Yale Forklift GLP050TG, GLP060TG, GP050TG, GP060TG Parts Manual YP990083

Yale Forklift GLP050TG, GLP060TG,

GP050TG, GP060TG Parts Manual
YP990083
To download the complete and correct content, please visit:

https://manualpost.com/download/yale-forklift-glp050tg-glp060tg-gp050tg-gp060tg-
parts-manual-yp990083/

Yale Forklift GLP050TG, GLP060TG, GP050TG, GP060TG Parts Manual

YP990083Size : 9.40 MBFormat : PDFLanguage : EnglishNumber of Pages : 552
PagesBrand : YaleType of Document: Parts ManualModel: GLP050TG,
GLP060TG, GP050TG, GP060TGSerial: YP990083
Download all on: manualpost.com.

Visit ManualPost.com to get correct and complete item

 [Unrelated content]
Another random document on
Internet:
näytti olevan vakuutettu työnsä välttämättömyydestä, lausui
totuuksia, jotka liikuttivat Mathieutä. Ne olivat yhteiskunnalliset
epäkohdat, rakkauden luonnottomuus, lakien vääryydet, jotka
pakoittivat äidit lapsenmurhiin. Jumalallinen tunne, elämän
kuolematon liekki saastutettiin ja pelkkä kiima teki ainoastaan
sattumalta naiset raskaiksi. Lapsen ensi vavahdus äidin kohdussa
muuttui kauhistukseksi, pelättiin antaa henkeä lapselle, joka sai
erehdystä kiittää olemassa olostaan, tunnettiin tarve tappamiseen
niinkuin rikkaruoho ensi idussaan. Itsekkäisyys kohotti äänensä: ei
yhtään lapsia, ei mitään, mikä estää ahneutemme tai
kunnianhimomme tähden laatimiamme suunnitelmia! Kuolema
huomiselle elämälle, kun me vaan saamme nauttia tänään! Koko
kuoleman kanssa kamppaileva yhteiskunta kohotti tämän häpeällisen
huudon, joka julisti kansakunnan pikaista loppua. Ja Mathieu, joka
yhdeksän kuukautta sitten oli luullut Pariisin niin huonosti kylvetyksi,
sinä iltana, jona hän oli itse vähällä kuulla kiusaajan ääntä ja lähteä
kielletyille teille, hän havaitsi nyt, mitkä pahansuovat ja rikokselliset
kädet korjasivat sadon. Monet siemenet joutuivat luonnollisesti
hukkaan, heitettiin kaikkein polettavaksi, kuivuivat ja paloivat, ja niin
paljon haaskautui viljeltäessä, niin monta tainta annettiin
välinpitämättömyydestä turmeltua. Mutta ei siinä kyllin, julmat kädet
jatkoivat hävitystyötä, kun sato tuli näkyviin. Tuo oli vapaaehtoista
sikiön ulosajoa, kaikkein kuoleman voimain taistelua elämää ja
järkähtämätöntä luontoa vastaan, joka luo äärettömän paljon
siementä totuuden ja oikeuden äärettömän suurta satoa varten.
Mathieu nousi nyt.
"Minä sanon vielä kerran, ett'en minä sekaannu siihen, mitä täällä on
tapahtunut. Mutta eikö ole kovin vaarallista pitää tuota kuollutta
naista täällä?"
Rouva Rouche hymyili melkein huomaamattomasti.
"Kyllä, meitä vartioidaan hyvin ankarasti. Onneksi on minulla ystäviä
kaikkialla. Minä olen lähettänyt ilmoittamaan kuolemantapauksesta,
lääkäri tulee pian ja kirjoittaa todistuksen keskosen
synnyttämisestä."
Rouva Rouchekin oli noussut seisomaan, ja hänellä oli taaskin tuo
lempeä, rehellinen kasvojenilme, ja näytti siltä kuin hän olisi
surkutellut kaikkea sitä saastaista, jota tässä maailmassa on. Ja taas
muuttui hän hyvin kainon näköiseksi, kun Céleste alkoi:
"Niin, herrani, se on todellakin totta, kaikki mitä hän tahtoo, se
täytetään. Hän on parhain ihminen maailmassa, tekisi mieli antaa
hakata itsensä palasiksi hänen tähtensä. — Hyvästi, herrani, ja
muistakaa, mitä olette luvannut."
Ennenkuin Mathieu läksi, tahtoi hän vielä kerran nähdä Morangen ja
koettaa, jos mahdollista, saada hänet mukaansa. Morange istui itkien
kuolleen vaimonsa vieressä, ja hän oli niin menehtynyt, ett'ei hän
enään voinut tuntea tuskiaankaan. Kun Mathieu oli lausunut
ensimäiset sanat, esti tuo onneton hänet puhumasta ja sanoi itse
matalalla, tukahtuneella äänellä, aivankuin olisi pelännyt herättää
vaimonsa, joka nukkui siinä ikuista untaan:
"Ei, ystäväni, älkää puhuko mitään, se on tarpeetonta. Minä tiedän,
minkä rikoksen olen tehnyt, enkä minä anna sitä koskaan itselleni
anteeksi. Se, että hän nyt makaa tuossa, se on seurauksena siitä,
että minä suostuin tuumaan. Ja kuitenkin minä häntä rakastin, en
ole koskaan tahtonut muuta kuin hänen onneaan, koko minun
heikkouteni on siinä, että olen rakastanut häntä liian paljon. Mutta
minähän olin mies, ja kun hän ajatteli tyhmyyksiä, olisi minun pitänyt
olla viisas ja sanoa hänelle, että se on rikos, josta me varmaankin
vielä saamme rangaistuksen. Ah, kuinka hyvin minä ymmärrän
tämän ja annan hänelle anteeksi! Minä olen mennyttä miestä, minä
olen hylky ja minä inhoon itse itseäni."
Koko hänen vähäpätöisyytensä ja koko hänen hellyytensä tuli esiin
nyyhkytyksissä tunnustaessaan heikkouttaan. Ja hän jatkoi samalla
soinnuttomalla tukahtuneella äänellä:
"Vaimoni tahtoi olla iloinen, rikas, onnellinen. Se oli luonnollistakin,
kun hän oli niin lahjakas ja kaunis! Minulla oli vaan yksi ilo, minä
tahdoin vaan tyydyttää hänen taipumuksiaan, täyttää hänen
toiveitaan. Te olette nähnyt meidän uuden asumuksemme; se oli
maksanut meille liian paljon. Sitten tuli tuo juttu Crédit Nationalista,
jossa minä toivoin pian voivani hankkia omaisuuden. Kun minä näin,
miten haltioihinsa hän joutui siitä ajatuksestakin, että hän lisää
kuormaani uudella lapsella, tulin minä yhtä hulluksi kuin hänkin,
minä luulin vihdoin, että ainoa pelastus on tuon lapsen laittaminen
pois tieltä. Ja nyt makaa vaimoni tuossa! Se oli poika, ja me olimme
niin sydämestämme toivoneet poikaa, me teimme sen, minkä
olimme päättäneet ja juuri sentähden, että olimme varmat siitä, että
se on tyttö, jolle meidän sitten olisi pakko hankkia myötäjäiset! Ja
nyt on se pieni poika kuollut, ja minä olen heidät molemmat
tappanut. Minä en tahtonut antaa lapsen elää, ja lapsi vei äidin
mukanaan."
Hänen kumea äänensä, joka muistutti kaukaista hautauskellon
soittoa, viilsi Mathieun sydäntä. Hän mietiskeli turhaan lohdutuksen
sanoja ja alkoi sitten puhua Reinestä.
"Reine, aivan oikein, minä pidän paljon hänestä. Hän on niin äitinsä
kaltainen. Pidättehän te hänen luonanne huomiseen asti? Älkää
puhuko hänelle tästä mitään, antakaa hänen leikkiä, minä tahdon
itse kertoa hänelle onnettomuudesta. Ja nyt pyydän minä, älkää
kiusatko minua, antakaa minun olla täällä. Minä lupaan teille, että
olen järkevä, minä istun tässä tyynesti ja vartioitsen häntä. Minulta
ei kuulla ääntäkään, minä en häiritse ketään."
Hänen äänensä katkesi, hän voi ainoastaan sopertaa muutamia
epäröiviä sanoja istuissaan siinä ja katsellessaan mennyttä
elämäänsä.
"Hän, jolla oli niin paljon elämäniloa, temmattiin pois näin äkkiä!
Eilen tähän aikaan voi hän kävellä ja puhua, minä tahdoin ostaa
hänelle hatun, jonka hän oli nähnyt... Jumalani, minähän olin yhtä
syyllinen kuin hänkin, miksei Valérie ottanut minua mukaansa!"
Mathieun täytyi suostua jättämään hänet rauhaan nähdessään
hänen istuvan siinä niin masennettuna ja levollisena. Hän meni ulos,
juoksi vaunuihin, jotka olivat häntä odottaneet. Oi, mikä helpoitus
nähdä taas päivänpaiste, kansaa kuhisevat kadut, hengittää raitista
ilmaa, joka virtasi sisään vaunujen molemmista avatuista ikkunoista!
Kun hän tuli pois tuosta myrkyllisestä varjosta, hengitti hän syvään
laveaa avaruutta, joka säteili tervettä iloa. Hän oli näkevinään
Mariannen kuvan lohduttavana lupauksena elämän pikaisesta
voitosta, korvauksena kaikesta häpeällisyydestä ja vääryydestä.
Hänen rakastettu vaimonsa! Hän oli rohkea ja tervejärkinen, häntä
elähytti ikuinen toivo! Hän voisi tuskaisena aikana voittaa voiton
rakkauden ja hedelmällisyyden hyväksi, hän voisi tehdä työtä
tulevaisuuden sukukunnan hyväksi! Mathieu joutui epätoivoon
vaunujen hitauden tähden, hän himoitsi takaisin pieneen,
päivänpaisteiseen ja tuoksuavaan kotiinsa ollakseen mukana elämän
runoelmassa, ollakseen todistajana uuden, pienen olennon
syntymässä, kaikessa tuossa kärsimyksessä ja kaikessa ilossa,
elämän ikuisessa korkeassa voimassa!
Kun hän tuli kotiin, hämmästyi hän nähdessään tämän pienen talon
päivänpaisteisen ilon. Ylemmässä eteisessä oli ruusuvihko, joka oli
tuotu Mariannen huoneesta ja joka täytti koko porraskäytävän
tuoksullaan. Kun hän tuli huoneesen, loisti se lumivalkeana kaikista
niistä liinavaatteista, joita oli levitetty auringon valaisemain
huonekalujen päälle. Puoliavoimesta ikkunasta virtasi sisään aikainen
kevät.
Mutta hän huomasi heti että vartioimassa oleva nainen oli yksin.
"Eikö tohtori Boutan ole vielä tullut?"
"Ei, täällä ei ole ollut ainoatakaan ihmistä. Rouva on hyvin sairas."
Mathieu oli mennyt Mariannen luokse, joka makasi siinä hyvin
kalpeana, silmät ummessa, ja näytti taistelevan kovaa taistelua.
Mathieu oli pahoillaan, kertoi, että siitä on pian kaksi tuntia kuin
tohtori oli luvannut tulla heti.
"Ja minä, rakkaani, minä kun olen jättänyt sinun niin yksiksesi! Minä
luulin, että Boutan on luonasi. Rouva Séguin oli synnyttänyt, tohtorin
olisi pitänyt olla täällä."
Marianne oli hitaasti aukaissut silmänsä ja koettanut hymyillä. Mutta
hän ei voinut puhua heti, vihdoin sanoi hän kuitenkin heikolla,
läähättävällä äänellä:
"Miksi sinä suutut? Jos hän ei tule, niin on se siitä syystä, että
jotakin on tapahtunut. Mitä hän muuten voisi tehdä minulle! Tässä
täytyy vaan odottaa."
Mutta nyt sai hän niin ankaran kohtauksen, että koko hänen
ruumiinsa vapisi ja vääristyi, ja sydäntäsärkevä valitushuuto pääsi
hänen huuliltaan. Suuret kyyneleet valuivat hänen poskilleen.
"Oi, rakkaani, rakkaani", sanoi Mathieu ja purskahti itkuun myöskin
hän, "onko se mahdollista, että sinä kärsit noin hirveästi! Minä kun
toivoin, että kaikki kävisi helposti! Viime kerralla ei sinulla ollut noin
vaikeita tuskia."
Marianne tyyntyi ja hymyili taas.
"Viime kerralla luulin minä repeytyväni palasiksi, sinä et sitä muista.
Mutta älä ole levoton, sinähän tiedät, että minä alistun ilolla
kaikkeen. Istu tähän viereeni äläkä puhu enään mitään. Pieninkin
ääni pahentaa minun kipujani."
Mathieu lankesi polvilleen, tarttui Mariannen käteen, joka oli vuoteen
laidalla, ja painoi poskeaan sitä vastaan, aivankuin hän olisi
kosketuksen kautta tahtonut tulla yhdeksi Mariannen kanssa ja jakaa
hänen kärsimyksensä. Eräs muisto sukelsi äkkiä esiin, Morange oli
tehnyt samoin, hän oli pannut polttavan poskensa kuolleen Valérien
jääkylmää kättä vasten. Mutta kaikki tuon onnettoman miehen
kuumeinen palo ei saanut marmorikättä lämpenemään, jotavastoin
Mathieu tunsi, että hän tämän kosketuksen kautta otti tuskan kanssa
taistelevalta vaimoltaan pienen osan hänen kärsimyksiään. Hän kärsi
yhdessä vaimonsa kanssa, hän kuuli pienimmänkin kivun aallon, joka
vyöryi hänen jäsenissään, hän lievitti tuota ankaraa työtä, elämän
luomista. Ne hellät huolet, joilla hän oli vaalinut vaimoaan raskauden
aikana ja palvellut häntä kuin aina saapuvilla oleva palvelija, hänen
intonsa säästää vaimoaan pienimmältäkin murheelta, lahjoittaa
hänelle iloa alkavaksi päiväksi ja toivoa tulevaksi, olivat hänen
silmissään liian pieni osa siinä välttämättömässä työssä, jota
vaadittiin heidän yhteisen tarkoitusperänsä toteuttamiseksi, uuden
olennon luomiseksi. Kun on isä ja kunniantuntoa rinnassa, kun
tahtoo, että lapsi on oleva terve ja voimakas, silloin pitää rakastaa
raskaana olevaa äitiä niinkuin on rakastanut lempivää vaimoa silloin
kuin uusi elämänkipinä sytytettiin pyhällä hehkulla, äärettömällä
intohimolla, joka sulattaa molemmat aviopuolisot yhdeksi. Ja
Mathieun suurin huoli oli nyt, kun hän näki vaimonsa kärsivän, se,
että hän olisi tahtonut olla hänelle lohdutuksena ja tukena, ottaa
häneltä puolet kärsimyksistä, niinkuin hän oli jakanut hänen
kanssaan onnenkin.
Mathieulle tuli nyt pitkä ja tuskallinen odotuksen aika. Minuutit
kuluivat, sitten tunti, kaksi tuntia. Vielä ei näkynyt tohtori Boutania.
Palvelustyttö, joka lähetettiin Séguinille tuli takaisin sellaisilla
terveisillä, että tohtori tulee pian perässä. He odottivat yhä.
Marianne oli pakoittanut Mathieun istumaan, mutta salli hänen yhä
pitää kättään. Molemmat olivat vaiti, kalpeina samasta tuskasta,
vaihtoivat ainoastaan silloin tällöin pari hellän levottomuuden sanaa.
Soitettiin ja Mathieu hyökkäsi alas. Kun hän näki tohtori Boutanin
portaitten alapäässä, huudahti hän:
"Ah, tohtori, tohtori...!"
"Älkää nuhdelko minua, rakas ystäväni. Te ette voi aavistaakaan,
mitä levottomuutta minun on täytynyt kärsiä. Se pieni rouvaparka on
ollut pari kertaa kuolemaisillaan minun käsiini. Vihdoinkin päättyi
synnytys; silloin oli hän vähällä saada suonenvedon. Se oli juuri sitä,
jota minä jo alussa olin pelännyt. Mutta, Jumalan kiitos, nyt minä
luulen, että hänellä ei ole enään hätää."
Hän riisui hattunsa ja päällystakkinsa ruokasaliin.
"Ja miten voi naisella muuten ollakaan muu kuin vaikea synnytys,
kun hän vielä seitsemäntenä kuukautena nyörittää itseään niin, että
on vähällä tukehtua, ottaa osaa seuraelämään, käy teaattereissa, syö
ja juo mitä tahansa noudattamatta vähääkään varovaisuutta! Sen
lisäksi on hän arveluttavan hermostunut, ja hänellä on paljon
perhesuruja. Vähemmästäkin voisi kuolla. Mutta kaikki tämä ei teitä
huvita. Puhukaamme nyt teidän asioistanne."
Kun hän tuli makuuhuoneesen, otti Marianne hänet vastaan samalla
nuhteella:
"Ah, tohtori, tohtori...!"
"Tässä minä olen, rakas rouvani. Minä vakuutan, ett'en voinut tulla
aikaisemmin. Muuten minä tunnustan, ett'en minä ollenkaan ollut
levoton teidän tähtenne, sillä minä tiedän, että te olette vahva ja
voimakas."
"Mutta minulla on hirmuiset tuskat."
"Sitä parempi, niin pitää ollakin. Sitä nopeammin niistä myös tulee
loppu."
Boutan laski leikkiä ja sanoi, että Mariannen pitäisi jo pian tottua
tuollaisiin pahoinvointeihin. Neljän, viiden tunnin tuskat, mitä se
merkitsi, kun kaikki kuitenkin käy hyvin eikä ole syytä
pienimpäänkään levottomuuteen?
Kun hän oli ottanut suuren, valkean esiliinan eteensä ja oli tarkasti
tutkinut potilasta, huudahti hän ihmettelevällä äänellä:
"Tämä on omituista, minä en ole koskaan nähnyt näin lupaavaa
tapausta. Tunnissa on piltti syntynyt. Sitä voi sanoa hyväksi työksi!"
Sairaanhoitajan avulla pani hän nopeasti kaikki järjestykseen,
liinavaatteet ja muut. Jokaiseen Mariannen valitukseen vastasi hän
rohkaisevilla sanoilla ja kehoitti häntä itse avittamaan, jotta työ
joutuisi. Kun Marianne eräänä levollisena hetkenä kysyi, miten rouva
Séguinin laita oli, vastasi Boutan ainoastaan, että hän on saanut
tytön, miehensä suureksi harmiksi. Ja kun hän kysyi Mathieultä
hänen käyntiään Morangen luona, sai hän sen vastauksen, että
Valérie on hyvin sairas. Minkätähden olisivat he vaikeuttaneet hänen
taisteluaan kertomalla surullisia juttuja? Nyt alkoi viimeinen
ponnistus, joka pusersi Mariannesta pitkiä, sydäntäsärkeviä huutoja
tasaisilla väliajoilla. Hän heitti päänsä taaksepäin, sulki silmänsä, ja
pahasti vääristyi koko hänen ruumiinsa. Mathieu oli ihan mieletönnä
eikä voinut olla alallaan. Tämä ainainen valitus vihloi hänen omaa
sydäntään, ja hänestä tuntui kuin hänen omat jäsenensä olisi revitty
kappaleiksi. Hän kumartui sairaan puoleen, jonka suljetuista silmistä
kyyneleet virtasivat, ja hän suuteli noita itkeviä silmäparkoja, hän joi
noita kyyneleitä.
"Teidän pitäisi mennä tiehenne, ystäväni", sanoi tohtori vihdoin, "te
häiritsette minun työtäni."
Palvelustyttö tuli ylös ja sanoi, että herra Beauchêne oli tuolla
alhaalla ja kysyi, mitenkä täällä jaksetaan. Mathieu, joka tunsi
olevansa vähällä purskahtaa itkuun, meni hetkeksi alas.
"No, ystäväni, pitkällekö te olette tullut? Constance pyysi minun
tulemaan tänne kuulemaan sitä. Onko kaikki jo ohitse?"
"Ei, ei vielä", vastasi murtunut miesparka.
Toinen nauroi iloissaan siitä, että hän pääsi sellaisista kiusallisista
mielenliikutuksista. Hän ei ollut sammuttanut sikaariaan, ja hän
näytti yhtä tyytyväiseltä ja elonhaluiselta kuin tavallista.
"Ja sitten tahdon minä sanoa, että teidän lapsillanne ei ole ikävä. Ne
vekkulit ovat syöneet kuin sudet, ja nyt he hyppivät ja meluavat ...
minä en ymmärrä, miten te voitte elää sellaisessa melussa. Me
olemme myös lähettäneet noutamaan kotiimme molemmat pienet
Séguinit, mutta he ovat vähän hiljaisempia, he pelkäävät likaavansa
itsensä. Niitä on siis seitsemän oman poikamme ja Reinen kanssa,
joka jo on iso nainen. Ja se on liian paljon sellaisille ihmisille, jotka
itsepintaisesti tyytyvät vaan yhteen."
Tämä leikinlasku sai hänen iloisuutensa kaksinkertaiseksi. Mutta
Reinen nimi sai pöyristyksen kulkemaan Mathieun ruumiin läpitse.
Hän oli näkevinään Valérien makaavan kuolleena tuolla kaukana
likaisella lavitsalla, ja murtuneen Morangen istuvan hänen vieressään
vartioitsemassa.
"Leikkiikö Reinekin?" kysyi hän.
"Leikkii kuin pieni hupsu. Hän leikkii mammaa toisten kanssa. Mutta
hän ei tahdo kuin yhden babyn. Ne viisi muuta ovat palvelijoita. Mikä
ihastuttava pikku rouva hänestä tulee kolmen neljän vuoden
perästä!"
Hän vaikeni, huohotti ja lakkasi hetkeksi nauramasta.
"Onnettomuudeksi meidän pikku Maurice tuli taas jaloistaan heikoksi
aamulla. Hän kasvaa liian nopeasti, se poika. Äidin täytyi panna
hänet maata leposohvalle noitten kuuden keskeen, ja voinette
arvata, että hän tuntee itsensä hieman alakuloiseksi siitä, ett'ei hän
voi hyppiä ja nauraa niinkuin ne muut. Pikku piltti parka!"
Hän katsoi poispäin, ja hetkiseksi peitti pilvi hänen kasvonsa. Hän
tunsi ehkä saman salaperäisen, jääkylmän tuulahduksen, joka oli
saanut Constancen kauhistumaan eräänä iltana, kun hän näki
poikansa pyörtyvän. Mutta pian poistui pilvi, ja näytti siltä kuin hän
tietämättään olisi tehnyt vertauksen, sillä hän kysyi iloisesti:
"A propos, se kaunis vaaleanverinen, eikö hän ole vielä valmis?"
Mathieu kummastui, mutta ymmärsi vihdoin, että hän kysyi, eikö
Norine jo ole synnyttänyt lastaan.
"Ei vielä, siihen on vielä kuukausi, niinkuin tiedätte."
"Minäkö! Minä en tiedä mitään ja minun kysymykseni oli itse asiassa
tyhmä, sillä minä en tahdokaan mitään tietää. Kun te olette
maksanut kaikki, niin saatte sanoa hänelle vielä kerran, että minä en
tahdo tietää sen enempää hänestä enkä lapsesta."
Nyt kuului sairaanhoitajattaren ääni ylhäältä portailta.
"Herra! Herra! Tulkaa heti!"
Beauchênekin kiirehti häntä.
"Menkää, menkää, ystäväni. Minä odotan hieman saadakseni tietää,
saanko mies- vai naissukulaisen."
Kun Mathieu tuli huoneesen, häikäsi hänen silmiään. Ikkunasta,
jonka verhot oli vedetty syrjään, virtasi sisään säkenöitsevä
päivänpaiste. Ja hän näki tohtorin valkeassa esiliinassaan auttavan
lasta yli kynnyksen. Ja hän kuuli Mariannen, rakastetun, lemmityn
Mariannensa huudahtavan äitien viimeisen huudon, joka vapisi ilosta,
tuskasta ja toivosta, ja melkein samassa silmänräpäyksessä vastasi
siihen äsken syntyneen vieno tervehdys päivän valolle. Se oli tehty,
taaskin uusi olento jatkoi olentojen ketjua sädehtivässä auringon
valossa.
"Se on poika", sanoi tohtori.
Mathieu kumartui jo Mariannen puoleen, ja äärettömän suuren
hellyyden ja kiitollisuuden purkauksessa suuteli hän vaimonsa
kauniita, vielä kyyneleisiä silmiä. Mutta nyt hymyili Marianne
kyyneleittensä lävitse.
"Ah, minun rakas, rakas vaimoni, miten sinä olet ollut kiltti ja urhea,
ja miten minä sinua rakastankin!"
"Niin, niin, minä olen niin onnellinen, ja nyt rakastan minä sinua vielä
enemmän kaiken sen rakkauden tähden, jota sinä olet minulle niin
ylenpaltisesti osoittanut."
Tohtori Boutan kielsi Mariannen puhumasta ainoatakaan sanaa enää.
Hän oli aivan ihastunut tuohon kauniisen lapseen, mutta kun
vanhemmat pitävät toisistaan eivätkä käytä minkäänlaisia temppuja
luontoa pettääkseen ja elävät terveellisesti ja järjellisesti,
välittämättä maailman tyhmistä tavoista, niin silloinhan heidän täytyy
saada kaikkein komeimmat lapset, lausuili hän.
Mathieu hyökkäsi portaille ja huusi:
"Se on poika!"
"Bravo", vastasi Beauchênen ivallinen ääni alhaalta, "nyt teillä on
neljä, tyttöä lukuun ottamatta. Minä toivotan onnea! Ja nyt minä
menen heti kotiin kertomaan tätä Constancelle."
Oi, tuo taistelun ja voiton huone, jonne Mathieu nyt taas meni, se
sädehti kuin sädekehässä! Marianne vapisi vielä kestetyn
kärsimyksensä tähden, mutta mikä pyhä kärsimys, ja mikä ääretön
tulevaisuuden toivo täytti hänen nyt, suloinen, kaunis ilo siitä, että
hän on antanut hengen uudelle olennolle! Mitä sillä on väliä, vaikka
kuolema tekikin välttämätöntä työtään, mitä sillä oli väliä, että
huonosti kylvetyn ja huonosti viljellyn pellon vilja harveni siitä, että
siemenet eivät itäneet? Sato tulisi kuitenkin yhä rikkaammaksi, ja
kiitos siitä rakastavain jumalalliselle tuhlaamiselle, rakastavaisten,
joita maailmaa luova rakkaus kiihoitti. Ja korvaus tuli aina pian,
elämä puhkesi liekkiin kaikkialla kuin tulipalo, kuohui toisaalla, kun
viikate toisaalla niitti, ja nyt vietti se tässä huoneessa
voitonjuhlaansa, aivankuin korvatakseen muut rikokselliset ja salaiset
raskaudet, muut hirveät ja häpeälliset synnytykset. Yksi ainoa
olento, joka syntyi, tuo heikkoääninen, alaston raukka, oli
arvaamaton aarre lisääntyneessä elämässä, oli ikuisuuden
vakaannuttaja. Ja niinkuin koko lämmin suviyö oli tuoksuineen
tulvannut sisään sinä iltana, jolloin hän siitettiin, jotta koko luonto
olisi saanut ottaa osaa hedelmöivään syleilyyn, samoin virtasi
tänään, synnyinhetkenä, hehkuva aurinko sisään, loi elämää ja lauloi
voitonhymnin ikuisesta elämästä ikuisen lemmen kautta.
KOLMAS KIRJA
 I

"Etkö sinä kuule, mitä minä sanon, minä osaan aivan hyvin kylvettää
hänen ilman Zoén apuakin", huusi Mathieu suuttuneena. "Makaa
sinä vaan vuoteessasi ja nauti lepoa."
"Mutta täytyyhän Zoén panna kylpyamme kuntoon ja kantaa siihen
lämmintä vettä", vastasi Marianne.
Hän nauroi, ja Mathieun täytyi myöskin nauraa.
Kaksi päivää sitten olivat he taas muuttaneet takaisin tähän pieneen
taloon, jonka he olivat vuokranneet Séguinilta, metsänlaidasta
Janvillessä. Heillä oli niin kiire päästä takaisin maalle, että Marianne
oli vasten tohtorin tahtoa ollut niin varomaton, että oli antanut tuoda
itsensä tänne ulos neljätoista päivää synnyttämisensä jälkeen. Mutta
maaliskuu oli tänä vuonna niin päivän paisteinen ja kevätmäinen,
että hän tunsi itsensä ainoastaan hieman väsyneeksi matkan jälkeen.
Ja nyt sunnuntaina, kun Mathieun ei tarvinnut mennä konttooriinsa
ja iloitsi siitä, että saa viettää koko päivän yhdessä vaimonsa kanssa,
vaati hän, että Marianne makaisi aina aamiaiseen asti, kello
kahteentoista.
"Minunhan täytyy vähän osata katsoa lasta", sanoi hän, "sillä aikaa
kuin sinä lepäät. Sinähän pidät häntä sylissäsi aamusta iltaan. Ja jos
sinä tietäisit, miten minä nautin siitä, että saan olla tässä huoneessa
yhdessä sinun ja pikkulemmikkimme kanssa!"
Hän meni suutelemaan vaimoaan ja tämä vastasi hymyillen hänen
suuteloonsa. Sitten kumartui Marianne kehtoon päin, joka oli sängyn
vieressä.
"Mutta nuori herra Gervais nukkuu kuin tukki. Katso häntä! Eihän
sinulla vaan voi olla sydäntä herättää häntä?"
Molemmat katselivat nyt hetken, mitenkä hän nukkui. Marianne oli
pannut kätensä miehensä kaulalle, heidän hiuksensa ja
hengityksensä sulivat yhteen, ja he hymyilivät onnellisina kehdolle,
jossa pieni, hento olento lepäsi. Hän oli kaunis poika, ja puhtonen ja
valkea, mutta täytyy olla isä ja äiti voidakseen päätellä niin paljon
tuosta tuskin valmiista ihmisaineesta kehittymättömine piirteineen.
Kun hän nimittäin aukasi silmänsä, huusivat he vilkkaasti:
"Hän näki minun!"
"Niin näkikin. Ja minun myös, hän katseli minua, hän käänsi
päätään."
"Tuo pikku enkeli!"
Se oli ainoastaan mielikuvitusta. Mutta nuo rakkaat, pienet kasvot
sanoivat heille niin paljon, jota ei kukaan muu olisi ymmärtänyt. He
löysivät itsensä ja toisensa niissä, he keksivät niin monta
yhdennäköisyyttä, että he voivat tuntikaudet keskustella siitä
tärkeästä kysymyksestä, kumman näköinen hän enimmän oli.
Molemmat väittivät itsepintaisesti että hän oli toisen elävä kuva.
Herra Gervais rupesi luonnollisesti heti huutamaan, kun sai silmänsä
auki. Mutta Marianne oli taipumaton: ensin kylpy, sitten aamiainen.
Zoé kantoi ylös lämpimän veden ja pani sitten ikkunan luona,
päivänpaisteessa olevan kylpyammeen kuntoon. Ja Mathieu kylvetti
lapsen, pesi sitä kolme minuuttia hienolla pesusienellä, ja Marianne
johti sängystään työtä laskien leikkiä Mathieun liiallisesta
varovaisuudesta; näytti siltä kuin Mathieu olisi pidellyt pientä,
äskensyntynyttä jumalaa, jonka hän pelkäsi musertavansa sormiensa
välissä. He yhä vaan ihailivat häntä. Miten kaunis hän oli vedessä
ruusunpunaisine ihoineen, kimallellen auringon paistessa. Ja miten
kiltti hän sitten oli, sillä ihme oli nähdä hänen vaikenevan äkkiä ja
olevan autuaallisen tyytyväinen heti, kun tunsi hyväilevän, haalean
veden kosketuksen. Ei koskaan ollut kelläkään vanhemmilla ollut
sellaista aarretta.
"Nyt", sanoi Mathieu, kun Zoé oli auttanut häntä kuivaamaan pojan
hienolla liinavaatteella, "nyt me punnitsemme herra Gervaisin."
Se oli vaikea tehtävä, joka tuli vielä vaikeammaksi sen
vastenmielisyyden tähden, jota pienokainen osoitti tätä tointa
vastaan. Hän tenäsi vastaan ja potkieli vaa'assa, niin että oli
mahdotonta saada vaaka suoraan ja määrätä ne grammat, jotka hän
oli enentynyt painossa viikon kuluessa. Äidin täytyi sekaantua asiaan.
"Pane vaaka pöydälle minun sänkyni viereen ja anna pienokainen
minulle pyyhinliinassa. Sitten me vähennämme pois pyyhinliinan
painon."
Mutta nyt tapahtui tuo tavallinen aamuhyökkäys. Nuo neljä lasta,
jotka jo alkoivat itse saada päälleen vanhempain auttaessa
nuorempia ja Zoén ollessa saapuvilla, hyökkäsivät nyt sisään kuin
villi hevoslauma. He olivat jo kietoutuneet isän kaulaan; nyt tekivät
he rynnäkön äidin sänkyä vastaan tervehtiäkseen häntä; he
ikäänkuin kivettyivät ihmettelystä nähdessään Gervaisin vaa'assa.
"Minkätähden hän nyt taas punnitaan?" kysyi Ambroise, nuorin
pojista.
Molemmat kaksoset, Blaise ja Denis, vastasivat yhteen ääneen:
"Olethan sinä kuullut, että sentähden, että oltaisiin varmat siitä, että
mammaa ei ole petetty, vaan että he punnitsivat oikein, kun mamma
osti hänet torilta!"
Mutta Rose, jonka jalat eivät vielä olleet oikein varmat, laahasi
itseään eteenpäin sängyn laitaa pitkin, tarttui vaakaan ja huusi
kimakalla äänellään:
"Tahdon nähdä! Tahdon nähdä!"
Hän oli vähällä vetää kumoon kaikki. Lapset täytyi heti viedä ulos,
sillä nyt he tahtoivat kaikki neljä olla mukana ja kurkoittivat pieniä
käsiään.
"Rakkaani", sanoi isä, "tehkää minulle se palvelus, että menette ulos
leikkimään. Ottakaa hattunne, auringon tähden, ja pysykää ikkunan
alla, että kuulemme äänenne."
Mariannen onnistui vihdoin saada vaaka seisomaan Gervaisin
huudosta ja potkimisesta huolimatta. Ja ajatelkaa, miten hauskaa,
hänen painonsa oli lisääntynyt seitsemällä grammalla! Tähän asti oli
hänen painonsa ollut aina melkein sama. Mutta nyt hän oli alkanut
kasvaa! He olivat jo näkevinään hänen kävelevän suurena ja
voimakkaana. Äiti nousi istualleen ja kapaloitsi hänet tottuneilla
käsillään vastaten leikillisesti hänen huutoonsa:
"Niin, niin, minä tiedän, että meillä on hyvin nälkä ... ruoka on pian
valmis, liemiruoka on tulella, me annamme sitä pian, aivan
lämpimänä."
Marianne oli pannut komeat hiuksensa suureen solmuun, niin että
hänen valkea kaulansa paljastui, hän oli puettu ainoastaan kauniisen
valkeasta flanellista tehtyyn aamuröijyyn, joka oli reunustettu
pitseillä, ja hänen paljaista käsivarsistaan näkyi ainoastaan pieni osa.
Nojaten selkäänsä kahteen tyynyyn nauroi hän yhä vaan ja otti sitten
esiin valkean rintansa, ja nälkäinen lapsi, joka ei vielä nähnyt, etsi
sitä käsin ja huulin. Kun hän oli löytänyt, mitä etsi, imi hän ahnaasti,
aivan kuin olisi tahtonut imeä koko äitinsä, kaiken hänen
parhaimman verensä.
Marianne huudahti heikosti, vielä hymyillen.
"Ai, tuota pikku peikkoa, se tekee minulle pahaa!"
Kun Mathieu aikoi vetää eteen ikkunanverhon väittäen, että he
saavat liian paljon auringonvaloa, sanoi Marianne:
"Ei, ei, anna meidän pitää aurinko! Se ei meitä häiritse, se täyttää
meidän suonemme keväällä!"
Hän tuli takaisin ja vaipui äännetönnä ihailemaan tuota kaunista
näytelmää. Se oli terve, kaunis elämä itse, joka kukki siinä
kirkkaassa auringon valossa; hän näki ikuisen elämän pyhimmän
symboolin: lapsen äitinsä rinnoilla. Se oli raskaustilan jatkoa, äiti
uhrasi itsensä vielä monina pitkinä kuukausina, täydensi uuden
ihmisolennon luomista, aukasi sen elämän lähteen, joka virtasi
hänen sisästään koko maailmaan. Hän oli kivulla synnyttänyt
lapsensa painaakseen sitä sitten rintaansa vasten, uutta lempeää
asuinpaikkaa vasten, jossa oli lämpöä ja ruokaa. Ei mikään ole sen
luonnollisempaa ja välttämättömämpää. Molempain heidän
kauneutensa ja terveytensä tähden antoi hän ravintoa annettuaan
ensin hengen. Se ilo, se ääretön toivo, joka heistä sädehti, oli
ainoastaan tuo luonnollinen majesteettisyys kaikissa niissä, jotka
kasvavat terveellisesti ja loogillisesti ja tekevät ihmissadon
rikkaammaksi.
Zoé, joka oli siivonnut huoneen ja vienyt kylpyammeen ulos, tuli nyt
taas ylös suuri sireenivihko vaasissa ja ilmoitti, että herra ja rouva
Angelin olivat alhaalla ja kysyivät, miten rouva jaksaa.
"Käske heidän tulla tänne ylös", sanoi Marianne iloisesti. "Minä voin
kyllä ottaa vastaan heidät."
Angelinit olivat se rakastunut pari, joka asui pienessä talossa
Janvillessä ja teki pitkiä kävelymatkoja yksinäisillä teillä ja poluilla.
Rouva oli ihastuttavan kaunis, pitkä, tummaihoinen,
kaunisvartaloinen ja näytti aina iloiselta ja elämänhaluiselta. Mies oli
vaaleaverinen ja hartiakas ja näytti musketööriltä. Paitsi niitä
kymmentätuhatta, jonka he saivat korkoina ja joka teki mahdolliseksi
heidän suruttoman elämänsä, ansaitsi mies vielä vähän rahaa
maalaamalla viuhkoihin ruusuja ja kauniitten naisten kuvia. Heidän
elämänsä oli tähän asti ollut alituista lemmenkuherrusta. Viime kesän
loppupuolella olivat he tulleet ystävällisiin väleihin Fromentein
kanssa, jotka he tapasivat joka päivä.
"Eikö ole nenäkästä, jos me nyt tulemme sisälle?" huusi Angelin
sointuvalla äänellä alhaalta.
Kun rouva Angelin oli vilkastuneena kävelymatkastaan
kevätauringossa suudellut Mariannea, pyysi hän anteeksi varhaista
vierailuaan.
"Ajatelkaahan, vasta eilen illalla saimme me tietää, että te olette jo
täällä. Emme me odottaneet teitä ennenkuin kahdeksan päivän
kuluttua. Kun me kulimme tästä sivuitse, emme voineet vastustaa
halua pistäytyä sisälle kuulemaan, miten voitte ... annattehan te
anteeksi, eikö totta?"
Vastausta odottamatta jatkoi hän taas kuin auringonvalosta juopunut
leivonen:
"Vai niin, tuossa hän on, tuo pieni, uusi herra. Poika, eikö niin? Ja
kaikki on käynyt hyvin, sen minä näen. Teidän käy aina hyvin. Oi,
miten pieni hän on vielä ja suloinen! Katsohan, Robert, miten soma
hän on, kun hän imee. Oikea pieni nukke, oo, miten hauska hän on!
Häntä on oikein hupainen katsella."
Kun mies näki, että hänen vaimonsa oli niin huvitettu, tuli hänkin
lapsen luokse ja yhtyi ihailuun ollakseen vaimolleen mieliksi.
"Oh, hän on todellakin sievä. Minä olen nähnyt toisia, jotka ovat
inhoittavia, aina laihoja ja punasinertäviä ja näyttävät kynityiltä
kananpojilta. Kun pikkulapset ovat valkeita ja täyteläisiä, niin niitä on
hauska katsella."
"Mutta tehän voitte saada samanlaisen, kun vaan tahdotte",
huudahti Mathieu nauraen. "Te kun olette molemmat niin terveitä..."
"Ei, ei, siitähän ei voi koskaan olla varma. Ja muuten Claire ei tahdo
lasta, ennenkuin hän on tullut kolmenkymmenen vanhaksi. Meillä on
vielä viisi vuotta jälellä elääksemme toisiamme varten. Kun Claire
täyttää kolmekymmentä, niin saammepa sitten nähdä."
Rouva Angelin oli kuitenkin hyvin ihastunut ja katseli yhä lasta,
aivankuin hänen olisi ruvennut tekemään mieli uutta leikkikalua;
luultavasti heräsi äidintunne myös äkkiä hänessä. Hän ei ollut paha,
päinvastoin oli hänellä hyvä sydän, vaikka hän näytti ajattelevan
ainoastaan itseään ja rakkauttaan.
"Oi, Robert", sanoi hän, "jos mulla kuitenkin olisi yksi!"
"Vai niin, minä en enään ole kylliksi sinulle", vastasi mies leikillisesti.
"Sinähän tiedät, että me yhdeksän kuukauden raskauden ja
viidentoista kuukauden imetyksen aikana emme sitten voisi edes
suudella toisiamme. Se on kaksi vuotta ilman pienintäkään hyväilyä."
Mathieu nauroi.
"Se on hieman liioiteltu. Mutta parasta on joka tapauksessa
kieltäytyä siitä."
"Kuulethan, Claire, kieltäytyä! Mikä sietämätön sana! Mutta jos minä
en voi, jos minä menen toisten luo?"
Molemmat naiset punastuivat, mutta eivät närkästyneet tuosta
tavallisesta leikistä tämän mieluisan puheenaineen suhteen. Eikö
heille voitu antaa sitä suurta, suloista hellyydentodistusta, että
oltaisiin uskollisia ja odoteltaisiin? Mennä toisten luo, sehän on
inhoittavaa, vastenmielistä!
"Antaa hänen pakista", sanoi rouva Angelin. "Hän rakastaa minua
liian paljon, hän ei edes tiedä, onko muita naisia olemassakaan."
Mutta hän alkoi kuitenkin tuntea jonkinlaista mustasukkaista
levottomuutta. Ja kun hän katseli Mariannea, ei hän voinut tehdä
ääneensä sitä kysymystä, että eikö raskaudentila pilaa hänen
kauneuttaan ja vieroita miestä hänestä. Tämä iloinen, terve nainen
lapsi rinnoillaan tässä valkeassa, päivänpaisteisessa vuoteessa ... se
oli hurmaava taulu. Mutta oli miehiä, jotka inhosivat sellaista. Ja
hänen hiljaiset ajatuksensa puhkesivat vihdoin seuraaviin sanoihin:
"Muuten voisinhan minä olla itse imettämättä lastani. Mehän
voisimme ottaa imettäjän."
"Luonnollisesti", vastasi mies. "Minä en koskaan antaisi sinun imettää
itse, se olisi hulluutta."
Hän katui heti raakaa lausettaan ja pyysi Mariannelta anteeksi. Mutta
hän lisäsi, että nykyään ei yksikään äiti tahdo itselleen sellaista
vaivaa, että imettäisi itse, jos hän vaan on vähänkin hyvissä varoissa.
"Minä puolestani", sanoi Marianne tyynesti hymyillen, "vaikka saisin
sata tuhatta frankia korkoina, imettäisin sittenkin kaikki lapseni,
vaikka niitä olisi kokonainen tusina. Ennen kaikkea luulen, että minä
tulisin sairaaksi, ell'ei tämä pikku lemmikki vapauttaisi minua
runsaasta maidostani. Ja sitten minä kuvittelisin, ett'en ole täyttänyt
velvollisuuttani häntä kohtaan, minä tuntisin itseni syylliseksi hänen
pienimpäänkin pahoinvointiinsa, niin, tuntisin itseni rikokselliseksi
äidiksi, äidiksi, joka ei tahdo uhrata kaikkeansa lapsensa terveyden
ja hengen eteen."
Hän käänsi kauniit, hellät silmänsä poikaan, sanomattomalla
rakkaudella katseli hän, miten poika imi ahnaasti, onnellisena
silloinkin kuin tämä väliin teki pahaa ja imi liian kovasti, ja sitten
jatkoi hän unelmoivalla äänellä:
"Lapseni toisen luona, ei, ei koskaan, ei koskaan! Minä tulisin
mustasukkaiseksi, minä tahdon, että hän tykkönään muodostuu
minusta, syntyy minusta, ja täydentyy minusta. Hän ei silloin olisi
minun lapseni, jos toinen hänen valmiiksi loisi. Eikä tässä ole
kysymyksessä vaan hänen ruumiillinen terveytensä, minä puhun
koko hänen olemuksestaan, hänen järjestään, hänen sydämestään,
jotka hänen täytyy saada ainoastaan minun kauttani, minusta
yksinään. Rakas, rakas lapseni! Kun hän imee näin voimakkaasti,
tunnen minä, että sulaudun tykkönään häneen; se on nautintoa."
Ja kun hän katsoi ylös, huomasi hän vuoteen päässä Mathieun, joka
liikutettuna katseli häntä. Ja sitten lisäsi hän iloisesti:
"Sinäkin olet tässä lapsessa..."
"Hän on oikeassa", sanoi Mathieu kääntyen noihin lempiviin
aviopuolisoihin, "minä toivoisin, että kaikki äidit olisivat kuulemassa
vaimoani ja että Ranskassa taas tulisi muotiin se, että äidit itse
lapsensa imettäisivät. Eikö se ole kauniinta maailmassa?"