Money Banking Financial Markets and Institutions 1st Edition Brandl Test Bank

Money Banking Financial Markets and

Institutions 1st Edition Brandl Test Bank
full chapter at: https://testbankbell.com/product/money-banking-
financial-markets-and-institutions-1st-edition-brandl-test-bank/
Chapter 03 Bonds and Loanable Funds

MULTICHOICE

1. Bonds are issued by

(A) corporations only.

(B) governments only.

(C) many kinds of borrowers.

(D) government agencies only.

Answer : (C)

2. Three things fully describe the aspects of a bond. They are

(A) the face value, the coupon rate, and the term to maturity.

(B) the face value, the term to maturity, and the bond price.

(C) the coupon rate, the term to maturity, and the issuer of the bond.

(D) the face value, the coupon rate, and the bond price.

Answer : (A)

3. A 10-year, $10,000 bond with a coupon rate of 5% is a promise by the issuer of the bond to

(A) make a single payment to the bondholder of $10,500 in 10 years.

(B) pay the bondholder $5,000 every year for 10 years and also a $10,000 payment in 10 years.

(C) make a single payment to the bondholder of $15,000 in 10 years.

(D) pay the bondholder $500 every year for 10 years and also a $10,000 payment in 10 years.

Answer : (D)

4. The face value of a bond is the

(A) rate of interest to be paid to the holder of the bond.

Visit TestBankBell.com to get complete for all chapters

(B) original amount of money borrowed by the bond issuer.

(C) length of time until the repayment of the bond principal.

(D) issuer of the bond.

Answer : (B)
5. The coupon rate of a bond refers to the

(A) original amount of money borrowed by the bond issuer.

(B) number of years until repayment of the bond principal.

(C) discount offered to the bond purchaser.

(D) interest rate to be paid to the holder of the bond.

Answer : (D)

6. A bond's maturity refers to the

(A) rate of interest to be paid to the holder of a bond.

(B) amount that the bond issuer must repay.

(C) period of time when the issuer of the bond makes repayment of the bond's principal.

(D) issuer of the bond.

Answer : (C)

7. Shareen buys a 30-year, $10,000 US Treasury bond with a coupon rate of 5%. After two years she
needs some cash so she decides to sell her bond. Shareen will sell her bond in the market.

(A) primary bond

(B) Treasury bond

(C) T-bond

(D) secondary bond

Answer : (D)

8. You give your friend $10,000 to help start a business, and you get $1,000 back. Your rate of
return is

(A) 100%.

(B) 50%.

(C) 10%.

(D) 1%.

Answer : (C)

9. You own a 10-year, $10,000 US Treasury bond with a coupon rate of 3%. There are two years left
 Another random document
un-related content on Scribd:
symboli ja keisarillisen mahdin vallanmerkki, sillä se on lössin eli
tuulimullan ja lössimaitten, kansan ensimmäisen kehityksen kehdon väri.

Lössimaa muodostaa toisin paikoin 600 metrin vahvuisia kerroksia,

joiden keräytymiseen tietysti on kulunut suunnattoman pitkiä aikoja. Tiet
syvenevät niihin syviksi uurteiksi ja joet niihin kaivavat omituisia
rotkolaaksoja, joilla on pystysuorat seinät. Mullan sisään lahonneen ruohon
johdosta tämä pölymaa on erinomaisen hedelmällistä. Ruotsalainen
Andersson, joka Kiinan hallituksen toimesta on tutkinut maan geologiaa, on
kuitenkin sitä mieltä, että tuulimulta ainakin osaksi on jokien kuljettamaa
lietettä.

Myöhemmin ovat monet muut tutkijat Kiinassa työskennelleet ja sangen

monipuolisesti ovat myös uusia rautatielinjoja käyvät eurooppalaiset
insinöörit valaisseet eri osien luonnonsuhteita ja asutusoloja. Mutta siitä
huolimatta on Kiina yhä vieläkin sangen vaillinaisesti tunnettu ja yksin sen
karttakin kaipaa joka tavalla täydentämistä ja korjailua. Kiinalaiset itse ovat
hyvin vähän tehneet maansa tieteellistä tutkimista varten.

Japanissa sitä vastoin länsimaisia tutkijoita tuskin enää tarvitaan, sen

omat voimat kun täydelleen kykenevät maansa tieteelliseen tutkimiseen.
Japanilaiset ovat tutkineet anastamansa Formosankin, jonka sisäosat
asukkaiden villeyden vuoksi olivat viimeiseen saakka täydelleen hämärän
verhoamat.

*****

Kaikissa muissakin Aasian maissa maantuntemus on yhdeksännentoista

vuosisadan kuluessa edistynyt, vaikk'ei kaikissa niin paljon kuin niiden
läheisyys olisi edellyttänyt. Etu-Aasiassa on vielä tänä päivänäkin paljon
vaillinaisesti tunnettuja seutuja, Turkin kehnon hallinnon aiheuttama
turvattomuus kun on tehnyt rauhallisen tutkimustyön mahdottomaksi.
 Useissa näistä maista on muinaistutkimuksella suurenmoinen työmaa ja
se onkin varsinkin Kaksoisvirtain maassa menestyksellä toimittanut
kaivauksia ja paljastanut päivänvaloon niiden muinaisen sivistyksen.
Vähässä Aasiassa on etenkin heettiläisvaltakunnan ajoilta säilynyt
muinaismuistoja, jotka ovat synnyttäneet suurta mielenkiintoa ja joita jo on
jonkun verran tutkittukin.

Senjälkeen kuin rautatierakennukset tulivat Etu-Aasiassakin

päiväjärjestykseen, ovat ne melkoisesti edistäneet maan luonnonolojen ja
asutuksen tuntemista. Persiassa kiinteitä muinaismuistoja on vähemmän,
mutta siellä taas kansallisuusolot tarjoavat paljon mieltäkiinnittäviä
kysymyksiä ratkaistaviksi. Persian erämaa-alueet ovat vielä suureksi osaksi
aivan tuntemattomat. Maan pohjoisosissa ovat venäläiset, eteläosissa
englantilaiset tutkijat liikkuneet ja sen mukaisiin »vaikutusalueihinkin» se
on jaettu. Suurena yllykkeenä tutkijoille ovat maan kivennäisaarteet,
etenkin öljy. Missä tiedemiesten työ tuottaa niin välitöntä hyötyä, siellä
heiltä ei kielletä rahojakaan.

Siperiassa tutkijoilla edelleenkin on ollut helppo työskennellä Venäjän

hallituksen suosiollisuuden vuoksi ja syntyisi pitkä luettelo, jos kaikki siellä
matkustelleet tiedemiehet mainitsisimme.. Siellä ovat suomalaisetkin olleet
uutterassa työssä Castrénista alkaen, valaisten sen kansatieteellisiä,
kielitieteellisiä, luonnontieteellisiä ja muinaistieteellisiä oloja.
JAAN, VILUN JA MYRSKYN
MAANOSA.

James Cookin ennustus, ettei ihmisellä olisi milloinkaan asiaa

Antarktikan hyisille rannoille, ei toteutunut. Ei kauaakaan kulunut,
ennenkuin amerikkalaiset hylkeenpyytäjät sinne löysivät ja pyyntinsä
ohessa alkoivat näitä maita tutkia ja kartoittaa. Amerikkalaisten jälkeen
sinne pian saapui muita, varsinkin englantilaisia pyytäjiä. Jo v. 1812
amerikkalaiset ilmestyivät Etelä-Shetlannin saarille, mutta he pitivät
toimensa ja kokemuksensa tarkkaan salassa, etteivät niistä muut hyötyisi. Ja
1808 englantilaisten Enderby veljesten pyyntialukset kävivät Bouvet'n
löytämällä saarella saakka, vaikkeivät voineet sille maihin nousta. Jälkeen
v:n 1815, kun Euroopassa Napoleonin kukistuksen jälkeen oli koittanut
rauhan aika, lisääntyi kaikkien kansain pyyntialusten luku Etelä-Jäämeren
myrskyisillä vesillä suuresti.

On arveltu hollantilaisen purjehtijan Dirk Gerritsin v. 1598 löytäneen

Etelä-Shctlannin saariston, mutta todistukset ovat niin heikot, että tämä
löytö on epäiltävä. Saariston varsinaisena löytäjänä on pidettävä
englantilaista kapteenia William Smithiä, joka v. 1819 näki monessakin
kohdassa maata matkalla Valparaisoon, ja hänen antamansa on saariston
nimi. [Saaristo on jotenkin samalla eteläisellä leveyspiirillä kuin Shetlandin
saaret pohjoisella.] Pian sen jälkeen englantilaiset meriupseerit kartoittivat
saariston. Sen rannoilla oli suunnattomat laumat turkishyljettä, joka oli niin
kesy, että se tuota pikaa voitiin kokonaan sukupuuttoon tappaa. Ne
amerikkalaiset ja englantilaiset pyytäjät, jotka ensiksi saapuivat saaristoon,
saivat sen vuoksi suunnattoman saaliin. Mutta näiden rauhallisten ja
vihollista tuntemattomien eläinten joukkomurha oli niin säälittävää, että
sanotaan vanhain merikarhujenkin siinä työssä kyyneliä vuodattaneen.

V. 1821 englantilainen merikapteeni George Powell löysi Etelä-Orkney

saariston, joka on yli 300 kilometriä kauempana idässä, ja sielläkin alkoi
ahkeraan käydä pyyntilaivoja, kunnes turkishylje oli kaikista näistä
kolkoista maista sukupuuttoon hävitetty.

Etelä-Shetlannin saariston kukkuloilta amerikkalainen merikapteeni

Nathaniel B. Palmer ensi kerran näki Antarktikan manteren ja pienellä
laivallaan teki sinne tutkimusretken, mutta löytö ei suurestikaan
ihastuttanut, sillä tämän uuden maan kolkoilla lumisilla rannoilla ei ollut
ensinkään turkishylkeitä. Paluumatkalla tältä rannalta hän sumussa
odottamatta kohtasi Bellingshausin johtaman venäläisen retkikunnan, joka
matkallaan maan ympäri oli siihen saakka päässyt ja Palmerin opastamana
poikkesi Deception saaren oivalliseen satamaan vaurioitaan korjaamaan.
Palmer antoi Bellingshausenille tiedon etelämpänä löytämästään suuresta
maasta, jonka rannan Bellingshausen itse oli koko joukon lännempänä
tavannut. Palmer vielä myöhemmin teki retken löytämälleen rannalle ja
purjehti sitä pitkin ahtojään reunaa seuraillen itään päin, mutta ahtojää-
vyöhyke oli niin tiivistä ja täynnään valtavia jäävuoria, ettei hän kartallaan
kyennyt erottamaan jäätä maasta, vaan piirsi jäävuoria maaksi.

Bellingshausenin retki Antarktikan ympäri.

Keisari Aleksanteri I varusti v. 1819 meriministerinsä, paroni de

Traverseyn kehoituksesta kaksi retkikuntaa, joista toisen piti purjehtia
Luotcisväylä Beringinsalmesta itää kohti, toisen tutkia etelänavan
ympäristöjä. Jälkimmäisen johtajaksi nimitettiin kapteeni Thaddäus von
Bellingshausen, joka oli syntynyt Saarenmaalla v. 1778 ja tunnettu
kokeneeksi purjehtijaksi. Hänen laivansa, korvetti »Vostok», oli 130 jalan
pituinen uusi purjelaiva; toinen laiva, jota luutnantti Lazarev komensi, oli
530 tonnin »Ladoga», jolle annettiin uusi nimi, »Mirni». Retkikunta oli
muutoin mitä parhaiten varustettu pitkälle matkalleen. Köpenhaminasta oli
otettava mukaan kaksi saksalaista tiedemiestä, sillä retkikunnan tehtävä oli
etupäässä tieteellinen, mutta nämä eivät lupauksestaan huolimatta
tulleetkaan. Bellingshausen koetti sitten saada mukaansa englantilaisia
oppineita, mutta näitäkään ei haluttanut lähteä matkaan. Retkikunnan
upseerit koettivat sitten parhaan taitonsa mukaan täyttää aukon.

Retkikunta lähti Portsmouthista syyskuun 5:ntenä 1819, ohjaten ensinnä

Canarian saarien kautta Rio Janeiroon ja sieltä suoraan etelää kohti, kunnes
Etelä-Georgia joulukuun 27:ntenä tuli näkyviin. Cook oli kartoittanut tämän
saaren pohjoisrannikon, Bellingshausen ohi purjehtiessaan määräsi
etelärannan pääkohdat. 56:nnella leveyspiirillä nähtiin ensimmäinen
jäävuori pingviineineen ja venäläiset merimiehet hämmästyksellä sitä
katselivat. Valaita näkyi paljon ja albatrossit seurailivat liidellen laivoja
niiden jatkaessa matkaa etelää kohti.

Uutta maata.

Tammikuun 3:ntena 1820 löydettiin ensimmäinen uusi maa, kolme pientä

saarta Sandwichin saariston pohjoispuolelta. Ne saivat Venäjän
meriministerin nimen. Eräs niistä oli toimiva tulivuori, jonka korkeasta
huipusta nousi suuria höyrypilviä. Maa oli korkealle vuoren rinteille aivan
lämmintä ja lumetonta ja tällä lumettomalla puolella oli suunnattomasti
pingviinejä.
 Retkikunta jatkoi matkaansa etelää kohti Sandwichin saariston
itäpuolitse, tavaten tiellä yhä enemmän jäävuoria, sumuja ja myrskyjä,
kunnes 60:nnen leveyspiirin eteläpuolella tuli vastaan niin sankka
ahtojäävyöhyke, että suuntaa oli muutettava. Mitä vaikeimmissa sääoloissa
taistellen molemmat laivat palasivat Sandwichin saarille ja purjehtivat sitten
itää kohti, kunnes alkoi tuntua etelän puolelta maininki, joka ilmaisi sillä
taholla olevan avomerta. Silloin käännyttiin jälleen etelää kohti ja jouduttiin
vesille, joilla ei siihen saakka ainoakaan purjehtija ollut käynyt.'

Tammikuun 26:ntena kuljettiin eteläisen napapiirin poikki ja helmik. 1 p.

saavutettiin leveys 69°25', mutta sitten tuli vastaan niin vahvoja jäitä, että
Bellingshausenin täytyi kääntyä takaisin, arvatenkin jotenkin lähellä
napamannerta, melkein Greenwichin meridiaanin kohdalla. Lunta satoi
vahvalta ja ilma oli jäähtynyt jonkun asteen jäätymäkohtaa kylmemmäksi.

Retkikunta palasi napapiirille ja alkoi jälleen purjehtia itää kohti niin

eteläistä reittiä kuin suinkin, noin viisi astetta Cookin väylää etelämpänä.
Helmikuun puolivälissä voitiin jälleen kulkea napapiirin poikki ja saavuttaa
leveys 69°6'. Ilma oli kylmää, meri täynnään jäitä ja lumi ja sumu
vuorottelivat ankarain myrskyjen keralla. Kun oli mahdoton tunkeutua
kauemmaksi etelään, niin käännyttiin jälleen pohjoista kohti ja
Hyväntoivon-niemen kohdalla uudelleen kuljettiin napapiirin kesäpuolelle.

Jonkun aikaa itää kohti purjehdittuaan Bellingshausen kulki kolmannen

kerran napapiirin poikki samoilla seuduilla kuin Cook
neljäkymmentäseitsemän vuotta aikaisemmin ja huomasi kompassin
poikkeuman lisääntyneen lähes 11° länttä kohti. Lintujen esiintymisestä
voitiin päättää, ettei maa ollut kaukana, ja jos retkikunta olisi voinut kulkea
niin kaukana etelässä itää kohti, niin se luultavasti olisi löytänyt Enderbyn
maan, mutta jääesteet olivat voittamattomat ja oli jälleen palattava pohjoista
kohti. Helmikuun 26:ntena yllätti laivat rajuin myrsky, mitä ne vielä olivat
kokeneet. Lumi ja jää peittivät kannen ja köysistön, valtavat laineet
huuhtoivat laivain yli, niin että joka hetki pelättiin niiden menehtyvän.
Lumituisku esti näkemästä jäävuoria, ennenkuin oltiin aivan lähellä niitä.
Purjeita oli melkein mahdoton liikuttaa, kun kaikki köydet olivat jäässä ja
purjeet kohmettuneet koviksi, ja purjehtijat itse pitivät ihmeenä, että he
pääsivät onnellisesti takaisin selvemmille vesille.

Bellingshausen jatkoi sitten matkaa itää kohti jonkun verran

pohjoisempana ja kulki taas aloja, joita ei ennen häntä ainoakaan purjehtija
ollut kyntänyt, koska Cook oli jättänyt melkoisen kappaleen tutkimatta
etsiessään pohjoisempaa erästä ennen nähtyä saarta. Mutta »Vostok» ja
»Mirni» eivät muuta löytäneet kuin jäitä ja jäävuoria. Samalta kohdalta,
jolta Cook mutkan tehtyään oli uudelleen purjehtinut etelää kohti, ne nyt
palasivat pohjoiseen.

Laivaväki tosin oli kaikin puolin mitä parhaissa voimissa, mutta

ruokavarastot alkoivat vähentyä ja sen vuoksi Bellingshausen päätti käydä
Sydneyssä, jonne molemmat laivat eri teitä pyrkivät. Sydneyssä tavattiin se
retkikunta, joka oli Beringin salmeen matkalla; se ei vielä ollut pidemmälle
päässyt. Vastaanotto Australian pääkaupungissa oli mitä parhain.

Molemmat laivat korjattiin perinpohjaisesti ja toukokuun 19:ntenä

Bellingshausen lähti uudelleen merelle. Hän ei kuitenkaan suunnannut
oikopäätä etelää kohti, vaan purjehti Tyynelle merelle ja tutki Paumotu-
saariston, joka silloin vielä oli aivan vaillinaisesti tunnettu. Seitsemäntoista
uutta saarta löydettiin ja niille annettiin venäläisiä nimiä, jotka kuitenkin
myöhemmin on enimmäkseen vaihdettu asukkaitten itsensä käyttämiin.
Paumotusta lähdettyään Bellingshausen poikkesi Tahitiin, jossa ruhtinas
Pomare ja englantilaiset lähetyssaarnaajat ottivat hänet mitä parhaiten
vastaan. Syyskuun puolivälissä molemmat laivat palasivat takaisin
Sydneyhin, jossa Venäjän konsuli antoi Bellingshausenille tiedon Etelä-
Shettannin saarien löytämisestä v. 1819. Marraskuun 11:ntenä »Vostok» ja
»Mirni» jälleen käänsivät keulansa etelää kohti, poiketen ensin Macquarie-
saarille, jonka luona koettiin ankara vedenalainen maanjäristyssysäys.

Jouluk. 8:ntena tavattiin ensimmäiset jäät, eivätkä jäät sen koommin

kadonneet näkyvistä, ennenkuin oli lopullisesti kotimatkalle käännytty.
Ensin tuli vastaan yksityisiä jäävuoria, sitten ahtojääkenttiä, joiden keskelle
oli jäävuoria jäätynyt. Näitä alussa luultiin saariksi. Bellingshausen purjehti
nyt Rossin meren suitse, jonka alati sulkee ahtojäävyöhyke, mutta hän ei
uskaltanut laivainsa heikon rakenteen vuoksi näihin ahtojäihin tunkeutua ja
niiden takana oleva laaja, verraten jäätön meri jäi kuuluisaa englantilainen
löytöretkeilijä odottamaan. Samaa seutua oli aikoinaan Cook karttanut.
Edempänä jäät yhä sakenivat ja kerrankin oli samalla haavaa näkyvissä yli
sata komeata jäävuorta. Kierrellen kaarrellen purjehdittiin pitkin ahtojäiden
reunaa itää kohti, kunnes jouduttiin kamalaan myrskyyn. Suuret aallot
huuhtoivat keikkuvien laivojen kannen yli ja köysistöistä tippui jäätä ja
lunta, niin että kannella oli vaarallista liikkua.

Joulukuun lopulla kuljettiin neljäs kerta napapiirin poikki, mutta laajat

ahtojäät ja suunnattomat jäävuoret pakottivat pian palaamaan takaisin
selvemmille vesille. Samoilla seuduilla, joilla Cook oli samaan
vuodenaikaan purjehtinut pitkät matkat napapiirin eteläpuolella, täytyi nyt
tehdä laaja kierros pohjoista kohti. Mutta kun tultiin sille kohdalle, missä
Cookin oli täytynyt uupuneen väkensä keralla suunnata pohjoista kohti
lämpimämpiin vesiin, saattoi Bellingshausen vuorostaan ohjata uudelleen
etelään. Joulupäivänä (vanhaa lukua) nähtiin 244 jäävuorta. Laivoilla kaikki
olivat mitä parhaissa voimissa, paljon paremmissa kuin kuumassa
vyöhykkeessä. Tammikuun 11:ntenä kuljettiin viides kerta napapiirin
poikki. Pian tosin oli palattava takaisin, mutta vain vähäksi aikaa. 103:lla
läntisellä pituusasteella Bellingshausen kuudennen kerran kulki napapiirin
poikki ja valtavien jäävuorien keskellä purjehtien lopulta tammikuun 1:nä
1821 kohtasi kiinteän jääseinän. Hän oli näin saavuttanut retkensä
eteläisimmän kohdan, leveyspiirin 69°52'.

Uusia maita.

Matkaa jatkettaessa takaisin pohjoisemmille vesille keksittiin idässä jään

keskellä musta pilkku, joka huomattiin yksinäiseksi saareksi. Se oli
ensimmäinen maa, mitä kohdattiin siitä, kuin oli Macquarien saarilta
lähdetty, etelänapamaan etuvartija näillä kulmilla, toista tuhatta metriä
korkea, äkkijyrkkä ja melkein kauttaaltaan lumen ja jään peittämä,
jyrkimpiä kallioseiniä lukuunottamatta. Bellingshausen nimitti sen Pietari
I:sen saareksi. Merivesi oli koko joukon sameampaa kuin ulompana, ja siitä
voitiin päättää, ettei Antarktikan manner — jota ei kukaan ollut nähnyt
muualla kuin Uuden Shetlannin saarien kohdalla — voinut olla kaukana.
Eikä tarvinnutkaan aivan kauan kulkea, ennenkuin se nähtiin. Tammikuun
28:ntena kohosi näkyviin korkea, paljon laajempi maa, jonka lähelle ei tosin
päästy, mutta jonka piirteet kuitenkin selvästi erotettiin, koska sattui
olemaan kaunis päivä, kaunein koko sillä ajalla, minkä oli Jäämerta
kynnetty. Tämä maa nimitettiin Aleksanteri I:n maaksi.

Bellingshausen ei kuitenkaan voinut seurata sen rantoja, jäät pakottivat

häntä hakemaan avoimempia vesiä, ja muutaman päivän kuluttua
molemmat laivat saapuivat Etelä-Shetlannin saarille tavaten siellä
amerikkalaisia hylkeenpyytäjiä, niinkuin olemme jo ennen kertoneet.
Bellingshausen tutki saariston eteläkulmia ja antoi toisille saarille
venäläisiä, toisille ranskalaisia nimiä — sota Napoleonia vastaan oli vielä
tuoreessa muistossa — kuten Jaroslav, Waterloo, Borodino, Smolensk ja
Leipzig — mutta nämä nimet eivät tulleet käytäntöön, koska englantilaiset
olivat jo vähän aikaisemmin kartoittaneet ja nimitelleet saariston.
 Purjehdittuaan Etelä-Orkney saariston läpi »Vostok» ja »Mirni» tutkivat
Etelä-Georgian pohjoisrannankin ja suuntasivat sitten Rio Janeiroon, jossa
ne viipyivät maalisk. 9:nnestä toukokuun 4:nteen. Kronstadtin satamaan
retkikunta saapui heinäkuun 5:ntenä 1821 oltuaan kaksi vuotta matkalla,
matkalla, joka on Venäjän laivaston kunniakkaimpia ja joka löytöretkenä on
kaikkien kansain kesken suuressa arvossa. Syy siihen, ettei se vastaisiin
naparetkiin vaikuttanut niin paljon kuin olisi odottanut, on se että
matkakertomuksen julkaisemista viivytettiin, jota paitsi se julkaistiin vain
venäjäksi. Vasta v. 1902 siitä julkaistiin jotenkin täydellinen saksankielinen
selonteko. Ainoastaan kolme miestä Bellingshausen menetti matkallaan.
Hän ylennettiin v. 1831 amiraaliksi ja myöhemmin nimitettiin Kronstadtin
satamakapteeniksi ja kuvernööriksi. Pronssinen kuvapatsas siellä
jälkimaailmalle muistuttaa tämän venäläisen merisankarin mainetta.

Pyyntimiesten retkiä.

Weddellin retki.

Bellingshausenin retken jälkeen kului taas aikoja, ennenkuin varsinaista

tutkimusretkeä tehtiin Antarktikan vesille. Niiden tuntemus kuitenkin
melkoisesti laajeni pyyntiretkien kautta. Koska uusilla, kenenkään ennen
käymättömillä rannoilla aina odotti ensiksi tulevaa runsain hyljesaalis, niin
tekivät jotkut kapteenit sangen uskaliaita yrityksiä tuntemattomia rantoja
löytääkseen, tunkeutuen siten sangen kauas etelää kohti ja tavaten
Etelänapa-manterenkin tai löytäen sen reunoilta ennen tuntemattomia
saaria. Kuuluin näistä pyydystäjistä on James Weddell, englantilainen
meriupseeri, joka sodan päätyttyä oli ruvennut hylkeenpyytäjäksi, ja siinä
toimessa teki kummallekin jäämerelle monta retkeä.

V. 1823 hän pienellä »Jane»-nimisellä prikillään, jonka seurana oli vielä

pienempi yksimastoinen jahti, Etelä-Orkney-saarilta lähti tunkeutumaan
etelää kohti uusia rantoja etsiäkseen, ja tällä retkellä hän löysi verraten
jäättömän, kauas etelänapaa kohti pistävän merenpoukaman, johon hän
purjehti aina leveyspiirille 74°15' saakka, kauemmaksi etelään siis kuin
kukaan ennen häntä. Meri oli vielä siitä eteenkinpäin sulana niin pitkälti
kuin silmä kantoi, mutta kun vuodenaika oli myöhäinen ja molemmat laivat
ja niiden miehistöt huonosti varustetut ja kun sitä paitsi retken tarkoitus oli
yksinomaan hylkeenpyynti, kääntyi Weddell siitä takaisin, juhlallisin
menoin nimitettyään tämän meren »Kuningas Yrjö IV:nnen mereksi». Nimi
on kuitenkin myöhemmin muutettu löytäjän mukaan »Weddellin mereksi».
Kertomusta tästä rohkeasta ja onnistuneesta retkestä kauan epäiltiin, mutta
uusimmat tutkimusmatkat ovat epäämättömästi osoittaneet, että moinen
jäistä verraten vapaa meri tosiaan on olemassa Atlantin meren eteläosissa.

Biscoe.

Eräs Lontoon laivanvarustajahuone, Enderby-veljekset, joka lähetti

laivojaan Etelä-Jäämerelle hylkeitä pyytämään, harrasti erikoisesti
löytöretkiäkin — eräs sen jäsenistä oli Englannin tiedeseuran jäsen — ja
vaatimattomista varustuksistaan huolimatta Enderby-veljesten laivat sangen
huomattavasti kartuttivat Antarktikan tuntemista. John Biscoen matka
»Tula» nimisellä prikillä pienen »Lively» kutterin seuraamana vetää vertoja
Cookin ja Bellingshausenin retkille.
 Pyydystettyään huonolla menestyksellä hylkeitä Sandwichin saaristossa,
Etelä-Jäämeren pohjoisreunalla, Biscoe päätti lähteä uusia rantoja etsimään
ja purjehti jäiden ja myrskyjen keskellä itää kohti sekä Cookin että
Bellingshausenin reittejä etelämpänä. Vihdoin hän Intian meren
eteläpuolella, melkein suoraan etelään Crozetin saaristosta, näki jäiden
keskellä selvän maan ja niemen, jonka hän nimitti Kap Annaksi —
mainitsematta kenenkä Annan kunniaksi — mutta tätä maata hänen oli
mahdoton saavuttaa, sillä vaikka sen luo johti avoin vesi, niin ajoi kuitenkin
raju myrsky molemmat alukset jäiden keralla vastustamattomalla voimalla
pohjoista kohti, ja vaikka Biscoe pari viikkoa myrskyn kanssa taisteltuaan
uudelleen pääsi Kap Annan näkyviin, täytyi hänen kuitenkin vielä toisen
kerran luopua yrityksestä ja kiiruimman kautta paeta Tasmaniaan alustensa
vaurioita korjaamaan. Töin tuskin hän sinne pääsi, sillä ankarassa
taistelussa tuulta, vilua ja jäitä vastaan oli monta miestä kuollut ja loput niin
sairaina, että ainoastaan yksi merimies kykeni olemaan apuna laivan
hoitamisessa. Kutteri »Livelyssä» oli vain kolme miestä elossa. Töin tuskin
se vältti haaksirikon Austraalian rannikolla.

Laivansa vauriot korjattuaan ja uuden miehistön pestattuaan Biscoe

kuitenkin lähti etsiskelyitään jatkamaan, purjehtien edelleen itää kohti
Etelänapamaan ympäri. Hän pysytteli nyt selvemmillä vesillä säästääkseen
aluksiaan ja miehiään, mutta lähestyi kuitenkin Tyynen meren
kaakkoiskulmilla ikuisen jään alueitta ja löysi Länsi-Antarktikan rannoilta
korkean saaren, jonka hän nimitti kuningattaren muistoksi Adelaiden
maaksi. Vähän kauempaa hän löysi kokonaisen jonon matalia jään
peittämiä saaria, jotka kartoilla ovat Biscoen saariston nimellä, ja näki
niiden takana suuren vuorisen maan, joka myöhemmin nimitettiin
Grahamin maaksi.

Pari kuukautta hylkeitä pyydettyään Etelä-Shetlannin saarilla ja monta

vaaraa kestettyään — kutteri »Lively» tuhoutui Falklannin saarilla —
Biscoe palasi kotimaahan, jossa hänen löytönsä herättivät niin suurta
huomiota, että Englannin tiedeseura hänelle antoi kultamitalinsa. Pariisin
tiedeseura myöhemmin seurasi esimerkkiä.

Biscoe teki vielä myöhemminkin retkiä löytöjään jatkaakseen, mutta

hänellä ei enää ollut yhtä hyvää onnea. Ensimmäinen hänen löytämistään
maista on kartoilla merkitty »Enderbyn maaksi». Tätä maata ei kukaan ole
sen koommin nähnyt, mutta saksalainen meritutkimusretkikunta, joka v.
1898 »Valdivia» laivalla tutki Etelä-Jäämertakin, pääsi jotenkin lähelle niitä
seutuja, missä maan pitäisi olla.

Kapteeni Horsburgh, brittiläisen Itä-Intian komppanian palveluksessa

oleva meritutkija, oli jo v. 1830 Englannin tiedeseuran kokouksessa
huomauttanut, kuinka kaukana pohjoisessa oli v. 1828 tavattu Etelä-
Jäämerestä poistuvia jäävuoria, ja siitä hän päätti, että Greenwichin
meridiaanin itäpuolella mahtoi Antarktikassa olla maata, jolla saattoi syntyä
moisia valtavia jäävuoria. Jäävuorien lukuisuus mainittuna vuonna saattoi
johtua siitä, että maanjäristys oli niitä lohkaissut tavallista suuremman
määrän. Biscoe tosiaan löysikin moisen rannan, vaikka vielä koko joukon
idempää, ja jotkut toiset purjehtijat tapasivat yhtä kaukana pohjoisessa
maata toisilla leveysasteilla. V. 1833 eräs toinen Enderby-veljesten
kapteeneista, Kemp, luuli näkevänsä maata Intian meren eteläreunalla
Kerguelen saaren eteläpuolella. Tämä maa on kartoilla merkitty Kempin
maaksi.

Balleny.

V. 1838 Enderbyt lähettivät John'Ballenyn pyyntiretkelle, kehoittaen

häntä samalla uusia maita etsimään. Ballenylla oli »Eliza Scott» niminen
154 tonnin kuunari ja toisena aluksena 54 tonnin kutteri »Sabrina». Hän
purjehti Uudesta Seelannista melkein suoraan etelää kohti ja löysi
helmikuun 9:ntenä 1839 Antarktikan manteren ulkoreunalta saariston, joka
on kartoille hänen nimellään nimitetty. Jotkut näistä saarista olivat sangen
korkeat, mutta niin yltyleensä jäätiköiden peittämät, että niille oli mahdoton
nousta maihin. Sumut tavan takaa peittivät helmaansa nämä juhlalliset
maisemat, niin että niitä nähtiin vain vilaukselta. Ne saivat kukin nimensä
niistä lontoolaisista laivanvarustajista, jotka olivat olleet avullisina
retkikunnan varustamisessa. Yksi saarista oli toimiva tulivuori, josta parista
kohden nousi ilmaan savupatsaita. »Sabrinan» kapteeni henkensä uhalla
kävi eräällä saarella sen verran maalla, että sai kopatuksi kiven saaliikseen,
ja tämä kivi oli tulivuoren purkama. Molemmat laivat jatkoivat matkaa
länttä kohden ja näkivät eräässä kohdassa maan tapaista, nimittäen löytönsä
»Sabrinan maaksi». Pian tämän jälkeen pieni »Sabrina» eräänä myrsky-
yönä ahtojäissä näytti sinistä hätävalkeata, ja se oli viimeinen elonmerkki,
mitä siitä tai sen miehistöstä nähtiin. Balleny laivoineen sitä vastoin
pelastui.

Dumont D'Urvillen retki.

Tarve saada tietoja magneettisista voimista ja magneettisen navan

asemasta eteläisellä pallonpuoliskolla oli päävaikutin siihen, että
Antarktikaan viime vuosisadan kolmannella ja neljännellä
vuosikymmenellä alettiin lähettää hyvin varustettuja tieteellisiä retkikuntia.
Kuta enemmän laivaliike kehittyi, sitä tärkeämmäksi kävi saada tarkkoja
tietoja kompassineulan poikkeumasta (deklinaatiosta) eteläiselläkin
pallonpuoliskolla. Ajan etevimmät tiedemiehet, ennen muita A. v.
Humboldt, jolle kaikissa maissa tunnustettiin ensimmäinen sija varsinkin
maantiedettä koskevissa luonnontieteissä, kehoittivat hartaasti perustamaan
eteläiselle pallonpuoliskolle magneettisia havaintoasemia ja samalla
lähettämään retkikuntia tekemään havaintoja niin lähellä eteläistä
magneettista napaa kuin suinkin. Kuulu saksalainen J.K.F. Gauss oli
nerokkaiden laskujen kautta johtanut kaavat poikkeuman määräykselle
kaikkialla maanpinnalla. Pohjoisella pallonpuoliskolla hänen kaavansa
olivat loistavasti käyneet yhteen havaintojen kanssa, mutta eteläiseltä
pallonpuoliskolta puuttui vertaukseen kelvollisia havaintoja. Suurin osa
vanhemmista, laivoilla tehdyistä havainnoista, oli kelvottomia, koska laivan
metalliosien vaikuttamaa häiriötä ei oltu osattu poistaa sijoittamalla
vastavaikutusmetalleja soveliaihin paikkoihin. Eteläisen magneettisen
navan asemaksi Gauss oli laskenut 66° etel. leveyttä, 146° itäistä pituutta
Greenwichistä. Gauss oli sitä paitsi keksinyt entistä täydellisempiä koneita
magneettisten voimain mittaamiseksi, ja näillä olivat uudet havainnot
tehtävät.

Ranskalaiset olivat ensimmäiset, jotka saivat retkikuntansa valmiiksi,

heidän jälkeensä amerikkalaiset ja viimeksi englantilaiset, joiden
valmistukset suurisuuntaisuutensa vuoksi vaativat enimmän aikaa.

Dumont D'Urville.

Jules Dumont D'Urvilie eli merimiesuransa parhaat ajat Tyynellä merellä,

jolla Ranskan lippu yhdeksännellätoista vuosisadalla liehui kaikkia muita
ylinnä. Valaanöljy oli siihen aikaan hyvässä hinnassa ja Tyynen meren
kaikissa osissa oli sen, vuoksi pyytäjiä. Ranskan satamista lähetettiin sinne
paljon laivoja, jotka tavallisesti viipyivät kolmisen vuotta ja kauemminkin
matkallaan, ennenkuin takaisin palasivat. Ranskan meriministeriö lähetti
aina jonkun ajan kuluttua sotalaivan valaanpyytäjien luo eteläisen lauhkean
vyöhykkeen yksinäisille merenkeskeisille saarille viemään kaikenlaisia
tarpeita, antamaan lääkärin hoitoa, rankaisemaan rikoksentekijöitä,
etsimään haaksirikkoisia merimiehiä, ja nämä retkikunnat samalla parhaan
taitonsa mukaan edistivät maantuntemusta. D'Urville, Ranskan
sotalaivaston upseereja [Dumont d'Urvilleä Ranskan on kiittäminen siitä,
että se omistaa Meliläisen Venuksen, kreikkalaisen kuvanveistotaiteen
jaloimman tuotteen, sillä hän Välimerellä risteillessään ensimmäisenä
oivalsi äsken maasta kaivetun mestariteoksen arvon, ja hänen innokkaan
suosituksensa johdosta Ranskan hallitus patsaan lunasti.], suoritti vv. 1822
—25 ensi matkansa Tyynelle merelle ja sai pian sen jälkeen itse
retkikunnan johdettavakseen. Tämä uusi retki kesti kolme vuotta (1826—
1829) ja sen kuluessa hän tutki varsinkin Tyynen meren saaristojen
kansallisia oloja, sillä kansatiede oli tämän purjehtijan varsinainen
tutkimusala. Retkellä hän ohjeittensa mukaan etsi La Pérousen
haaksirikkoutunutta laivaa ja löysikin sekä sen että paljon muitakin
jäännöksiä kadonneesta retkikunnasta. Dumont d'Urville julkaisi retkestään
20 osaa käsittävän matkakertomuksen.

Oltuaan jonkun aikaa epäsuosiossa Dumont d'Urville sai kaksi laivaa

viimeistä ja suurinta retkeään varten, jolla hän aikoi täydentää Tyynen
meren tutkimuksiaan, mutta lisäksi hänet velvoitettiin ulottamaan
maantuntemusta jäiden piirittämässä Antarktikassa niin kauas kuin suinkin
ja toimittamaan tarkkoja fysikaalisia ja muita luonnontieteellisiä
havainnoitu. Syyskuun 7:ntenä 1837 »Astrolabe» ja »Zélée» lähtivät
Toulonin satamasta pitkälle matkalleen, parannellen ensi työkseen
Magalhãesin salmen karttaa ja kääntäen tammikuun alussa 1838 kokkansa
etelää kohti, tunkeutuakseen vielä kauemmaksi etelään kuin Weddell.
Weddellin ennätyksen voittamisen oli Ranskan kuningas nimenomaan
hänen tunnolleen laskenut, se oli oleva hänen päätehtävänsä Antarktikassa.
 Tammikuun 22:ntena 1838 tavattiin ahtojäävyöhyke, mutta se näytti
kokemattomain ranskalaisten upseerien mielestä niin tiheältä, etteivät he
uskaltaneet siihen soreine sotalaivoineen tunkeutua, ja Weddellin ennätys
jäi siis voittamatta, ei sitä edes likimain saavutettukaan. D'Urviileä tämä
harmitti niin suuresti, että hän sitten väitti Weddellin puhuneen matkastaan
paljaita loruja. »Astrolabe» ja »Zélée» purjehtivat näillä seuduilla
edestakaisin lähes pari kuukautta, koettaen yhä uudelleen tunkeutua jäiden
sekaan ja kokien paljon vastuksia tämän meren ainaisten myrskyjen,
lumipyryjen, sumujen ja suunnattomien aaltojen vuoksi. Retkikunnan
mukana oli etevä taiteilija ja hänen kuvansa ovat jälkimaailmalle
säilyttäneet erinomaisen esityksen molempien laivojen seikkailuista.

Helmikuun 27::ntenä 1838 molemmat laivat näkivät maata Etelä-

Shetlannin saarien lounaispuolella ja d'Urville luuli olevansa sen
ensimmäinen löytäjä, vaikka se oli samaa rannikkoa, jonka Palmer ja
Biscoe jo paljon aikaisemmin olivat löytäneet. Hän nimitti maan Louis
Philipin maaksi kuninkaansa mukaan, mutta ei viitsinyt sitä tarkemmin
tutkia, vaikka jääsuhteet vielä näyttävät olleen suotuisat. Vuodenaika oli
kuitenkin myöhäinen ja Dumont d'Urville halusi päästä pois Tyynen meren
vienommille vesille, varsinaiselle tutkimusalalleen, ennenkuin talvi hänet
yllättäisi. Siellä hän vietti pari vuotta ja käytti aikansa mitä parhaiten.
Ennen kotiin lähtöään hän kuitenkin päätti vielä kerran tunkeutua
Antarktikan jäihin, toivoen onnen ehkä olevan suotuisemman kuin ensi
kerralla. Hän oli kuullut englantilaisen ja amerikkalaisen retkikunnan
pyrkivän magneettiselle navalle ja tahtoi ennättää ennen niitä.

Uuden vuoden päivänä 1840 »Astrolabe» ja »Zélée» lähtivät etelää kohti

Tasmanian pääkaupungista, jossa taiteilija Goupil oli kuollut ja johon osa
miehistöstä jäi sairastamaan. Tyhjille tiloille hän suurella vaivalla sai
englantilaisia merimiehiä. Tammikuun puolivälissä tultiin jäihin ja yhä
etelämpänä alkoi ilmestyä suunnattomia tasalakisia jäävuoria, jotka eivät
varmaankaan olleet oileet kovin kauaa tuulien ja aaltojen ajettavina, koska
niiden sivut vielä olivat niin ehjät. Pingviinejä, hylkeitä ja valaita nähtiin ja
päätettiin, ettei maa voinut olla kaukana.

Ådélien maa.

Juuri kun toivottiin päästävän napapiirin eteläpuolelle — ensi kerran

koko matkalla — nähtiin maata, joka 1,000—1,200 metrin korkuisena
ulottui kahden puolen silmän siintämättömiin, mutta oli niin kauttaaltaan
jään ja lumen peittämä, ettei siitä pistänyt esiin ainoatakaan kohtaa paljasta
maata. Ranta oli äkkijyrkkä korkea jääseinä, josta meressä uiskentelevat
jääsaaret ilmeisestikin olivat lohjenneet. Sää oli kuitenkin nyt niin tyyni,
että d'Urvillen oli mahdoton päästä laivoillaan lähemmäksi tätä maata, ja
sen edustalla vietettiin siis nyt suurella melulla merimiesjuhla, joka oli
napapiirin ylimenoa varten valmistettu. Tammikuun 21:ntenä kuitenkin
saatiin vähän tuulta ja molemmat laivat lähtivät purjehtimaan pitkin tätä
löydettyä rantaa, kautta kujan, jonka muodostivat »kuin tarumaailman
kristalli- ja timanttipalatsit». Sää oli edelleenkin kaunista ja d'Urville antoi
loistavan kuvauksen häikäisevästä jäämäailmasta, joka hänelle oli täten
porttinsa avannut. Laivat kulkivat vienon tuulen vetäminä rannikkoa
seuraillen itää kohti ja merimiehet kilvan kirkuivat pingviinien kanssa, jotka
outoutensa kautta suuresti huvittivat heitä. Kallisteneula osoitti 86° ja
kompassit olivat niin pyörällä, ettei koko laivalla ollut kahta, jotka olisivat
samalla tavalla osoittaneet. Näytti siltä, että magneettinen napa oli nähdyllä
maalla jonkun matkan päässä rannasta. Uiskentelevat jääpalatsit toisinaan
tulivat niin lähelle, että laivat näyttivät kulkevan jättiläiskaupungin kapeita
katuja. Upseerin komentosanat kajahtelivat takaisin kohtisuorista
jääseinämistä ja aallot hyökkäsivät pauhaten vesirajaan muodostuneihin
jääluoliin, synnyttäen pyörteitä, jotka olisivat saattaneet laivat suureen
vaaraan, jos tuuli olisi tyyntynyt. Auringonpaisteessa suli lumi jäävuorien
laa'alla laella ja sieltä suistui mereen könkäitä. Yksi jäävuori oli
tummanvärinen, ikäänkuin jään seassa olisi ollut multaa. Erään jäävuoren
matalalla niemekkeellä tehtiin magneettisia havainnolta. Mutta sitten
huomattiin rannalla selviä kallioita ja paikalla lähti kummastakin laivasta
vene kilvalla soutamaan näille kallioille, joille trikoloori tuota pikaa
pystytettiin liehumaan, vaikka maihin nousu olikin hyökylaineiden vuoksi
vaarallista. Pullo bordeaux-viiniä tyhjennettiin ja kun oli otettu mukaan
kivinäytteitä — mitään muuta ei näillä kallioilla ollutkaan — niin palattiin
laivaan. Dumont d'Urville nimitti maan vaimonsa mukaan »Adélien
maaksi».

Pari päivää laivat seurailivat tätä rannikkoa, jonka suurin korkeus nyt
arvosteltiin 500 metriksi, mutta sitten täytyi jäiden vuoksi kääntyä
pohjoiseen. Äkillinen myrsky erotti laivat toisistaan, »Astrolaben» isopurje
repesi riekaleiksi ja pelättiin mastojen katkeavan, mutta ilman suurempaa
tapaturmaa molemmat laivat kuitenkin suoriutuivat myrskystä, vaikka
olivatkin kahdessatoista tunnissa kärsineet enemmän vaurioita kuin ennen
kuudessa kuukaudessa. Eräänä iltapäivänä nähtiin amerikkalaiseen Wilkesin
retkikuntaan kuuluva laiva, mutta molemmanpuolinen kateus ja epäluulo
vaikuttivat, ettei aluksien välillä syntynyt mitään keskustelua. Virallisessa
kertomuksessaan kummankin retkikunnan johtaja syytti toinen toistaan.
Kauempana lännessä Dumont d'Urville tapasi uuden, 40 metriä korkean,
rannan kaltaisen jääseinämän, jonka päällystä kuitenkin näytti olevan aivan
tasainen. Vaikkei tämän seinämän takaa näkynytkään vuoria, päätti hän
kuitenkin, ettei kiinteä maa voinut olla kaukana, ja »Zéléen» kapteenin
rouvan kunniaksi ranta nimitettiin »Clarien rannikoksi». Sitten oli
käännyttävä pohjoista kohti jäiden vuoksi ja d'Urville saattoi mielestään
kokonaan kääntää selkänsä Antarktikalle ja palata Tyynelle merelle.
 Marraskuussa 1840 retkikunta saapui takaisin Ranskaan, jossa d'Urville
ylennettiin amiraaliksi ja seuraavana vuonna valittiin Ranskan
maantieteellisen seuran neuvoston presidentiksi. Hän julkaisi matkastaan
suuren teoksen, joka varsinkin oivallisten kuvainsa ja luonnonkuvauksiensa
vuoksi saavutti paljon tunnustusta. Toukokuussa 1842 hän vaimonsa ja
poikansa keralla sai surmansa rautatiematkalla Versaillesiin. Dumont
d'Urville oli äreä ja riitainen ja joutui helposti huonoihin väleihin niiden
ihmisten kanssa, joiden kanssa hän joutui tekemisiin, mutta Ranskan
tutkimusmatkustajain loistavassa sarjassa hänellä kieltämättä on etevä sija.

Wilkes purjehtii maansa kunnian vuoksi.

Charles Wilkes.

Yhdysvalloissa oli tultu siihen päätökseen, että nuoren tasavallankin tuli

ryhtyä muiden kansain keralla maapallon karttaa täydentämään ja sen
luontoa retkien kautta valaisemaan, mutta valtiomahdit olivat tämmöisissä
asioissa niin riitaiset, että se retkikunta, joka elokuussa v. 1838 lähti pitkälle
tutkimusmatkalleen, oli kaikin puolin kunnottoman huonosti varustettu
Antarktikan vaikeita sää- ja purjehdusoloja kestämään. Laivoja retkikuntaan
kuului kuusi, mutta niistä yksi, varastolaiva, oli niin kömpelö purjehtimaan,
että se täytyi kesken takaisin lähettää, yksi niin laho, että pelättiin sen joka
myrskyssä pohjaan menevän, ja kaksi oli vain pientä luotsipurtta, joista
toinen ei ollut edes sadan tonnin kantoinen. Miehistöllä ei ollut kunnollisia
lämpimiä vaatteita, mutta siitä huolimatta oli tunkeuduttava etelänapaa
kohti niin pitkälle kuin suinkin. Useita tiedemiehiä seurasi laivain mukana,
mutta vapaassa Amerikassa oli tiede vielä niin ala-arvoisessa asemassa,