(eBook PDF) Anatomy & Physiology:

An Integrative Approach 4th Edition

Visit to download the full and correct content document:
https://ebooksecure.com/download/ebook-pdf-anatomy-physiology-an-integrative-app
roach-4th-edition/
Another random document with
no related content on Scribd:
The Project Gutenberg eBook of
Henkivakuutusherroja
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States
and most other parts of the world at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
United States, you will have to check the laws of the country where
you are located before using this eBook.

Title: Henkivakuutusherroja
Romaani

Author: Veikko Korhonen

Release date: October 21, 2023 [eBook #71925]

Language: Finnish

Original publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy, 1916

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK

HENKIVAKUUTUSHERROJA ***
HENKIVAKUUTUSHERROJA

Romaani

Kirj.

VEIKKO KORHONEN

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1916.

I

Jeremias Kantele, entinen kansakoulun opettaja harppaa pitkin

askelin muuanna kevätiltana Aleksanterilla. Hänen kätensä ovat
työnnettyinä syvälle päällystakin taskuihin ja katse on suunnattu
johonkin epämääräiseen pisteeseen kaukana kadun päässä, joten
hän yhtämittaa törmää yhteen vastaan tulijoitten kanssa.

Jeremias Kantele on aamupäivällä saapunut pääkaupunkiin

henkisesti ja ruumiillisesti ylenmäärin kiusaantuneena. Hän on
toiminut täsmälleen vuoden henkivakuutusasiamiehenä
Korvenhonka yhtiössä ja siitä saanut juuri sen verran tuloja, että on
hengissä pysynyt. Mutta vakuutusagentilla täytyy olla moitteeton
puku, kiiltonahkakengät ja knalli, ja niihin ylellisyystavaroihin eivät
Kanteleen tulot ole riittäneet. Vatsakin on viimeaikoina pyrkinyt
painumaan selkärankaa vasten.

Nyt on hänen päähänsä iskenyt ajatus pyytää ylennystä virassaan,

ja siinä toivossa on hän haalinut kokoon rahat Helsingin matkaa
varten. Hikoiltuaan yhtiönsä toimitusjohtajan huoneessa puoli päivää
on hän saanutkin pyytämänsä ylennyksen, vieläpä paremmilla
palkkaeduilla, kuin olisi voinut toivoakaan. Uuden uutukainen
viisisatanen taskussaan on hän lähtenyt rakkaan yhtiönsä
toimitusjohtajan huoneesta ja kiertelee nyt suuren onnensa
huumeissa pitkin katuja ilman erikoista päämäärää.

— Ai perhana!

Taaskin sattui yhteentörmäys ja Kantele katsahti tällä kertaa oikein

onnettomuustoveriaan, joka piteli leukaansa sadatellen.

— No, eikö se ole Varsala? Päivää!

— Ka, sinä lempoko siinä. Kun kulkee kuin lehmä kadulla, alkoi
Varsala purkaa sisuaan.

— Mihin sinä menet ja mistä tulet? kysyi hän kohta hieman

lauhtuneemmin
Kanteleelta, joka oli pyörähtänyt kävelemään hänen rinnalleen.

— Tulen suoraan yhtiöni toimitusjohtajan luota, ilmoitti Kantele.

— Varmaankin saamasta nuhteita huonosta hankinnasta, arveli

Varsala.

— Etpäs nyt arvannutkaan.

Kantele löi näppiä ja jatkoi.

— Sain virkaylennyksen. Minä olen nyt »herra tarkastaja» niin kuin

sinäkin.

— Älä.

— No niin. Ja eikö liene palkkakin yhtä suuri kuin sinulla?

Viisisataa kuussa ja tantiemiä. Kantele löi uudelleen näppiä, tällä
kertaa aivan Varsalan nenän edessä jatkaen riemastuneena.
 — Loppui vihdoinkin se ainainen kituminen. Pitikin jo kulkea vatsa
hoikkana kuin kulkukoiralla, ja vaatteetkin alkoivat riippua riekaleina.
Vielä tänä aamuna olivat ajatukset synkeitä kuin yö, kun näin, miten
toiset tulivat tyytyväisinä ruokapaikoista, eikä itselläni ollut taskussa
kuin pari kuparikolikkaa. Mutta nyt… katsos…

Ja Kantele veti setelin povestaan ja näytti Varsalalle.

— Kas poikaa, kun ihan jo suuria rahoja näyttelee. Sinä sait

ennakkoa?

— Sain, Toimitusjohtaja antoi hienoja huomautuksia minun

ulkoasustani. Ja eihän tämä loistava olekaan, vaikka päällystakilla
itse asiassa on toinen omistaja. Huomautin hänelle yhtä hienosti,
että matti on hiipinyt taskuuni. Ja niinpä tuo kultainen mies nosti
minut silmänräpäyksessä liejusta, johon olin painumassa. Mutta
minun pitäisi saada ruokaa. Näes, tänään en ole vielä syönyt
muonaakaan. Mennäänpä Cataniin.

— Taitaa olla parasta mennä viivyttelemättä johonkin minun

ruokapaikoistani: Ala-Kämppiin tahi Oopperakellariin, virkkoi Varsala
merkitsevästi, antaen toisen näin tietää, että hän ei ainakaan nähnyt
nälkää silloin, kun sattui pyörähtämään pääkaupungissa.

He menivät Oopperakellariin ja saivat haltuunsa pöydän. Varsala

sytytti sikaarinsa ja virkkoi, vedettyään muutamia perinpohjaisia
savuja ja hetken niistä nautittuaan.

— Vai pääsi poika ylenemään. No, nythän sinä saat tuntea, miten
ihanaa on olla henkivakuutusherrana. Useimmiten toiset tekevät
työn, ja me saamme niittää sadon, ainakin mitä tantiemiin tulee.
Meidän on tosin pidettävä huoli kilpailusta ja siitä, että asiamiehet,
joille varsinainen työnteko kuuluu, eivät pääse laiskottelemaan,
mutta sehän tehtävä onkin kaikkein helpoimpia. Ja ajatteles, ethän
sinä enemmän kuin minäkään, tullessani Leimausyhtiön
palvelukseen ole suorittanut mitään tutkintoja tällä alalla, ainoastaan
ovelasti päättänyt muutamia tukkikauppoja maalaisten kanssa. Niistä
minut napattiin tähän toimeen. Huomasivat kai, että minussa on
liikeneroa ja että osaan olla ovela. Ja hyvin minä olen
menestynytkin, osaan herättää ihmisissä, varsinkin maalaisissa
luottamusta. Sen vaikuttaa ulkoasuni. Minä näes en komeile
vaatteilla. Olen sattunut usein toisten yhtiöitten samaan luokkaan
kuuluvien virkamiesten kanssa samaan aikaan hankinnalle ja tullut
huomaamaan, että kovin koreaa herrasmiestä katsellaan kansan
seassa hiukan sekavin tuntein. Minulla on siitä tuoreita esimerkkejä.
Viime viikolla yövyin erääseen taloon, jossa hieroin kymmenen
tuhannen vakuutusta, jota oli samana päivänä kärttänyt sinullekin
hyvin tunnettu Rientoyhtiön Keikaus. Kuulin miten isäntä arveli
emännälleen: — Tuo näyttää oikealta mieheltä! Se Keikaus oli niin
hieno mies ja isovatsainen. Taitaa syödä vakuutettaviensa varoja.
Mitäs, jos ottaisimmekin vakuutuksen Leimaus yhtiössä. Ja aamulla
se vakuutus päätettiin.

Kantele aukoili suutaan keskeyttääkseen puhetoverinsa

sanatulvan, sillä hänkin olisi tahtonut suuren riemunsa vallassa
sanoa jonkun sanan, vaan Varsala jatkoi.

— Kun sinäkin olet nyt ylennetty meidän joukkoomme, niin muista,

ettet kovin rupee koreilemaan, vaan pysyt alavana ja vertaisena
isäntien kanssa, ja saat nähdä, että sinua vetelee silloin kaikkein
parhaiten. Täytyyhän meidän itsemme kumminkin tehdä niitä
suurempia vakuutuksia ja muokata maata asiamiehille.
 — Sinä olet viisas mies, virkkoi Kantele ahmien ruoka-annostaan.

— Jaa. Sinäpä sen sanoit. Sitä niinä juuri olen. Ja jonkunverran

täytyy meissä kaikissa viisautta olla, jos mieli jotain saada aikaan.
Vaikkapa se viisaus meissä ilmeneekin niin sanottuna oveluutena,
niin joka tapauksessa sitä täytyy meissä olla vieläpä niin, että se on
huomattavissa jo päältä päin, sillä muutoin emme tähän asemaan
koskaan pääse kohoamaankaan. — Mutta, veli hyvä, tarvitaan tässä
toimessa muutakin ei vain neroutta, jota minun mielestäni kaivataan
kaikista vähimmin. Vakuutusherrana onnistuu minun mielestäni
parhaiten se, joka on jo syntyessään jonkun verran säikähtänyt. Vai
mitä?

— Jospa se lienee niin kuin sanot. Mutta mitä muuta sanoisit vielä
ihmisiä piinatessa tarvittavan?

— Tietysti häikäilemättömyyttä, oikein kouraan tuntuvaa. Täytyy

uskaltaa puhua asioista yhtä hyvin kerskalle valtiomiehelle kuin
vaikkapa villille ihmissyöjälle, eikä saa päästää uhria kynsistään,
ennen kuin on saanut hänet antautumaan.

— Et sinä ole hulluimpia vakuutusmiehiä, voit vielä tähtenä loistaa

joukossamme, virkkoi Varsala.

Virkaveljet laskeutuivat kadulle, jossa virtaili yleisöä soittoa

kuunnellen, Hetken kuluttua virkkoi Kantele Varsalalle.

— Tällä hetkellä minä voisin syleillä vaikka koko maailmaa. Eilen

illalla minulla oli taskussa kaksikymmentä penniä, ja nyt siellä on
seteli, jonka moista en ennen eläessäni ole omistanut Ja sitten se
suuri vapaus! Saa mennä mihin tahtoo, olla missä tahtoo. Saa syödä
joka päivä vatsansa täyteen ja vedellä makeita unia talojen
parhaimmissa kamareissa.

— Johan sinä innostut ennen iltaa, virkkoi Varsala. Jos tänään

juhlisimmekin sinun kunniaksesi, niin luulen ihmisen vasta puoliyön
tienoissa olevan valmiina syleilemään vaikka koko maailmaa. Mitä
taas tuohon elämän ylistykseesi tulee, niin onpa
henkivakuutusmiehellä vastuksiakin. Saa joskus varoa nahkaansa,
ja selkäsauna on toisinaan hyvin lähellä. Mutta yleensä on meidän
työmme helpon puoleista. Ja kukapa työn keveydestä voisi
nauttiakaan, jos ei saisi joskus olla kiipelissä. Tunnen tämän alan
jokseenkin täydellisesti. Olen kaksi vuotta rämpinyt Suomen
sydänmaita, ja kokenut siellä joskus karvastakin, vaikka tosin
makeampi puoli on useimmiten ollut minun osakseni suotu.

— Tästä puolin ne alkavat makean leivän päivät minullekin.

Varsala naurahti.

— Samoin kuin pahatkin päivät. Mutta kun selkäsaunan

saadessasi puret hammasta ja ajattelut, että tämä on
ylenmääräisestä tungettelevaisuudesta täysin ansaittua, niin hyvin
se menee.

Ystävykset pyörähtivät Prinsess’iin. Siellä oli Kanteleen

virkaylennys saapa juhlallisen vahvistuksen illan kuluessa.
II

Toukokuun päivä paistoi lämpimästi Kuivalan väen tupaan. Isäntä

kellotti sängyssään selällään koettaen saada unen päästä kiinni,
vaan siinä puuhassa häiritsivät häntä kärpäset, joita tänä keväänä oli
ilmestynyt ihmeteltävän aikaiseen. Ja ihmeellistä kyllä, ahdistelivat
ne pääasiassa vain isäntää ja talon vanhaa luppakorvakoiraa.
Ehkäpä syynä siihen oli se, että isäntä ja koira olivat talon asukkaista
laiskimmat.

Tuvasta oli emäntä poistunut taloustoimiinsa, piiat ja rengit

menneet pelloille. Isäntä oli päättänyt paneutua nukkumaan,
koskapa sattui hyvä tilaisuus, ja sitä varten ajanut lapset luudan
vartta heilutellen ulos tuvasta ja vielä pihastakin kartanon taakse.

Juuri kun isäntä oli pääsemässä uneen, astui tupaan Kantele,

Honkayhtiön uusi tarkastaja yhtä uuden eli vasta leivotun
asiamiehen
Alitalon Villen kanssa toivotellen hyvää päivää.

— Antakoon, murahti isäntä sängystä ja antoi silmäluomiensa

painua kiinni.

— Tuoko se on isäntä? kysyi Kantele Villeltä.

 — Se.

— Taitaa olla hyväluontoinen mies?

— No ei se ole pahimpiakaan. Onpahan semmoinen laiska mies,

totesi
Ville.

— Sitä on sitten sen mukaan lähestyttävä, neuvoi Kantele uutta

asiamiestä.

— Jaa, virkkoi Ville kunnioittavasti.

— No hyvinkö se nukuttaa, kysyi Kantele isännältä.

— Häh?

— Että hyvinkö se nukuttaa, uudisti kysyjä.

— Eihän tuo nyt oikein… On se välistä paremminkin…

— Onhan se ihanata, kun on ihmisellä hyvä unenlahja, virkkoi

Kantele.

Isäntä käsitti tämän pilan teoksi hänen makailuistaan ja korjaten

asentoaan sanoi:

— Omaa aikaanipa tässä makailen. Ei sen luulisi ketään

liikuttavan.

— Isäntä käsitti minut väärin, alkoi Kantele selitellä. Minä päin

vastoin tarkoitin, että unen lahja on hyvä olemassa ihmisellä.
 — Jaa, virkkoi isäntä vähän leppyneemmin ja aikoi kohta
kuorsahdella.

Kanteleen sisua alkoi kaivella moinen välinpitämättömyys isännän

puolelta, ja hän kysyi Villeltä otsa kurtussa.

— Enpä luule tässä talossa mitään tulevan. Eikähän tässä ole

ihmisiäkään muuta kuin tuo laiska isäntä.

— Kyllä tässä on väkirikas talo, mutta ovat ulkotöissä, selitti Ville.

Pitäisi tästä minun tietääkseni saada vakuutus. Leimauksen miehet
olivat käyneet joku päivä sitten ja olivat kehuneet tästä saavansa
ison vakuutuksen.

— Ahaa. Varsala se sitten on käynyt. Täällä onkin siis raudat

kuumana. Nyt taotaan pojat Mutta meidän pitäisi saada ruokaa.
Missä lienee emäntä?

— Näkyi se äsken liikkuvan tuolla ulkona…

Ville meni etsimään emäntää. Isäntä kuorsahteli jo niin että seinät

tärisivät, väliin muodostellen omituisia sihiseviä kurkkuääniä, jotka
kiusasivat ylen määrin Kanteletta.

— Perhanan ukko, kun ei välitä mitään vieraista. Se on sitä

talonpoikais-moukkamaisuutta, joka ei välitä, vaikka kuvernööri
taloon tulisi, vaan jatkaa inhoittavaa soitteluaan.

Emäntä löytyi sikolätistä ja tuli Villen kanssa tupaan, pyyhki

kätensä esiliinaan ja tervehti vierasta.

— Mitä sitä kuuluu? kysyi.

 — Eipähän tuota erikoisempaa, murahti Kantele, jota kyllästytti
semmoinen kyseleminen.

— En minä tunne tätä vierasta, jos lienee vaikka oman pitäjän

herroja, arveli emäntä.

— Ei tämä tästä pitäjästä… Tämä on Honkayhtiön tarkastaja,

selitti
Ville.

Emäntä vähän sävähti.

— Ja minä tässä vaan kaikenlaisia kyselen. Lähtekää vieraat

tuonne kamariin istumaan. Tuo ukkokin tuossa niin kuorsaa. Taitaisi
se kamari olla viileämpikin.

— Kyllä me täälläkin voidaan istua. Jos emäntä laittaisi sinne

kamariin meille ensin päivällistä.

— Eikö vieraat ole vielä sitäkään saaneet, hätääntyi emäntä ja

meni etsimään tyttäriään, jotka kohta ilmestyivätkin ruokapuuhiin,
kun ensin olivat saaneet pukeutuneiksi pyhävaatteisiinsa.

— Mitenkähän tuon isännän saisi ylös, virkkoi Kantele emännälle,

joka pistäytyi tupaan.

— Niinhän tuo raato äityi taas makaamaan.

Emäntä kävi tönimään aviotaan kylkeen.

— Nousetko siitä, retvana. No, kuuletko… kun on tullut vieraita ja

sinä syntinen vain makaat.

Ja vähän hiljemmin silmiään aukovan isännän korvaan:

 — Mikä lienee tarkastaja… jos lienee kuin iso herra.

— Häh?

— Että nouse nyt

— Nousenhan minä.

Ja isäntä vääntyi vaivaloisesti istumaan. Kopeloi sängyn laidan

alta tupakkavehkeet esiin ja alkoi latailla piippuaan. — Kovinpa se
nyt painostaakin. Eikö tulle ukonjyry, arveli isäntä haukotellen.

Kantele siirtyi lähemmä istumaan ja koetti rakentaa keskustelua.

— Tuleeko se nyt minkälainen heinävuosi? kysyi.

— Mistäpä tuon nyt vielä tietää, jurahti hetken perästä isäntä.

— Tässä näyttää olevan iso talo ja hyvämainen, aloitteli Kantele

— ja rakennuksetkin on erittäin hyvässä kunnossa. Tekee oikein
hyvää tulla tämmöiseen taloon, jossa on kaikki paikat reilassa.
Näkee heti, että talossa on järjestystä.

— Mistä päin sitä liikutaan? kysyi isäntä jo virkistyneenä,

— Tämä on Honkayhtiön tarkastaja, kiirehti Ville selittämään.

Tulemme sieltä meiltä viimeksi.

— Millä asioilla sitä liikutaan? kysyi isäntä, joka ei nähtävästi

muistanut sen nimistä yhtiötä.

— Olemme henkivakuutuksia päättämässä, ilmoitti Kantele. Tämä

naapurin mies tuli nyt tänne teidän kylälle asiamieheksi, ja minä
päätin lähteä häntä vähän opastamaan. Joko se on isännällä
henkivakuutus?

— Eipä sitä vielä…

— No nythän sopisi kuulla näitä meidän yhtiön ehtoja ja etuja,

jotka on jo nykyään tunnustettu parhaimmiksi, selitteli Kantele.
Kuulin, että täällä ovat käyneet Leimausyhtiön miehet tarjoamassa
vakuutusta; vaan eiköhän tuota nyt sentään näin ison talon isännälle
päätettäisi suuremmassa yhtiössä, ja kun ne ehdotkin ovat
paremmat.

— Kävihän niitä Leimauksen herroja täällä kiusaamassa.

— Minkälaista vakuutusta ne isännälle tarjosivat?

— En tuota tullut tarkemmin kuunnelleeksi, jurahti isäntä.

Kantele kaivoi taskustaan taulukon ja kysyi.

— Joko isäntä on vanha?

Isäntä vilkaisi syrjäkatsein vieraisiin.

— Joko ne peijoonit taas sitä ikää tutkii, mietti, mutta ääneen

virkkoi.

— Johan se viideskymmen lienee menossa.

— Jokohan tuo missä asti?

Emäntä joutui selittämään.

 — Se täyttää neljäkymmentäkolme vuotta siinä Marjanpäivän
aikana.

Sitäkö henkivakuutusta se tämäkin herra on tarjoomassa?

Saisihan se ukko siihen vakuuteen ruveta, vaan sepä onkin
semmoinen pässinpää, ettei uskalla. Pelkää rahojensa menevän sitä
tietään.

— Älähän tuossa taas, kivahti isäntä. — Se on tuo meidän akka

aina suuna ja päänä.

— Emäntä ymmärtää vakuutuksen merkityksen, ja ymmärtää sen

isäntäkin, kun vaan tekee kerran ratkaisevan päätöksen. Meidän
yhtiö antaa suurimman varmuuden vakuutetuille.

— Ottaisihan sen vakuutuksen, mutta sattuisi vielä tässä

kuolemaan, ja leski pääsisi reuhaamaan niillä rahoilla. Menisi vielä
uusiin naimisiin ja naureksien nauttisivat mitä toinen on säästänyt,
arveli isäntä.

— Tuosta sen kuulette vieraat, minkälainen vätys se on. Pelkää

perillistensä rikastuvan. Ottaisit vain sen vakuutuksen.

— Menehän tuosta, murahti isäntä ja kellahti uudelleen sänkyyn.

— Täällä olisi ruokaa vieraille, ilmoitti emäntä.

Kantele kumminkaan ei joutanut nyt ajattelemankaan ruokaa.

Hänestä näytti hyvin mahdolliselta vakuutuksen päättäminen, ja
selitettyhän yhtiönsä etuja kävi hän sängyn viereen, jossa isäntä
silmät puoliummessa veteli haikuja piipustaan, ja virkkoi:

— Mutta ajatelkaapas, jos kuolema tulee kuinka pian.

 — Kun tulee, niin tulee. Mitäpä hänestä…

— Ette siis ajattele lastenne tulevaisuutta.

— Tottapahan eteensä katsovat. Ja jäähän tästä vähän tätäkin

taloriekaletta.

— Kyllä jää. Komia talo jääkin, vaan olisihan se kymmenen tuhatta

lisänä.

— Mitäpä ne niin suurilla rahoilla.

Isäntä alkoi kuorsahteiemaan.

— Miettikäähän asiata tarkemmin, kehoitteli Kantele.

— Joo… puh… huu…

Isäntä kuorsaili jo harvassa tempossa, ja Kantele meni Villen

kanssa kamariin.

— Tässä ei nyt ehditty laittamaan oikein herroiksi, selitteli emäntä.

Olisihan sitä osattu laittaa, kun meidän Hanna on käynyt
keittokoulunkin, Joko sitä herroilla on rouvaa?

— Ei ole.

— Vai ei. Ovatpahan malttaneet olla, ihmetteli emäntä ovessa

mennessään.

— Koko pöljä sentään tuo isäntä, murisi Kantele. Luulin jo

vakuutuksen päättyvän, vaan ukolla ei ole nähtävästi mitään muuta
harrastusta, kuin että saa vahvasti kuorsata.
 Ville oli käynyt talon palvelusväelle puhumassa Honkayhtiön
suurista eduista ja kuullut, että Pörjönen, Djefvulsund yhtiön
tarkastaja oli käynyt asiamiehineen naapuritalossa ja vakuuttanut
siellä palvelijat ja myöskin Kuivalan rengin. Kuulemansa uutisen
kertoi hän Kanteleelle, joka tästä vimmastui.

— Mikä pahuuksen Pörjönen se on, joka käy noin vain nenän

edestä nappaamassa vakuutukset, ja me saamme nuolla
näppiämme. Nähtävästi siitä yhtiöstä koituu meille vaarallinen
kilpailija.

— Heillä on syöttinä se työkyvyttömyysvakuutus, tiesi Ville. Tässä

Honkayhtiössä ei taida sitä ollakkaan?

— Se on tarpeeton. Sen nojalla saavat vain kantaa korkeammat

vuosimaksut. Voihan se vastaisuudessa tulla meidänkin yhtiöömme,
vaan siihen mennessä täytyy nyt Villenkin muistaa leimata se
kokonaan keinotteluksi. Ymmärtääkö Ville?

— Kyllä.

— Ja aina pitää muistuttaa vakuutettaville, että Honkayhtiö on

vakavaraisin, neuvoi Kantele.

— Samaa ne kuuluu väittävän Riento yhtiönkin miehet, kertoi Ville.

— Jaa, mutta se pitää leimata heti valheeksi.

Henkivakuutusasiamiehen täytyy osata tarpeen tullen valehdella ja
osata näyttää, että kilpailevan yhtiön mies on pannut omiansa.
Hyvän asian edesauttamiseksi on lupa käyttää valhettakin. Ja kansa
ei usko vakuutuksen hyviä etuja, jollei niitä tuntuvassa määrässä
lisäillä.