Tatians Diatessaron Composition Redaction Recension and Reception James W Barker Full Chapter

Tatian's Diatessaron: Composition,
Redaction, Recension, and Reception

James W. Barker
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmass.com/product/tatians-diatessaron-composition-redaction-recension-
and-reception-james-w-barker/
OUP CORRECTED PROOF – FINAL, 17/08/21, SPi
OX F O R D E A R LY C H R I ST IA N ST U D I E S
General Editors
Gillian Clark Andrew Louth
THE OXFORD EARLY CHRISTIAN STUDIES series includes scholarly

volumes on the thought and history of the early Christian centuries.
Covering a wide range of Greek, Latin, and Oriental sources, the books
are of interest to theologians, ancient historians, and specialists in the
classical and Jewish worlds.
Titles in the series include:
The Donatist Church in an Apocalyptic Age
Jesse A. Hoover (2018)
The Minor Prophets as Christian Scripture in the Commentaries
of Theodore of Mopsuestia and Cyril of Alexandria
Hauna T. Ondrey (2018)
Preaching Christology in the Roman Near East
A Study of Jacob of Serugh
Philip Michael Forness (2018)
God and Christ in Irenaeus
Anthony Briggman (2018)
Augustine’s Early Thought on the Redemptive Function
of Divine Judgement
Bart van Egmond (2018)
The Idea of Nicaea in the Early Church Councils, ad 431–451
Mark S. Smith (2018)
The Many Deaths of Peter and Paul
David L. Eastman (2019)
Art, Craft, and Theology in Fourth-Century Christian Authors
Morwenna Ludlow (2020)
The Acts of the Early Church Councils
Production and Character
Thomas Graumann (2021)
Nemesius of Emesa on Human Nature
A Cosmopolitan Anthropology from Roman Syria
David Lloyd Dusenbury (2021)
Fallen Angels in the Theology of St Augustine
Gregory D. Wiebe (2021)
Jerome’s Commentaries on the Pauline Epistles and the
Architecture of Exegetical Authority
Andrew Cain (2021)
Tatian’s Diatessaron
Composition, Redaction,
Recension, and Reception
JA M E S W. BA R K E R
1
1
Great Clarendon Street, Oxford, OX2 6DP,
United Kingdom
Oxford University Press is a department of the University of Oxford.
It furthers the University’s objective of excellence in research, scholarship,
and education by publishing worldwide. Oxford is a registered trade mark of
Oxford University Press in the UK and in certain other countries
© James W. Barker 2021
The moral rights of the author have been asserted
First Edition published in 2021
Impression: 1
All rights reserved. No part of this publication may be reproduced, stored in
a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means, without the
prior permission in writing of Oxford University Press, or as expressly permitted
by law, by licence or under terms agreed with the appropriate reprographics
rights organization. Enquiries concerning reproduction outside the scope of the
above should be sent to the Rights Department, Oxford University Press, at the
address above
You must not circulate this work in any other form
and you must impose this same condition on any acquirer
Published in the United States of America by Oxford University Press
198 Madison Avenue, New York, NY 10016, United States of America
British Library Cataloguing in Publication Data
Data available
Library of Congress Control Number: 2021940447
ISBN 978–0–19–284458–3
DOI: 10.1093/oso/9780192844583.001.0001
Printed and bound by
CPI Group (UK) Ltd, Croydon, CR0 4YY
Links to third party websites are provided by Oxford in good faith and
for information only. Oxford disclaims any responsibility for the materials
contained in any third party website referenced in this work.
Acknowledgments
The kernel of this book germinated in preparation for the 2016 annual meeting of
the Society of Biblical Literature. Led by Matthew R. Crawford and Mark
DelCogliano, the Development of Early Christian Theology unit convened a
panel on the Diatessaron. I thank them for inviting me to present, and I thank the
other presenters, Charles E. Hill, Nicholas Perrin, and Francis Watson, for such a
stimulating session. Jan Joosten, Ian N. Mills, Timothy B. Sailors, Ulrich Schmid,
and Nicholas J. Zola presented in a related session in 2017. Both sessions pro-
pelled Crawford and Zola’s 2019 edited volume, The Gospel of Tatian, to which I
contributed and from which I draw at the end of Chapter 2. Another section of
Chapter 2 overlaps with my forthcoming essay in The Oxford Handbook of the
Synoptic Gospels, edited by Stephen P. Ahearne-Kroll. Part of Chapter 3 originated
in my 2016 conference paper and overlaps with a 2020 article in New Testament
Studies; I appreciate the feedback I received from the journal’s anonymous
reviewer and from the general editor, Simon Gathercole.
I honed many of the skills for this project by participating in the 2015 National
Endowments for the Humanities Summer Institute entitled “The Materiality of
Medieval Manuscripts: Interpretation through Production” at the University of
Iowa, organized by Jonathan Wilcox with assistance from Timothy Barrett,
Heather Estelme, Cheryl Jacobsen, Julie Leonard, Erin Mann, Jesse Meyer, and
Sara Sauers. I learned so much from them and from my fellow participants, Scott
Bevill, Heather Blatt, Nancy Blomgren, Paul Gaffney, Susanne Hafner, Marjorie
Harrington, Jane Jeffrey, Eric F. Mason, Rhonda L. McDaniel, Rebecca Mouser,
Sarah Noonan, Paul Peterson, David Porter, Ellen K. Rentz, and Michelle M. Sauer.
More than fifty librarians, manuscript specialists, and assistants have directly
aided me over the past four years, and I am pleased to thank individually Flurina
Angus (Zentralbibliothek Zürich), Robert Arpots (Tilburg University Library),
Nicola Beech (British Library), Sandra Besser (Staats- und Universitätsbibliothek
Hamburg), Jen Burford (Oxford, Bodleian Library), Daniëlle van den Brink
(Hague, Royal Library), Alan Brown (Oxford, Bodleian Library), Helle Brünnich
Pedersen (Kongelige Bibliotek Copenhagen), Birgit Bucher (Staatsbibliothek
Berlin), Hasan Cobdak (Bayerische Staatsbibliothek Munich), Lorraine Coney
(Oxford, Bodleian Library), Thierry Dewin (Brussels KBR), Susanne Dietel
(Universitätsbibliothek Leipzig), Sebastian Doll (Staatsbibliothek Berlin), Kati
Döring (Bayerische Staatsbibliothek Munich), Lisa Dotzauer (Oxford, Bodleian
Library), Susanne Edelmann (Nürnberg Stadtsbibliothek), Matthias Eifler
(Universitätsbibliothek Leipzig), Emmanuelle Federbe (Valenciennes Bibliothèque),
vi Acknowledgments
Clarisse Fouquin (Brussels KBR), James Freeman (Cambridge University Library),

Cécile Gérard (Valenciennes Bibliothèque), Andrew Gouw (British Library),
Kurt Heydeck (Staatsbibliothek Berlin), Debbie Horner (British Library), Jeff
Kattenhorn (British Library), Fabien Laforge (Bibliothèque Cambrai), Anne
Laurent (L’Institut de recherche et d’histoire des textes), Mickaël Lefèvre (Centre
International de Codicologie), Céline Leroux (Bibliothèque Mazarin), Kerstin Losert
(Stuttgart Württembergische Landesbibliothek), Annette Lütteken (Zentralbibliothek
Zürich), Christoph Mackert (Universitätsbibliothek Leipzig), Kathryn Mouncey
(British Library), Mikael Müller (Kongelige Bibliotek Copenhagen), Monika
Müller (Staats- und Universitätsbibliothek Hamburg), Theo de Nooij (Hague,
Royal Library), Till Ottinger (Darmstadt, Universitäts- und Landesbibliothek),
Jörg Prüfert (Staatsbibliothek Berlin), Laurence Richard (Bibliothèque Laon),
Pascal Rideau (Bibliothèque Arras), Arietta Russ (Stuttgart Württembergische
Landesbibliothek), Christine Sauer (Nürnberg Stadtsbibliothek), Raphaël Scalisi
(L’Institut de recherche et d’histoire des textes), Tanja Schaffrath (Cologne
Historisches Archiv), Sophie Schrader (Bayerische Staatsbibliothek Munich),
Monica Seidler- Hux (Zentralbibliothek Zürich), Stéphanie Simon (Liège
University), Zoe Stansell (British Library), Anders Toftgaard (Kongelige Bibliotek
Copenhagen), Pascal Trousse (Brussels KBR), and Johanna Ward (Cambridge
University Library). I apologize if I have omitted anyone.
Countless unnamed individuals have digitized and microfilmed manuscripts
over the years, and I am grateful for all their labor. I have worked with images of
one ancient manuscript and more than fifty medieval ones, so I would be remiss
not to acknowledge the legacy of the scribes themselves, at least a few of whom
were women. A quick turnaround grant from the Potter College of Arts and
Letters funded access to some of these manuscripts. Kenneth Foushee and Selina
Langford of Western Kentucky University’s interlibrary loan office have also pro-
vided much assistance.
I am grateful for all the support I have received from everyone at Oxford
University Press, specifically Tom Perridge, Karen Raith, Katie Bishop, and
Thomas Deva. I especially thank the two anonymous reviewers for their deep
engagement, erudite feedback, and helpful corrections. I also appreciate the feed-
back and imprimatur of Gillian Clark and Andrew Louth, editors of the Oxford
Early Christian Studies series.
I have benefited immensely from ongoing conversations with Matt Crawford,
Ian Mills, and Nick Zola. My wife, Katy, and our children, Jacob and Hannah,
have graciously supported me throughout the research and writing processes.
I lovingly dedicate this book to my parents, James and Dianne Barker.
Contents
List of Abbreviationsix
Introduction1
1. An Overview of Diatessaron Witnesses 7
1.1 Eastern Witnesses 7
1.2 Western Witnesses 9
1.3 Unrelated and Distantly Related Harmonies 18
1.4 The Dura Europos Fragment as a Bridge between
East and West 22
1.5 Summary 28
2. Tatian’s Compositional Practices 29
2.1 Mental Processes and Material Production 29
2.2 How Long was Tatian’s Diatessaron? 39
2.3 Tatian’s Authorial Expectations 42
3. Characteristics of the Diatessaron’s Sequence 44
3.1 Jewish Festivals and the Chronology of Jesus’s Ministry 44
3.2 A Nonviolent Conclusion to Jesus’s (First) Sermon at Nazareth 53
3.3 A Blessing upon Jesus’s Mother, Who Happens to be Nearby 54
3.4 Intercalating the Pharisees’ Warning after the Transfiguration 55
3.5 A Sukkoth Parade of Money Men 56
3.6 Gathering the Pharisees in Jerusalem 56
3.7 Tatian’s Redactional Tendencies 57
4. Quintessential Changes in the Western Archetype 59
4.1 Eliminating Redundancies 61
4.2 Combining the Sermon on the Mount/Plain and
Mission Discourse 66
4.3 Relocating Capernaum Miracles to Nain 67
4.4 Editorial Fatigue in the Return of the Twelve 68
4.5 Grouping the Shrewd Steward with the Sukkoth Money Men 70
4.6 Nicodemus, the Adulteress, and the Fig Tree 70
4.7 The Timing of Judas’s Suicide 73
4.8 The Western Recensionist’s Redactional Tendencies 73
viii Contents
5. The Priority of Codex Fuldensis 75

5.1 Interpolations in the Stuttgart–Liège–Zurich Harmonies 76
5.2 The Timing of the Outsider Exorcist 78
5.3 Matthew’s Parable of the Talents and Luke’s Parable of the Minas 81
5.4 The Last Supper and Jesus’s Washing of the Disciples’ Feet 83
5.5 Resurrection Appearances to Mary Magdalene 86
5.6 The Stuttgart–Liège–Zurich Harmonies’ Redactional Tendencies 87
6. The Priority of the Stuttgart–Liège–Zurich Harmonies 88
6.1 The Absence of the Lukan Prologue 88
6.2 The Timing of the Triumphal Entry 90
6.3 The Presence of Luke’s Parable of the Faithful Slave 94
6.4 The Presence of the Capernaum Synagogue Exorcism 95
6.5 Victor of Capua and His Scribe’s Redactional Tendencies 107
7. The Western Archetype as a Sufficient Hypothesis 109
7.1 Prefaces to the Western Harmonies 110
7.2 The Insufficiency of Extant Glossed Manuscripts 112
7.3 Circularity versus Alternating Primitivity 114
7.4 A Stemma of Diatessaron Witnesses 116
7.5 The Fate of the Western Archetype 119
Conclusion122
Appendix: Comparison of Sequences of the Arabic Harmony,

Stuttgart–Liège–Zurich Harmonies, and Codex Fuldensis 127
Bibliography 139
Scripture Index 149
Index of Medieval Manuscripts 153
Index of Modern Authors 155
Subject Index 156
List of Abbreviations
ABRL Anchor Bible Reference Library

BETL Bibliotheca Ephemeridum Theologicarum Lovaniensium
BibInt Biblical Interpretation
BibOr Biblica et Orientalia
BZNW Beihefte zur Zeitschrift für die neutestamentliche Wissenschaft
CBM Chester Beatty Monographs
CSCO Corpus Scriptorum Christianorum Orientalium
CSSN Corpus Sacrae Scripturae Neerlandicae
ETL Ephemerides Theologicae Lovanienses
GCS Die griechischen christlichen Schriftsteller der ersten Jahrhunderte
JBL Journal of Biblical Literature
JTS Journal of Theological Studies
LCL Loeb Classical Library
LNTS Library of New Testament Studies
NKZ Neue kirchliche Zeitschrift
NovT Novum Testamentum
NovTSup Supplements to Novum Testamentum
NTAbh Neutestamentliche Abhandlungen
NTS New Testament Studies
NTTSD New Testament Tools, Studies and Documents
OECS Oxford Early Christian Studies
OrChr Oriens Christianus
PG Patrologia Cursus Completus: Series Graeca
PL Patrologia Cursus Completus: Series Latina
PRSt Perspectives in Religious Studies
RBS Resources for Biblical Study
RJT The Reception of Jesus in the First Three Centuries
SC Sources chrétiennes
SD Studies and Documents
VC Vigiliae Christianae
VCSup Supplements to Vigiliae Christianae
VKAW Verhandelingen der Koninklijke Akademie van Wetenschappen te Amsterdam
VL Vetus Latina: Die Reste der altlateinischen Bibel
ZAC Zeitschrift für die Antikes Christentum
ZKG Zeitschrift für Kirchengeschichte
Introduction
This book re-evaluates the sources, redaction, recension, and reception of Tatian’s
Diatessaron.1 In the late-second century, Tatian wrote Oratio ad Graecos, which
concludes with a self-description that he was born in the land of the Assyrians
and was instructed in the philosophy of the Greeks (42.1).2 Also, he twice
mentions Justin Martyr (Or. Graec. 18.2; 19.1), and Irenaeus claimed that Tatian
studied under Justin before veering into heresy (Haer. 1.28; SC 264).3 In the
fourth century, Eusebius of Caesarea said that Tatian constructed ‘the Diatessaron’
(τὸ διὰ τεσσάρων; Hist. eccl. 4.29.6; GCS NF 6), meaning that Tatian’s Gospel came
‘out of the four’ that Eusebius deemed canonical (Hist. eccl. 3.24–25). I follow
Matthew Crawford in accepting the traditional attribution of the Diatessaron to
Tatian.4 Unfortunately, the Diatessaron had already gone missing in antiquity,
and modern scholars work with numerous witnesses to discern how Tatian made
his harmony.
Regarding terminology, I interchangeably refer to the Diatessaron as a harmony
and a Gospel. Crawford has argued persuasively that Tatian called his work “the
Gospel,” not the Diatessaron; Crawford adds that the term “harmony” might
detract from understanding the composition as a full “Gospel.”5 Francis Watson
refers to the Diatessaron as “a gospel rather than gospel harmony;”6 Watson
means that a harmony would be subordinate to its sources, while a Gospel would
be authoritative in its own right.7 Nicholas Zola similarly connects the nomenclature
1 Emily J. Hunt’s Christianity in the Second Century: The Case of Tatian (London: Routledge, 2003)
offers an excellent overview of Tatian’s intellectual milieu.
2 For the text of the Oratio, I have used Edgar J. Goodspeed, ed., Die ältesten Apologeten (Göttingen:
Vandenhoeck & Ruprecht, 1915).
3 Tatian’s alleged heresies were forbidding marriage and denying Adam’s salvation. Eusebius quotes
this testimony in Hist. eccl. 4.29.3.
4 Matthew R. Crawford, “‘Reordering the Confusion’: Tatian, the Second Sophistic, and the
So-Called Diatessaron,” ZAC 19 (2015): pp. 235–6.
5 Matthew R. Crawford, “Diatessaron, a Misnomer? The Evidence from Ephrem’s Commentary,”
Early Christianity 4 (2013): p. 365.
6 Francis Watson, “Towards a Redaction- Critical Reading of the Diatessaron Gospel,” Early
Christianity 7 (2016): p. 96.
7 Francis Watson, “Harmony or Gospel? On the Genre of the (So-Called) Diatessaron,” in The
Gospel of Tatian: Exploring the Nature and Text of the Diatessaron, ed. Matthew R. Crawford and
Nicholas J. Zola, RJT 3 (London: T&T Clark, 2019), p. 70.
Tatian’s Diatessaron: Composition, Redaction, Recension, and Reception. James W. Barker, Oxford University Press.
© James W. Barker 2021. DOI: 10.1093/oso/9780192844583.003.0001
2 Tatian ’ s Diatessaron
of harmony versus Gospel with the question whether Tatian intended to supplement
or supplant the fourfold gospel.8
I have argued elsewhere that Tatian could not have reasonably expected to
replace his source texts,9 and I do not draw a sharp distinction between
“harmony” and “Gospel.” By calling the Diatessaron a harmony, I simply mean
that we know Tatian’s sources and can discern how intricately he combined them.
In my mind, a harmony is necessarily derivative, but that need not diminish the
text’s prestige or the evangelist’s accomplishments. While Tatian apparently added
no original content to the fourfold gospel, the Diatessaron hardly lacked
originality. If anything, I hope that my study accentuates Tatian’s creativity, and I
agree that the Diatessaron should be read as a Gospel in its own right.
William Petersen masterfully compiled the history of Diatessaron research
through 1992,10 and Ulrich Schmid outlined key developments through 2009.11
Here I simply want to sketch the trajectory leading to my study. Johann Christian
Zahn is the “father of modern Diatessaronic studies,”12 and in the early nineteenth
century he was comparing the foremost eastern and western witnesses to Tatian’s
text, the Arabic harmony and the Latin Codex Fuldensis respectively.13 By the
end of the nineteenth century, there were critical editions of both harmonies,14
and there was a modern Latin translation of the Armenian version of Ephrem’s
commentary on the Diatessaron.15 The Middle Dutch Cambridge, Liège, and
Stuttgart harmonies had also emerged.16
8 Nicholas J. Zola, “Evangelizing Tatian: The Diatessaron’s Place in the Emergence of the Fourfold
Gospel Canon,” PRSt 43 (2016): p. 399.
9 See my essay, “Tatian’s Diatessaron and the Proliferation of Gospels,” in The Gospel of Tatian:
Exploring the Nature and Text of the Diatessaron, ed. Matthew R. Crawford and Nicholas J. Zola, RJT
3, (London: T&T Clark, 2019), pp. 111–41, which I summarize in §2.3.
10 William L. Petersen, Tatian’s Diatessaron: Its Creation, Dissemination, Significance, and History in
Scholarship, VCSupp 25 (Leiden: Brill, 1994).
11 Ulrich B. Schmid, “The Diatessaron of Tatian,” in The Text of the New Testament in Contemporary
Research: Essays on the Status Quaestionis, ed. Bart D. Ehrman and Michael W. Holmes, NTTSD 42
(Leiden: Brill, 2013), pp. 115–42.
12 Petersen, Tatian’s Diatessaron, 92.
13 Johann Christian Zahn, “Ist Ammon oder Tatian Verfasser der ins Lateinische, Altfränkische
und Arabische übersetzten Evangelien- harmonie? und was hat Tatian bei seinem bekannten
Diatessaron oder Diapente vor sich gehabt und zum Grunde gelegt?” Analekten für das Studium der
exegetischen und systematischen Theologie 2.1 (1814): pp. 165–210.
14 Ernest Ranke, ed., Codex Fuldensis (Marburg and Leipzig: N. G. Elwert, 1868); Augustinus
Ciasca, ed., Tatiani Evangeliorum harmoniae arabice (Rome: Typographia Polyglotta, 1888).
15 Jean Baptiste Aucher and Georg Moesinger, eds., Evangelii concordantis expositio facta a Sancto
Ephraemo Doctore Syro (Venice: Lazari, 1876); the Armenian version had been published in 1836
(Petersen, Tatian’s Diatessaron, p. 114 n. 111).
16 J. Armitage Robinson (“Tatian’s Diatessaron and a Dutch Harmony,” The Academy 45 (1894):
pp. 249–50) mentioned the Cambridge and Liège harmonies; see also Jan Bergsma, De Levens van
Jezus in het Middlenederlandsch, 3 vols. Bibliotheek van Middelnederlandsch letterkunde 54, 55, 61
(Leiden: A. W. Sijthoff, 1895–8), which printed the Liège and Stuttgart harmonies on facing pages.
Introduction 3
In the late nineteenth century, J. Hamlyn Hill gave an overview of Tatian’s

redactional motivations.17 By the early twentieth century, it was well established
that Ephrem’s commentary independently corroborated Tatian’s sequence as
preserved in the Arabic harmony, and thus Fuldensis and the medieval Dutch
harmonies were derivative.18 Theodor Zahn posited that all the western witnesses
came from an Old Latin harmony that had reworked Tatian’s original sequence.19
F. C. Burkitt concurred,20 and his short study commendably paid equal attention
to large-scale differences in narrative sequence as well as small variations in
wording across known witnesses to the Diatessaron.
Very generally speaking, two movements have characterized Diatessaron
studies over the past century. One is that numerous harmonies were adduced as
related to Tatian’s; unfortunately, many are now known to be unrelated or distantly
related (see §1.3). The other is that scholars increasingly scrutinized wording
within particular episodes while paying less attention to the overall narrative
sequence of each harmony. For example, after healing a man’s leprosy, Jesus
commands him to go and show himself to the priest; Jesus adds either “offer the
gift which Moses commanded” or “fulfill the Law.”21 The focus on wording is
apparent in many of the essays by two premiere Diatessaron scholars, Tjitze
Baarda and William Petersen.22 Such inquiries remain important, but they often
arrive at an impasse and sometimes miss the proverbial forest for the trees.
In the introduction to a recent volume showcasing the current state of
Diatessaron studies, Crawford and Zola recommended a reorientation toward the
order of episodes:
Evidence suggests that the macrolevel sequence of one pericope after another is
likely to be more stable than the microlevel sequence of one word after another,
since in the transmission of harmonies it takes a minor editorial intervention to
rearrange the words within an episode but a major intervention to relocate an
entire episode somewhere else in the narrative sequence.23
17 J. Hamlyn Hill, ed. and trans., The Earliest Life of Christ Ever Compiled from the Four Gospels
Being the Diatessaron of Tatian (Edinburgh: T&T Clark, 1894), pp. 31–6.
18 F. C. Burkitt, “Tatian’s Diatessaron and the Dutch Harmonies,” JTS 25 (1924): pp. 114–20.
19 Theodor Zahn, Forschungen zur Geschichte des neutestamentlichen Kanons der altkirchlichen
Literatur, Teil I: Tatian’s Diatessaron (Erlangen: Andreas Deichert, 1881); Theodor Zahn, “Die
Geschichte von Tatians Diatessaron im Abendland,” NKZ 5 (1894): pp. 85–120; Petersen, Tatian’s
Diatessaron, pp. 126–9.
20 Burkitt, “Tatian’s Diatessaron,” pp. 124–30.
21 Petersen, Tatian’s Diatessaron, pp. 22–4; cf. Jan Joosten, “Tatian’s Sources and the Presentation of
the Jewish Law in the Diatessaron,” in The Gospel of Tatian: Exploring the Nature and Text of the
Diatessaron, ed. Matthew R. Crawford and Nicholas J. Zola, RJT 3 (London: T&T Clark, 2019), p. 62.
22 Tjitze Baarda, Essays on the Diatessaron (Kampen: Kok Pharos, 1994); Jan Krans and Joseph
Verheyden, eds., Patristic and Text-Critical Studies: The Collected Essays of William L. Petersen,
NTTSD 40 (Leiden: Brill, 2012).
23 Matthew R. Crawford and Nicholas J. Zola, “Introduction,” in The Gospel of Tatian: Exploring the
Nature and Text of the Diatessaron, ed. Matthew R. Crawford and Nicholas J. Zola, RJT 3 (London:
T&T Clark, 2019), p. 6.
They add that a better understanding of the Diatessaron’s order would illuminate
“Tatian’s own editorial techniques and strategies.”24 Along these lines, I published
an article on the chronology of Jesus’s ministry in the Diatessaron (see also
§3.1),25 and this book offers the first full-scale investigation of the Diatessaron’s
narrative sequence.
My methodology is straightforward. I begin by comparing the order of
pericopes across every extant witness to the Diatessaron. For the western
witnesses, I have worked with images of the manuscripts rather than editions
wherever possible, because sometimes paratextual features can be just as
important as the text itself. When sources disagree in order, I use redaction
criticism to determine which one is more likely to be derivative.26 Arguments
from order have been called into question when studying the Synoptic Problem,27
since different theories can dictate a priori who changed whose order. Yet even in
Synoptic studies, there are discernible tendencies, such as Luke’s repositioning
events earlier in the narrative.28 The Diatessaron proves much easier, for there is
no question that Tatian was working with the fourfold gospel.29
The main question is how to sort the different witnesses to the Diatessaron. My
findings confirm the priority of the eastern sources. Accordingly, the western
witnesses attest a thoroughgoing recension of Tatian’s Gospel. The most crucial
aspect of my study is what to do when the western harmonies disagree among
themselves. The prevailing theory is that the Middle Dutch and Middle High
German Stuttgart, Liège, and Zurich harmonies directly descend from the Latin
Fuldensis text. Schmid writes:
until better evidence is available, Codex Fuldensis should be viewed as the

ultimate archetype of the entire harmony tradition that has, broadly speaking,
the same sequence and is extant in Latin and other Western vernacular
languages. Since the Codex Fuldensis sequence appears to be—when compared
24 Crawford and Zola, “Introduction,” p. 7.

25 James W. Barker, “The Narrative Chronology of Tatian’s Diatessaron,” NTS 66 (2020): pp. 288–98.
26 For an overview, see Adela Yarbro Collins, “Redaction Criticism in Theory and Practice,” in
Method and Meaning: Essays on New Testament Interpretation in Honor of Harold W. Attridge, ed.
Andrew B. McGowan and Kent Harold Richards, RBS 67 (Atlanta, GA: Society of Biblical Literature,
2011), pp. 59–77. For substantial applications of redaction criticism to the Diatessaron, see Watson’s
“Towards a Redaction-Critical Reading of the Diatessaron Gospel” along with Matthew R. Crawford,
“Rejection at Nazareth in the Gospels of Mark, Matthew, Luke—and Tatian,” in Connecting Gospels:
Beyond the Canonical/Non-Canonical Divide, ed. Francis Watson and Sarah Parkhouse (Oxford:
Oxford University Press, 2018), pp. 97–124.
27 David J. Neville, Arguments from Order in Synoptic Source Criticism: A History and Critique, New
Gospel Studies 7 (Macon, GA: Mercer University Press, 1993).
28 Greg Carey, “Moving Things Ahead: A Lukan Redactional Technique and Its Implications for
Gospel Origins,” BibInt 21 (2013): pp. 302–19.
29 I concur with Charles E. Hill’s (“Diatessaron, Diapente, Diapollon? Exploring the Nature and
Extent of Extracanonical Influence in Tatian’s Diatessaron,” in The Gospel of Tatian: Exploring the
T&T Clark, 2019), pp. 25–53) argument that Tatian did not use additional sources such as the Gospels
of Thomas or Peter.
Introduction 5
to other Latin and Western vernacular harmony sequences—the closest to the

Arabic harmony sequence and the sequence derived from Ephaem’s commentary
on the Diatessaron, in all likelihood only one Western witness has an
independent voice, and that is Codex Fuldensis itself. Forget about the rest, if
you want to reconstruct Tatian’s Diatessaron.30
My book not only offers “better evidence” but also reveals the generalization
“broadly speaking” to be highly problematic. That is, the Middle Dutch and
Middle High German harmonies do not agree with Fuldensis at every turn. And
in rare, yet significant instances, the Stuttgart–Liège–Zurich harmonies align
with the Arabic harmony in ways that cannot reasonably be explained as
accidental.
I am deeply indebted to Schmid’s painstaking analysis of the Latin harmony
tradition, and he has precisely demonstrated that medieval texts such as the
Munich harmony and Peter Comestor’s Historia Evangelica derive from Fuldensis
(see §1.3).31 And in some cases, Schmid and August den Hollander have shown
conclusively that medieval glossed manuscripts of the Fuldensis text explain
aspects of the Liège harmony.32 Conversely, I can show that the glossed
manuscripts fail to explain key differences in the Middle Dutch and Middle High
German harmonies’ narrative sequence, as compared with Fuldensis. If the same
redactional criteria are applied equally across the board, then sometimes these
vernacular harmonies preserve a more primitive sequence than Fuldensis does.
Moreover, while Hollander and Schmid have jettisoned the theory of an Old Latin
Diatessaron,33 I have discerned clear traces of the Old Latin Gospels preserved in
Middle Dutch, wording that cannot be explained by Fuldensis or any of its glossed
copies (see §6.4.2). In the end, I argue that Fuldensis and the Stuttgart–Liège–
Zurich harmonies are twin branches descending from a Western Archetype in
Old Latin; I leave open the possibility that the archetype also circulated in Greek.
Chapter 1 provides an overview of witnesses to the Diatessaron. I maintain the
traditional geographic distinction between eastern and western sources. Ephrem’s
commentary and the Arabic harmony are the most important eastern texts
preserving Tatian’s narrative sequence, and the western witnesses comprise
Fuldensis and its copies along with the Stuttgart–Liège–Zurich harmonies. I also
30 Schmid, “Diatessaron of Tatian,” p. 137.

31 Ulrich B. Schmid, Unum Ex Quattuor: Eine Geschichte der lateinischen Tatianüberlieferung, VL
37 (Freiburg im Breisgau: Herder, 2005).
32 August den Hollander and Ulrich Schmid, “Middeleeuwse bronnen van het Luikse ‘Leven van
Jezus,’ ” Queeste 6 (1999): pp. 127–46. For the textual transmission of the Middle Dutch and Middle
High German harmonies, see Elisabeth Meyer, “Schone Historie und Ewangelien: Untersuchungen
zur Text- und Überlieferunsgeschichte dier niederländisch-deutschen Evangelienharmonie Het Leven
van Jezus/Das Leben Jhesu,” Ph.D. diss., Vrije Universiteit, 2013.
33 August den Hollander and Ulrich Schmid, “The Gospel of Barnabas, the Diatessaron, and
Method,” VC 61 (2007): p. 20.
defend the Dura fragment as a witness to the Diatessaron, one that potentially
bridges the eastern and western branches.34
Chapter 2 elucidates Tatian’s compositional practices. He had to know the
Gospels’ contents remarkably well via repetitive reading. Whether as an individual
or in a group, Tatian could manipulate four source texts simultaneously, and he
could have written on waxed tablets, bookrolls, and codices. I also calculate that
the Diatessaron would have been 78 percent as long as the fourfold gospel, which
would save approximately five days of copying. Tatian lived in an era of Gospel
proliferation, and I consider that his most reasonable expectation would have
been for his Gospel to be read alongside—not instead of—its eventually canonical
counterparts.
Chapter 3 identifies the main characteristics of the Diatessaron’s sequence. The
chronology of Jesus’s ministry is paramount, for the Diatessaron included all
the festivals from the Gospel of John, but Tatian rearranged the feasts and some
of the events surrounding them. Also, Tatian thematically clustered characters
and events.
Chapter 4 introduces quintessential changes common to all the western
sources. An anonymous recensionist methodically eliminated perceived
redundancies. The recensionist also relocated Jesus’s long mission discourse as an
extension of the Sermon on the Mount. Other alterations, interpolations, and
relocations confirm that the western witnesses are dependent on the narrative
sequence of the eastern ones.
Chapters 5 and 6 reveal a bifurcation in the western witnesses. The Latin Codex
Fuldensis and its copies fall to one side, and the Stuttgart–Liège–Zurich
harmonies stand opposite. Chapter 5 identifies interpolations, relocations, and an
elimination in the Middle Dutch and Middle High German harmonies; in these
cases, the Fuldensis text is primary. Chapter 6, however, argues for the priority of
the Stuttgart–Liège–Zurich harmonies at three crucial points. Without special
pleading, the priority of Fuldensis cannot be maintained in every instance.
Chapter 7 defends the Western Archetype as a sufficient hypothesis. In other
words, Fuldensis is the sibling, not the parent, of the Stuttgart–Liège–Zurich
harmonies. Glossed copies of the Fuldensis text cannot explain characteristics of
the vernacular harmonies, and a lost Old Latin Gospel harmony deserves strong
reconsideration.
The Conclusion summarizes my findings and charts paths for further study. In
particular, the Stuttgart harmony needs to be considered right alongside Fuldensis
and the Arabic harmony in future Diatessaron studies. Finally, for reference
throughout this study, the Appendix provides a detailed chart comparing the
narrative sequences of the Arabic harmony, the Stuttgart–Liège–Zurich har
monies, and Codex Fuldensis.
34 Carl H. Kraeling, ed., A Greek Fragment of Tatian’s Diatessaron from Dura, SD 3 (London:
Christophers, 1935).
1
An Overview of Diatessaron Witnesses
This chapter introduces the extant witnesses to Tatian’s Diatessaron, including

several that have not been cited in previous scholarship. I maintain the practice of
splitting them geographically into east (§1.1) and west (§1.2). The western
witnesses are further divided into Latin manuscripts, beginning with Codex
Fuldensis and its copies (§1.2.1), followed by the medieval Stuttgart–Liège–
Zurich harmonies translated into Middle Dutch and Middle High German
(§1.2.2). I devote more attention to these vernacular harmonies than is common
in recent studies, for in subsequent chapters I will reclaim the Stuttgart harmony
as a significant witness to the Western Archetype, which underlies all western
witnesses. I also discuss harmonies that are more distantly related to Tatian, and
some harmonies’ narrative sequences are completely independent of the
Diatessaron (§1.3; cf. §3.1). In the end, though, I defend Dura Parchment 24 as a
witness to the Diatessaron (§1.4), even though its fragmentary nature cannot be
compared with the overall narrative sequences of the other complete harmonies.
1.1 Eastern Witnesses
For narrative sequence, the main eastern witnesses to the Diatessaron are the
Arabic harmony, Ephrem’s commentary, and Aphrahat’s Demonstrations.1
1.1.1 The Arabic Harmony
The Arabic harmony is the single most important Diatessaron witness in the
east.2 The oldest extant MS is from the Vatican Library (Vat.ar. 14) and is dated to
1 For Tatian’s wording, there are additional eastern witnesses, such as the commentaries on the
separate Gospels by Ishoʿdad of Merv in the ninth century and Dionysius (aka Jacob) bar Salibi in the
twelfth century.
2 See esp. Peter Joosse, “An Introduction to the Arabic Diatessaron,” OrChr 83 (1999): pp. 72–129;
see also William Petersen, Tatian’s Diatessaron: Its Creation, Dissemination, Significance, and History in
Scholarship, VCSupp 25 (Leiden: E.J. Brill, 1994), pp. 133–8. Hope W. Hogg’s English translation
appeared in Allan Menzies, ed., Ante-Nicene Fathers, vol. 9, 5th ed. (New York: Charles Scribner’s,
1906), pp. 42–130. I do not object to the designation “Arabic Diatessaron,” since I argue that this
harmony is the closest we can get to Tatian’s narrative sequence. I nonetheless refer to it as the “Arabic
harmony” throughout this book.
the twelfth or thirteenth century.3 Augustinus Ciasca used that MS along with a
fourteenth-century Vatican MS (Borg.ar. 250) for his 1888 edition.4 A.-S. Marmardji’s
1935 edition is based on additional MSS,5 some of which identify Ibn at ̣-Ṭayyib
(died 1043) as the translator. The source language was undoubtedly Syriac,
although the underlying text had been conformed to the Peshitta, so the Arabic
harmony does not necessarily reflect Tatian’s wording in every instance.6 More
importantly, the Arabic harmony is indispensable for discerning Tatian’s narrative
sequence.7 A new critical edition remains the foremost desideratum in
Diatessaron studies.
1.1.2 Ephrem’s Commentary
Another essential reference is the commentary on the Diatessaron attributed to

Ephrem (c.306–73).8 The commentary is attested in Syriac and in an Armenian
translation.9 There are interpolations in the Syriac version,10 but—as a Syriac
commentary on the Syriac Diatessaron—it remains the strongest witness to
Tatian’s wording.11 Ephrem’s commentary is also highly valuable for sequence, for
it independently corroborates the order of the Arabic harmony in numerous
instances.12
Yet it is crucial to recognize that Ephrem’s commentary does not cover the
entirety of the Diatessaron and that Ephrem sometimes skips around.13 For
example, the commentary (5.18–19) transitions from the miraculous catch of fish
3 https://digi.vatlib.it/view/MSS_Vat.ar.14.
4 Augustinus Ciasca, Tatiani Evangeliorum harmoniae arabice (Rome: Typographia Polyglotta, 1888).
5 A.-S. Marmardji, Diatessaron de Tatien (Beirut: Imprimerie Catholique Beyrouth, 1935).
6 Joosse (“An Introduction to the Arabic Diatessaron,” p. 127) points out that even when the
Arabic harmony diverges from Ephrem’s commentary due to the Peshitta’s influence, the harmony
may still attest Tatian’s text, so variants must be weighed case by case.
7 The main discrepancy among Arabic MSS is the placement of the genealogies. Vat.ar. 14 (et al.)
includes each one in its canonical location, whereas Borg.ar. 250 (et al.) appends the genealogies after
the ascension and conclusion to the harmony.
8 Christian Lange (Ephraem der Syrer: Kommentar zum Diatessaron, 2 vols., Fontes Christiani 54,
(Turnhout: Brepols, 2008), vol. 1, pp. 53–55, 81–106) makes a strong argument that the commentary
comes from a school associated with Ephrem rather than Ephrem himself.
9 For the Syriac, see Louis Leloir, ed. and trans., Saint Éphrem: Commentaire de l’Évangile
Concordant (Chester Beatty MS 709), 2 vols., CBM 8 (Dublin: Hodges Figgis & Co., 1963 [vol. 1];
Leuven: Peeters, 1990 [vol. 2, additional folios]); for the Armenian, see Louis Leloir, ed. and trans.,
Saint Éphrem: Commentaire de l’Évangile Concordant, version arménienne, 2 vols., CSCO 137, 145
(Leuven, 1953–4); for an English translation, see Carmel McCarthy, ed. and trans., Saint Ephrem’s
Commentary on Tatian’s Diatessaron: An English Translation of Chester Beatty Syriac MS 709 with
Introduction and Notes, Journal of Semitic Studies Supplement 2 (Oxford: Oxford University Press, 1993).
10 Lange, Kommentar zum Diatessaron, vol. 1, pp. 56–66.
11 Louis Leloir, Le Témoignage d’Éphrem sur le Diatessaron, CSCO 227 (Leuven: CSCO, 1962).
12 F. C. Burkitt, “Tatian’s Diatessaron and the Dutch Harmonies,” JTS 25 (1924): pp. 115–16;
Petersen, Tatian’s Diatessaron, 138.
13 Petersen, Tatian’s Diatessaron, p. 135.
An Overview of Diatessaron Witnesses 9
(Luke 5:1–11) to the paralyzed man in Capernaum,14 which resembles Luke’s

sequence but passes over several pericopes in the Arabic harmony (6.5–7.10).
Similarly, Ephrem’s omission of the feeding of the four thousand does not mean
that Tatian excised this story,15 which is present in every extant harmony related
to the Diatessaron. As I have demonstrated elsewhere, Ephrem’s clearest
redactional Tendenz is the intentional suppression of Johannine references to
Jewish festivals (see §3.1.1).16 Agreements between the Arabic harmony and
Ephrem’s commentary are highly significant, but omissions from the commentary
are not indicative of absences in the Diatessaron.
1.1.3 Aphrahat’s Demonstrations
Aphrahat occasionally attests the Syriac wording of the Diatessaron.17 His

Demonstration 20, on caring for the poor, also attests the same sequence found
in the Arabic harmony and Ephrem’s commentary as well as western witnesses. In
this instance, Tatian grouped several rich men who appear in different places in
the separate Gospels (see §3.5).18
1.2 Western Witnesses
I divide the western witnesses into two branches. One comprises the Latin Codex
Fuldensis, its copies, and its translation into Old High German. The other
comprises the Middle Dutch and Middle High German Stuttgart–Liège–Zurich
harmonies. These western witnesses are clearly related, but one of my main
contentions throughout this book is that these medieval vernacular harmonies do
not derive from exant Latin MSS as easily as recent scholarship has claimed.
14 Matt 9:1–8//Mark 2:1–12//Luke 5:17–26.

15 Contra R. H. Connolly, “The Diatessaron in the Syriac Acts of John,” JTS 8 (1907), p. 574; cf.
Samuel Hemphill, ed., The Diatessaron of Tatian (London: Hodder & Stoughton, 1888), p. 24.
16 James W. Barker, “The Narrative Chronology of Tatian’s Diatessaron,” NTS 66 (2020): pp. 292–4;
the commentary reflects Ephrem’s fourth-century Syrian concerns about Christians participating in
Jewish rituals, and I retain the traditional attribution to Ephrem, even if the commentary derives from
his school.
17 For the Syriac text, see W. Wright, The Homilies of Aphraates, the Persian Sage, vol. 1 (London:
Williams & Norgate, 1869); see also Johannes Parisot, Aphraatis Sapientis Persae: Demonstrationes,
2 vols., Patrologia Syriaca (Paris: Firmin-Didot, 1894–1907); for a French translation, see Marie-Joseph
Pierre, Aphraate le Sage Persan: Les Exposés, 2 vols., SC 349, 359 (Paris: Éditions du Cerf, 1988–1989);
for English translation, see Adam Lehto, ed., The Demonstrations of Aphrahat the Persian Sage, Gorgias
Eastern Christianity Studies 27 (Piscataway: Gorgias, 2010).
18 On Aphrahat’s witness to Tatian’s wording in the rich young ruler, see Jeffrey Paul Lyon, Syriac
Gospel Translations: A Comparison of the Language and Translation Method Used in the Old Syriac, the
Diatessaron, and the Peshitto, CSCO 548 (Leuven: Peeters, 1994), pp. 93–118.
1.2.1 Codex Fuldensis and Its Copies
Chief among western witnesses is Codex Fuldensis.19 In the mid-sixth century,

Victor of Capua found an anonymous harmony of the Gospels, and he deduced
that it was Tatian’s. Victor was producing a codex of the New Testament, and he
used the harmony in place of the separate Gospels. Since Tatian had been deemed
a heretic, Victor instructed his scribe to follow the sequence of the harmony but
to use the wording of the Vulgate. To facilitate this process, Victor marked the
exemplar with the Eusebian canons and sections,20 which are also copied into
Codex Fuldensis. Victor describes this process in the book’s preface (ff. 1r–4r),21
and the significance of this MS for Diatessaron studies cannot be overstated. I
typically follow Nicholas Zola’s reasoning and cite Fuldensis chapters as numbered
in Ernest Ranke’s edition: the capitula of the codex and the harmony text itself are
at odds, and Ranke corrected the enumeration throughout the harmony; since
scholars have cited Ranke’s numbering for more than a century, it would be
needlessly complicated to cite Fuldensis any other way at this point.22
Copies of the Fuldensis text include Codex Sangallensis,23 which presents in
parallel columns Victor’s Latin harmony along with a translation into Old High
German, Codex Cassellanus,24 Reims MS 46,25 Munich BSB Clm 23346,26
Houghton Library (Harvard University) MS Richardson 25,27 Valenciennes
19 Fulda Bonifatianus 1 (Victor-C odex). For an overview, see Petersen, Tatian’s Diatessaron,
pp. 45–51, 85–6. For the MS, see http://fuldig.hs-fulda.de/viewer/ppnresolver?id=PPN325289808.
The edition by Ernest Ranke (Codex Fuldensis (Marburg/Leipzig: N. G. Elwert, 1868)) will be superseded
by Nicholas Zola’s.
20 In the fourth century, Eusebius of Caesarea assembled a cross-referencing system of canons and
sections. Each Gospel was divided into hundreds of sections, and each section was sorted into ten
canons. Canon I identified stories or sayings appearing in all four Gospels, and Eusebius arranged
various combinations of material found in two or three Gospels (Canons II–IX), while Canon X
signified material unique to each Gospel. The definitive work on the Eusebian apparatus is now
Matthew R. Crawford, The Eusebian Canon Tables: Ordering Textual Knowledge in Antiquity, OECS
(Oxford: Oxford University Press, 2019).
21 For the text and translation, see Petersen, Tatian’s Diatessaron, pp. 45–8.
22 Nicholas J. Zola, “Tatian’s Diatessaron in Latin,” Ph.D. diss., Baylor University, 2014, pp. 28–9.
23 St. Gallen, Stiftsbibliothek Cod. Sang. 56; http://www.e-codices.unifr.ch/en/thumbs/csg/0056/
Sequence-262. See Petersen, Tatian’s Diatessaron, pp. 87–9. The edition by Eduard Sievers, Tatian:
lateinisch und altdeutsch, 2nd ed. (Münster: Paderborn, 1892) has been superseded by Achim Masser,
ed., Die lateinisch-althochdeutsche Tatianbilingue Stiftsbibliothek St. Gallen Cod. 56, Studien zum
Althochdeutschen 25 (Göttingen: Vandenhoech & Ruprecht, 1994). The incomplete seventeenth-
century Old High German Bodleian MS 5125 (aka MS Junius 13) also follows the Fuldensis sequence.
24 Kassel Landesbibliothek 2° MS Theol. 31; https://orka.bibliothek.uni-kassel.de/viewer/image/
1327304807613/29/LOG_0011/. Edition: C. W. M. Grein, Die Quellen des Heliand. Nebst einem Anhang:
Tatians Evangelienharmonie herausgegeben nach dem Codex Cassellanus (Cassel: Theodor Kay, 1869).
25 Reims MS 46; http://beta.biblissima.fr/ark:/43093/mdatae6ce77b7fa875d40adc4069fc15abc
398a062a36.
26 Munich BSB Clm 23346 (microfilm).
27 Houghton Library (Harvard University) MS Richardson 25: https://id.lib.harvard.edu/curiosity/
medieval-renaissance-manuscripts/34-990098858370203941. I have not seen this MS cited in any
previous Diatessaron study.
MS 15,28 Copenhagen GKS 1350 4°,29 Mazarin MS 292,30 Cambrai MS 361,31 and
British Library Add MS 21060.32
In the mid- twelfth century, Zacharias Chrysopolitanus (aka Zachary of
Besançon, died c.1155) wrote a commentary on the Fuldensis text.33 At least two
MSS are harmony texts intended to be read alongside Zachary’s commentary.
One is Cambridge Corp. Chr. Coll. MS 475,34 and another is Darmstadt MS
1003.35 There are dozens of MSS of Zachary’s commentary, which was one of the
earliest printed books, having been published in Strasbourg in 1473 and in
Cologne in 1535.
In the late-twelfth century, Peter Cantor (aka Peter the Chanter, died 1197)
wrote another commentary on the Fuldensis text. As Ulrich Schmid has
scrupulously shown, Cantor argued that the nativity sequence of the Fuldensis
text should be rearranged so that the magi arrive on Epiphany, when Jesus was
thirteen days old—after the circumcision on day eight but before Mary’s
purification on day forty.36 From the twelfth century onwards, the majority of
MSS of the Fuldensis text present Cantor’s revised sequence. These include Arras
MS 291,37 Laon MS 100, Bodleian MS 2761 (formerly Auct. D. 1. 8), Vatican MS
Reg. lat. 47,38 and BL Royal MSS 2 C IX, 2 D XXV, 3 B VIII, 3 B XV, 4 A IV,39 as
28 Valenciennes MS 15 (microfilm). 29 Copenhagen GKS 1350 4° (digitization).

30 Mazarin MS 292 (microfilm). 31 Cambrai MS 361 (microfilm).
32 BL Add MS 21060 has not been microfilmed and is exquisitely adorned with gold leaf. It is dated
to the sixteenth century and cannot date to the twelfth century (cf. Petersen, Tatian’s Diatessaron,
p. 468). Due to cost constraints, I have not been able to view the MS in person or attain images of the
entire MS, but I can confirm that ff. 20r–25r follow the Fuldensis sequence for the nativity, uninflu-
enced by Peter Cantor. I express my sincere gratitude to Jeff Kattenhorn of the British Library for
delimiting specific folios which I could have digitized to make this determination.
33 Migne PL 186: 11–620.
34 Cambridge Corp. Chr. Coll. MS 475; https://parker.stanford.edu/parker/catalog/rz376mp0778.
35 I have used digitized images of Darmstadt MS 1003, which I have not seen cited in any previous
Diatessaron study; in this MS, Romans–Hebrews come after the harmony. I suspect that BnF MS Lat.
11964 also has Zachary’s harmony text by itself on ff. 1–31, followed by the separate Gospels and Acts;
however, I have not yet been able to access this MS.
36 Ulrich Schmid, “ ‘. . . So That Those Who Read the (Biblical) Text and the Commentary Do Not
Correct One after the Other’ (Zachary of Besançon): Some Observations on the Textual Traditions of
Two 12th-Century Latin Gospel Harmony Commentaries,” in Paratext and Megatext as Channels of
Jewish and Christian Traditions, ed. August den Hollander, Ulrich Schmid, and Willem Smelik, Jewish
and Christian Perspectives 6 (Leiden: Brill, 2003), pp. 141–4.
37 In Arras MS 291, the harmony is followed by the fourfold gospel, but the harmony is incomplete:
e.g., from f. 5v to f. 6r, the MS skips from Fuldensis ch. 17 to ch. 56; from f. 11v to f. 12r, the MS skips
from Fuldensis ch. 78 to ch. 95; from f. 19v to f. 20r, the MS skips from Fuldensis ch. 119 to ch. 121;
and the harmony breaks off in Fuldensis ch. 181 on f. 45v.
38 Vatican MS Reg. lat. 47: https://digi.vatlib.it/view/MSS_Reg.lat.47; I have not seen an assigned
date for this MS, but on the basis of mise-en-page comparable to Bodleian MS 2761, Cambria MS 361,
and Leipzig MS 192, I approximate the thirteenth century.
39 I have used microfilm for Arras MS 291, Laon MS 100 (this MS ends on f. 113v in Fuldensis ch.
153), and Bodleian MS 2761, along with BL Royal MSS 2 C IX, 2 D XXV, 3 B VIII, 3 B XV, and 4 A IV.
well as Leipzig MSS 192 and 193,40 Berlin MS Phill. 1707,41 and Brussels KBR MS
2748–9.42
The aforementioned Latin harmonies are listed in Table 1.1. As pertinent
genealogical traits, the table also notes which MSS are glossed, the century to
which each MS is dated, how many chapters into which the text is divided, and
which prologue appears first. Regarding the prologues, approximately half the
MSS follow Codex Fuldensis in placing Luke 1:1–4 ahead of John 1:1–5; the other
half place the Johannine prologue first, so that Luke 1:1–4 is grouped with Luke
1:5ff.; only Darmstadt MS 1003 lacks Luke 1:1–4.43 Except for these slight
variations in the order of prologues and nativity sequence, all of these MSS evince
the same macrostructure of pericopes. The glossed MSS factor heavily into later
chapters of this book when I scrutinize the relation between Fuldensis and the
Stuttgart–Liège–Zurich harmonies.
1.2.2 The Stuttgart–Liège–Zurich Harmonies and Their Offshoots
The oldest extant Middle Dutch witness is the Liège harmony (c.1280).44 The
preface identifies the work as a single story from the four Gospels translated from
Latin into Dutch. The preface also lists patterns of Gospel parallels, which are
undoubtedly influenced by the Eusebian canons and sections; yet the Eusebian
apparatus is not copied in any extant Stuttgart–Liège–Zurich harmony. The Liège
preface also mentions that the harmony adds explanations from “Augustine,
Jerome, Gregory, Bede, and many other good men.”45 Glosses are variously
labeled addicio, continuacio, expositio, and glosa, and numerous ones correspond
to the Glossa Ordinaria, which originated at Laon c.1100.46 However, the glosses
of this MS are not characteristic of the other MSS in the Stuttgart–Liège–Zurich
tradition.
40 Leipzig MSS 192 and 193: https://www.ub.uni- leipzig.de/forschungsbibliothek/digitale-

sammlungen/mittelalterliche-handschriften/handschriften-der-ms-signaturenreihe/.
41 SB Berlin MS Phill. 1707 (microfilm).
42 Brussels KBR MS 2748–9 f. 69v–166r (microfilm); I have not seen this MS cited in any previous
Diatessaron study. This is a paper MS dated 1449: Joseph van den Gheyn, Catalogue des Manuscrits de
la Bibliothèque Royale de Belgique, vol. 1 (Brussels: Henri Lamertin, 1901), p. 88 (entry 189).
43 Like Cambridge Corp. Chr. Coll. MS 475, Darmstadt MS 1003 is keyed to the commentary by
Zacharias Chrysopolitanus. In the Corpus Christi MS, the capitula come before the harmony (ff.
6r–10v), and Luke 1:1–4 is at the bottom of f. 10v; John 1:1–5 and Luke 1:5ff. begin f. 11r. It is conceiv-
able that this kind of mise-en-page explains the absence of Luke 1:1–4 in the Darmstadt MS.
44 Liège (aka Lüttich Universitätsbibliothek) MS 437; C. C. de Bruin, ed., Diatessaron Leodiense,
CSSN 1.1 (Leiden: Brill, 1970); Daniel Plooij, C. A. Phillips, and A. H. A. Bakker, eds., and
A. J. Barnouw, trans., The Liège Diatessaron, 8 vols., VKNAW 31.1–8 (Amsterdam: Koninklijke
Akademie van Wetenschappen, 1929–1970); the MS is currently being digitized.
45 De Bruin, Diatessaron Leodiense, p. 5.
46 On the medieval sources behind the Liège harmony, see esp. August den Hollander and Ulrich
Schmid, “Middeleeuwse bronnen van het Luikse ‘Leven van Jezus,’” Queeste 6 (1999): pp. 127–46; see
also C. C. de Bruin, Diatessaron Leodiense Indices, CSSN misc. 3 (Leiden: Brill, 1984), pp. ix–xv.
Table 1.1 Codex Fuldensis and its Latin descendants
Manuscript Century Chapters Prologues
Codex Fuldensis (Fulda Bonifatianus 1) VI 182 Luke 1:1–4; John 1:1–5;

Luke 1:5ff.
Codex Sangallensis (St. Gallen, IX 181 Luke 1:1–4; John 1:1–5;
Stiftsbibliothek Cod. Sang. 56) Luke 1:5ff.
Codex Cassellanus (Kassel IX 184 Luke 1:1–4; John 1:1–5;
Landesbibliothek 2° MS Theol. 31) Luke 1:5ff.
Reims MS 46 (glossed) IX 184 Luke 1:1–4; John 1:1–5;
Luke 1:5ff.
Munich BSB Clm 23346 X 184 Luke 1:1–4; John 1:1–5;
Luke 1:5ff.
Houghton Library, MS Richardson 25 1175–1200 184 Luke 1:1–4; John 1:1–5;
Luke 1:5ff.
Valenciennes MS 15 XII 184 Luke 1:1–4; John 1:1–5;
Luke 1:5ff.
Cambridge Corp. Chr. Coll. 475 XII/XIII 181 Luke 1:1–4; John 1:1–5;
Luke 1:5ff.
Darmstadt MS 1003 XIII 181 John 1:1–5; Luke 1:5ff.
Copenhagen GKS 1350 4° XIII 184 John 1:1–5; Luke 1:1–4;
Luke 1:5ff.
Mazarin MS 292 XIII — Luke 1:1–4; John 1:1–6;
Luke 1:5ff.
Cambrai MS 361 (glossed) XIII 184 John 1:1–5; Luke 1:1–4;
Luke 1:5ff.
British Library Add MS 21060 XVI ? ?
(The following MSS are influenced by Peter Cantor’s liturgical nativity sequence.)
Arras MS 291 XII — Luke 1:1–4; John 1:1–5;
Luke 1:5ff.
Laon MS 100 (glossed) XIII — John 1:1–5; Luke 1:1–4;
Luke 1:5ff.
Bodleian MS 2761 [Auct. D. 1. 8] XIII 186 John 1:1–5; Luke 1:1–4;
(glossed) Luke 1:5ff.
Vatican MS Reg. lat. 47 (glossed) XIII 186 John 1:1–5; Luke 1:1–4;
Luke 1:5ff.
British Library, Royal MS 2 C IX XIII — John 1:1–5; Luke 1:1–4;
Luke 1:5ff.
British Library, Royal MS 2 D XXV XIII — Luke 1:1–4; Luke 1:5ff.
British Library, Royal MS 3 B VIII XIII 184 John 1:1–5; Luke 1:1–4;
British Library, Royal MS 3 B XV XIII — John 1:1–5; Luke 1:1–4;
British Library, Royal MS 4 A IV XII/XIII — John 1:1–5; Luke 1:1–4;
Leipzig MS 192 (glossed) XIII 184 Luke 1:1–4; John 1:1–5;
Luke 1:5ff.
Leipzig MS 193 (glossed) XIII 184 John 1:1–5; Luke 1:1–4;
Luke 1:5ff.
SB Berlin Phill. 1707 XIII — Luke 1:1–4; John 1:1–5;
Luke 1:5ff.
Brussels KBR MS 2748–49 XV — John 1:1–5; Luke 1:1–4;
Luke 1:5ff.
The next oldest Middle Dutch MS is the Stuttgart harmony (1332),47 and the
oldest Middle High German witness is the Zurich harmony (c.1300).48 The
Stuttgart and Zurich harmonies follow the same narrative sequence as the Liège
harmony. Although Codex Sangallensis had already translated the Fuldensis
harmony into Old High German in the ninth century, it is crucial to recognize
that the Middle High German harmonies do not descend from the Old High
German.49 In terms of narrative sequence, the Old High German always follows
Fuldensis, whereas the Middle High German and Middle Dutch harmonies all
diverge in the same ways (see Chapters 5 and 6).
Other MSS following the same narrative sequence as the Liège, Stuttgart, and
Zurich harmonies include the Haaren harmony,50 the Hague harmony,51 and the
(incomplete) Cambridge harmony,52 as well as Stadtbibliothek Berlin MSS germ.
qu. 167, 503, and 1091,53 along with Hamburg SUB Cod. theol. 1066, HAS
Cologne Best. 7004 (GB 4°) 198, and Brussels KBR MS II 2851, which breaks off
in the middle of ch. 205.54 The main difference among these harmonies is the
presence or absence of Mark’s blind man at Bethsaida (see §4.1.3). Also, except
for one minor deviation, Munich BSB Cgm 532 adheres to the Stuttgart–Liège–
Zurich sequence.55 Table 1.2 lists these twelve witnesses in addition to two others
which show greater degrees of variation.56 The table also lists the date, language,
and limits of the prologue; none of the Stuttgart–Liège–Zurich harmonies includes
the Lukan prologue (see §6.1).57
47 Stuttgart Landesbibliothek Cod. theol. et phil. 8° 140 (digitization); Jan Bergsma, ed., De Levens
van Jezus in het Middlenederlandsch, Bibliotheek van Middelnederlandsch letterkunde 54, 55,
61, 3 vols. (Leiden: A. W. Sijthoff, 1895–1898); Bergsma’s edition prints the Liège and Stuttgart harmonies
on facing pages.
48 Zentralbibliothek Zürich MS C 170 (digitization); Christoph Gerhardt, ed., Diatessaron
Theodiscum, CSSN 1.4 (Leiden: Brill, 1970).
49 Contra Petersen’s stemma (Tatian’s Diatessaron, p. 490, i.e., Appendix II).
50 Tilburg Theologische Fakultät MS 1; C. C. de Bruin, Diatessaron Haarense, CSSN 1.2 (Leiden:
Brill, 1970). The fragility of the manuscript’s binding does not allow complete digitization, but I am
very grateful to Robert Arpots for facilitating a handful of images in a crucial passage.
51 Königl. Bibl. Cod. 73 H 9 (formerly K 28; M 421); I have not been able to view images of this MS,
but its variants are noted in Bergsma’s Stuttgart edition (1895–8) and Gerhardt’s Zurich edition (1970).
52 Cambridge University Library MS Dd. 12.25 (microfilm); C. C. de Bruin, ed., Diatessaron
Cantabrigiense, CSSN 1.3 (Leiden: Brill, 1970a).
53 SB Berlin MS germ. qu. 167: https://digital.staatsbibliothek- berlin.de/werkansicht?PPN=
PPN780344146&PHYSID=PHYS_0005&DMDID=DMDLOG_0004; SB Berlin MS germ. qu. 503
(microfilm); SB Berlin MS germ. qu. 1091 (microfilm). To answer Petersen’s (Tatian’s Diatessaron,
p. 477) question about MS germ. qu. 1091, f. 120 completes the harmony with the ascension, and f. 121
begins a new passion harmony.
54 Hamburg SUB Cod. theol. 1066 (microfiche) and Brussels KBR MS II 2851 (microfilm); HAS
Cologne Best. 7004 (GB 4°) 198 (microfilm).
55 Munich BSB Cgm 532 (http://daten.digitale-sammlungen.de/~db/0002/bsb00022853/images/)
f. 25r locates Jesus’s evening exorcisms and healings at Peter’s house in Capernaum, where they occur in
the Synoptics; all the other western witnesses relocate this even to the widow’s house at Nain (see §4.3).
56 There are numerous other passion harmonies in Middle Dutch and Middle High German which
I have not investigated because they lack most of the points of comparison in the remainder of
my study.
57 Another witness, the Utrecht Harmony (MS 1009), has been lost, but A.A. den Hollander has
attempted a reconstruction: Virtuelle Vergangenheit: Die Textrekonstruktion einer verlorenen
Table 1.2 Stuttgart–Liège–Zurich harmonies
MS or edition [sigla in brackets] Century/ Language Prologue

date
Liège harmony [L] Liège/Lüttich c.1280 Middle Dutch John 1:1–5;

Universitätsbibliothek MS 437 Luke 1:5ff.
Zurich harmony [Z] Zentralbibliothek c.1300 Middle High John 1:1–5;
Zürich MS C 170 German Luke 1:5ff.
Stuttgart harmony [S] Stuttgart 1332 Middle Dutch John 1:1–5;
Landesbibliothek Cod. theol. et phil. 8° 140 Luke 1:5ff.
Haaren harmony [T] Tilburg Theologische early XV Middle Dutch John 1:1–5;
Fakultät MS 1 Luke 1:5ff.
Hague harmony [H] Königl. Bibl. Cod. 73 H 1473 Middle Dutch John 1:1–5;
9 (formerly K 28, M 421) Luke 1:5ff.
Cambridge harmony [C] Cambridge XIV Middle Dutch John 1:1–5;
University Library MS Dd. 12.25 Luke 1:5ff.
SB Berlin MS germ. qu. 167 [Su] 1470 Middle High John 1:1–5;
German Luke 1:5ff.
SB Berlin MS germ. qu. 503 [V] XIV Middle High John 1:1–5;
German Luke 1:5ff.
SB Berlin MS germ. qu. 1091 [A] XV Middle High John 1:1–5;
German Luke 1:5ff.
Hamburg SUB Cod. theol. 1066 [U] 1411 Middle High John 1:1–14;
German Luke 1:5ff.
HAS Cologne Best. 7004 (GB 4°) 198 [K] c.1400 Middle High John 1:1–5;
German Luke 1:5ff.
Brussels KBR MS II 2851 [Br] 1400–50 Middle Dutch John 1:1–5;
Luke 1:5ff.
Munich BSB Cgm 532 [M] 1367 Middle High John 1:1–5;
German Luke 1:5ff.
SB Nuremberg MS Cent. VI 51 [N] 1393 Middle High John 1:1–5;
German Luke 1:5ff.
SB Berlin MS germ. qu. 987 [W] 1409 Middle High John 1:1–14;
German Luke 1:5ff.
Two witnesses, SB Nuremberg MS Cent. VI 51 and SB Berlin MS germ. qu. 987,

evince shared divergences from the standard Stuttgart–Liège–Zurich sequence.58
All other Stuttgart–Liège–Zurich harmonies align with Codex Fuldensis for the
nativity sequence, so none has been influenced by Peter Cantor’s rearrangement.
As shown in Table 1.3, the Nuremberg MS and Berlin MS germ. qu. 987 present
mittelniederländischen Evangelienharmonie: Die Handschrift Utrecht Universitätsbibliothek 1009, BETL

210 (Leuven: Peeters, 2007).
58 Christoph Gerhardt, Das Leben Jhesu: Eine mittelhochdeutsche Evangelienharmonie Untersuchung
(Munich: Wilhelm Fink, 1969), p. 22; Elisabeth Meyer, “Schone Historie und Ewangelien: Untersuchungen
zur Text- und Überlieferunsgeschichte dier niederländisch- deutschen Evangelienharmonie Het Leven
van Jezus/Das Leben Jhesu,’ Ph.D. diss., Vrije Universiteit, 2013), pp. 121–3.
Table 1.3 Divergent nativity sequence in Stuttgart–Liège–Zurich offshoots
Fuldensis and Nuremberg Cent. VI 51 and Peter Cantor, e.g.,

Stuttgart–Liège–Zurich Berlin MS germ. qu. 987 Leipzig MSS 192 et al.
Jesus’s circumcision Jesus’s circumcision Jesus’s circumcision

Mary’s purification Visit of the magi Visit of the magi
Visit of the magi Flight to Egypt and return Mary’s purification
Flight to Egypt and return Mary’s purification Flight to Egypt and return
yet another chronology, according to which the holy family stayed in Egypt
between one and three weeks.59
The Nuremberg MS and Berlin MS germ. qu. 987 diverge from the standard
Stuttgart–Liège–Zurich sequence in another instance. The Western Archetype
characteristically eliminated redundancies, including the early Lukan anointing
(see §4.1.4). However, these two MSS reinserted the early Lukan anointing after
the Beelzebub controversy. In the Gospel of Luke, the anointing story transitions
to the women who followed Jesus (8:1–3) and the parables discourse (Luke 8:4ff.
and parallels). Accordingly, Nuremberg MS and Berlin MS germ. qu. 987 skipped
ahead several pericopes in the harmony so that the women who followed Jesus
and the parables discourse (as well as the rejection at Nazareth) followed the
anointing;60 then these harmonies went back to include the pericopes that had
been passed over. Table 1.4 illustrates these large-block rearrangements.
A final noteworthy aspect of the revised sequence in the Nuremberg MS and
Berlin MS germ. qu. 987 is that they include John 6:4, the reference to Passover
(literally called Easter), at the feeding of the five thousand.61 Although Tatian
included this chronological marker, the Western Archetype eliminated it, thereby
shortening Jesus’s ministry by nearly a year (see §3.1.2). In all likelihood, the
Passover reference in the western harmonies originated as a gloss.62
When I refer to ‘the Stuttgart–Liège–Zurich harmonies’ throughout this book,
I am bracketing the moderate deviations of Nuremberg MS Cent. VI 51 and
Berlin MS germ. qu. 987, the one rearrangement in Munich BSB Cgm 532,
and the presence or absence of Mark 8:22–26 (see §4.1.3). Otherwise, the narra-
tive follows the same order in all the witnesses, so the sequence of the
59 According to the Stanford Geospatial Network Model of the Roman World (orbis.stanford.edu),
travel roundtrip from Jerusalem to Pelusiam took nine days by sea and eighteen days by land. Placing
the magi between the circumcision (day eight) and purification (day forty) reflects the liturgical date
of January 6 (day thirteen) for the magi’s visit.
60 As will be demonstrated throughout this study, there is a discernible redactional tendency to
revise a harmony’s narrative sequence by relocating episodes back to their canonical locus.
61 Nuremberg MS Cent. VI 51 f. 57v; Berlin MS germ. qu. 987 f. 49r. Hamburg SUB Cod. theol.
1066 had also included John 6:4, and Gerhardt (Leben Jhesu, 1969, pp. 18–21) groups these three MSS,
given shared variants in wording.
62 At the feeding of the five thousand, John 6:4 is glossed in the following Latin witnesses: Cambrai MS
361 f. 33v and Laon MS 100 f. 60r as well as BL Royal MSS 3 B VIII f. 26v, 3 B XV f. 47v, and 4 A IV f. 45v.
Table 1.4 Divergence in SB Nuremberg MS Cent. VI 51 SB Berlin MS germ. qu. 987
Stuttgart/Zurich chs. 74–96; SB Nuremberg MS Cent. VI 51 (ff. 41v–57v);

Liège 78–100 SB Berlin MS germ. qu. 987 (ff. 36v–50r)
Beelzebub controversy Beelzebub controversy

— + Luke’s anointing woman
Mary and Martha |Jesus’s Galilean female followers
|John the Baptist’s question from prison |Parables discourse
|Woes to unrepentant cities |Rejection at Nazareth
|Return of the 12 & Sending of the 72 Mary and Martha
|Back-to-back Sabbath controversies |John the Baptist’s question from prison
|Jesus’s Galilean female followers |Woes to unrepentant cities
|Parables discourse |Return of the 12 & Sending of the 72
|Rejection at Nazareth |Back-to-back Sabbath controversies
Death of John the Baptist Death of John the Baptist
Feeding of the 5,000 (without Passover) Feeding of the 5,000 (Passover mentioned)
Stuttgart–Liège–Zurich Vorlage is not in doubt. I join Theo Coun in giving pri-

macy to the Stuttgart harmony.63 Although the Liège harmony may be approxi-
mately half a century older than the Stuttgart MS, my findings show Stuttgart to
be the most important of the Middle Dutch and Middle High German harmonies.
The Stuttgart harmony’s primacy is quintessentially borne out by Jesus’s
genealogy. After Luke 1:80, Codex Fuldensis (ch. 5) presents the Matthean
genealogy (1:1–16) from Jesus to Abraham; next come the additional generations
from Abraham to Adam and God—in reverse order from Luke (3:34–38);
Fuldensis concludes with Matthew’s three sets of fourteen generations (1:17) and
then transitions to Joseph’s dream (Matt 1:18–25). The Fuldensis sequence is
reproduced exactly in the Stuttgart harmony and its allies.64 The Liège harmony
likewise places Jesus’s genealogy between Luke 1:80 and Matt 1:18–25, but the
Liège harmony exclusively uses Matthew; extensive glosses come before and after
Matt 1:1–17, and the Lukan genealogical supplement has been excised.65 The
63 Theo Coun, “De vertaling van de vier evangeliën,” in Boeken voor de eeuwigheid:
Middelnederlands geestelijk proza, ed. Thom Mertens (Amsterdam: Prometheus, 1993), pp. 87–107,
395–400. Coun found numerous untranslated Latin words in both the Stuttgart harmony and the
South Dutch version of the New Testament, but these words are translated into Dutch in the Liège
harmony. Accordingly, the text of the Stuttgart harmony—albeit not the artifact itself—must be older
than the text of the Liège harmony (Coun, “De vertaling van de vier evangeliën,” p. 106).
64 The so-called S-version comprises the Stuttgart and Hague harmonies (Bergsma, Levens van
Jezus, p. 14) as well as the Haaren harmony (de Bruin, Diatessaron Haarense, p. 4) along with SB
Berlin MS germ. qu. 1091 (f. 5r) and HAS Cologne Best. 7004 (GB 4°) 198 (f. 6v).
65 The glosses explain inter alia that Matthew’s genealogy has proceeded downwards, but that Luke
proceeds upwards from Jesus to Adam; a gloss adds, “But since many of them have been named by
Saint Matthew, it is not necessary that they are renamed here’ (de Bruin, Diatessaron Leodiense,
pp. 14–15). Compared with the Liège harmony, BL Add MS 26663 uses same initial gloss on f. 119r and
a similar concluding one on f. 119v.
Zurich harmony and its allies place Matthew’s genealogy (ch. 8; Matt 1:1–17)
between Luke 1:80 (ch. 7) and Joseph’s dream (ch. 9; Matt 1:18–25) without
glosses and without the Lukan supplement.66 In terms of parsimony, the Stuttgart
harmony best preserves the Middle Dutch and Middle High German harmonies’
Archetype in this instance.
On the basis of the wording of test passages (as opposed to narrative sequence),
Elisabeth Meyer diagrams this tradition as follows.67 The archetype was a Middle
Dutch translation of a glossed Latin harmony. The S-version, represented by the
Stuttgart harmony and others, preserved the text but removed the glosses found
in the archetype. The L-version, represented solely by the Liège harmony, both
condensed and expanded the text of the archetype while reproducing its glosses.
The L/S-version, represented by the Zurich harmony and others, used the text of
the Liège harmony but—like the Stuttgart harmony—removed the glosses.
A glossed Vorlage undeniably stands atop the Stuttgart–Liège–Zurich tradition,
and in Meyer’s words, “ . . . am Anfang waren auch die Glossen.”68 The Vorlage is
assumed to be a glossed MS of the Fuldensis text. However, by focusing on
narrative sequence, my findings show that not only the text but also the glosses of
the Stuttgart–Liège–Zurich Archetype stand somewhat removed from the
Fuldensis text. In other words, extant glossed MSS of the Fuldensis text cannot
explain all the narrative sequential differences from the Stuttgart–Liège–Zurich
harmonies. It is thus methodologically unsound to subsume the Stuttgart
harmony under Fuldensis from the outset.
1.3 Unrelated and Distantly Related Harmonies
The Persian harmony is independent of the Diatessaron.69 As will be discussed

later (§3.1), the sequence of Jewish festivals is one of the most effective means of
discerning affiliation between harmonies. The Persian harmony does not place
the feeding of the five thousand near Passover (2.3), and the Persian harmony
66 The so-called L/S-version comprises the Zurich (Gerhardt, Diatessaron Theodiscum, 8) and
Cambridge (de Bruin, Diatessaron Cantabrigiense, 4) harmonies, as well as SB Berlin MSS germ. qu.
167 (f. 176r), 503 (f. 3r), and 987 (f. 5v), along with SB Nuremberg MS Cent. VI 51 (f. 6) and Hamburg
SUB Cod. theol. 1066 (f. 133v). There is one short gloss between Matt 1:17 and 18 in SB Berlin MSS
germ. qu. 503, but this MS lacks the L-version’s longer glosses before Matt 1:1 and after Matt 1:18.
67 Meyer, “Schone Historie und Ewangelien,” p. 247; Meyer’s stemma is more accurate than Cebus
Cornelis de Bruin’s (Middelnederlandse vertalingen van het Neiuwe Testament (Groningen:
J. B. Wolters, 1934), p. 535), followed by Gerhardt (Leben Jhesu, 1969, p. 53), which subsumed the
S-version under the L/S-version.
68 Meyer, “Schone Historie und Ewangelien,” p. 248; Meyer’s ellipsis and italics.
69 Giuseppe Messina, ed., Diatessaron Persiano, BibOr 14 (Rome: Pontifical Biblical Institute,
1951); on the Persian harmony’s independence, see Tjitze Baarda, “In Search of the Diatessaron Text,”
in Early Transmission of Words of Jesus: Thomas, Tatian, and the Text of the New Testament: A
Collection of Studies, ed. J. Helderman and S. J. Noorda (Amsterdam: VU Boekhandel/Uitgeverij,
1983), pp. 65–89.
proceeds through Sukkoth (2.8), Hanukkah (2.38), the unnamed festival from
John 5 plus relocated Sukkoth material (2.47–57) and Jesus’s dialogue with
Nicodemus (2.58); finally, there is a single Passover, which coincides with the pas-
sion and includes Jesus’s temple disruption (3.37). This narrative chronology
bears no resemblance to that of the Arabic harmony or the Fuldensis and the
Stuttgart–Liège–Zurich harmonies. The same goes for the ninth-century Heliand,
a much-abbreviated life of Christ that includes a single Passover.70
Conversely, the Middle Italian harmonies are derived from Fuldensis. These
are the Tuscan and Venetian harmonies, both of which follow Peter Cantor’s
liturgical nativity sequence.71 There are more than two dozen copies of the Tuscan
harmony dated to the fourteenth and fifteenth centuries, and this harmony closely
follows the Fuldensis sequence throughout. There is only one MS of the Venetian
harmony, Venice Codex Marciano 4975, which is dated to the thirteenth or
fourteenth century. Both Middle Italian harmonies typically proceed block by
block, and they must be based on pre-existing vernacular translations of the
Gospels. Thus, they often lack the Fuldensis text’s extensive harmonizations
within a paragraph or even a single sentence, so the Middle Italian harmonies
cannot be trusted for Tatian’s wording. They also diverge in sequence on occasion,
and I occasionally cite them for comparison. Changes in the Middle Italian
harmonies by no means reveal what Tatian did, but the alterations do show what
medieval harmonists were doing—for example, relocating a story to its canonical
locus if the Fuldensis harmony had placed it elsewhere. The Middle Italian
harmonies, therefore, provide helpful contrast with the Stuttgart–Liège–Zurich
harmonies, which consistently resist these types of relocations.
In the late twelfth century, Peter Comestor compiled the Historia Evangelica,72
the Gospels portion of the Historia Scholastica. For the Gospels, Comestor used
the Fuldensis sequence as a framework, but he also worked closely with
Augustine’s treatise on the harmony of the Gospels. Accordingly, the Historia
Evangelica reveals a marked reorientation towards the Johannine chronology; for
example, the wedding at Cana and the first temple disruption occur as soon as
Jesus begins calling disciples.73
70 James E. Cathey, ed., Hêliand: Text and Commentary, Medieval European Studies II (Morgantown:
West Virginia University Press, 2002).
71 Venanzio Todesco and Alberto Vaccari, eds., Il Diateesaron in Volgare Italiano, Studi e Testi 81
(Vatican City: Biblioteca Apostolica Vaticana, 1938).
72 Migne PL 198: 1537–1644.
73 After narrating the baptism and temptation, Tatian used John 1:35–51 to begin Jesus’s calling of
the disciples; Fuldensis and the Liège–Stuttgart–Zurich harmonies stop there, while the Arabic har-
mony continues with the wedding at Cana (John 2:1–11); yet none of the strongest witnesses to the
Diatessaron includes an early temple eviction.
Comestor’s work was highly influential. The anonymous Munich harmony

emerged by the fourteenth century.74 The Munich harmony used the text of the
Vulgate to make an original harmony that predominantly follows Comestor’s
sequence. The Fuldensis sequence did sneak in at times,75 but the Munich har-
mony did not regularly rely on Fuldensis for wording or sequence. Comestor also
heavily influenced the fifteenth-century harmony by Hermann Zoest.76 Like the
Munich harmony, Zoest used the Vulgate text and the framework of the Historia
Evangelica, and Zoest apparently operated independently of Fuldensis and the
Munich harmony. Despite being distantly related from Fuldensis, the Munich
harmony and Zoest’s prove useful for discerning redactional tendencies. This is
especially true of the Munich harmony, which emerged around the same time as
the Stuttgart–Liège–Zurich harmonies.
Comestor influenced additional works that are unhelpful for recovering the
sequence of the Diatessaron, particularly the Rymbybel/Rijmbijbel and History
Bibles.77 Besides the Rymbybel,78 William Petersen cited numerous MSS of the
Bible of 1360 as a Middle Dutch History Bible related to the Diatessaron,79 but
these typically lack the Gospels altogether. An exception is BL Add MS 26663,
which is dated 1488 and includes a Gospel harmony on ff. 117r–186v.80 This
MS not only follows Cantor’s and Comestor’s liturgical nativity sequence
(ff. 120v–121r) but also includes a long Palm Sunday discussion expressly quoted
from Comestor’s Historia Scholastica. Moreover, this MS follows Comestor in
relocating the wedding at Cana (f. 125v) much earlier than in Fuldensis and the
Stuttgart–Liège–Zurich harmonies, and the MS accidentally skips the healing of
Peter’s mother-in-law (f. 131v). BL Add MS 26663 includes the reference to
Passover at the feeding of the five thousand (f. 153v) and relocates the pericopes
74 There are four MSS, dated to the fourteenth century: Munich BSB Clm 7946, 10025, 23977, and
Brussels Bibl. Royale MS 11053–4 (microfilm); for a very helpful comparison of the sequence of
Fuldensis, Comestor’s Historia Evangelica, and the Munich harmony, see Ulrich B. Schmid, Unum Ex
Quattuor: Eine Geschichte der lateinischen Tatianüberlieferung, VL 37 (Freiburg im Breisgau: Herder,
2005) pp. 283–300, i.e., Appendix I.
75 For example, Schmid (Unum ex Quattuor, 171–2) perceptively noticed that the Munich har-
mony aligns with Fuldensis against Comestor in the placement of Matt 4:18–22.
76 There are two MSS, dated to the fifteenth century: Munich BSB Clm 721 (ff. 96r–169v including
canon tables) and 5599 (microfilm).
77 For the rhyming Bible, see J. David, ed., Rymbybel van Jacob van Maerlant, vol. 2 (Brussels:
M. Hayez, 1859); the Gospels are found on pp. 381–691, i.e., lines 20945–27102. On History Bibles,
see Maria C. Sherwood-Smith, Studies in the Reception History of the Historia Scholastica of Peter
Comestor: The Schwarzwälder Predigten, the Weltchronik of Rudolf von Ems, the Scholastica of Jacob
van Maerlant and the Historiebijbel van 1360, Medium Ævum Monographs, new series 20 (Oxford:
The Society for the Study of Medieval Languages and Literature, 2000), pp. 147–64, i.e., ch. 5.
78 Petersen, Tatian’s Diatessaron, p. 480. 79 Petersen, Tatian’s Diatessaron, p. 475.
80 BL Add MS 26663 (microfilm). Liège MS 2635 may be another example of this harmony;
J.A.A.M. Biemans (Codices manuscripti sacrae scripturae Neerlandicae, CSSN (Leiden: E. J. Brill,
1984), pp. 62–3) describes this MS as a Middle Dutch Gospel harmony of the L/S type, with the
prologue to the four Gospels by the translator of 1360.
surrounding the Nicodemus discourse (f. 157r). This History Bible is a fascinating
example of a text that intentionally intertwined the Latin and Middle Dutch
branches, but it is clearly derivative and cannot uncover the redactional work of
Tatian or the anonymous recensionist underlying the western Diatessaronic
tradition.
Clement of Llanthony’s twelfth-century Concordia quattuor evangelistarum
does not share the characteristic sequences of the Diatessaron (see Chapter 3) and
should be considered almost entirely independent.81 For example, all of John
1:35–3:36 follows the baptism and temptation—a more pronounced Johannine
chronology than even the Munich harmony or Hermann Zoest’s provides.82
Moreover, Clement includes two temple disruptions, and his festival sequence
follows the Fourth Gospel’s precisely, with none of the characteristic alterations
shared by the Arabic harmony, Fuldensis, and the Stuttgart–Liège–Zurich
harmonies. Clement’s text was a source for the Anglo-Norman harmony,83 which
was in turn the source for the Pepysian harmony,84 so these should not be
considered witnesses to Tatian’s harmony.
Clement’s harmony also served as a source for SB Berlin Theol. Lat. Fol. 7,
which is occasionally cited in Diatessaron studies;85 to my knowledge, Clement’s
influence has not been observed in previous research. The fifteenth-century
Berlin MS begins with John 1:1–5, 14, 16–18, which is followed by Matthew’s
genealogy (1:1–18a) before transitioning to Luke 1:5ff. That is, SB Berlin Theol.
Lat. Fol. 7 matches Clement’s idiosyncratic opening sequence exactly. At the same
time, the Berlin MS later inserts Luke’s sermon at Nazareth without Jesus’s
immediate rejection (see §3.2), thereby aligning with the Fuldensis sequence
against Clement’s harmony. A full description of its sequence lies beyond the
scope of my project, but at this point it is sufficient to identify SB Berlin Theol.
Lat. Fol. 7 as a derivative harmony dependent upon Clement of Llanthony and
the Fuldensis harmony. The Berlin MS is thus excluded as a primary Diatessaron
witness.
81 Clement of Llanthony was, however, familiar with the work of Zacharias Chrysopolitanus;
see J. Rendel Harris, “The Gospel Harmony of Clement of Llanthony,” JBL 43 (1924): p. 354.
82 Paul Smith is planning an edition of Clement’s harmony; for now, he has made a working copy of
the text available online: http://www.wycliffitebible.org/4.html.
83 Brent A. Pitts, The Anglo-Norman Gospel Harmony: A Translation of the Estoire de l’Evangile
(Dublin, Christ Church Cathedral, C6.1.1, Liber niger), Medieval and Renaissance Texts and Studies
453 (Tempe: Arizona Center for Medieval and Renaissance Studies, 2014).
84 Pitts, Anglo-Norman Gospel Harmony, p. 17; Margery Goates, ed., The Pepysian Gospel Harmony
(London: Oxford University Press, 1922).
85 For example, Ulrich Schmid (“Lateinische Evangelienharmonien—Die Konturen der abendlän-
dischen Harmonietradition,” in Evangelienharmonien des Mittelalters, ed. Christoph Burger, August
den Hollander, and Ulrich Schmid, Studies in Theology and Religion 9 (Assen: Royal Van Gorcum,
2004), p. 26) describes SB Berlin Theol. Lat. Fol. 7 as a “single example of an anonymous harmony”
that is unrelated to the Diatessaron.
1.4 The Dura Europos Fragment as a Bridge between

East and West
Yale University Dura Parchment 24 (now catalogued as number 10), dated

c.200,86 was discovered in Dura Europos in 1933. Published in 1935,87 the
fourteen lines of Greek text transition from the female witnesses of the crucifixion
to Joseph of Arimathea’s request for Jesus’s body. In just sixty-nine words, a very
early MS clearly combines all four eventually canonical Gospels, so the MS was
considered a prima facie witness to the Diatessaron.
Subsequent scholarship denied that the Dura fragment represented Tatian’s
text.88 Others have defended the traditional identification,89 although the debate
is ongoing.90 Jan Joosten focused on Joseph of Arimathea in the Dura fragment,
and Ian N. Mills rightly criticized Joosten for neglecting Fuldensis in his
analysis.91 Yet Mills overstates the unreliability of Fuldensis for recovering Tatian’s
wording,92 and Mills underestimates the Arabic harmony as “a much later and
less certain source.”93 The Dura parchment preserves a snippet of a single
pericope, so the following analysis has a much narrower focus than I pursue
throughout this book. I nonetheless defend Dura’s family resemblance to
legitimate descendants of Tatian. Table 1.5 places the text of the Dura fragment
between its parallels from the Arabic harmony and Codex Fuldensis, all in
English translation.94
86 Pasquale Orsini and Willy Clarysse (“Early New Testament Manuscripts and Their Dates: A
Critique of Theological Paleography,” ETL 88 (2012): p. 472) date the Dura fragment (aka GA 0212) to
175–225 ce.
87 Carl H. Kraeling, ed., A Greek Fragment of Tatian’s Diatessaron from Dura, SD 3 (London:
Christophers, 1935).
88 D. C. Parker, D. G. K. Taylor, and M. S. Goodacre, “The Dura-Europos Gospel Harmony,” in
Studies in the Early Text of the Gospels and Acts: The Papers of the First Birmingham Colloquium on the
Textual Criticism of the New Testament, ed. David G. K. Taylor (Piscataway: Gorgias, 2013), pp.
192–228. Whereas Kraeling compared the Dura fragment with the Arabic harmony, Codex Fuldensis,
and the Liège harmony (Greek Fragment of Tatian’s Diatessaron pp. 19–35), Parker, Taylor, and
Goodacre considered such comparison inadequate (p. 199). Thus, they added the Tuscan, Venetian,
Persian, and Pepysian harmonies, as well as the Heliand for comparison (pp. 216–25). As I have
shown above (see §1.3), these are distantly related or unrelated harmonies, so the Dura fragment’s
disagreements with those sources do not support the conclusion that it “is not a part of Tatian’s
Diatessaron” (p. 228).
89 Jan Joosten, “The Dura Parchment and the Diatessaron,” VC 57 (2003): pp. 159–75;
Matthew R. Crawford, “The Diatessaron, Canonical or Non-canonical? Rereading the Dura Fragment,”
NTS 62 (2016): pp. 253–77.
90 Ian N. Mills, “The Wrong Harmony: Against the Diatessaronic Character of the Dura Parchment,”
in The Gospel of Tatian: Exploring the Character and Text of the Diatessaron, ed. Matthew R. Crawford
and Nicholas J. Zola, RJT 3 (London: Bloomsbury T&T Clark, 2019), pp. 145–70.
91 Mills, “Wrong Harmony,” 154.
92 Mills, “Wrong Harmony,” 163; also, Mills too simplistically attributes significant redactional
activity to Victor’s scribe (p. 160) without considering whether the scribe faithfully followed a Vorlage,
which was already a recension of Tatian’s harmony.
93 Mills, “Wrong Harmony,” 169.
94 My English translation of the Arabic harmony is based on Marmardji’s French translation
(Diatessaron de Tatien, vol. 2, pp. 500–3).
Table 1.5 A Synopsis of Dura Parchment 24
Arabic 52.23–27 Dura fragment Fuldensis ch. 171 (f. 170r)
John 19:31–37
. . . of Zebedee (Matt 27:56) . . . of Zebedee (Matt 27:56)
and Salome (Mark 15:40) and Salome (Mark 15:40) . . . and Salome (Mark 15:40),
and many others who and the women of those the mother of the sons of
followed with him to who followed with him from Zebedee (Matt 27:56). And
Jerusalem (Mark 15:41) the Galilee watching they were following him in
to see these things the crucified one Galilee (Mark 15:41).
(Luke 23:49). (Luke 23:49). John 19:31–37
And when Friday evening It was the day of preparation, When it became evening,
had come, for it was the the Sabbath dawned (Luke
beginning of the Sabbath 23:54). Becoming evening
(Mark 15:42), (Matt 27:57) on the day of
preparation that is before
Sabbath (Mark 15:42),
there came a rich man (Matt a person approached (Matt there came a rich person
27:57), a noble (Mark 15:43 27:57), being a council (Matt 27:57), a noble of the
Greek or Luke 23:50 Syriac) member (Luke 23:50) from council (Mark 15:43) from
from Ar-rama, a city of Erinmathaia, a city of the Arimathea, a city of the Jews
Judah (Luke 23:51) named Jews (Luke 23:51), named (Luke 23:51), named Joseph.
Joseph; and he was a good Joseph, good, just (Luke He was good and just (Luke
man and just (Luke 23:50), 23:50), 23:50)
and he was a disciple of being a disciple of Jesus, but and who himself (Matt
Jesus, but he hid himself due hidden due to fear of the 27:57) was a secret disciple of
to fear of the Jews (John Jews (John 19:38). And he Jesus due to fear of the Jews
19:38). And he did not agree anticipated the kingdom of (John 19:38), who
with the accusers in their God (Luke 23:51b). This one anticipated the kingdom of
motive and their deeds. And had not been in agreement God (Luke 23:51b). This one
he anticipated the kingdom with the council . . . (Luke had not agreed with the
of God (Luke 23:51). 23:51a). council and their deeds
(Luke 23:51a).
The Arabic harmony is the Dura fragment’s nearest relative. Both witnesses
place Salome after the mother of the sons of Zebedee, and the conjunction “and”
differentiates these two women; Fuldensis reverses the order and omits the
conjunction so that Salome is identified as Zebedee’s wife.95 The Arabic harmony
combines Mark 15:41 with Luke 23:49 to describe the other women who had
come from Galilee, whereas the Dura fragment uses only Luke 23:49, and
Fuldensis uses only Mark 15:41. In the ensuing sentence, Dura more intricately
combines Luke 23:54, Matt 27:57, and Mark 15:42 regarding Sabbath preparations,
whereas the Arabic harmony uses only Mark 15:42. Fuldensis simply refers to
95 Like Fuldensis, the Liège (ch. 230) and Stuttgart/Zurich (ch. 226) harmonies place Salome
before the mother of Zebedee’s children; however, like the Arabic harmony and Dura fragment, the
medieval Dutch and German harmonies do not identify Salome as Zebedee’s wife.
evening, but this notice comes after the description of Jesus’s side being pierced
from John 19:31–37. The Arabic harmony had already included that detail, and
Dura apparently did so as well.96
The descriptions of Joseph of Arimathea are also similar. Most distinctively,
however, the Dura fragment does not describe Joseph as rich. This may well
reflect Tatian’s original decision, since he coded wealthy characters negatively and
grouped them together at the Feast of Tabernacles (see §3.5).97 The Arabic har-
mony calls Joseph “a noble” (=‫)ܡܝܩܪܐ‬, Dura calls him “a council member”
(βουλευτ[ής]), and Fuldensis calls him “a noble of the council” (nobilis decurio).98
For the rest of the information about Joseph of Arimathea, however, the Dura
fragment and Codex Fuldensis align against the Arabic harmony by reversing the
two clauses in Luke 23:51, although all three witnesses ultimately include the
same information.
The Dura fragment is not identical to the Arabic harmony or to Fuldensis, but
that does not mean Dura is unrelated. Fuldensis and the Arabic harmony are
undoubtedly related to one another, even though they are far from identical, and
the Dura fragment shares distinctive traits with each of them. Matthew Crawford
helpfully points out that the “changes we see in Codex Fuldensis and in the Arabic
harmony may all be interpreted as attempts to bring Tatian’s version back in line
with the standard gospel text.”99
At the very least, it is inaccurate to describe Dura as “another gospel harmony
altogether.”100 I say so because there are, in fact, unrelated harmonies available for
comparison. The Munich harmony and Hermann Zoest’s are independent of each
other, but both are dependent on Peter Comestor, who was himself dependent on
96 Mills (“Wrong Harmony,” p. 164) argues too strongly that the commentary unambiguously
aligns with Fuldensis against the Arabic harmony and Dura fragment for the timing of the piercing of
Jesus’s side. It is undeniable that Ephrem first mentions Jesus’s acquaintances standing at a distance
(Luke 23:49; Comm. Diat. 21.8), followed by the piercing with the lance (John 19:34; Comm. Diat.
21.10), which precedes the introduction of Joseph of Arimathea (Luke 23:51; Comm. Diat. 21.20). Yet
this sequence should not be ossified, given the sometimes sporadic nature of the commentary. In
between the piercing of Jesus’s side and Joseph’s request for Jesus’s corpse, both the Syriac and
Armenian versions of the commentary (21.18) have Ephrem repeat the western interpolation of the
forgiveness saying (Luke 23:34; Arabic 52.6), which had been quoted earlier (21.3). Jesus could not
have uttered the saying after the piercing of his side (John 19:33–34; Arabic 52.6), so Ephrem is not
providing a running commentary in this instance. In fact, this chapter of the commentary began by
flashing forwards to Jesus’s dying words, “Into your hands I commit my spirit” (Luke 23:46; Comm.
Diat. 21.1; Arabic 52.7).
97 Joosten (“Dura Parchment and the Diatessaron,” p. 172) did not note the gathering of rich men
at the Feast of Sukkoth, but he did surmise that Tatian would omit Joseph’s wealth on the basis of the
discussion of wealth and poverty in Oratio ad Graecos 11.
98 In Greek the phrase “being a council member” (βουλευτὴς ὑπάρχων) occurs in Luke 23:50, as
compared with the bare “council member” (βουλευτής) in Mark 15:43. In Syriac, the couplet “noble
member of the council” (‫ )ܡܝܩܪܐ ܒܘܠܘܛܐ‬occurs in the Old Syriac Sinaitic and Peshitta versions of
Mark 15:43, as compared with the single term for councilman (spelled ‫ ܒܠܘܛܐ‬or ‫ )ܒܘܠܘܛܐ‬in the Old
Syriac Sinaitic and Curetonian as well as Peshitta versions of Luke 23:50.
99 Crawford, “Diatessaron, Canonical or Non-canonical?” p. 275.
100 Contra Mills, “Wrong Harmony,” p. 145.
the Fuldensis harmony; Clement of Llanthony’s harmony is furthest removed

from the rest. Table 1.6 presents a synopsis of their renditions of the same mater
ial preserved in the Dura fragment.101 Using the Vulgate text, these three late
medieval and early modern harmonies evince considerable differences in terms
of the selection and placement of material as well as the overall length of the per
icope. The divergences among these later harmonies bring into sharper focus the
similarities across the earlier Dura, Arabic, and Fuldensis witnesses.
There are countless ways to combine four sources into one. Clement of
Llanthony makes Salome the mother of Zebedee’s sons, whereas Hermann Zoest
dissociates Salome from Zebedee, and the Munich harmony does not mention
Salome at all. Nor does the Munich harmony describe Joseph of Arimathea as
rich; Zoest and Clement do so, but then they note his disagreement with the
council at different positions. It is significant, then, that the Dura fragment stands
closest to the Arabic harmony and Codex Fuldensis in terms of which sentence of
which Gospel is being incorporated at any given point. Table 1.7 summarizes the
transitions between Gospel sources in eight harmonies including the Dura
fragment.
What I find most illuminating from Table 1.7 is the abbreviating tendency of
the Tuscan (chs. 171–172) and Venetian (f. 95) harmonies. Both are incontrovertibly
derived from Codex Fuldensis, but—as noted above in §1.3—they preserved its
macrostructure while drawning on Middle Italian versions of the separate
Gospels. So these vernacular harmonies almost always follow the sequence of
Fuldensis, although they regularly disagree with its wording. The Munich harmony
and Hermann Zoest’s differ even more from Fuldensis, even though they are
indirectly related via Peter Comestor. In my estimation, Clement shows what an
independent attempt at harmonization really looks like.
My point is to draw a sharp distinction between ‘not identical’ and ‘unrelated.’
Of course, the Dura fragment diverges from the Arabic harmony and Fuldensis at
times, but the Dura parchment should not be discounted as a witness to the
Diatessaron. This early Greek text shares important traits with its later-attested
Syriac and Latin counterparts. The differences in language among these three
witnesses could also be indicative of a tendency in antiquity to translate a
harmony by working from existing translations of the separate Gospels—just as
we see in the medieval Italian versions. In terms of family resemblance, then, I
disagree with Mills’s characterization of the Dura fragment as “another gospel
harmony altogether,”102 and I agree with Joosten’s proviso that Dura “should be
granted the same latitude as other witnesses.”103 In my estimation, the Dura
101 Munich harmony: Munich BSB Clm 10025 f. 76v; Herrmann Zoest: Clm 721 f. 160.
102 Mills, “Wrong Harmony,” p. 154.
103 Joosten, “Dura Parchment and the Diatessaron,” p. 166.
Table 1.6 Alternative harmonizations of the Dura Fragment’s Gospel material
Munich harmony Hermann Zoest Clement of Llanthony
There were there many There were there many women Standing at a distance were all
women at a distance at a distance (Matt 27:55) those known to him and many
who had followed him watching (Mark 15:40) who who had followed him from
from Galilee ministering had followed Jesus from Galilee Galilee; they saw these things
to him. Among them ministering to him (Matt (Luke 23:49). Among them
were Mary Magdalene, 27:55). Among them were were Mary Magdalene, and
and Mary mother of Mary Magdalene, Mary mother Mary the mother of Jacob the
Jacob and Joseph, and of Jacob the Less and Joseph, Less and Joseph, and Salome
the mother of the sons and Salome (Mark 15:40), and (Mark 15:40) the mother of
of Zebedee (Matt the mother of the sons of the sons of Zebedee (Matt
27:55–56). Zebedee (Matt 27:56). And 27:56). And when they were
when they were in Galilee, they in Galilee, they followed him
followed him and ministered to and ministered to him, and
him and many others who many others likewise came up
likewise came up with him to to Jerusalem with him (Mark
Jerusalem (Mark 15:41). 15:41).
John 19:31–37 John 19:31–37 John 19:31–37
When it became evening When it became evening (Matt After this (John 19:38), when
(Matt 27:57), look, a 27:57), for it was the day of it became evening, for it was
man named Joseph who preparation, which is before the the day of preparation, which
was a member of the Sabbath (Mark 15:42), there is before the Sabbath (Mark
council, a man good and came a rich person from 15:42), look (Luke 23:56),
just—this one did not Arimathea (Matt 27:57), a city there came a rich person
agree with the council of the Jews (Luke 23:51), named named Joseph (Matt 27:57),
and their deeds—from Joseph (Luke 23:50), a noble of who was a noble of the council
Arimathea, a city of the the council (Mark 15:43), a (Mark 15:43), a man good and
Jews, who even himself man good and just (Luke just—this one had not agreed
anticipated the kingdom 23:50), who himself was a with the council and their
of God (Luke 23:50–51), disciple of Jesus (Matt 27:57), deeds—from Arimathea, a
who was a disciple of secretly due to fear of the Jews city of the Jews, who
Jesus (Matt 27:57), (John 19:38), anticipating the anticipated even himself the
secretly due to fear of kingdom of God (Luke 23:51). kingdom of God (Luke
the Jews (John 19:38). This one had not agreed with 23:50–51). This one
This one went to Pilate the council and their deeds approached (Luke 23:52) and
and asked for the body (Luke 23:51), and he boldly boldly went in to Pilate and
of Jesus (Matt 27:58). (Mark 15:43) went to Pilate asked for the body of Jesus
(Matt 27:58//Luke 23:52) and (Mark 15:43). For he was a
asked for the body of Jesus disciple of Jesus, but secretly
(Matt 27:58//Mark 15:43//Luke due to fear of the Jews (John
23:52). 19:38).
Table 1.7 The Dura Fragment’s Gospel transitions compared with other harmonies
Arabic Dura Fuldensis Tuscan Venetian Munich Hermann Zoest Clement of Llanthony
Matt 27:56 Matt 27:56 Mark 15:40 Matt 27:55 Luke 23:49
Mark 15:40–41 Mark 15:40 Matt 27:56 Matt 27:56 Matt 27:55–56 Matt 27:56 Mark 15:40 Mark 15:40
Luke 23:49 Luke 23:49 Mark 15:41 Mark 15:41 Matt 27:55 Matt 27:56

Luke 23:54 John 19:31–37 John 19:31–37 John 19:31–37 John 19:31–37 Mark 15:40 Mark 15:41
Matt 27:57 Matt 27:57 Matt 27:57 Matt 27:57 Matt 27:57 Matt 27:56 John 19:31–37
Mark 15:42 Mark 15:42 Mark 15:43 Mark 15:41 John 19:38
Matt 27:57 Matt 27:57 Luke 23:50 Luke 23:50 Luke 23:50 Luke 23:50–51 John 19:31–37 Mark 15:42
Luke 23:50–51 Luke 23:50–51 Matt 27:57 Matt 27:57 Matt 27:57 Luke 23:56
John 19:38 John 19:38 John 19:38 John 19:38 John 19:38 John 19:38 Mark 15:42 Matt 27:57
Luke 23:51 Luke 23:51 Luke 23:51 Luke 23:51 Luke 23:51 Matt 27:57 Mark 15:43
Luke 23:51 Luke 23:50–51
Luke 23:50 Luke 23:52
Mark 15:43 Mark 15:43
Luke 23:50 John 19:38
Matt 27:57
John 19:38
fragment should be considered a bridge between the eastern and western witnesses
to Tatian’s harmony.
1.5 Summary
The Arabic harmony is the single most important witness to the narrative
sequence of Tatian’s Diatessaron. The significance of Ephrem’s commentary lies in
its independent corroboration of the Arabic harmony’s sequence in numerous
instances. Conversely, there are times when Ephrem’s commentary skips episodes
or mentions something out of order, so it cannot by itself establish Tatian’s order
completely. Codex Fuldensis is the most important Latin witness, and all of its
copies keep the order of pericopes intact. The glossed copies of the Fuldensis text
are interrelated, and they purportedly explain differences in the vernacular
harmonies, particularly the Stuttgart–Liège–Zurich harmonies. In subsequent
chapters I will show where this is the case, but I will also show where divergences
in the medieval Dutch and German narrative sequence cannot be explained by
glosses in the Latin harmonies. Against the recent trend in Diatessaron
scholarship, in the end I place the Stuttgart harmony on an equal footing with
Fuldensis when it comes to the order of pericopes in the western recension of
Tatian’s Diatessaron.
I end with a note of caution when it comes to sorting texts: the language of a
given harmony is not ipso facto a genetic marker. Petersen mistakenly assumed
that the Middle High German harmonies descended from the Old High German
ones. I have found, though, that the Old High German harmonies follow the
order of pericopes in Fuldensis, whereas the Middle High German harmonies
diverge in several significant cases. By examining a harmony’s macrostructure,
one can always find its nearest relative. For example, a cursory inspection of SB
Berlin Theol. Lat. Fol. 7 revealed it to be a hybrid of the Fuldensis text and
Clement of Llanthony’s harmony. There may be numerous medieval harmonies
that have not yet been studied, for they could be catalogued as Gospels or
lectionaries rather than harmonies.104 For any future discovery, then, narrative
sequence should be the primary means of determining whether or how a harmony
is related to the Diatessaron. The Arabic harmony, Codex Fuldensis, and the
Stuttgart harmony would be the most useful points of comparison.
104 In this chapter, I have adduced three copies of the Fuldensis text that I have not seen previously
cited, i.e., Houghton MS Richardson 25, Brussels KBR MS 2748–49, and Darmstadt MS 1003; BnF MS
Lat. 11964 should also be consulted.
2
Tatian’s Compositional Practices
Having surveyed extant witnesses to the Diatessaron in Chapter 1, I focus here on

the sources Tatian used and the ways he used them. In relation to Tatian, the term
‘Diatessaron’ (διὰ τεσσάρων) is first attested by Eusebius (Hist. eccl. 4.29.6; GCS
NF 6). The title meant that Tatian’s Gospel came ‘from the four’ that Eusebius
deemed canonical (Hist. eccl. 3.25.1). Even though Tatian did not call his work the
Diatessaron,1 there is no doubt that he combined the earlier Gospels of Matthew,
Mark, Luke, and John.2 The question is how Tatian managed to work with four
sources simultaneously. This chapter focuses on Tatian’s compositional practices,
specifically the mental and mechanical processes required to recombine the
fourfold gospel into a harmony (§2.1). I also calculate just how long Tatian’s
Gospel was vis-à-vis the fourfold gospel (§2.2). I conclude that Tatian worked
within a milieu of Gospel proliferation and that he most likely expected his
Gospel to be read alongside—not instead of—the other Gospels (§2.3).
2.1 Mental Processes and Material Production
This section explains how Tatian produced the Diatessaron.3 Regarding source
texts, he employed the mental processes of repetitive reading, recollection, and
copying via visual contact; Tatian might even have constructed a rudimentary
cross-referencing system. For the material production of his Gospel, Tatian could
have used waxed tablets, bookrolls, and codices. Considering the time it took to
write by hand, cannibalizing bookrolls of his sources, particularly the Gospel of
John, would have been a surprisingly efficient means of drafting a harmony.
1 Matthew R. Crawford, “Diatessaron, a Misnomer? The Evidence from Ephrem’s Commentary,”

Early Christianity 4 (2013): pp. 362–85.
2 I concur with Charles E. Hill (“Diatessaron, Diapente, Diapollon? Exploring the Nature and
Extent of Extracanonical Influence in Tatian’s Diatessaron,” in The Gospel of Tatian: Exploring the
T&T Clark, 2019), pp. 25–53) that Tatian did not use additional sources such as the Gospels of
Thomas or Peter.
3 This section overlaps with portions of my essay “The Use of Sources in Ancient Compositions,” in
The Oxford Handbook of the Synoptic Gospels, ed. Stephen P. Ahearne- Kroll (Oxford: Oxford
University Press, forthcoming); there I describe ancient writing materials and processes in more
detail, and here I go into more depth regarding Tatian’s modus operandi.
It is conceivable that Tatian made his own copies of the fourfold gospel at
some point,4 and he achieved excellent memory control over their contents via
repetitive reading. But that is not to say he had the texts memorized, as some
scholars posit for the Ebionites’ and Justin Martyr’s harmonizations.5 To be sure,
there are extraordinary examples of textual recollection in antiquity: Augustine
marveled at his friend Simplicius, who could recite Virgil’s Aeneid forward and
backward (Nat. orig. 4.7.9; PL 44).6 That was the exception rather than the rule,
however. Quintilian writes about students memorizing famous sayings and selec-
tions by visual copying and repeated reading (Inst. 1.1.36; 2.7.2; LCL 124–127),
but students were not typically learning entire literary works by heart.7 I consider
visual contact the modus operandi behind Justin’s harmonizations, the Ebionite
harmony, and the Diatessaron.
Extant witnesses reveal the Diatessaron’s wording to be conglomerations of
verbatim extracts from the fourfold gospel. The scale of identical wording required
ongoing visual contact with four source texts. One way of combining sources was
dictation in a group setting.8 William Johnson has discerned comparable schol-
arly projects at Oxyrhynchus.9 One group collected and studied works of classical
drama,10 and there are noteworthy examples where a single papyrus evinces
annotations from multiple contemporaneous hands.11 According to this model,
Tatian could have led a group in collecting, studying, and comparing the earlier
Gospels before writing one of their own. Four individuals could each read from
one of the Gospels at a time, and a fifth person could draft the harmony, but
numerous other scenarios involving more or fewer participants would be equally
plausible.
It is also plausible for Tatian to have worked by himself. Scholars typically
object to this possibility because they presume it too difficult to maintain visual
contact with multiple source texts simultaneously.12 It is often observed that there
4 For building a personal library by making copies yourself, see George W. Houston, Inside Roman
Libraries: Book Collections and Their Management in Antiquity, Studies in the History of Greece and
Rome (Chapel Hill, NC: University of North Carolina Press, 2014), pp. 13–14.
5 John S. Kloppenborg, “Macro- C onflation, Micro- C onflation, Harmonization and the
Compositional Practices of the Synoptic Writers,” ETL 95 (2019): pp. 635–8.
6 Mary Carruthers, The Book of Memory: A Study of Memory in Medieval Culture, 2nd ed., Cambridge
Studies in Medieval Literature (Cambridge: Cambridge University Press, 2008), pp. 21–2; the Aeneid is
comparable in length to the fourfold gospel, and Simplicius also knew Cicero’s Orations by heart.
7 Contra Alan Kirk, Q in Matthew: Ancient Media, Memory, and Early Scribal Transmission of the
Jesus Tradition, LNTS 564 (London: Bloomsbury T&T Clark, 2016), pp. 96–7.
8 Sharon Lea Mattila, “A Question Too Often Neglected,” NTS 41 (1995): p. 215; Kloppenborg,
“Macro-Conflation, Micro-Conflation, Harmonization,” p. 639.
9 William A. Johnson, Readers and Reading Culture in the High Roman Empire: A Study of Elite
Communities, Classical Culture and Society (Oxford: Oxford University Press, 2010), pp. 179–92,
i.e., ch. 9.
10 Johnson, Readers and Reading Culture, pp. 180–3.
11 Johnson, Readers and Reading Culture, pp. 186–7.
12 e.g., Mattila, “Question Too Often Neglected,” p. 215; Kloppenborg, “Macro-Conflation, Micro-
Conflation, Harmonization,” p. 639.
Tatian ’ s Compositional Practices 31
are no ancient artistic representations of a scribe using multiple source texts.13

Conversely, there are no ancient depictions of Greco-Roman manuscript copying
at all,14 and Hermas writes about copying a book by himself (Vis. 2.4).15 The sim-
plest solution is that a source text was held open with paperweights, and there is
no reason to limit readers’ and writers’ use of one source at a time. The ability to
read from multiple sources is indirectly supported by ancient visual art, wherein
bookrolls are often open beyond an adult’s shoulder width.16 A stretch of 50 cm
would expose four or five columns in a single bookroll,17 but the same span could
easily fit two bookrolls open two columns each.18 Tatian could even work with
four sources at a time. For comparison, four open copies of the pocket edition
of the 28th edition of Nestle-Aland Novum Testamentum Graece occupy approxi-
mately the same space as four bookrolls open two columns each or four open
codices the size of Papyrus 75. With four source texts arranged in a semicircle,
one could write a draft with a bookroll, parchment notebook, or waxed tablet
placed on one’s knee.
Quintilian recommended making frequent revisions while drafting a work
(Inst. 10.3.5). He preferred to draft on waxed tablets, which were easily erasable,
as compared with parchment notebooks (Inst. 10.3.31). Quintilian also said to
leave empty boards (vacuae tabellae) in tablets to facilitate revisions (Inst. 10.3.32).
The wooden boards of waxed tablets were 4–6 mm thick, and polyptychs were
preferable for literary compositions. The outermost boards served as covers, and
the inner boards had 1–2 cm margins surrounding the writing area, which was
recessed 1 mm and filled with wax. Diptychs had two covers and two inner pages
for writing. Additional inner boards were double-sided, so triptychs had four
pages, pentaptychs had eight, and so forth. Polyptychs range in size, but boards
from multiple sites measure 14 × 12 cm;19 for comparison, Loeb Classical Library
13 Jocelyn Penny Small, Wax Tablets of the Mind: Cognitive Studies of Memory and Literacy in
Classical Antiquity (London: Routledge, 1997), p. 167; Kirk, Q in Matthew, p. 54; Kloppenborg,
“Macro-Conflation, Micro-Conflation, Harmonization,” p. 636.
14 T. C. Skeat, “The Use of Dictation in Ancient Book Production,” Proceedings of the British
Academy 42 (1956): pp. 179–208, repr. in J. K. Elliott, ed., The Collected Biblical Writings of T.C. Skeat,
NovTSup 113 (Leiden: Brill 2004), p. 14.
15 Contra Kloppenborg’s (“Macro-Conflation, Micro-Conflation, Harmonization,” 636) claim that
scrolls required two hands and were thus “too unwieldy to use for copying purposes.” I have used
Michael W. Holmes, The Apostolic Fathers, 3rd ed. (2007).
16 Theodor Birt, Die Buchrolle in der Kunst: archäologisch-antiquarische Untersuchungen zum
antiken Buchwesen (Leipzig: Teubner, 1907), pp. 155–70.
17 For a table of column widths in prose bookrolls at Oxyrhynchus, see William A. Johnson,
Bookrolls and Scribes in Oxyrhynchus (Toronto: University of Toronto Press, 2004), pp. 162–74.
18 For comparison, an open copy of The Critical Edition of Q (ed. James M. Robinson, Paul
Hoffmann, and John S. Kloppenborg; Hermeneia; Minneapolis, MN: Fortress Press, 2000) measures
46 cm across.
19 e.g., R. S. O. Tomlin, “ ‘The Girl in Question’: A New Text from Roman London,” Britannia 34
(2003): p. 41; Elizabeth A. Meyer, “Roman Tabulae, Egyptian Christians, and the Adoption of the Codex,”
Chiron 37 (2007): pp. 295–347; Michael Alexander Speidel, Die römischen Schreibtafeln von Vindonissa:
Lateinische Texte des miltärischen Alltags und ihre geschichtliche Bedeutung, Veröffentlichungen der
Gesellschaft Pro Vindonissa 12 (Brugg: Gesellschaft Pro Vindonissa, 1996), p. 24.
pages measure 16 × 10 cm. Like codices, tablets were bound inside the long edge.
Unlike codices, tablets were typically written horizontally with top and bottom
pages, not transversa with left and right pages. A writing area of 12 × 10 cm com-
fortably fitted in 300 letters.20 Accordingly, even with one page intentionally left
blank, 2,000 letters could fit in the pentaptych depicted in a wall painting at
Herculaneum.21
It is inaccurate to call tablets unwieldy,22 and it is misleading to allege their
limited capacity.23 Works were drafted on waxed tablets from the Hellenistic
period through the Middle Ages, and Quintilian’s Institutio Oratoria is longer
than the entire New Testament; three of Quintilian’s books exceed the length of
Luke, the longest of the canonical Gospels. Assuming Quintilian practiced what
he preached by drafting on tablets, the longest book of the Institutes would fill
fifty-six pentaptychs spanning approximately 1.7 m spine to spine. It would
become difficult to keep track of so many tablets, so authors likely transferred the
contents of tablets to reused bookrolls at regular intervals;24 this draft would be
subjected to further revisions. We cannot know exactly how many tablets authors
typically used, but Anselm of Canterbury had enough to draft nearly half of Luke’s
Gospel.25 Waxed tablets would be the most efficient medium for drafting complex
harmonizations. For example, the death of John the Baptist comprises just over
1,600 letters in Codex Fuldensis (ch. 80), and Jesus’s ensuing feeding of the five
thousand and walking on water (chs. 81–82) comprise just over 2,000 letters.
It is also inaccurate to claim that repositioning within a bookroll, particularly
backwards, was unwieldy. Such mischaracterizations underlie some scholars’
objections to the simultaneous use of multiple sources.26 In fact, when a reader
finished a bookroll, it had to be rewound to the beginning. Since bookrolls pre-
dominated through the second century,27 every reader of a scroll necessarily
knew how to roll it in reverse, a task that was hardly irksome.28 More importantly,
20 Tomlin, “ ‘The Girl in Question.’ ”

21 Eric G. Turner, Greek Manuscripts of the Ancient World (Princeton: Princeton University Press,
1971), p. 34, Plate 10.
22 Contra Eric Eve, Writing the Gospels: Composition and Memory (London: SPCK, 2016), p. 54.
23 Contra Kirk (Q in Matthew, p. 49), who thinks it “quite a feat” for Baldric of Bourgueil to write a
112-line poem on a tablet in the twelfth century; in fact, Baldric’s poem (Vatican MS Reg. lat. 1351 ff.
24v–25v) reveals that his octoptych could fit in 3,785 letters, i.e., fourteen pages of eight lines averaging
33.8 letters per line.
24 In the first century bce, Catullus (22.5–6; LCL 6) mocked Suffenus for writing everything on
new expensive papyrus rolls rather than on palimpsests.
25 Anselm drafted the Proslogion (more than 23,000 letters; PL 158: 223–42) on tablets, which later
disappeared, so he rewrote it on a second set (Richard H. Rouse and Mary A. Rouse, “Wax Tablets,”
Language and Communication 9 (1989): p. 179).
26 e.g., Kirk, Q in Matthew, pp. 51, 55–7.
27 Larry W. Hurtado, The Earliest Christian Artifacts: Manuscripts and Christian Origins (Grand
Rapids: Eerdmans, 2006), p. 92.
28 T. C. Skeat (“Two Notes on Papyrus,” in Scritti in onore di Orsolina Montevecchi, ed. Edda
Bresciani et al. (Bologna: Clueb [i.e., Cooperativa Libraria Universitaria Editrice Bologna], 1981),
pp. 373–8; repr. in Elliott, Biblical Writings of T. C. Skeat, pp. 61–3) could easily reroll wallpaper.
Tatian ’ s Compositional Practices 33
the time it took to reposition within a roll—forward or backward—is negligible

compared to the time needed for cogitation and writing.29 In 823 ce, the scribes
Ellenhard and Dignus copied Augustine’s ten Tractates on the First Epistle of John
in seven days, and their corrector Hilduin worked on an eighth (Munich BSB Clm
14437 f. 109r).30 By my calculation (PL 35), including a half-day of corrections for
each copyist’s work, they respectively averaged 13,000 and 14,000 letters per day,
and both rates would remain impressively high until the advent of the printing
press in Europe.31 Since the Carolingian output of books was unprecedented, it
stands to reason that those rates would also have been exceptionally high in
Tatian’s era.
On the basis of my own experimentation, in five minutes I can scan and roll in
reverse the entire Gospel of Luke (the longest of the fourfold gospel) in Greek and
in scriptio continua. In the same span, I can copy fewer than 300 letters of text,
less than 0.5 percent of Mark’s Gospel (the shortest of the four). The time for an
evangelist to reposition within a source is inconsequential compared to the time
spent writing thereafter. Such slow and painstaking processes are exemplified by
Codex Fuldensis itself. As Victor of Capua explains in the preface (ff. 1r–4r), he
marked his Vorlage with the Eusebian canons and sections, which enabled his
scribe to seek and find the right phrase at every point. As Matthew Crawford
points out, Victor impressively worked “on the basis of mere memory and much
searching.”32 The text of Fuldensis is written in a single hand, but we do not
know exactly how this one scribe worked. We do know that the scribe somehow
managed five source texts, that is, the four Vulgate Gospels plus the harmony
Vorlage. The scribe could have worked as part of a group or individually, and in
either case the scribe could have saved time by using multiple copies of the
separate Gospels. As an example, the Fuldensis rendition of the feeding of the five
thousand comprises 170 Latin words (f. 73). Beginning with Matt 14:15, in fifty
lines the scribe switched sources nine times and excised between three and forty-
four words at each point, as visualized in Figure 2.1.
29 For example, the 775 letters in Matt 1:18–25 NA28 take me two minutes to read aloud but four-
teen minutes to scribble, reading and writing miniscule with quill and ink on papyrus and with a sty-
lus on wax; reading and writing majuscule in scriptio continua takes me twenty-five minutes.
30 Michael Gullick, “How Fast Did Scribes Write? Evidence from Romanesque Manuscripts,” in
Making the Medieval Book: Techniques of Production, ed. Linda L. Brownrigg (Los Altos Hills, CA:
Anderson-Lovelace, 1995), pp. 46–7, 49.
31 Gullick, “How Fast Did Scribes Write?” 46–7. Gullick uses line counts, which I have converted to
letter counts, since mise-en-page varies among MSS. Gullick cites one daily line count higher than the
Munich MS, i.e., Valenciennes MS 59, a copy of Jerome’s commentary on Jeremiah; by my count of PL
24: 705–936, that scribe averaged between 13,000 and 14,000 letters per day.
32 Matthew R. Crawford, “Do the Eusebian Canon Tables Represent the Closure or the Opening of
the Biblical Text? Considering the Case of Codex Fuldensis,” in Canones: The Art of Harmony: The
Canon Tables of the Four Gospels, ed. Alessandro Bausi, Bruno Reudenbach, and Hanna Wimmer,
Studies in Manuscript Cultures 18 (Berlin: Walter de Gruyter, 2020), p. 24.
Figure 2.1 Harmonizing the Feeding of the 5000 in Codex Fuldensis.

Another random document with
no related content on Scribd:
"Eikö äiti nytkään ole kotona?"
"Kyllä se kohta tulee, — läksi vaan viemään Kuitun-Maijan

lainaleipiä pois."
Kun ei äitiä kuitenkaan kuulunut tulevaksi, sanoivat vieraat lapsille

hyvästit ja Helvi lupasi tulla huomenna uudelleen.
"Jää nyt hyvästi siksi, Viija kulta!"
Helvin mieleen oli kokoontunut niin paljon uusia, voimakkaita

vaikutteita, ettei hän voinut olla kotimatkalla puhumatta niistä
lääkärille, joka hymyillen kulki hänen vierellään ja näytti antavan
hyväksymisensä hänen jokaiselle sanallensa.
"Uskotteko, etten ole enään sama tyhjä, itsekäs olento, mikä olin
vielä toissapäivänä, eilen…"
"Näen sen."
"Mitähän lienette tekin minusta ajatelleet?"
Helvin uusi mieliala huokui rohkeutta, vilpitöntä avomielisyyttä. —

—
"Jos ette pahastu, niin sanon…"
"Voi sanokaa!"
"Olitte mielestäni sellainen hemmoteltu lapsi, jolle on annettu

kaikki, eikä vaadittu mitään — ja siten tukahutettu sydämen
kauneimmat äänet — niinkuin ruukkukasvi, joka asetetaan salin
suotuisammalle paikalle ja jota väsymättä seinien sisällä hoivaillaan,
mutta jonka —"
"Jonka ahtaaseen ruukkuun sullotut juuret eivät koskaan ole
kostuneet luonnon voimakkaasta maaperästä ja joka ei koskaan,
koskaan ole tuntenut auringon välitöntä suuteloa lehdillään! — Voi
hyvä Jumala, kuinkahan paljon meitä sellaisia lieneekään…"
"Olkaamme iloisia kun niitä on nyt yksi vähemmän."
"On — on! Ja uuden elämäni aloitan viemällä Viijalle puhtaita

lakanoita ja ravitsevaa ruokaa." —
"Kiitän teitä!"
"Voi, — se on vielä aivan liian aikaista!" Kotiportilla ojensi Helvi

kätensä lääkärille, joka sulki sen pitkäksi hetkeksi omaansa, sanoen:
"Valititte usein ennen elämän tyhjyyttä ja sisällyksettömyyttä, — onko
nytkin niin?"
"Ei enään! Nyt tuntuu kuin olisin saanut kiinni kultaisen langan
päästä, jota seuraamalla aavistan löytäväni sen suuren, kaivatun…
sen, jota sanotaan elämäntehtäväksi. —"
"Niin eikös se olekin kummallista: kuinka usein vaan odotetaan

milloinka se tehtävä tulee… istutaan kädet ristissä eikä tunneta,
tiedetä, ei edes aavistetakaan, että se jota pilvien ja merien takaa
odotellaan onkin aivan lähellä, toisinaan omaan sydämeen
kätkettynä… Niinkuin teillekin."
Helvi tunsi kyyneleitten kohoavan silmiinsä.
"Tyhjä minun sydämeni on tähän asti ollut…"
"Ei olekaan! — Minä olen jo kauan sitten nähnyt uuden aamun

sarastuksen tuossa tyhjyyden tunteessa ja sen tuottamassa
tyytymättömyydessä. — Jos olevat olot olisivat olleet teille kylliksi,
jos henkenne niistä olisi saanut tarpeeksi ravintoa, ette olisi muuta
kaivannut, — mutta tyytymättömyytenne niihin antoi varmuuden sen
siemenen olemassa olosta sielussanne, josta kerran kasvaa uusi
elämä… Tänään ovat sen sirkkalehdet puhjenneet, — tänään olette
saaneet sen sysäyksen, joka oli välttämätön ja siis kerran tuleva."
"Uskotteko siis aina kaiken sen tulevan joka todellakin on

välttämättömän tarpeellinen?" —
"Uskon. — Ja jos joku väittää jääneensä sitä vaille, niin syyttäköön

itseänsä, kun on antanut sen huomaamatta luisua ohitsensa, — tai
ollut liian heikko seurataksensa viittausta."
"Jospa minäkin kerran voisin omistaa tuollaisen vuoria siirtävän

uskon!
— Pelkään vaan olevani liian heikko siihen…"
"Ehkäpä se teillä jo onkin!"
"Kaikesta siitä mitä minulla on, kiitän teitä, — kiitän teitä vaan!"
virkkoi Helvi lämpimästi ja salataksensa mielenliikutustaan kääntyi
hän nopeasti taloon vievälle puistotielle.
Hymyillen katseli nuori mies hänen reipasta astuntaansa ja kääntyi

menemään vasta sitten kun neitonen oli kadonnut tienkäänteen
taakse.
Sitä seuraavat päivät olivat Helville ihanaa, kevät-auvoista aikaa.
Mieli oli hänellä sellainen, kun muuttolinnulla, joka pitkän,

väsyttävän matkan jälkeen viimeinkin on osunut syntymäseudullensa
ja kiitollisuus rinnassa livertelee syviä säveliä tutun räystään
reunalla…
Talven hämärä paleltavine, hedelmättömine tunteineen oli

väistynyt sydämestä, sen kinos sulanut ja vihertävä nurmi kattanut
hangenalaisen haalean jälen. Ja mielialan ulapoilla läikkyivät tunteen
avartuneet aallot, kuohuen nuoren, elinvoimaisen sydämen
uhmailevaa lämpöä!
Oudoksuen katsoi hän taakseen, entisyyteen, joka oli täynnänsä

joutavaa mitättömyyttä, velttoa, harrastuksetonta hämärää…
Suurin osa siitä opista, jota hän koulun penkillä oli päähänsä
puinut, näytti niin tuiki tarpeettomalta, tyhjältä. — — Sen sijaan että
sielläkin olisi opastettu kaikkeen siihen, elävään välttämättömyyteen,
innostutettu suuriin aatteisiin, hyviin töihin ja käytännöllisyyteen,
pantiin pääpaino kuolleisiin, homehtuneisiin numeroihin ja
ijänikuisten tapausten häirähtämättömään muistamiseen, joista henki
ei kohonnut, eikä järki avartunut.
Koko se järjestelmä tuntui suurelta osaltaan hänestä nyt aivankuin

tiukkaan ruumiin ympärille käärityltä vaipalta, joka kyllä
asiantuntemattomien silmissä saattoi näyttää kauniiltakin, mutta joka
useammassa tapauksessa vaikeutti kantajansa liikkeitä, esti sen
luonnollisen, terveen kulun.
Hengen avartaminen, hedelmöittäminen, vapauttaminen jäi

sellaisessa opin jaossa lapsipuolen asemaan, — joka siitä pikemmin
uupui kuin elpyi, — ja ontoksi jätettynä imi helposti kaikenlaista
vastaantulevaa epäkelpoa ravinnoksensa…
Kaikkea sitä ajatellessa kapinoi Helvin sydän, — kapinoi kotiakin
kohtaan.
Miksei ollut kotikaan antanut hänelle niitä aatteita, joita hän oli
tietämättään janonnut?
Olisiko sekin ollut niin köyhä, niin välinpitämätön, niin

lyhytnäköinen —? Vai eikö siinä itsessäänkään niitä löytynyt? — Jos
ei, — tahtoi Helvi ne nyt sinne istuttaa, levittää vaikka väkipakolla
joka soppeen, isän kamarista, keittiöön, väentupaan asti, —
juurruttaa, kotiuttaa, vakiinnuttaa ne niin pysyväisesti, että
jälkeentulevaiset, sivukulkevaisetkin löytäisivät ne sieltä etsimättä,
hapuilematta, tarvitsematta vuosikausia nälkäisinä kulkea — — —
Totuuden-, hyvän-, veljesrakkauden-auringon tahtoi hän loihtia

kotitanhuvien ylitse paistamaan ja missä se kerran paistoi, siellä
heijastuivat sen säteinä hyväntekeväisyys, armeliaisuus,
uhraantuvaisuus. Ja jotain muuta sitovampaa kuin kontrahdit ja
päivätyöt oli vasta saatava isäntäväen ja alustalaisten välille, jotain
luonteeltaan rikkomatonta, joka kykeni yhdistämään, yhdessä
pitämään ja synnyttämään molemminpuolista arvonantoa ja
luottamusta. Se ei kaiketikaan ollut päivässä, vuodessakaan luotu,
— sen Helvi kyllä oivalsi. — Mutta joskin niiden lankojen
kehräämiseen ja yhdistämiseen kuluisi vaikka kokonainen ihmisikä,
enemmänkin, tahtoi hän uupumatta sen asian eteen työskennellä,
asettaa sen yhdeksi pyrkimystensä viittovaksi päämääräksi. Ja
hänen jälkeensä täydentäisivät sitä työtä uudet ihmiset, joidenka
sydämeen jo kätkyessä kylvettäisiin elämänymmärtämyksen pyhä
siemen.
"Vellamonneidon paasi."
Ja päätti Vellamon neitonen

Nyt toivonsa turhan kostaa
Ja veden pohjasta paatosen
Hän äkkiä pintaan nostaa,
Johon vene Vilhelmin loukahtaa
————————————
(Koskenlaskijan morsiamet).
Sammalpartaisten honkien varjoissa, karsimattomien, maahan asti

riippuvien oksien alitse kulki kivinen, luikerteleva karjapolku. Se erosi
kylän laidassa leveästä, keltahietaisesta valtatiestä ja läksi
kaitaisena, mustapohjaisena uomana kulkemaan kohti kaukaista
sydänmaata.
Suurta, salaperäistä sydänmaata.
Siellä, humisevan metsän yksinäisessä helmassa oli kaikki niin

uskomattoman ihanaa — siellä, aivan varmaan, oli elämän
todellisuuskin niinkuin unelmaa, armasta, kirkasta, sädehtivää
unelmaa ja kuitenkin yhtä epäämättömän toden peräistä, kuin
konsanaan tyly jokapäiväisyys harmaataloisten kylien tanhuvilla.
Niin ainakin tuntui Maijusta, joka alenevan ilta-auringon valossa

kulki karjapolkua, vuoroin huudellen lehmiä, joita etsi, vuoroin
laulellen lyhyitä kansanlaulun pätkiä.
Elämä oli hänestä niin kevyttä ja huoletonta — oli enemmänkin:

ihanaa! — siksi, kun hän oli nuori ja kokematon… Tai oikeastaan se
elämän ihanuus ei ollut niin valtoinaan hänen omanansa,
muulloinkuin iltasin, samotessaan pitkin siimeikästä karjapolkua —
niinkuin nytkin — sillä siellä ja silloin tiesi hän kohtaavansa hänet,
joka aina niin ketterästi, kuin sadunkin Nyyrikki, puikahti esiin puiden
seasta, säteilevä hymy huulilla ja valkoinen ylioppilaslakki reippaasti
taaksepäin työnnettynä.
Kukaan ei tiennyt, ei edes aavistanutkaan heidän

lemmensuhdettansa — eikä kellään ollut oikeutta tietää, ei
aavistaakaan sen olemassaoloa — sillä se oli pieni, etäisen
karjapolun varrella kasvava metsäkukkanen, suurten
sammalpartaisten honkien suojatti…
Se oli syntynyt ja kasvanut salaperäisen metsän sylissä —

kukaties oli se siellä kuolevakin…
Kaksi niin kaunista koivua kasvoi

Vihreän kummun päällä,
Niitä mä silloin katselen
Kun kultani ei ole täällä…
— — — ei ole täällä, kertasi kaiku Maijun sanat. — Samassa

vilahti valkoinen lakki puiden välissä ja se sai tytön sydämen rajusti
sykkimään. Hän ei ollut vielä odottanutkaan häntä, sillä heidän
tavallinen yhtymäkohtansa oli paljon etempänä, syvemmällä salon
sylissä. — Riemulla kiirehti Maiju askeleitansa: — tuolla,
tienkäänteessä kohtaavat he! — Tai jos hän piiloutuisi tuon suuren,
ryhmyisen männyn taakse ja viskaisi sieltä kävyllä, niinkuin orava, —
mutta sitäkään ei hän malttanut tehdä…
Ehdittyään tien käänteeseen seisahtui hän äkkiä kuin salaman

iskemänä, valahti kalpeaksi ja vapisi. Niin, sieltä se tuli hänen
Nyyrikkinsä, mutta ei yksin kuten ennen, vaan nuoren, hymyilevän
tytön seurassa, joka sekin kantoi päässään valkeata ylioppilaslakkia.
———
Kun myrsky kaataa vankan, vahvajuurisen hongan, kuuluu kova,

tuskanomainen ryske korvessa. — Sellaista ryskettä tunsi Maijukin
sielussaan, nähdessänsä vieraan naisen kulkevan siinä, missä hän
itse oli kulkeva, hymyilevän sille, jolle hän yksin tahtoi hymyillä — ja
hänen lempensä honka, jonka juuret olivat niin syvällä, syvällä,
kaatui siinä silmänräpäyksessä harmaalle havuneulavuoteelle.
Sillä oliko muuta mahdollisuutta olemassa kuin pettymys…
Pettymys! — Sellaisesta hän ei ollut koskaan untakaan nähnyt. —
Vaivoin kokosi Maiju mielenmalttinsa voidakseen tyynesti kulkea

vastaantulijoitten ohitse, mutta tahtomatta horjahti jalka, ja poski
maidon valkea, valahti entistään valkeammaksi…
"Hyvää iltaa!" kuuli hän ylioppilaitten sanovan kumpaisenkin yhtä

rauhallisesti, viattomasti.
Kysyen loi Maiju katseensa ylös, etsien syyllisyyttä syytetyn

kasvoilta. Ja hän löysi sen — kiemurtelevana, välttelevänä,
maatamyöten matelevana, niinkuin käärmeen, joka kiireesti luikertaa
kiven koloon…
Kuinka saattaa ihminen menetellä sillä tavalla —?—
Samassa pisti vieras neiti kätensä Nyyrikin kainaloon, herttaisesti,

avomielisesti, niinkuin ainakin se, jolla on epäämätön oikeus siihen
— ja veti hänet mukanaan eteenpäin.
Silloin musteni kaikki uudelleen Maijun silmissä ja kiireesti tarttui
hän lähimmän puun oksaan, ettei kaatuisi, kiljasten kovasti,
tietämättään, tahtomattaan, sisäistä ääntään noudattaen:
"Petturi!"
Neiti kääntyi hämmästyneenä ympäri ja katseittensa kulkiessa

Maijusta Nyyrikkiin, Nyyrikistä Maijuun, kävi hänenkin hymyilevä
muotonsa synkäksi, mansikkainen poskensa värittömäksi.
"Mitä sanoitkaan, tyttö!" huudahti hän tulisesti vihaa kuohuen,

vaikka näkikin Nyyrikin muodon todistavan Maijun syytteen oikeaksi.
"Te kait kuulitte mitä minä sanoin."
"Mutta mitä tarkoitat sillä?"
"Tarkoitan sitä mitä sanoin, että tuo mies on pettänyt vilpittömän

rakkauteni, rajattoman luottamukseni — ja on nähtävästi pettänyt
teidätkin."
Maiju oli voittanut lumouksensa ja seisoi tyynenä, kylmänä

syyttäjänä, pidellen vielä puun oksasta kiinni.
"Pettänyt minutkin!" huudahti ylioppilasneiti. "Niin — pettänyt

minutkin…"
Hän näytti kauhistuksesta sortuvan maahan ja hengitti tuskaista,

lyhyttä hengitystä. Nuori mies, joka seisoi kuin kuumilla kivillä, tahtoi
tukea häntä, mutta hän työnsi tylysti hänen kätensä syrjään, kysyen:
"Kuinka selität tämän?"
Kun vastaus viipyi, virkkoi Maiju katkerasti:

"Varmaankin siten, että minut tehdään valehtelijaksi — sillä
minähän olen vain köyhä, mitätön palvelustyttö ja te, te olette
kumpaisetkin 'parempia ihmisiä' — ja voitte siis minusta huolimatta
nauttia onnestanne…"
Hän tunsi ennentuntemattoman ilkeän koston vimman syöksyvän

sydämeensä ja nauroi tylysti, katkerasti. —
"Herrasväki välttää vasta syrjäisiä karjapolkuja ja kulkee

yksinomaan vallanmaanteillä, niin välttyy ehkä ikävyyksistä…" sanoi
hän.
"En olisi koskaan uskonut että sinä olet noin ilkeämielinen,

Maiju…" sanoi viimeinkin Nyyrikki. "Tiedätkö mitä nyt olet tehnyt?" —
"Josko en tietäisi… Velvollisuuteni! — Silläkö, että sanoin totuuden

ja rikoin ehken onnesi, olisin tehnyt mitään pahaa, — en! — Mutta
sinä — muista aina että kansalapsellakin on kuolematon sielu!
Minulle elä mitään enään sano!"
Maijun posket hehkuivat jälleen ja hän päästi viimeinkin oksan

kädestään lähtien kiireisin askelin eteenpäin polkuansa, kadoten
pian puitten taakse näkymättömiin. — Mutta siellä vaipui hän
uudelleen surun valtaan ja painui maahan, suuren riippuoksaisen
kuusen juurelle istumaan…
Sen kuusen juurella oli hän ennenkin istunut, ei pettyneenä,

murtuneena kuten nyt, vaan rinta täynnä onnea hehkuvia kipinöitä ja
vierellään hän, joka tuolla nyt toiselle teki tiliä kevytmielisestä
rakkaudestansa. — Rakkaudestako? kysyi Maijun vapiseva sydän.
— Sellaistako se on rakkaus — se armas, ihana tunne, jonka hän oli
niin suureksi arvioinut, joka oli tehnyt hänet niin rikkaaksi,
onnelliseksi…!
Viimein nousi Maiju ylös, kuultuansa lehmänkellon äänen yhä

lähempää ja lähempää.
En minä muille ilmoittele sydän surujani —

Synkkä metsä ja kirkas taivas tuntevat huoliani…
Laulu lauhdutti hänen katkeraa mieltänsä ja kuumat, viljavat

kyyneleet helpoittivat polttavan poven pakotusta.
"Saat luvan tyytyä kohtaloosi, — ajatteli hän, — sillä kelle valitat,

kehen vetoat…"
"Kätke kaikkien katseilta se, joka kirveltää, moni muu ennen sinua
on tehnyt niin…"
Oi, Jumala, kuinka yksinäiseksi hän tunsi itsensä! Ja kuinka

kolkolta, tylyltä tuntui metsäkin, tämä hänen nuoren lempensä ihana,
avara temppeli. Sen pyhyys oli häväisty…
Kun hän vähäistä myöhemmin kulki karjalaumansa kanssa

kotiinpäin ja saapui sen paikan kohdalle missä hänen onnensa
onttous äsken paljastettiin, näki hän ihmeekseen ylioppilasneidin
istuvan vieläkin siellä, kumarassa, kädet silmillä, pienen, matalan
maakiven päällä. Mutta petturia ei enää näkynyt. —
Karjan kulkiessa monine kilisevine kelloineen hänen ohitseen,

nousi hän verkkaan ylös ja väistyi syrjemmälle, seuraten perässä
tulevaa Maijua oudosti silmillään.
Hänen kasvonsa näyttivät etempää elottomilta, vaan lähemmäksi
tultuaan näki Maiju kuinka nuo äsken iloiset silmät tulessa paloivat.
Ojennetuin käsin tuli hän Maijun luokse.
"Anna anteeksi minulle äskeinen vihani", pyysi hän avomielisesti.

"Tein äärettömän väärin suuttuessani sinuun."
Maiju tunsi oudon lämmön virtaavan sielussaan, se huuhteli

nopeasti pois sen katkeran vihan, jota hän näinä muutamina hetkinä
oli tuntenut tuota vierasta naista kohtaan. Niin, mitä syytä hänellä oli
vihata häntä, — syyttömiä he olivat kumpainenkin toistensa
onnettomuuteen.
"Saman vääryyden olen minäkin tehnyt teille", vastasi Maiju

kyynelsilmin.
"Ymmärrän sen niin hyvin!" huudahti vieras kiihkeästi. "Olisinhan

äsken ollut valmis syöksemään sinut tuonne lampeen, — olit
mielestäni julma, sydämetön, ilkeä… Mutta kun jäin yksin, koetin
asettua sijallesi — ja silloin ymmärsin sieluni tuskan —"
Yhteisen surun yhdistäminä kulkivat he vierekkäin kylää kohden,

pitkin kaitaista karjapolkua, joka sukelteli vanhojen, harmaitten
honkien lomitse. — —
Sydänmaan rakkautta.
Iloisesti räiskyi tuli avoliedellä ja lepattavien linnunsiipien lailla

väikkyi sen loimu tuvan hirsiseinillä. Lähellä liettä, puolittain sen
mustuneen pielen pimennossa, istui Hilja — Kaapro Kalposen,
Amerikkaan menneen miehen "leski" — ja tuuditteli pientä,
muutaman viikon vanhaa lasta sylissänsä. Rukki oli siirretty
ovensuun nurkkaan ja kehto vedetty keskelle lattiata — kuin
kunniapaikalle — upeillakseen siinä punakukkaisella karttuunitäkillä
peitettynä. — Hiljaa hyräillen, surumielinen, väsynyt ilme kasvoilla
kiikutteli nuori äiti poikaa polvillansa.
Poikaa, omaa pientä hymyilevää lastansa!
Tunne oli niin uusi ja viehättäväisyydessään suuri, että se

kaikkivoipana valtasi hänen koko olemuksensa… ja työssä
kovettuneilla käsillään oli hänen vaikea niin hellävaroen liikutella
lasta, kun olisi tahtonut!
Mutta tämä uusikaan tunne, vaikka sen sisäisin sävy olikin

hedelmällistä riemua, ei kuitenkaan voinut poistaa eikä
kauvemmaksi haihduttaa sitä masentavaa surun pilveä, minkä
hyljätty yksinäisyys oli hänen sieluunsa nostattanut, eikä hälventää
niitä kiusallisia aavistuksia, mitä nykyiset olosuhteet kiihottaen
kasvattivat. — Sillä pojan isästä, joka puoli vuotta sitten Amerikkaan
läksi, ei ollut kuulunut mitään, ei niin mitään. — Lähtiessään oli hän
kyllä vaimolleen luvannut, viimeistään vuoden kuluttua matkarahat
lähettää, vaan nyt ensimäisen vuosipuoliskon kuluessa ei mies ollut
sanallakaan itsestään tietoa antanut. — Näytti siltä, kuin olisi hän
kokonaan kadonnut, olemattomiin uponnut, ikipäiviksi vaipunut
maailman suureen, pohjattomaan nieluun… Ja vaikka Hilja kuinka
tyynesti koetti odottaa, kaikkein valoisimmilla tulevaisuuskuvilla
mieltään virkistää, nosti paha aavistus sittenkin päätänsä ja
vaikenematon ääni sielussa sanoi, että asiat eivät olleet oikealla
tolalla, vaan jotakin kamalaa oli tapahtunut… Eikä todellisuudessa
mikään kyennyt tuota ääntä kumoamaan…
Kaikkitietävät kyläläiset kertoilivatkin, ettei se Kaapro sitävarten

meren taakse mennytkään, että se sinne vaimonsa perässään veisi,
— menipähän vaan, hurjapää, kun sattui olemaan senverran rahoja
taskussa ja taisi avioliiton sidekin moisesta liian tiukalle tuntua. —
Tiesivät ne kylällä vielä senkin että ilman vaan hulluuttaan se
talonpoika piikatytön otti — otti jättääksensä — ja sieppasi kuin
uhitellen renki Jaakon nenän edestä, — joka samaan aikaan oli
Hiljaa kosiskellut…
Mutta näistä seikoista ei Hiljalla ollut aavistustakaan ja kylän

kerkeät kieletkin olivat siksi hienotunteisia, että jättivät ne hänelle
itselleen kertomatta…
Ja hän odotti… odotti iloisia, lohduttavia uutisia reippaalta

Kaaproltansa, — ja hän uskoi… uskoi miehensä rakkauteen, sen
kuviteltuun uskollisuuteen, vakavuuteen — vaikka sydäntä kirveli..-—
Se oli kyllä huimapää se Kaapro, iloinen ja levoton. Mitä lie

ollutkaan mustalaisverta koko pojan suonissa, — liikkuvaan, alati
levottomaan elämään se vaan vaati… Ja niin se sitten läksi
Amerikkaankin, yht'äkkiä, varmasti, eikä siinä auttanut Hiljan
rukoukset eikä kyyneleet, ei vähääkään! — Hänellä ei ollut muuta
keinoa, kuin alistua välttämättömyyteen ja jäädä uskollisesti
odottamaan sen lupauksen toteutumista, joka siitä päivin oli hänen
elämänsä ainoana ilona.
Kyllä ne kyläläiset silloinkin naureskelivat ja sanoivat että nyt se

ukkosi sinut jätti… mutta Hilja käänsi heille selkänsä, kummeksien
kun ei ihmisten mieliin erehdyksessäkään osunut muita kuin pahoja
ajatuksia lähimmäisistänsä… Hänen Kaapronsa ei nyt vaan
sellainen heittiö ollut! — Siitäkö ne muka saivat aiheen ilkeyksiään
ladella, kun mies oli tulinen ja eloisa, ehkä hiukan huimapääkin —
mutta sehän se juuri oli Hiljan mielikuva miehestä!
Milloin Hiljan mieleen juolahti jörö, tyyniluontoinen Jaakko, se

entinen palvelustoveri, — täytyi hänen aina naurahtaa… Voi, voi se
poika parka oli toki kuin korven kanto! — Eikä hänessä mitään
muuta mieltäkiinnittävääkään ollut kuin silmien tumma, syvä katse,
millä hän iltapuhteina työnsä äärestä oli Hiljan liikkeitä seuraillut.
Vakavasti oli Jaakko häntä varoittanut heidän hääpäivänsä
aamunakin, arvellen ettei siitä Kaaprosta ikipäivinä vaimonsa
vaalijaksi ollut… mutta ivaten ja ylimielisesti oli hän vaan viskannut
mustasukkaisuuden syytteen varoittajan silmille — — —
Kun Kaapro Kaapronpoika, terve, pyöreäposkinen ihmisen alku,

ennätti kahden vuoden ikään, oli äidin mielityönä kertoella hänelle
kauniita asioita poissa olevasta isästä. Hänestä oli välttämätöntä
herättää ja ylläpitää lapsenrakkautta tuntematonta isää kohtaan ja
milläpä muilla välineillä se olisi ollut mahdollista, jos ei juuri lämpöä
uhkuvilla, kauneilla kuvauksilla. — Ja niin hän monasti poika
polvellaan, kertoili hyvästä, herttaisesta isästä, joka etäällä vieraalla
maalla tekee ahkeraan ja uupumattomasti työtä, kootakseen rahoja,
joilla voi kustantaa heille, äidille ja pojalle matkan sinne suureen
ihmeelliseen maahan, joka oli niin kaukanakin, ettei sitä saattanut
kuvitellakaan… Sellaisissa toiveissa kuluivat pikku Kaapron
aikaisimmat lapsuusajat.
*****
Muutamana koleana syksypäivänä saapui kuitenkin

surmansanoma. — Ei se tullut kirjeessä, eikä sitä isä itse
lähettänyt… Muuan naapuri, Käkelän Kalle, sen toi, palatessaan
kaukaisesta lännestä, missä oli oleksinut jokseenkin yhtä kauvan
kun Kaaprokin. Ja se tiesi kertoa että mies oli lapioinut taskunsa
täyteen aarteita ja viihtyi hyvin vieraalla maalla, missä oli hankkinut
itselleen uuden eukonkin…
Siitä tuli lopullinen hallayö Hiljan kellastuville toiveille. — Kiljahtaen

katkesi häneltä se elähyttävä toivon säije, joka pimeinä, yksinäisinä
aikoina oli punoutunut ikäänkuin välttämättömäksi koossa pitäjäksi
hänen koko elämänsä ja olemuksensa ympärille. — Armotta katkesi
sen ainut kultalanka, ryskyen romahti viimeinen tue, ikipäiviksi
olemattomiin upoten!
"Mitä tuosta nyt noin suret… vuosikaudet olet jo itsesi ja poikasi

elättänyt… Mitä apua sinulla on miehestäsi ollut?" lohduttelivat
kyläläiset.
Mutta sellainen puhe, niin lohduttavaa kun sen tarkoitus olikin,

tuotti vaan uutta tuskaa Hiljalle. — Ei hän surrutkaan elämistä eikä
elättämistä — ei ainakaan nyt…
Sellaiset huolet olivat toki kuin kääpiöitä sen suuren, kauhean

iskun rinnalla, joka sorti sielua ja jäähdytti sisintä! — Leipähuoletko
ne silloin pääsäveleenä olisivat soineet, kun se pohja ja perusta
jolleka hän ihanimpansa rakensi, taittui ja taipui? — Eikö häntä
kukaan ymmärtänyt, — eikö tosiaankaan? — Leipäkö heille
ensimäinen ja kaikki kaikessa olikin? — Tämä seikka teki hänet yhä
enemmän yksinäiseksi ja avuton yksinäisyys pani sydämen
huutamaan hätää, kaikkinielevää, toivotonta hätää! — — —
Pikku Kaapron unelmia ei surmanisku tyyten kyennyt

katkaisemaan. — Hän kuuli kyllä puhuttavan jotakin pahaa isästä ja
näki äidin itkevän, näki hänen päivä päivältä kalpenevan ja
synkkenevän, mutta ne varmat lämpimät toiveet, uupumattomat
uskot, jotka kertomuksien siltaa myöten olivat äidin sielusta lapsen
sieluun vierineet, olivat liian voimakkaita, selviä ja ihania yhdellä
iskulla katketakseen…
Hän ei oikein ymmärtänyt miksi äiti ei enää puhunut isästä ja miksi

hän, kun Kaapro alkoi jotakin puhua hänestä, puristi pojan niin
tulisesti syliinsä, että oli tukehtua ja sanoi vaan hiljaa tuskin
kuultavasti: "Elä puhu Kaaproseni… pieni, pieni poikaraukkani…"
Eikä Kaapro sillä kertaa enemmän puhunutkaan, kyyristihe vaan
lähemmäksi äidin povea, niinkuin paetaksensa jotakin tuntematonta
pahaa, joka näytti väliin hulvivan esiin, kuten hulvii hyökylaine
salmen suulta kotilahdelle. — Mutta sittenkin, jäätyänsä taas yksin
leikkimään rakenteli hän kivistä ja kävyistä sitä suurta laivaa, jolla he
yhdessä äidin kanssa lähtisivät sinne kaukaiseen, ihanaan maahan
isän luokse… Isän luokse! —
Uutinen Hiljan onnettomuudesta löysi pian tiensä sydänmaallekin,

sinne missä Jaakko yksinään kotimökissänsä eleli. — Kun tyyni
jöröluontoinen mies kuuli asian, teki se häneen syvän vaikutuksen ja
koko sen illan istui hän tupansa penkillä pää käsien varaan
painuneena, muistamatta edes tulta takkaansa virittää…
Oli liian paljon jäytävää miettimistä kerääntynyt yhdellä kertaa

hitaisiin aivoihin ja sentähden eivät ajatukset ottaneet ollenkaan
juostaksensa vaan töksähtelivät edestakaisin kuin säikkyneet
otukset pensaikossa. —
Mitä kauvemmin hän siinä istui, sitä voimakkaammaksi kasvoi

hänessä halu tavata Hiljaa.
Miksi? Sitä hän ei oikeastaan itsekään tietänyt…
Hän tunsi vaan vaistomaista tarvetta olla lähellä häntä, lohduttaa,

rohkaista… sillä epäilemättä Hilja nyt oli sen tarpeessa. Hän muisti
kyllä Hiljan ennen nauraneen ja ivanneenkin häntä ja se oli ollut
sanomattoman katkerata, mutta nyt häipyi hivenekin tuosta
katkeruudesta, — jos sitä oli enään viimeaikoina ollutkaan, — ja
kaikkivoittava sulaava hellyys levähti kuin päivänpaiste rinnan
syvimpiin sokkeloihinkin… Jos Hilja hänelle nytkin nauraisi, tunsi hän
voivansa anteeksi antaa senkin. Sydämen järkähtämätön käsky oli:
Hiljan luokse! — ja sitä täytyi totella.
Kun Hilja seuraavana iltana viritteli tulta tupaansa, astui Jaakko

epäröiden, pohjia myöten hämillään, ovesta sisään. —
Kohdatessaan Hiljan ihmettelevän katseen, löysi hän äkkiä itsensä
kuin pahanteossa, ja olisi kernaasti kääntynyt takaisin kynnykseltä,
jos olisi ilennyt. — Mutta se ei enään käynyt päinsä ja hän istuutui
uunin viereen pienelle penkille, jonka toiseenpäähän Kaapro oli
lelujansa ladellut ja selitti pistäytyneensä lämmittelemään, kun siellä
ulkona oli niin julman kylmä tuuli ja täältä tuvasta loisti, tuli niin
lämpimästi…
"Pitkä matka sinulla vielä kotiisi onkin…" sanoi Hilja.
"Pitkähän sinne… vaikka onhan tässä iltaa vielä…"

"No ei kait sinne niin pitkä matka ole, kun Amerikkaan", sanoa
tokasi pikku Kaapro asettaen molemmat kätensä vieraan polvelle. —
Jaakko hytkähti ja vilkasi syrjästä Hiljaan, joka sinä hetkenä näytti
niin avuttoman levottomalta. —
"No ei sinne niin pitkä matka ole", vastasi hän sitten lapselle,
yhtäkkiä rohkaistuen ja ottaen tämän syliinsä.
"Kuinka pitkä sitten?"
"Hyvin vielä ehtii tänä iltana, kun kiireesti kulkee."
"Mutta nythän on jo pimeä… etkö sinä pelkää?"
"Mitäs minä… eihän siellä metsässä ole kun oravia ja jäniksiä ja

nehän ovat vanhoja tuttavia."
"Onkos siellä marjoja — siellä sinun kotonasi?"
"Olihan niitä kesällä. Nyt ei ole enään kun pakkasen puremia

puolukoita." — Lapsi taputteli iloisesti käsiänsä ja sanoi pitävänsä
paljon puolukoista, ne kun olivat niin hyviä että kasvoivat näin
myöhään syksylläkin, vaikka on jo kylmä ja pimeä.
"Voi sinua pikku hupakko, mitä hupiset… Tule jo pois vieraan

sylistä, ettet väsytä."
"Anna toki pojan istua… Tämähän on niin hyvä poika tämä pikku
Kaapro."
Hilja tuli levottomaksi kun kuuli Jaakon panevan syvän painon

pikku-sanalle. Arvatenkin siitä tulee nyt puhe toisestakin Kaaprosta,
arveli hän. — Ja vaikka hän kyllä oli tottunut ihmisiltä kuulemaan
paljonkin hänestä, oli kuitenkin niin outoa ja arkaa puhua Jaakon
kanssa siitä… Jaakko sanoikin: "Se Kaaprohan on kuulema,
ruvennut ihan heittiöksi." — Hiljan kalpeille poskille levisi tumma
puna ja hänen oli vaikea hengittää. —
"Ei ollut senvertainen mies sinun arvoisesi…"
"Elä hyvä ihminen puhu siitä miehestä — olen jo kyllikseni hänestä

kuullut!" Hiljan äänessä oli rukouksen sävy sitä sanoessaan ja
lämpimästi ikäänkuin anteeksi pyytäen katseli Jaakko häntä.
"Enhän minä… Enkä minä mitenkään tahdo loukata sinua." Ja

sitten olivat he kaikki vaiti.
Jaakko olisi vielä tahtonut sanoa jotakin ystävällistä ja

rohkaisevaa, mutta kuinka hän siinä miettikin, lapsen tuuheata
tukkaa silitellessään, ei hän vaan mitään kelpaavata keksinyt. Ja
silloin tuli hänelle yht'äkkiä kiire pois. — Hän tunsi jälleen olevansa
kun pahanteossa ja rinta alkoi jyskyttää niinkuin visainen varsta
riihen lattiata.
Mitä mahtoi Hiljakin arvella hänestä…
Varovasti laski Jaakko pojan polveltaan lattialle, varovasti ja

hitaasti niinkuin olisi hänen vaikea luopua siitä ja lähteä pimeään
yöhön lämpimältä sijaltansa uunin vierestä.
"Niin, pitää sitä lähteä kotiinkin päin astelemaan, ettei yö tavoita.

Hyvästi nyt, pikku Kaapro poika!"
"Hyvästi! Ja jos tulet toisen kerran, niin tuo puolukoita tullessasi."
"Kyllä minä tuon!"

Hän ojensi kätensä Hiljalle:
"Kiitoksia vaan lämpimästä!" —
"Eihän siitä kannata kiittää."
Tuskin oli Jaakko päässyt ovesta ulos, kun kalvava kaiho täytti
hänen rintansa ja hän olisi tahtonut jälleen lämpimään, armaaseen
tupaan katselemaan Hiljaa ja pitelemään poikaa polvillansa…
Vastenmielisin, hitain askelin läksi hän kulkemaan pimeätä

metsäpolkua, suurten kuusten humistessa vinhassa syksytuulessa.
Kaukainen kotinsa ei ollut koskaan tuntunut niin kolkolta ja
yksinäiseltä kuin tänä iltana. — — —
*****
Siitä lähtien vieri aika yhä hitaammin Hiljankin mökissä. Katkeria

hetkiä siinä oli kyllä ennenkin eletty, mutta toivo tulevasta oli
ylläpitänyt, kulkenut kuin kaikki kannattava teräslanka päivästä
päivään. — Vaan sitä ei ollut enään. — Eikä ollut niitä herttaisia
hetkiä — kosteikkoja erämaassa, — jolloin äiti, poika sylissänsä,
tuuditteli itsensä ja lapsensa valkoisilla tulevaisuuskuvilla onnelliseen
uneen, niin pitkään ja sitkeään, että se kesti vuosikausia eikä
loppunut ennenkuin pettymyksen katkera kalkki oli tyhjennetty pohjia
myöten…
Sitten alkoi siellä ja täällä kuulua lisäksi ääniä, että isäntä aikoo
ottaa häneltä mökin pois, kun saapi sen annetuksi toiselle
paremmilla ehdoilla.
Se oli sydämmetöntä Hiljan mielestä, varsinkin, kun hän oli niin

kiinnikasvanut tähän tupapahaseen ettei voinut muualla elämäänsä
mahdolliseksi uneksiakaan… Tämä oli ollut hänen kotinsa siitä
pitäen, kun ne yksinäiset ja kuitenkin vaiherikkaat ajat alkoivat. Pitikö
hänen nyt todellakin luopua tästä? — Kun ei isäntää itseä kuulunut
häätökäskyä tuomaan, tyyntyi Hilja vähitellen. Ehkäpä ne olivatkin
taas niitä kyläläisten päättömiä puheita! — Ja voihan isäntä
hänellekin vuokraa korottaa, veropäiviä lisätä, kyllä hän tekee, tekee
kernaastikin, ennenkuin tietymättömälle taipaleelle lähtee. —
Muutamana kesäisenä päivänä, kun vasta; vapautuneet aallot
rantakiviä huuhtelivat, kiipesi Kaapro iloisesti äitinsä syliin sanoen:
"Lähdetäänpäs nyt suurella valkoisella laivalla isän luokse, kun

järvessä ei ole jäätäkään enää!" —
"Voi sinua, pieni raukka… eihän meillä enää isää olekkaan…"
"Mutta — olihan meillä ennen… Oikein hyvä, oma isä?"
Hiljan silmät täyttyivät kyynelillä.
"Vieras se olikin, — vaikka me sitä omaksemme luulimme." —

Hänen sieluansa kirveli, mutta hänen täytyi viimeinkin sanoa ne
sanat.
"Voiko sitä olla vieras, vaikka on oma —-?" kysyi lapsi ja hänen
silmiinsä tuli miettivä, lohduton ilme.
"Kyllä sitä näkyy voivan…"
Siitä ajasta lähtien kun kohtalon käänne lopetti Hiljan unelmien

mahdollisuuden, alkoi Jaakon vakainen, järkkymätön mieli niitä
rakennella. — Useimmin kun ennen, piti hänen pistäytyä kylälle, sen
ainoan mahdollisuuden houkuttelemana, että sattumalta tapaisi
Hiljan. Sillä ei hän ilennyt hänen mökillensäkään mennä, kun ei
mitään asiata ollut, eikä sitä osannut aivan tikkusistakaan tehdä…
Pitkä korpitie, jota välistä ennen oli väsymykseen asti astellut,

muuttui nyt puolta lyhemmäksi, mieluisaksi kävelymatkaksi. — Ja ne
korpitien tuliset toiveet, herttaiset, hymysuuhaaveilut, ne nostivat
latvojansa tiepuolessa kasvavien honkienkin ylitse, kohti suurta
valoisaa taivasta — aavistuksien herkillä siivillä. —
Kun hän kerran tällaisella retkellään sai kuulla että merten takaa
oli Kaapro Kalposen kuoleman viesti saapunut, — tunsi hän suurta
levotonta iloa sydämessänsä, sellaista ikiääretöntä, joka vain
aniharvoin ihmissieluun hulvahtaa, loistavana, mahtavana,
rinnanääriä repien, — niinkuin tila siellä olisi asunnoksi ahdas ja
matala riemun suurelle majesteetille…!
"Ehkä se voipi… ehkä kuitenkin kerran voipi tapahtua…" jupisi hän

itsekseen takaisin mökilleen kulkiessansa ja tie oli hänestä sillä
kertaa niin uskomattoman lyhyt, lyhempi kuin polku oman tuvan
ovelta pihan ylitse kaivolle. —
*****
Kulkiessaan kerran Hiljan asunnon ohitse löysi Jaakko Hiljan

seisomassa pihaveräjällään masentuneena ja synkeänä. Kysyttyään
hänen vointiaan, sai hän kuulla että isäntä oli täyttänyt aikaisemman
uhkauksensa ja häätänyt Hiljan poikinensa pois mökistä.
Kertunahon Taavetti ottaa mökin puoltasuuremmalla

veropäiväluvulla ja sitäpaitsi on hänellä täysikasvuisia lapsia, joista
tarpeenvaatiessa saapi työvoimaa taloon, niin että mikäpä siinä
auttoi… eihän hänellä ollut kirjoja eikä kontrahteja — ja jos niitä lie
alunpitäin ollutkin, olivat ne ainakin nyt tuntemattomilla teillä, muitten
niille sortuneitten matkassa. —
"Surullista on joutua pois paikasta, jota on oppinut sekä pitämään,

että rakastamaan kotinansa", päätti Hilja, kuivaten huivin nurkalla
esiintunkevan kyyneleen.
Silloin rohkaisi Jaakko mielensä ja otti puheeksi asian, joka kauan

oli hänen sieluansa jännittänyt. — Ja siinä, lahonnutta aitaa vasten
nojaten, esitti hän Hiljalle ehdotuksensa, sanoi, että olisi heille, niin
äidille kun pojallekin tilaa hänen mökissään, siellä yksinäisellä
sydänmaalla.
Hilja loi hämmentyen katseensa alas, seisoen siinä punottavin

poskin, yhtä sulkeutuneena kuin sanatonnakin.
"Tulisit katsomaan edes…" pyyteli Jaakko, jonka sydän löi niinkuin

taistelevan kotkan siipi.
"Eihän sinne kovin pitkä matka ole. Ja jos et luulisi viihtyväsi,

niin…" Jaakolta jäi lause kesken kohdatessaan Hiljan katseen, jossa
väikkyi omituinen, kauvan kateissa ollut hymyilyn hohde.
Ja hän tuli. — Tuli jo seuraavana sunnuntaiaamuna, kun Jaakko

vasta peseytyneenä ja pyhäpäiväpukimissaan istui tupansa
rappusilla päivää paistattamassa.
Se oli ensimäinen juhlapäivä Jaakon yksinäisessä mökissä. —

Sen hetken iloa laulelivat linnut, tuoksuivat kukat, heinät ja lehdet, —
sitä heijasti tyyni, syväsilmäinen lampi, sitä sirisivät sirkat ja
ihannoivat juhlalliset jymy-hongat!
"Tulithan sinä kuitenkin…" sanoi Jaakko vapisevin äänin,
viedessään vierastaan tupaan.
"Istu, istu peremmälle!" kehoitti hän sitten, pyyhkäisten

kämmenellään honkaista penkkiä, joka ulottui pitkin sivuseinää
ovensuusta peränurkkaan asti.
"Teki mieleni tulla katsomaan mitenkä sinä täällä elelet…"
"Hyvähän täällä on olla… mikäs täällä! Tulisit vaan sinäkin. On

mulla leipää toisellekin ja pojalla olisi kauniit, avarat nurmet tuossa
leikkiäksensä…"
Kuinka kaunis se Hilja sinä hetkenä Jaakon mielestä olikaan —

aivankuin entisaikoina, aikaisempina tyttövuosinaan, silloin kun
yhdessä samaa isäntää palvelivat ja samaa leipää söivät.
"Voi minkätähden sinä et tule!"
"Jospa minä tulisin…" virkkoi Hilja ja hänellä oli sekaisin riemua

sekä kyyneltä katseissansa. —
"Minä nauroin ennen sinulle Jaakko ja heittäysin riemumielin sen

miehen syliin, joka oli kylliksi raaka pettääksensä ja jättääksensä ei
ainoastaan vaimonsa, vaan vielä lapsensakin. — Tein hyvin typerästi
nauraissani sinulle, vaan nyt on elämä opettanut minulle, kenelle
pitää nauraa, kenelle ei… Anna anteeksi Jaakko! Tahtoisin nyt
sovittaa kaiken…"
Auringon säde, joka leikitteli akkunalaudalla, tuohisessa kasvavan

balsamin lehdillä, ei välähdellyt kirkkaammin kuin Jaakon katseet,
kuultuaan viimeinkin, viimeinkin sen sanan, jota niin monta, pitkää,
lohdutonta vuotta oli turhaan saanut odottaa. — — —
Neljäntenä seuraavista sunnuntaista kulki hän, pikku Kaapro
sylissänsä, kotipolkua kylältä! kotiin päin Hiljan seuraamana. Tänään
oli heidän hääpäivänsä ja tämä oli heidän häämatkansa — näin lyhyt
vain — mutta kylliksi riittävä eristämään heidät kaiken maailman
melskeiltä, oman tyynen onnensa sopukkaan…
"Onko täällä nyt marjoja?" kyseli lapsi. "On, on!"
"Ja onko kukkia, käpyjä, kaloja, hiekkaa — onko venekin?"
"On, on! Kaikkia mitä tarvitaan, pikku Kaaproseni."
"Kaikkia on mitä tarvitaan, kun on koeteltua, luotettavaa

sydänmaan rakkauttakin!" täydensi Hilja hymyillen. —
Miina.
Keijumäen luoteispuolella, vanhan, virattoman sudenkuopan

vieressä, suurten koivujen suojaamana sijaitsi Miinan tupa.
Se oli yhtä pieni, harmaa ja lujatekoinen kuin omistajansakin — ja

saattoi ylpeillä siitä että oli asujansa oma tekemä.
Kuinka suurella ihmetyksellä me lapset katselimmekaan tuvan

liettä, uunia, — sillä nekin olivat Miinan muuraamia, —
sanomalehdillä vuorattuja seiniä ja katon pyöreätä kannatushirttä,
kuullessamme että hän itse oli ne kaikki rakentanut. Se oli meistä
aivankuin satua, sillä todellisuudessa olimme nähneet vain miesten
rakennus- ja muuraustöitä tekevän.
Ja meidän täytyi oikein tarkoin seurata tuon kehräävän käden
liikkeitä tietäessämme, että se kykenee kirvestäkin käyttämään. —
Kehrätä — kutoa kangasta — rakentaa — ja muurata. Se oli

jotakin se!
Ja kun siihen vielä lisäksi tuli ne maukkaat "marjalehtikäiset" ja

"mustikkapöppörö", joilla hän meitä kestitsi, niin eihän ollut ihme jos
hän mielestämme oli paikkakunnan merkkihenkilö. —
Hänessä oli vain yksi ominaisuus, joka ei ollut mieleisemme —

äkäisyys.
Monta hupaista juttua olikin kiertämässä hänen kuuluisasta

tuittupäisyydestään…
Hänen pieni taloutensa oli aina hyvässä kunnossa. Suuren sängyn

alla, — joka otti ainakin kuudennen osan koko tuvan pinta-alasta ja
jonka päädystä aina puhdas, tupsureunainen lakana riippui, — oli
kanojen asunto. Ne saivat joka päivä munimisaikanaan pieneksi
silputtua paperia — sillä se vahvisti munankuoriainetta ja kun siellä
alakerran kovalla lattialla ei ollut tilaisuutta pesän tekoon, pantiin ne
vuorotellen sängyn jalkopäähän, pärekopan alle munimaan…
Miina oli sitkeä ja työtelijäs ihminen. Aina hänen tuvassaan

kangaspuut helskyivät tai rukki surisi. Vaan jos rukki rupesi
juonimaan, eikä tehnyt kunnolla tehtäväänsä tai katkeilivat
kankaanloimet "suotta aikojaan", saattoi pienessä tuvassa nousta
sellainen meteli, että ohikulkijat luulivat siellä vähintäin kymmenen
ihmisen riitelevän. —
Miina pani torumalla rukin tottelemaan, tai jos se ei siitä huolinut,
kävi sille niinkuin pahoille lapsille, — se sai vitsaa ja työnnettiin
nurkkaan häpeämään. —
Ja useimmissa tapauksissa kuului se auttaneen…
Samoin kävi kankaanlointenkin. Kun Miina oli niitä muutaman

kerran oikein perinpohjaisesti liisteröinyt ja ne yhä sittenkin "ilkisivät
katketa", — ei siinä enään auttanut muu kuin se äärimmäinen keino.
"No herkesivätkö ne sillä katkeamasta?" kysyivät muut kankurit.
"Ka herkesivät! — Vaan kun et usko kuitenkaan, niin mitäs sitä

tulet kysymäänkään… Koeta!" —
Mutta kukaan ei arvannut koettaa.
Miinalla oli tapana iltasin, kun tupa oli lämmitetty ja pelti pantu
kiinni, lähteä sukanneuleineen vähäksi aikaa kylään "häkää pakoon."
Kerran häntä tällöin pyydettiin naapurissa sekoittamaan tulella

olevaa vellipataa, johon Miina tietysti mielellään suostui, mutta kun
puut sattuivat olemaan tuoreita, paloivat hitaasti ja iso vellipata ei
pitkään aikaan näyttänyt kiehumisen oireitakaan, suuttui hän
ankarasti.
"Ennenhän mie keitän vaikka tervaa, ennenkuin tällaista velliä…"

intosi hän.
"Kotona se on puoleen tuntiin keitetty ja syötykin!" —
Ja suuttuneena, puoliääneen itseksensä puhellen lähti hän kotiin

heti kun joku talon ihmisistä ennätti kapustan varteen tarttua.
Itsellään oli Miinalla aina kuivia puita.
Milloin olivat ne loppumassa, piti hän talkoon ja silloin kyläläiset

toivat kuormansa, kuka halkoja, kuka pitkiä rankoja hänen
tuohikattoisen katoksensa täytteeksi. Ja kun nekin joilla ei ollut
hevosta, eikä metsää, halusivat päästä osallisiksi hänen
talkookestityksestään, niin pistäysivät ne sinne kirves kainalossa ja
pilkkoivat puut.
Sillä talkoomiehiä houkutteli muut paremmat herkut, kuin

"lehtikäiset" ja "mustikkapöppörö."
Niitä varten pani Miina aina oluen, keitti lämpimät ruuat ja kahvin
— ja jos sattui olemaan jouluinen aika, saattoi hänellä toisinaan olla
ryypytkin.
Miinan mökki oli jotenkin etäällä naapureista.
Sentähden, häneltä joskus kysyttiin eikö pitkät syksyiset pimeät

peloittaneet häntä?
Mutta eihän ne peloittaneet.
Miina oli jo vuosikymmeniä asunut yksin, — siitä lähtien kun lapset

lähtivät maailmalle ja Tuomas-vainaa peitettiin kirkon multaan, —
eikä vielä milloinkaan mikään muu kuin myrskynryske ollut häirinnyt
hänen rauhaansa.
Kerran kuitenkin syksyn pimeimmillään ollessa, kuuli Miina eräänä

iltana ryskytystä ja melua ulkoa. Nopeasti työnsi hän silloin rukkinsa
syrjään, sytytti pitkän päreen ja kiirehti porstuan ovelle katsomaan.
Vaan eihän siellä mitään näkynyt.
Nurkan takaa kuului vaan rumaa ääntä ja uikutusta, jonka helposti
tunsi ihmisääneksi.
Ja silloin Miina suuttui.
Pitkä päre loppui paljon ennemmin kuin se tulinen saarna, jonka

hän pimeässä ilkkujille antoi…
"Vaikka teidän nenänne olisi sata syltä pitkä, niin kyllä mie sen
niistän…" huusi hän niin että musta yö raikui.
Ilvehtijät olivat erehtyneet laskuissaan, eikä sen perästä kuultu,

että kukaan olisi käynyt vanhaa Miinaa peloittelemassa.
Mutta Miina itse meni seuraavana aamuna sisarensa pojan

luokse, — joka oli hyvä pyssymies, — ja pyysi häntä tulemaan
pyssyineen illaksi kotiinsa — siltä varalta että rauhanhäiritsijät
palaisivat.
"Enhän minä tok' uskalla ihmisiä ampua…" esteli sisaren poika.
Eikä Miina sitä vaatinutkaan.
"Lataa sie, kyl' mie lasken!" sanoi hän kuohuen
"Ettenkö mie niille häijyille näytä —? Näytän!" —
"Häijy" oli hänen voimasanansa, eikä sitä kukaan osannut lausua

sellaisella painolla kuin hän.
Ajan viitake alkoi viimein pystyä Miinaankin, lannistaen vähitellen

sitkeän voiman ja työtarmon. Kangaspuille ei hän silloin enään
kyennyt eikä hienoimpien lankojenkaan tekoon.

Tatians Diatessaron Composition Redaction Recension and Reception James W Barker Full Chapter

Uploaded by

Copyright:

Available Formats

You might also like

Tatians Diatessaron Composition Redaction Recension and Reception James W Barker Full Chapter

Uploaded by

Document Information

Original Title

Copyright

Available Formats

Share this document

Share or Embed Document

Sharing Options

Did you find this document useful?

Is this content inappropriate?

Copyright:

Available Formats

Tatians Diatessaron Composition Redaction Recension and Reception James W Barker Full Chapter

Uploaded by

Copyright:

Available Formats

Tatian's Diatessaron: Composition,

Redaction, Recension, and Reception

THE OXFORD EARLY CHRISTIAN STUDIES series includes scholarly

Clarisse Fouquin (Brussels KBR), James Freeman (Cambridge University Library),

5. The Priority of Codex Fuldensis 75

Appendix: Comparison of Sequences of the Arabic Harmony,

ABRL Anchor Bible Reference Library

In the late nineteenth century, J. Hamlyn Hill gave an overview of Tatian’s

until better evidence is available, Codex Fuldensis should be viewed as the

24 Crawford and Zola, “Introduction,” p. 7.

to other Latin and Western vernacular harmony sequences—the closest to the

30 Schmid, “Diatessaron of Tatian,” p. 137.

This chapter introduces the extant witnesses to Tatian’s Diatessaron, including

1.1 Eastern Witnesses

1.1.1 The Arabic Harmony

1.1.2 Ephrem’s Commentary

Another essential reference is the commentary on the Diatessaron attributed to

An Overview of Diatessaron Witnesses 9

(Luke 5:1–11) to the paralyzed man in Capernaum,14 which resembles Luke’s

1.1.3 Aphrahat’s Demonstrations

Aphrahat occasionally attests the Syriac wording of the Diatessaron.17 His

1.2 Western Witnesses

14 Matt 9:1–8//Mark 2:1–12//Luke 5:17–26.

1.2.1 Codex Fuldensis and Its Copies

Chief among western witnesses is Codex Fuldensis.19 In the mid-­sixth century,

An Overview of Diatessaron Witnesses 11

28 Valenciennes MS 15 (microfilm). 29 Copenhagen GKS 1350 4° (digitization).

1.2.2 The Stuttgart–Liège–Zurich Harmonies and Their Offshoots

40 Leipzig MSS 192 and 193: https://www.ub.uni-­ leipzig.de/forschungsbibliothek/digitale-­

An Overview of Diatessaron Witnesses 13

Table 1.1 Codex Fuldensis and its Latin descendants

Manuscript Century Chapters Prologues

Codex Fuldensis (Fulda Bonifatianus 1) VI 182 Luke 1:1–4; John 1:1–5;

An Overview of Diatessaron Witnesses 15

Table 1.2 Stuttgart–Liège–Zurich harmonies

MS or edition [sigla in brackets] Century/ Language Prologue

Liège harmony [L] Liège/Lüttich c.1280 Middle Dutch John 1:1–5;

Two witnesses, SB Nuremberg MS Cent. VI 51 and SB Berlin MS germ. qu. 987,

mittelniederländischen Evangelienharmonie: Die Handschrift Utrecht Universitätsbibliothek 1009, BETL

Table 1.3 Divergent nativity sequence in Stuttgart–Liège–Zurich offshoots

Fuldensis and Nuremberg Cent. VI 51 and Peter Cantor, e.g.,

Jesus’s circumcision Jesus’s circumcision Jesus’s circumcision

An Overview of Diatessaron Witnesses 17

Table 1.4 Divergence in SB Nuremberg MS Cent. VI 51 SB Berlin MS germ. qu. 987

Stuttgart/Zurich chs. 74–96; SB Nuremberg MS Cent. VI 51 (ff. 41v–57v);

Beelzebub controversy Beelzebub controversy

Stuttgart–Liège–Zurich Vorlage is not in doubt. I join Theo Coun in giving pri-

1.3 Unrelated and Distantly Related Harmonies

The Persian harmony is independent of the Diatessaron.69 As will be discussed

An Overview of Diatessaron Witnesses 19

Comestor’s work was highly influential. The anonymous Munich harmony

An Overview of Diatessaron Witnesses 21

1.4 The Dura Europos Fragment as a Bridge between

Yale University Dura Parchment 24 (now catalogued as number 10), dated

An Overview of Diatessaron Witnesses 23

Table 1.5 A Synopsis of Dura Parchment 24

Arabic 52.23–27 Dura fragment Fuldensis ch. 171 (f. 170r)

An Overview of Diatessaron Witnesses 25

5. The Priority of Codex Fuldensis 75

Chief among western witnesses is Codex Fuldensis.19 In the mid-sixth century,

40 Leipzig MSS 192 and 193: https://www.ub.uni- leipzig.de/forschungsbibliothek/digitale-