämättä niitä pakosalle,
ja ripeästi vesille lasketut veneet pääsevät sitten purjeillaan hiljaa ja
huomaamatta saaliinsa lähelle. Semmoisissa tapauksissa ajo käykin
nopeasti ja varmasti sekä verrattain helposti. Mutta jos laiva yrittäisi
vastatuuleen luovimalla päästä lähelle valaita, menisi paljon aikaa hukkaan
ja kuitenkin perin harvoin onnistuttaisiin saavuttamaan saalis. Soutaminen
on senvuoksi tässä tapauksessa nopein ja varmin keino, vaikkakin samalla
vaivalloisin. Laiva seuraa jäljellejääneine miehistöineen perässä niin
nopeasti kuin pääsee ottaakseen pyynnin loputtua veneet jälleen huostaansa
ja mahdollisesti saaliiksi saadun valaan kupeelleen hinattavaksi. »Harold
kuninkaan» neljä venettä kiitivät nekin notkuvin airoin suoraan päin tuulta
ja saivat puolituntisen ripeän soudun jälkeen näkyviinsä ensimäisen
»suihkun». Edessä oli nähtävästi useampia valaita, jotka leikitellen milloin
sukelsivat syvyyteen, milloin nousivat pinnalle. Sinne asti oli heille laivasta
osoitettu seipään päähän kiinnitetyllä, mustaksi maalatulla pyöreällä korilla,
minnepäin valaat milloinkin kääntyivät. Yhden matruusin täytyi näet kaiken
aikaa pitää ylhäällä tuota kauasnäkyvää viittakoria, ja veneet suuntasivat
sen mukaan kulkunsa.

Omituinen jännitys ja kiihko päästä ensimäisenä valaaseen »kiinni»

valtaa tuollaisilla retkillä ei ainoastaan veneenohjaajien ja harpuunimiesten,
vaan koko miehistön mielet. Suurin kunnia tulee sille veneelle, mistä
ensimäinen maaliin osunut ja tehokas heitto on tehty, ja pyynnin tuloksesta
saavat kaikki osansa, kapteenista laivapoikaan asti. Siksi onkin luonnollista,
että miehet ponnistavat kaikki voimansa, jotteivät jäisi muista jäljelle.
Nopeimmat kolme venettä olivat tälläkin kertaa niin pitkällä, että saattoivat
pian päästä sopivalle heittovälille, kun taas neljäs, jota komensi nuori,
hurjapäinen irlantilainen, jäi miehistönsä epätoivoisista ponnistuksista
huolimatta jälkeen. Kun ensimäisten veneiden ohjaajat jo valmistautuivat
heittämään harpuunin, oli neljäs vene vielä lähes kaapelinmitan päässä
niiden takana. [Kaapelinmitta = merenkulkijain käyttämä pituusmitta, joka
on eri maissa erisuuri (keskimäärin 200 metriä).]

Silloin nousi heidän oikealla puolellaan, tosin vielä pitkän matkan päässä,
yksinäinen suihku ilmaan. Veneet eivät yleensä mielellään erkane kauas
toisistaan, jotteivät hädän tullessa jäisi apua vaille, mutta heti kun
peränpitäjänä seisova nuori irlantilainen huomasi tämän yksinäisen suihkun,
joka osoitti valaita olevan toisaallakin, käänsi hän silmänräpäyksessä
veneensä keulan sinnepäin lähteäkseen ajamaan toista saalista kuin muut
veneet.

Juuri tällöin oli toisissa veneissä niin paljon puuhaa, etteivät niiden
päälliköt joutaneet huomaamaan irlantilaisen aikeita. Mutta soutajat, jotka
istuivat kasvot veneen perään päin ja näkivät kumppaniensa muuttuneen
suunnan, oivalsivat helposti, että toisaallakin oli saalista, eikä heillä ollut
mitään sitä vastaan, että pääsivät yhdestä kilpailijasta. Sitäpaitsi he olivat
lähempänä valaita kuin olivat aluksi luulleetkaan; nämä näet sukelsivat
yhtäkkiä veden alle ja viipyivät siellä jonkun aikaa, veneiden kiitäessä
entistä suuntaansa minkä airoista läksi, mutta ilmestyivät sitten taas
yhtäkkiä pinnalle tuskin kolmenkymmenen askelen päässä heistä, ja eräs
tuli niin lähelle ensimäistä venettä, että ohjaaja silmänräpäyksessä viskasi
harpuuninsa lujasti sen selkään kiinni. Ennenkuin kymmenen minuuttia oli
kulunut, olivat molemmat muutkin iskeneet saaliinsa, mutta toisen veneen
harpuuni irtautui ja sen saalis painautui syvyyteen. Silloin tämä vene, joka
nyt oli joutunut kauas valasparvesta, seurasi kolmatta venettä, pyrkien
varmuuden vuoksi iskemään harpuuninsa sen saaliiseen, mikä lopulta
onnistuikin. Vangitut valaat uivat täyttä vauhtia pohjoiseen, vetäen veneitä
perässään, niin että aalto kuohui korkeana keulan molemmin puolin.
Vihdoin kolmannen veneen harpuunimies onnistui syöksemään keihäänsä
valaan rintaevän juureen ja antamaan sille surmanpiston. Ensimäinen vene
jatkoi vielä menoa englannin-penikulman verran, kunnes senkin
harpuunimies sai saaliinsa isketyksi hengiltä, jonka jälkeen vene jäi
odottamaan laivaa. Soutamalla olisi ollut mahdoton hinata tuollaista
jättiläisruhoa perässään. Niin kauas he jo olivat joutuneet laivasta, ettei
tämän runkoa enää näkynyt vedenpinnan yläpuolella, ja hitaasti se läheni
heitä luovimalla pyrkien hiljaisessa tuulessa koillista kohti.

Noissa kolmessa veneessä tähysteltiin nyt, vaikka turhaan, neljättä, joka

oli joutunut aivan näkymättömiin. Joka taholta etsittiin sen vaaleata
purjetta, joka mahdollisesti oli nostetettu. Mutta mitään ei näkynyt. Miehet
kuitenkin lohduttivat itseään sillä, että laivasta käsin oli joka tapauksessa
pidetty venettä silmällä ja että sen kulkema suunta tiedettiin.

»Harold kuningas» ei ollut suinkaan mikään nopea purjehtija, ainakaan

vastatuulessa, ja koko iltapäivä kului, ennenkuin se oli päässyt luovimaan
veneille asti ja saanut valaat kiinnitetyksi kummallekin kyljelleen. Toinen
venekunta oli jo aikaisemmin palannut laivaan ollakseen apuna sen
ohjaamisessa. Heti lähetettiin mies kaukoputki muassaan mastoon ottamaan
selkoa siitä, minne neljäs vene oli joutunut ja oliko silläkin saalista, jossa
tapauksessa olisi lähetetty kaikki veneet sen avuksi hinaamaan valasta
laivalle.

»No, Sirrah, missäpäin se on?» huusi kapteeni kannelta, kun tähänastinen

saalis oli tallessa, niin että hän saattoi omistaa huomiota poissaolevallekin
veneelle. »Onko se kaukana täältä?»

»En näe sitä missään, sir!» kuului vastaus, ja mies ryhtyi uudelleen
kiikaroimaan taivaanrantaa kaikilta ilmansuunnilta.

»Pöllö, älä sinä sinne tuulen päälle tuijota, ei se siellä ole!» huusi
kapteeni taas. »Jätä aurinko oikealle ja tähystä tarkasti etelän puolta —
sielläpäin sen täytyy jossakin olla.»
 Mies teki työtä käskettyä, mutta katseli niin kauan tuloksetta
kaukoputkellaan, että kapteeni vihdoin menetti malttinsa ja kapusi vantteja
myöten ylös itse tähystämään. Hän alkoi jo käydä levottomaksi tästä
katoamisesta.

»Tuolla suunnalla olin pari kertaa näkevinäni jotakin sellaista, sir», sanoi
mies kapteenille, joka oli ottanut kiikarin, viitaten kädellään
etelälounaaseen. »Minusta tuntui, kuin siellä olisi ollut jokin tumma piste
vedessä, mutta kun katsoin tarkemmin, oli se kadonnut.»

»Missä?»

»Tuolla noin, suunnilleen sielläpäin, missä tuo pieni valkoinen pilvi on,
— ehkä vielä hiukan lännempänä.»

Kapteeni tähysti kaukoputkella jonkun aikaa osoitettuun suuntaan,

pudisti sitten päätänsä ja alkoi etsiä muualta. Mutta turhaan hän viipyi
ylhäällä, kunnes aurinko laski taivaanrannan taakse kirkastaen
pienimmätkin esineet selväpiirteisiksi ja helposti erottuviksi. Hän ei nähnyt
jälkeäkään veneestä, jonka kuitenkin olisi pitänyt tähän aikaan nostaa
purjeensa, sillä tulihan siinä-olijain ymmärtää, että heitä jo tähysteltiin
laivasta kiikarilla, ja valkea purje loistaa merellä kauas. Ensimäinen
harpuunimieskin oli nyt kavunnut mastoon — varmaan oli veneelle
tapahtunut joku onnettomuus, ja väki alkoi käydä levottomaksi sen
johdosta. Mutta harpuunimieskään ei kiikarilla katsoessaan erottanut mitään
veneen tai purjeen tapaista, ja äkkiä lankeava hämärä, jota näillä
leveysasteilla yhtä nopeasti seuraa yö, teki tähystyksen pian
mahdottomaksi.

»Harold kuninkaan» kapteenilla ei ollut valitsemisen varaa sen suhteen,

mitä tässä tapauksessa oli tehtävä. Risteillä edestakaisin hän ei voinut, sen
tekivät mahdottomaksi valaat, jotka oli kiinnitetty kummallekin kyljelle.
Mutta jos hän olisi tietänyt suunnan, minne ohjata, olisi hän ehkä luopunut
saadusta saaliistakin löytääkseen kadonneet miehensä jälleen. Mutta sitten
hän vielä toivoi tapaavansa heidät tuulen alapuolelta, ja sinnepäin laiva
paraikaa ajautuikin, purjeet tiukalla, pasaatituulen ja päiväntasaajavirran
viemänä. Ellei venettä vielä aamullakaan näkyisi, voisi hän jättää jäljelle
valaanraadot, mikäli niitä ei siihen mennessä ole ehditty yön aikana nylkeä,
kiinnittää niihin lippunsa ja lähteä risteillen etsimään venettä. Vaikka
toivotontahan sellainen kadonneiden veneiden etsintä oikeastaan on. Meri
on niin äärettömän suuri, ja jos miehet todella olivat kadottaneet veneensä
ja uiskentelivat vesivarassa — mistä heidät löytää? Mutta olihan se
kuitenkin tehtävä, jottei tunto soimaisi siitä, että osa tovereista oli
kevytmielisesti jätetty surman suuhun.

Hyvin todennäköistä oli, että haavoitettu valas oli pirstonut veneen ja

ettei miehistö ollut kauan jaksanut uimalla pysyttäytyä veden pinnalla. Meri
tosin oli verrattain tyven, mutta hirvittävä haikala vainuaa pian isketyn
valaan veren. Laivankin ympärillä noita ahnaita petoja uiskenteli paraikaa
kuusi tai seitsemän kappaletta maltittomina odottaen saaliin paloittelemista
ja tuontuostakin syöksähtäen raatojen kimppuun, saamatta kuitenkaan
teräviä hampaitansa pystymään jättiläishirviön sitkeään nahkaan. Samoin
oli niitä kai ilmestynyt kateissa olevan veneenkin ympärille, ja voi
miespoloisia, jos he aluksen turvaa vailla joutuivat nälkäisten petojen
piirittämiksi.

Tosin oli vielä jäljellä sekin mahdollisuus, että vene oli ehyenä, mutta oli
joutunut valaan perässä liian kauas tuulen alle, joten paluu ei käynyt
niinkään pikaisesti; vene on vain pienoinen pilkku äärettömällä valtamerellä
ja voi helposti jäädä huomaamatta parhaallakin kaukoputkella katsottaessa.

Mutta paluu-suunta oli eksyneillä arvatenkin selvillä, ja jotta he sen

tietäisivät varmasti yön pimeydessäkin, kiinnitettiin keula- ja päämastcn
huippuihin lyhty kumpaankin, jotteivät he pimeässä soutaisi laivan ohitse.
Pimeän tultua sekä puoliyön ja aamuvahdin aikana kapteeni sitäpaitsi
laukaisutti kannella olevat pienet tykit, jotta niiden paukekin osoittaisi
veneelle oikeata suuntaa. Mutta kaikki oli turhaa. Yö kului, eikä kadonneita
kuulunut, ei näkynyt.

Saaliiksi saatujen valaiden paloittelu oli sillävälin täydessä käynnissä.

Silava irroitettiin suurina viiluina ja nostettiin kannelle erityisten
vipulaitosten avulla, jonka jälkeen keittäminen heti alkoi, jottei aikaa
hukattaisi hetkeäkään ja jotta rasva saataisiin mitä pikimmin talteen, sillä
näillä leveysasteilla se on kovin herkkää pilaantumaan. Suuria tulisoihtuja,
joissa polttoaineena oli valaanrasva, riippui jonkinlaisessa rautavanteista
kyhätyssä häkkyrässä laivan ulkopuolella valaisten hurjannäköistä, vilkasta
näytelmää veripunaisella loimellaan. Jo ennen puoliyötä oli toinen
jättiläisvalas kuorittu, ja raskaalla, jykevällä rasvakoukulla nostettiin
kannelle hirmuisen suuri pää, sitten kun se ensin oli vedessä irroitettu
selkärangasta. Laiva ihan kallistui sen valtavasta painosta.

Päivän koittaessa, kun koko miehistö taas oli ankarassa työssä toisen
valaan kimpussa, lähetettiin jälleen pari harpuunimiestä, kumpikin
varustettuna kaukoputkella, mastoon tähystämään. Turhaan he tarkastelivat
auringon nousuun asti taivaanrantaa joka suunnalta. He eivät löytäneet niin
mitään. Mutta vihdoin ensimäisen harpuunimiehen silmä keksi tumman
pisteen, joka näkyi nyt kirkkaansäihkyvällä ulapalla. Välimatka oli tosin
hyvällekin kiikarille liian pitkä, jotta mitään yksityiskohtia olisi erottanut,
mutta asiasta ilmoitettiin kuitenkin kapteenille, joka heti kiipesikin ylös.
Joka tapauksessa ui vedessä jotakin, olipa se mitä hyvänsä; mutta se oli
liiaksi tuulen yläpuolella. Laiva oli kai yöllä ajautunut sen ohitse. Toinen
harpuunimies määrättiin lähtemään veneineen ottamaan siitä selkoa. Ellei se
ollutkaan kaivattu vene — sillä veneeltä se ei näyttänyt — saattoi se olla
kuollut valas, jota kannatti käydä katsomassa ja joka mahdollisesti voi
johtaa kadonneitten jäljille, sillä jos se oli heidän iskemänsä, oli sillä joka
tapauksessa laivan harpuuni eli »rauta» vielä ruumiissaan.

Käsky huudettiin mastosta kannelle, ja muutaman minuutin päästä

laskettiin vesille vene, joka neljän airon kiidättämänä lähti vinhalla
nopeudella siihen suuntaan, jota päämastossa oleva viittakori osoitti. Mutta
kapteeni jäi vielä mastoon pitääkseen kiikarillaan silmällä äsken löydettyä
pistettä, jottei se pääsisi katoamaan, ja nähdäkseen mitä vene sai aikaan.

Noin puolisen tuntia oli tämä jo kulkenut seuraten ainoastaan laivasta

annettua merkkiä, itse näkemättä edessäpäin mitään. Mutta silloin keulassa
seisova harpuunimies vihdoin luuli erottavansa suoraan edessään tumman
esineen ihan veden pinnassa, Viittakorikin, joka nyt vedettiin takaisin
laivaan, osoitti heidän olevan oikealla suunnalla Eikä kestänyt kauan,
ennenkuin harpuunimies yhtäkkiä kääntyi puolittain soutajiin päin ja huusi,
osoittaen kädellään eteenpäin:

»Vetäkää, pojat, vetäkää minkä jaksatte — tuolla on totisesti ihminen,

joka seisoo lautalla tai veneessä tai jossain sentapaisessa — vetäkää lujasti,
sillä minusta näyttää, että tulemme ihan viime tingassa!»

Sitten hän kajahutti kovaäänisen »hoi!»-huudon, koettaen herättää

vastahuutoa. Mutta mitään vastausta ei kuulunut. Miehet soutivat kaikin
voimin, niin että airot olivat taittua, ja vinhasti läheni teräväkeulainen,
solakka vene kummallista maaliansa vaahdon kohistessa kokassa.

»Mies siellä on, mies!» huusivat nyt soutajatkin, jotka uteliaina katsoivat
taakseen. »Lempo vieköön silmäni, ellei se ole Patrik!» mörähti peränpitäjä
ojentautuen suoraksi seisomaan perämela kädessä.

»Patrik, jumaliste!» huusi nyt harpuunimieskin. — »Mutta missä toiset

ovat?»
 Uudistettu kysymys hävisi yleiseen hämmästyksen huutoon, kun he
lähemmäksi päästyään tunsivat haaksirikkoisessa todellakin neljännen
harpuunimiehen, nuoren irlantilaisen Patrikin, mutta lisäksi näkivät, ettei
hän ollutkaan millään lautalla eikä kaatuneen veneen pohjalla, vaan
kuolleen valaskalan selässä polvillaan. Valas oli painunut muutaman
tuuman vedenpinnan alle. — Vasemman kätensä ympäri mies oli kietonut
köydenpätkän, jonka toinen pää oli kiinni harpuunissa, mikä vielä oli pedon
ruumiissa pystyssä. Vain siten oli hän voinut pysytellä liukkaalla paikallaan.
Oikeassa kädessään oli hänellä harpuunin varsi, jonka hän oli leikannut
köydestä irti ja jota hän piteli niin kouristuksentapaisesti, ettei tahtonut
hellittää siitä vielä silloinkaan, kun vene laski hänen viereensä ja kaikkien
kädet ojentuivat häntä auttamaan.

Mies parka oli kalmankalpea eikä saanut ääntäkään suustansa — vieläpä

hänen katseensakin harhaili villinä ja tuijottavana toverista toiseen,
ikäänkuin hän ei olisi enää tuntenut heitä. Koneentapaisesti hän vain nousi
astuakseen veneeseen, mutta lysähti heti tajuttomana kokoon, kun tunsi
allansa tukevan pohjan. Hän oli viettänyt hirveän yön, ja meidän on nyt
palattava takaisin siihen hetkeen, jolloin hän veneineen jätti toiset
lähteäkseen tavoittamaan laumasta eronnutta yksinäistä valasta.

*****

Valas oli noin viidensadan askelen päässä, kun he kääntyivät soutamaan

sitä kohti, ja välimatka lyheni, kun se sukelsi useita kertoja ja sitten taas
verkalleen nousi pinnalle, aavistamatta vihollisten tuloa. Se kääntyi yhä
enemmän tähänastisesta suunnastaan, aikoen mahdollisesti palata laajassa
kaaressa äskeiselle temmellyspaikalleen; mutta sitten se jälleen muutti
suuntaa ja alkoi uida tuulen ja virran mukana suoraan länttä kohti. Patrik,
neljännen veneen harpuunimies, nostatti purjeen, tuulen käydessä
myötäiseksi, voidakseen nopeammin ja äänettömämmin seurata valasta.
Mutta tämäpä — joko sitten omaksi huvikseen tahi mahdollisesti saatuaan
kaikesta varovaisuudesta huolimatta vihiä vihollisesta — lisäsi vauhtiansa
niin, että vene suotuisasta tuulesta huolimatta pääsi vain hyvin hitaasti
lähestymään. Ja lopulta, kun oli suurella vaivalla päästy miltei heittovälin
päähän, valas yhtäkkiä sukelsi, ja seuraavassa tuokiossa vene kiiti yli sen
paikan, mihin peto oli uponnut ja missä vesi vielä pyöriskeli häränsilminä.

»Purje alas!» kajahti silloin ripeästi ja varmasti harpuunimiehen käsky.

Pieni raakapuu putosi silmänräpäyksessä, vene hiljensi vauhtiaan, ja
peränpitäjä nousi esimiehensä viittauksesta seisomaan, harpuuni
kohotettuna, ollakseen valmiina heittämään oitis, niin pian kuin valas
jälleen näyttäytyy. Itse hän kyllä epäili onnistumista, arvellen ettei peto tällä
kohtaa nouse pinnalle, ja osoitti kädellään kauemmaksi eteenpäin, katsoen
kysyvästi harpuunimieheen. Mutta tämä, vaikka oli vuosiltaan nuori, oli
kuitenkin vanha valaanpyytäjä, ja päättäen siitä tavasta, millä valas oli
sukeltanut, piti hän edelleen varmana, että se oli vain hetkeksi pysähtynyt
tähän ja että se pitemmälle sukeltamatta oli pian jälleen nouseva pinnalle.
Purje lepatti velttona mastoa vasten, ja harpuunimies piti vielä kiinni sen
nostoköydestä, ettei hukkaisi hetkeäkään, jos takaa-ajoon olisi vielä pakko
ryhtyä. Sillaikaa miehet, jotka oli kaiken varalta taas pantu hiljalleen
soutamaan, katselivat tarkkaavaisina allansa olevaan kirkkaaseen veteen,
mielessä epävarma toive, että saisivat nähdä veden alla uiskentelevan pedon
ja voisivat sen mukaan määrätä suuntansa.

»Tuolla ui jotakin!» huudahti äkkiä eräs miehistä tukahutetulla,

kauhunsekaisella äänellä. »Tuolla ihan allamme — se nousee!»

»Hst!» varoitti päällikön ääni. »Hiljaa — hiljaa, muuten se pelästyy ja

karkaa! Missä?»

»Tässä ihan — nyt se nousee!» kirkaisi kolme tai neljä ääntä yhtaikaa, ja
miehet tarttuivat vaistomaisesti airoihin.
 »Takaisin — huovatkaa — henkenne edestä!» kiljahti samassa
harpuunimieskin, joka laidan yli kumartuneena näki vaaleanvihreän
jättiläisruhon nousevan syvyydestä salaman nopeudella. Hän ymmärsi
hyvin, mihin vaaraan he joutuisivat, jos merihirviö noustessaan hiukankin
hipaisisi venettä. Miltei samassa silmänräpäyksessä airot läiskähtivät
veteen, mutta vene oli tuskin ehtinyt peräytyä yhden pituutensa vertaa, kun
mahtavan kaskelotti-valaan jättiläiskokoinen, tylppä pää jo kohosi
vedenpinnalle, hirveä, kaltainen kita puoliavoimena. Samassa se ponnahutti
itsensä ilmaan ja syöksyi heti sen jälkeen huimaa vauhtia eteenpäin,
puhaltaen kummallekin puolelleen paksun usvasuihkun, paetakseen vierasta
esinettä, venettä, jonka se tietysti oli heti nähnyt.

Veneen keulassa seisoi peränpitäjä keihäineen, ihan tuon »rasvavuoren»

yläpuolella, joka suorastaan kohosi hänen jalkainsa alta; mutta hänen
käsivartensa vapisi, eikä hän uskaltanut näin läheltä viskata keihästään
jättiläispetoon, joka yhdellä ainoalla iskulla olisi voinut lyödä liiskaksi koko
venekunnan. »Heitä — heitä, tuhat tulimmaista!» kiljui Patrik, välittämättä
ollenkaan vaarasta ja ajatellen tällä hetkellä ainoastaan sitä, että saalis oli
tuossa miltei käden ulottuvilla. »Sinähän riivattu päästät sen ihan käsistä!»
Ja siepaten oman keihäänsä näytti hän hurjalla ilolla odottavan hetkeä,
jolloin saisi lennättää terävän raudan pedon rintaevän juureen.

Peränpitäjä epäröi vielä, mutta ainoastaan lyhyen tuokion; sillä jos hän
olisi päästänyt suotuisan tilaisuuden käsistään, olisi ollut epävarmaa, tokko
säikytetty valas olisi enää ensinkään palannut Purje, jonka harpuunimies oli
heti kiskaissut ylös, pullistui tuulesta, ja vene syöksähti harpuunimiehen
ohjaamana täyttä vauhtia pakenevan pedon perään. Ja samassa suhahti
harpuuni nuoren englantilaisen väkevän käden lennättämättä ja upposi
valaan selkään tarttuen kiinni sitkeään silavaan. Vks-kaks oli purje laskettu
alas, airot vedetty sisään ja peränpitäjä lennähti keulasta paikallensa
peräsimen ääreen luovuttaen keulapaikan harpuunimiehelle, jonka
tehtävänä oli antaa valtameren hirviölle surmanisku. Harpuunimies on näet
valaanpyyntiveneessä ensimäinen johtaja, peränpitäjä toinen. Pyynnin
alussa he ovat vaihtaneet paikkaa tai oikeammin sanoen eivät ole vielä
asettuneet oikeille paikoilleen; sillä harpuunimies ohjaa veneen valaan
kupeelle, mikä kysyy erittäin varmaa ja harjaantunutta kättä, ja peränpitäjä
seisoo silloin keulassa varustettuna köydeliisellä harpuunilla, jolla peto on
ensin iskettävä ja saatava kiinni. Mutta heti kun harpuuni on tarttunut
valaan selkään ja peto siten on tullut vangituksi, asettuu varsinainen
harpuunimies paikallensa veneen keulaan, kädessään keihäs (oikea
heittokeihäs ilman väkäsiä), millä surmanisku on annettava; keihään täytyy
osua juuri rintaevän takana olevaan tummahkoon syvennykseen, sillä vain
siten voidaan tämä mahtava eläin haavoittaa kuolettavasti.

Köysi, johon harpuuni oli kiinnitetty, purkautui suhisten ulos aukosta,

joka tarkoitusta varten oli tehty veneen keulaan, ja vene syöksyi huimaa
vauhtia eteenpäin sinne tänne vääntelehtivän valaan perässä. Patrik seisoi
nyt keulassa, heittokeihäs koholla, ja miehet lappoivat kaikin voimin köyttä
sisään, vetääkseen pienen aluksensa vangitun pedon luo, jolle nyt oli
annettava surmanpisto.

Vihdoin oli päästy sen kupeelle; Patrik taivuttihe taaksepäin, ja samalla

kun jättiläispedon pyrstö iski veteen aivan heidän vieressään ja valas otti
vauhtia paetakseen vaaraa, suhahti kuolettava teräs sen pehmeään kylkeen
upoten siihen syvälle. Silmät voitonriemusta välähtäen kiskaisi
harpuunimies aseensa takaisin uudistaakseen piston, mutta samassa valas
teki kuolonkamppauksessaan äkillisen ja raivokkaan käännöksen, niin että
syntyi kuohuva ja kihisevä hyökyaalto.

»Sakeaa verta, sakeaa verta!» huusivat miehet riemuiten, mutta

»Takaisin!» kiljaisi harpuunimies. Peränpitäjä viskautui koko painollaan
melaansa vasten ja ponnistautui kauas laidan ulkopuolelle saadakseen
keulan äkkiä kääntymään. Mutta ennenkuin miehet ennättivät viskata airot
hankaimiin, ryntäsi ärsytetty peto, joka nyt näki vainoojansa ihan edessään,
kita auki heitä päin. Se ponnahti korkealle vedestä, jättiläiskita ammollaan,
ja juuri veneen kääntyessä se iski hampaansa sen keskikohtaan ja puristi
leukansa yhteen pirstoen ohuet lankut ikäänkuin ne olisivat olleet paperia.

Patrik näki vaaran ja oivalsi heti paikalla, mikä heitä uhkasi. Levollisena
ja varmalla kädellä hän kuitenkin vielä singahutti keihäänsä suoraan
vihollisen silmään puhkaisten sen — mutta venettä hän ei sillä saanut
pelastetuksi. Raivoisa peto tuskin enää tunsikaan uutta haavaansa
kuolinkamppailussaan; sakeaa, tummaa verta purskuttaen ja koston vimman
villitsemänä se puri veneen murskaksi, ja tuokion kuluttua uiskenteli
kuohuvassa, verisessä vedessä sekaisin pirstaleita ja ihmisiä, jotka
itsesäilytysvaistonsa ohjaamina haparoivat laudanpalasia käsiinsä.

Patrik itse oli veteen suistuessaan vaistomaisesti ja kouristuksentapaisesti

tarrautunut köyteen, joka oli kiinnitetty harpuuniin. Se kietoutui hänen
käsivartensa ympäri ja veti hänet tuokion kuluttua valaan perässä verisen
kuohun halki aavalle ulapalle ja sitten veden alle. Hän olisi ollut hukassa,
jos pedon henki olisi säilynyt muutamia sekunteja kauemmin. Mutta
ensimäinen heitto oli ollut kuolettava; valas kohosi jälleen pinnalle, ui pari
pientä kierrosta, pieksi aaltoja jättimäisillä evillään ja jäi sitten kuolleena
hiljalleen ajelehtimaan veristen aaltojen mukana.

Patrik, joka oli jälleen päässyt ilmaa hengittämään ja tahtomattaan

joutunut kuolleen valaan hinausköyteen, veti sitten ripeästi itsensä veden
pinnalla uiskentelevan jättiläisruhon luo ja tarttuen siinä vielä pystyssä
törröttävään harpuuniin heilautti itsensä valaan selkään. Samassa kajahti
hänen takanaan hurja huuto. Hän kääntyi kauhistuneena katsomaan —
hätähuuto tuntui aivan erityisen kamalalta ja pöyristyttävältä. Hänen
sydäntään viilsi kuin veitsellä, kun hän vähän matkan päässä takanaan erotti
kahden haikalan tummat selkäevät, jotka liikkuivat sinne tänne, samalla kun
aivan lähellä häntä veden loiskina ja aaltojen pieksiminen osoittivat
paikkaa, missä eräs hänen tovereistaan taisteli kuolonkamppailuaan
kolmannen pedon hirmuisissa hampaissa.

Kuten korppikotkat joka haaralta kokoontuvat kuolevan eläimen

ympärille, niin nousevat syvyydestä haikalat äkkiä ja odottamatta uimarin
tuhoksi, ja mihin ne kerran ovat iskeneet kiinni, se pysyy niiden omana ja
sen ne pitävät kuin rautaisissa pihdeissä pyöriskellen vinhasti ympäri.

Siellä täällä ajelehti vielä joku poloinen haaksirikkoinen joko

tarrautuneena veneenpirstaleihin tai airo kädessä pysytellen pinnalla; mutta
vain kolme oli enää hengissä kaikista niistä voimakkaista, elämänhaluisista
miehistä, jotka vielä muutama minuutti sitten olivat rohkeasti ja uhmaten
katsoneet vaaraa silmiin, ja meren hyeenat raivosivat heidän
keskuudessaan. Mitä auttoi siinä voimaton nyrkinisku, mitä vihlova
epätoivon huuto — se oli vain suloista soitantoa noiden kylmien,
hirmuisten, kissansilmäisten, jättiläisvoimaisten petojen korville, ja verinen
vaahto, joka hetken kuluttua uiskenteli meren pinnalla, oli poloisten
käärinliinana ja haudan osoittajana.

»Tämä on hirveää!» voihkasi Patrik, joka töin tuskin jaksoi pysytellä

häntä vielä suojelevan valaanruumiin päällä. — »Hirveää on kuolla näin,
saamatta apua mistään!» — Ja silmä etsi epätoivoisena pelastavaa laivaa,
joka risteili kaukana, kaukana taivaanrannalla, lähestyen toisia veneitä. Ja
jospa siellä toverit häntä kaipaavatkin ja etsivät, ja jos he, kun eivät enää
löydä venettä kaukoputkella, risteilevät täällä vaikka päiväkausia — mitä se
häntä auttoi? — Hänellä oli enää aikaa vain jokunen tunti, ehkä ainoastaan
muutama minuutti, ja hänen pyövelinsä ilakoivat hänen ympärillään,
milloin poukahtaen ilmaan, milloin sukeltaen veden alle. Ne olivat