A Wildflower in the Wind: Book One of

the Magic of the Wildflowers Trilogy

Megan Shade
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmass.com/product/a-wildflower-in-the-wind-book-one-of-the-magic-of-the
-wildflowers-trilogy-megan-shade/
 A Wildflower in the Wind

BOOK ONE OF THE MAGIC OF THE WILDFLOWERS

TRILOGY

By Megan Shade
This is a work of fiction. Names, characters, places, and incidents are products of the author's imagination or are used fictiously and are
not to be construed as real. Any resemblance to actual events, locales, organizations, or persons, living or dead, is entirely coincidental.

A Wildflower in the Wind. Copyright © 2023 by Megan Shade

All rights reserved.

No portion of this book may be reproduced in any form without written permission from the publisher or author, except as permitted by
U.S. copyright law.

Published by: Shade Made Publishing LLC

First Edition

ISBN: 9798987832400

Editing by Sara Coombes: https://saracoombescom.wordpress.com/

Interior art by Brianna Strahsburg: @busybri.art on Instagram and Tiktok

Cover Art by SeventhStar Art Services

This is a work of fiction. Names, characters, places, and incidents are products of the author's imagination or are used fictiously and are
not to be construed as real. Any resemblance to actual events, locales, organizations, or persons, living or dead, is entirely coincidental.

A Wildflower in the Wind. Copyright © 2023 by Megan Shade

All rights reserved.

No portion of this book may be reproduced in any form without written permission from the publisher or author, except as permitted by
U.S. copyright law.

Published by: Shade Made Publishing LLC

First Edition

ISBN: 9798987832400

Editing by Sara Coombes: https://saracoombescom.wordpress.com/

Interior art by Brianna Strahsburg: @busybri.art on Instagram and Tiktok

Cover Art by SeventhStar Art Services

Authors note: This is the first book in the Magic of the Wildflowers Trilogy and ends on a cliffhanger.
It includes adult themes including language, severe physical assault, and sexual content, and is
intended for readers 18+.
Authors note: This is the first book in the Magic of the Wildflowers Trilogy and ends on a cliffhanger.
It includes adult themes including language, severe physical assault, and sexual content, and is
intended for readers 18+.
Contents

Dedication

Prologue
Chapter 1
Chapter 2
Chapter 3
Chapter 4
Chapter 5
Chapter 6
Chapter 7

Chapter 8
Chapter 9
Chapter 10
Chapter 11
Chapter 12
Chapter 13
Chapter 14
Chapter 15
Chapter 16
Chapter 17

Chapter 18

Chapter 19
Chapter 20

Chapter 21
Chapter 22
Chapter 23
Chapter 24

Chapter 25
Chapter 26
Chapter 27
Chapter 28
Chapter 29
Chapter 30
Chapter 31
Chapter 32
Chapter 33

Chapter 34
Chapter 35
Chapter 36
Chapter 37
Chapter 38
Chapter 39
Chapter 40
Chapter 41
Chapter 42
Chapter 43

Chapter 44

Chapter 45
Chapter 46

Chapter 47
Chapter 48
Acknowledgments
Chapter 43

Chapter 44

Chapter 45
Chapter 46

Chapter 47
Chapter 48
Acknowledgments
 To Andrew,

Who, instead of questioning me when I told him I wanted to write a book, bought me a laptop and
made sure I had time to write.

I love you.
 Prologue

ain drenched the ground as the cloaked woman picked the pure white petals from the dark,
R thorny vine. A smile crossed her face at their beauty, only for a moment, before the blade of
betrayal sliced silently across her throat. The gods’ own blood pooled from her neck under the glow
of the moon, the magic within feeding the roots of the moonflowers she’d waited on through the night.
Death left only a moment to see who had ended her life—a man with familiar green eyes that
swirled with darkness, so similar to the shadows she ruled. He escaped into the night as the petals
floated softly toward the ground, falling from her hands and dropping into the puddle of deep red
blood. As her soul severed itself from her earthly body, preparing for its journey beyond the veil, she
watched as the petals turned black and rotted into ash, taking with them all hope that remained of
bringing peace to her people.
At the very moment the flowers and the woman ceased to live, a seer in a kingdom far away woke
from her slumber, eyes glowing white as the words of the gods were pulled from her throat.
“With the blessing of the goddess, evil will fall at her feet, and death will follow where she
commands.”
 Prologue

ain drenched the ground as the cloaked woman picked the pure white petals from the dark,
R thorny vine. A smile crossed her face at their beauty, only for a moment, before the blade of
betrayal sliced silently across her throat. The gods’ own blood pooled from her neck under the glow
of the moon, the magic within feeding the roots of the moonflowers she’d waited on through the night.
Death left only a moment to see who had ended her life—a man with familiar green eyes that
swirled with darkness, so similar to the shadows she ruled. He escaped into the night as the petals
floated softly toward the ground, falling from her hands and dropping into the puddle of deep red
blood. As her soul severed itself from her earthly body, preparing for its journey beyond the veil, she
watched as the petals turned black and rotted into ash, taking with them all hope that remained of
bringing peace to her people.
At the very moment the flowers and the woman ceased to live, a seer in a kingdom far away woke
from her slumber, eyes glowing white as the words of the gods were pulled from her throat.
“With the blessing of the goddess, evil will fall at her feet, and death will follow where she
commands.”
 Chapter 1

ea needed death to wait. But it had never been considerate enough to give her time before. Time
L to say goodbye, time to make amends, time to take even a single breath before it ripped away
pieces of her soul and dragged them back to wherever anger and pain and sorrow dwelled. Its greedy
fingers had taken enough from her village in the past year—snatched away innocence and joy,
deprived children of the peaceful dreams they’d once had as they slept safely in their beds, stolen
mothers away from their daughters… her mother.
She crouched in the soft, tilled soil of her garden, rubbing her arms as shivers racked her body and
goosebumps rose along her skin in the cool, spring air. She should have brought a sweater, but tonight
she’d been pulled from her dreams, summoned, something drawing her to the darkness like the tides
to the moon. Lea had known without a doubt as she’d raced into her garden in her nightgown and bare
feet what had called to her—what had caused the sense of urgency that had floated in through her
open window and woken her from her dreams.
The moonflowers—her only hope at saving the boy who had been infected three days ago—were
close to waking from their slumber. She’d planted them the moment she heard the news, had pressed
the small crescent-shaped seeds deep into the dark, damp soil with a prayer that they would grow
quickly enough to stop the Lonely Death. Lea couldn’t believe the illness had found her village again
so soon, and a cry wrung from her throat at the thought of her young neighbor locked inside his room,
dying alone to prevent the contagious disease from spreading. The wind whistled off the mountaintops
surrounding her village as she waited for the small buds to unravel, the low chirping of crickets and
melodic croaking of frogs a harsh juxtaposition against the erratic pounding of her heart.
These moonflowers will bloom in time, she thought. She would make them.
There wouldn’t be much time to pick the petals and deliver them to the boy once they bloomed.
Minutes—if she was lucky—that the small white flowers that bloomed only once would be free from
 their prison of fibrous leaves before turning a deep black and dissolving into ashes along with the
magic held inside them.
“Wait until they’re ready, Wildflower,” her mother, Adelaide, had told her. “They must bloom
fully… You’ll know when to pick them. Picked by the right person with the right intentions, at the
right time, the flowers from these seeds can stop death himself.” They’d been some of the last words
her mother had spoken to her, with a tight smile and a kiss on her cheek before she had barricaded
herself in her room to protect her only child from death’s selfish grasp. While Lea held all the
memories of her mother close to her heart, she wished that, in this particular instance, she’d been
more specific with her instructions.
Adelaide had used this very garden's bounty to create potions and salves. The herbs and spices
me
swaying in the wind around her that were as familiar to Lea as the mountain air she breathed could
ay
speed up healing and cure most illnesses. All, actually, except for the Lonely Death. It was this very
dy
disease that had killed her mother; the petals of the moonflowers failing to open before she took her
oy,
last breath, and Lea refused to let it happen again.
en
Lea’s eyes were dry as she stared at the flowers—three long vines that twisted and climbed up the
old metal trellis she had planted them beneath. Each dark, waxy leaf protruding from the thorny vines
nd
had a pointed tip, sharp enough to draw blood if one wasn’t careful when handling them. Every few
ght
inches, the acorn-sized white florets she was waiting on sat stagnant, taunting her. She was afraid to
es
blink, afraid to move anything at all as she crouched next to them. Her legs were shaking and her toes
re
cramping from gripping the ground, but she remained still. She wouldn’t miss the chance to pick these
er
petals in time to help the boy.
Lea finally rocked forward onto her knees, unable to hold herself on the balls of her feet any
re
longer. She brought her nose inches away from a tiny blossom that stubbornly refused to emerge.
ed
“Please,” she whispered to the plant, her voice cracking as she begged for it to bloom. Little Anthony
w
Coughlan didn’t have much time; she could feel it, could somehow feel his frail body growing
in
weaker, his breaths growing shallow along with her own. “Please!” she cried again, louder this time,
m,
as she ran her trembling fingers along the buds. She waited, tears streaming down her face as she sent
ps
a prayer up to the gods. The wind picked up a bit, the strong breeze blowing across her shoulders as
nd
if comforting her, but still, the flowers remained tightly coiled.
“Gods dammit, bloom!” she screamed, pounding her fists into the ground as her voice echoed
across the large hill she knelt upon. “Fucking bloom! I’ll do anything! Please…” she begged to the
d.
m
 heflowers, to the gods, to the wind and the sun and the sky above. Still, the flowers refused to obey as
she watched the tips of the vines curling themselves tighter around the metal frame.
m Bells rang out from the center of town, a simple melody that played throughout the day and served
heto either mark the time or alert the town of news. She immediately looked at the sky, still dark, she
dsthought as she counted the dings. Please, just be the time. It must be 4:00 by now… It has to just be
edthe time. Lea felt like she might faint as she listened, breaking out in a cold sweat, her stomach
hetwisting into knots. “Please!” she screamed, uncertainty filling her tired, hoarse voice as her eyes
endarted back to the moonflowers. Her fingers shook as they hovered less than an inch above them,
ready to pluck them and run.
es Ding…
ld Ding…
ry Ding…
er Ding…
The bells stopped, and Lea remained as still as the flowers before her, holding her breath and
hebiting her lip so hard she tasted blood. She prayed with all her might that she wouldn’t hear another
esbell as a drop of sweat ran between her shoulder blades. Blood rushed through her ears, the roar of it
wso loud she almost didn’t hear what came next.
to Ding… An extra bell. An announcement. Death hadn’t listened. Once again, it hadn’t waited.
es
se

ny
ge.
ny
ng
me,
nt
as

ed
he
flowers, to the gods, to the wind and the sun and the sky above. Still, the flowers refused to obey as
she watched the tips of the vines curling themselves tighter around the metal frame.
Bells rang out from the center of town, a simple melody that played throughout the day and served
to either mark the time or alert the town of news. She immediately looked at the sky, still dark, she
thought as she counted the dings. Please, just be the time. It must be 4:00 by now… It has to just be
the time. Lea felt like she might faint as she listened, breaking out in a cold sweat, her stomach
twisting into knots. “Please!” she screamed, uncertainty filling her tired, hoarse voice as her eyes
darted back to the moonflowers. Her fingers shook as they hovered less than an inch above them,
ready to pluck them and run.
Ding…
Ding…
Ding…
Ding…
The bells stopped, and Lea remained as still as the flowers before her, holding her breath and
biting her lip so hard she tasted blood. She prayed with all her might that she wouldn’t hear another
bell as a drop of sweat ran between her shoulder blades. Blood rushed through her ears, the roar of it
so loud she almost didn’t hear what came next.
Ding… An extra bell. An announcement. Death hadn’t listened. Once again, it hadn’t waited.
 Chapter 2

ea wasn’t sure how long she stayed there, watering the ground with the salty tears that had
L streaked down her dirt-covered cheeks. How was she ever going to beat the Lonely Death when
the petals only remained alive for minutes? When they grew too slowly to emerge before the sick took
their final breath? She sat in the moonlight, numb, as she calculated in her head how many
moonflowers remained in the wreath above her bed. Her mother, Adelaide, had given it to her—
dozens of dried moonflowers, their delicate seeds in tight spirals at their centers. Adelaide had never
revealed how she had preserved the flowers so perfectly, insisting they had been a gift from an old
friend. Yet the petals looked only days old despite the twenty-three years Lea had slept beneath them.
Lea had tried desperately, when her mother fell ill, to save her with those very same flowers.
She’d ripped one from the wreath and planted every single seed from inside it, refusing to leave the
patch of dirt where the flowers grew. Like a dutiful daughter, she’d stayed there day and night, but her
mother’s illness had been swift, and death had left no time for the flowers to bloom.
Over the last year, Lea had tried repeatedly to grow the moonflowers more quickly to allow her to
harvest the petals before the ill were taken beyond the veil, but each time the Lonely Death found her
little village, she failed—again and again.
Her mother, even as the experienced healer she was, had never had success using the flowers. But
Lea had hoped, with the moonflower-shaped birthmark on the inside of her left arm, a stark white
against her tan, freckled skin, that she’d be able to do what no one before her could. She knew it was
a sign from the gods as surely as she knew her own name, so why the hell couldn’t she get it right?
She looked back at her moonflowers through tears, watching as their petals finally unfurled from
their tightly wrapped bundles. The petals were small, about the size of her thumbnail, and were a
white so bright they almost seemed to glow. Lea ripped a vine from the trellis in anger, hot tears
burning her eyes. They had bloomed minutes too late… She’d been so close.
 She watched as the flowers began to turn black in her hand, a dark shadow creeping from the heart-
shaped base and spreading until the petals were as dark as the night outside. She stood, throwing the
dead vine on the ground as she screamed at the sky. It’s not fucking fair!
Her mind drifted to the Coughlins, to the pain she knew they were feeling at this exact moment. She
had failed them. Shame burned her cheeks as nausea rose from the pit of her stomach. The wind
whistled in her ear, a sweet melodic sound that triggered a memory of her mother’s voice as she’d
walked through this very garden and picked flowers for the families of the departed. It was a ritual
her mother had never missed, one that Lea had taken over in the year since her mother’s passing. One
that she would now perform for the Coughlins.
She hurried along the same path, pulling her rust-spotted shears from her apron pocket. Her hands
ad
trailed along the flowers before her as she sang her mother’s recipe for a gift of healing. As a child,
en
she had thought that the flowers her mother picked for the grieving families held magic like the
ok
moonflowers, but as she’d grown, she’d learned that the only magic they held was reminding those
ny
who were grieving that they were loved.
—
Lilies for peace. Clip.
er
Poppies for sorrow. Clip, Clip.
ld
Peonies for hope for a better tomorrow. She let her fingertips find the space just above the junction
where the plant would blossom again. Clip.
rs.
Astrantia for strength. She breathed in the sweet scent of one of the flowers her parents had named
he
her after, wishing she could live up to the strength and courage it represented as she used her shears to
er
gather the largest and most beautiful blooms from the plant. Clip, Clip, Clip.
Jasmine to heal. She pulled a long strand of her Jasmine vine to hold the bouquet together. Clip.
to
Orchids for remembrance of a love that was real. Clip.
er
Lea placed the bouquet on a nearby stump and walked deeper into the garden to find her most
beautiful blooms to add to it, hoping to see bright pops of color from the flowers that had already
But
burst from their deep winter's rest.
te
Stepping over a discarded watering can, she walked to the buds of lavender she had recently
as
planted, rubbing them softly in encouragement as she saw just a hint of purple emerging. They would
be popping into fragrant purple tufts within the day. She picked a few, hoping the scent would help the
m
boy’s family to sleep.
a
She took a deep breath... Delphinium. She clipped a light blue flower, turning her thoughts to her
rs
mother and the name she had given her. Azalea Delphinium Astrantia, though she had always gone by
rt-Lea. It was a name she had never felt like she could fully live up to—Azalea for eternal beauty,
heDelphinium for an open heart, and Astrantia for strength, power, and courage—the qualities her
mother had hoped for her to hold one day, ones that Lea wished she possessed more of… always
hefeeling that something was missing.
nd Lea wandered quickly through the garden, picking different colored flowers here and there as she
’dthought about what that could be. She rubbed her chest, wondering what could fill that tiny pocket of
alemptiness that she felt nestled next to her heart.
ne Walking to the center of the garden where the vegetables grew, Lea stepped over the bright red
tomatoes to peek at the onion and garlic that had grown through the winter. Crouching down, she was
dspleased when the powerful scent of garlic hit her nose. They were nearly ready for harvest, thank the
d,gods. King Nestruir would be expecting at least four baskets within the month, despite the fact that the
hevillage also depended on her for food. Not that the Black King cares. They had missed their quota by
sethree bags of grain once, years ago, when the mountains had blocked the rain from watering their
fields. In response, the king had sent soldiers to slaughter their cattle and sheep. Bearswillow had
survived the winter, but not without growling bellies and shivering bodies.
It was one of the reasons that her father was never home. He was always away hunting—trading
onfurs and meat to feed and clothe their village. Anger twisted sharply in her chest at the thought of her
father and the other villagers pulling wagons through the harsh terrain to deliver food and goods to
edAuropera, the capital city of Desia. They risked their lives for nothing more than to avoid the king's
tovindictive punishments, as well as his help controlling the spread of the Lonely Death by removing
the bodies of the affected, and only after it had run its course through the village.
Finishing up, she grabbed the bouquet to return home. As she closed the gate to her garden, she
looked up to see the sun beginning to crest the horizon. A beautiful pink-orange glow had begun to
ostspread across the hill and the valley below. Lea tilted her head back and allowed the accompanying
dyrumble of magic to pass through her, the familiar, shimmering rush of power-filled air that raced away
from the horizon to mark sunrise and sunset—the magic of the night transforming into magic of the
lyday.
ld She looked down at her hands and imagined having magic of the sun. Maybe she could have used it
heto help the moonflowers grow more quickly, giving Anthony a chance. Maybe those powers could
help her find a way to escape the cycle she seemed to be stuck in. Wake up, grieve, attempt to find
ersolace within her garden walls, try to fill the hole the loss of her mother had carved inside her, fail at
bybeating death, try to sleep, toss and turn, repeat.
ty, Her thoughts were interrupted when the wind suddenly picked up, whipping her hair violently
eraround her face. She heard a low growl as the wind met her ears; the sound running along her spine
ysand causing the hairs on her neck and arms to stand on end. Lea froze. The only movement was the
rise of her chest and the thump of her heart. The wind carried the faraway sound to her once more, the
hesnarl of something hungry.
of She looked around, searching the tree line and the woods behind it for what could have made the
noise, but her search was met with only the rustle of leaves in the trees and an occasional bird flitting
edfrom branch to branch. And while she was fairly certain she was alone, a distant memory nagged at
asher mind. That growl; it was so familiar. She was certain she had heard it before. It’s just my lack of
hesleep, death winning again… It’s nothing. Lea tried to convince herself that it was just the stress of
hethe morning causing her imagination to run wild, but the noise sparked a memory of the hum of worry
bythat seemed to permeate her home in the evenings as she was growing up. Her mother constantly
eirdouble-checking the locks on the windows and doors during the night. Always cautious, always
adcareful. And still, death had found her.
“Enough,” she said aloud as she took the final steps into her house, closing the door firmly behind
ngher and placing the flowers on the table. Enough of the fear, enough of the hiding and grieving. She
erwent to dress for the day, pulling on a light blue dress that flowed down to just above her knees and a
tocream-colored sweater on top. She walked to the mirror, pulling her thick honey-blonde hair away
g'sfrom her face and braiding it across her shoulder, the long plait reaching nearly down to her navel.
ngThere was little of her mother in the reflection in front of her. Lea's eyes were the color of bluebells,
while her mother's had been a rich chocolate brown. Her tulip pink lips were a bit larger, her cheeks
hespattered with freckles from the sun—a stark contrast to her mother’s fair skin. But within her eyes,
toshe could see the same look of determination.
ng Her mother had refused to believe that life wasn’t worth living. She'd thought that every hardship
aywas an opportunity for adventure. Lea glanced at her soil-covered nightgown in the basket near her
hecloset and thought of the dreams she had at night that always urged her to wake. Dreams of vast blue
oceans, forests so dark the trees turned to black in the distance, and cities bigger than even the
itmountains surrounding her small cottage in her small village. She couldn't continue to let herself
lddream of finding what was missing from her life if she was unable to walk through her grief and take
ndhold of it. Death has taken enough from me. She grabbed the bouquet off the table and walked to the
atfront door. It’s time to live.
 Her thoughts were interrupted when the wind suddenly picked up, whipping her hair violently
around her face. She heard a low growl as the wind met her ears; the sound running along her spine
and causing the hairs on her neck and arms to stand on end. Lea froze. The only movement was the
rise of her chest and the thump of her heart. The wind carried the faraway sound to her once more, the
snarl of something hungry.
She looked around, searching the tree line and the woods behind it for what could have made the
noise, but her search was met with only the rustle of leaves in the trees and an occasional bird flitting
from branch to branch. And while she was fairly certain she was alone, a distant memory nagged at
her mind. That growl; it was so familiar. She was certain she had heard it before. It’s just my lack of
sleep, death winning again… It’s nothing. Lea tried to convince herself that it was just the stress of
the morning causing her imagination to run wild, but the noise sparked a memory of the hum of worry
that seemed to permeate her home in the evenings as she was growing up. Her mother constantly
double-checking the locks on the windows and doors during the night. Always cautious, always
careful. And still, death had found her.
“Enough,” she said aloud as she took the final steps into her house, closing the door firmly behind
her and placing the flowers on the table. Enough of the fear, enough of the hiding and grieving. She
went to dress for the day, pulling on a light blue dress that flowed down to just above her knees and a
cream-colored sweater on top. She walked to the mirror, pulling her thick honey-blonde hair away
from her face and braiding it across her shoulder, the long plait reaching nearly down to her navel.
There was little of her mother in the reflection in front of her. Lea's eyes were the color of bluebells,
while her mother's had been a rich chocolate brown. Her tulip pink lips were a bit larger, her cheeks
spattered with freckles from the sun—a stark contrast to her mother’s fair skin. But within her eyes,
she could see the same look of determination.
Her mother had refused to believe that life wasn’t worth living. She'd thought that every hardship
was an opportunity for adventure. Lea glanced at her soil-covered nightgown in the basket near her
closet and thought of the dreams she had at night that always urged her to wake. Dreams of vast blue
oceans, forests so dark the trees turned to black in the distance, and cities bigger than even the
mountains surrounding her small cottage in her small village. She couldn't continue to let herself
dream of finding what was missing from her life if she was unable to walk through her grief and take
hold of it. Death has taken enough from me. She grabbed the bouquet off the table and walked to the
front door. It’s time to live.
Another random document with
no related content on Scribd:
 Psykologiaa täydellä höyryllä. Kiitävä kolmivaljakko. Prokuraattorin
puheen loppu.

Tultuaan tähän kohtaan puhettaan Ippolit Kirillovitš, joka ilmeisesti

oli valinnut ankarasti historiallisen metodin esitykselleen,
jommoiseen metodiin hyvin mielellään turvautuvat kaikki
hermostuneet puhujat, jotka vartavasten etsivät kiinteitä puitteita
hillitäkseen omaa kärsimätöntä viehättymistään, — Ippolit Kirillovitš
puhui erittäin laajasti »entisestä» ja »kiistämättömästä» ja lausui
tästä asiasta eräitä tavallaan mielenkiintoisia ajatuksia. —
Karamazov, joka oli aivan raivostukseen saakka mustasukkainen
kaikille, yht'äkkiä ja kerrassaan ikäänkuin lankeaa ja katoaa
olemattomiin »entisen» ja »kiistämättömän» edessä. Ja tämä on
sitäkin omituisempaa, kun hän ei aikaisemmin ollut juuri ollenkaan
kiinnittänyt huomiota tähän uuteen häntä uhkaavaan vaaraan, joka
oli tulossa odottamattoman kilpakosijan muodossa. Mutta hän
kuvitteli kaiken aikaa mielessään sen olevan vielä niin kaukana, ja
Karamazov elää aina vain nykyhetkessä. Luultavasti hän piti koko
kilpailijaa vain kuvitelmana. Mutta ymmärrettyään
silmänräpäyksessä sairaalla sydämellään, että tuo nainen kenties
juuri sen tähden olikin pitänyt salassa tämän uuden kilpailijan ja sen
tähden häntä äsken pettänyt, että tämä uudelleen hänen luokseen
lentänyt kilpailija oli hänelle paljon enemmän kuin mielikuvituksen
luoma kuva ja kuvitelma, oli hänelle kaikki, oli koko hänen elämänsä
toivo, — ymmärrettyään silmänräpäyksessä tämän Karamazov
tyyntyi. Mitäs, herrat valamiehet, minä en voi äänettömästi sivuuttaa
tätä äkillistä piirrettä syytetyn sielussa, jossa ei mitenkään olisi luullut
voivan olla sijaa semmoiselle; hänessä ilmeni yhtäkkiä
järkähtämätön totuuden tarve, kunnioitus naista kohtaan, hänen
sydämensä oikeuksien tunnustaminen, ja milloin, — sillä hetkellä,
jolloin hän oli hänen tähtensä tahrannut kätensä isänsä verellä! Totta
on sekin, että vuodatettu veri jo tällä hetkellä huusi kostoa, sillä
hänen, joka jo oli syössyt sielunsa turmioon ja tuhonnut koko
maallisen onnensa, täytyi pakostakin tuntea ja kysyä itseltään sillä
hetkellä: mitä hän merkitsee ja mitä hän voi merkitä nyt tuolle
naiselle, tuolle olennolle, jota hän rakastaa enemmän kuin omaa
sieluansa, tuon »entisen» ja »kiistämättömän» rinnalla, joka on
katunut ja palannut tuon aikoinaan onnettomuuteen syöksemänsä
naisen luo tuntien uutta rakkautta, tehden rehellisen tarjouksen,
luvaten uutta ja onnellista elämää. Ja mitä hän onneton puolestaan
antaa rakastamalleen naiselle nyt, mitä hän voi tarjota? Karamazov
ymmärsi kaiken, ymmärsi, että hänen rikoksensa oli sulkenut häneltä
kaikki tiet ja että hän on vain kuolemaan tuomittu rikollinen eikä
mies, joka voi elää! Tämä ajatus hänet masensi ja lannisti. Ja nytpä
silmänräpäyksessä hänen päässään syntyy hurja tuuma, jonka
täytyikin nousta Karamazovin luonteisen miehen mieleen ja jonka
täytyi esiintyä hänelle ainoana ja välttämättömänä pääsytienä hänen
kauheasta asemastaan. Tämä pääsytie oli — itsemurha. Hän
juoksee hakemaan virkamies Perhotinille panttaamiaan pistoleita ja
samalla hän matkalla, juostessaan, vetää taskustaan kaikki rahat,
joitten takia hän juuri on tahrannut kätensä isänsä verellä. Oi, rahoja
hän nyt tarvitsee enemmän kuin mitään muuta: Karamazov kuolee,
Karamazov ampuu itsensä, ja sitä tullaan muistamaan! Emmehän
me suotta ole runoilija, emme suotta ole polttanut elämäämme
niinkuin kynttilää molemmista päistä. »Hänen luokseen, hänen
luokseen, — ja siellä, oi, siellä minä panen toimeen verrattomat
kemut, semmoiset, jommoisia ei vielä ole ollut, jotta muistettaisiin ja
kauan niistä kerrottaisiin. Kesken hurjien huutojen, mustalaisten
mielettömien laulujen ja tanssien, me kohotamme maljan
jumaloimamme naisen terveydeksi ja toivotamme menestystä hänen
uudelle onnelleen, ja sitten — siinä samassa, hänen jalkojensa
juuressa, murskaamme hänen silmäinsä edessä päämme ja
kärsimme rangaistuksen elämästämme! Hän muistaa joskus Mitja
Karamazovia, näkee, miten Mitja häntä rakasti, säälii Mitjaa!» Siinä
on paljon kaunista, paljon romanttista hurjuutta, villiä
karamazovilaista hillittömyyttä ja tunteellisuutta, — no, ja vielä jotakin
muutakin, herrat valamiehet, jotakin, mikä huutaa sielussa, kolkuttaa
mielessä lakkaamatta ja myrkyttää hänen sydämensä ennen
kuolemaa, — tuo jokin — se on omatunto, herrat valamiehet, se on
sen tuomio, sen kauheat tuskat! Mutta pistoli sovittaa kaiken, pistoli
on ainoa vapauttaja, eikä muuta keinoa ole, vaan siellä — minä en
tiedä, ajatteliko Karamazov sillä hetkellä, »mitä siellä tulee» ja voiko
Karamazov Hamletin tavoin ajatella, mitä siellä tulee. Ei, herrat
valamiehet, muualla on Hamleteja, mutta meillä on toistaiseksi
Karamazoveja! —

Tässä Ippolit Kirillovitš kuvasi laajasti ja seikkaperäisesti Mitjan

valmistuksia, kohtauksen Perhotinin luona, kauppapuodissa,
kyytimiesten kanssa. Hän mainitsi suuren joukon sanoja, lauseita,
eleitä, jotka kaikki oli todistajien avulla osoitettu esiintyneiksi, — ja
kuva teki hirveän voimakkaan vaikutuksen kuulijain vakaumukseen.
Ennen kaikkea vaikuttivat kaikki tosiasiat yhdessä. Tuon hurjasti
touhuavan ja itsestään enää piittaamattoman miehen syyllisyys
esiintyi aivan selvänä. — Hänellä ei ollut enää mitään syytä välittää
itsestään, — puhui Ippolit Kirillovitš, — pari kolme kertaa hän oli
vähällä tunnustaa kaiken, melkein vihjaili selvästi, mutta ei
kuitenkaan puhunut suutaan puhtaaksi (tässä mainittiin todistajien
lausunnot). Kyytimiehellekin hän matkalla huudahti: »Tiedätkö sinä,
että kuljetat murhaajaa!» Mutta hän ei voinut kuitenkaan sanoa
kaikkea selvästi: oli ensin päästävä Mokrojen kylään ja lopetettava
sitten siellä runoelma. Mutta mikä odottaakaan onnetonta? Asia on
niin, että miltei ensihetkinä Mokrojessa hän näkee ja sitten saa
täydelleen selville, että hänen »kiistämätön» kilpakosijansa kenties
ei ensinkään olekaan niin kiistämätön ja ettei hänen puoleltaan
haluta eikä huolita mitään onnen ja terveyden toivotuksin kohotettua
maljaa. Mutta te tunnette jo tosiasiat oikeudellisesta tutkinnasta,
herrat valamiehet. Osoittautuu aivan selväksi, että Karamazov on
voittanut kilpailijansa, ja nyt — oi, nyt alkoi aivan uusi vaihe hänen
sielussaan, vieläpä kaikkein kauhein vaihe, mitä tämä sielu oli
koskaan kokenut ja koskaan tulee kokemaankaan! Voi ehdottomasti
myöntää, herrat valamiehet, — huudahti Ippolit Kirillovitš, — että
moitittu luonto ja rikollinen sydän kostavat puolestaan paljon
täydellisemmin kuin mikään maallinen oikeudenkäyttö! Vieläpä
enemmänkin: oikeus ja maallinen rangaistus tekevät luonnon
rangaistuksen kevyemmäksi kantaa ja ovat välttämättömätkin
rikolliselle noina hetkinä, koska ne pelastavat hänet epätoivosta, sillä
minä en kykene kuvittelemaankaan tuota Karamazovin tuntemaa
kauhua ja niitä hänen siveellisiä kärsimyksiään, kun hän sai tietää,
että lemmittynsä rakastaa häntä, että hän hänen tähtensä hylkää
»entisen» ja »kiistämättömän», että häntä, häntä, »Mitjaa», hän
kutsuu kanssaan elämään uutta elämää, lupaa hänelle onnea, — ja
milloin? Kun jo kaikki on hänen kohdaltaan lopussa ja kun jo kaikki
on mahdotonta! Teen tässä sivumennen erään meille varsin tärkeän
huomautuksen selvittääkseni syytetyn silloisen aseman todellista
olemusta: tuo nainen, tuo hänen rakkautensa, oli hänelle aivan viime
hetkeen asti, aina vangitsemishetkeen asti, saavuttamaton olento,
jota hän intohimoisesti toivoi omakseen, mutta turhaan. Mutta miksi,
miksi hän ei ampunut itseään juuri silloin, miksi luopui aikeestaan,
vieläpä unohti, missä pistolinsa oli? Mutta juuri tuo hänen
intohimoinen lemmenkaipuunsa ja toivo saada heti paikalla tyydyttää
sitä pidättävät häntä. Kemujen humussa hän kiintyi lemmittyynsä,
joka kekkeröi yhdessä hänen kanssaan ja joka oli hänestä ihanampi
ja kiehtovampi kuin koskaan ennen, — hän ei poistu lemmittynsä
luota, ihailee häntä, on vain häntä varten olemassa. Tämä
intohimoinen pyyde saattoi hetkiseksi haihduttaa ei vain
vangitsemisen pelon, vaan omantunnon tuskatkin! Hetkiseksi, oi,
vain hetkiseksi! Kuvittelen rikollisen silloista sieluntilaa ja ajattelen,
että sitä kiistämättömästi hallitsi orjanaan kolme elementtiä, jotka
sen kokonaan pitivät vallassaan: ensiksikin juopumuksen tila, humu
ja höyräkkä, töminä, tanssit, laulut ja loilotus, ja hän, hän, viinin puna
poskillaan siinä lauloi ja tanssi päihtyneenä ja nauroi hänelle!
Toiseksi rohkeutta antava kaukainen unelma, että kohtalokas
loppuselvitys on vielä kaukana, ei ainakaan ihan lähellä, — vasta
seuraavana päivänä, vasta aamulla, sitten tullaan ottamaan hänet.
Siis on aikaa muutamia tunteja, se on paljon, hirveän paljon!
Muutamassa tunnissa ennättää keksiä paljon. Ajattelen hänen
tunteneen jotakin samanlaista kuin rikollinen, kun häntä viedään
kärsimään kuolemanrangaistusta, viedään hirtettäväksi: vielä on
ajettava sangen pitkä katu, sekin käyden, tuhansiin nousevan
väkijoukon ohi, sitten käännytään toiselle kadulle, ja vasta sen kadun
päässä on kauhea kenttä! Minusta tuntuu siltä, että matkan alussa
kuolemaantuomittu istuessaan häpeärattailla pakostakin tuntee, että
hänellä on edessään vielä loppumaton elämä. Mutta taloja sentään
sivuutetaan, rattaat kulkevat yhä eteenpäin, — oi, ei se mitään tee,
paikka, josta käännytään toiselle kadulle, on vielä kaukana, ja niinpä
hän yhä edelleen katselee reippaasti oikealle ja vasemmalle ja noita
tuhansia tunteettoman uteliaita ihmisiä, joitten katseet ovat kiintyneet
häneen, hänen mielessään häämöttelee yhä, että hän on
samanlainen ihminen kuin hekin. Mutta tuossa käännytään jo toiselle
kadulle, oi, ei se tee mitään, ei mitään, vielä on kokonainen katu. Ja
sivuutettiinpa miten monta taloa tahansa, niin hän ajattelee aina
vain: »Vielä on monta taloa jäljellä.» Ja näin aivan loppuun asti,
aivan torille asti. Semmoinen, kuvittelen, oli silloin Karamazovinkin
mielentila. »Vielä eivät ole siellä ennättäneet», ajatteli hän, »vielä voi
löytää jonkin neuvon, oi, vielä on aikaa laatia puolustussuunnitelma,
harkita vastarintaan ryhtymistä, mutta nyt, nyt — nyt on hän niin
ihana»! Hänen sielussaan on synkeätä ja sekavaa, mutta hän
ennättää kuitenkin erottaa rahoistaan puolet ja piilottaa ne jonnekin,
— muulla tavoin en osaa selittää, minne häneltä on voinut kadota
ihan puolet noista kolmestatuhannesta, jotka hän äsken on ottanut
isänsä pieluksen alta. Hän ei ole ensimmäistä kertaa Mokrojessa,
hän on ollut siellä remuamassa kaksi vuorokautta. Tuon vanhan,
ison puutalon hän jo tuntee kaikkine liitereineen ja parvekkeineen.
Minä otaksun, että osa rahoista on piilotettu juuri silloin tuohon
samaan taloon, vähää ennen vangitsemista, johonkin rakoon,
koloon, jonnekin lattialautojen alle, johonkin nurkkaan, katon rajaan,
— miksi? Ettäkö miksi? Katastrofi voi tulla heti paikalla, tietysti me
emme ole vielä ajatelleet, miten meidän on silloin meneteltävä, eikä
meillä ole ollut siihen aikaakaan, ja päässämmekin jyskyttää ja halu
vetää hänen luokseen, mutta rahat, — rahat ovat kaikissa tilanteissa
välttämättömiä! Rahakas ihminen on kaikkialla ihminen. Kenties
teistä tämmöinen harkintakyky näyttää luonnottomalta tuollaisella
hetkellä? Mutta hänhän vakuuttaa itse, että jo kuukautta
aikaisemmin hän niinikään hänelle hyvin huolestuttavana ja
onnettomana hetkenä erotti kolmestatuhannesta puolet ja ompeli
rinnalla kannettavaan pussiin, ja jos tuo ei olekaan totta, niinkuin heti
osoitammekin, niin joka tapauksessa tämä ajatus on Karamazoville
tuttu, se on ollut hänen silmiensä edessä. Vieläpä enemmänkin, kun
hän sitten myöhemmin uskotteli tutkintatuomarille erottaneensa
puolitoistatuhatta rintapussiin (jommoista ei koskaan ole ollut
olemassakaan), niin ehkäpä hän keksikin tämän jutun pussista juuri
sillä hetkellä juuri sen tähden, että hän pari tuntia aikaisemmin oli
erottanut rahoistaan puolet ja kätkenyt ne jonnekin sinne Mokrojeen
kaiken varalta aamuun asti, etteivät ne vain olisi hänen päällään,
minkä hän teki äkillisen innostuksen puuskan vallassa. Kaksi
pohjatonta syvyyttä, herrat valamiehet, muistakaa, että Karamazov
kykenee näkemään kaksi pohjatonta syvyyttä ja molemmat samalla
kertaa! Me olemme etsineet siitä talosta, mutta emme ole löytäneet.
Kenties nuo rahat ovat vieläkin siellä, mutta mahdollista on myös,
että ne ovat seuraavana päivänä kadonneet ja ovat nyt syytetyn
hallussa. Joka tapauksessa hänet vangittiin lemmittynsä ääressä,
polvillaan tämän edessä, tämä loikoi vuoteella, hän ojenteli hänelle
käsiään ja oli siinä määrin unohtanut kaikki sillä hetkellä, ettei kuullut
vangitsijain lähestymistäkään. Hän ei ollut ennättänyt vielä miettiä
mitään mielessään vastaukseksi. Sekä hänet että hänen järkensä
otettiin yllättäen.

Ja nyt hän on tuomariensa edessä, jotka ratkaisevat hänen

kohtalonsa. Herrat valamiehet, on hetkiä, jolloin meidät itsemme,
täyttäessämme virkavelvollisuuksiamme, valtaa miltei kauhistus
ihmisen edessä ja kauhistus ihmisten tähden! Ne ovat niitä hetkiä,
jolloin huomaamme sen miltei eläimellisen kauhun, kun rikollinen
näkee, että kaikki on menetetty, mutta yhä vielä kamppailee, yhä
vielä aikoo kamppailla kanssanne. Ne ovat hetkiä, jolloin kaikki
itsesäilytyksen vaistot yhtaikaa alkavat hänessä toimia ja hän
pelastaakseen itsensä katsoo teitä läpitunkevin katsein, kysyvin ja
kärsivin, tarkkaa teitä ja tekee teistä havaintoja, tutkii kasvojanne ja
ajatuksianne, odottaa, miltä puolelta te teette hyökkäyksen, ja tekee
silmänräpäyksessä vapisevassa mielessään tuhansia suunnitelmia,
mutta pelkää kuitenkin puhua, pelkää puhuvansa itsensä pussiin!
Nämä ihmissielun alennuksen hetket, nämä sen kulut
koettelemusten kautta, tämä sen eläimellinen pelastautumisen himo,
—- ne ovat kauheita ja saavat toisinaan tuomarinkin vavahtamaan ja
tuntemaan sääliä rikollista kohtaan! Ja tämän kaiken todistajina
olimme me silloin. Alussa hän oli aivan ymmällä, ja kauhun vallassa
pääsi hänen suustaan joitakin sanoja, jotka ovat hyvin raskauttavia
hänelle: »Verta! Olen sen ansainnut!» Mutta hän hillitsi itsensä
nopeasti. Mitä on sanottava, miten vastattava, — se ei aluksi vielä
ole hänellä selvillä, valmiina on vain paljas kieltäminen: »Isäni
kuolemaan en ole syyllinen!» Tämä on aluksi aitamme, mutta siellä
aidan takana me kenties vielä saamme jotakin rakennetuksi, jonkin
barrikadin. Raskauttavat ensimmäiset huudahduksensa hän
kiiruhtaa, ennenkuin teemme kysymyksiä, selittämään niin, että hän
katsoo olevansa syypää vain palvelija Grigorin kuolemaan. »Siihen
vereen olen syypää, mutta kuka on tappanut isäni, hyvät herrat, kuka
on tappanut? Kuka onkaan voinut hänet tappaa, jos en minä?»
Kuuletteko: hän kysyy meiltä, meiltä, jotka olemme tulleet tekemään
saman kysymyksen hänelle itselleen! Kuuletteko tuon ennakoivan
sanan: »jos en minä!», tuon eläimellisen viekkauden, tuon
naiivisuuden ja tuon karamazovilaisen kärsimättömyyden? Minä en
ole tappanut, eikä pidä ajatellakaan, että minä olisin sen tehnyt:
»Tahdoin tappaa, hyvät herrat, tahdoin tappaa», myöntää hän
kiireesti (hän kiirehtii, oi, kiirehtii kauheasti), »mutta sittenkin olen
viaton, en minä ole tappanut!» Hän myöntää meille tahtoneensa
tappaa: näette, muka, itse, miten vilpitön minä olen, uskokaa siis
pikemmin, että minä en ole tappanut. Oi, tämmöisissä tapauksissa
rikollinen toisinaan muuttuu uskomattoman kevytmieliseksi ja
herkkäuskoiseksi. Nytpä tutkijat aivan kuin epähuomiossa yhtäkkiä
tekevät hänelle aivan yksinkertaisen kysymyksen: »Eiköhän vain
Smerdjakov liene murhaaja?» Niin kävikin kuin odotimme: hän
suuttui hirveästi siitä, että me ennätimme ennen häntä ja yllätimme
hänet, kun hän ei vielä ollut ennättänyt valmistaa, valita ja käyttää
sitä hetkeä, jolloin Smerdjakovin mainitseminen olisi tehnyt kaikkein
uskottavimman vaikutuksen. Luonteensa mukaisesti hän heti meni
äärimmäisyyksiin ja alkoi itse kaikin voimin vakuuttaa meille, että
Smerdjakov ei ole voinut tappaa, ei kykene tappamaan. Mutta älkää
uskoko häntä, tämä on vain oveluutta hänen puoleltaan: hän ei
ollenkaan, ei ollenkaan luovu Smerdjakovista, päinvastoin hän tuo
vielä tämän esille, sillä kenen muun hän voisi mainita kuin hänet,
mutta hän tekee sen toisella hetkellä, sillä toistaiseksi on tämä asia
piloilla. Hän esittää hänet kenties vasta huomenna tai muutaman
päivän kuluttua, kun on löytänyt sopivan hetken, jolloin hän itse
huudahtaa teille: »Näettekö, minä itse torjuin epäluuloja
Smerdjakovista enemmän kuin te, muistatte sen itse, mutta nyt
minäkin olen tullut vakuutetuksi: hän on murhaaja, ja kuka muu se
voisi ollakaan!» Mutta kun hän on synkkänä ja äreänä kielteisellä
kannalla yhdessä meidän kanssamme, niin kärsimättömyys ja viha
saattavat hänet esittämään mitä kömpelöimmän ja
epätodennäköisimmän selityksen, miten hän katsoi isänsä ikkunasta
sisälle ja miten hän kunnioittavasti poistui ikkunan luota. Pääasia on,
ettei hän vielä tunne asianhaaroja, ei tiedä, mitä kaikkea toipunut
Grigori on todistanut. Me ryhdymme tarkastukseen ja etsintään.
Tarkastus häntä suututtaa, mutta myös rohkaisee: kaikkea
kolmeatuhatta ei löydetty, löydettiin vain puolitoista. Ja tietysti vasta
tuona vihaisen vaitiolon ja kieltämisen hetkenä lennähtää hänen
päähänsä ensimmäisen kerran elämässä rinnalla kannettavaa
pussia koskeva ajatus. Epäilemättä hän tuntee itse keksintönsä koko
epäuskottavuuden ja kiusaa itseään, kiusaa itseään hirveästi
tehdäkseen asian uskottavammaksi, keksiäkseen sellaisen
kertomuksen, että siitä tulisi kokonainen uskottava, romaani.
Tämmöisissä tapauksissa on tutkijan ensimmäinen ja tärkein tehtävä
— estää rikollista saamasta valmistusaikaa, käydä odottamatta
asiaan, jotta rikollinen lausuisi julki salaisimmat ajatuksensa
kaikessa kaunistelemattomuudessaan, epäuskottavuudessaan ja
ristiriitaisuudessaan, joka ne juuri kavaltaakin. Mutta rikollisen voi
saada puhumaan vain sitten, että ilmoittaa äkkiä hänelle jonkin
uuden tosiasian, jonkin asiaa koskevan seikan, jolla on äärettömän
suuri merkitys, mutta jota hän siihen saakka ei mitenkään ole voinut
otaksua eikä mitenkään ennakolta ottaa huomioon. Semmoinen
tosiasia oli meillä varattuna, oi, oli ollut jo pitkän aikaa varattuna: se
oli tajuihinsa tulleen palvelijan Grigorin todistus avoimesta ovesta,
josta syytetty oli juossut ulos. Tämän oven hän oli kokonaan
unohtanut, eikä hän ollenkaan ollut otaksunut mahdolliseksi, että
Grigori oli voinut nähdä sen. Vaikutus oli suurenmoinen. Hän hyppäsi
pystyyn ja huusi meille yhtäkkiä: »Smerdjakov on tehnyt murhan,
Smerdjakov!» ja niin hän ilmaisi salaisimman ajatuksensa,
perusajatuksensa, sen kaikkein vähimmän uskottavassa muodossa,
sillä Smerdjakov saattoi tappaa ainoastaan sen jälkeen kuin
Karamazov oli lyönyt maahan Grigorin ja paennut. Kun me
kerroimme hänelle, että Grigori oli nähnyt oven avoimena ennen
kaatumistaan ja oli makuuhuoneestaan lähtiessään kuullut
Smerdjakovin vaikeroivan väliseinän takana, niin Karamazov oli
todella kuin nujerrettu. Työtoverini, meidän kunnioitettava ja älykäs
Nikolai Parfenovitš, kertoi minulle myöhemmin, että sillä hetkellä
hänen oli syytettyä niin sääli, että hänen teki mielensä itkeä. Ja juuri
tuolla hetkellä syytetty parantaakseen asioitaan rientää kertomaan
meille tuosta kuuluisasta rintapussista: sama se, muka, kuulkaapa
tämä kertomus! Herrat valamiehet, minä olen jo esittänyt teille
ajatukseni, miksi pidän tätä keksintöä, että muka kuukausi takaperin
oli ommeltu rinnalla kannettavaan pussiin rahoja, en vain
päättömänä, vaan myös kaikkein epätodenmukaisimpana
selityksenä, minkä tuossa tapauksessa suinkin saattoi keksiä. Jos
vaikka etsisi lyömällä vetoa: mitä epäuskottavampaa voi sanoa ja
esittää, — niin ei sittenkään voisi keksiä mitään huonompaa kuin
tämä. Tässä voi, se on pääasia, saartaa ja lyödä mäsäksi tuon
riemuitsevan romaaninsepittäjän yksityisseikoilla, noilla samoilla
yksityisseikoilla, joista todellisuus aina on niin rikas ja joita nämä
onnettomat, vastoin tahtoaan juttuja sepittelevät henkilöt aina
halveksivat muka aivan merkityksettöminä ja tarpeettomana
rihkamana ja joiden tärkeyttä he eivät tule ajatelleeksikaan. Oi, heillä
ei ole sillä hetkellä aikaa sellaiseen, heidän älynsä luo vain
suurenmoisen kokonaisuuden, — ja silloin uskalletaan vaivata heitä
moisilla pikkuseikoilla! Mutta silläpä heidät juuri saadaankin kiinni!
Syytetylle tehdään kysymys: »No, mistä te otitte kangasta
tehdäksenne pussin, kuka teille ompeli sen?» — »Itse ompelin.» —
»Entä mistä saitte kankaan?» — Syytetty jo loukkaantuu, hänestä
tämä on jo miltei häntä loukkaava pikkuseikka, ja, uskotteko, hän
luulee sitä vilpittömästi, vilpittömästi! Mutta sellaisia he ovat kaikki.
»Minä repäisin sen paidastani.» — »Hyvä. Siis me löydämme
huomenna liinavaatteittenne joukosta tuon paidan, josta on palanen
reväisty pois.» — Ja ajatelkaahan, herrat valamiehet, jos me
olisimme todellakin löytäneet tuon paidan (ja miksi sitä ei olisi
löydetty matkalaukusta tai laatikoista, jos tuollainen paita todella olisi
ollut olemassa), — niin siinähän olisi jo ollut tosiasia, kouraantuntuva
tosiasia, joka olisi puhunut hänen todistuksensa puolesta! Mutta tätä
hän ei jaksa ajatella. — »Minä en muista, kenties se ei ollut paidasta,
minä ompelin emännän myssyyn.» — »Mihin ihmeen myssyyn?» —
»Minä otin hänen huoneestaan, se kuljeksi siellä, vanha serttinkinen
roska.» — »Ja muistatteko te sen varmasti?» — »En, varmasti en
muista…» Ja hän on vihainen, vihainen, mutta kuitenkin
ajatelkaahan: kuinka tuommoista ei muistaisi? Ihmisen kaikkein
kauheimpina hetkinä, sanokaamme esimerkiksi kun viedään
mestattavaksi, muistuvat mieleen juuri tuollaiset pikkuseikat. Hän
unohtaa kaikki, mutta jonkin viheriäisen katon, joka vilahti hänen
silmiinsä matkan varrella, tai ristillä istuvan naakan — ne hän
muistaa. Hänhän oli pussia ommellessaan piilossa kotiväeltään,
hänen täytyi muistaa, mitä alennuksen tuskia hän kärsi, kun hänellä
oli neula käsissään, peläten että hänen huoneeseensa tultaisiin ja
hänet yllätettäisiin; kuinka hän heti, kun kuuli koputuksen, hypähti
paikaltaan ja juoksi verhon taakse (hänen asunnossaan on verho)…
Mutta, herrat valamiehet, miksi minä kerron teille tätä kaikkea,
kaikkia näitä yksityiskohtia ja pikkuseikkoja! — huudahti yhtäkkiä
Ippolit Kirillovitš. — Siksipä juuri, että syytetty pitää itsepintaisesti
kiinni kaikesta tästä järjettömyydestä yhä vieläkin tähän hetkeen
saakka! Koko näiden kahden kuukauden kuluessa, tuosta hänelle
onnettomasta yöstä asti, hän ei ole selvittänyt mitään, ei ole lisännyt
ainoatakaan selittävää reaalista seikkaa entisiin mielikuvituksellisiin
todistuksiinsa; kaikki tuo on muka pikkuasioita, uskokaa te
kunniasanaani! Oi, me uskoisimme mielellämme, me haluamme
uskoa vaikkapa vain kunniasanaakin! Olemmeko mitään ihmisverta
himoitsevia sakaaleja? Antakaa, osoittakaa meille edes yksi tosiasia,
joka puhuu syytetyn puolesta, niin me ilostumme, — mutta
kouraantuntuva, reaalinen tosiasia eikä vain syytetyn oman veljen
hänen kasvojensa ilmeestä tekemä päätelmä tai viittaus, että hänen
lyödessään rintaansa täytyi ehdottomasti osoittaa rinnalla olevaa
pussia, vieläpä pimeässä. Me ilostumme uudesta tosiasiasta, me
luovumme ensimmäisenä syytöksestämme, me kiiruhdamme siitä
luopumaan. Mutta nyt huutaa oikeudenmukaisuus, ja me pidämme
kiinni kannastamme, me emme voi luopua mistään. — Ippolit
Kirillovitš siirtyi puheensa loppulauseeseen. Hän oli kuin kuumeessa,
hän huusi vuodatetun veren puolesta, isän veren puolesta, jonka
poika oli vuodattanut »alhaisessa ryöstämisen tarkoituksessa». Hän
osoitti lujasti tosiasian traagillista ja huutavaa yhtäpitäväisyyttä. — Ja
mitä ikinä saanettekin kuulla kyvystään tunnetulta syytetyn
puolustajalta (ei Ippolit Kirillovitš malttanut olla lausumatta), miten
kaunopuheisia ja liikuttavia sanoja täällä kaikuneekin, sanoja, jotka
vaikuttavat tunteisiinne, — niin muistakaa kuitenkin olevanne tällä
hetkellä oikeutemme pyhäkössä. Muistakaa, että te olette meidän
totuutemme puolustajia, meidän pyhän Venäjämme, sen
perustuksen, sen perheen, sen kaiken pyhän puolustajia! Niin, te
edustatte, täällä Venäjää tällä hetkellä, eikä ainoastaan tässä salissa
kajahda teidän tuomionne, vaan yli koko Venäjän, ja koko Venäjä
kuuntelee teitä puolustajinaan ja tuomareinaan, ja teidän tuomionne
sitä joko rohkaisee tai masentaa. Älkää siis kiduttako Venäjää ja
pettäkö sen odotuksia, meidän onneton kolmivaljakkomme kiitää
suin päin ja kenties turmiotaan kohti. Ja jo kauan on koko Venäjällä
ojenneltu käsiä ja kehoitettu pysähdyttämään tuo hurja,
anteeksiantamaton laukka. Ja joskin toiset kansat toistaiseksi vielä
väistyvät tuon hurjaa vauhtia kiitävän kolmivaljakon tieltä, niin
ehkäpä se ei ollenkaan tapahdu kunnioituksesta sitä kohtaan,
niinkuin runoilija olisi toivonut, vaan yksinkertaisesti kauhusta —
huomatkaa tämä. Kauhusta ja kenties myös inhon tunteesta sitä
kohtaan, ja hyvä on vielä sekin, että he väistyvät, kenties he vielä
ottavat ja lakkaavat väistymästä ja asettuvat lujaksi muuriksi kiitävän
aaveen tielle ja itse pysähdyttävät meidän hillittömyytemme
mielettömän nelistyksen pelastaakseen itsensä, valituksen ja
sivistyksen! Noita huolestuneita ääniä Euroopasta olemme jo
kuulleet. Ne alkavat jo kajahdella. Älkää suututtako heitä, älkää
lisätkö heidän yhä kasvavaa vihaansa tuomiolla, joka vapauttaa
oman isänsä murhanneen pojan! —
 Sanalla sanoen, vaikka Ippolit Kirillovitš olikin kovin innostunut,
niin hän kuitenkin lopetti pateettisesti — ja vaikutus, jonka hän sai
syntymään, oli todellakin tavaton. Hän itse meni puheensa
lopetettuaan kiireesti ulos salista ja, minä toistan sen, oli vähällä
pyörtyä toisessa huoneessa. Sali ei taputtanut käsiään, mutta
vakavat ihmiset olivat tyytyväisiä. Vähemmän tyytyväisiä olivat
ainoastaan naiset, mutta heitäkin miellytti kaunopuheisuus varsinkin
kun he eivät ollenkaan pelänneet sen seurauksia, vaan odottivat
kaikkea Fetjukovitšilta: »Lopuksi hän rupeaa puhumaan ja voittaa
tietysti kaikki puolelleen!» Kaikki katsoivat Mitjaan; koko
prokuraattorin puheen ajan hän oli istunut ääneti, kädet jäykkinä,
hampaat yhteen puristettuina, silmät alas luotuina. Vain jonkin kerran
hän oli kohottanut päätään ja kuunnellut tarkemmin. Varsinkin silloin,
kun puhe koski Grušenjkaa. Kun prokuraattori lausui tästä Rakitinin
mielipiteen, niin Mitjan kasvoilla näkyi halveksiva ja vihainen hymy ja
hän lausui jokseenkin kuuluvasti: »Bernardit!» Ja kun Ippolit
Kirillovitš kertoi siitä, kuinka oli kuulustellut ja kiusannut Mitjaa
Mokrojessa, niin Mitja nosti päänsä ja kuunteli hirveän uteliaana.
Yhdessä kohdassa puhetta hän näytti aikovan hypätä pystyyn ja
huudahtaa jotakin, mutta hillitsi kuitenkin itsensä ja ainoastaan
kohautti halveksivasti olkapäitään. Tästä puheen lopusta,
nimenomaan prokuraattorin urotöistä Mokrojessa hänen
kuulustellessaan rikollista, meillä seurapiireissä oli myöhemmin
puhetta, ja Ippolit Kirillovitšille naureskeltiin: »Eipä malttanut mies
olla kehuskelematta etevyyttään.» Istunto keskeytettiin, mutta vain
hyvin lyhyeksi aikaa, neljännestunniksi tai enintään
kahdeksikymmeneksi minuutiksi. Yleisön keskuudesta kuului
keskusteluja ja huudahduksia. Muutamat niistä ovat jääneet
mieleeni:
 — Vakava puhe! — huomautti kulmiaan rypistäen muudan
herrasmies eräässä ryhmässä.

— Paljon se pyöritteli psykologiaa, — kuului toinen ääni.

— Mutta kaikkihan on totta, kieltämätöntä totuutta!

— Niin, hän on mestari.

— Loppusumman laski.

— Ja meille, meille hän myös näytti loppusumman, — yhtyi

kolmas ääni,
— Puheen alussa, muistatteko, että kaikki ovat samanlaisia kuin
Fjodor
Pavlovitš!

— Ja lopussa samoin. Mutta sen hän valehteli.

— Ja oli siinä epäselviäkin paikkoja.

— Innostui vähän liikaa.

— Väärin, väärin.

— Ei, se oli sentään taitavaa. Kauan on mies odottanut ja nytpä

sai sanoa, hehehee!

— Mitähän puolustaja sanoo?

Toisessa ryhmässä:

— Mutta suotta hän äsken letkautti pietarilaista: »Jotka vaikuttavat

tunteisiin», muistatteko?
 — Oli liiaksi kiireissään.

— Hermostunut mies.

— Tässä me naureskelemme, mutta miltä tuntunee syytetystä?

— Niin. Miltähän Mitenjkasta tuntuu?

— Mutta mitähän puolustaja sanoo?

Kolmannessa ryhmässä:

— Mikä lornjettia käyttävä paksu rouvashenkilö se on, joka istuu

reunassa?

— Se on eräs kenraalinrouva, miehestään eronnut, minä tunnen

hänet.

— Ilmankos sillä onkin lornjetti.

— Vanha haaska.

— Eikö mitä, varsin pikantti.

— Hänen läheisyydessään, vain kaksi paikkaa väliä istuu

vaaleaverinen nainen, hän on kauniimpi.

— Mutta ovelastipa ne hänet silloin Mokrojessa pistivät pussiin,

eikö totta?

— Ovelastipa kylläkin. Taas hän sen kertoi. Tätähän hän on

kertoillut täällä eri taloissa jo moneen kertaan.

— Ei malttanut nytkään. Itserakkautta.

 — Loukattu mies, hehee!

— Ja loukkaantuvainen. Kovin paljon siinä on retoriikkaakin,

lauseet ovat pitkiä.

— Ja peloittelee, huomatkaa, peloittelee kaiken aikaa. Muistatteko

puheen kolmivaljakosta? »Siellä on Hamleteja, mutta meillä on
toistaiseksi vielä Karamazoveja!» Se oli nokkelasti sanottu.

— Hän suitsutti liberalismille. Pelkää!

— Ja pelkää myös advokaattia.

— Niin, mitähän herra Fetjukovitš sanoo?

— No, sanoipa hän mitä tahansa, niin ei hän saa meidän moukkia
mukaansa temmatuksi.

— Niinkö luulette?

Neljännessä ryhmässä:

— Mutta se oli hyvin sanottu, mitä hän puhui kolmivaljakoista, se

missä puhuttiin kansoista.

— Sehän on totta, muistatteko, kun hän sanoi, että kansat eivät

rupea odottamaan.

— Kuinka niin?

— Englannin parlamentissahan eräs jäsen esiintyi viime viikolla

nihilistejä koskevassa kysymyksessä ja kysyi ministeriöltä: eikö olisi
aika puuttua raakalaiskansan asioihin ja ryhtyä meitä sivistämään.
Ippolit tarkoittaa häntä, minä tiedän hänen tarkoittavan häntä. Hän
puhui tästä viime viikolla.

— Eivät pysty tomppelit.

— Mitkä tomppelit? Miksi eivät pysty?

— Me suljemme Kronstatin emmekä anna heille leipää. Mistä he

silloin saavat?

— Amerikasta. Nyt saavat Amerikasta.

— Valetta.

Mutta kello kilisi, kaikki riensivät paikoilleen. Fetjukovitš astui

puhujalavalle.

10.

Puolustajan puhe. Kepissä on kaksi päätä.

Syntyi yleinen hiljaisuus, kun puhujan ensimmäiset sanat

kajahtivat. Koko salin katseet kiintyivät häneen. Hän alkoi
tavattoman suoraan, yksinkertaisesti ja vakuuttavasti, mutta ilman
vähintäkään kiihkoa. Ei pienintäkään yritystä olla kaunopuheinen, ei
pateettista äänensävyä eikä tunnekylläisiä sanoja. Siinä puhui mies
myötätuntoisten ihmisten tuttavallisessa piirissä. Hänellä oli kaunis,
kuuluva ja miellyttävä ääni, ja jo tuon äänen kaiussa oli ikäänkuin
jotakin vilpitöntä ja suoraa. Mutta kaikki käsittivät heti, että puhuja voi
yhtäkkiä kohota todelliseen pateettisuuteen — ja »iskeä sydämiin
ennenkuulumattomalla voimalla». Hän ei ehkä puhunut niin
puhdasta kieltä kuin Ippolit Kirillovitš, mutta hän ei käyttänyt pitkiä
lauseita, ja hänen puheensa oli täsmällisempää. Yksi seikka ei
miellyttänyt naisia: hän köyristi kaiken aikaa omituisesti selkäänsä,
varsinkin puheen alussa, ei oikeastaan kumartanut, vaan ikäänkuin
koetti lentää kuulijainsa luo, ja silloin taipui nimenomaan toinen puoli
hänen pitkästä selästään, aivan kuin tuon pitkän ja hoikan selän
keskikohdalla olisi ollut saranat, niin että se saattoi kumartua miltei
suoran kulman muotoon. Puheensa alussa hän puhui ikäänkuin
asiasta toiseen hypäten, ikäänkuin ilman systeemiä, siepaten
tosiasioita sieltä täältä, mutta loppujen lopuksi puhe kuitenkin teki
eheän vaikutuksen. Hänen puheensa olisi voinut jakaa kahteen
osaan: edellinen puoli oli kritiikkiä, syytteen vääräksi osoittamista,
toisinaan ilkeätä ja sarkastista. Mutta puheensa jälkimmäisessä
puolessa hän ikäänkuin yhtäkkiä muutti sävyä ja koko otteensa ja
kohosi heti pateettisuuteen, ja tätä näytti sali odottaneenkin, ja kaikki
alkoivat väristä innostuksesta. Hän meni suoraan asiaan ja alkoi
selittämällä, että vaikka hänen toimialansa onkin Pietarissa, niin hän
on monta kertaa käynyt muissakin Venäjän kaupungeissa
puolustamassa syytettyjä, sellaisia, joiden syyttömyydestä hän on
vakuutettu tai joiden syyttömyyden hän ennakolta aavistaa. —
»Samoin on minun käynyt tässäkin tapauksessa, — selitti hän. — Jo
ensimmäisistä sanomalehtien kertomuksista vilahti silmiini jotakin,
mikä minua tavattomasti hämmästytti ja sai asettumaan syytetyn
puolelle. Sanalla sanoen, mieltäni kiinnitti ennen kaikkea eräs
juridinen tosiasia, joka tosin esiintyy usein käytännössä
oikeudenkäynnissä, mutta ei minun tietääkseni ole koskaan
esiintynyt niin täydellisessä muodossa ja niin luonteenomaisin
erikoispiirtein kuin nyt käsiteltävänä olevassa jutussa. Tämä tosiasia
minun pitäisi määritellä vasta puheeni lopussa, kun päätän
esitykseni, mutta minä sanon kuitenkin ajatukseni jo aivan alussa,
sillä minulla on se heikkous, että käyn suoraan asiaan jättämättä
tehoisimpia kohtia loppuun ja käyttämättä viisaan säästeliäästi
vaikutuskeinoja. Se saattaa olla minun puoleltani vähemmän ovelaa,
mutta se on sen sijaan vilpitöntä esiintymistä. Tämä minun
ajatukseni, tämä peruskaavani, on seuraava: tosiasiat yhdessä
puhuvat musertavasti syytettyä vastaan, mutta samalla siinä ei ole
yhtään tosiasiaa, joka kestäisi arvostelua, jos sitä tarkastetaan
erikseen, sinänsä! Seuratessani asiaa edelleen huhujen ja
sanomalehtien mukaan minä vakiinnuin yhä enemmän tässä
ajatuksessani, ja sitten minä sain yhtäkkiä syytetyn omaisilta
pyynnön tulla puolustamaan häntä. Riensin heti tänne, ja täällä
vakaumukseni lopullisesti vahvistui. Särkeäkseni tuon tosiasian
hirveän yhtäpitäväisyyden ja osoittaakseni jokaisen muka syyllisyyttä
todistavan tosiasian mitään todistamattomuuden ja
mielikuvituksellisuuden erikseen minä olen ryhtynytkin puolustajaksi
tässä asiassa.» —

Näin alkoi puolustaja ja lausui sitten yhtäkkiä:

— Herrat valamiehet, minä olen täällä uusi mies. Mitkään saamani

vaikutelmat eivät ole ennakkomielipiteitten muodostelemia.
Hurjaluonteinen ja hillitön syytetty ei ole ennakolta loukannut minua
niinkuin ehkä satoja ihmisiä tässä kaupungissa, minkä vuoksi monet
jo edeltäpäin ovat hänelle epäsuopeita. Tietysti minäkin myönnän,
että täkäläisen yhteiskunnan siveellinen tunne on oikeasta syystä
kuohahtanut: syytetty on luonteeltaan hurja ja hillitön. Täkäläisissä
seurapiireissä hänet kuitenkin otettiin vastaan, suosittiinpa häntä
suurikykyisen syyttäjänkin perheessä. (Huom.! Näitten sanojen
kohdalla kuului yleisön joukosta pari kolme naurahdusta, ja vaikka
ne tukahtuivat nopeasti, niin jokainen kuitenkin huomasi ne. Me