Comparative International Accounting

13th Edition Nobes Solutions Manual

Visit to download the full and correct content document: https://testbankdeal.com/dow
nload/comparative-international-accounting-13th-edition-nobes-solutions-manual/
Another random document with
no related content on Scribd:
 Mäenpäähän olivatkin sattuneet kaikki työmiehet ja palvelijat
Tuomasta ja paria muuta miestä lukuunottamatta punaisista
punaisimpia. Apua ei ollut hyvästä kohtelusta eikä neuvoista.
Kapinan myttyyn meno, joka nyt jo nähtiin, sai ne, mitkä jäljellä
olivat, vain äreämmiksi. Kysyi todellakin kärsivällisyyttä päästessä
heidän kanssaan eteenpäin.

Posti-iltoina sulkeutui emäntä omaan kamariinsa lukemaan

lehteään. Kirjekin tuli väliin Laurilta, ja sitä useampaan kertaan
lukiessa kului ilta.

Mutta sittenpä alkoikin pitkä ja uneton yö. Kaikki se, mikä päivällä
taloustoimia suoritellessa pysyi loitommalla, hyökkäsi yön hiljaisina
hetkinä kuin pahana painajaisena kiusaamaan. Tulivat aina ja
yhtämittaa ne samat kysymykset vaivaamaan. Olivatkohan miehet
vielä hengissä vai olivatko ehkä haavoittuneet? Olivatko edes
yksissä ja saivatko hoitoa, jos sinne kentälle jäivät?

Huolellinen kodin haltia, joka talossaan tiesi jokaisen

nauhanpäänkin, olisi tahtonut tietää myöskin läheistensä vaiheet
joka minuutti. Ja kun ei mitään saanut tietää, niin se hiljaisena tulena
kulutti.

Mutta kukapa taistelun tuoksinassa jouti ajattelemaan näitä äitejä,

joita oli joka talossa, joista miehiä oli sotateille suoriutunut, ja jotka
salassa suorittivat suurtyön, taistelun hiljaisissa kotinurkissaan.

*****

Eräänä posti-iltana saatiin sitten tieto Mäenpäässäkin

pääkaupungin valloituksesta. Emäntä sulkeutui kuten tavallisesti
kamariinsa lehtineen ja kirjeineen, mutta pirtin puolella alkoi juttu
luistaa.

Työmiehet jakautuivat kahteen leiriin kuten ennenkin. Toiset

vieläkin kannattivat kapinaa, toiset tuomitsivat sen.

Joku jälkimmäisistä virkkoi, luettuaan uutisen kaupungin

valloituksesta:

— Jopahan taisi nyt punikkien pesä levitä.

— Jo levisi. Eikö liene paidan helmukset liepottaneet yhtälailla

kuin ryssienkin lähtiessään.

Se oli kuin pommi, joka heitettiin vastakkaiselle puolelle. Se

räjähti.

— Elähän kehu, ei se niin leviä. Vielä on Viipuri jäljellä.

— Luulettekos, porvarien kätyrit, että sitä niin vain perään

annetaan!
Rotanloukkuun se Manneri lahtarit juoksutti, on se yhtä viisas kuin
Hintenpurikin, rehenteli joku miehistä.

— Olkoon miten viisas tahansa, kyllä se nyt on loukussa, arveli

edellinen.

— Ja pysyy, vahvisti toinen. — Loppui se nyt viimeinkin työväen

nenästävetäminen.

— Hulluinhuoneestahan niillä on johtajatkin, jurahti vanha Tuomas

nurkastaan, jossa oli rysää vannehtimassa. — Joutavat käydä nyt
käpäläkantaan, hitsiläiset.
 — Elä puhu Tuomas sillä lailla, varoittivat punaiset.

— Miks'en puhu… ette nyt niillä vallankumousoikeuksillanne

vanhaa miestä peloittele, tokaisi Tuomas ja lisäsi:

— Rosvoja olivat, hirteen joutaisivat.

Punaisimmat miehistä kiehahtelivat voimatonta vihaansa.

— Kyllä sinulle näytetään, ja vielä muillekin!

— Odotetaan, kunhan punaiset joutuvat!

— Variksenpeläteiksi pellonseipääseen ne silloin porvarien

nuoleksijat nostetaan!

— Kyllähän se nyt Tuomaskin puhuu, kun on saanut isännän

liepeillä heilua…

— Puhuu päähänsä reikiä.

Vanha Tuomas hymähteli. Pyöritteli tupakkapurua suussaan.

Jurahti:

— Vaikka pää kuin seula, niin sittenkin siellä on enemmän järkeä

kuin punikkien sinatyörilöillä, kaikki Kakolan miehiä.

Kukapas Tuomaan kanssa viitsi kinata.

Tuli hetken kestävä hiljaisuus. Piiput vain pihisivät ukkojen

hampaissa. Vihdoin joku kyllästyi äänettömyyteen ja aloitti järkeillen:

— Mikähän se mielen vie näiltä muutamilta kavereilta, kun näitäkin

venäläisiä veljiä haukutaan.
 — Kun ei ymmärretä. Kyllä se nyt leivässäkin älytään, kun ei ole
venäläinen antamassa. Mitäs Suomen porvareilla on.

— On niillä saksalaista lyijyä leivän asemesta.

— Ja lahtareita.

— Ei ole venäläisessä mitään vihaamista. Hyvä mies.

— Ja hyvälle se haiseekin, jurahti Tuomas nurkastaan.

Loppui juttu siilien sillä kertaa, sopivassa tilaisuudessa taas

alkaakseen vieläkin kiihkeämpänä ja raaempana. Ei ollut enää
»Työmies» kiihoittamassa, täytyi elää entisillä eväillä, ehkä
pitemmänkin aikaa.
XVII.

Vapautuksen viesti humahti yli maan. Kevät kulki edellä punaisen

talven jätteitä pois pyyhkien, juhlapukuun maita ja metsiä pukien.
Vapauden viesti seurasi jäljessä, virkistäen talven saastassa
sairastuneita mieliä.

Viipuri vapaa! Viimeinenkin punaryssien vastustus murrettu! Kun

sanomalehti tämän sanoman toi, oli kuin suuri juhla jokaisessa
pirtissä.

Ja ulkona keväinen aurinko paistoi ja kiuru visersi korkeudessa.

Riennettiin kynnöksille. Kelpasipa auransa painaa vapaaseen
maahan, jota ei ollut enää ryssän saasta ja punainen pakkovalta
painamassa. Ja kyntäjä saattoi kysyä vielä kuin ihmetellen itseltään:
Oliko se nyt todellakin totta, että ryssä, satavuotinen painajainen, oli
työnnetty omalle puolelleen? Eikö todellakaan tarvinnut enää pelätä
kotoisia punaisia pyöveleitä eikä kuunnella heidän rakkikoiriensa
räkytystä?

*****

Mäenpäähän tuli postinkantaja, heitti sanomalehtitukun pöydälle.

Puheisiin puuttumatta kiiruhti edelleen.
 Perhe oli äsken päässyt aterialta. Piiat korjasivat pois ruokia
pöydältä.

— Otahan nyt, Jussi, lehti, ja lue kuuluvasti, miten ne lahtarit taas

etenevät, virkahti virnistellen joku miehistä, joka vielä äsken oli
kylällä juoruja levittäviltä ämmiltä uutisenjanoaan tyydyttänyt.

Jussi otti lehden ja avattuaan hymähti itsekseen:

— Taisipa tulla nyt pippuriuutinen Mannerin miehille.

Jussi luki ääneen, melkeinpä huutamalla suuret uutiset ja virkkoi

luettuaan:

— Siinä sen näitte! Joko nyt uskotte!

— Voi pahulainen, kun eivät saaneet kiinni niitä pääpunikkeja,

kivahti vanha Tuomas.

— Kas, ja täällä on jo Helsingin lehtiäkin.

— Eipä taida olla »Työmiestä».

— Ei näy. On saattanut postinkantaja unohtaa.

Jussi iski silmää Tuomaalle.

— Mihin lie »Voimakin» uupunut, kun ei ole pitkään aikaan

näkynyt?

— Pohjalaiset olivat pistäneet surmansilmukkaan ja…

— Elkää tuossa nyt rehennelkö… ei sitä nyt vielä tiedä…

keskeyttivät punaisimmat.
 Emäntäkin oli tullut tupaan ja huomasi erikoista miesten ilmeistä ja
ilon johdosta.

— Kuulkaa, emäntä, nyt on sota loppunut. Eiköhän pistetä

kahvipannu tulelle!

Jussi, jonka iloisuus oli jo toisiinkin tarttunut, luki uutiset

emännälle.

— Kohta sieltä isäntäkin palaa ja Lauri.

Emäntä ei vielä uskonut kuulemaansa. Täytyi ottaa lehti ja katsoa

omilla silmillään. Luettuaan poistui emäntä kamariinsa. Sydän oli
kiitollisuudesta pakahtua. Täytyi laskeutua polvilleen siinä kevätillan
hämärässä.

*****

Seuraavana aamuna oli emäntä jo varhain liikkeellä. Aurinko nousi

lämpimän punaisena tuoksuvan metsän takaa. Avonaisesta
ikkunasta tulvehti sisään lintujen laulua ja lehtisilmujen tuoksua.
Tuntui ihmeen kevyeltä aloittaa päivän askareet.

Oli lauantai ja palvelijat saivat ryhtyä huoneita puhdistamaan.

Emäntä määräsi, että joka nurkka oli tarkoin puhdistettava ja
tuuletettava. Ikkunat ja ovet avattiin ja kevään henki sai vapaasti
tulvehtia joka loukkoon.

Puhdistusinto oli tarttunut vanhaan Tuomaaseenkin, Haki

metsästä virpoja ja nitoi luutia, joilla pihaa käytiin puhdistamaan.

— Ja joutuin! komensi Tuomas. — Saattaa sieltä miehet kotiutua

minä hetkenä tahansa.
 — Talo pitää tulla puhtaaksi kuin puteli ulkoa ja sisältä!… Heh…
ihan tässä vanhankin miehen veret nuortuu… Ja miehet kynnökselle!

— Elä komenna!

— Käy itse kyntämään!

— No helkkuna! Ettäkö vastaan haraamaan! Mars pellolle!

Tuomas kekkelehti ketteränä. Huvikseen komenteli. Pellolle

painuvista miehistä muutamat jurisivat:

— Saisivat äijä-kääkästä valkoiset hyvän luutnantin!

— Tai kenraalin! Nauhan vain sitoisi sille käsivarteen.

Puolipäivään päästyä oli talo puhdas ulkoa ja sisältä. Tuomas oli

hakannut metsästä näreitä ja pystytti niitä pihaportin pieliin ja
kuistille. Emäntä hymähti:

— Jospa laitatkin suotta aikojaan, eivät sattuisikaan miehet vielä

tulemaan.

— Miten käynee, mutta kyllä minusta semmoiselle tuntuu, että

iltasaunalla jo tulevat.

Ja illansuussa miehet palasivatkin. Kirkonkylään olivat saapuneet

tuttujen hevosmiesten mukana ja jatkoivat siitä jalkaisin matkaa
kotiin.

Miehet kävelivät rinnakkain maantiellä väliin keskustellen, mutta

sitten taas vaieten. Tuntui olevan kumpaisellakin paljon mietittävää.
Varsinkin Juho pysyi harvasanaisena. Oli käynyt muutenkin
jurommaksi
Tuomaan kuoleman jälkeen.

Siinäpähän oli jo kotiniitty tien varressa ja niityn läpi juokseva puro,

tulvillaan kevätvesistä. Kirkkaaltapa näytti heinän oras. Olipahan puu
katkennut puron sillasta. Pitäisi panna seuraavana päivänä uusi.
Mutta sehän olikin huomenna sunnuntai… Nyt päästään
lauantaisaunaan.

— Ovatkohan jo kauran kylväneet? virkahti Lauri.

— Eiköhän… kyllä kai Tuomas… lieneekö sitten maat tulleet

kuntoon karhittua. Pitääpä aamulla käydä katsomassa.

— Jos minäkin tulen.

— Tule vaan.

Loppui niittyaukeama ja tuli talon hakamaa.

Eikös ollutkin jo lehti tuossa taas kasvanut isommaksi kuin

muualla. Ja siinä sama lintujen ilonpitopaikka kuin ennenkin. Olipa
siinä ääntä!

Nyt, nyt tuli kotipelto tuossa aukeamassa!

Päästyään peltoveräjälle paljasti Juho päänsä ja Lauri seurasi

isänsä esimerkkiä. Samassa välähti laskeva päivä pilvenraosta
paistamaan, kuin tervehtien tulijoita.

Siellä oli talo peltojensa keskellä kuin ennenkin. Se rakas kotitalo

oli säilynyt hävitykseltä. Yhtä kumminkin puuttui. Juureva Tuomas ei
ollut siellä enää tästä lähtien raatajana. Ei saanut mies palata
voittajana kotitanhuilleen.

— Jokohan ovat saunassa? arvaili Lauri. — Ovatkohan osanneet

odottaa?

— Näyttää niinkuin olisivat kylyssä parhaillaan.

Juho joudutti askeleitaan Laurin jälkeen. Kovinpa se poika nyt

kiirehtikin…

— Katsohan, kun ovat pistäneet näreitä portin pieleen. Ovat kai

odottaneet.

— Niin kai. Ja kuistikin on havutettu.

Miehet astuivat tupaan ja riisuivat reppunsa ja sotamuistoiksi

tuodut tikarinsa naulaan.

Emännän täytyi istahtaa penkille. Yhtäkkiä yli tulvehtiva ilo teki

ihan voimattomaksi.

— Eivätkös tulleetkin… Tuomas sanoikin tuntuvan semmoiselta ja

sanoi odottavansa.

— Eikö äiti odottanut?

— Kyllähän minä… mistäpä minä niin varmaan tiesin. Olisi se

saunakin, vaan taitaa olla nälkä… Jos minä toisin ruokaa, toimitteli
emäntä osaamatta mihinkään ryhtyä.

— Ensin ne on saunassa sotaliat pestävä, arveli Juho liikehtien

niinkuin olisi kotiperkkioiltaan palannut. Ei puhunut, ei ylistellyt.
Niinkuin ennenkin pitkän ja raskaan päivätyön jälkeen painui
saunatielle ja miesten kanssa alkoi kotoisista asioista haastella,
välittämättä siitä, että miehet olisivat halusta sotauutisia kuunnelleet.

Suvinen ja lämmin lauantaiehtoo oli kuin juhlanaatto Mäenpäässä.

XVIII.

Punamäen torpassa oli hiljaista. Sunnuntaipäivä tuntui pitkältä, kun

ei ollut »Työmiestä» lueksittavana, eikä sattunut vieraitakaan
käymään, joiden kanssa olisi saanut puhetta pitää.

Kevätaurinko koetti tirkistää sisään paikatusta ikkunasta. Vanha

Kustaa oli muutamia viikkoja sitten palannut vankilasta kotiin ja
makaili siinä nyt ryntäillään ja käryytteli piippuaan. Saara luki vanhaa
sanomalehden kappaletta ikkunan ääressä, haukotellen välillä.

Olivat äsken olleet päivällisellä, ja Kustaa oli kiroillut ruoan

vähyyttä. Porvarit eivät mitään antaneet, vaan kaikki Saksaan
lähettivät. Mutta olipa hyvä kärsiäkin, kun tiesi, että pian pääsee
käsiksi runsaampaan elämään. Eivät enää viipyisi kauan Englanti ja
Ruotsin toverit sotavalmisteluissaan. Kun tulevat rajan yli sieltä
pohjoisesta, niin silloin tässä hiljalleen lähtee vielä hänkin muitten
mukana auttamaan ystäviä. Ei tosin enää jaksa asetta kantaa, ei
ainakaan tapella, mutta onhan oppaana, kun tänne saakka kerkiävät.

Tästä samasta oli jauhettu joka päivä, ja Kustaa oli kostonhimoaan

kutkutellut sillä uskollaan, että Englanti ja ne muut tulevat
auttamaan. Siitä oli äskenkin haasteltu ja hetkeksi taas vaiettu.
 Nytpä vanha Saara keskeyttikin vaitiolon kysymällä Kustaalta:

— Uskotko sinä sitten varmasti, että ne tulevat kurittamaan näitä

valkoisia…?

— Mitkä niin…?

— Nepä, joista haastat… Englanti ja Ameriikka ja ne muut.

— Ka, etkö tuota nyt tolkuttamatta usko. Hullu akka, kun vielä
epäilee.

— Se ei sitten pysyisikään näiden valkoisten valta, virkkoi Saara

mietteissään.

— Eipä tietenkään. Tulevat sieltä vielä Venäjältä Tokoi ja

Mannerkin.
Tulevat suurina miehinä.

— Konstikos on tullessa, jos se kerran niin käy, vahvisti Saara.

Kustaa täytteli piippuaan, katsellen sillanrakoja. Ei tuntunut oikein

semmoiselta, että olisi jaksanut innostua. Vaikka uskoikin, että ne
»tulevat sieltä rajan yli ja samoin Tokoi ja Mannerkin», tuntui vain
niinkuin olisi oikea pohja revennyt alta pois. Kostonhimo ja äänetön
viha olivat vain tasapainoa ylläpitämässä.

— Kuuluu eilen Mäenpäänkin isäntä poikineen palanneen kotiin,

virkkoi
Saara painavan äänettömyyden katkaisten.

— Niin kuuluu, jurahti Kustaa.

 — Milloinkahan sieltä Kaisu palannee, saa nähdä. Jos jääneekin
sinne loppuiäkseen.

Saara oli koskettanut arkaan kysymykseen. Tytön meno valkoisten

puolelle kuohutti varsinkin Kustaan mieltä. Että olikin tyttö kehdannut
häpäistä luokkansa ja vanhempansa.

Kustaa heilahti kärsimättömästi.

— Pysyköön vain siellä, lahtarien piikana, kivahti. — Ei täällä

yhtään kaivata.

— Entäs jos sattuisi tulemaan, virkkoi Saara arasti.

— Niin tuosta ovelta saa takaisin kääntyä, häpeämätön lunttu…!

Ei puhuttu siitä sen enempää. Ei uskaltanut Saarakaan sanoa, että

tänään pitäisi Kaisun kotiutua. Oli aamupäivällä Hakamaassa
käydessään kuullut kerrottavan. Hakamaan tytär kuului tulevan
myöskin kotiinsa, ja yhtä matkaa pitäisi Kaisunkin…

Tulkoonpa milloin tahansa, samantekevää hänelle on. Tuntuu

toisinaan, kuin ei olisi oma lapsikaan, kun kehtasi semmoisen tehdä.
Joskus vielä panee ajattelemaan, että olisi anteeksi annettava, jos
kotiin tahtoisi palata, mutta ei tuntunut yhtä läheiseltä kuin ennen. Isä
oli heidän vankinaan ja Kustaa on vieläkin, jos eivät jo liene häntäkin
mestanneet. Ja tytär vain ei tästä mitään… Parasta onkin, että pysyy
vain siellä, mihin on lähtenyt.

Saara katseli ulos, silmä viivähti kylätien päässä. Ei olisi

kehdannut sinnepäin katsella eikä tunnustaa itselleen tyttöä sieltä
tulevaksi silmäävänsä. Oli vain vetäjäinen, mikäpähän lienee ollut,
joka pani katsomaan.
 Ja olisihan tuo mukava nähdäkin, minkälaiseksi on käynyt.

Mitä? Nythän se sieltä taisi tullakin, heiskale.

Se näkyi olevan.

Saara silmäsi hieman hämillään mieheensä ja taas takaisin

tulijaan.
Mitähän ukko sanoo? Ajaakohan tuo ulos tuon heti?

Eikö ollutkin herjalla lakki päässä! Ja mikä lakki! Samanlainen kuin

lahtareillakin.

Saara tunsi sydänalaansa etovan. Tuli kuin vartavasten

härnäämään.

Tyttö tuntui viivyttelevän porstuassa. Hieman arastellen aukaisi

tuvan oven.

— Päivää, kotonahan täällä ollaan.

Saara murahti jotain vastaukseksi, mutta Kustaa katsoi tyttäreensä

kuin iskevä saaliiseensa. Mustat veret näyttivät naamaan kohoavan.

— Porvarien kätyri ja ilmiantaja, sähähti hän hampaittensa lävitse.

—
Kehtasitkin enää tulla!

— Käy istumaan, kehoitti Saara kylmästi.

— Lahtarienko kanssa sitä tultiin?

Tyttö näytti olevan hämillään.

 — Hakamaan Annan kanssa minä tulin.

Kustaa imi piippuaan, savupilvi pölisi yli tuvan.

— Et tainnut siellä veljestäsi mitään kuulla? kysyi äiti yhtä kylmästi

kuin äskenkin. — Tiennet, että valkoisten vankina on.

— Näin silloin kun vankina kuljettivat rintamalta. Myöhemmin

tiesin, että oli murhaiskun antanut Mäenpään Tuomaalle.

Tytön ääni kuulosti varmalta.

— Mäenpään Tuomaalle! virkahti Kustaa.

— No siitäkö se sitten… kun puhuivat, että taistelussa kaatui. No

kyllä se mies joutikin.

— Älkää puhuko isä enää noin, pyyteli tyttö.

— Miks'en puhu! Taidat toimittaa uudestaan telkien taa!

— Enhän ole ennenkään toimittanut, puolustautui tyttö ja katseli

arkana ja kuin säälien isäänsä.

— Et! Ilkeääkin, raato, ilmiantaa omat vanhempansa! Etkä yhtään

häpeä!

— En, lausui tyttö varmasti. — Ennemmin saisin hävetä nyt, jos en

olisi ilmoittanut.

— Vankinapa pitivät itseäsikin, rähähti Saara nauramaan. — Ei

ollut siitäkään apua. Häpeämätön olet!
 Tyttö ei ollut samaa odottanut äidiltään kuin isältään. Ripsien
raosta vierähti pari pisaraa.

— Mitä varten nyt äitikin… minähän olen tehnyt kaikessa oikein

ja…

— Vai oikein! Menit suutasi niille soittamaan, nämä palkkioksi

pistävät tyrmään, ja kun sieltä tämä pääsee, niin suoraa päätä
lahtarien haavoja nuolemaan. Hyi helvetti!

— Minä pyytäisin isää nyt…

— Ja mikä se on tuo laitos sinun päässäsi? keskeytti äiti. — Eikö

liene lahtarien lakki. Taisit sen siellä joltakin kaatuneelta siepata.
Ilkesit tuota lähteä näyttelemään!

Tyttö oli noussut seisomaan. Poskipäillä paloivat tummat veret.

Hänen omat vanhempansa häpäisivät noin häntä.

Kustaa oli tempaissut lakin tytön päästä, katseli sitä ja heitti

nurkkaan.

— Hyi saatana, kun kynteni pilasin. Pthyi!

Tyttö karahti tummanpunaiseksi kasvoiltaan, otti lakin, painoi

päähänsä ja meni ovelle. Vaivoin sai hillityksi itsensä.

— Isällä ja äidillä ei siis ole yhtään hyvää sanaa minulle.

— Vai vielä tässä hyviä…!

— Taitaisi pitää vielä kiitellä! Siellä on veljesi ja eikö sinne

jäänekin.
 — Hyvä kun jäisi. Murhaajaa en minä tunnusta veljekseni!
kuohahti tyttö.

— Mene helvettiin! kivahti Kustaa nousten seisomaan. — Eläkä

astu tähän pirttiin, jollet mieltäsi muuta!

— Sitä minä en tee!

— Niinpä mene sitten!

Tyttö seisoi hetken vaieten. Ääni värähti hänen hiljaa virkkaessaan

ovella: — Hyvästi sitten.

*****

Kaisu oli kävellyt nopeasti niin kauan kuin pääsi metsätielle. Oli
katsonut pihaveräjällä kerran jälkeensä. Siellä istui äiti ikkunassa.

Tyttö painui nyyhkien kivelle. Hän oli joka askelella odottanut, että
äiti tulisi hänen jälkeensä, huutaisi kääntymään takaisin ja alkaisi
sovintoa haastaa. Mutta äidin kasvot ikkunassa olivatkin kuin
kivettyneet. Kivikovana pysyi sydänkin.

Tyttö itki hiljaa nuoreen koivuun nojaten. Siinä suli vähitellen suru
ja katkera mieli. Jos vanhemmat olivat hänet hylänneet, niin olihan
hänellä Jumala, joka varmaan ei hylkäisi.

Mihin hän nyt menisi? Mäenpäässä olisi otettu avosylin vastaan,

mutta Lauri oli jo kotona ja sen vuoksi ei olisi kehdannut mennä. Ei
sinne, ei vielä ainakaan. Sitten jos…

Ajatus täytyi katkaista. Tyttö tunsi poskiensa kuumenevan. Niin,

miks'ei hän sitten menisi, jos Lauri kerran vielä pyytäisi.
 Tyttö nousi ja lähti ripeästi astumaan. Kyllä kai joku ovi on aina
hänelle avoinna. Hakamaankin isäntä oli pyytänyt jäämään heille.

— Tokkopa siellä kotonasi suopein silmin sinua katsellevat, kyllä

minä ne siksi jo tunnen, oli sanonut. — Jäisit tähän meille ja pitäisit
vain kotinasi.

Mieluummin hän olisi mennyt Mäenpäähän, mutta täytyi jäädä

odottamaan.
XIX.

Juho ja Lauri olivat olleet koko päivän kynnöksellä. Päivä alkoi jo

painua illoilleen, kun Lauri sai kesantomaasta viimeiset vaot ajetuiksi
ja alkoi riisua hevostaan.

Juho käveli pihaan, ja Lauri talutti hevoset hakaveräjälle.

Tänään hän oli tuntenut itsensä jotenkuten rauhattomaksi. Isä oli

puhunut politiikkaa, vastoin tavallisuutta, mutta hän ei ollut kyennyt
siihen osaa ottamaan. Muut asiat askarruttivat hänen ajatuksiaan.

Kaisua hän ei ollut nähnyt kuin viime sunnuntaina, ja tänään oli jo

lauantai. Mitä mahtoi tyttö ajatella? Nyt vasta hän oli saanut tietää
senkin, että Kaisu oli ollut syyttömästi vankina. Tyttö itse ei ollut siitä
puhunut mitään. Merkillinen tyttö! Häpesikö ehkä vankeuttaan, kun ei
puhunut, vai eikö muuten tahtonut kajota koko asiaan?

Oli isän kanssa puhuttu vangeista, ja siinä oli isä tullut

maininneeksi jotakin Kaisun vankinaolosta.

— No etkö sitä ole tietänyt? oli isä naurahtanut. Ja kasvojensa

totisiksi muuttuessa oli jatkanut: