YHDEKSÄS KERTOMUS

Federigo degli Alberighi rakastaa saamatta vastarakkautta ja hävittää, kohteliaisuuksiin tuhlaten,

omaisuutensa niin, että hänelle jää ainoastaan yksi haukka. Sen antaa hän, koska hänellä ei ole
muuta, rakastetulleen ruuaksi, kun tämä tulee hänen kotiinsa. Ja kun nainen sen kuulee, muuttaa
hän mieltään, ottaa Frederigon miehekseen ja tekee hänet rikkaaksi.

Teidän tulee tietää, että meidän kaupungissamme oli ja on ehkä vielä meidänkin päivinämme
sangen kunnioitettu ja arvossa pidetty herra nimeltä Coppo di Borghese Domenichi, joka on
ansainnut paremminkin tavoillaan ja kunnollaan kuin verensä jaloudella ikuisen ja kirkkaan
maineen. Hän huvitteli usein, kun hän oli jo iäkäs, puhelemalla naapuriensa ja muiden kanssa
menneistä asioista, ja tämän osasi hän tehdä paremmin ja sopivammassa järjestyksessä ja seikat
selvemmin muistaen sekä kaunosanaisemmin kuin kukaan muu.

Hänellä oli tapana kertoa muiden kauniiden tarinain muassa, että Firenzessä oli ennen
nuorukainen nimeltä Federigo, messer Filippo Alberighin poika, jota pidettiin asetaitonsa ja
hienojen tapainsa tähden suuremmassa arvossa kuin ketään muuta aatelisnuorukaista koko
Toscanassa. Tämä rakastui, niinkuin enimpäin aatelismiesten käy, aateliseen naiseen nimeltä
monna Giovanna, jota aikoinaan pidettiin melkein kauneimpana ja suloisimpana naisena, mitä
Firenzessä oli. Ja voidakseen saavuttaa hänen rakkautensa Federigo pani toimeen aseleikkejä,
turnajaisia ja juhlia ja jakeli lahjoja ja tuhlasi omaisuuttaan hillittömästi. Mutta nainen, joka ei ollut
vähemmän kunniallinen kuin kaunis, ei välittänyt lainkaan siitä, mitä hänen tähtensä tehtiin, eikä
hänestä, joka näitä teki.

Kun nyt Federigo tuhlasi yli voimiensa eikä saavuttanut sillä mitään, niin rikkaudet hupenivat
tyhjiin, niinkuin helposti tapahtuu, ja hän tuli niin köyhäksi, ettei hänelle jäänyt muuta kuin yksi
pikku tila, jonka tuloilla hän vaivoin eli, sekä sitäpaitsi yksi haukka, joka oli kaikkein parhaita
maailmassa. Sentähden ei hän, vaikka hän oli rakastuneempi kuin koskaan ennen, arvellut
voivansa jäädä enää kaupunkilaiseksi, kuten olisi halunnut, vaan meni oleksimaan Campiin,
missä tuo hänen pieni tilansa oli. Ja siellä hän kantoi köyhyyttään kärsivällisesti ja niin hyvin kuin
voi, linnustellen ja pyytämättä keneltäkään mitään.

Mutta nyt tapahtui eräänä päivänä, että kun Federigo oli joutunut äärimmäiseen puutteesen,
monna Giovannan mies sairastui ja koska hän näki kuolemansa lähestyvän, teki testamenttinsa.
Ja kun hän oli ylen rikas, niin määräsi hän siinä jo melkoisen varttuneen poikansa perijäkseen. Ja
toiseksi perijäksi asetti hän, joka rakasti suuresti monna Giovannaa, vaimonsa, siltä varalta, että
poika sattuisi kuolemaan ilman laillista jälkeläistä. Ja tämän jälkeen hän kuoli.

Monna Giovanna jäi siis leskeksi, ja hän meni sitten, niin kuin naisillamme on tapana, kesän ajaksi
tämän poikansa kanssa maalle, eräälle tilallensa, joka oli aivan lähellä Federigon taloa. Ja sen
tähden kävi niin, että tuo nuori poika alkoi seurustella tämän Federigon kanssa ja huvitella linnuilla
ja koirilla. Ja kun hän oli nähnyt monta kertaa Federigon haukan ajavan, mielistyi hän siihen niin
tavattomasti, että tahtoi sitä omakseen, mutta ei tohtinut kuitenkaan pyytää sitä, kun näki, miten
rakas haukka Federigosta oli.

Tällä tolalla olivat nyt asiat, kun tapahtui, että tuo poika sairastui. Äiti, joka oli siitä kovin
tuskissaan, sillä hänellä ei ollut muita lapsia ja hän rakasti poikaansa minkä suinkin voi, oli kaiket
päivät hänen luonaan eikä lakannut häntä lohduttamasta. Ja hän kysyi pojaltaan monta kertaa,
eikö ollut mitään sellaista, jota hän haluaisi, ja rukoili häntä sanomaan sen hänelle, sillä jos sitä
suinkin olisi mahdollista saada, niin hän sen hänelle varmaan hankkisi.

Kun poika oli kuullut monta kertaa näitä tarjouksia, sanoi hän: Äiti, jos te hommaatte minulle
Federigon haukan, niin luulen pian paranevani. Kun äiti tämän kuuli, niin hän hiukan peljästyi ja
alkoi ajatella, mitä hänen nyt oli tehtävä. Hän tiesi, että Federigo oli kauan häntä
rakastanut, mutta ei ollut saanut häneltä koskaan yhtään katsettakaan ja siksi hän sanoi itsekseen:
Kuinka voin minä lähettää tai mennä pyytämään häneltä tätä haukkaa, joka on, mikäli olen kuullut,
niin hyvä ajamaan, ettei vertaa, ja joka yksin sitäpaitsi pitää häntä hengissä? Ja kuinka voin olla
niin törkeä, että tahdon ylimykseltä, jolle ei ole jäänyt mitään muuta huvia, riistää tämänkin?

Ja sellaisiin ajatuksiin sekautuneena ei monna Giovanna, vaikka oli varma, että hän saisi haukan,
jos sitä pyytäisi, vastannut mitään pojalleen, koska ei tiennyt, mitä sanoa, vaan vaikeni. Viimein
kuitenkin voitti hänessä rakkaus poikaan siinä määrin, että hän päätti pojan halua tyydyttääkseen
mennä noutamaan haukkaa, eikä lähettää muita, tapahtuipa sitten mitä tahansa. Ja hän vastasi
pojalleen: Poikani, ole huoletta ja koeta kaikin voimin parantua, sillä minä lupaan sinulle, että
ensimäinen työ, mitä teen huomisaamuna, on mennä haukkaa noutamaan ja tuomaan sen sinulle.

Siitä tuli poika niin iloiseksi, että hän näytti jo samana päivänä jonkun verran paranevan.

Seuraavana aamuna otti monna Giovanna erään naisen seurakseen ja meni ikäänkuin huviksensa
Federigon pienen talon luo ja antoi pyytää häntä tulemaan luokseen. Koska silloin ei ollut sopiva
linnustamisaika eikä sitä ollut niinä päivinäkään ollut, niin oleskeli Federigo puutarhassaan ja teetti
eräitä pieniä töitään. Ja kun hän kuuli, että monna Giovanna tiedusteli häntä ovella, niin hän
ihmetteli suuresti ja juoksi iloissaan sinne.

Kun monna Giovanna näki hänen tulevan, meni hän naisellisen suloisesti häntä vastaan, ja sanoi
sitten, kun Federigo oli häntä kunnioittavasti tervehtinyt: Toivotan hyvää vointia, Federigo. Minä
olen tullut korvaamaan sinulle vahinkoja, joita olet minun tähteni kärsinyt, koska olet rakastanut
minua enemmän kuin sinun olisi tarvinnut. Ja korvaus on sellainen, että aion tämän toverin kanssa
jäädä tuttavallisesti kanssasi aterialle tänä aamuna.

Siihen Federigo vastasi nöyrästi: Madonna, mitään vahinkoa en koskaan muista kärsineeni teidän
tähtenne, mutta kyllä saaneeni niin paljon hyvää, että jos olen milloin ollut jonkin arvoinen, niin olin
sitä teidän ylevyytenne ja sen rakkauden tähden, jota tunsin teitä kohtaan. Ja totisesti on tämä
teidän vapaaehtoinen tulonne minusta paljoa kalliimpi kuin se olisi ollut, että olisin saanut
uudestaan uhrata varojani yhtä paljon kuin jo ennen olen uhrannut; vaikka nyt olettekin
tullut köyhän isännän luo.

Ja niin sanoen Federigo otti häveliäästi hänet vastaan huoneihinsa ja vei hänet sieltä puutarhaan.
Ja koska siellä ei ollut ketään muutakaan, jonka hän olisi voinut jättää pitämään vieraalle seuraa,
niin hän sanoi: Madonna, kun täällä ei ole muita, niin tämä kunnon nainen, tuon
työmiehen vaimo, pitää teille seuraa sillaikaa, kun minä menen järjestämään pöytää.

Vaikka Federigon köyhyys oli kovin suuri, ei hän kuitenkaan vielä ennen ollut nähnyt siinä määrin
kuin hänen olisi pitänyt, miten määrättömästi hän oli rikkauksiaan tuhlannut. Mutta kun hän tänä
aamuna ei löytänyt mitään, jolla hän olisi voinut kunniakkaasti kestitä sitä naista, johon
rakastuneena hän ennen oli osoittanut kunnioitustaan lukemattomille miehille, niin silloin hän sen
näki kokonaan. Ja siitä hän oli tavattomasti tuskissaan ja kirosi itsekseen kovaa onneaan ja juoksi
milloin sinne, milloin tänne kuin mies, joka on suunniltaan joutunut, mutta ei löytänyt ei rahaa eikä
mitään pantattavaakaan. Ja kun hetki oli jo myöhäinen ja häntä kuitenkin halutti suuresti tarjota
jotakin jalolle naiselle, mutta hän ei tahtonut pyytää apua edes omalta työmieheltäänkään, saatikka
sitten muilta, niin silloin sattui hänen silmiinsä hänen oiva haukkansa, jonka hän näki istuvan
pienessä salissaan puikollaan. Ja koska hänellä ei ollut muuta, mihin turvautua, niin otti hän sen, ja
kun hän huomasi, että se oli lihava, arveli hän sitä kyllin arvokkaaksi ruuaksi sellaiselle naiselle. Ja
sentähden hän enempää arvelematta kiersi siltä niskat nurin ja antoi erään palvelijattarensa
kiireesti sen kyniä ja puhdistaa ja panna vartaasen ja paistaa huolellisesti. Ja kun hän sitten oli
verhonnut pöydän valkeilla liinoilla, joita hänellä oli vielä muutamia jäljellä, niin palasi hän iloisin
kasvoin ylimysnaisen luokse puutarhaan ja sanoi, että ateria, sellainen, mitä hän voi tarjota, oli
valmis.
Ylimysnainen ja hänen seuralaisensa nousivat niin ollen ylös ja menivät pöytään. Ja tietämättä,
mitä he saivat, he söivät Federigon kanssa, joka palveli heitä aivan tarkkaavasti, sen oivallisen
haukan.

Ja kun he sitten olivat nousseet pöydästä ja seurustelleet Federigon kanssa miellyttävästi

pakinoiden jonkun aikaa, niin näytti monna Giovannasta olevan hetki ilmoittaa, mille asialle hän oli
tänne tullut. Ja siksi hän kääntyi ystävällisesti Federigon puoleen ja alkoi puhua: Federigo, kun
muistat mennyttä elämääni ja minun siveyttäni, jota ikävä kyllä olet luullut kovuudeksi ja
julmuudeksi, niin en lainkaan epäile, että nyt väkisinkin ihmettelet minun vaatimustani, kun kuulet,
mitä varten minä oikeastaan olen tänne tullut. Mutta jos sinulla olisi lapsia, tai olisi niitä ollut, niin
voisit ymmärtää, mikä voima sillä rakkaudella on, jota niitä kohtaan tuntee, ja uskottavasti olisi
varmaa, että sinä antaisit minulle ainakin osaksi anteeksi; mutta sinulla ei niitä ole. Kuitenkaan en
minä, jolla on yksi poika, voi kiertää kaikkien äitien yleistä lakia, vaan täytyy minun sen
valtaan alistuen vasten haluani ja kaikesta soveliaisuudesta ja velvollisuudesta huolimatta pyytää
sinulta erästä lahjaa, jonka tiedän olevan sinusta tavattoman rakkaan; ja syystä kyllä, koska kova
kohtalosi ei ole jättänyt sinulle mitään muuta huvia, mitään muuta ajanviettoa eikä lohdutusta kuin
sen. Ja se on sinun haukkasi, johon minun poikani on niin kovasti ihastunut, että jos minä en sitä
hänelle vie, niin pelkään, että hän tulee taudissaan, jota hän nyt sairastaa, niin huonoksi, että siitä
seuraa seikka, jonka tähden hänet menetän. Ja siksi minä rukoilen sinulta, en rakkauden nimessä,
jota tunnet minua kohtaan ja jonka tähden et ole mistään minulle velkapää, vaan ylevyytesi tähden,
joka on kohteliaisuuden harjoituksissa näyttäytynyt suuremmaksi kuin yhdenkään muun, että
suvaitsisit lahjoittaa haukan minulle, niin että voisin sanoa saaneeni siinä lahjassa takaisin
poikani hengen ja olisin siitä sinulle aina kiitollisuuden velassa.

Kun Federigo kuuli, mitä ylimysnainen anoi, ja samalla tiesi, ettei hän voinut hänen pyyntöään
täyttää, koska oli antanut linnun hänelle ruuaksi, niin alkoi hän hänen läsnäollessaan itkeä, jopa
niin, ettei voinut vastata hänelle sanaakaan.

Monna Giovanna luuli ensin, että tämä itku johtui paremminkin siitä, että hänen täytyi erota
hyvästä haukastaan, kuin muista seikoista, ja hän aikoi melkein jo sanoa, ettei hän sitä tahdokaan.
Mutta kuitenkin malttoi hän ja odotti vastausta Federigolta, joka itkettyänsä puhui näin: Madonna,
siitä saakka, kun Jumala sääsi, että kohdistin teihin rakkauteni, olen huomannut, että onni on ollut
minulle monissa asioissa vastainen, ja olen sitä surrut. Mutta kaikki ne asiat ovat olleet helppoja
kantaa sen rinnalla, jonka se nyt minulle tekee, sillä en koskaan voi tyytyä kohtalooni, kun
ajattelen, että silloin, kun te nyt olette tullut köyhään majaani, jotavastoin ette suvainnut tulla sinne
siihen aikaan, kun se oli vielä rikas, ja tahdotte minulta pientä lahjaa, minä en voi, kohtaloni
tähden, sitä teille antaa. Ja miksi se on mahdotonta, kerron nyt teille lyhyesti: Kun minä kuulin, että
te hyvyydessänne aioitte aterioida minun kanssani, niin ajattelin, ottaen huomioon teidän
korkeutenne ja jaloutenne, sopivaksi ja arvolliseksi tarjota teille mahdollisuuksieni mukaan
kalliimpaa ruokaa kuin ne, joita tavallisesti annetaan muille henkilöille. Ja koska silloin muistui
mieleeni haukkani, jota nyt minulta pyydätte, ja sen oivallisuus, niin ajattelin, että se on kyllin
arvokasta ruokaa teille, ja niinpä olette saanut sen tänä aamuna paistettuna lautasella, ja
luulin, että se olisi tullut parhaiten käytetyksi sillä tavalla. Muttakun nyt näen, että olisitte halunnut
sitä toisella tavalla, niin olen siitä, etten voi sitä teille tarjota, niin suuressa tuskassa, että en
usko saavani rauhaa koskaan. Ja sen sanottuaan antoi Federigo heittää linnun höyhenet ja jalat ja
nokan todisteiksi monna Giovannan eteen.

Tämän seikan nähdessään ja kuullessaan ylimysnainen moitti ensin Federigoa siksi, että tämä oli
tappanut sellaisen haukan antaakseen sen ruuaksi naiselle; mutta sitten hän ihaili itsekseen
suuresti hänen sielunsa ylevyyttä, jota ei köyhyys ennen eikä nytkään ollut voinut
masentaa.

Sen jälkeen hän, kun toivo haukan saamisesta oli pettänyt, joten hän joutui arveluihin poikansa
parantumisesta, lähti sangen alakuloisena sieltä ja palasi poikansa luo. Ja tuskin oli montakaan
päivää kulunut, niin tämä lähtikin, joko mielipahasta, kun ei voinut saada sitä
haukkaa, tai ehkä sairaus sai hänet siihen tilaan. Ja kun monna Giovanna oli jonkun aikaa
viettänyt kyynelin ja katkerassa surussa, niin alkoivat veljet, koska hän oli jäänyt miehensä kuoltua
sangen rikkaaksi ja oli vielä nuori, kehoitella häntä menemään uusiin naimisiin.

Monna Giovanna, joka ei olisi tahtonut sitä tehdä, mutta näki kuitenkin veljiensä häntä alinomaa
siihen vaativan, muisti silloin Federigon jalouden ja hänen viimeisen ylevän tekonsa, että hän oli
surmannut sellaisen haukan osoittaakseen hänelle kunnioitustaan, ja sanoi viimein veljilleen:
Mielelläni jäisin, jos sen suvaitsisitte, leskeksi. Mutta jos sittenkin tahdotte, että minun on otettava
mies, niin totisesti en huoli koskaan ketään muutakaan, ellen saa Federigo Alberighia.

Silloin veljet pilkkasivat häntä ja sanoivat: Hullu, mitä sinä puhut. Kuinka tahdot sinä häntä, jolla ei
ole mitään maailmassa?

Mutta hän vastasi heille: Veljeni, minä tiedän hyvin, että asianlaita on niin kuin te sanotte. Mutta
minä otankin mieluummin miehen, joka tarvitsee rikkauksia, kuin rikkaudet, jotka tarvitseisivat
miestä.

Ja kun veljet kuulivat, mitä mieltä hän oli, ja tunsivat Federigon kelvolliseksi mieheksi, vaikka hän
olikin köyhä, niin he antoivat monna Giovannan, kuten tämä itse tahtoi, kaikkine rikkauksineen
hänelle.

Kun Federigo näki, että hän oli saanut vaimokseen moisen naisen, jota hän oli niin suuresti
rakastanut ja joka sitäpaitsi oli sangen rikas, niin eli hän sitten hänen kanssaan, entistä paremmin
omaisuuttaan hoitaen, ilossa päiväinsä päähän.

Giovanni Boccaccio, kokoelmassa Decamerone. 1353.