Unbalanced: A LitRPG Adventure

(Class Shift Book 2) Sean Oswald

Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmass.com/product/unbalanced-a-litrpg-adventure-class-shift-book-2-sea
n-oswald/
UNBALANCED
CLASS SHIFT BOOK TWO
SEAN OSWALD
 UNBALANCED
©2022 SEAN OSWALD

This book is protected under the copyright laws of the United States of America. No part of
this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form
or by any means, without the prior permission in writing of the publisher, nor be otherwise
circulated in any form of binding or cover other than that in which it is published and without
a similar condition including this condition being imposed on the subsequent purchaser. Any
reproduction or unauthorized use of the material or artwork contained herein is prohibited
without the express written permission of the authors.

Aethon Books supports the right to free expression and the value of copyright. The purpose
of copyright is to encourage writers and artists to produce the creative works that enrich our
culture.

The scanning, uploading, and distribution of this book without permission is a theft of the
author’s intellectual property. If you would like to use material from the book (other than for
review purposes), please contact editor@aethonbooks.com. Thank you for your support of
the author’s rights.

Aethon Books
www.aethonbooks.com

Print and eBook formatting, and cover design by Steve Beaulieu. Artwork provided by
Fernando Granea.

Published by Aethon Books LLC.

Aethon Books is not responsible for websites (or their content) that are not owned by the
publisher.

This book is a work of fiction. Names, characters, places, and incidents are the product of
the author’s imagination or are used fictitiously. Any resemblance to actual events, locales,
or persons, living or dead is coincidental. All rights reserved.
 CONTENTS

Also in Series

1. Broken Dishes
2. Uninvited Guests
3. Regret Makes for Poor Decisions
4. All That’s Necessary
5. In the Light of Morning
6. Preparations
7. Chaotic Build-Up
8. Three Patrons of Christmas Present
9. Signs in the Dirt
10. The Root of the Matter
Interlude 1
11. Holes in the Air
12. Into the Abyss
13. A Frenzy of Ice and Blade
14. Running for It
15. Traps and Dreams
16. A New Build
17. What Goes Bump in the Night
Interlude 2
18. To the Wall
19. Before the Council
20. Mercantile Thoughts
21. Catching Up
22. A New Skill Rod
23. No Rest for the Changing
24. Nothing for Free
25. Tests
26. What Was That?
27. Back Inside the Guild
28. Team 2.0
29. Light Dungeon
30. Letting Loose
31. Doubt and Horrors
32. Can’t Unsee That
33. As an Angel of Light
34. A Fiend of Darkness
35. Truth in Dreams
36. Lewtz
37. Price Multiplied
38. Mouse Cuddles
Interlude 3
39. Next Steps
40. Wrath of Man
41. Betrayal on the Team
42. Twinkle, Twinkle, Little Hell Gate
43. Evolution
44. Saying Goodbye
Thank you for reading Unbalanced

Groups
LitRPG
ALSO IN SERIES

Uncontrollable
Unbalanced
CHAPTER 1
BROKEN DISHES

T im groaned internally. He was not off to a promising start. Cal-

Dakota had tasked him with keeping Cecelia close to himself.
He’d agreed, because, well, one didn’t argue with god-like
beings any more than one had to. But now Cecelia had seen him
kissing another woman, and he felt like he’d been caught red-
handed.
The thing was, Tim knew he hadn’t done anything wrong. He
considered Cecilia a dear friend, but she was like ten years younger
than him. She might have a crush on him; heck, it might just be that
she expected him to be some mystical messenger of the patrons,
whom she worshipped like gods. But either way, Tim expected her to
grow out of it.
The broken bowl of chicken noodle soup and now-soggy bread
on the floor outside of Kayla’s room said otherwise. She had thought
enough of him to bring not just the bowl of water he had asked for to
help clean Kayla’s wounds but also food for him. He had only gone
up here to heal Kayla. Emotions ran high, and one thing led to
another, and soon their lips had been locked. Not that Tim really had
time for Kayla either. There was so much more to do.
His current home since arriving in Iocusinte, New Rome, the
capital of the Terran nation had just nearly been overrun by a
massive army of myemar. The myemar were a literally crooked,
humanoid-type monster who seemed intent on killing or capturing
and torturing all the humans they encountered. They were on Tim’s
shit list from the moment he found a half-chewed bone with one of
them. The bone had belonged to a human infant. It was a stark
reminder that this was not the type of enemy you could parley with.
If it was a simple as that, Tim would have preferred to be out in
the streets fighting the remaining myemar who had not yet withdrawn
with the army. Most of them presented no challenge for him. It was
one of the perks of being level 19. Not that he had a handle on all of
that; it was still something he was growing into.
 Instead, the myemar army had mysteriously withdrawn when he
had blunted their first attack. Combined with the way the myemar
shadow had spoken about Tim like he was some type of chosen
one, and Charles’ insistence that all the higher-level sojourners hide
for their safety until a council meeting in the morning put Tim’s
nerves on edge.
He told himself it didn’t have anything to do with the mark of
blood on his hand. He’d tried to wash it off, to no avail. Even magical
healing didn’t remove it, although that had been a long shot, since it
was more of a tattoo and less of a wound. Still, having a blood-
colored mark in the shape of a howling wolf’s head on the palm of
his hand was unnerving.
Each of the four patrons of Iocusinte had their own symbol. His
own patron, Cal-Dakota, was the patron of gambling, amongst other
things, but his symbol was a white rabbit. The myemar didn’t worship
any of the four patrons but instead followed someone or something
they called Quint. It wasn’t lost on Tim that in a world governed by
the Rule of Fours that Quint sounded an awful lot like The Fifth.
So far, the puzzle pieces were too vague for him to put them
together for sure, but there was more at play, and Tim felt like a
chew toy at the local animal shelter, with each of the dogs taking a
turn pulling on him. It didn’t help that the symbol on his hand came
when a myemar shadow had allowed itself to be killed, offering its
blood to empower him.
Tim pulled up that notification. A part of him had hoped it would
fade because then he wouldn’t be forced to make a decision.

Quest: The Crucible of Consumption

A myemar shadow has offered its life in sacrifice to you. It

wished for you to take the power of its blood. Do you wish to
accept?

Yes or No
Reward: Gain the power of Consumption (1). This will enable
you to absorb a small portion of the power of your foes. As you
develop the power further, you will take on their aspects, and
even their traits.

“Crucible” would seem to imply that it was a test. But a test of

what? And perhaps more importantly, a test applied by whom?
On one hand, accepting this offer was obvious. Anything that
made him stronger was all right with Tim. And the description did say
foes, so it didn’t imply that he was going to go around sucking the
blood of friends. Further, it was only a level-one ability, so it had
room for growth. That was the best type of ability.
It felt equally obvious that he should turn down a power offered
by a creature who killed itself to offer the power to him. That was
pretty dark. Actually, who was he kidding? That was pitch-black, like
a moonless night. Did anything good ever come from that?
None of his ponderings answered the question as to whether he
should accept the power. If he was back home, he could have
messaged some buddies about it. Of course, they would have all
been more interested in hearing about Kayla, and then told him to
take the power. So maybe his situation here wasn’t any different. He
trusted a number of people here. Charles and Simon he trusted, but
there were limits. The same could be said for Kayla. She had already
shown herself to be less than 100% reliable when she reacted to his
last transformation. Although she had apologized for that.
That left Atticus and Cecelia. Tim trusted both of them with his
life. For people he had only known for a short time, there was an
implicit level of trust. What he wasn’t so sure about was their
motivations. They saw him as something more than a person. And
now it was clearly complicated by whatever crush that Cecelia had
on him. Or maybe not a crush. Everyone kept telling him she was an
adult here; it was just that she was so much younger than him. On
Earth, she still would have been in high school.
In the end, he decided that he needed to trust someone, so Tim
leaned into Kayla. Of course, she had been giving him the stink eye
ever since Cecelia had dropped the plates. He could only wonder
why he dreaded this conversation more than he feared going out and
fighting monsters in the streets….
Kayla was down on the ground, clearing up the broken pottery.
Her wounds were entirely healed by Tim’s magic, and sojourners
were tough enough to bounce right back. He finally tried to break the
ice. “I suppose you want to talk about that?”
“Look, Cecelia is a sweet girl, and gorgeous to boot. I can’t blame
you for being interested in her. What I don’t appreciate is being lied
to.” She never made eye contact with him but instead studiously
scrubbed the floor.
“I never… lied, that is. I told you that I thought she had a girlish
crush on me. I also told you that I thought she was too young for
me,” Tim reminded his friend.
“I remember. I guess I never thought to ask if you were interested
despite her being too young. I should have known; you are a guy,
after all. Always the newer, younger model. And as a 1 st-gen, you
will eventually be able to have your pick of the litter.” There was a
bitter tone in Kayla’s voice that cut Tim to the quick, even if he didn’t
think she was being fair in her characterization.
“Look, I’m just a person, not a gen, not a level, not a class. I’m
just a person. And for the record, I like you. I’m not saying I’m in love
with you. I’m saying I like and respect you. We had fun together both
in this room and out of it. Why does there have to be more to it than
that?”
She sighed. “It’s never that simple.” Then she shook her head.
“Okay, you’ve been through a lot lately. I’ll take your word for it. But I
think you and I need to chill the… uh… extra-curricular activities till
this gets sorted out. I’d sooner cut my hand off than hurt Cecelia.
She’s already been through enough with the death of her mother.”
Tim wanted to ask for details but figured it wasn’t any of his
business. Besides, he had enough on his plate. More than enough,
really. “What I need more than anything is friends. The rest can sort
itself out.”
 “I’m your friend. I’m pretty sure that Simon is your friend, but keep
in mind that he is wound up pretty tightly with the guild. And barring
any incidents of misleading young girls, I’m certain that Atticus and
Cecelia are your friends.”
“Then can we sit down? I need a friend to talk to.”
She looked around the disheveled room she slept in. Half of it
was taken up by her large bed. Then she replied, “Yeah, but let’s go
talk in my study. We can have Atticus and Cecelia join us if they are
willing. And I could use a bite to eat. I’m sure you could. Fighting and
healing take it out of you.”
“I’d rather it just be us for this conversation,” Tim admitted as he
shuffled his feet.
She arched an eyebrow. “In my experience, with stuff like this, it
is better to pull the bandage off before it gets stuck too hard.”
“It isn’t that. It’s that I want the opinion of a sojourner on this, not
a…”
She frowned. “Not what? Not a flat? You know how I feel about
that word.”
Tim blushed, remembering the time he had slipped up and said it
in front of her. “That wasn’t what I was going to say. I was going to
say not a Patronite. But mostly what I want is the opinion of
someone who understands the price of power.”
Kayla stared at him for a moment. Her expression was
unreadable, but Tim just kept his mouth shut, waiting for what she
would have to say. “Oh, so ask the assassin because you figure I
know about the price to be paid for having power.”
“It was more just that you are level 16 and at your max level, but
now that you mention it, that might give you some extra insight.”
She shook her head and said, “You really know how to show a
girl a good time, Stein. Well, go to my study. You remember the way,
I’m sure. I’ll arrange to have some food brought to us, and I need to
check on the guys guarding the doors and windows. We can’t take it
for granted that this is over with. There were too many myemar loose
in the city, to be sure.”
Tim nodded and headed to the study. When he sat down, he ran
through his other pending notifications.
 Success: Enemies of Humanity IV: Standing in the Gap
You have turned back the army of myemar who were attacking
New Rome.

Rewards:
1) 500 XP + 346 XP (2 per myemar killed)
2) Newly rewarded Elite Quest

New Quest: Enemies of Humanity V: Pulling at the Roots

The myemar attacked New Rome in unprecedented numbers.
Worse, they did so without their approach being detected.

Objectives:
1) Rid New Rome of any myemar who remain within its walls.
2) Determine the means used by the myemar to reach the city.
3) Close or otherwise prevent the use of such routes.
4) Kill as many of the myemar elite as possible, in order to limit
their future ability to make war.
5) Rescue or avenge any humans captured by the myemar.

Rewards:
1625 XP + 1-5 XP for each chopper, shaman, lasher, champion,
or goliath slain.
One piece of epic gear or a permanent stat bonus of +4 to the
stat of your choice for both you and your familiar.

New Elite Quest: Can there be only one?

The relationship between patrons and sojourners is troubled at
best. Neither side really likes the other very much. It might be
worth discovering the reasons behind that.

Objectives:
1) Learn what you can about the history of which patrons have
selected 1st gens from the various races.
Find out the history of traits and learn about others who may
have possessed more than one trait.
Determine if it is possible to change patrons.

Rewards:
A new beneficial trait.
Possible patron transfer.
Possible trait exchange for existing trait.

Tim stared at those quests. The XP for pushing back the myemar
was nice; it put him up to 156,961/192,000. That was a valuable
jump. Fighting the higher-level myemar had also helped Mischief. He
had managed to reach level 7. He’d need to check in with him later,
but he had been napping since the battle ended, and Tim didn’t
really want to wake him.
Just when Tim was about to close the notifications, another line
popped up.
She isn’t half as smart as she thinks she is.
Just that. No insults aimed at him. No demands for
entertainment, but there was little doubt the source of that statement.
Tim almost wondered that he didn’t give him a quest that conflicted
with the ones Semona was handing out. Oh, well, what did a mouse
do when cats fought over it? Hmm… maybe Tim could ask Mischief
when he woke up. He might actually have a useful perspective.
For now, Tim was leaning toward accepting the Power of
Consumption. Mostly, because he didn’t trust either Cal-Dakota or
Semona. They simply weren’t giving him any reason to do so. One
liked to play at not caring, but it was obvious he cared very much
about something. Then there was Semona, who acted like sugar
wouldn’t melt in her mouth. As if. Tim was more inclined to trust the
one who was frank about using him.
Then there was this new player, Quint, for lack of a better name.
He clearly wanted something from Tim. Tim was not favorably
disposed toward him, not with the way he treated humans, or rather,
the way his servants treated humans. Then again, Tim was using the
power provided to him by patrons he didn’t trust, so why should this
be any different?
For some reason, Kayla still wasn’t back, so Tim went ahead and
looked at his character sheet.

Name: Timothy Stein

Age: 28
Ht: 6’0”
Wt: 184 lbs.
Class: Naturalist- Circle of the Oak
Level: 19th
XP: 156,961/192,000

Hardiness: 20
Flexibility: 20
Acuity: 20
Sagacity: 27

Hit Points: 347 (10/min)

Mana: 257 (35/min)
Offense: 22
Defense: 19

Faction: Terran: +60 (+15), Roshya/Asmar/Ogria: -10,

Humanity: 31 (+4)
Terran Border Guards: 60, Caesar Febrius: 25 (+15),
Sojourner’s Guild: 35
(+25)

Traits:
Ephemeral
Dungeon Shaper I
 Titles:
Humanity’s Avenger I
Champion: Grinder

Equipped Class Skills/Spells:

1) Barkskin
2) Extreme Plant Growth and Control
3) Master Assess
4) Nature’s Lesser Heal
5) Grand Master Swordsmanship
6) Ice Blast
7) T’nar’s Speedy Bulwark

Equipped Magical Gear:

Mask of the Blind Patron
Choker of Mana +10, +8/min
Runed Belt of Speed
Ring of Enhanced Health +50 HP, +10 Regen
Ring of Adept Health +50 HP
Bracers of Handy Power
Armor Plate Harness
Anklets of Speed
Gloves of Life Drain

The more he looked at his build, the more he realized that he

needed to find ways to increase his mana regen even further, and
then he could really use the Dungeon Shaper skill. The ability to take
the powers of a dungeon monster outside of the dungeon was
significant -- but so was the mana drain. It was a big consideration
for him even in selecting new spells that he needed.
He also took a second to look at Mischief’s status.

Name: Mischief
Age: 4 months
Lt: 4.2 inches
 Wt: 1.3 oz
Class: Treasure Hunter
Level: 7th
XP: 2810/3000 (to next level)

Hardiness: 14
Flexibility: 28
Acuity: 12
Sagacity: 16

Hit Points: 128

Mana: 35
Offense: 9
Defense: 11

Faction: Humans- 5

Equipped Class Skills/Spells:

1) Detect Secret Places
2) Superior Climb and Cling
3) Bite Proficiency
4) Rat Bite Fever – Debuff

Equipped Magical Gear:

Bejeweled Harness of Summoning +3 to all stats, +2 Def,
+100 HP

The new harness they had won as a quest reward made a huge
difference for the mouse. In fact, they might need to decide on other
places to put the rest of his level-up stat points. The question was
what other skills could he earn for his newly available fifth slot. Tim
about choked on his tongue as he pictured the stuffy Burke’s face
when Tim asked to use the training rod for his familiar.
That aside, his familiar’s stats really were off the charts, based
upon his limited experience. The spell used to turn the mouse into
Tim’s familiar had not only bonded them with a telepathic and
sensory connection, but it had also shared some of Tim’s stats with
the little creature. Tim wondered if his familiar’s stats would be based
upon the stats he himself possessed when he cast the spell, or if
they would change the next time that Tim’s form changed.
It was telling that Tim had become resigned to the fact that he
would change again. That was the nature of his key sojourner trait:
Ephemeral. Every time he went to sleep or was knocked
unconscious, there was a cumulative 10% chance he would change
classes and bodies along with it. So far, he had been an eighty-ish
blood mage, a mid-twenties warrior, an older-twenties beastial with
wings, and now his current form, a thirty-ish naturalist, or druid, as
he tended to think of it.
Tim was so lost in his thoughts about class-building and what
plans he should make for the future that he almost felt he was
dreaming. Dueling patrons, two love interests, multiple classes, and
a host of options he didn’t even understand would have been
enough to make any guy’s head spin. But then a blood-curdling
scream woke him from his slumber, and Tim leapt to his feet.
Mischief must have heard it too, because his little head was
poking out from the pouch he slept in. There was no need for words.
Tim was leaping down the stairs three at a time. If something wanted
to threaten his friends, they would find just what a level-19 sojourner
could do.
CHAPTER 2
UNINVITED GUESTS

W hen he reached the main floor, Tim found a scene of horror.

It wasn’t a myemar attack, as he had expected. Instead, the
bouncer was struggling to hold the door shut while bleeding
from a number of smaller wounds. The windows were broken in,
seemingly by rocks, but a couple of the inn’s customers were lying
on the ground, clutching wounds. One appeared to have been shot
by a crossbow and was gasping for breath while spitting up blood.
Atticus had a short, gladius-style sword drawn and was standing
between Cecelia and a trio of men. On the other side of the common
room, Kayla was circled by a group of men. They had her tangled up
in a net, which was keeping her from reaching them. All of the
attackers were dressed in gray garb and had masks on their faces.
Another pair were each making their way through the front windows.
Once again, Tim’s ability to sense the relative power of the
individuals came in handy. Kayla was the strongest in the room,
excluding himself, then the bouncer. Three of the gray-clad men
were sojourners but fairly weak. Most of the battle was happening
between the flats who were customers vs the attackers forcing their
way in. For the moment, even with Kayla tangled up, the advantage
lay with the inn’s guests, but that was quickly turning as more of the
intruders forced their way in, and Henri, the bouncer, was forced to
try and hold a bunch of them back at the door.
Tim took the scene in and reacted immediately. His long sword
sprang from his soul pouch while casting Ice Blast at one of the
sojourners who were attacking Kayla. The level difference resulted in
an auto-crit and caused a quick death. The man’s body was covered
in ice and blood as the jagged shards penetrated his armor, and the
force of the impact slammed him up against the wall. Kayla gave him
a slight nod of thanks. That told Tim she would be okay now. Tim
couldn’t say the same for the intruders foolish enough to attack her
beloved inn.
 Meanwhile, Tim activated his anklets of speed and raced across
the room to tackle the sojourner who was beating Atticus down. The
man had just taunted, “Let’s see your feeble patrons stand up to the
one above.”
Whatever else he had intended to say was lost as Tim’s long
blade was driven right through him. For Tim, seeing his two friends in
danger removed any restraint he might have otherwise felt about
fighting a fellow human. People always wonder how they will react in
such a moment; now, Tim knew. The lives of those who threatened
his friends just didn’t carry the same weight for him.
Slaying monsters was one thing. Humans were quite a different
matter. But once any humans endangered Tim’s friends, they
became monsters to him. Even the critical blow didn’t finish the
intruder, but that was fine because Tim hit him with an Ice Blast.
Making human popsicles was becoming one of his favorite pastimes.
A quick glance showed Tim that Cecelia was unhurt, but Atticus
had a cut on one cheek and a long gash across his chest. Tim
turned to stand between them and the rest of the chaos, while he
pulled upon his mana to cast Nature’s Lesser Healing on Atticus.
The older man’s wounds closed in an instant as he gasped with the
relief from pain.
“Praise the Patrons and their chosen Herald. Thank you so much,
Tim,” Cecelia said.
Her use of that word made his skin crawl as he heard in it the
echo of the myemar shadow’s words. Tim could still see the streaks
down Cecelia’s face from her earlier tears, and yet here she was,
treating him like some kind of messiah. It just didn’t sit right with him,
not that Tim would do anything less than protect them. He began to
shepherd them back behind the bar. It seemed to be the most
defensible position, and Tim wanted them behind him. No one was
going to lay a hand on either of them.
“Thank you, and I don’t mean to tell you how to do your job, but
Cecelia and I will be okay. You should save the others. That is what
sojourners do.”
Tim just shook his head. “I’ll help as I can, but this sojourner isn’t
going to let any harm come to his friends.”
 As soon as Tim finished speaking, he fired off another Ice Blast.
This time, it struck a flat, or rather, a regular human. He really
needed to be careful about how he used that slang term. The result
was instant death, but strangely, Tim felt no remorse. It was the cycle
of nature, and the circle of the oak taught him that all things die in
their time. If he hadn’t been in the middle of combat, Tim might have
worried about how much the aspects of each new class changed his
personality.
Atticus started to protest again, but then Mischief shot out of
Tim’s pouch. He was nearly level 8 now, and so more than a match
for most of these regular humans. Seeing a mouse, who was tiny
even in his expanded battle form, rocket across the room and bring a
grown man to his knees was a reality check greater than most of
what Tim had experienced in Iocusinte.
Hearing that same mouse shout his own battle cry took it to a
whole new level. Tim had told Mischief all the stories he knew from
his childhood. He quickly disregarded the big mouse from Florida,
but many of the others stuck with him. Mischief tended to blend them
together and twist up the stories, whether it be Reepicheep, Mighty
Mouse, Speedy Gonzalez, Pinky, Jerry, or even Splinter, who Tim
made sure to describe as a mouse rather than a rat given how
Mischief felt about his cousins.
The one story that seemed to stick with him the most lately was
from a stupid cartoon movie Tim had watched as a kid. The result
was that now Mischief’s battle cry was, ‘Prepare to be flushed down
your own potty.’ Tim gave up on trying to explain why it only worked
if you knew how to make it rhyme. Besides, Tim was the only one
who could understand what the little mouse was saying.
Not that it mattered if the intruder understood or not. Mischief still
dropped him like a toilet seat. The thug crumpled to the ground as
Mischief used his enhanced Hardiness to slam right into the man’s
gut. The guy never had a chance. The club he was wielding missed,
but Mischief ran up his sleeve to his shoulder, biting all the way.
The man made a God-awful racket. So much so, that one of his
compatriots tried to help out by aiming to smash Mischief while his
familiar was perched on the thug’s shoulder. His friend’s aim was not
nearly as good as his intentions, so all he ended up doing was
walloping his friend alongside the head. It was too good, and Tim
found himself watching the scene unfold as he stood guard over
Atticus and Cecelia.
“Is that mouse yours?” Cecelia asked softly from behind him.
Tim glanced back, not daring to take his eyes off the ongoing
battle for more than an instant. “Yeah, but don’t tell him that. He
thinks I belong to him.”
“That seems to be going around,” she replied.
Before he could get dragged into an argument with Cecelia, a
pair of thugs mistook Tim’s hesitancy to join the larger battle for fear
and came straight at them. Before they were even within sword
reach, Tim fired off an Ice Blast, dropping one, and surged forward
with his sword aimed for the others. To the thug’s credit, he managed
to get his weapon up in time. It appeared to be a large carpenter’s
hammer, definitely not designed for combat but deadly enough in its
own way. His action cost him a hand but saved his head. Well, it
saved it for a second, as Tim’s return stroke relieved his shoulders of
the dead weight they had been carrying.
A moment later, the fighting had all but died down. Kayla had
cleared the rest of the room, and the only action was the press of
men who were trying to force their way past Henri as he held the
front door. The assassin-turned-innkeeper looked at Tim and nodded
her gratitude, then glanced down at Cecelia with a pained look on
her face. Tim felt a twinge go through him. He certainly hadn’t
intended to get into some weird love triangle.
Kayla said, “I’d better see what I can do about the front door.
We’ll see how they like a poison bomb tossed out the window.”
Tim grinned as she pulled a pair of small spheres from her soul
pouch. He’d seen just how effective her poison smoke bombs could
be inside the dungeon known as the Grinder, and that had been
against the monsters of a B-ranked dungeon. Normal humans would
drop like flies before her attack.
The pressure on the door gave up before Kayla even did
anything. Henri continued to hold on to the door in case it was a
trick, but the noise outside seemed to die down. Then the bouncer
looked back at his employer for her instructions. Just then, the door
was hit by a new level of force. It was shattered like so much kindling
and blasted off its hinges, sending the now off-guard Henri sprawling
across the room.
A creature out of nightmares stepped through the doorway.
Actually, that wasn’t quite accurate. It was far too large to fit, so it
ripped the door frame and surrounding wall apart. It was bent over
as it entered the inn, and only the high ceiling of the common room
allowed the creature to stand erect. It was a nightmare of twisted
angles, with bones nearly bursting out of overly taut skin. This could
only be a myemar, but it was larger than all but one Tim had seen
before.
Tim assessed it just to make sure.

Myemar Goliath
Level: 15
Tribal Creature
HP: 2740

Sure enough, it was the same type of creature he had seen

outside the gates. That one had been killed by the archfiend,
Bal’drock, for reasons he still didn’t understand. This was the
veritable bull in the china shop. He could kill the regular humans with
just an errant swing of the tree trunk he called a club. Tim couldn’t let
his mind go down the path of wondering how such a creature got
inside the walls; he simply had to act.
Tim charged forward, sword at the ready, and shouted, “Mischief,
you go low, I’ll go high. Kayla, watch for the kill shot.”
As Tim jumped to tackle the monstrosity, he missed having the
Explosive Leap skill, as well as the strength he had possessed in
beastial form even more. At least Tim managed to fire off an Ice
Blast right into the goliath’s face. The creature shrieked in agony as
the fluid inside his eyes was frozen solid.
That bought Tim enough time to slam into the monster’s chest
while driving his blade into the shoulder of the creature’s club-
wielding arm. Tim didn’t want him flailing about with it and wrecking
Kayla’s place any more than he already was. Mischief did his job
admirably as he ripped into the monster’s hamstring. Combining that
with Tim’s weight landing on his chest caused the giant to fall
backwards.
Tim may have miscalculated, though, because that ripped an
even larger hole in the front wall of the inn. At least the monster was
down. That is, he was, until he batted Tim off with his uninjured arm.
Tim made a mental note to remember that a naturalist was not a
front-line fighter. He hit the ground and rolled before coming up with
a new plan.
He called upon the roots in the ground outside the inn.
Fortunately, the cobblestone street wasn’t very sturdy, and his ability
to control plants enabled him to make them rip upwards and
entangle the giant. If Tim had to guess, it had a strength over forty,
but Mischief’s Rat Bite Fever debuff was working on him, and the
vines held long enough for Kayla to jump into the fray.
As always, her blade was a precision instrument. She sliced open
the goliath’s neck and danced away as arterial spray filled the air. It
was just a matter of time now, but just like sojourners’ monsters,
goliaths couldn’t be counted out as long as they had a single HP left.
So, Tim doubled down on his vines, and with a rush of mana, he
made them sprout thorns to pierce into the beast. He didn’t think this
would kill the creature, but he only had to hold it long enough for
Kayla’s blade to do that.
“Stay back, Mischief. It’s already dead, but too stupid to realize it
yet. Don’t let it crush you by accident.”
Once the creature expelled its final gasp, Tim released the vines
and absorbed the sight of the wrecked inn. Kayla was almost in tears
over it, and Cecelia was still looking from Tim to Kayla and back
again. Charles had definitely been right: it wasn’t safe to be outside
tonight, but Tim wasn’t sure if anyplace would be safe for him now.
Another random document with
no related content on Scribd:
hyvä. Mitäs sanoisit?

— Se suututtaisi minua niin hirveästi, virkkoi poika mietteissään.

— Ja onhan hän sitäpaitsi minun veljeni niinkuin sinäkin.

— Mutta sinä lupasit olla vain minulle sisko, sanoi Paavo. Hänen
oli vaikea luopua yksinoikeudestaan.

— Niin, kyllä minä sinusta enemmän pidänkin, mutta kyllä

Heikkikin tarvitsee siskoa.

Paavo mietti vähän aikaa ja sanoi sitten:

— Niin tarvitseekin. Ole vain hyvä Heikillekin, kun sinä kuitenkin

minusta enemmän pidät.

Nyt oli jo Paavo tyytyväinen. Hän oli tähän asti ajatellut vain
itseään.

7.

Päivät olivat kuluneet kuin siivillä. Oltiin juhannusaaton aamussa.

Laila tuli herättämään serkkuja ja sanoi:

— Nyt, marakatit, pystyyn! Isä on luvannut meille koko päivän

vapaata, kun on juhannusaatto. Täti auttaa äitiä, minä saan olla
teidän mukananne koko päivän.

Sekös riemua synnytti. Oltiin ihan villinä ilosta.

— Ja nyt mennään ensi kerran uimaan. Vesi on jo lämmintä.

 Laila penkoi poikien vaatekoria.

— Missä teidän uimapukunne ovat?

— Siellä, siellä, saanko minä juosta näin paitasillani rantaan?

kysyi
Heikki.

— Juoks' vain. Tuoss' on pukusi.

Paavo kimpasi Heikin edelle, ja Niilokin pingersi perässä.

Törmättiin portaissa setää vastaan, joka oli vähällä nurin mennä.

— No, no, so, so, tämäpäs menoa…. niin se juhannus,

juhannus… Ei saa Laila uida vielä salmen yli! Älkää päästäkö sitä,
pojat!

Vesi roiskahteli, kuului Lailan kirkaisu, kun hän tuli veteen

viimeisenä. Paavo paran uimapuku oli kiireessä unohtunut ja olisi
mielellään tullut jo pois kylmästä vedestä, mutta Laila oli siinä.

Naurettiin vielä Paavo paralle.

— Mene maalle, hyvä Paavo. Sinähän olet aivan sininen, sanoi

Laila. — Ei sinun tarvitse tyhjää… isä sanoo, että me lapset emme
tarvitsisi lainkaan mitään uimapukuja.

Paavo puikahti ylös vedestä. Eivät toisetkaan voineet olla

kauempaa vedessä.

Kylläpä tuntui raikkaalle ruumiissa. Ja ruokapöydässä aivan sulivat

suuhun tädin herkut, piirakat ja pannukakut.
 — Ja nyt mennään joukolla ongelle, sanoi Niilo. — Tänään minä
varmaankin saan sen suuren ahvenen, jota olen Jumalalta pyytänyt,
sanoi hän.

Heikkiä pyrki naurattamaan.

— Ei saa nauraa Niilolle, sanoi täti. — Vaikka ei Niilonkaan tarvitse

Jumalalta anoa erikoisemmin isoja ahvenia, jatkoi hän. — Pitää ottaa
kaikki yhtä kiitollisesti vastaan.

Siinäkös alkoi touhu, kun onkia laitettiin kuntoon. Juostiin vapoja

metsästä, ja Lailan piti etsiä viimekesäisiä ongenkohoja.

— Tallettakaa te lapsikullat aina hyvin kaikki tavaranne, niin ei

tarvitse etsiä, neuvoi äiti. — Hyvään järjestykseen on opittava jo
nuorena.

Vavat ja vehkeet saatiin venheeseen, ja hyvä oli alku ruohikon

rinnassa. Laila sai ensimmäisen ahvenen ja riemuitsi. Toiset
odottivat jännityksellä, milloin nykäisisi.

Paavo näytti hyvin harkitsevalta.

— Kyllä se on niin, että tuommoisen hyvän tytön onkea ne syövät

ensiksi, arveli hän. — Samahan tuo on. Kyllä minä sen ilon sinulle
suon, jatkoi hän.

— Paavo taas laskettelee… niinkuin et tässä sinä yhtä hyvä olisi,

tuommoinen pieni nallikka, sanoi Laila.

— Voi, älä sinä sano nallikka ja pieni, valitti Paavo. —

Jos minä olen lyhyempi kuin sinä, niin ainakin olen yhtä paksu.
 — Koetetaan, sanoi Laila. — Jos täytät kolttuni miehustan, niin
silloin olet.

Ja tyttö sukaisi koltun yltään.

Paavo pujotteli sen ylleen. Koeteltiin miehustaa; väljäpä se oli.

— Nyt sen näet. Minähän olenkin liian paksu, arveli Laila. Olen kai
kohta kuin pallo.

— Voi per….na!

Iso ahven karkasi Heikin ongesta ja hän istui siinä nolona,

enemmän siitä, että oli Lailan kuullen kironnut.

Ahven tarttui Niilon onkeen ja punaisena naamaltaan veti hän sitä

ylös.

— Anna, minä autan!

— Älä koske! Nyt se tuli! Ähäs peijooni!

— Mutta nythän te kiroilette kuin porsaat, sanoi Laila.

— Emme enää koskaan, älä suutu.

— No en, kun lupaatte.

— Varmasti, sanoivat pojat kuorossa.

Paavo veteli vielä muutamia isoja ahvenia, ja saalis oli nyt jo siksi
hyvä, että kannatti palata.
 Metsissä ja kukkaniityillä kuljeksiessa kului päivä huomaamatta
illoilleen. Päivällinen oli jo syöty, kun palattiin. Täti oli säästänyt
Niilon saaman, paistetun ahvenen heille, ja siinä oli syömistä
jokaiselle.

Sitten mentiin hakemaan juhannuskoivuja. Setäkin tuli mukaan.

Koivuista pystytettiin lehtimaja ja niitä aseteltiin verannalle ja

muihinkin huoneisiin. Laila oli tuonut metsästä sylillisen kieloja ja
kämmeköitä ja niitä laitettiin vaaseihin. Avonaisista ikkunoista
tulvehti keskikesän henki huoneisiin.

Odotettiin vieraita Hernemaahan, mutta täti ja setä eivät puhuneet

siitä mitään lapsille. Oli varattu nuorille tilaisuus tanssia illalla ja se oli
vasta myöhemmin yllätyksenä ilmaistava.

— Miksi äiti on ottanut pois matot suuren salin lattialta? kysyi

Laila.

Äiti hymyili salaperäisesti.

— Muuten vain. Vieraitten jaloissa vain kuluisivat, sanoi äiti. —

Muutahan vaatteesi, tulee vieraita.

Nyt Laila jo melkein arvasi, miksi äiti oli matot poistanut.

Innoissaan alkoi hän pyyhkiä tomua vanhasta pianosta.

Paavo sai kirjeen äidiltä. Siinä oli tosin osa Heikillekin, mutta kirje
oli osoitettu Paavolle. Huomispäivänä päätti Paavo kirjoittaa äidille ja
kertoa juhannuksen vietosta Hernemaassa. Se näytti muodostuvan
hyvin hauskaksi.
 Paavo sai Lailalta luvan tanssia hänen kanssaan ensimmäisen
valssin.
Häntä vain taaskin suretti se, ettei ollut yhtä pitkä kuin Laila.
Varmaankin vieraat nauravat, kun minä olen lyhyempi kuin Laila,
vaikka
hänkään ei ole pitkä, ajatteli Paavo. Hänen täytyi keventää
sydäntään
Lailalle.

— Ei meidän eromme ole niin monta tuumaa, että muut

ennättäisivät huomata, kun oikein reippaasti vain tanssitaan,
lohdutteli Laila nauraen.

Illalla sytytettiin kokko, joka oli rakennettu lautalle ja kiinnitetty

ruohikkoon. Tuli kuvasteli kauniisti tyvenessä vedessä ja sitä tulivat
katselemaan vanhemmatkin vieraat.

Ihana juhannus!

8.

Heikki ei ollut enää muistanut ehtojaan. Eräänä päivänä sanoi

setä, että nyt hänen täytyisi joka päivä lukea muutaman nuoremman
tädin johdolla, joka oli tullut kesäksi Hernemaahan.

Se oli Heikille kiusallinen uutinen. Nyt hän vasta käsitti, miten

onnellisia olivat ne pojat, jotka olivat koulussa ahkeria ja saivat
viettää kesälomansa vapaana lukuhuolista.

Setä oli vielä sanonut, ettei hän saisi tulla enää yhtään kertaa
kesäksi Hernemaahan, jos vain laiskotteli niin, että koulussa sai
ehdot.
 Se oli ankara tuomio, mutta Heikki lupasi pitää sen mielessään.
Hän ei enää voinut ajatellakaan muualla kesän viettoaan kuin täällä,
jossa oli herttainen Laila ja paljon muutakin kaunista.

Niin alotettiin lukeminen, tunti aamuin ja illoin. Se oli visaa

kesäkuumalla.

Mutta Heikki edistyi hyvin. Siihenkin vaikutti Laila. Heikki ei

tosiaankaan tahtonut hävetä hyvän serkkunsa vuoksi. Oppia täytyi.

Käytiin uimassa joka päivä kaksikin kertaa. Vesi oli lämmintä, ja

kuumuus rasitti. Laila ui joskus salmen yli ja Heikkikin oli kerran
lähtenyt mukaan, mutta väsynyt niin, että ei uskaltanut lähteä
takaisin kuin venheellä. Onneksi ei toki Laila siitä kiusotellut.

— Oletpa sinä lihonut, sanoi eräänä päivänä Laila Heikille. — Ja

muutenkin olet saanut väriä naamaasi. Se oli tullessasi keväällä
keltainen kuin nauris.

— Ooho!

Heikki oli mielissään tunnustuksesta, että oli voimistunut, vaikka

tiesi sen itsekin. Häntä enää harvoin kiusasivat ne ilkeät ajatukset.
Illalla tuli uni heti, kun meni sänkyyn, ja aamulla oli heti noustava,
kun sai silmänsä auki.

Setä huolehti edelleen hänestä. Heikki tunsi pitävänsä jo sedästä

niin paljon, ettei olisi vaihtanut häntä mihinkään. Vahinko vain, ettei
setä voinut tulla syksyllä kaupunkiin.

Ja sitten hän rakasti serkku-Lailaa kovin paljon. Oli niin suloista,

että oli sellainen hyvä ja huolehtiva sisko olemassa hänelläkin. Setä
oli kerran ulkoilmatunnillaan puhunut, että ihmisten pitäisi rakastaa
enemmän toisiaan ja että oikeastaan kaikki pojat ja tytöt olivat veljiä
ja siskoja keskenään. Ja silloinhan ei voinut olla mitenkään ilkeä
toiselle, kun se kerran oli veli tahi sisko. Koulussa sitä eivät
ajatelleet. Ehkäpä eivät tietäneetkään. Olisi kaikkien pitänyt olla
sedän ulkoilmakoulussa.

Pojat tekivät aina kiusaa tytöille ja olivat väliin melkein raakoja.

Tytöt olivat jo siihen niin tottuneet, että nauroivat vain, ja se lisäsi
poikien intoa. Olisi tyttöjen pitänyt antaa korville poikia oikein lujasta
kädestä.

Miten käy, kun hän joutuu jälleen toveripiiriin, jossa on semmoinen

henki vallalla? Jäävätkö kokonaan hänen hyvät harrastuksensa, joita
hän täällä on saanut sedän avulla? Hänhän voisikin ryhtyä
puhumaan pojille, kun sellaista näki, ettei se ollut oikein. Ja kun itse
oikein olisi, niin kyllä toistenkin täytyisi olla mukana.

Ne olivat Heikin mietelmiä hänen loikoessaan pihamaalla ja

katsellessaan pääskyjen puuhailua, kun ne lentelivät hyönteisiä
etsien ja veivät niitä pojilleen.

Heidän kasvitarhalohkonsa menestyi mainiosti. Kaalintaimet

varsinkin olivat jo niin reheviä, että niitä piti mullata, ja lanttukin oli
kaunista.

Setä oli tyytyväinen ja puhui usein työn siunauksesta. Syksyllä oli

hän luvannut antaa heille kummallekin mukaan hyvän joukon
juurikasveja palkkioksi ahkeruudestaan.

9.
 Hernemaassa oli äkäinen pässi, ja Paavo oli ollut sitä
härnäämässä. Hänelle oli johtunut mieleen, että kaupungissakin
härnäsivät pojat suutarin matamin pässiä. Miksei tätäkin saisi
härnätä. Sehän oli niin kovin hauskaa.

Mutta pässi oli antanut sellaisen puksun hänen takamuksilleen,

että
Paavo könttäsi itkien pihaan karjakartanon takaa.

Täti joutui hätään.

— Mikä sinulle tuli?

— No kun pääs — si pu — uski.

Setäkin tuli paikalle naureksien. Hän oli nähnyt Paavon pelin

pässin kanssa.

— Puskihan pässi, kun sinä härnäsit sitä. Se oli mainio opetus

sinulle.
Toivottavasti pakarasi pian paranevat.

Paavoa harmitti hirveästi, kun Lailakin ilmestyi siihen ja nauroi

vielä.

— No, älä naura!

— Mihin se sinua puski? kysyi Laila.

— Ensin selkään ja sitten pakaroille. Ensi kerran kun minä otan

seipään…!

— No, no, Paavo, ei saa… tule nyt sisään, niin saat mansikoita,
lupasi serkku.
 Paavon harmi oli tiessään.

— Joko ne ovat kypsiä? Milloinka sinä olet käynyt niitä

poimimassa?

— Äsken. Kohta on niitä ahot aivan punaisenaan.

— Voi, miks et ottanut minua mukaasi?

— No kun sinä olit pässiä härnäämässä.

— Annatko sinä Heikillekin mansikoita? kysyi Paavo.

— Tietysti. Oikeastaan sinulle ei kävisi antaminenkaan, kun olet

paha eläimille, sanoi Laila. — Sinähän ajoit eilen haassa
vasikoitakin.

Paavo vaikeni. Vasikat olivat olleet niin hassun näköisiä, kun hän
niitä ajoi. Ei hän tietänyt, että Laila näki.

— En minä enää milloinkaan. Sinun suusi on vielä punaisempi,

kun se on mansikoissa, sanoi Paavo, koettaen haihduttaa koko
vasikka- ja pässijutun.

— Tahtoisit varmaankin suukon, nauroi Laila.

— Kyllä, ilostui Paavo.

— Et saa ennenkuin huomenna. Se on rangaistus.

Paavo tyytyi siihen.

Mentiin rantaan ja valmistuttiin kilpasoutuun, jonka setä oli

järjestänyt joku päivä sitten heille. Oli vain kaksi venhettä ja kilpailtiin
siten, että toisessa vuorossa oli Laila ja Heikki ja toisessa Paavo ja
Niilo. Ensimmäinen palkinto oli kaksi markkaa kummassakin
sarjassa. Eilen olivat Laila ja Paavo päässeet ensimmäisiksi ja nyt
aikoivat Niilo ja Heikki kunnostautua paremmin.

Lailan venheestä pääsi hankarauta irti ja hän hävisi. Niilo ja Paavo

olivat riitautuneet venheestä eivätkä aikoneet lainkaan lähteä.
Kumpainenkin heisiä olisi tahtonut soutaa uudella venheellä.

Heidät saatiin sovintoon. Niilolle jäi vanha ja raskas venhe, mutta

hän kiskoi vihanvimmassa venhettään ja voitti. Paavo oli nyreissään.

— Älähän huoli! Muista, että mies se on hävinnytkin, jos vain

jaksaa reippaasti tappionsa kantaa. Ymmärrätkös? kysyi Laila.

— Ymmärränhän minä, alkoi Paavo hieman vastahakoisesti.

— No, sittenpä pääsetkin minun kanssani huomenna mansikkaan.

10.

Eräänä päivänä otti setä heidät mukaansa takalistolle, jossa oli

paljon pieniä mökkejä. Pojat olivat kyllä nähneet pieniä asumuksia
kaupungin laidassa, mutta tällaisia ne eivät olleet. Ikkunat näissä
mökeissä olivat pieniä ja muutamissa oli ruutu paikattu päreillä.
Lattia oli likainen ja ilma haisi ummehtuneelta. Lapset olivat likaisia
ja vaatteet heillä ryysyisiä.

— Ovatko ne, setä, niin köyhiä, kun niillä on noin likaista ja

tympeää, kysyi Heikki.
 — Ovat. Niissä mökeissä eivät isät saa tehdä omaa työtään, vaan
täytyy heidän kulkea työssä milloin missäkin ja köyhyys tekee äidit
saamattomiksi ja veltoiksi, etteivät viitsi pitää puhtaana lapsiaan ja
asumuksiaan, sanoi setä.

— Minkätähden heillä ei ole yhtä mukavat asunnot kuin muillakin?

kysyi
Paavo.

— Sen te käsitätte vasta sitten oikein, kun tulette isommiksi, mutta

voinhan teille nytkin jo hieman selittää.

Istuttiin muutaman mökin veräjäpuulla ja setä alotti:

— Tuonkin mökin isä ja äiti ovat kerran olleet pieniä, niinkuin tekin
nyt. Heillä oli vain tuollainen mökki kotina ja heidän täytyi lähteä
maailmalle elättämään henkeään ihmisten työtä tekemällä, niinkuin
teki isäkin. Heillä näes ei ollut omaa maata, jota muokaten olisivat
voineet hankkia leipänsä, vaan maa heidän tupansa ympärillä oli
toisen, joka ei sitä antanut heidän viljellä muuta kuin pienen
perunamaan.

— Onko sitten maa niin kokonaan sellaisten miesten, jotka eivät

anna sitä viljellä, kun he voivat sen kieltää? kysyi Paavo.

— Niin he uskovat, sanoi setä.

— Minkätähden? tutkieli Paavo.

— No katsohan, kun ennen on ollut hyvin harvassa asukkaita, ja

heillä on ollut siten paljon maata. Mutta vähitellen ovat ihmiset
lisääntyneet, ja heidän olisi pitänyt myöskin saada maata, kun kerran
maasta on kaikkien elettävä. Nämä, jotka kerran ovat saaneet suuret
maa-alat käsiinsä, jättävät sen perinnöksi pojilleen ja sen mukana
sellaisen mielipiteen, että maa kuuluu heille kokonaan, niinkuin
silloinkin, kun oli vähemmän ihmisiä, hoitivat he maitaan miten
hyvänsä. Ja niin se on ollut näihin päiviin saakka. Nyt ovat tällaiset
mielipiteet jo alkaneet syrjäytyä, varsinkin kun monet suurviljelijät
eivät jaksa tai eivät tahdo pitää maitaan kunnossa, ja maattomatkin
alkavat saada vähitellen maata. Muutamien vuosien kuluttua tulee
aika, jolloin noidenkin mökkien isät saavat omaa maata ja saavat
siitä leipää lapsilleen, ja lapset taas saavat tehdä työtä oman
maansa hyväksi ja sitten, jos jää aikaa, vieraankin työtä.

Heikki ei välittänyt sedän ja Paavon maa-asioista, vaan keräsi

marjoja suuhunsa. Paavo oli kuunnellut tarkkaavasti ja kysyi vielä
sedältä:

— Miksi he eivät jo nyt saa omaa maata nuo mökkien isät?

Setä näytti käyvän hieman hämilleen Paavon kysymyksestä, mutta

sanoi kuitenkin:

— Kehitys kulkee hitaasti eteenpäin. Eihän kaupunkejakaan

rakenneta muutamissa päivissä eikä vuosissa.

Heikki tuli suu täynnä marjoja ja kysyi sedältä:

— Mutta eikös noissa mökeissä ole pahoja ihmisiä, sosialisteja ja

sellaisia?

— Eivät he pahoja ole. Puute on vain tehnyt heidät koviksi ja

karsaiksi parempiosaisia kohtaan.

Paavon oli jano, ja mentiin pyytämään mökistä vettä.

 Mökin eukko puhdisti ensin tuopin, nouti kaivosta raikasta vettä ja
tarjosi ystävällisesti Paavolle. Puheli sedän kanssa ilmoista ja muista
ja sanoi sitten:

— Nämä nyt ovat varmaankin emännän sisaren poikia?

— Niin ovat, sanoi setä.

Ja sitten jo sanottiin kauniisti hyvästit eukolle ja jatkettiin matkaa.

— Eipäs ole mökeissä pahoja ihmisiä, sanoi Paavo Heikille.

— Heikki ei ole heitä nähnyt eikä tunne tarkemmin, on vain kuullut

heitä pahoiksi sanottavan. Ei pitäisi mitään tuomita, ennenkuin
näkee, neuvoi setä.

11.

Oli muuan tämän kesän monia kauniita heinäkuun aamuja, kun

setä tuli herättämään poikia.

— Nyt joutuin vaatteet päälle ja sitten metsään, sanoi hän. Ensin

on kuitenkin käytävä uimassa ja minäkin voin tulla mukaan.

Kastehelmet kimaltelivat nurmessa ja puitten oksilla. Luonto aivan

loisteli luomisriemusta.

Järvi oli tyven. Ahvenet hyppivät kaislikossa, ja pojat nostivat

pohjasta jaloin verkon, jonka illalla olivat laskeneet ruohikkoon.

Verkossa oli köytenään ahvenia. Ranta kajahteli poikien

innostuneista huudahduksista. Tiheitä kivikalaparvia uiskenteli
rantavedessä ja ne tulivat nokkimaan paljasta ihoa. Se oli kovin
hupaista.

Verkko laitettiin kuivumaan ja kalat vietiin tädille. Laila oli mennyt

venheellä kylään ja näkyi jo soutavan salmen toisella rannalla. Pojat
olisivat mielellään menneet rantaan, mutta setä jo kiirehti metsään.

— Otamme vesurit mukaan, että saamme samalla puhdistaa

pikkupalan metsää.

Karjatarhassa makasivat lehmät märehtien, silmät ummessa.

Kuumuus raukaisi niitä. Lehmisavussa kyti vielä muutamia turpeita ja
niistä lähteneet savukiemurat tuoksuivat miellyttävästi.

Sedällä oli virsut jalassa ja verhona vain hurstinen paita ja housut.

— Näin on mukava näin kuumalla… ihokin saa ilmaa ja aurinkoa.

Teidänkin sopisi pitää näin helteellä vain uimapukua, sanoi setä
pojille. — Se olisi terveellistä ja käy kyllä täällä maalla…

— Niin me teemmekin, lupasi Heikki.

Mentiin tiheään koivikkoon, jossa oli runsaasti juurivesoja.

— Tässäpä meille onkin työtä, sanoi setä. — Poistetaan vesat ja

saattepa nähdä, miten kauniiksi metsä tulee.

Harakkain pojat rääkyivät pesässään, joka oli männyssä aivan

lähellä.

— Kuaak, kuaak, kvark, vak, matkivat pojat. — Kuule setä, eikö

niitä saisi tappaa?
 — No kaikkiapa kuulen. Mitä pahaa ne ovat tehneet, että niille
pitäisi kuolemantuomio lukea. Poikaviikarit tosin ovat useimmiten
siinä luulossa, että varikset ja harakat ovat tarpeettomia lintuja ja
hävittävät pesät ja munat lintuparoilta, mutta se on väärin. Niilläkin
on tehtävänsä luonnossa, vahingollisten matojen hävittäjinä.
Antakaa, pojat, vain harakan laulaa.

— Eipä se laulakaan, vaan nauraa, sanoi Paavo.

— Mille se nauraa? kysyi setä ja myhähti hyvätuulisesti.

— Eiköhän se ihmiselle…, arveli Paavo.

— Joutavia. Ja jos nauraisikin, niin sehän todistaisi vain hyvää

mieltä ja sitähän ei ole linnuilla enempää kuin ihmisilläkään liikaa.

— Eikö variksiakaan saa sitten vainota? kysyi Heikki.

— Jopa sen kuulit, ettei saa. Varsin hyödyllinen lintu, vaikka

vainotaan.

— Mutta eikö se hävitä pikkulintujen munia ja poikasia? Niinhän

sanotaan, tiesi Heikki.

— Kyllä harakka ja varis sellaisia yrityksiä tekevät, mutta sadasta

kerrasta onnistuu vain yksi kerta. Pikkulinnut kyllä osaavat liittyä
yhteen ja puolustaa kotejaan.

Puhdistettava metsäruutu oli saatu valmiiksi, ja kun oli aikaa vielä

ennen aamiaista, käveltiin metsässä.

Setä tillisteli oksien lomitse, sattuisiko jotain erikoista

huomaamaan.
 Nytpä hän huomasikin, koskapa vaati pojat yhteen kohtaan ja
olemaan hiljaa.

— Tuolla puun haarassa on pikkulinnun pesä, niinkuin näette, ja

tuolla on harakka vaanimassa, hyökätäkseen pesälle. Mutta
katsokaapa tuonne oksille. Siellä on kokonainen armeija pikkulintuja,
yks' kaks', kokonaista kahdeksan kappaletta. Pesä näyttää olevan
leppälinnun, vaikka se harvoin tekeekin pesänsä tuollaiseen
paikkaan. Puun haarassa on kuitenkin vähän onttoa, ja siksi se on
sen valinnut hätätilassa kodikseen. Puolustajina ahnetta harakkaa
vastaan on sillä kolme muuta leppälintua ja kaksi rauniotassia ja
samoin kaksi peukaloista. No nyt! Täytyipäs harakan paeta
pikkuparven tieltä! Olipa mukavaa, että satuitte sen näkemään.

— Täällä metsässä onkin paljon nähtävää, innostui Paavo.

— Lintujen elämää on hauska seurata, sanoi Heikkikin.

— Mutta jos aikoo nähdä jotain, niin täytyy kulkea metsässä

avosilmin, sanoi setä. — Me tulemme vielä usein metsään
tutustumaan lintujen elämään. Nyt meidän on mentävä aamiaiselle ja
sitten niitylle.

— Joko alotetaan heinän korjuu? kysyivät pojat. — Mekin tulemme

mukaan, eikö niin Heikki, sanoi Paavo. — Onhan meistäkin jotain
hyötyä.

— On paljonkin, myönsi setä. Harava käteen vain, koko pieni

parvi.

12.
 Niityllä oli kovin hauskaa. Hei, miten haravat heiluivat ja heinä
kuivui niin että ritisi. Se tuoksui voimakkaasti vielä kuivuessaankin.

Otettiin sedän esittämää aurinkokylpyä. Sedällä ja pojilla oli

raitaiset uimapukunsa ja Lailalla yksivärinen sininen, joka näytti
hauskalta hänen yllään. Valkoinen iho alkoi auringossa muuttua
kauniin punertavaksi.

— Sievät käsivarret mustuvat, sanoi Heikki Lailalle. — Et saa

kauan pitää niitä paljaana.

— Ann' mustua, sanoi tyttö ja lennätti heinätukun Heikin silmille.

Syntyi heinäsota, jota toiset niittymiehet naureksien katselivat.

Siinä huiskahtelivat poikien kintut kuin piiskan siimat, ja Lailan
pyöreät käsivarret ja sääret tekivät kivakoita liikkeitä. Väliin pyöri
koko sakki yhtenä keränä heinissä.

— Heinä raapasi käsivarttani, voihkasi Laila, ja nujakka asettui.

— Sitä odotinkin, sanoi setä ja nauroi niin, että vatsa hytkyi.

Jokainen oli saanut pieniä naarmuja. Heikin ylähuuleen oli sänki

tehnyt pitkän haavan.

— Nyt sinusta tuli ristihuuli kuin jäniksestä, kiusotteli Laila. — Ei

vanha mustalais-akkakaan sinua suutelisi.

Heikki otti leikin todeksi ja käänsi selkänsä tytölle. Ja alkoi

vetistellä.

— No raapasiko heinä Heikkiä niin, että itku tuli, sanoi setä. —

Jopa jotakin, iso poika!
 Se koski vielä pahemmin ja Heikki pötkäsi metsään.

Ja kun ei kehdannut sieltä enää mennä takaisin niitylle, Lailan

kiusoteltavaksi muka, niin meni kotiin ja rantaan.

Siellä istui verkkomökin kupeelle ja sydän oli kovin kierteellä.

Miten lienevät tulleet siinä pahat ajatuksetkin kiusaamaan ja

vaatimaan huonoon tekoon, josta oli jo saanut olla rauhassa.

Teen uhallakin niin, ajatteli Heikki.

Kenen uhalla? Lailanpa tietenkin. Pitää Paavoa aina parempana.

Parasta kun lähtisi tästä kaupunkiin.

Pääsky lenteli veden rajassa ja istui sitten hänen lähelleen. Näytti

kuin tutkien katselevan häntä. Pieni koivun vesa ja pihlajan oksakin
näyttivät katselevan häntä.

Ei, en minä saa.

Tulivat Lailan surulliset silmät ja katsoivat pitkään ja moittien. Mitä

sinä aiot? tuntui hän kysyvän.

Minä en tosiaankaan tee niin, en! Ja nyt minä menen uimaan.

Niittymiehetkin jo tulivat päivälliselle, ja Laila, Paavo ja Niilo

juoksivat rantaan. Heikki päätti, ettei ole koko asiasta
tietävinäänkään.

— Minulle tuli niin kuuma, että piti lähteä uimaan, sanoi hän ja
tarkasteli, mitä Laila mahtoi ajatella.
 Nauroi, veitikka. Kyllä kai Laila arvasi, minkä vuoksi hän oli niityltä
lähtenyt. Ja sitäpaitsi setä oli kieltänyt puhumasta toisin, kuin asia
oli.

Laila istui laituripuun päällä ja palmikoi hiuksiaan.

— Minulle tuli niin paha mieli, kun sinä sanoit niin, virkkoi Heikki, ja
sen vuoksi minä lähdin. Ei puhuta nyt enää siitä mitään, eikös?

— Ei. Minä toin sinun vaatteesi niityltä, sanoi Laila ja pulahti

notkeasti järveen.

Paavo ja Niilo pulikoivat jo ruohikossa.

13.

Korjattiin heinää jo kotipellolla. Päivällisen jälkeen lepäilivät miehet

pihamaalla, ja pari miestä katseli kenkiään tervatakseen ne.

— Minä haen terva-astian, sanoi Paavo ja meni sitä liiterin

ylälaudalta hakemaan. Puulaatikon päälle nousten kurkotteli hän
astiaa ja miten lienee niin onnettomasti käynytkin, tervasanko kaatui
hänen päähänsä.

Säästyivät toki silmät ja suu tervakylvystä, mutta hiukset ja kaula

olivat kokonaan tervan peitossa.

Parkuen juoksi Paavo pihamaalle.

Hätään joutuivat toisetkin pojat, täti ja Laila.

— No missä sinulle, lapsikulta noin kävi? kysyi täti ja pidätteli

nauruaan. Laila sitä ei voinut pidättää, vaan kiemurteli aivan.