Design of Concrete Structures 16th

Edition David Darwin

Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmass.com/product/design-of-concrete-structures-16th-edition-david-darw
in/
DESIGN of Page i

CONCRETE
STRUCTURES
Sixteenth
Edition

David
Darwin
Ph.D., P.E.,
Distinguished
Member of ASCE
Honorary Member
of ACI, Fellow of
SEI
Deane E. Ackers
Distinguished
Professor and
Chair
of Civil,
Environmental &
Architectural
Engineering
University of
Kansas
 Charle
s W.
Dolan
Ph.D., P.E.,
Honorary Member
of ACI
Fellow of PCI
H. T. Person
Professor of
Engineering,
Emeritus
University of
Wyoming
DESIGN OF CONCRETE STRUCTURES

Published by McGraw-Hill Education, 2 Penn Plaza, New York, NY

10121. Copyright ©2021 by McGraw-Hill Education. All rights
reserved. Printed in the United States of America. No part of this
publication may be reproduced or distributed in any form or by any
means, or stored in a database or retrieval system, without the prior
written ­consent of McGraw-Hill Education, including, but not limited
to, in any network or other electronic storage or transmission, or
broadcast for distance learning.

Some ancillaries, including electronic and print components, may not

be available to customers outside the United States.

This book is printed on acid-free paper.

1 2 3 4 5 6 7 8 9 LWI 24 23 22 21 20

ISBN 978-1-260-57511-8
MHID 1-260-57511-X

Cover Image: Courtesy of Michael G. Walmsley

All credits appearing on page or at the end of the book are

considered to be an extension of the copyright page.
The Internet addresses listed in the text were accurate at the time of
publication. The inclusion of a website does not indicate an
endorsement by the authors or McGraw-Hill Education, and McGraw-
Hill Education does not guarantee the accuracy of the ­information
presented at these sites.

mheducation.com/highered
 Page v

About the Authors iii

Preface xiii

Chapter 1 Introduction 1
1.1 Concrete, Reinforced Concrete, and Prestressed
Concrete 1
1.2 Structural Forms 2
1.3 Loads 9
1.4 Serviceability, Strength, and Structural Safety 12
1.5 Design Basis 15
1.6 Design Codes and Specifications 16
1.7 Safety Provisions of the ACI Code 17
1.8 Developing Factored Gravity Loads 19
1.9 Contract Documents and Inspection 22
References 23
Problems 24

Chapter 2 Materials 26
2.1 Introduction 26
2.2 Cement 26
2.3 Aggregates 27
2.4 Proportioning and Mixing Concrete 29
 2.5 Conveying, Placing, Consolidating, and Curing
31
2.6 Quality Control 32
2.7 Admixtures 36
2.8 Properties in Compression 38
2.9 Properties in Tension 44
2.10 Strength under Combined Stress 47
2.11 Shrinkage and Temperature Effects 49
2.12 High-Strength Concrete 52
2.13 Reinforcing Steels for Concrete 54
2.14 Reinforcing Bars 55
2.15 Welded Wire Reinforcement 60
2.16 Prestressing Steels 61
2.17 Fiber Reinforcement 63
References 65
Problems 67
Page vi
Chapter 3 Design of Concrete
Structures and Fundamental
Assumptions 68
3.1 Introduction 68
3.2 Members and Sections 70
3.3 Theory, Codes, and Practice 70
3.4 Fundamental Assumptions for Reinforced
Concrete Behavior72
3.5 Behavior of Members Subject to Axial Loads 73
3.6 Bending of Homogeneous Beams 79
References 81
Problems 81
Chapter 4 Flexural Analysis and Design of
Beams 83
4.1 Introduction 83
4.2 Reinforced Concrete Beam Behavior 83
4.3 Design of Tension-Reinforced Rectangular
Beams 93
4.4 Design Aids 107
4.5 Practical Considerations in the Design of Beams
110
4.6 Rectangular Beams with Tension and
Compression Reinforcement 113
4.7 T Beams 120
References 128
Problems 128

Chapter 5 Shear and Diagonal Tension in

Beams 132
5.1 Introduction 132
5.2 Diagonal Tension in Homogeneous Elastic
Beams 133
5.3 Reinforced Concrete Beams without Shear
Reinforcement 136
5.4 Reinforced Concrete Beams with Web
Reinforcement 143
5.5 ACI Code Provisions for Shear Design 148
5.6 Effect of Axial Forces 157
5.7 Beams with Varying Depth 159
5.8 Alternative Models for Shear Analysis and
Design 160
5.9 Shear-Friction Design Method 169
References 173
 Problems 174

Chapter 6 Bond, Anchorage, and ­‐

Development Length 177
6.1 Fundamentals of Flexural Bond 177
6.2 Bond Strength and Development Length 181
6.3 ACI Code Provisions for Development
of Tension
Reinforcement 185
6.4 Anchorage of Tension Bars by Hooks 190
6.5 Anchorage in Tension Using Headed Bars 196
6.6 Anchorage Requirements for Web
Reinforcement 202
6.7 Welded Wire Reinforcement 203
6.8 Development of Bars in Compression 204
6.9 Bundled Bars 205
6.10 Bar Cutoff and Bend Points in Beams Page vii
205
6.11 Structural Integrity Provisions 212
6.12 Integrated Beam Design Example 213
6.13 Bar Splices 218
References 221
Problems 222

Chapter 7 Serviceability 227

7.1 Introduction 227
7.2 Cracking in Flexural Members 227
7.3 ACI Code Provisions for Crack Control 230
7.4 Control of Deflections 233
7.5 Immediate Deflections 234
7.6 Deflections Due to Long-Term Loads 237
 7.7 ACI Code Provisions for Control of Deflections
240
7.8 Deflections Due to Shrinkage and Temperature
Changes 246
7.9 Moment vs. Curvature for Reinforced Concrete
Sections 248
References 252
Problems 253

Chapter 8 Analysis and Design for Torsion

255
8.1 Introduction 255
8.2 Torsion in Plain Concrete Members 256
8.3 Torsion in Reinforced Concrete Members 259
8.4 Torsion Plus Shear 263
8.5 ACI Code Provisions for Torsion Design 264
References 274
Problems 274

Chapter 9 Short Columns 277

9.1 Introduction: Axial Compression 277
9.2 Transverse Ties and Spirals 280
9.3 Compression Plus Bending of Rectangular
Columns 284
9.4 Strain Compatibility Analysis and Interaction
Diagrams 285
9.5 Balanced Failure 288
9.6 Distributed Reinforcement 291
9.7 Unsymmetrical Reinforcement 293
9.8 Circular Columns 294
9.9 ACI Code Provisions for Column Design 296
 9.10 Design Aids 297
9.11 Biaxial Bending 300
9.12 Load Contour Method 302
9.13 Reciprocal Load Method 303
9.14 Computer Analysis for Biaxial Bending of
Columns 306
9.15 Bar Splicing in Columns and Ties Near B
­ eam-
Column Joints 307
9.16 Transmission of Column Loads through
Floor Systems 309
9.17 Shear in Columns 310
References 310
Problems 311
Page viii
Chapter 10 Slender Columns 315
10.1 Introduction 315
10.2 Concentrically Loaded Columns 316
10.3 Compression Plus Bending 319
10.4 ACI Criteria for Slenderness Effects in Columns
324
10.5 ACI Criteria for Nonsway vs. Sway Structures
326
10.6 ACI Moment Magnifier Method for Nonsway
Frames 327
10.7 ACI Moment Magnifier Method for Sway Frames
335
10.8 Second-Order Analysis for Slenderness Effects
341
References 343
Problems 344
Chapter 11 Analysis, Idealization, and
Preliminarily Design of Reinforced
Concrete Beams and Frames 348
11.1 Continuity 348
11.2 Loading 350
11.3 Simplifications in Frame Analysis 352
11.4 Methods for Elastic Analysis 354
11.5 Idealization of the Structure 355
11.6 Preliminary Design and Guidelines for
Proportioning Members 360
11.7 Approximate Analysis 362
11.8 ACI Moment Coefficients 367
11.9 Limit Analysis 370
11.10Conclusion 381
References 382
Problems 382

Chapter 12 Analysis and Design of One-Way

Slabs 385
12.1 Types of Slabs 385
12.2 Design of One-Way Slabs 387
12.3 Considerations for One-Way Slab Design 390
12.4 Internal Ductwork 394
Reference 395
Problems 395

Chapter 13 Analysis and Design of Two-Way

Slabs 397
13.1 Two-Way Edge-Supported Slabs 397
13.2 Two-Way Column-Supported Slabs 400
 13.3 Flexural Reinforcement for Column-Supported
Slabs 407
13.4 Depth Limitations of the ACI Code 409
13.5 Direct Design Method 411
13.6 Equivalent Frame Method 412
13.7 Shear Design in Flat Plates and Flat Slabs 419
13.8 Transfer of Moments at Columns 430
13.9 Transfer Column Loads through Slabs 433
13.10Openings in Slabs 434
13.11Deflection Calculations 435
13.12Analysis for Horizontal Loads 442
References 444
Problems 445
Page ix
Chapter 14 Walls 449
14.1 Introduction 449
14.2 General Design Considerations 450
14.3 Simplified Design Method for Axial Load and
Out-of-Plane Moment 452
14.4 Alternative Method for Out-of-Plane Slender
Wall Analysis 454
14.5 Shear Walls 454
References 458
Problems 458

Chapter 15 Footings and Foundations 459

15.1 Types and Functions 459
15.2 Spread Footings 459
15.3 Design Factors 460
15.4 Loads, Bearing Pressures, and Footing Size 461
15.5 Wall Footings 463
 15.6 Column Footings 465
15.7 Combined Footings 474
15.8 Two-Column Footings 475
15.9 Strip, Grid, and Mat Foundations 482
15.10Deep Foundations 484
References 490
Problems 490

Chapter 16 Retaining Walls 492

16.1 Function and Types of Retaining Walls 492
16.2 Earth Pressure 492
16.3 Earth Pressure for Common Conditions of
Loading 496
16.4 External Stability 497
16.5 Basis of Structural Design 500
16.6 Drainage and Other Details 501
16.7 Example: Design of a Gravity Retaining Wall 502
16.8 Example: Design of a Cantilever Retaining Wall
504
16.9 Counterfort Retaining Walls 512
16.10Precast Retaining Walls 514
References 515
Problems 515

Chapter 17 Strut-and-Tie Method 517

17.1 Introduction 517
17.2 Development of the Strut-and-Tie Method 517
17.3 Strut-and-Tie Design Methodology 522
17.4 ACI Provisions for the Strut-and-Tie Method 527
17.5 Applications 535
References 543
 Problems 543
Page x
Chapter 18 Design of Reinforcement at
Joints 545
18.1 Introduction 545
18.2 Beam-Column Joints 546
18.3 Strut-and-Tie Method for Joint Behavior 558
18.4 Beam-to-Girder Joints 559
18.5 Ledge Girders 561
18.6 Corners and T Joints 564
18.7 Brackets and Corbels 567
References 571
Problems 572

Chapter 19 Concrete Building Systems 574

19.1 Introduction 574
19.2 Floor and Roof Systems 575
19.3 Precast Concrete for Buildings 589
19.4 Diaphragms 604
19.5 Engineering Drawings for Buildings 608
References 608

Chapter 20 Seismic Design 610

20.1 Introduction 610
20.2 Structural Response 612
20.3 Seismic Loading Criteria 617
20.4 ACI Provisions for Earthquake-Resistant
Structures 622
20.5 ACI Provisions for Special Moment Frames 624
20.6 ACI Provisions for Special Structural Walls, ­‐
Coupling Beams, Diaphragms, and Trusses 637
 20.7 ACI Provisions for Shear Strength 644
20.8 ACI Provisions for Intermediate Moment Frames
651
References 653
Problems 654

Chapter 21 Anchoring to Concrete 656

21.1 Introduction 656
21.2 Behavior of Anchors 658
21.3 Concrete Breakout Capacity 660
21.4 Anchor Design 661
21.5 ACI Code Provisions for Concrete Breakout
Capacity 662
21.6 Steel Strength 663
21.7 Concrete Breakout Capacity of Single Cast-In
and Post-Installed, Undercut, and Screw
Anchors 665
21.8 Pullout Strength of Anchors 673
21.9 Side-Face Blowout 674
21.10Pryout of Anchors 675
21.11Combined Shear and Normal Force 676 Page xi
21.12Anchor Reinforcement 678
21.13Adhesive Anchors 679
21.14Screw Anchors 682
21.15Earthquake Design 683
21.16Shear Lug Attachments 684
References 689
Problems 690

Chapter 22 Prestressed Concrete 694

22.1 Introduction 694
 22.2 Effects of Prestressing 695
22.3 Sources of Prestress Force 699
22.4 Prestressing Steels 702
22.5 Concrete for Prestressed Construction 704
22.6 Elastic Flexural Analysis 705
22.7 Flexural Strength 711
22.8 Partial Prestressing 716
22.9 Flexural Design Based on Concrete Stress Limits
717
22.10Shape Selection 728
22.11Tendon Profiles 729
22.12Flexural Design Based on Load Balancing 731
22.13Loss of Prestress 736
22.14Shear, Diagonal Tension, and Web
Reinforcement 741
22.15Transfer Length and Development Length 747
22.16Anchorage Zone Design 749
22.17Deflection 753
22.18Crack Control for Class C Flexural Members 757
References 757
Problems 758

Chapter 23 Yield Line Analysis for Slabs760

23.1 Introduction760
23.2 Upper and Lower Bound Theorems763
23.3 Rules for Yield Lines763
23.4 Analysis by Segment Equilibrium767
23.5 Analysis by Virtual Work769
23.6 Orthotropic Reinforcement and Skewed Yield
Lines774
23.7 Special Conditions at Edges and Corners776
 23.8 Fan Patterns at Concentrated Loads778
23.9 Limitations of Yield Line Theory779
References780
Problems780

Chapter 24 Strip Method for Slabs785

24.1 Introduction785
24.2 Basic Principles786
24.3 Choice of Load Distribution787
24.4 Rectangular Slabs790 Page xii
24.5 Fixed Edges and Continuity792
24.6 Unsupported Edges797
24.7 Slabs with Holes804
24.8 Advanced Strip Method809
24.9 Comparisons of Yield Line and Strip Methods for
Slab Analysis and Design816
References817
Problems817

Appendix A Design Aids 821

Appendix B SI Conversion Factors: Inch-Pound

Units to SI Units 854

Author Index 855

Subject Index 858

 Page iii

David Darwin has been a member of the faculty at the University

of Kansas since 1974, where he has served as director of the
Structural Engineering and Materials ­Laboratory since 1982 and
currently chairs the Department of Civil, ­Environmental, and
Architectural Engineering. He was appointed the Deane E. Ackers
Distinguished Professor of Civil Engineering in 1990. Dr. Darwin
served as President of the ­American Concrete Institute (ACI) in
2007–2008 and is a member and past chair of ACI Committees 224
on Cracking and 408 on Bond and Development of Reinforcement.
He is also a member of ACI Committee 318 Building Code for
Concrete Structures and ACI-ASCE Committee 445 on Shear and
Torsion. Dr. ­Darwin is an acknowledged expert on concrete crack
control and bond between steel reinforcement and concrete. He
received the ACI Arthur R. Anderson Award for his research efforts in
plain and reinforced concrete, the ACI Structural Research Award,
the ACI Joe W. Kelly Award for his contributions to teaching and
design, the ACI Foundation—Concrete Research Council Arthur J.
Boase Award for his research on reinforcing steel and concrete
cracking, and the Concrete Research Council Robert E. Philleo Award
for concrete material research and bridge construction practices. He
has also received a number of awards from the American Society of
Civil Engineers, including the Walter L. Huber Civil Engineering
Research Prize, the Moisseiff Award, and the State-of-the-Art of Civil
Engineering Award twice, the Richard R. Torrens Award, and the
Dennis L. Tewksbury Award, and has been honored for his teaching
by both undergraduate and graduate ­students at the University of
Kansas. He is past editor of the ASCE Journal of Structural
Engineering. Professor Darwin is a Distinguished Member of ASCE,
an Honorary Member of ACI, and a Fellow of the Structural
Engineering Institute of ASCE. He is a licensed professional engineer
and serves as a consultant in the fields of concrete materials and
structures. He has been honored with the Distinguished Alumnus
Award from the University of Illinois Civil and Environmental
Engineering Alumni Association. Between his M.S. and Ph.D.
degrees, he served four years with the U.S. Army Corps of
Engineers. He received the B.S. and M.S. degrees from Cornell
University in 1967 and 1968 and the Ph.D. from the University of
Illinois at Urbana-Champaign in 1974.

Charles W. Dolan is a consulting engineer and emeritus faculty

member of the ­University of Wyoming. At the University of Wyoming
from 1991 to 2012, he served as Department Head from 1998 to
2001 and as the first H. T. Person Chair of Engineering from 2002 to
2012, for which he received the University of Wyoming’s John P.
Ellbogen lifetime teaching award. A member of American Concrete
Institute (ACI) Committee 318 Building Code for Concrete Structures
for 17 years, he has chaired the Building Code Page iv
Subcommittees on Prestressed Concrete and Code
Reorganization. He has served as chair of the ACI Technical Activities
Committee, ACI Committee 358 on Transit Guideways, and ACI-ASCE
Committee 423 on Prestressed Concrete. A practicing engineer for
over 40 years, including 20 years at Berger/ABAM, he was the
project engineer on the Walt Disney World Monorail, the Detroit
Downtown Peoplemover guideway, and the original Dallas–Fort
Worth Airport transit system guideway. He developed the conceptual
design of the Vancouver BC SkyTrain structure and the Dubai Palm
Island monorail. He received the ASCE T. Y. Lin Award for
outstanding contributions to the field of prestressed concrete, the
ACI Arthur R. ­Anderson award for advancements in the design of
reinforced and prestressed concrete structures, and the
Prestress/Precast Concrete Institute’s (PCI) Martin P. Korn award for
advances in design and research in prestressed concrete. An
Honorary Member of ACI and a Fellow of PCI, he is internationally
recognized as a leader in the design of specialty transit structures
and development of fiber-reinforced polymers for concrete
reinforcement. Dr. Dolan is a registered professional engineer and
lectures widely on the design and behavior of structural concrete. He
received his B.S. from the ­University of ­Massachusetts in 1965 and
his M.S. and Ph.D. from Cornell U
­ niversity in 1967 and 1989.
 Page xiii

The sixteenth edition of Design of Concrete Structures continues the

dual objectives of establishing a firm understanding of the behavior
of structural concrete and of developing proficiency in the methods
of design practice. It is generally recognized that mere training in
special design skills and codified procedures is inadequate for a
successful career in professional practice. As new research becomes
available and new design methods are introduced, these procedures
are subject to frequent changes. To understand and keep abreast of
these rapid developments and to engage safely in innovative design,
the engineer needs a thorough grounding in the fundamental
performance of concrete and steel as structural materials and in the
behavior of reinforced concrete members and structures. At the
same time, the main business of the structural engineer is to design
structures safely, economically, and efficiently. Consequently, with
this basic understanding as a firm foundation, familiarity with current
design procedures is essential. This edition, like the preceding ones,
addresses both needs.
The text presents the basic mechanics of structural concrete and
methods for the design of individual members subjected to bending,
shear, torsion, and axial forces. It additionally addresses in detail
applications of the various types of structural members and systems,
including an extensive presentation of slabs, beams, columns, walls,
footings, retaining walls, and the integration of building systems.
The 2019 ACI Building Code, which governs design practice in
most of the United States and serves as a model code in many other
countries, underwent a number of significant changes, many due to
increases in the specified strengths of reinforcing steels that can
used for building construction.
 Changes of note include the addition of Grade 100 steel for use
as principal reinforcement for gravity and lateral loads and the
recognition that changes were needed in the Code, even for Grade
80 reinforcement. The use of steels with grades above 60, long the
standard in U.S. practice, has led to changes in the approaches to
both strength and serviceability, including the limits on both
maximum and minimum reinforcement; development lengths of
straight, hooked, and headed reinforcement; and requirements for
the effective moment of inertia when calculating deflections. Shear
design has changed through the addition of a size effect term that
recognizes that shear stress at failure decreases as member depth
increases. Inclusion of the size effect affects foundation walls, as
well as beams and slabs—a point that is highlighted in this edition.
The techniques used for two-way slab design were deleted from the
2019 ACI Building Code with the understanding that those
techniques would be covered by textbooks. That information has
been retained in Chapters 13, 22, and 23. Finally, the requirements
for the strut-and-tie method have been updated.
In addition to changes in the ACI Code, the text also Page xiv
includes the modified compression field theory method of
shear design presented in the 2017 edition of the American
Association of State Highway and Transportation Officials (AASHTO)
LRFD Bridge Design Specifications. Chapters on yield line and strip
methods, on the McGraw-Hill Education website in the previous
edition, have been returned to the printed version of the text.
A strength of the text is the analysis chapter, which includes load
combinations for use in design, a description of envelope curves for
moment and shear, guidelines for proportioning members under both
gravity and lateral loads, and procedures for developing preliminary
designs of reinforced concrete structures. The chapter also includes
the ACI moment and shear coefficients.
Present-day design is performed using computer programs, either
general-­purpose commercially available software or individual
programs written for special needs. Procedures given throughout the
book guide the student and engineer through the increasingly
complex methodology of design, with the emphasis on
understanding the design process. Once mastered, these procedures
are easily converted into flow charts to aid in preparing design aids
or to validate commercial computer program output.
The text is suitable for either a one- or two-semester course in
the design of concrete structures. If the curriculum permits only a
single course, probably taught in the fourth undergraduate year, the
following will provide a good basis: the introduction and treatment of
materials found in Chapters 1 through 3; the material on flexure,
shear, and anchorage in Chapters 4, 5, and 6; Chapter 7 on
serviceability; Chapter 9 on short columns; the introduction to one-
way slabs found in Chapter 12; and footings, Chapter 15. Time may
or may not permit classroom coverage of frame analysis or building
systems, Chapters 11 and 19, but these could well be assigned as
independent reading, concurrent with the earlier work of the course.
In the authors’ experience, such complementary outside reading
tends to enhance student motivation.
The text is more than adequate for a second course, most likely
taught in the senior year or first year of graduate study. The authors
have found that this is an excellent opportunity to provide students
with a more general understanding of reinforced concrete structural
design, often beginning with analysis and building systems, Chapters
11 and 19, followed by the increasingly important behavioral topics
of torsion, Chapter 8; slender columns, Chapter 10; the strut-and-tie
method of Chapter 17; and the design and detailing of joints,
Chapter 18. It should also offer an opportunity for a much-expanded
study of slabs, including Chapter 13, plus the methods for slab
analysis and design based on plasticity theory found in ­ Chapters 23
and 24, yield line analysis, and the strip method of design. Other
topics appropriate to a second course include retaining walls,
Chapter 16, and the introduction to earthquake-resistant design in
the expanded Chapter 20. Prestressed concrete in Chapter 22 is
sufficiently important to justify a separate course in conjunction with
anchoring to concrete, Chapter 21, and strut-and-tie methods,
Chapter 17. If time constraints do not permit this, Chapter 22
provides an introduction and can be used as the text for a one-
credit-hour course.
 At the end of each chapter, the user will find extensive reference
lists, which provide an entry into the literature for those wishing to
increase their knowledge through individual study. For professors,
the Instructor’s Solution Manual is available online at the McGraw-
Hill Education website.
A word must be said about units. In the United States, customary
inch-pound units remain prominent. Accordingly, inch-pound units
are used throughout the text, although some graphs and basic data
in Chapter 2 are given in dual units. Appendix B gives the SI
equivalents of inch-pound units.
A brief historical note may be of interest. This book is Page xv
the sixteenth edition of a textbook originated in 1923 by
Leonard C. Urquhart and Charles E. O’Rourke, both professors of
structural engineering at Cornell University. Over its remarkable 97-
year history, new editions have kept pace with research, improved
materials, and new methods of analysis and design. The second,
third, and fourth editions firmly established the work as a leading
text for elementary courses in the subject area. Professor George
Winter, also of Cornell, collaborated with Urquhart in preparing the
fifth and sixth editions. Winter and Professor Arthur Nilson were
responsible for the seventh, eighth, and ninth editions, which
substantially expanded both the scope and the depth of the
presentation. The tenth, eleventh, and twelfth editions were
prepared by Professor Nilson subsequent to Professor Winter’s
passing in 1982.
Professor Nilson was joined by Professor David Darwin of the
University of Kansas and by Professor Charles Dolan of the University
of Wyoming for the thirteenth, fourteenth, and fifteenth editions,
although Professor Nilson passed away prior to completion of the
fifteenth. Like Professors Winter and Nilson, the current authors
have been deeply involved in research and teaching in the fields of
reinforced and prestressed concrete, as well as professional Code-
writing committees, and have spent significant time in professional
practice, invaluable in developing the perspective and structural
judgment that sets this book apart.
 Special thanks are due to the McGraw-Hill Education project
team, notably, Sarah Paratore, Sue Nodine, Carey Lange, and Jane
Mohr.
We gladly acknowledge our indebtedness to the original authors.
Although it is safe to say that neither Urquhart or O’Rourke would
recognize much of the detail and that Winter would be impressed by
the many changes, the approach to the subject and the educational
philosophy that did so much to account for the success of the early
editions would be familiar. The imprint of Arthur Nilson—our
longstanding mentor, colleague, and friend—remains clear in the
organization and approach taken to the material in this text.

David Darwin
Charles W. Dolan
1 Introduction Page 1

1.1 CONCRETE, REINFORCED CONCRETE, AND

PRESTRESSED CONCRETE
Concrete is a stonelike material obtained by permitting a carefully
proportioned ­mixture of cement, sand and gravel or other coarse
aggregate, and water to harden in forms of the shape and
dimensions of the desired structure. The bulk of the material
consists of fine and coarse aggregate. Cement and water interact
chemically to bind the aggregate particles into a solid mass.
Additional water, over and above that needed for this chemical
reaction, is necessary to give the mixture the workability that
enables it to fill the forms and surround the embedded reinforcing
steel prior to hardening. Concretes with a wide range of properties
can be obtained by appropriate adjustment of the proportions of the
constituent materials. Special cements (such as high early strength
cements), special aggregates (such as various lightweight or
heavyweight aggregates), admixtures (such as plasticizers, air-
entraining agents, silica fume, and fly ash), and special curing
methods (such as steam-curing) permit an even wider variety of
properties to be obtained.
These properties depend to a very substantial degree on the
proportions of the mixture, on the thoroughness with which the
various constituents are intermixed, and on the conditions of
humidity and temperature in which the mixture is maintained from
the moment it is placed in the forms until it is fully hardened. The
process of controlling conditions after placement is known as curing.
To protect against the unintentional production of substandard
concrete, a high degree of skillful control and supervision is
necessary throughout the process, from the proportioning by weight
of the individual components, through mixing and placing, until the
completion of curing.
 The factors that make concrete a universal building material are
so pronounced that it has been used, in more primitive kinds and
ways than at present, for ­thousands of years, starting with lime
mortars from 12,000 to 6000 BCE in Crete, Cyprus, Greece, and the
Middle East. The facility with which, while plastic, it can be deposited
and made to fill forms or molds of almost any practical shape is one
of these factors. Its high fire and weather resistance is an evident
advantage. Most of the constituent materials, with the exception of
cement and additives, are usually available at low cost locally or at
small distances from the construction site. Its compressive strength,
like that of natural stones, is high, which makes it suitable for
members primarily subject to compression, such as columns and
arches. On the other hand, again as in natural stones, it is a
relatively brittle material whose tensile strength is low compared
with its compressive strength. This prevents its economical use as
the sole building material in structural members that are subject to
tension either entirely (such as in tie-rods) or over part of their cross
sections (such as in beams or other flexural members).
To offset this limitation, it was found possible, in the Page 2
second half of the ­nineteenth century, to use steel with its
high tensile strength to reinforce concrete, chiefly in those places
where its low tensile strength would limit the carrying capacity of the
­member. The reinforcement, usually round steel rods with
appropriate ­surface deformations to provide interlocking, is placed in
the forms in advance of the concrete. When ­completely surrounded
by the hardened concrete mass, it forms an integral part of the
member. The resulting combination of two materials, known as
reinforced ­concrete, combines many of the advantages of each: the
relatively low cost, good weather and fire resistance, good
compressive strength, and excellent formability of concrete and the
high tensile strength and much greater ductility and toughness of
steel. It is this combination that allows the almost unlimited range of
uses and possibilities of reinforced concrete in the construction of
buildings, bridges, dams, tanks, reservoirs, and a host of other
structures.
 It is possible to produce steels, at relatively low cost, whose yield
strength is 3 to 4 times and more that of ordinary reinforcing steels.
Likewise, it is possible to produce concrete 4 to 5 times as strong in
compression as the more ordinary concretes. These high-strength
materials offer many advantages, including smaller member cross
sections, reduced dead load, and longer spans. However, there are
limits to the strengths of the constituent materials beyond which
certain problems arise. To be sure, the strength of such a member
would increase roughly in proportion to those of the materials.
However, the high strains that result from the high stresses that
would otherwise be permissible would lead to large deformations
and consequently large deflections of such members under ordinary
loading conditions. Equally important, the large strains in such high-
strength reinforcing steel would induce large cracks in the
surrounding low tensile strength concrete, cracks that not only
would be unsightly but also could significantly reduce the durability
of the structure. This limits the useful yield strength of high-strength
reinforcing steel to 100 ksi † according to many codes and
specifications; 60 and 80 ksi steel is most commonly used.
Construction known as prestressed concrete, however, does use
steels and concretes of very high strength in combination. The steel,
in the form of wires, strands, or bars, is embedded in the concrete
under high tension that is held in equilibrium by compressive
stresses in the concrete after hardening. Because of this
precompression, the concrete in a flexural member will crack on the
tension side at a much larger load than when not so precompressed.
Prestressing greatly reduces both the deflections and the tensile
cracks at ordinary loads in such structures and thereby enables
these high-strength materials to be used effectively. Prestressed
concrete has extended, to a very significant extent, the range of
spans of structural concrete and the types of structures for which it
is suited.

1.2 STRUCTURAL FORMS

The figures that follow show some of the principal structural forms
of reinforced concrete. Pertinent design methods for many of them
are discussed later in this volume.
Floor support systems for buildings include the monolithic slab-
and-beam floor shown in Fig. 1.1, the one-way joist system of Fig.
1.2, and the flat plate floor, without beams or girders, shown in Fig.
1.3. The flat slab floor of Fig. 1.4, frequently used for more heavily
loaded buildings, is similar to the flat plate floor, but makes use of
increased slab thickness in the vicinity of the columns, as well as
flared column tops, to reduce stresses and increase strength in the
support region. The choice among these and other systems for
floors and roofs depends upon functional requirements, loads,
spans, and permissible member depths, as well as on cost and
esthetic factors.
Page 3
FIGURE 1.1
One-way reinforced concrete floor slab with monolithic supporting
beams. (Courtesy of Portland Cement Association)

FIGURE 1.2
One-way joist floor system, with closely spaced ribs supported by
monolithic concrete beams; transverse ribs provide for lateral
distribution of localized loads. (Courtesy of Portland Cement
Association)
FIGURE 1.3
Flat plate floor slab, carried directly by columns without beams or
girders. (Courtesy of Portland Cement Association)

FIGURE 1.4
Flat slab floor, without beams but with slab thickness increased at the
columns and with flared column tops to provide for local concentration
 of forces. (Courtesy of Portland Cement Association)

Where long clear spans are required for roofs, concrete shells
permit use of extremely thin surfaces, often thinner, relatively, than
an eggshell. The folded plate roof of Fig. 1.5 is simple to form
because it is composed of flat surfaces; such roofs have been
employed for spans of 200 ft and more. The cylindrical shell of Fig.
1.6 is also relatively easy to form because it has only a single
curvature; it is similar to the folded plate in its structural behavior
and range of spans and loads. Shells of this type were once quite
popular in the United States and remain popular in other parts of the
world.

FIGURE 1.5
Folded plate roof of 125 ft span that, in addition to carrying ordinary
roof loads, carries the second floor as well using a system of cable
hangers; the ground floor is kept free of columns. (Photograph by
Arthur H. Nilson)

FIGURE 1.6
Cylindrical shell roof providing column-free interior space. (Photograph
by Arthur H. Nilson)
 Doubly curved shell surfaces may be generated by simple
mathematical curves such as circular arcs, parabolas, and
hyperbolas, or they may be composed of complex combinations of
shapes. Hemispherical concrete domes are commonly used for
storage of bulk materials. The dome shown in Fig. 1.7 is for storage
of dry cement, and the piping around the perimeter is for the Page 4
pneumatic movement of the cement. Domed structures are
commonly constructed using shotcrete, a form of concrete that is
sprayed onto a liner and requires formwork or backing on only one
side. The dome in Fig. 1.7 was constructed by inflating a membrane,
spraying insulation on the membrane, placing the reinforcement on
the insulation, then spraying the concrete on both sides of the
insulation to the prescribed thickness using the insulation as Page 5
a backing form, as shown in Fig. 1.8. Piers and wharf
facilities (shown in Fig. 1.7), silos, waters tanks, reservoirs, and
other industrial facilities are commonly constructed of reinforced or
prestressed concrete.

FIGURE 1.7
Hemispherical cement storage dome in New Zealand. (Photograph
courtesy of Michael Hunter, Domtec, Inc.)

FIGURE 1.8
Shotcrete being applied to the interior of a dome structure.
(Photograph courtesy of Michael Hunter, Domtec, Inc.)
 Bridge design has provided the opportunity for some of Page 6
the most challenging and creative applications of structural
engineering. The award-winning Napoleon Bonaparte Broward
Bridge, shown in Fig. 1.9, is a six-lane, cable-stayed structure that
spans St. John’s River at Dame Point, Jacksonville, Florida. It has a
1300 ft center span. Figure 1.10 shows the Bennett Bay Centennial
Bridge, a four-span continuous, ­segmentally cast-in-place box girder
structure. Special attention was given to ­esthetics in this award-
winning design. The spectacular Natchez Trace Parkway Bridge in
Fig. 1.11, a two-span arch structure using hollow precast concrete
elements, carries a two-lane highway 155 ft above the valley floor.
Page 7
FIGURE 1.9
Napoleon Bonaparte Broward Bridge, with a 1300 ft center span at
Dame Point, Jacksonville, Florida. (HNTB Corporation, Kansas City,
Missouri)

FIGURE 1.10
Bennett Bay Centennial Bridge, Coeur d’Alene, Idaho, a four-span
continuous concrete box girder structure of length 1730 ft. (HNTB
Corporation, Kansas City, Missouri)
FIGURE 1.11 Page 8
Natchez Trace Parkway Bridge near Franklin, Tennessee, an award-
winning two-span concrete arch structure rising 155 ft above the valley
floor. (Designed by Figg Bridge Group)
 Buildings clad in glass or other fascia materials do not Page 9
immediately indicate the underlying structural framing. The
Premiere on Pine building in downtown Seattle is a case in point.
The 42-story building contains condominiums, underground parking,
and a hotel-type sky lounge. The 450,000 square foot flat slab cast-
in-place concrete construction uses 15,000 psi concrete for columns
to increase available floor space and to resist gravity and earthquake
loads; see Fig. 1.12.

FIGURE 1.12
Premier on Pine under construction. The cover photo is the competed
building. (Photograph provided by Cary Kopczynski and Company,
Structural Engineers)
 The structural forms shown in Figs. 1.1 to 1.12 hardly constitute
a complete inventory but are illustrative of the shapes appropriate to
the properties of reinforced or prestressed concrete. They illustrate
the adaptability of the material to a great variety of one-dimensional
(beams, girders, columns), two-dimensional (slabs, arches, rigid
frames), and three-dimensional (shells, tanks) structures and
structural components. This variability allows the shape of the
structure to be adapted to its function in an economical manner, and
furnishes the architect and design engineer with a wide variety of
possibilities for esthetically satisfying structural solutions.
1.3 LOADS
Loads that act on structures can be divided into three broad
categories: dead loads, live loads, and environmental loads.
Dead loads are those that are constant in magnitude and fixed in
location throughout the lifetime of the structure. Usually the major
part of the dead load is the weight of the structure itself. This can be
calculated with good accuracy from the design configuration,
dimensions of the structure, and density of the material. For
buildings, floor fill, finish floors, and plastered ceilings are usually
included as dead loads, and an allowance is made for suspended
loads such as piping and lighting ­fixtures. For bridges, dead loads
may include wearing surfaces, sidewalks, and curbs, and an
allowance is made for piping and other suspended loads.
Live loads consist chiefly of occupancy loads in buildings and
traffic loads on bridges. They may be either fully or partially in place
or not present at all, and may also change in location. Their
magnitude and distribution at any given time are uncertain, and
even their maximum intensities throughout the lifetime of the
structure are not known with precision. The minimum live loads for
which the floors and roof of a building should be designed are
usually specified in the building code that governs at the site of
construction. Representative values of minimum live loads to be
used in a wide variety of buildings are found in Minimum Design
Loads and Other Associated Criteria for Buildings and Other
Structures (Ref. 1.1), a portion of which is reprinted in Table 1.1.
The table gives uniformly distributed live loads for various types of
occupancies; these include impact and concentrated load provisions
where necessary. These loads are expected maxima and
considerably exceed average values.
In addition to these uniformly distributed loads, it is
recommended that, as an alternative to the uniform load, floors be
designed to support safely certain concentrated loads if these
produce a greater stress. For example, according to Ref. 1.1, office
floors are to be designed to carry a load of 2000 lb distributed over
an area 2.5 ft square (6.25 ft2), to allow for heavy equipment, and
stair treads must safely support a 300 lb load applied on the center
of the tread. Certain reductions are often permitted in live loads for
members supporting large areas with the understanding that it is
unlikely that the entire area would be fully loaded at one time (Refs.
1.1 and 1.2).
Tabulated live loads cannot always be used. The type of Page 10
occupancy should be considered and the probable loads
computed as accurately as possible. Warehouses for heavy storage
may be designed for loads as high as 500 psf or more; unusually
heavy operations in manufacturing buildings may require an increase
in the 250 psf value specified in Table 1.1; special provisions must be
made for all definitely located heavy concentrated loads.

TABLE 1.1
Minimum uniformly distributed live loads in pounds
per square foot (psf)
 Live loads for highway bridges are specified by the American
Association of State Highway and Transportation Officials (AASHTO)
in its LRFD Bridge Design Specifications (Ref. 1.3). For railway
bridges, the American Railway Engineering and Maintenance-of-Way
Association (AREMA) has published the Manual of Railway
Engineering (Ref. 1.4), which specifies traffic loads.
Environmental loads consist mainly of snow loads, wind pressure
and suction, earthquake load effects (that is, inertia forces caused
by earthquake motions), soil and hydraulic pressures on subsurface
portions of structures, loads from possible ponding of rainwater on
flat surfaces, and forces caused by temperature differentials. Like
live loads, environmental loads at any given time are uncertain in
both magnitude and distribution. Reference 1.1 contains much
information on environmental loads, which is often modified locally
depending, for instance, on local climatic or seismic conditions.
Figure 1.13, from the 1972 edition of Ref. 1.1, gives Page 11
snow loads for the continental United States and is included
here for illustration only. The 2016 edition of Ref. 1.1 gives much
more detailed information. In either case, specified values represent
not average values, but expected upper limits. A minimum roof load
of 20 psf is often specified to provide for construction and repair
loads and to ensure reasonable stiffness.

FIGURE 1.13
Snow load in pounds per square foot (psf) on the ground, 50-year
mean recurrence interval. (Minimum Design Loads for Buildings and
Other Structures, ANSI A58.1–1972, American National Standards
Institute, New York, 1972.)
Another random document with
no related content on Scribd:
että Sarah'n taidetta katsotaan kuin varieteetä, mutta ei voinut
pidättyä antamasta tunnustusta entisen ihailunsa esineelle.

Jo Duse-näytännöistä ja omasta menestyksestään keväällä 1891

Ida Aalberg sai mitä kiihkeimmän halun tulla tunnetuksi Venäjällä.
Kotimatkallaan hän kirjoitti Kaarlo Bergbomille kirjeen, joka on
ensimmäinen askel niihin pitkiin neuvotteluihin, joita hän sitten kävi
Suomalaisen teatterin johtajan kanssa suurista vierailunäytännöistä
Pietarissa ja Moskovassa. Bergbom asetti ehtoja, hän oli
kokemuksiensa nojalla saanut huonon käsityksen venäläisistä
järjestäjistä, hän vaati takeita ennenkuin lupasi lähettää Suomalaisen
teatterin tuommoiselle retkelle. Asia oli Ida Aalbergille todellinen
sydämenasia; kun diplomaattiset — todella diplomaattiset —
neuvottelut eivät vieneet toivottuun tulokseen, särkyivät välit pahasti.
Ida Aalbergin mielentilaa tämän toiveen rauettua kuvaa hänen
seuraava, joulukuun alussa 1891 Bertha Forsmanille kirjoittamansa
kirje:

»Olen juuri lukenut loppuun Kreutzersonaatin, luin sen toiseen

kertaan, ja minusta se on hirvittävä, mutta tosi. Minä voin nauttia
siitä, että näen totuuden noin alastomana, se on kamalaa ja minua
värisyttää, mutta vieläkin nautin siitä. Uh! miten lakimme ovat
barbaarisia ja miten minä vihaan juridiikkaa. Raakuutta ja valhetta
kaikki tyyni, kaikki tyyni.

Oletteko kuullut hauskaa uutista, että minun komeasti

valmistamani Pietarin matka menee myttyyn. Kuinka kauan tahtoo
Jumala koettaa kärsivällisyyttäni ennenkuin hän antaa minulle
voimaa murtaa vuori. Tästä loistavasta tuloksesta saan kiittää
Bergbomia ja hänen sisartaan. Milloin iskeekään taivaan salama
häneen sen petollisuuden ja valheellisuuden vuoksi, jolla hän
kietoo kaikki, jotka tulevat hänen kanssaan tekemisiin.
Todennäköisesti hän ei voinut sietää minun henkistä ylemmyyttäni,
senvuoksi on hänen suhtautumisensa tähän asiaan ollut
katkeamatonta valhetta. [Kuten aikaisemmin on mainittu
neuvotteluja sanotaan käydyn kummaltakin puolelta diplomaattisin
keinoin.] En halua viipyä yksityiskohtien kuvaamisessa, sillä
minusta tämä komedia tuntuu niin sanomattoman surkealta, sanon
vain, että hän viime hetkessä löi kortit käsistäni. Oh, olen ollut
sairaana katkeruudesta ja halveksimisesta ja nyt tunnen
voittamattomaksi käyvää inhoa kaikkea, kaikkea suomalaista
kehtaan — Gallenia lukuunottamatta, — ja ellei se muuten käy, niin
katkaisen kaiken ja teen kiertueeni ruotsiksi. Olen kuullut ja lukenut,
että nyt taas innokkaasti aletaan pohtia kysymystä kotimaisesta
ruotsalaisesta taiteesta, enkä minä jaksa kauempaa, ajaudun
karille, palan poroksi, mutta minä tahtoisin saavuttaa päämaalini
ennenkuin kuolen. Olen maannut vuoteen omana pari viikkoa, ja
kun ihmisten aina täytyy tietää syy, olen sanonut olevani kipeä,
mutta tämä tauti on ollut vain henkistä kärsimystä, epätoivoa niin
suurta, että olen maannut kylmät kääreet sydämelläni, tuska on
ollut niin suuri. — Jos sattumalta olette selvillä Arppen osoitteesta,
niin olisittekohan niin hyvä, että lähettäisitte sen minulle. Lundegård
on ollut täällä; sillä viikolla elin parempaa elämää, mutta nyt hänkin
on poissa Minusta kaikki näyttää niin pohjattoman synkältä, kuinka
ihmiset ovatkaan pieniä, varsinkin miehet. Heillä ei ole sielussaan
kerrassaan mitään. Tuntuu kuin olisi Suomenmaan yli levitetty
kuolinvaate.

Teidän onneton
Ida Aalberg.»
 Bertha Forsman, innokas fennomaani, oli ennenkin varoittanut Ida
Aalbergia poikkeamasta aatteellisuuden tieltä? Nyt hän teki samoin.
Muutamia päiviä myöhemmin Ida Aalberg kirjoittaa:

»Sanotte, että Duse tulee Pietariin ja että hän näyttelee nuorta

tyttöä »Myrskyssä», Oh! minä voin tulla hulluksi. Minä mahdan olla
pelkuri, tyhjänpäiväinen, vailla luonnetta, kun voin sietää tämän
kaiken. Miksi en riistäydy irti, miksi en revi tuhansiksi palasiksi
kaikkia noita surkeita siteitä, jotka minua sitovat. Miksi en voi
muodostaa omaa seuruetta, minä tiedän, että minulla on yhtäpaljon
tunnetta ja tahtoa kuin hänelläkin, tiedän että voin näytellä yhtä
hyvin kuin hän, kunhan pääsen pois näistä surkeista oloista, jotka
ovat myrkyttäneet sieluni ja joita en jaksa unohtaa, en edes
näyttämöllä, en ainakaan helsinkiläisellä. Ajatelkaa, päästä
maailmaan, avaraan maailmaan, päästä pois panettelusta ja
muusta moisesta roskasta, jota pikkumaiset naiset ja likaiset
miehet tartuttavat toisen selkään. Ajatelkaa, että semmoiset miehet
kuin Juhani Aho tässä eräänä päivänä oli lausunut iloitsevansa
siitä, että Pietarinmatkani oli mennyt myttyyn, koska hän ei voinut
ymmärtää, miksi pitäisi auttaa henkilöä, jolla ei ole mitään tunnetta
isänmaataan kohtaani Olkaa nyt iloinen ja rohkea, jos voitte! Mikä
onni, että Te olette minulla, että minulla on yksi ihminen, jolle voin
huutaa tuskani, ellei minulla olisi Teitä, mitä tyhmyyksiä
mahtaisinkaan tehdä. Kiitoksia kirjeestänne. Te olette niin viisas ja
tyyni, kun minusta on kysymys. Sananne tulevat kuin omasta
sydämestäni, minä ymmärrän tuon kaiken niin hyvin tyyninä
hetkinä, mutta sitten tulee myrsky ja minä unohdan kaiken. Olen
ruvennut ajattelemaan, että tokkohan Arppe olisi halukas
rupeamaan impressariokseni, luonnollisesti seurue olisi
suomenkielinen. Hän on sivistynyt ja kielitaitoinen henkilö ja pitäisi
tämän tuntua hänestä hauskemmalta kuin laahata jäljessään
mokomaa retusseuruetta pikkukaupungista toiseen, kuten hän nyt
tekee. Aion joka tapauksessa kysyä häneltä.

Haluatteko ilmoittaa minulle, koska Duse tulee, istun täällä enkä

tiedä mistään. Tiedättekö, että Lundegårdin ystävät ovat
päättäneet, että »Vuorenviemä» esitetään venäläisessä teatterissa,
mutta suomeksi. Siitä tulee yksityisyritys, maalarit Gallen, Sparre ja
minä etunenässä. Minä näyttelen naispääosaa ja Sparre aikoo
esittää miehisen pääosan. Bergbom oli loukannut Lundegårdia, sen
vuoksi tämä ei anna kappalettaan meidän teattereillemme. Jos nyt
Sparre saa todellakin toivonsa toteutumaan, niin ajatelkaapas, mikä
korvapuusti viikingeille!» ‒ ‒ ‒

Miten loogillisesti yhtyykään viimeinen lause aikaisempiin

uhkauksiin näytellä vaikkapa ruotsiksi!

1890-luvun alkuvuodet olivat Kaarlo Bergbomille suurten

koettelemusten aikaa. Minna Canth, Gustaf von Numers, Ida Aalberg
ja Adolf Lindfors rikkoivat kukin välinsä hänen kanssaan. Näissä
luopumuksissa Bergbom on yleensä näytellyt marttyyrin osaa, eikä
voi väittää, että hän olisi kenellekään heistä tehnyt vääryyttä. Ida
Aalberg sai sangen pian katkerasti kokea, että varovaisuussyyt,
joiden vuoksi tohtori kieltäytyi suostumasta hänen mieliaikeeseensa,
voivat olla sangen perusteltuja.

Ida Aalbergin suhde suomalaisuuteen oli jo pitkän aikaa ollut

sangen häilyvä. On hyvin luultavaa, että hän Lauri Kivekkään
elämän loppuaikoina vaikutti tämän kielikiihkoiluun hillitsevästi ja
jäähdyttävästi. Heidän kirjeenvaihdossaan on politiikalla sangen
huomattava sija, Ida Aalberg otti täydestä sielustaan osaa miehensä
kaikkiin puuhiin, lähettäen neuvoja, kehoituksia ja varoituksia. »Ole
kylmä, ole kylmä!» on hänen ainaisena ohjeenaan intoilevalle
Kivekkäälle, ja kymmenet kerrat hän varoittaa tätä antautumasta
Jonas Castrénin vaikutukselle alttiiksi. Samoihin aikoihin, jolloin Ida
Aalbergin ja Bergbomin välit särkyivät, julkaisi Hannes Gebhard
»Valvojassa» pitkän kirjoituksen suomalaisuuden edistymisestä ja
väitti, että Ida Aalbergin ynseys Suomalaista teatteria kohtaan oli
sekin esimerkkinä siitä, että kansallisen asian vainiolla elettiin
takatalvessa. Ida Aalberg tosin Bergbomin iloksi jyrkin ja kopein
sanoin väitti vääräksi Gebhardin syytöstä, mutta hänen omat, joskin
puuskaiset lausuntonsa ja käyttäytymisensä todistavat tarpeeksi
selvästi, että suomalaisuuden aate oli tähän aikaan varsin vieras
hänen sydämelleen.

Kun Suomalainen teatteri ei tähän aikaan ollenkaan voinut luottaa

Ida Aalbergin avustukseen ja parhaillaan toimi heikosti, on
ymmärrettävää, että taiteilijaa alettiin syyttää oikullisuudesta ja
itsekkyydestä. Juhani Aho, joka 1880-luvun alussa nuorena
sarkatakkisena ylioppilaana oli osannut vain ujosti ihaillen katsella
Ida Aalbergia, otti nyt, Parisin matkan tehtyään ja esiintyessään
silinteripäisenä kaupunkilaisherrana, kasvattaakseen näyttelijätärtä,
joka oli vanhempi kuin hän. Huhtikuussa 1892 Aho kirjoitti
»Päivälehteen» pitkän kirjoituksen nimellä »Hiukan arvostelujen
arvostelua». Siinä hän, todettuaan ensiksi, että kaikkiakin taidealoja
koskeva kotimainen kritiikki on ollut heikkoa ja liiaksi hellivää, puhuu
erikoisesti teatterikritiikin huonoudesta. On syytä ottaa Ahon
taitavasti laatimasta artikkelista muutamia kohtia:

»Teatterikritiikki on, mitä ruotsalaiseen teatteriin tulee, saanut tuon

tuostakin kuulla hyvinkin ankaroita moitteita siitä, että sen ylistelyt
eivät ole vastanneet sitä, mitä teatteri on voinut tarjota. Ulkoapäin
tulevat tyytymättömyyden osoitukset on kuitenkin pian aina saatu
vaikenemaan. Vasta tänä vuonna on paino ulkoapäin käynyt niin
raskaaksi, että koko tämän laitoksen seinät ovat alkaneet
epäilyttävässä määrässä horjua. Tyytymättömyys on etupäässä
kohdannut teatterissa vallalla ollutta järjestelmää. Vihdoin viimeinkin
sentään on ruotsalainen teatteriyleisö kyllästynyt ulkomaiseen
korutavaraan ja alkanut vaatia vakavampaa kotimaista. Miten
voimakas tuo puhallus lienee ja kuinka kauvan se kestänee, sen
saanee näyttää vastaperustettu draamallinen yhdistys. Mutta että
asian nykyinen tila on näinkin kauvan kestänyt, siihen ei liene
kritiikkikään aivan syytön.

Suomalainen teatteri on kaikkien meidän lempilapsi. Olemme

nähneet sen syntyvän ja pienestä pitäen varttuvan siksi
sivistyslaitokseksi, mikä se tätä nykyä on. Se ei ole meille
muukalainen, niinkuin ruotsalainen teatteri on yleisölleen. Se on
meille likeinen sukulainen. Semmoisena se on luonnollisesti saanut
osakseen hellyyttä, joka ei aina ehkä ole ollut sen edistykselle
hyödyksi. Arvostelu ei aina ole ottanut kyllin totisesti moittiakseen
ilmaantuneita puutteita eikä lausuakseen niitä toiveita, joita yleisössä
joskus on löytynyt.» (Kirjoituksessa seuraa kriitillinen katsaus
Suomalaisen teatterin lähinnä kuluneeseen toiminta-aikaan.) ‒ ‒ ‒
»Mainitsin äsken, että yksi vika kotimaisessa arvostelussamme on
ollut se, että se joko liiaksi kiittää tai liiaksi moittii, mutta opettaa ja
johtaa vähemmän.

Jos ei tämä väitteeni olekaan oikea ilman poikkeusta, niin pitänee

se kuitenkin pääasiassa paikkansa. Se näkyy varsinkin niistä
hedelmistä, joita se on kantanut. Ihailevan, kaikissa tiloissa kiittävän
kritiikin tuloksia, senverran kuin kritiikkiä voi tuloksien synnyttäjänä
pitää, on epäilemättä meidän etevin näyttelijä rouva Iida Aalberg.
Hän sopii mielestäni juuri senvuoksi niin hyvin esimerkiksi, että
hänessä ilmestyy tämän arvostelutavan sekä hyvät että huonot
puolet.

Hyviä puoliakin niitä näet on olemassa ja tunnustettakoon niiden

olemassaolo kernaasti. Tämän taiteilijan kehitykselle on epäilemättä
ollut erittäin suotuisaa se suosion maaperä ja innostuksen ja
tunnustuksen ilmanala, jossa hän on kehittynyt. Ellei häntä olisi
arvostelun ja yleisön puolelta sillä tavoin kainaloista kannatettu kuin
vuosien kuluessa on tehty, niin ei hän varmaankaan olisi päässyt niin
pian omaan alaansa juurtumaan ja niin sorjaa vartta kasvamaan kuin
hän on tehnyt. Lahjat, olkootpa ne kuinka etevät tahansa, kuihtuvat,
jos ei niillä ole tilaisuutta päästä näkyviin. Taiteilija, joka aina saa olla
varma menestyksestään, toimii ja työskentelee suuremmalla
inspiratsionilla kuin se jonka täytyy epäillen kysyä itseltään, tokko
hänen uusi luomansa tulee miellyttämään. Ja Iida Aalberg on,
niinkuin sanoin, aina saanut nähdä, että arvostelu ja yleisö ovat
painaneet hyväksyvän sinettinsä hänen luomainsa alle.

Mutta kun nyt on kerran tullut puheeksi varjopuolet, niin

puhuttakoon niistäkin. Ja tässä nyt puheena olevassa
erikoistapauksessa ei niitäkään puutu.

Vastamainitun näyttelijän esityksessä on näet heikkoja kohtia,

joihin syyt osaksi ovat haettavat liika veltossa ulkoapäin tulevassa
arvostelussa.

Ida Aalbergin parhaita avuja on hänen kaunis plastiikkansa.

Suurissa murhenäytelmissä sitä vastaan ei ole mitään
muistuttamista. Laajat liikkeet ja voimakkaat repliikit ovat paikallaan,
kun annetaan kuningattaria ja ruhtinattaria. Mutta kun ne
muinaistarustosta seuraavat näyttelijän mukana nykyaikaan ja kun
joku tavallinen porvarisnainen kiertää ruumistaan, tuijottaa silmillään
ja avaa suutaan samalla tavalla kuin edelliset, niin silloin on ammuttu
yli maalin ja vaikutus ei satukaan siihen sydämeen, johon se oli
tarkoitettu.

Voima on niinikään yksi niitä avuja, joista Iida Aalbergia on enin

ylistetty. Tämän voiman käyttämistä vastaan olen kuitenkin usein
kuullut yksityisesti muistutuksia tehtävän. Moni repliikki, jonka voisi
sanoa paljon paremmin ja hienommin toisella tavalla, sanotaan
kuitenkin usein raivolla, joka siihen ei ollenkaan sovi. Esimerkkinä
tästä mainittakoon m.m. sitä kohtausta, jossa Hedda Gabler polttaa
Lövborgin käsikirjoituksen. Kun näytelmä vaatisi hillittyä riemua,
riehuu ja huutaa näyttelijä henkilönsä luonteelle aivan
soveltumattomalla tavalla.

Rouva Aalbergin lausumistaito on tunnustettu erinomaisen

selväksi, niin että joka sana ja joka tavu tunkee paratiisin perälle
saakka. Mutta aikain kuluessa on tämä lausumistapa joutunut
harhateille siten, että näyttelijä melkein on tottunut pois
luonnollisesta puhetavasta. Tavallisimmat repliikit lausutaan n.s.
alleviivattuina, jotenka tuntuu siltä kuin lukisi kirjaa, missä joka sana
on harvennettuna. Tottumus näyttelemään Ibseniä, jonka repliikeissä
löytyy monessakin salainen sivuajatus, on vienyt siihen, että aivan
tavallisetkin repliikit sanotaan mystillisellä äänenpainolla. Tuntuu
hiukan hullunkuriselta, kun esim. sellaiseen repliikkiin kuin: »Saako
luvan olla kuppi teetä», pannaan mystillinen merkitys, lausutaan sillä
äänellä kuin olisi kupissa myrkkyä. Kun sitten tulee joku todellinen
huippurepliikki, ei sitä sitten enää saadakaan esille niinkuin sen
sisältö vaatisi.

Nuorempana ollessaan hurmasi rouva Aalberg parterriyleisöä

viehättävillä keikailuillaan sellaisissa osissa kuin esim. »Ensi lempi».
Se meni naisyleisöönkin niin, että löytyy kokonainen sukupolvi nuoria
neitosia, jotka alkoivat jäljitellä esikuvaansa. Heissä tapaa usein
samoja kasvojenliikkeitä ja samoja äänenväreitä. Rouva Aalberg
itsekin on innostunut niihin niin, että ne samat liikkeet, samat suloiset
hymyilyt ja äänenpainot melkein säännöllisesti tulevat takaisin
kaikissa osissa, joissa niihin vähänkään on tilaisuutta.

Luonnostaan ja totutusta tavastaan on tietysti mahdoton kokonaan

vapautua, mutta ajoissa sellaisista huomautettuna olisi näyttelijä
varmaankin voinut tätä maneeriaan suuressa määrin välttää.

Ida Aalbergin kieltä on kehuttu ja tottahan onkin, että harvan muun

näyttelijän suusta on saatu kuulla niin puhdasta ja kaunista suomea
kuin tämän, joka on synnynnäisesti suomalainen. Mutta läheskään
virheetön ja puhdas ei kuitenkaan ole Ida Aalberginkaan kieli,
sanojen ääntäminen on usein hyvinkin kummallinen ja arkaa
kielikorvaa loukkaavaa. Kun hänen pitää sanoa »kuolema», sanoo
hän sen »kuallema», kun »äiti», niin »eitti», kun »väsyksissä», niin
»vässyksissä» j.n.e.

Yhdestäkään näistä heikoista puolista ei muistaakseni ole

julkisuudessa muistutettu. Ihastus on painanut silmänsä umpeen ja
korvansa lukkoon, ja valitettavasti ei näy taiteilijan itsekritiikkikään
riittäneen näitä puutteita huomaamaan ja poistamaan. Hän on
tottunut omaan maneeriinsa ja osaksi totuttanut siihen yleisönsäkin.
Luulen kuitenkin, että tätä olisi voitu välttää, jos arvostelu alusta
alkaen olisi käsittänyt tehtävänsä vähän ankarammin.

Nyt ovat nämä viat vuosien kuluessa saaneet kasvaa ja levitäkin

niin, että niitä ei tapaa ainoastaan näyttelijässä itsessään
enenemässä, mutta tarttumassa melkein kaikkiin hänen nuorempiin
virkasisariinsa, jopa veljiinsäkin.» — — ‒
 Tämän kirjoituksen johdosta syntyi »Päivälehden» palstoilla
Juhani Ahon ja Kasimir Leinon välillä pitkä väittely, jossa
jälkimmäinen ei oikein hyvin voinut pitää puoliaan edellisen
savolaista ironiaa vastaan.

Ernst Ahlbom, joka näihin aikoihin kuului näyttelijänä August

Arppen ruotsinkieliseen seurueeseen, on muistelmissaan kertonut
Ida
Aalbergista:

»Suuri suomalainen näyttelijätär rouva Ida Aalberg-Kivekäs oli

joutunut johonkin riitaan tohtori Bergbomin kanssa. Rouva Arppe
alkoi silloin vaikuttaa mieheensä ja pyydellä, että tämä kiinnittäisi
rouva Kivekkään teatteriinsa skandinaavista kiertuetta varten, ja
kuinka olikaan, herra Arppe aloitti neuvottelut oikullisen taiteilijan
kanssa. Ne kestivät kauan, sillä joka päivä tämä esitti uusia
vaatimuksia. Että rouva Kivekäs oli pohjoismaiden suurimpia
taiteilijoita, on kiistämätöntä, mutta kyllä hän monesti saattoi
suomalaisen teatterin johtokunnan vaikeisiin asemiin vaatimalla
melkein mahdottomia. Kun Coquelin vanhempi oli Helsingissä,
tapasi rouva Kivekäs hänet eräillä illallisilla hovijahtimestari Linderin
luona. Kohtelias ranskalainen valitteli, ettei hän saanut nähdä suurta
suomalaista tragédienneä näyttämöllä, johon Ida Aalberg
ihastuneena huomautti, että tuo toivomus kyllä voitiin täyttää, minkä
jälkeen hän keskellä yötä soitti tri Bergbomille ja ilmoitti tälle, että
hän seuraavana päivänä k:lo 1 i.p. näyttelisi koko »Elinan surman»
Coquelinille ja kutsuvieraille. Tohtori ei voinut kieltää, ja Coquelin
lupasi saapua tilaisuuteen. Olin läsnä tuossa tyypillisessä
primadonna-näytännössä, ja tietoisena voimastaan ja
täydellisyydestään rouva Kivekäs näytteli tuona päivänä tavattoman
hienostuneesti. Rouva Kivekkään neuvottelut johtaja Arppen kanssa
vihdoinkin saatiin loppuun, matkasuunnitelma oli valmis ja kappaleet,
joita piti esittää, olivat Thérèse Raquin, Adrienne Lecouvreur ja
Kamelianainen. Harjoittelimme venäläisessä teatterissa ja rouva
Kivekkään oli määrä esittää osansa suomen kielellä, jottei suututtaisi
fennomaaneja. Kuin kohiseva pyörretuuli vaikutti diiva, kun hän
pitkän odotusajan päästä saapui harjoituksiin, mutta oli sekä
mielenkiintoista, että elähdyttävää seurata hänen näyttelemistään.
Eräänä päivänä, kun meidän oli määrä harjoitella Thérèse Raquinia,
odotimme yli tunnin juhlittua vierailijaa — mutta ketään ei kuulunut!
Johtaja Arppe soitti hänen kotiinsa; siellä selitettiin hänen olevan
kipeän, tuotiin lääkärintodistus, kiertueesta ei tullut mitään, ja
suomenkieliset lehdet olivat tyytyväisiä.»

Ahlbomin kuvaus ei kylläkään kaikilta yksityiskohdiltaan pidä

paikkaansa, mutta lienee pääasiassa oikea. Coquelinin kunniaksi oli
Seurahuoneelle kokoontunut pieni piiri, ja — haihduttaakseen
ranskalaisen näyttelijän tilaisuudessa osoittamaa huonoa tuulta —
Ida Aalberg teki ehdotuksen »Elinan surman» esittämisestä.
Näyttelijätär tuskin soitti keskellä yötä Bergbomille, koskapa pyyntöä
lähetettiin Suomalaisen teatterin johtajalle esittämään Jac.
Ahrenberg, joka samana iltana tapasi Emilie Bergbomin Arkadia-
teatterissa. Coquelinissa herätti näytös suurta mielenkiintoa, »école
de Victor Hugo!» [Victor Hugon koulu] sanoi hän vieressään istuvalle
Ahrenbergille seuratessaan Ida Aalbergin romanttista tulkintaa.
Ranskalaisen koomikon sanotaan olleen niin innostuneen, että hän
lupasi koettaa saada kappaleen näyttämölle Pariisissa.

*****

Aivan viime aikoinaan Ida Aalbergin ja Lauri Kivekkään avioliitto

ei ollut enää niin sopusointuinen ja onnellinen kuin aikaisemmin.
Lauri Kivekkään tunne ei muuttunut, mutta Ida Aalbergin kirjeistä
näkee, että hänestä entinen hellyys oli suureksi osaksi kadonnut.
Poissa ovat niistä entiset rakkaat lempinimet, »Lauri kulta» tuntuu
melkein viralliselta entisten »Kisse» ja »Luttu» nimitysten rinnalla.
Hän ei anna miehelleen elämänohjeita entisellä lämpimällä tavalla,
vaan verraten ankaran kritiikin muodossa. Alinomaiset sairaudet
synkensivät paljon Kivekäs-puolisoiden elämää, kesäiset
kylpymatkat Keski-Eurooppaan eivät paljoakaan auttaneet. Lauri
Kivekäs kuoli, pitkän aikaa riuduttuaan, maaliskuussa 1893. Sen
vuoden pitkänäperjantaina [hautaus oli toimitettu edellisenä
päivänä.] Ida Aalberg vastasi Bertha Forsmanin
osanottokirjeeseen:

»Sama ääretön tyhjyys ympäröi minua nyt kuin eilenkin, enkä

ymmärrä, miten jaksan elää. Miksi Jumala teki minulle tämän?
Olinko niin huono, että minua piti rangaista näin ankarasti, miksi sai
hän kuolla ensin ja miksi pitää minun vielä elää.

Hän kuoli palmusunnuntaiaamuna k:lo 6.22. Aamu oli kirkas ja

ihana, aamu sarasti ja taisteli jokapäiväistä taisteluaan pimeyden
kanssa. Aurinko lähetti ensimmäisen säteensä, kirkastuneena hän
katsoi kohden korkeutta, katse murtui, vielä muutamia nykähdyksiä
ja hänen sielunsa oli muuttanut valoisampaan maailmaan. Että
tuleva elämä on jotain kaunista, sen näki siitä ihanteellisesta
rauhasta, joka oli hänen kasvoillaan kuoleman hetkellä. Koskaan
hän ei ole ollut niin kaunis kuin silloin. Kuolinkamppailu oli kova,
hän ojensi oikean kätensä minulle — (vasen oli halvattu) — k:lo 4,
katse oli suunnattu minuun kaksi tuntia kestävän hirvittävän
kamppailun ajan, hänen rintansa oli pakahtua, ennenkuin loppu tuli.
— On niin monta onnetonta ihmistä ja niin monta onnetonta
avioliittoa, missä kuolema olisi pelastaja, miksi sellaiset siteet eivät
katkea. Onni on niin kaunis ja niin harvinainen, miksi pitää sen
loppua kesken kukoistustaan. Ehkä me olimme onnessamme
unohtaneet Jumalan ja tehneet toinen toisestamme epäjumalan, ja
siksi tahtoi Jumala miekaniskulla näyttää, että hän oli kaiken
antanut, näyttää kuinka epävarmaa on kaikki maallinen, näyttää,
että sille ei voi rakentaa. Joku tarkoitus on tuolla suurella
koettelemuksella, jonka Jumala on pannut harteilleni Golgatalle
kulkeissani. Hän, Lauri, ei voinut puhua, mutta hänen hätänsä ja
tuskaa täynnä oleva katseensa, joka kysyen ja odottaen oli minuun
suunnattuna, osoitti, että hän odotti minun puhuvan. Sanoin hänelle
hyvästi, sanoin tuntevani, että meidän täytyi tavata toisessa
elämässä, kiitin häntä kaikesta, mitä hän oli minulle ollut j.n.e.
Hänen katseensa tyyntyi, tyyntyi kokonaan, ja hän nukahti hetkeksi.
Tämä tapahtui kymmenen minuuttia ennen kuolemaa.» — — —

Kun Lauri Kivekäs ja Ida Aalberg 1887 julkaisivat kihlauksensa, oli

paljon niitä, jotka epäilivät heidän onnellisen avioliittonsa
mahdollisuutta. Heidän sanottiin kumpaisenkin olevan liian suuria
idealisteja sopiakseen reaalisen elämän velvoituksia täyttämään.
Verraten pian alkoikin liikkua huhuja, että avioliitto oli onneton ja että
aviopuolisot suunnittelivat eroa. Henkilö, joka läheltä voi seurata
heidän yhdyselämäänsä ja joka ei suinkaan kuulunut Ida Aalbergin
ehdottomiin ihailijoihin, Lauri Kivekkään nuorempi veli, on kertonut,
että tämä huhu sai alkunsa palvelustytön väärinkäsityksestä. Kun Ida
Aalberg tähän aikaan esiintyi Suomalaisessa teatterissa
Cypriennenä Sardoun »Erotaan pois» kappaleessa, tuli nuorelle
parille tavaksi huudella toinen toiselleen kaikissa mahdollisissa
tilanteissa: »Erotaan pois!» Se oli leikkiä, mutta yksinkertainen
kuulija käsitti sen todeksi, ja ympäristö sai hänen puheistaan
mieluisan juorunaiheen.
 Hirveän ja valheellisen huhun, joka on pitänyt Ida Aalbergia
miehensä myrkyttäjänä, voisi selvittää samanlaisin perustein. Lauri
Kivekäs oli elämänsä lopulla asianajajana aikoinaan kuuluisassa
Sainion myrkytysjutussa Hämeenlinnassa. Eräänlaisella asianajaja-
häikäilemättömyydellä hän sai silloin onnettoman naisen, jota
syytettiin miehensä murhasta, tunnustamaan syyllisyytensä. Minna
Canth otti tuosta jutusta aiheen »Sylvi» näytelmäänsä,
myrkytyshistoriaan, jossa Ida Aalberg jo syksyllä 1893 esitti
näyttämöllä pääosaa. Eipä tarvittu hänen puoleltaan paljon muuta
kuin hyvää ja luontevaa näyttelemistä, kun huhu sai aiheen selittää,
että hän näyttämöltä tulkitsi omaa persoonallista elämystään.
Poroporvarilliset sielut muistivat silloin kauhistuksella sitäkin, että Ida
Aalberg oli ollut omin käsin kantamassa miestään hautaan.

Lauri Kivekkään loppua koskeva huhu on tosin hyvin laajalle

levinnyt, mutta niin arka, että sitä on vaikea tutkia. Ne ainoat tekoa
kuvailevat yksityiskohdat, jotka tähän huhuun sisältyvät, tuntuvat
perin mahdottomilta ja semmoisten ihmisten keksimiltä, jotka eivät
vähimmässäkään määrässä ole tunteneet Kivekäs-puolisoiden
elämää ja oloja.
XIV.

ITSENÄISENÄ YRITTÄJÄNÄ. UUSI AVIOLIITTO.

Lauri Kivekkään kuoleman jälkeen Ida Aalberg oli syvän murheen

vallassa. Turkulaiselle ystävälleen Mathilda Almille hän silloin kirjoitti:

»Kaikkein vähimmin voin ymmärtää, kuinka pystyn voittamaan

vastenmielisyyteni ja halveksumisen! näyttämöelämää ja näyttämö
ihmisiä kohtaan — —. Sisäiselle silmälleni on selvinnyt, että
ihmisen parhaat ominaisuudet eivät kehity teatterissa. Ajatus, että
minun pitää ryhtyä siihen, on minulle sekä vastenmielinen että
surullinen. Yhdyselämä niin harvinaisen jalon ja hienon luonteen
kuin Laurin kanssa saa minut pelkäämään kaikkea, mikä ei ole
hänen kaltaistaan.»

Harald Molander, joka useiden vuosien aikana oli ollut Helsingin

ruotsalaisen teatterin johtajana, oli — niin meiningenilaisen
ohjaustaiteen ihailija kuin hänen periaatteessa sanotaan olleenkin —
tehnyt turhia yrityksiä saadakseen suomalaisen primadonnan
muuttamaan omalle näyttämölleen. Ida Aalberg olisi, Bergbomin
kanssa riitauduttuaan, omasta puolestaan kyllä ollut suostuvainen,
mutta Lauri Kivekäs-vainaja oli asettunut jyrkästi vastaan, ja niin oli
aie rauennut.

Näihin aikoihin Harald Molander sai väistyä ruotsalaisen teatterin

johdosta August Arppen tieltä. Pari kuukautta Lauri Kivekkään
kuoleman jälkeen hän »Hufvudstadsbladetissa» julkaisi pitkän
jutelman, jossa hän ranskalaismallisella ironisella kepeydellä puhui
Ida Aalbergin uusista teatterisuunnitelmista. Hän oli taiteilijan
aistikkaassa, Ludvig XV:nnen tyyliin sisustetussa salongissa saanut
kuulla, että tämä aikoi muodostaa oman seurueensa, jonka
tukemana lähtisi kiertelemään Suomea ja Venäjää ja lopuksi —
suurten ulkomaisten tähtien tavoin — kaikkea maailmaa.

Molanderin kirjoitus oli niin kaksimielisen leikilliseen sävyyn

laadittu, että suomalaisella taholla sen selitettiin olevan pilkkaa Ida
Aalbergin uusista suunnitelmista. Sitä se tuskin kuitenkaan oli,
koskapa kirjoittaja auliisti ryhtyi tukemaan Ida Aalbergin onnetonta
yritystä.

Syksyllä 1893 Ida Aalberg lähti omine seurueineen liikkeelle

Porista. Esiinnyttyään välillä Tampereella hän antoi sarjan näytäntöjä
Helsingissä, Aleksanterin teatterissa. Suomalaisen teatterin
kannattajajoukko vainusi hänen yrityksestään kilpailua Bergbomin
perustamalle rakkaalle laitokselle ja suhtautui alusta alkaen kylmästi
hänen puuhiinsa. Nuoria alottelijoita, jotka kuuluivat Ida Aalbergin
henkilökuntaan, arvostelu kohteli verraten kovakouraisesti, häntä
itseään kiiteltiin sekä vanhoissa osissa, Noorana, Cypriennenä ja
Adriennenä, että uusissa, nimiosan esittäjänä Minna Canthin
»Sylvissä», Grillparzerin »Medeassa» ja Dumas'in
»Kamelianaisessa» sekä Clotildena Sardoun »Fernandessa».
Suomenkielisten lehtien selostukset näistä tilaisuuksista ovat ikäviä,
sovinnaisia ja vähänsanovia. Sylvinä hänen tunnustetaan olleen
parempi kuin oli ollut ruotsalaisen teatterin Sylvi, rouva Håkansson.
»Uusi Suometar» kirjoittaa m.m.:

»Sylvi ikäänkuin kasvoi, vanheni katsojan silmien edessä. Ja

hänen rakkautensa oli niin suuri, niin välitön, se täytti hänet niin, ettei
hänessä todellakaan mitään muuta ollut kuin tätä rakkautta. Voi
tuntua, että rouva Aalbergin kuvaamassa oli enää liian vähän
lapsellista Sylviä, että traagillisuus sai liian suuren sijan, mutta vain
siten saattoi seuraa vain näytösten toiminta tulla mahdolliseksi ja
vain siten Sylville katsoja saattoi myöntää lämmintä osanottoaan.»

Arvostelu kiittelee Ida Aalbergin Medean intohimoisuutta ja sanoo

hänen tuossa osassa antaneen sellaistakin, jota ei aikaisemmin oltu
nähty. »Kamelianainen» saa sangen pidättyvän kritiikin jälkeen
seuraavan tunnustuksen: »Etevää taidetta se on sentään tuo Ida
Aalberg-Kivekkään Kamelianainen.» »Fernandessa» Ida Aalbergin
osa oli liian pieni, jotta hän olisi päässyt erikoisesti loistamaan ja
voinut pelastaa kappaletta.

Selvintä ja merkityksellisintä kieltä puhuu helsinkiläinen arvostelu

silloin, kun se kerta kerran perästä ilmoittaa, että näytännöissä kävi
verraten vähän väkeä. Paria poikkeuksellista iltaa lukuunottamatta
teatterilta puuttui suuren yleisön kannatus.

Ida Aalberg ei ollut saanut mitään kouluutusta ohjaajan toimeen.

Harald Molander saattoi, kuten arvostelu tietää kertoa, auttaa häntä
jonkin näyttämöasetuksen laadinnassa, mutta nuorille näyttelijöilleen
hänellä itsellään oli hyvin vähän sanottavaa. Kukin sai tulla toimeen,
miten parhaiten taisi. Kappaleita harjoitettiin kiireisesti ja hätiköiden,
kun yleisön kannatus puuttui, ja siitä johtui, ettei yhteisnäytteleminen
täyttänyt helsinkiläisiäkään vaatimuksia ja etteivät yksityiset
näyttelijät osanneet osiaan ulkoa.

Paljon suopeampi kuin seurueen osaksi tullut kohtelu Helsingissä

oli pietarilaisen yleisön suhtautuminen Ida Aalbergin yritykseen. Hän
oli jo aikaisemmin parhaansa mukaan koettanut solmia Venäjän
pääkaupungissa vaikutusvaltaisia tuttavuuksia, mutta vasta tällä
kerralla hän herätti erikoisempaa huomiota Pietarin venäläisessä
sanomalehdistössä ja yleisössä. Aluksi ei suuri Kononovan sali
sielläkään ottanut täyttyäkseen. Venäläisillä oli omat
ennakkoluulonsa kaikkea suomalaista kohtaan, mutta saatuaan
ystävällisiä välittäjiä Ida Aalbergin onnistui herättää sekä lehtien että
yleisön mielenkiinto, ja näytäntö näytännöltä voi sanoa innostuksen
hänen taidettaan kohtaan Pietarissa kasvaneen. »Noorassa» ja
»Erotaan pois» näytelmässä hänellä oli vastanäyttelijänään Adolf
Lindfors, jonka taide sai osakseen tunnustusta, mutta muissakaan
kappaleissa ei arvostelu Pietarissa moittinut hänen ympäristöään.
Häntä itseään verrattiin Sarah Bernhardtiin ja Duseen, hänet
tunnustettiin itsenäiseksi ja suureksi taiteilijaksi, »Kamelianaisen»
lopulla sanotaan sekä miesten että naisten itkeneen, »Medeaa»
esitettäessä saivat naiset hysteerisiä kohtauksia. Lehdet kirjoittivat
hänestä pitkiä ja ylisteleviä arvosteluja — niiden ainoana moitteena
tuntuu olleen se, että Ida Aalberg viitsi puhua suomen kieltä —,
katsomossa istui joukko ylhäisiä henkilöitä, joukossa eräs
suuriruhtinaskin, edustajia pietarilaisesta taiteilijamaailmasta ja
paljon nuoria venäläisiä ylioppilaita, joiden rajujen ja meluavien
suosionosoitusten esineeksi Ida Aalberg tuli.

Voitto Pietarissa tuli vasta ankaran taistelun jälkeen; Ida Aalberg

sai tehdä kumarrusmatkoja vaikutusvaltaisten venäläisten luo
ennenkuin hänet huomattiin.
 Teatteri on harvoin, tuskin koskaan pitempää aikaa, hyvä
liikeyritys. Ida Aalbergin näytännöt Suomen maaseutukaupungeissa
tosin menestyivät tavallaan hyvin, mutta jo vuoden 1894:n alussa,
jolloin tultiin Pietariin, alkoi taloudellinen tilanne olla huolestuttava.
Ida Aalberg oli ollut säästeliäs ja laskevainen perheenemäntä, mutta
oman teatterin talous oli hänelle aivan ylivoimainen tehtävä.
Tilikirjaa, johon hän aikoi merkitä kiertueen tulot ja menot, on pidetty
tavattoman huolimattomasti, se sisältää menen kuukauden ajalta
vain joitakin ja aivan satunnaisia tiedonantoja iltatuloista,
maksetuista palkoista, näyttelijöille annetuista etumaksuista. Kun
seurue Pietarista palattuaan näytteli Viipurissa, tuli näytäntöihin niin
vähän yleisöä, että Ida Aalberg sai lainailla ystäviltään ja tuttaviltaan
pikku summia ja olla mitä vaikeimmassa ahdingossa. Hän ei kyennyt
maksamaan näyttelijöiden palkkoja eikä suorittamaan maksua niistä
loisteliaista puvuista, joita hän osiaan varten oli hankkinut
helsinkiläisestä Magasin du Nord-liikkeestä. Haminassa hän
liikarasituksen ja huolien vuoksi sairastui; lääkäri sanoi, että hänen
koko hermostonsa oli mitä surkeimmassa kunnossa. Kotkasta hän
vähin äänin läksi yksinään Helsinkiin, jättäen seurueensa oman
onnensa nojaan.

Kaikki hänen optimistiset laskelmansa rikkauksista ja

maailmanmaineesta olivat julmasti pettäneet. Pakolaisena hän palasi
Helsinkiin, ja kerrotaan, että hänen täytyi toisinaan piileskellä ankaria
velkojiaan.

*****

Vaikka itsenäisestä yrityksestä saadut kokemukset olivat näin

karvaat, ei Ida Aalberg vielä halunnut hellittää. Vaikka hän oli sairas,
oli hänellä terästä tahdossaan: hän tahtoi jatkaa, hän tahtoi
tuonnempana päästä Moskovaan, hän tahtoi päästä
Skandinaaviaan. Harald Molander halusi varsin mielellään olla
hänen impressarionaan Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa,
Moskovan-matkasta hän oli ollut jo edellisenä syksynä
neuvotteluissa erään Śtśjukin nimisen venäläisen järjestäjän kanssa,
mutta kun tämä alkoi tehdä vaikeuksia ja käyttää kirjeenvaihdossaan
sopimatonta kieltä, päätti Ida Aalberg matkustaa Pietariin ja vedota
jonkun vaikutusvaltaisen venäläisen apuun. Hän otti Viipurista
mukaansa ystävänsä Emmy Jaatisen, nykyisen rouva Emmy
Rejmanin, joka on tuosta matkasta kertonut seuraavaan tapaan:

»Me asetuimme Pietarissa asumaan Hotel de France'iin. Idan

tarkoituksena oli tavata rouva Abaza, jonka mies muistaakseni oli
Venäjän sisäasiainministeri. Kohtauksesta oli etukäteen sovittu,
mutta kun saavuimme päivää aikaisemmin eikä ollut mitään
tehtävää, ehdotin, että menisimme sirkukseen. Ida, joka aina oli
helposti suostuteltavissa, ei pannut nytkään vastaan, ja niin me
vietimme illan katsellen hevosia ja nauraen klovneille. Kun
palasimme hotelliin, meillä oli kummallakin kova jano, siksi tilasimme
olutta ja joimme sitä ennen makuulle menoa.

Aikaisin aamulla koputettiin ovellemme. Siellä oli kirje, joka oli

osoitettu Idalle. Otin sen ja näin, että lähettäjäksi oli merkitty
vapaaherra Alexander Uexkull-Gyllenband.

»Kuka se on?» kysyin minä.

»Se on eräs tumma pieni mies, jonka olen kerran tavannut hänen
setänsä, erään toisen parooni Uexkullin luona.»

»Saanko lukea tämän kirjeen?»