Society The Basics Macionis 13th Edition Test Bank

Society The Basics Macionis 13th Edition Test Bank

Full download link at: https://testbankbell.com/product/society-the-basics-
macionis-13th-edition-test-bank/

Description:
Seeing Sociology in your Everyday Life

With a complete theoretical framework and a global perspective, Society: The

Basics, 13/e offers students an accessible and relevant introduction to sociology.
John Macionis, author of the best-selling Introductory Sociology franchise over
the last three decades, empowers students to see the world around them through
a sociological lens, helping them to better understand their own lives. This
informative, engaging, and entertaining title will change the way readers see the
world and open the door to many new opportunities.

MySocLab is an integral part of the Macionis learning program. Engaging activities

and assessments provide a teaching a learning system that helps students see the
world through a sociological lens. With MySocLab, students can develop critical
thinking skills through writing, explore real-world data through the new Social
Explorer, and watch the latest entries in the Core Concept Video Series.

Society: The Basics, Thirteenth Edition is also available via REVEL™, an immersive
learning experience designed for the way today's students read, think, and learn.
Learn more.
• ISBN-10 : 0205982514
• ISBN-13 : 978-0205982516
Table contents:
Chapter 1: Sociology: Perspective, Theory, and Method
The Power of Society to guide our choices in marriage partners
The Sociological Perspective

Visit TestBankBell.com to get complete for all chapters

1.1: Explain how the sociological perspective helps us understand that society
shapes our individual
Seeing the General in the Particular
Seeing the Strange in the Familiar
Seeing Society in Our Everyday Lives
Seeing Sociologically: Marginality and Crisis
The Importance of a Global Perspective
1.2: State several reasons that a global perspective is important in today's world.
Applying the Sociological Perspective
1.3: Identify the advantages of sociological thinking for developing public policy,
for encouraging
Sociology and Public Policy
Sociology and Personal Growth
Careers: The "Sociology Advantage"
The Origins of Sociology
1.4: Link the origins of sociology to historical social changes.
Social Change and Sociology
Science and Sociology
Sociological Theory
1.5: Summarize sociology's major theoretical approaches.
The Structural-Functional Approach
The Social-Conflict Approach
Feminism and Gender-Conflict Theory
Race-Conflict Theory
The Symbolic-Interaction Approach
Three Ways to Do Sociology
1.6: Describe sociology's three research orientations.
Positivist Sociology
Interpretive Sociology
Critical Sociology
Research Orientations and Theory
Gender and Research
1.7: Identify the importance of gender in sociological research.
Research Ethics
1.8: Discuss the importance of ethics to sociological research.
Research Methods
1.9: Explain why a researcher might choose each of sociology's research methods.
Testing a Hypothesis: The Experiment
Asking Questions: Survey Research
In the Field: Participant Observation
Using Available Data: Existing Sources
Putting it All Together: Ten Steps in Sociological Research
1.10: Recall the ten important steps in carrying out sociological research.
Seeing Sociology in Everyday Life
Seeing Sociology in Your Everyday Life
Making the Grade
Chapter 2: Culture: A World of Meaning
The Power of Society to guide our attitudes on social issues such as abortion
What is Culture?
 Another random document
un-related content on Scribd:
valtioiden kanssa ja yhä edelleen Kiinan Jynnaniin, mutta Mekongin
jokivartelaisia suunnitelma ei miellyttänyt ja Jynnaniin McLeodia ei
laskettu.

Näiden retkien maantieteelliset työt olivat kuitenkin sangen puutteelliset,

niin että ranskalaisella retkikunnalla, joka heinäkuun 7 p. v. 1866 lähti
Pnom Penhistä Mekongia nousemaan, oli jotenkin alkamaton työmaa
edessään.

Tämä retki oikeastaan oli François Garnierin suunnittelema, mutta kun

hän vielä oli sangen nuori, uskottiin ylijohto Doudart de Lagréelle, joka
siihen aikaan oli Ranskan valtiollisena asiamiehenä Kambodjan kuninkaan
hovissa. Molemmat he olivat meriupseereja. Kymmenkunta muuta
ranskalaista kuului retkikuntaan, näistä neljä tieteelliseen työskentelyyn
perehtynyttä. Odotellessaan Pnom Penhissä Siamin hallituksen passia
retkikunta oli käynyt Angkorin muinaisraunioilla täydentämässä niiden
tutkimusta.

Garnier yhdisti Angkorin raunioista saamansa vaikutukset seuraavaan

lauseeseen: »Tuskin missään muualla on näin valtavaa kivimäärää käsitelty
näin taiteellisesti ja tieteellisesti. Pyramideja ihailemme ihmisvoiman ja
sitkeyden jättiläismäisinä teoksina, mutta tässä on yhtä suureen voimaan ja
sitkeyteen vielä lisättävä nero.»

Retkikunta nousi Mekongia kahdella matalakulkuisella tykkiveneellä,

mutta toiveet, että näin mukavasti pitkälle päästäisiin, raukesivat sangen
pian, sillä Somborin luona, suorin tein parinsadan kilometrin päässä Pnom
Penhistä, tuli vastaan niin ankarat kosket, ettei ollut ajattelemistakaan
nostaa laivoja niiden päälle.

Mekong oli rankkain sateitten johdosta alkanut tulvia ja oli nyt viittä
metriä tavallista korkeammalla. Sankkain, sotkuisten aarniometsäseinäin
välissä joki vyörytti ruskeata vettään vaahtoavaan koskeen, jonka monen
monet saaret jakoivat pauhaaviin haaroihin.

Retkikunta osti nyt maan asukkailta jokiveneitä, joilla se sauvoen alkoi

matkaa jatkaa, kulkien suureksi osaksi tulvan vallassa olevain metsäin läpi.
Veneet oli polttamalla tehty pitkästä pölkystä, jonka kahden puolen sitten
oli lisätty laudoista laitoja. Keskellä oli pieni ruokokattoinen maja, jota
bambusta tehty kansi kannatti. Sauvoimet oli päästä raudoitettu.

Khonin koskien kohdalla Mekongin leveys oli 1,000 metriä ja vesi putosi
pystysuorana könkäänä 15 metriä. Ylempänä joen leveys kuitenkin oli
tulvan aikana viisi kilometriä. Kahden puolen maa oli taajaan asuttu ja
hyvin viljelty.

Retkikunta ei tutkinut ja kartoittanut vain Mekongia, vaan kaikki siihen

laskevat syrjäjoetkin melkoiseen matkaan. Pohjoisempana alkoi edessä päin
olla korkeita vuoria.

Bassakissa, jossa retkikunta viipyi pitkän ajan, Garnier mittaili Mekongin

vesimäärän, huomaten sen tavallisella vedellä olevan 9,000 kuutiometriä
sekunnissa, tulvan aikana taas 50,000 ja vähimmillään 2,000—3,000
kuutiometriä. Pnom Penhissä tulvan vesimäärä on 60,000— 70,000
kuutiometriä. Ganges kuljettaa tulvillaan vielä kaksi vertaa sitäkin
enemmän. Mekongin pinta on ylimmillään toistakymmentä metriä
tavallistaan korkeammalla, jonka vuoksi se hedelmöittää laajat vainiot
vedellään ja lietteellään ja tarjoaa hyvät edellytykset, riisinviljelykselle.

Garnierin piti nyt palata Pnom Penhiin postia, kiinalaista passia ja

tärkeitä koneita noutamaan, muun retkikunnan poiketessa Siamiin
tutkimaan Nam-Mun nimistä suurta syrjäjokea. Retkikunnan selän takana
oli kuitenkin syntynyt suuri kapina, joka kokonaan katkaisi sen selkäpuolen
yhteydet ja Garnierin täytyi sen vuoksi palata takaisin ja tehdä Siamin
kautta pitkä kierros Angkoriin ja sieltä veneellä kulkea vihollisen vallassa
olevan maan kautta Pnom Penhiin. Tällä vaikealla, tarmolla suoritetulla
matkalla hän näki useita tuntemattomia khmeriläisraunioita, muun muassa
suurenmoisen, kolmekymmentä metriä yli joen pinnan kohoavan sillan,
josta kolme suurta kappaletta vielä oli jäljellä. Keskimmäisen siltakaaren
pituus oli 148 metriä, leveys 15. Kaaria oli ollut kolmekymmentäneljä. Silta
oli hiekkakivestä rakennettu ja veistoksilla runsaasti koristettu.

Saatuaan osan kaipaamistaan tavaroista ja ennen kaikkia kiinalaisen

passin, joka oli välttämätön, jos mieli päästä Jynnaniin, Garnier samoja teitä
palasi takaisin. Tällä kerralla hänen täytyi jollakin taipaleella kannattaa
tavaroitaan tytöillä, kun ei muuta keinoa ollut. Tytöt kuitenkin ottivat työn
aivan leikin kannalta, nauroivat vain veitikkamaisesti hänen kiirehtiessään
ja uivat joka joessa, vähääkään välittämättä hänen pyynnöistään ja
käskyistään. Muun retkikunnan tavatessaan Garnier oli kulkenut yli 1,600
kilometriä seutujen läpi, jotka suurimmaksi osaksi olivat eurooppalaisille
aivan tuntemattomat.

Huhtikuun 2 p. 1867 ranskalainen retkikunta saapui Vien-Tiaheen,

entisen laosvaltakunnan pääkaupunkiin, joka hollantilaisten siinä 1641
käydessä oli suuri kukoistava kaupunki. Nyt se oli raunioina ja troopillinen
tiheikkö oli kokonaan peittänyt sen rehevään vaippaansa. Tämäkin laosvalta
oli kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla joutunut Siamin
vaikutusvallan ja sorron alaiseksi, kunnes Vien-Tianen kuningas v. 1820
murhautti hovissaan olevan Siamin lähettilään, tämä kun niin armottomasti
nylki hänen maataan. Siamista lähetettiin paikalla suuri armeija Vien-Tianea
kurittamaan. Kaupunki valloitettiin ja hävitettiin ja sen asukkaat
karkoitettiin. Valloittajat polttivat paljon ihmisiä huoneihin ja harjoittivat
kaikenlaista julmuutta kostaakseen vainajan puolesta. Anu kuningas pakeni
Annamiin. Sieltä hän kuitenkin annettiin pois ja vietiin Bangkokiin ja
pantiin häkkiin, jossa hän kuoli surkean kuoleman. Hänen poikansa, jota
säilytettiin eräässä pagodissa vankina, hyppäsi sen tornista ja sai siten
surmansa. Vien-Tianen asukkaita ajettiin kuin karjalaumaa etäisiin seutuihin
ja sadoittain heitä sortui matkalla nälkään. Toiset joutuivat voittajain orjiksi.
Kun Vien-Tianesta oli kaikki vähänkin kelvollinen ryöstetty, jätettiin
kaupunki metsittymään, eikä troopillinen tiheikkö pitkää aikaa
tarvinnutkaan, ennenkuin se oli entisen vilkkaan elämän paikalla
yksinvaltiaana.

Siamin ja Annamin ja muitten valtain keskinäisen kilpailun johdosta oli

koko Laos-maan rahvas siihen määrään menettänyt tarmonsa, että näytti
mahdottomalta, voisiko se koskaan enää miehistyä. Se oli siihen määrään
sorron alainen, että karavaanien kantajat pitivät luonnollisena oikeutenaan
ottaa väkisin, mitä tarvitsivat, heille kun ei yleensä maksettu palkkaa.
Ranskalaiset sitä vastoin maksoivat palkat joka miehelle, mutta sen sijaan
vaativat, ettei väestöltä saanut ottaa mitään ilmaiseksi, ja tämä tuntui
kaikista niin luonnottomalta, että he sitä tuskin ymmärsivät. Päälliköt
julkisesti valittivat, kun hyvää messinkilankaa tuhlattiin suotta halvoille
talonpojille.

Huhtikuun lopulla retkikunta saapui Luang-Prabangiin, ylimpään laos-

valtioon, joka Vien-Tianen kukistuttua oli suuresti paisunut. Valtion
samanniminen pääkaupunki oli suurin kaupunki (8,000 a.), mitä retkikunta
oli ylämaassa nähnyt. Luang-Prabang maksoi veroa Kiinalle, Annamille ja
Siamille ja oli siitä hyvästä saanut elää rauhassa ja kehittyä Mekongin
ylämaan tärkeimmäksi kauppakeskustaksi. Nyt kuitenkin oli Kiinalta
kielletty veron suoritus sillä verukkeella, että tiet olivat Jynnanin
muhamettilaisten tekemän kapinan vuoksi epävarmat, eikä aiottu päästää
ranskalaista retkikuntaakaan matkaa jatkamaan, koska tämä olisi voinut
osoittaa verukkeen aiheettomuuden. Lopulta Luang-Prabangin kuningas
kuitenkin suostui ja erosi de Lagréesta hyvänä ystävänä.
 Mekong kävi tästä ylöspäin niin koskiseksi, että retkikunnan täytyi jatkaa
matkaa kokonaan maitse. Lokakuun 12 p. se kulki rajan poikki Kiinaan ja
ihmetteli heti ensi kylissä sitä korkealle kehittynyttä ikivanhaa sivistystä,
joka Kiinassa heti kohtasi, todistaen sen asukkaitten suurta tarmoa. Mutta
muhamettilaiskapinan hävityksetkin olivat kaikkialla ilmeiset ja monen
talon oli koleera jättänyt autioksi. Se-Mao oli Jynnanin ensimmäinen
kaupunki, johon retkikunta tuli. Mandariinit ottivat sen mitä parhaiten
vastaan, sillä vaikka tulijain vaatteet olivatkin pitkällä vaivalloisella
matkalla ränstyneet ryysyiksi, oli heidän Pekingistä lähetetty passinsa sitä
tehoisampi. Se-Maon kauppapuodeista he saivat koko joukon apua
ruumiinsa verhoamiseksi.

Jynnanissa ranskalaiset ihailivat sen kauniita järviä, korkeita vuoria ja

suurenmoisia siltoja. Jynnanin kaupungissa he tapasivat pari ranskalaista
lähetyssaarnaajaa, jotka monella tavoin helpottivat heidän seurusteluaan
kiinalaisten viranomaisten kanssa.

Ranskalaisen retkikunnan olisi ohjeittensa mukaan pitänyt löytää

Mekongin lähteet ja se aikoi nyt pyrkiä niille Jangtsen vartta, jossa on kauas
ylämaahan teitä ja siltoja. Edessä oleva maa oli kuitenkin kapinallisten
muhamettilaisten käsissä, jonka vuoksi Lagrée pyysi Jynnanissa asuvalta
muhamettilaiselta pyhimykseltä suositusta kapinallisten muhamettilaisten
sulttaanille, jonka päämaja oli Ta-li-fussa örrhai järven rannalla, lähellä
Jangtsen mutkaa ja Kiinan rajaseutujen halki juoksevaa Mekongia. Garnier
laittoi kuntoon pyhimyksen hallussa olevan erinomaisen eurooppalaisen
tähtikiikarin ja pyhimys hänelle kirjoitti palkaksi kaikki mahdolliset
suositukset.

Matkalla Jangtsekiangille, jota tällä osalla sanottiin Kinshaksi, Lagrée

kuitenkin sairastui niin vaaralliseen kuumeeseen, että hänen täytyi
lääkärinsä keralla jäädä erääseen kaupunkiin ja Garnier sai retkikunnan
johdon käsiinsä.

Yhdytettyään Jangtsekiangin kohdalla, jossa saakka ei ainoakaan

eurooppalainen matkustaja ollut käynyt jälkeen Marco Polon aikain,
retkikunta lähti sen kukkulaisia rantoja ylämaahan nousemaan, tavaten
matkalla sekä ranskalaisia lähetyssaarnaajia että kiinalaisia kristittyjä, ja
saapuikin lopulta Ta-li-fuhun, muhamettilaisten päämajaan, mitä
surkeimmin hävitetyn maan kautta kuljettuaan.

Ta-li-fussa oli vastaanotto kuitenkin niin vihamielinen, ettei voinut olla

puhettakaan matkan jatkamisesta Mekongille, vaan täytyi ranskalaisten suin
päin lähteä paluumatkalle samaa tietä kuin olivat tulleetkin.

Paluumatkalla he saivat surusanoman de Lagréen kuolemasta ja

kuljettivat hänet kotimaahan haudattavaksi. Paluumatka kävi jokiveneillä ja
dshonkeilla Hankauhin ja sieltä höyrylaivalla.

Vaikk'ei de Lagréen-Garnierin retkikunta löytänytkään Mekongin lähteitä

— ne ovat kaukana Tibetin ylänkömaan sisäosissa — oli se kuitenkin
suorittanut perusteellisemman työn kuin ainoakaan entinen matkustaja niillä
mailla, jonka vuoksi se saikin tieteelliseltä maailmalta ansaitun
tunnustuksen.

Löytöretkiä Burmassa.

V:n 1826 sota osoitti englantilaisille, kuinka välttämätöntä oli vastaisten

rettelöitten varalta hankkia tarkemmat tiedot Burman maantieteellisistä
oloista. Milloin vain vähänkin tilaisuutta tarjoutui, ulottivat englantilaiset
tietojensa piiriä kautta maan.

Majuri Burney, joka v. 1829 saapui Avaan Englantia edustamaan, käytti

kaiken vaikutuksensa helpottaakseen retkeilyjä. Tosin Avan hovi aikoi ottaa
hänet vastaan yhtä ylimielisesti kuin entisetkin lähettiläät, mutta Burney ei
suostunut mihinkään nöyryytyksiin. Hän sai aikaan sen, ettei kuningas
ottanut häntä vastaan kodan- eli »anteeksipyyntö»-päivänä, kuten aina
ennen oli tapahtunut, eikä hän myöskään enää suostunut marssimaan
palatsin ympäri ja nöyrästi kumartamaan sille, ennenkuin pääsi
audienssisaliin, ja monta muutakin tahallista nöyryytystä hän vältti, mutta
riisumaan tohvelinsa audienssisalin ovelle hänen täytyi suostua. Vähitellen
hän saavutti hovissa melkoisen vaikutusvallan.

V. 1830 luutnantti Pemberton matkusti Assamin Manipurista Avaan,

vakoillen melkoisen alan maata, joka kartoilla oli aivan valkoista.

Puolen vuosikymmentä myöhemmin kapteeni S.T. Hannay teki Avasta

retken Irawadin latvaosalle, jolla ei jälkeen kuudennentoista vuosisadan
kukaan ollut käynyt. Hän tutustui täten Irawadin soliin, joissa se kapeassa
uomassa vuorirantain välissä katkaisee tiellä olevia mäkimaita.
Kauppatavaroita kuljetettiin täällä, samoinkuin Mekongillakin,
bambulautoilla. Myös Pagan-nimisen vanhan pääkaupungin laajat rauniot
hän näki. Niillä seuduilla alkoi Irawadin rannoilla olla teak-puuta, josta
myöhemmin tuli tärkeä vientitavara, tämä puu kun kestävyytensä vuoksi on
varsinkin laivanrakennuksessa korvaamaton. Bhamon, Ylä-Burman
suurimman kaupungin tuolla puolella, maa alkoi käydä yhä mäkisemmäksi.
Ylämaassa Hannay näki kansan, jolla oli selvään kaukasialaiset piirteet.
Noin 640 kilometriä Avasta ylöspäin Irawadia voitiin kulkea suurillakin
veneillä, mutta sitä ylempänä kosket alkoivat haitata venekulkua. Hannay
teki sitten syrjämatkan eräillä kuuluilla kaivoksilla käydäkseen, jonka
jälkeen hän palasi Avaan.

Richardson teki Maulmainista monta matkaa Saluen joen ylämaahan ja

myös Siamin puolelle, etsiäkseen soveliasta kauppatietä Kiinan Jynnaniin,
ja eräällä näistä matkoista oli ennen mainitsemamme McLeod mukana.

V. 1837 Burmassa tapahtui vallankumous, jonka johdosta Englannin

lähettiläs poistui, eikä diplomaattisia suhteita solmittu uudelleen ennenkuin
v. 1855, jolloin uuden lähetystön mukana oli eversti H. Yule, sittemmin
kuulu Marco Polon tutkija. Edellämainittujen ja muiden mainitsematta
jääneiden matkailijain tulosten ja maan asukkailta saatujen tietojen johdolla
hän v. 1856 laati Burmasta kartan, joka oli kaikkiin edellisiin nähden
suurenmoinen edistys. Samalla ryhdyttiin kuitenkin uusilla retkillä tietoja
kartuttamaan ja varsinkin uudelleen etsimään kauppareittiä Burmasta
Kiinaan.

Intian ja Kiinan väliset maat ovat maailman vaikeimpia epätasaisuutensa

ja muitten luonnonesteittensä vuoksi. Niissä kulkee nimittäin suuri määrä
yhdensuuntaisia vuorijonoja pohjoisesta etelään ja näiden vuorijonojen
välisissä rotkolaaksoissa virtaavat rinnan ja toisiaan lähellä Taka-Intian
suuret joet, Mekong, Menam, Saluen ja Irawadi ynnä kauimpana idässä
Jangtsekiangin latvaosa, Kinsha, ja joku sen suurista syrjajoistakin. Siinä
suurin syy, miksi tämä reitti ei lopulta kelvannut kauppareitiksikään, vaikka
Jynnanin muhamettilaiset olivatkin sen avaamiselle suosiolliset.

V. 1868 englantilainen kapteeni Sladen lähti Mandalaysta suurelle

retkelle, jonka päämäärä oli Ta-li-fu, Jynnanin muhamettilaisten
pääkaupunki. Burman kuningas oli kannattavinaan tuumaa, mutta salassa
hän oli ryhtynyt toimiin retkikunnan tuhoamiseksi ylämaan Shan-valtioissa,
ja ellei Sladenille olisi onnistunut lähettää Kiinan muhamettilaisille sanaa,
olisi hän tavaroineen kaikkineen ollut perikadon oma. Tieto
muhamettilaisen sulttaanin ystävyydestä riitti kuitenkin pitämään Shan-
maan rosvoja aisoissa ja Sladen saattoi käydä Momeinissa saakka, vaikk'ei
matkasta sitten ollutkaan sen suurempia tuloksia.

V. 1874 Kiinan hallitus vihdoin kukisti Jynnanin muhamettilaiset, heidän

sulttaaninsa käännyttyä Englannin puoleen sen tunnustuksen saadakseen,
mutta Englannin hallitus jatkoi siitä huolimatta kauppasuhteiden
valmistelua, lähettäen A.R. Margaryn Kiinasta maan poikki Burman
Bhamoon ja eversti Brownen Bhamosta Shanghaihin Margaryn avaamaa
tietä. Paluumatkallaan Margary murhattiin ja Brownen oli kiiruimman
kautta taistellen palattava takaisin Burmaan. Colborne Baber, joka
lähetettiin Kiinan puolelta Margaryn murhaa tutkimaan, tuli matkallaan
siihen päätökseen, että Jynnanin luonnolliset kauppareitit käyvät merelle,
koska Saluenin ja Mekongin rotkolaaksot asettavat karavaanien kululle
melkein voittamattomia esteitä, lukuisista muista vaikeuksista
puhumattakaan.

Muita matkustajia mainittakoon kapteeni W.G. Gill, joka v. 1877

matkusti Jangtsekiangin laaksosta Batangiin Tibetin rajalle ja sieltä Burman
Bhamoon, kartoittaen tarkkaan reittinsä.

Kreivi Szechenyin johtama unkarilainen retkikunta kävi vv. 1878—80

Batangissa, Ta-li-fussa ja Bhamossa ja valaisi paljon Itä-Tibetin ja
Indo-Kiinan geologisia oloja.

Archibald R. Colquhoun nousi v. 1881 Kantonista Sikiang-jokea, jonka

harvinaisen ihanat maisemat häntä hurmasivat, ja kuljettuaan jokea.800
kilometriä lähti maisin Jynnanin tuntemattomien eteläosien kautta Burman
rajalle, josta hän seurasi Papien-jokea pohjoiseen Ta-li-fuun saakka ja sieltä
kulki Bhamon kautta Irawadille ja sitä pitkin Rangooniin.
 Orleansin prinssi Henrik oli ensimmäinen eurooppalainen, joka (v. 1895)
kulki suorimman tien Kiinasta Intiaan. Lähtien Jynnanin Ta-li-fusta hän
kulki Mekongin poikki, mutta tapasi Saluenin laaksossa niin pahaa maata,
että retkikunnan täytyi hylätä muulit ja kulkea jalan. Kuukauden kestäneen
vaikean jalkaretken jälkeen retkikunta saapui Khanitin lakeudelle ja sieltä
kolmessa viikossa tuntemattomia reittejä Assaniin ja Intiaan. Tämän retken
tuloksena oli Irawadin ja Saluenin latvaosan selittely ja uuden tien
löytäminen Kiinasta Intiaan. Tämä tie on kuitenkin liian vaikea, jotta se
kauppareitiksi kelpaisi, sillä prinssi Henrikin täytyi kahden kuukauden
aikana kulkea kolmentoista vuorijonon poikki ja maiden kautta, joissa asui
sotaisia kansoja.

V. 1878 Burman valtaistuimelle nousi tyranni, joka niin kylmäverisesti

murhasi omaisiaan, että Englannin lähettiläs poistui Mandalaysta, kun ei
voinut näitä kauhuja estää. Englantilaisilla oli jo Irawadilla suuri
kauppalaivasto, joka sillä hoiti kaiken kuljetuksen, ja kun kuningas aikoi
anastaa tämän laivaston, syntyi siitä vihdoin v. 1885 uusi sota, joka nopeaan
päättyi Burman täydelliseen anastukseen. Maaseuduilla kuitenkin jatkui
sissisotaa, jonka johdosta englantilainen armeija jaettiin pieniin osastoihin,
jotka aliupseeriensa johdolla palauttivat kaikkialla rauhan. Sotaa sanottiin
tästä »aliupseerien sodaksi».

Englannin vallan alle jouduttuaan Burma on kauttaaltaan tutkittu ja

kartoitettu, sen luonnonrikkauksia, muun muassa rubiinikaivoksia, alettu
hyödyntää, rakennettu rautateitä ja hankittu maalle uudenaikaisia laitoksia.

Siam.
 Siam tuli osapuilleen jotenkin kauttaaltaan tunnetuksi yhdeksännentoista
vuosisadan edellisellä puoliskolla, mutta varsinainen kartoitus alkoi vasta
kun Siamin hallitus oli palvelukseensa ottanut ulkomaalaisia
ammattimiehiä, jotka sen puolesta ovat tämän työn toimittaneet.

Siam on jotenkin hyvällä menestyksellä ryhtynyt sisälliseen

rakennustyöhön länsimaisten voimain avulla, päästyään rauhaan
naapureistaan. Niinkauan kuin Burma, Kambodja ja Annam olivat
itsenäiset, oli sen alati taisteltava näitä vastaan. Uudetkaan naapurit eivät
kuitenkaan ole sitä kokonaan rauhaan jättäneet, vaan etenkin Ranska
ainaisessa maannälässään on pala palalta pienentänyt Siamin aluetta. Ensin
Siamin oli sille luovutettava kaikki maa Mekongin itäpuolelta, sitten koko
Luang Prabang ja se maakunta, jossa Angkorin rauniot ovat, ja Englannin
kanssa tekemässään sopimuksessa Ranska on itselleen pidättänyt
»vaikutusvallan» koko Itä-Siamissa, joka kuitenkin edelleenkin on
siamilaisten viranomaisten hallinnossa. Ainoastaan koko Menamin
vesistöalueen itsenäisyyden molemmat naapurit ovat Siamille taanneet. Se
tosin onkin Siamin hedelmällisin osa. Englanti on tyytynyt muutamiin
Malakan niemimaan pikkuvaltioista.

Ranskan Indo-kiina.

Garnier oli kiihkeä chauvinisti, jonka unelma oli Ranskan

siirtomaamahdin kohottaminen, niin että hänen isänmaansa pystyisi merellä
kilpailemaan Englannin kanssa. V. 1873 hänet lähetettiin Tonkiniin pienen
joukon keralla hankkimaan »oikeutta» eräälle ranskalaiselle kauppiaalle,
joka oli riitaantunut Hanoin mandariinien kanssa, kauppias kun yritti ostaa
sieltä suolaa ja kuljettaa sen Kiinaan, vaikka suolakauppa oli Tonkinin
hallituksen monopoli.

Garnier muutaman päivän turhaan kiisteltyhän päätti ratkaista kaikki

vaikeudet maansa eduksi yhdellä miekan iskulla, kuten Aleksanteri Suuri
lyödessään halki Gordionin solmun. Hän pitemmittä puheitta julisti Hanoin
ohi virtaavan suuren Song-koi-joen avoimeksi kaupalle ja vesitien
Jynnaniin siten avoimeksi. Siitä seurasi paikalla sota ja Garnier pienellä
joukollaan valloitti Hanoin linnan väkirynnäköllä. Muutaman viikon
kuluttua koko Ala-Tonkin oli hänen käsissään. Annam, jonka vallanalainen
Tonkin oli, kutsui silloin avukseen »mustat liput», rosvojoukot, jotka
Jynnanin melskeitten yhteydessä olivat saaneet haltuunsa ylämaat, ja
eräässä taistelussa heitä vastaan Garnier kaatui. Hänen seuraajansa teki
häpeällisen rauhan, ranskalaiset poistuivat Tonkinista ja heidän sikäläiset
kannattajansa joutuivat tuhon omiksi..

Garnierin seikkailu oli ensimmäinen kohtaus pitkällisestä ja sangen

sitkeästä taistelusta, joka sittemmin seurasi Tonkinin omistamisesta. Eräs
myöhempi upseeri teki saman erehdyksen kuin Garnierkin ja aivan samoilla
seurauksilla, saaden itse sen johdosta surmansa, mutta Ranskan hallituksen
johdossa oli toisella kerralla mies — Jules Ferry — jolla oli samanlaiset
käsitykset maansa tulevaisuudesta siirtomaavaltana kuin Garnierillakin, ja
hän ryhtyi suuremmilla voimilla taistelua jatkamaan Seurauksena siitä oli,
että Ranska riitaantui Annamin kanssa, jonka alusmaa Tonkin oli, ja vielä
Kiinankin kanssa, jolle Annam nyt muisti olevansa vasallivallan suhteessa.
Sekä Annam että Kiina lähettivät Tonkiniin sotaväkeä, jota paitsi
»mustatkin liput» edelleenkin taistelivat ranskalaisia vastaan, ja siitä syntyi
niin itsepintainen vastarinta, että ranskalaiset lopulta olivat joutua
epätoivoon ja Ferrystä tuli Ranskan vihatuin mies. Vielä suurempia uhreja
kuin vihollinen vaati Tonkinin kuuma kuolettava ilmasto. Lopun lopuksi
sekä Tonkin että Annamkin joutuivat Ranskan alusmaiksi, mutta ne eivät
suinkaan ole toteuttaneet niitä kauniita toiveita, joilla siirtomaanintoilijat
lähtivät taisteluun.

Ranskan vallanalaisuudessa nämä maat ovat tulleet perusteellisesti

kartoitetuiksi ja tutkituiksi.

Katsaus Taka-Intian tutkimukseen.

Indokiinan suuren niemimaan rannat ovat nyt mitä tarkimmin kartoitetut

Gangeen suistamosta Kiinan rajaan saakka ja sama pitää paikkansa
malaijisaaristostakin. Laivakulun tarpeiksi tämä on ollut mitä tähdellisintä.

Yhtä tarkkaan ei tunneta niemimaan suurenmoista jokiverkkoa, mutta

suurin piirtein on sekin kartoitettu.

Tonkinin jo'ista toivottiin kulkureittiä Kiinan Jynnaniin, mutta tarkempi

tiedustelu on osoittanut, että ne vuolautensa vuoksi ovat siihen
sopimattomat, jonka vuoksi Ranska on rakentanut rautateitä Kiinan
sisäosain kaupan anastaakseen.

Mekongilla höyryalukset nykyjään sekä väyläin perkauksen että alusten

parantamisen vuoksi nousevat Luang Prabanginkin ohi, 2,500 kilometriä
joen suusta. Voitettavat vaikeudet ovat kuitenkin niin suuret, ettei joen
ylempien osien laivakululla ole mitään käytännöllistä merkitystä.

Mekongin lähteistä ei vielä ole täyttä tietoa. Latvaosaa tutkivat kuitenkin

pitkän matkan Przevalskij, pundiitti Krishna, Dutreuil de Rhins, Orleansin
prinssi Henrik ja luutnantti E. Roux. Molemmilla latvahaaroilla on monta
nimeä, ennenkuin ne yhtyvät ja muodostavat erittäin voimallisen kosken.
 Tibetin ylämaasta tultuaan Mekong juoksee yli 1,000 metriä syvässä
rotkolaaksossa, johon maan asukkaatkaan eivät laskeudu paitsi niillä
kohdilla, missä polut kulkevat silloille tai lauttapaikoille. Yhä alempana
joen laakso leviää, kunnes se juoksee laajan lakeuden poikki, laskien sen
tulvillaan ollessaan avaralta veden alle. Kaikkiaan Mekongin pituus on noin
5,000 kilometriä.

Menamin lähteet ovat Siamin pohjoisrajalla ja tämä joki syrjäjokineen

tunnetaan kauttaaltaan, samoin kuin Malaijiniemenkin vetevät, juhlallisten
aarniometsien läpi kiertelevät joet.

Saluen, joka laskee Martabanin lahteen, alkaa niinikään Tibetistä. Sen

latvapuoli ei ole yhtä hyvin tunnettu kuin Mekongin, mutta sekä pundiitti
Nain Singh että Przevalskij saivat jotenkin tarkat tiedot sen lähteistä. Saluen
matkalla vaihtaa nimeään kymmenkunnan kertaa. Ainoastaan Burman
alueella juokseva osa tunnetaan tyydyttävästi.

Tibetin Tsangpoa, joka juoksee Transhimalajan ja Himalajan välisessä

laaksossa, luultiin kauan Irawadin latvaosaksi, mutta nykyjään tiedetään,
että Tsangpo onkin Brahmaputran latvaosa ja että Irawadin lähteet ovat
verraten lähellä, Himalajan itäisissä pääteharjanteissa.

Indokiinan niemimaan vuoristot ovat Himalajan jatkoa. Niiden korkeus

on noin 1,000 metriä tasankopinnasta, mutta kukkuloita on, joiden korkeus
on lähes 4,000 metriä. Niemimaan eteläosassa vuoret ovat juurelta
harjanteille saakka sankan aarniometsän peittämät, mutta kauempana
pohjoisessa kasvaa tammia ja havupuita ja sisämaassa monet kukkulat ovat
aivan paljaat.

Kambodjan Tonle Sap luultavasti on se suuri järvi, joka vanhoissa

kartoissa piirrettiin Taka-Intian kaikkien jokien yhteiseksi lähteeksi. Sen
pituus on noin 160 km, leveys 30 km ja sadeajalla sen pinta kohoaa 7
metriä, peittäen kaikki ympärillä olevat seudut vedellään. Kuivalla ajalla
sen syvyys ei ole kuin puolentoista tai pari metriä ja silloin sen rannoille
kokoontuu paljon väkeä kalastamaan. Tonle Sap liettyy nopeaan yhä
pienemmäksi.

Malaijisaaristo.

Portugalilaisilla ei entisestä mahdistaan ole Itä-Intian saaristoissa jäljellä

muuta kuin itäinen osa Timorista, espanjalaisilla ei mitään. Hollannin lippu
liehuu tässä rehevässä, luonnonrikkaassa saaristossa kaikkialla,
lukuunottamatta Borneon pohjoisosaa, joka suureksi osaksi erään yksityisen
henkilön, raja Brooken, toimesta joutui Englannille, ja Filippiinejä, joilla
Amerikan Yhdysvallat nykyjään isännöivät, lopullisesti murrettuaan
Espanjan siirtomaavallan.

Java on Sundasaarista taajimmin asuttu ja parhaiten tunnettu. Se on

tarjonnut runsaan työmaan vulkaanisten ilmiöitten ja troopillisen kasviston
tutkijoille, jälkimmäisille etenkin niiden suurenmoisten luonnonpuistojen ja
koelaitosten johdosta, jotka hollantilaiset ovat Buitenzorgiin perustaneet ja
jotka ovat kaikille tutkijoille avoinna. Hyvät kulkuneuvot ja yleinen
turvallisuus edistävät tieteellistä työtä.

Vanhemmista tutkijoista on mainittava etenkin saksalainen F.M.

Junghuhn, joka vv. 1835—49 kokosi aineksia suureen teokseensa Javasta,
uudemmista hollantilainen R. Verbeck. Javan aarniometsissä on säilynyt
suurenmoisia muistomerkkejä saaren hindulaisajalta, ennen kaikkia Boro-
Budurin maailmankuulu temppeli.
 Sumatra on vielä paljon alkuperäisemmäliä kannalla kuin Java, sen
asukkaat osasta vielä luonnonkansain kannalla. Sotaretket näitä, etenkin
Atjehia, vastaan ovat laajentaneet tietoja sisäosista, niin että Sumatrankin
maantieteelliset olot jo jotakuinkin tunnetaan. Hollantilaisten käännettyä
tähän suureen hedelmälliseen saareen ja sen luonnonedellytyksien
tuntemiseen päähuomionsa edistyy sen tutkiminen entistä ripeämmin.

Borneo, Sundasaarista suurin, herätti viime vuosisadan alkupuoliskolla

huomiota varsinkin suurisuuntaisella merirosvoudella, joka saattoi
Malaijisaariston kaikki väylät turvattomiksi. Rantakyläin asukkaat
lyöttäytyivät yhteen ja lähtivät suurilla laivastoilla, joissa saattoi olla pariin
kolmeen tuhanteen mieheen, vuosikausia kestäville rosvoretkille, tehden
sivistysmaidenkin kaupan toisin ajoin mahdottomaksi.

Sir James Brooke, Sarawakin raja, oli se mies, joka teki lopun Borneon
merirosvoudesta. Hän oli omilla varoillaan varustanut laivan ja purjehtinut
Bruneihin, saaren pohjoisrannalle, sekä tarjonnut siellä sulttaanille apuaan
Sarawak-nimisessä vasallivaltiossa raivoavan kapinan kukistamiseksi.
Suurella kyvyllään ja tarmollaan hän täydellisesti onnistui tässä yrityksessä
ja hänet nimitettiin palkaksi Sarawakin rajaksi. Tässä asemassa hän sai
Englannin sotalaivastolta apua merirosvouksen kukistamiseksi ja siitä
syntyi tuima sota, jossa vuodatettiin sangen paljon verta, merirosvot kun
sitkeästi puolustivat linnoitettuja kyliään. Lopulta Brooke kuitenkin sai
täydellisen voiton ja kaupan elpyessä oli hänen entistä helpompi vahvistaa
valtaansa Sarawakissa, jossa nyt hänen perillisensä hallitsee Englannin
suojelusvallan alaisena.

Borneo on yhä edelleen hyvin vähän tunnettu, sen sisäosat kun vielä ovat
luonnontilassa ja sikäläiset asukkaat, dajaakit, ovat
kaulankatkomiskiihkostaan tunnetut. Useat hollantilaiset retkikunnat ovat
kuitenkin matkustelleet Borneonkin sisäosissa, kartoittaen sen joet ja
vuoristot, jota paitsi sekä luonnontutkijat että vuorimiehet ovat olleet siellä
työssä. Norjalainen Lumholtz on erikoisesti mainittava uudemmista
tutkijoista.

Borneossa on paljon kivennäisrikkauksia, timantteja kultaa ynnä useita

muita metalleja, kivihiiliä ja öljyä, mutta niiden runsaudesta ei vielä, olla
selvillä ja hyödyntäminen on vasta alkuasteillaan.

Kuulu englantilainen luonnontutkija A.R. Wallace, joka samanaikaisesti

kuin muodosti oman kehitysoppinsa, oleskeli kahdeksan vuotta (1854—
1862) Malaijisaaristossa, tutkien etenkin niiden eläinkunnan leviämistä.
Hän osoitti halki Itä-Intian saariston, Balin ja Lombokin välisen kapean
salmen kautta kulkevan rajan, jonka länsipuolella eläinkunta on intialainen,
itäpuolella taas austraalialainen. Erittäin omituinen on Celebesin, Isoista
Sundasaarista viimeisen, eläinkunta. Wallace oleskeli tälläkin saarella,
mutta muutoin se aina vuoteen 1890 saakka oli sangen vähän huomattu.
Sittemmin on kuitenkin tehty matkoja vaillinaisesti tunnettuihin
sisäosiinkin.

Filippiineillä työskenteli jo Espanjan vallan aikana useita tutkijoita ja

amerikkalaiset ovat tarmokkaasti jatkaneet työtä.

Kiina.

Kiinan tuntemus ei yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella

suurestikaan edistynyt, koska hallitus piti maata visusti suljettuna ja sitä
paitsi yleinen muukalaisviha teki sisämaanmatkat vaarallisiksi ja
rasittaviksi. Useat lähetyssaarnaajat, sekä protestanttiset että katoliset,
tekivät kuitenkin laajojakin matkoja, etenkin Huc ja Gabet, jotka jo
mainitsimme Lhasassa kävijöinä.

Sotain johdosta, joita Kiina kävi Englantia ja Ranskaa vastaan, täytyi

Kiinan kuitenkin raottaa porttejaan avaamalla merikaupunkejaan maailman
kaupalle ja samalla kävi myös matkustelu sen sisäosissa mahdolliseksi.
Ensimmäisiä, jotka käyttivät tilaisuutta hyväkseen, olivat englantilaiset
Blakiston ja Ney Elias.

Englantilaisen laivaston v. 1862 noustua Jangtsekiangia Hankowiin

saakka lähti kapteeni Thomas W. Blakiston omin neuvoin tutkimaan jokea
vielä edemmäksi, aikoen kulkea Tibetin kautta Intiaan. Itshangin luona,
noin 1,600 kilometriä merestä, hän saapui Jangtsekiangin suurenmoisiin
soliin ja koskimatkalle, jota kesti 160 kilometriä. »Kun tulimme erääseen
solaan», kirjoittaa Blakiston, »kohosi kahden puolen valtavat kallioseinämät
suunnattoman korkealle ja niiden välillä vallitsi kaamea hämäryys, ja
kallioiden rintamasta pisti ulospäin suuria pöydän kaltaisia laakoja, joista
riippui valtavia stalaktitteja. Ja muutamien päällä kasvoi puita, joiden juuret
riippuivat reunoista kukkakiehkurain tavoin.» Pingshanista, 2,800
kilometriä joen suusta, Taiping-kapina pakotti retkikunnan takaisin
kääntymään. Se oli kuitenkin tutkinut 1,400 kilometriä Jangtsekiangin
yläosaa, jolla ei siihen saakka ollut muita käynyt kuin maanasukkaiksi
pukeutuneita katolilaisia lähetyssaarnaajia.

Samana vuonna Ney Elias tutki Hoanghon eli Keltaisen joen uuden
uoman, joka päättyy Petshilin lahteen, 400 kilometriä vanhan suun
pohjoispuolella. Joen uomanmuutoksesta maanasukkaat kertoivat:
Kesätulvan aikana v. 1851 tapahtui ensimmäinen äyrään murtuminen
Lanjanhein läheisyydessä Honanissa ja osa vedestä tulvi aukon kautta
lakeuksille. Seuraavan vuoden tulva suurensi aukkoa ja vanhan uoman
alaosasta vesi uudelleen väheni. V. 1853 joen koko vesimäärä tulvasi aukon
kautta lakeudelle ja levisi itää ja pohjoista kohti, kunnes tapasi Tatsing-joen
ja sen uomaa lähti mereen juoksemaan. Vanha uoma jäi kokonaan kuiville.

Hoangho, samoin kuin kaikki runsaasti lietettä kuljettavat joet, nopeaan

korottaa uomaansa, niin että se enimmäkseen virtaa rantojaan, toisin
paikoin jopa 8 metriä, korkeammalla, ja sen vuoksi se tuon tuostakin
murtautuu äyräittensä yli ja etsii lakeudelta uuden uoman. Tulvillaan se
silloin saa aikaan suunnattomia hävityksiä, ja suurenmoisesta
hedelmöivästä vaikutuksestaan huolimatta sitä sen vuoksi sanotaan »Kiinan
suruksi».

Neljä vuotta myöhemmin Ney Elias kulki Mongolian poikki Kalganista

Altai-vuoriston pohjoispuolitse Uljassutaihin ja Kobdoon tehden pitkin
matkaa paikanmääräyksiä.

Hoanghon lähteet ovat kaukana Tibetissä, Kuenlunin vuoristossa, ja sen

latvaosa on aivan lähellä Jangtsckiangin latvaosaa. Sen koko pituus on noin
3,900 kilometriä. Vesimäärä ei ole kovin suuri, mutta kun joki on hyvin
vuolas ja virtaa Pohjois-Kiinan tuulimultaseutujen läpi, kuljettaa se
mukanaan sangen paljon lietettä ja kohottaa nopeaan uomaansa. Viisitoista
vuotta kului, ennenkuin v. 1851 tapahtuneen uomanmuutoksen aikaan
saamat vahingot oli korjattu ja uusi uoma maavallien sisään suljettu, mutta
jo v. 1882 ja varsinkin v. 1887 joki taas murtautui ulos siitäkin ja aikaansai
suunnattomia hävityksiä. Se saatiin kuitenkin palaamaan takaisin uomaansa
ja tokeet korjatuiksi. Kokonaisia kyliä joki kuitenkin oli vienyt mukanaan ja
miljoona ihmistä sai surmansa. Pienempiä vahingoita sattuu joka vuosi,
mutta siitä huolimatta Kiinan hallitus ei vielä ole turvautunut länsimaisten
insinöörien apuun, vaikka nämä epäilemättä »ovat sulkeneet suurempiakin,
jalompiakin jaksaneet.»

Laivakululle Hoangho on aivan sopimaton, jota vastoin Jangtsekiang

syrjäjokineen muodostaa vesiliikeväylän, jonka vertoja ei ole missään
muualla maailmassa. Puolet Kiinan koko ulkomaisesta kaupasta kulkee
Jangtsekiangia ja siihen päättyviä vesiväyliä kuluttajille.

Ansiokkain viime vuosisadan Kiinan tutkijoista oli saksalainen vapaah.

Ferdinand v. Richthofen (1833—1905), opinnoiltaan etusijassa geologi.
Hän oli jo paljon tutkinut Etelä- ja Kaakkois-Aasian geologiaa, kun hän,
Kiinan olojen rauhoituttua, v. 1868 alkoi tässä maassa työnsä. Vuoteen 1872
saakka v. Richthofen matkusteli ristiin rastiin kautta koko Kiinan, käyden
joka maakunnassa, Kansua ja lounaismaakuntia lukuun ottamatta, ja kooten
tällä matkalla niin suurenmoisen sekä geologisen että maantieteellisen ja
taloudellisen aineiston, että Kiina hänen suuren teoksensa ilmestyessä v.
1885 tuli kauttaaltaan tunnetuksi.

v. Richthofen ensinnä keksi Shantungin kivihiilivarat ja Kiaotshoun

oivallisen sataman, jonka saksalaiset sitten valtasivat.
Vuoristotutkimuksiensa kautta hän laski perustuksen koko Itä-Aasian
omituisen vuoristojärjestelmän käsittämiselle. Tutkimalla ja selittämällä
Pohjois-Kiinan lössinaisemat hän rikastutti maantiedettä kokonaan uudella
maisematyypillä.

Richthofenin huomio kiintyi hienon savimullan muodostamiin

maakerroksiin, joita Pohjois-Kiinassa on laajalla alalla; hän tuli siihen
päätökseen, että ne ovat muodostuneet hienosta pölystä, jota tuulet tuovat
mukanaan manteren sisäosista. Kun Kiinan luoteismaakunnissa tuuli
puhaltaa Sisä-Aasiasta myrskyn voimalla, tuo se paljaista kallioista ja
kentistä mukanaan niin suunnattomat määrät hienoa pölymäistä multaa, että
koko ilma on sitä sakeana ja pöly tuulen tyynnyttyä laskee maahan ja
verhoaa kaikki hienolla keltaisella kerroksella. »Shensissä, jossa ilma
harvoin on kirkasta ja läpinäkyvää, on koko maisema kellervä. Tiet,
rakennukset, puut ja laihot, jopa matkustajatkin, joita tiellä vastaan tulee,
ovat yksitoikkoisen keltaiset. Keltainen on kiinalaisten pyhä väri, maan