Long Shadows David Baldacci

Visit to download the full and correct content document:

https://ebookmass.com/product/long-shadows-david-baldacci/
This book is a work of fiction. Names, characters, places, and incidents are the product of the
author’s imagination or are used fictitiously. Any resemblance to actual events, locales, or
persons, living or dead, is coincidental.

Copyright © 2022 by Columbus Rose, Ltd.

Cover design by Tal Goretsky.

Cover copyright © 2022 by Hachette Book Group, Inc.

Hachette Book Group supports the right to free expression and the value of copyright. The
purpose of copyright is to encourage writers and artists to produce the creative works that
enrich our culture.

The scanning, uploading, and distribution of this book without permission is a theft of the
author’s intellectual property. If you would like permission to use material from the book (other
than for review purposes), please contact permissions@hbgusa.com. Thank you for your
support of the author’s rights.

Grand Central Publishing

Hachette Book Group
1290 Avenue of the Americas, New York, NY 10104
grandcentralpublishing.com
twitter.com/grandcentralpub

First Edition: October 2022

Grand Central Publishing is a division of Hachette Book Group, Inc. The Grand Central
Publishing name and logo is a trademark of Hachette Book Group, Inc.

The publisher is not responsible for websites (or their content) that are not owned by the
publisher.

The Hachette Speakers Bureau provides a wide range of authors for speaking events. To find
out more, go to www.hachettespeakersbureau.com or call (866) 376-6591.

Library of Congress Cataloging-in-Publication Data has been applied for.

ISBNs: 978-1-5387-1982-4 (hardcover), 978-1-5387-1981-7 (large type), 978-1-5387-3980-8
(international), 978-1-5387-1979-4 (ebook), 978-1-5387-3977-8 (signed edition), 978-1-5387-
3976-1 (BN.com signed edition), 978-1-5387-3975-4 (B & N Black Friday signed edition)

E3-20220819-DA-NF-ORI
 Table of Contents

1. Cover
2. Title Page
3. Copyright
4. Dedication
5. Chapter 1
6. Chapter 2
7. Chapter 3
8. Chapter 4
9. Chapter 5
10. Chapter 6
11. Chapter 7
12. Chapter 8
13. Chapter 9
14. Chapter 10
15. Chapter 11
16. Chapter 12
17. Chapter 13
18. Chapter 14
19. Chapter 15
20. Chapter 16
21. Chapter 17
22. Chapter 18
23. Chapter 19
24. Chapter 20
25. Chapter 21
26. Chapter 22
27. Chapter 23
28. Chapter 24
29. Chapter 25
30. Chapter 26
31. Chapter 27
32. Chapter 28
33. Chapter 29
34. Chapter 30
35. Chapter 31
36. Chapter 32
37. Chapter 33
38. Chapter 34
39. Chapter 35
40. Chapter 36
41. Chapter 37
42. Chapter 38
43. Chapter 39
44. Chapter 40
45. Chapter 41
46. Chapter 42
47. Chapter 43
48. Chapter 44
49. Chapter 45
50. Chapter 46
51. Chapter 47
52. Chapter 48
53. Chapter 49
54. Chapter 50
55. Chapter 51
56. Chapter 52
57. Chapter 53
58. Chapter 54
59. Chapter 55
60. Chapter 56
61. Chapter 57
62. Chapter 58
63. Chapter 59
64. Chapter 60
65. Chapter 61
66. Chapter 62
67. Chapter 63
68. Chapter 64
69. Chapter 65
 70. Chapter 66
71. Chapter 67
72. Chapter 68
73. Chapter 69
74. Chapter 70
75. Chapter 71
76. Chapter 72
77. Chapter 73
78. Chapter 74
79. Chapter 75
80. Chapter 76
81. Chapter 77
82. Chapter 78
83. Chapter 79
84. Chapter 80
85. Chapter 81
86. Chapter 82
87. Chapter 83
88. Chapter 84
89. Chapter 85
90. Chapter 86
91. Chapter 87
92. Chapter 88
93. Chapter 89
94. Chapter 90
95. Chapter 91
96. Chapter 92
97. Chapter 93
98. Chapter 94
99. Chapter 95
100. Chapter 96
101. Chapter 97
102. Chapter 98
103. Discover More
104. Acknowledgments
105. About the Author
106. ACCLAIM FOR DAVID BALDACCI’S THRILLERS
107. Also by David Baldacci
 To Ginny and Bill Colwell,
two very special people,
for all you have done for so many
Explore book giveaways, sneak peeks, deals, and more.

Tap here to learn more.

 Chapter 1

W barked Amos Decker.

HO THE HELL IS THIS?”

He had been awoken from a sleep far deeper than he usually achieved.
The insomnia had been getting worse, and it was adding nothing positive to
his already unpredictable temperament. He hadn’t looked at the phone
number on the screen before answering it. In his line of work, calls came at
all times of the day or night and not always from those on his contact list.
“Amos, it’s Mary Lancaster.” Her voice was low, tenuous. “Do you
remember me?”
Amos Decker sat up stiffly in his bed and rubbed his unshaven face. He
saw on his phone screen that it was nearly three in the morning.
“Since I pretty much can’t forget anything, it’s not likely I’d forget you, is
it, Mary?” He patted himself on both cheeks, working to remove the
fuzziness from his mind. Then his thoughts settled on the timing of the call,
which was in itself a warning.
In a tense voice he added, “Mary, is something wrong? Why are you even
up now?”
Mary Lancaster was Decker’s former partner in the Burlington Police
Department in Ohio. A while back she’d been diagnosed with early onset
dementia. The disease had spiraled continually downward, as her brain
deteriorated and dragged the rest of her along with it.
“I’m fine. Couldn’t sleep.”
To Decker, she didn’t sound fine at all. But he hadn’t spoken to her in a
while, and this might just be how she was now.
“I have trouble with that too.”
“I just wanted to hear your voice. It just seemed so important to me right
now. I’ve been working up the courage to call you.”
“You don’t ever have to worry about calling me, even in the middle of the
night.”
“It’s so difficult to understand time, Amos, night and then day. But then,
everything is very difficult for me to understand right now. And…it’s so very
frightening because…every day there seems to…be less and less of me…th-
there.”
 He sighed as the tragic sincerity of her words hit him especially hard. “I
know, Mary. I understand why you feel that way.”
“Yes. I believed that you would.”
Her tone had firmed up a bit. Decker hoped it was a positive sign.
He leaned against the creaky headboard, as though using the wood to
fortify his own spine in dealing with this unexpected development. Decker
surveyed the dark confines of his small bedroom. He had lived here for
years, but it looked like he was just moving in, or else was simply passing
through.
He was a consultant with the FBI. Long before that he had suffered a near-
fatal brain injury while playing professional football. His altered brain held
two new attributes which, up to that point, he hadn’t even known about and
had no reason to: hyperthymesia, or perfect recall; and synesthesia, which
caused him to pair certain things with unlikely colors. In his case it was dead
bodies linked with a shade of electric blue. After his football career ended he
had become a policeman and then a detective in his hometown; thus, seeing
dead bodies was not all that unusual.
He and Lancaster had successfully partnered on many cases. Having a
perfect memory was a godsend for a detective, but a thousand-pound ball-
and-chain for a human being. Time did not heal any of his past miseries. If
anything, they were more intensified.
He lived in an apartment in Washington, DC, in a building owned by a
friend of his, Melvin Mars. Decker had first met Mars while the man was on
death row in Texas. He had proved Mars’s innocence, and Mars had received
a substantial financial windfall for his wrongful incarceration. He’d used
some of it to buy the apartment building. Mars had recently married and
moved to California.
Decker’s longtime FBI partner, Alex Jamison, had been transferred to
New York and found what looked to be love with a Wall Street investment
banker. His old boss at the FBI, Ross Bogart, had retired and was learning to
play golf—badly, he had heard—in Arizona.
That meant Decker was now alone, which he knew he would be one day.
The phone call from his old partner was thus welcome, even at this hour.
“How are you, Mary? I mean, really, how are you?”
“So-so,” she said. “Every day is a…challenge.”
“But you sound good.”
 “You mean I can put sentences together. The…me-medications help me
with that, sometimes. This is one of those times. I’m…not usually like this.
I’m usually…not good.”
He decided to reroute the conversation. “How are Earl and Sandy?
Sleeping, I suppose.” That was Mary’s husband and their daughter.
“They went to visit Earl’s mother in Cleveland. She’s not doing well.
Probably won’t be long for this world. She’s old, and gaga like me, actually.”
“You don’t sound gaga to me, Mary.”
“Yes, well…”
“Wait, if they’re in Cleveland, who’s staying with you?” The last time he
had visited her, there had been an aide helping out.
“I’m okay right now, Amos. It’s all right for me to be here.”
“I don’t know, Mary. I don’t have a good feeling about this.”
“You don’t have to worry about me.”
She sounded almost like the old Mary. Almost.
But there was something else going on here that he didn’t like.
 Chapter 2

D feet on the cold wood of the floor. “I’ve been meaning to

ECKER PUT HIS LARGE BARE

come to visit you. It’s been too long. But you sound better…than last time.”
“Yes, it has been too long. Far too long. But not you. Me.”
Decker straightened up and eyed the window, where the city lights winked
lazily at him in the darkness. “I, uh, I don’t understand,” he replied. “I guess
I’m still half-asleep,” he added by way of explanation, but she wasn’t
making much sense.
“This…is a terrible thing I have…in my head. It’s…awful.”
“I know, Mary. And I wish you didn’t have to deal with it.” He stopped
and struggled to come up with more sympathetic words; it was a task that
would have been easy for his old self, and nearly impossible for his current
one. “I…I wish there was a cure.”
“For you, too,” she said. “There is no cure for you, either.” In these words
he could sense her seeking some level of solidarity with him in diseases of
the mind that would end up doing them both in.
“We’re a lot alike in that regard,” he agreed.
“But also not alike,” she retorted in a tone she hadn’t used before. It was
an escalation of sorts, at least he took it that way.
Decker didn’t know how to respond to that, so he didn’t. He sat there
listening to her breathing over the phone. In the ensuing silence he could
also feel something building, like thrust did on an airplane about to take off.
He was about to break the silence when she did.
“Does it keep changing?” she asked in a small, measured tone.
He knew exactly what she was referring to. “It seems to,” he answered.
“But everyone’s mind changes, Mary, healthy or not. Nothing is static.
Normal or not, whatever normal is.”
“But you’re the only one I know who truly…who could maybe understand
what I’m going through.”
He heard a sound over the line and thought she might be slapping herself
in the head, as though trying to dislodge in there what was slowly killing her.
He tried to think of something to say, to draw her back to the conversation.
 “But I thought you were getting counseling. It helped me. It can help
you.”
“I did get counseling. But then I stopped getting it.”
“But why?” he said as his anxiety rose higher.
“They told me all I needed to know. After that, it was a waste of time.
And I don’t have any time to waste, Amos, not one fucking second.” She let
the blunt epithet hang there in the ether like smoke from a discharged gun.
“Mary, please let me know what’s wrong. I can tell something’s
happened.”
Sharp as a pistol shot she barked, “I forgot Sandy today. Right before they
left to go to Cleveland. I forgot her.”
“People forget names all the time, Mary,” said Decker, sounding a bit
relieved. He sensed this was where the conversation was intended to go
when all was said and done. He didn’t think this when next she spoke.
“I didn’t forget her name. I…I forgot who she was.” There came another
lengthy pause where all Decker could hear was the woman’s breaths and
then a sob that was so dry and drawn out it sounded like she was strangling.
“Mary, are you—”
She continued as though he hadn’t spoken. She said, “I just remembered
her before I called you. And only because I looked at a photo with her name
on it. I forgot I had a daughter, Amos. For a time there was no Sandy
Lancaster in existence for me. Can you understand how…terrible that is?”
He could almost sense the tears tumbling down her sallow cheeks.
“I was this close to…to not. Ever again. Forgetting my own child. My
flesh and blood.”
“You shouldn’t be alone, Mary. I know what you said but I can’t believe
that Earl—”
She cut in. “Earl doesn’t know that I am alone. He wouldn’t want that.
He’s normally very careful about that.”
Decker stood, rigid in hushed anxiety. Her response was stealthy and, far
worse, coolly victorious. He could feel clammy sweat forming all over him.
“Then who’s with you? The aide?”
“She was, but I made her leave.”
In a bewildered tone he said, “How exactly did you manage that? She
shouldn’t have—”
“I have a gun, Amos. My old service automatic. I haven’t held it in years.
But it fits my hand so fine. I remembered the gun safe combination, can you
believe that? After I forgot pretty much everything else, I remembered that. I
suppose it was…an omen of sorts,” she added offhandedly.
Every muscle that Decker had tightened. “Wait a minute, Mary. Hold on
now.”
“I pointed the gun at her. And she left, very quickly. Right before I called
you. I woke her up, you see. With the gun. It makes you wake up fast, you
know that.”
Decker was now more awake than perhaps he’d ever been in his life. He
glanced wildly around trying to think of something, anything. “Look, Mary,
put the gun away right now, just put it down. And then go and sit as far away
from it as you can, and just close your eyes and take deep breaths. I’ll have
someone there in two minutes. No, one minute. Just one minute and help
will be there. I won’t disconnect from you. Stay on the line. I’m going to put
you on hold for just a sec—”
She wasn’t listening to any of this. “I forgot my daughter. I forgot S-
Sandy.”
“Yes, but then you remembered her. That’s the point. That’s…You have to
keep…”
Decker clutched his chest. His breathing was ragged, his heartbeat
gonging in his ears, flailing pistons of disruptive sound. He felt a stitch in his
side, as though he’d run a long distance when he hadn’t taken a single step.
He felt nauseous and unsteady and…helpless.
He thought fast. Surely the aide would have called the police. Surely, they
were already on their way there.
“What about tomorrow?” she said, interrupting these thoughts. “Will I
remember her tomorrow? Or Earl? Or you? Or…me? So what does it
matter? Can you tell me that?”
“Mary, listen to me—”
“She was crying so hard, my little girl was. ‘Mommy doesn’t know who I
am.’ She said it over and over and over. She was so sad, so unhappy. I did
that to her. To my own little girl. How can you hurt someone you love so
much?” Her tone was now rigid, unforgiving, and it froze the surging blood
in Decker’s body.
“Listen to me, Mary, listen closely, okay? You’re going to get through
this, okay? I’ll help you get through it. But first you have to put the gun
down. Right now.” Decker put a hand against the wall to steady himself. He
imagined the gun in her hand. She might be staring at it, considering things.
The floor under his bare feet felt fluid, rocky, a ship’s deck in pitchy seas. He
searched his mind for the right words that would draw her back from the
edge she was on, that would make her put down the little automatic that he
knew she had killed at least one man with during her professional career. If
he could just come up with the right words that would let this episode end
well when it could so very easily go the other way.
He was about to speak again, to convince her to wait for help. He had his
lines ready. He was about to deliver them. They would make her put the gun
down, he was sure of it.
Then he heard what he had prayed he would not hear.
A single shot, which he believed—because he knew Lancaster—had been
delivered with deliberate care and competent accuracy. She would have
chosen the temple, the chin, or the open mouth as her entry point. Any one
of those would get the job done.
And then came the oppressive thud of Mary Lancaster’s body hitting the
floor. He was certain she was dead. Lancaster had always been a good
planner, results oriented. Such people excelled at killing themselves.
“Mary? Mary!” he shouted into the phone. When no response came, his
energy wilted. Why are you screaming? She’s gone. You know she is.
He leaned back against the wall and let gravity transport his big body
down to the floor, similar to the one on which Lancaster’s corpse was now
lying.
He was alive. She was not. Right now it was a difference without
significant distinction for him. He sat there as his little room was lit by the
electric blue of a death that had touched him from nearly a thousand miles
distant.
Years ago Amos Decker had once come within a centimeter’s width of a
trigger pull of shooting himself in the mouth and ending his life.
But right now, part of him was as dead as Mary Lancaster.
 Chapter 3

A dust. And other assorted bullshit, thought Decker.

SHES TO ASHES, DUST TO

That was the way it always ended. That and a deep, unforgiving hole
closed up with dirt. A suited Decker, usually comfortable only in jeans or
wrinkled khakis and a loose sweatshirt, stared down at the eternal berth-to-
be in the ground. It would soon be filled with Mary Lancaster’s boxed
remains.
It was a chilly, drizzly day in Ohio. For this area it was very normal
weather in spring, the vestiges of winter clinging like a dewy spider’s web to
a frosted windowpane. The crowd here was large; Earl and Mary Lancaster
were well-known and well-liked, and Sandy had made many friends at her
school. Decker eyed numerous former colleagues from the local police force,
who all stared dourly at the ground.
Alex Jamison had been on assignment and unable to come, but had sent a
card and her condolences. Ross Bogart had done the same, along with
flowers. They hadn’t known Lancaster that well, but Decker still wished
they could have been here with him. He usually eschewed company, but not
today.
The casket had been closed. The gunshot had been fired upward through
the mouth, leaving Mary Lancaster beyond the magic of the mortician’s
cosmetics, and thus unviewable.
Decker looked over at Earl Lancaster, ashen faced and lost and old
looking, as he clutched the hand of his teenage daughter, Sandy, who was
learning disabled. The girl’s eyes darted here and there, processing the world
in her unique way. She might not understand death the way others did,
Decker knew, and that might be a good thing, at least right now. But, at some
point soon, she would realize her mother was gone. And she would wonder
when her mother would be back. And Decker did not relish being in Earl’s
position to have to explain what had really taken place when that gun had
fired. There would be no good way to do so, he thought. But it still had to be
done, because Sandy deserved an explanation.
Sandy suddenly caught sight of Decker, broke free from her startled
father’s grip, and ran over to him. She stared up at the giant man, her face
sparkling in a sea of gloom.
“You’re Amos Decker,” she declared brightly.
This was a game that they played; well, she did. And Decker always
answered as he was about to now, though it was not easy to form the words
this time.
“I know I am. And you’re Sandy Lancaster.”
She grinned and cracked, “I know I am.”
As soon as she finished speaking, Decker’s features crumpled.
I forgot who she was. For a time there was no Sandy Lancaster in
existence for me.
Mary Lancaster, at least in her mind, could not have committed a graver
sin than not remembering that her daughter existed. He was certain that was
what had placed the finger on the trigger and given her the strength to pull it.
He felt a nudge on his hand and opened his eyes to see Sandy’s small,
slender fingers curling around his long, thick ones.
“Amos Decker?” she said again, watching him carefully, perhaps too
carefully. For some reason he knew what she was going to ask, and it
panicked him beyond all reason. “Where’s my mommy? There are so many
people. Do you see her somewhere? I need to talk to her.”
Decker had never lied to Sandy, not once. He couldn’t lie to her now, so
he said nothing.
“Sandy!” Earl came running over and took his daughter’s hand. “Sorry,
Amos.”
Decker waved this apology off, turning to the side to wipe his eyes. Then
he leaned close to the other man and spoke into his ear so Sandy wouldn’t
hear.
“I’m so sorry, Earl.”
Earl gripped Decker’s arm. “Thank you. Um, we’re having a little
gathering at the house right after the service. I hope you can come. Mary…
would have wanted that.”
Decker nodded, though he had no intention of going. Earl seemed to read
this in his features and said, “Well, it was good to see you.”
Decker glanced at Sandy to see her gaze riveted on him. He saw betrayal
in her features, but that might have been due to his own sense of guilt
placing it there.
Earl said softly, “The police told me…that she called you. Thank you…
for trying.”
 “I wish I had been more—”
“I know.”
He watched them walk off to the car provided by the funeral home. The
rest of those in attendance began straggling away, some flicking nods and
glances and sad smiles his way. No one approached him, though. They all
knew the man too well.
And then Decker was alone because he preferred it that way.
As the cemetery workers started to lower the coffin into the hole precisely
dug for it, Decker turned and walked mechanically along through the graves
until he reached a certain spot beside a certain tree. He did not need a perfect
memory to find this place. He simply needed a bereaved heart. This was a
difficult pilgrimage for him. There was probably no other kind.
Cassandra Decker. Molly Decker. Mother and daughter. His wife, their
child. The love of his life, his flesh and blood, taken from him by a
murderer’s hand. The flowers he had laid here on his last visit had long since
disintegrated, much like the bodies lying below. He brushed these fragments
away and knelt down next to the twin graves.
Once, when he had been here visiting his dead family, a dying man named
Meryl Hawkins had wandered out of the woods and demanded justice from
Decker, in connection with the first case Decker had worked as a homicide
detective. Decker had accepted the challenge, and in doing so had proved his
younger self wrong and his older self correct. And Hawkins had been given
justice, however belatedly, and posthumously.
Decker had also tracked down his own family’s killer.
He had served justice in both cases, but it was, without doubt, a hollow
outcome, marred by the fact that the justice was delivered too late for the
victims. No amount of justice could return the dead to the living; the
satisfaction gained from learning the truth was dwarfed by the loss.
He said the words he needed to say to his wife and child, and then rose
from the cold ground and glanced to the left. There was an empty plot there.
Mine. He had come close to filling it on several occasions, once by his
own hand, while staring at his murdered child as she sat, in death, in her own
house.
Will my perfect memory fail one day and I’ll forget I had a daughter?
He had still been on the line when the police had arrived at Lancaster’s
house. He had talked first to the officer, and then the detective, a man he
knew from the old days. There had been sadness exchanged on the loss of a
Another random document with
no related content on Scribd:
taivuta heidät, koska he eivät enää ole kristityttä eivätkä halua auttaa
kreiviä hänen hädässään, päästämään minut vihdoinkin rukoilemaan
tuon miesraukan puolesta, joka luultavasti on suuresti Jumalan avun
tarpeessa.»

»Tulin tänne, isä, viemään teidät kirkkoonne tahi tuonne kauhealle

paikalle, josta juuri tulen ja jonne heti lähden takaisin, mutta
puhumaan noille konnille en rupea. Heidän paljas hengityksensäkin
saastuttaa sekä minut että Csillagin. Te ja minä, isä, lähdemme
takaisin tuonne, missä vanha mies-raukka vaimoineen ja tyttärineen
katselee, miten hänen omaisuutensa tuhoutuu kokonaan, missä
säikähtyneet eläinraukat juoksevat avuttomina sinne tänne
joutuakseen lopulta surkean kuoleman uhreiksi tulessa, jonka nuo
helvetin tulevat asukkaat ovat sytyttäneet. Heven maakunnan ja
koko Unkarin tasankojen ylpeys on mennyttä kalua, kun
raukkamaiset ihmiset kostavat alhaisesti viattomille eläimillekin.
Tulkaa nyt, isä, niin lähdemme. Te voitte sitten palata, kun olette
lopettanut rukoilemisenne, mutta minä, ellen ole niin onnellinen, että
voin haudata itseni ja häpeäni noihin liekkeihin, jotka hävittävät tätä
rakastamaani maata, tätä ylpeyteni esinettä, kokoan huomenna
talouskapineeni ja lähden kuin mustalaiset hakemaan jotakin toista
paikkaa, jossa jälleen voin puhella kunniallisten miesten kanssa.
Päästäkää isä Ambrosius tulemaan! Hän odottaa ovellaan!»

Talonpojat eivät olleet milloinkaan kuulleet niin julmia sanoja, jotka

olivat niin terävät ja leikkaavat kuin kaksiteräiset sirpit ja niin hirveän
halveksivat ja nöyryyttävät, että he tunsivat pimeässäkin, miten
heidän poskensa kuumenivat häpeästä.

Mitä András tarkoitti, hän, joka kaikissa heidän suruissaan ja

vaivoissaan oli aina ollut heidän puolellaan, valmiina lohduttamaan,
selittämään ja lieventämään? Mikä olikaan nyt mielessä hänellä, joka
aina iloisesti hymyillen oli kaatanut jokaisen aidan, jollaisia hänen
rikkautensa ja vaikutusvaltansa olisivat muussa tapauksessa
rakentaneet hänen ja noiden nöyrien hänelle suurta palkkaa vastaan
työskentelevien ihmisten välille? Miksi ei hän nyt luvannut heidän
lausua hänen nimeäänkään eikä koskea hänen hevoseensakaan,
ikäänkuin heidän sanansa ja kosketuksensa olisivat olleet mitä
alentavimmat ja saastaisimmat? Mitä kauhistavaa he sitten
oikeastaan olivat tehneetkään? Oliko heidän kostonsa todellakin niin
alhainen, kuin hän sanoi? Oliko se vain rikos, eikä mikään oikeus?
Oli kyllä totta, ettei kreivin puolisolla eikä tyttärellä ollut mitään osaa
pirullisiin laitoksiin, eikä noilla eläinraukoillakaan — noilla kauniilla
unkarilaisilla hevosilla — Bideskuty’n tallien maine oli levinnyt
tasangolta tasangolle — joista useilla tammoilla oli varsatkin, eikä
härilläkään, jotka eivät voineet juosta ja jotka pelästyivät ja
säikähtivät niin pian…

Joukko hajautui vaitiollen tehdäkseen tietä isä Ambrosiukselle,

joka saavuttuaan Andráksen luo aikoi nousta hevosen selkään
hänen taakseen. Sillä aikaa tarkasteli kumminkin András tyynesti,
muuttamatta kuitenkaan halveksivaa käytöstään ja nähtävästi
välittämättä miehistä sen enempää kuin tien tomusta, miten hänen
ankarat sanansa vaikuttavat noihin, joita hän heidän hullusta
työstään huolimatta myötätuntoisesti rakasti. Koska hänellä ei ollut
varaa tuhlata aikaa taivuttelemiseen eikä todisteluihin, oli hän
turvautunut tähän keinoon, jolla hän luuli varmasti parhaiten
voivansa vaikuttaa noihin vastahakoisiin ja tyhmiin, mutta ei
kumminkaan kokonaan turmeltuneihin luonteihin. Kreivi Bideskuty’n
kodin kohtalo joutui hetkiseksi kysymyksenalaiseksi ja siinä ehkä
epäröitiin noin minuutti, mutta kun András todellakin hyppäsi
Csillagin selkään ja miehille selveni, ettei hän halunnut puhua heille
eikä katsella heihin päinkään, sanoi joku pelokkaasti:

»Aiotko todellakin poistua Kisfalusta ikuisiksi ajoiksi, András»?

»Kuka puhui»? sanoi hän katsahtaen välinpitämättömästi olkansa

yli. »Onko kukaan milloinkaan kuullut minun sanovan toista ja
tekevän toista? Tulkaa nyt, isä. Istutteko vakavasti. Kiertäkää
käsivartenne lujasti ympärilleni, sillä Csillag laukkaa nopeasti».

»Ei, András, et saa lähteä».

»Mihin me silloin joudumme?»

»Haluatko todellakin poistua luotamme»?

»Tahdotko, että kuolemme nälkään?» kuului kaikilta suunnilta, ja

todellakin hyvin levottomina ja peloissaan Andráksen uhkauksesta,
joka epäilemättä olisi aiheuttanut heille suuren onnettomuuden,
kokoutuivat miehet suosikkinsa ympärille kiihkeästi, uskaltamatta
vielä koskea tammaan, koska hän oli kieltänyt, mutta estäen
kumminkin sen viemästä Andrásta pois ikuisiksi ajoiksi.

»Luulimme sinun ymmärtävän huolemme. András», sanoi vanha

Vas Berczi vieläkin hieman äreästi, mutta kumminkin jo melko
nöyrästi. »Olet mennyt vihollisemme puolelle ja halveksit nyt meitä
köyhiä raukkoja».

András huokaisi tyytyväisyydestä. Tuo oli jo antautumisen alkua.

Hän oli saavuttanut tarkoituksensa, ja lopusta hän suoriutuisi
helposti.
 »Olen aina ottanut osaa kaikkiin huoliinne, ystäväni, sillä surunne
ovat minunkin surujani», sanoi hän jo ystävällisemmin. »Mutta teidän
olisi pitänyt ymmärtää silloin, kun läksitte rikoksien teille, että tiemme
eroavat silloin auttamattomasti ikuisiksi ajoiksi. Hyvästi nyt ja
päästäkää Csillag menemään»!

»Tulet kai takaisin»? huusivat he, kun Csillag kohosi takajaloilleen

sen isännän painaessa polvellaan sen kylkiä.

»En milloinkaan, ellen saa jälleen puristaa kunniallisten miesten

käsiä»!

»Meidän, András, meidän»! huusivat he jälleen, kun tamma läksi

nopeasti laukkaamaan kylän valtatietä poispäin.

András kääntyi kerran vielä puhuttelemaan heitä.

»Tervehdin vasta vain niitä, jotka tulevat auttamaan minua

Bideskuty’n asuinrakennusten pelastamisessa».

»Minua, András, minua»! huusi nyt jokainen, ja kaikki, sekä nuoret

että vanhat, unhottaen huolensa, taikauskonsa ja pelkonsa, ja
ikävöiden vain tuota luvattua kädenpuristusta, läksivät innoissaan
juoksemaan tamman ja sen kaksinkertaisen kuorman jälkeen.

Mutta András oli pysähdyttänyt tammansa jo pienen kirkon luo,

jonka nelikulmainen torni kuvastui mustana loistavaa ja kauheata
taustaa vasten.

»Jumala teitä kaikkia siunatkoon, lapseni», sanoi isä Ambrosius,

»mutta meidän on odotettava ja otettava Herramme mukaamme».
 »Nopeasti nyt, isä, sillä emme saa hukata hetkeäkään», sanoi
András kiirehtien, mutta otti kumminkin kunnioittavasti lakin
päästään, kuten muutkin. Kun isä Ambrosius oli aikansa kolistellut
avaimiaan, sai hän raskaan oven auki ja meni kirkkoon. Hän jätti sen
selkoselälleen, että tuo hänen erehtyväinen laumansa saisi nähdä
Jumalan huoneessa vallitsevan täydellisen rauhan villin ja
kostonhimoisen vihanpurkauksensa jälkeen. Kirkko oli melkein
pimeä, lukuunottamatta tuota epätasaista valoa, jota virtasi sinne
pienistä syvällä seinissä olevista goottilaisista ikkunoista. Mutta
vanha pappi tunsi tien hyvin karkeasti veistettyjen penkkien välitse
vaatimattoman alttarin portaille, joilta hän melkein puoli vuosisataa
oli rukoillut Jumalan siunausta yksinkertaiselle kuulijakunnalleen.
Polvistuen nopeasti avasi hän äkkiä pyhäkön kannen ja otti sieltä
kultaisen rasian, joka sisälsi Kaikkivaltiaan ruumista kuvaavat
öylätit».

»Kiiruhtakaa nyt Jumalan nimessä, isä»! kuului Andráksen ääni

ulkoa, ja kiedottuaan nopeasti pyhän rasian mekkonsa helmaan
kiipesi isä Ambrosius jälleen nuoren talonpojan taakse.

Miehet olivat seisoneet kunnioittavasti vaitiollen tämän lyhyen

toimituksen kuluessa, mutta kun Csillag jälleen läksi nopeasti
laukkaamaan, läksivät he huutaen juoksemaan sen jälkeen. Heitä oli
noin pari- kolmesataa tahi koko tuon pienen kylän työkykyinen väki,
joka oli nyt hyvin innokas sovittamaan menneisyytensä ja
korjaamaan rakastamansa tasangon maineen, jonka he olivat
konnantyöllään tahranneet; ja kun he vihdoin kuumissaan ja
hengästyneinä saapuivat Bideskuty’yn, muodostivat he ketjun ollen
valmiit tottelemaan häntä, jolle he halusivat näyttää, että he vielä
olivat hänen kunnioituksensa ja myötämielisyytensä arvoiset.
 Bideskuty oli sillä aikaa seurannut Andráksen antamia ohjeita, sillä
nyt voitiin jo nähdä selvästi, että vanhaa päärakennusta uhkasi
pohjoisesta päin suuri vaara. Sillä suunnalla oli melko suuri
maissipelto, josta osa oli jo tulossa ja levitti tulipaloa nopeasti
ulkohuoneita ja talleja kohti. Tämän hävitetyn maan onneton
omistaja oli koonnut ympärilleen kaikki saatavissa olevat apuvoimat,
ja sillä aikaa kuin hänen haavellisiin vaatteihin pukeutuneet
miesvieraansa koettivat pelastaa tätä hänen omaisuutensa osaa, toi
hän paikalle kaikki kamaripalvelijansa ja vahvimmat palvelijattarensa
suojelemaan talon muita osia.

He koettivat kaataa maissia maahan niin paljon kuin suinkin

viikatteilla, sirpeillä ja lapioilla, mutta vaikka tuo pieni joukko
työskentelikin kovasti ja vauhdikkaasti, työskenteli kumminkin
vihollinen kovemmin tullen yhä lähemmäksi, ja puolen tunnin
kuluttua huomattiin selvästi, ettei leikattu alue ollut tarpeeksi leveä
estämään tehokkaasti liekkien etenemistä.

Bideskuty käveli edestakaisin peltojensa läheisyydessä

tarkastellen levottomasti taivaanrantaa, josta avun luultiin
lähestyvän. Hän ei halunnut ajatella enää pahaa eikä epäillä, sillä
hän tiesi nyt liiankin hyvin, että jos hänellä tämän peloittavan yön
jälkeen on katto päänsä yläpuolella ja vielä hieman muutakin
omaisuutta, oli se tuon miehen ansiota, jota hän iltapäivällä oli
loukannut ja lyönyt kasvoihin. Oli aivan varmaa, että tulipalo oli
ihmisten sytyttämä, ja jäljellä oli ainoastaan toivo, että tuo rikas
talonpoika voi taivuttaa rikolliset sovittamaan oman konnantyönsä,
ennenkuin se oli liian myöhäistä.

Naiset olivat kaikki peräytyneet puutarhan porttien sisäpuolelle. He

olivat liian levottomat mennäkseen sisälle, ja parittain tahi kolmisin
kävelivät he akasiakujannetta edestakaisin arvaillen, saapuisiko tuo
luvattu apu, ja katsellen isiään, veljiään ja miehiään, jotka vielä
työskentelivät uhattujen tallien katoilla.

Bideskuty kuuli jo kaukaa talonpoikien huudot, kun he seurasivat

juosten Csillagia, jolla András ja isä Ambrosius ratsastivat.

András pysähdytti hevosensa nopeasti Bideskuty’n viereen ja

laskeuduttuaan sen selästä huusi hän:

»Kreivi, isä Ambrosius ja minä olemme tuoneet tänne kolmesataa

innokasta apulaista, jotka Jumalan avulla voivat ehkä suojella
asuinrakennukset ja tallit tulelta. Nyt miehet», lisäsi hän viitaten
maissipelloille, »on teidän saatava tuo tulenarka aine syrjään.
Hakatkaa, leikatkaa, repikää, polkekaa ja näyttäkää minulle, kuka
parhaiten voi hävittää muutamia maakunnan parhaimpia
maissipeltoja. Ottakaa kaikki saatavissa olevat työvälineet
hukkaamatta aikaa, ja suokoon Jumala menestystä työllenne».

Isä Ambrosiuskin laskeutui maahan. Luottavaisesti otti hän

kauhtanansa alta pyhän astian ja kohotettuaan sen korkealle päänsä
yläpuolelle niin, että kaikki tulisivat osalliseksi jumalallisesta
siunauksesta, rukoili hän kunnioittavasti apua Jumalalta tämän
kauhean hävityksen lopettamiseksi.

Muutamissa minuuteissa hajautuivat kaikki vastailleet innokkaat

työmiehet pelloille, ja pian kuultiin kaukaa terävien viikatteiden
synnyttämää ääntä, kun ne leikkasivat maissin sitkeitä varsia.

Bideskuty näki paikoiltaan, miten miehet kumartuivat työhönsä,

niittivät ja leikkasivat levähtämättä hetkeäkään. He olivat aloittaneet
työnsä melkein tulen vierestä, vaarallisen läheltä, ajatteli Bideskuty.
Näytti siltä kuin he olisivat halunneet uhrata elämänsäkin
pelastaakseen nyt nuo maakappaleet hänelle, ja uhmata vaaraa
osoittaakseen selvästi, miten tottelevaisia ja katuvaisia he nyt olivat.
Ja varmasti pakotti syyllisyyden tuntokin heitä nyt taistelemaan
kovasti tuota säälimätöntä tulta vastaan, jonka heidän rikolliset
kätensä olivat sytyttäneet. Bideskuty katsoi melkein kateellisesti
tuohon vierellään seisovaan reippaaseen talonpoikaan, joka niin
helposti oli taivuttanut nuo niskoittelevat miehet tottelemaan
tahtoaan. Hän olisi halunnut ilmaista hänelle kiitollisuutensa
saamastaan odottamattomasta avusta, mutta vieläkin kytevä viha
tukahdutti jollakin tavoin sanat hänen kurkkuunsa. Tuo ylpeä ylimys
ei voinut taivuttaa itseään tällaistenkaan olosuhteiden vallitessa
osoittamaan, että hän jollakin tavoin oli velassa vieressään
seisovalle alhaissyntyiselle talonpojalle.

Pian huomattiin selvästi, että tulipalon alue alkoi melkein

huomaamatta supistua. Kuiva tasanko ja leveä korkea tie
muodostivat sekä etelässä että idässä sellaisen voittamattoman
esteen tulelle, ettei se enää voinut levitä niille suunnille. Pohjoisessa
olevat kaukaisemmat tallit, joiden katot oli kasteltu, muodostivat
myöskin tehokkaan esteen. Toivo alkoi jälleen kyteä Bideskuty’n
sydämessä, kun hän näki nuo leveät maissipeltojen poikki leikatut
urat, joiden reunoilla taloa kohti uhkaavasti levinneet liekit ensin
lepattivat ja sitten sammuivat. Miesten työskennellessä ei isä
Ambrosius lopettanut hetkeksikään rukouksiaan eikä Bideskuty
katselemistaan. Ylpeä kreivi oli sanomatta sanaakaan vastaan
luvannut Andráksen ohjata pelastustöitä.

Kiihtyneestä Bideskuty’sta tuntui, että tuo nuori talonpoika oli

yhtäaikaa joka paikassa. Toisen kerran oli hän tuolla miesten luona
ohjaamassa heidän työtään ja toisen kerran taasen puutarhan
porteilla lähettämässä lohduttavia tietoja puutarhassa oleville naisille.
Taistelu ihmisten ja luonnonvoiman välillä kesti viisi tuntia, ja tuuma
tuumalta pakotettiin luonnonvoima taipumaan. Nyt voitiin nähdä jo
kaikkialla mustia ja savuavia läikkiä, jotka olivat kuin autioita
tulimeressä uiskentelevia saaria. Kirkas hehku oli jo tummennut.
Pimeys, joka nyt tuntui monta kertaa synkemmältä verrattuna tuohon
muutamia tunteja sitten vallitsevaan kaameaan valaistukseen, oli jo
peittänyt suurimman osan taivaanrannasta. Kukistettu vihollinen
koetti pari kertaa valloittaa takaisin menettämäänsä aluetta ja
parissa paikassa syttyikin maissin sänki tuleen ja paloi hetkisen,
mutta leikkaamisen jälkeen voitiin nuo savuavat jäännökset pian
tehokkaasti sammuttaa. Kun liekit pienenivät, yhtyivät naamioitetut
talonpoikiin, ja pian muuttui tulen leviämistä estävä salpa yhä
kiinteämmäksi. Bideskuty ei suostunut lähtemään mihinkään niin
kauan kuin kipinäkin vielä voitiin huomata, vaan tarkasteli
lakkaamatta, miten hänen peloittava vihollisensa työnnettiin takaisin
ja tukahdutettiin. Hän ei tuntenut ollenkaan väsymystä katsellessaan
kaikkea tuota kuin unennäköä, eikä hän koettanutkaan lisäytyvässä
pimeässä saada selville tuon kauhistuttavan hävityksen suuruutta,
joka nyt levisi hänen eteensä siinä, missä vielä eilen komeat vehnä-
ja maissitähkät olivat lainehtineet iloisesti kesätuulessa.

Hän ei halunnut tietää pohjoisessa päin sijaitsevien viinitarhojensa

kohtaloa eikä saada selville, miten hänen monien kilometrien
pituisille turnipsi- ja kaurapelloilleen oli käynyt, sillä mahdotonta oli
vielä kenenkään tietää, miten paljon ne olivat kärsineet tulen
raivosta.

Tasangon takaiselle itäiselle taivaanrannalle alkoi ilmestyä heikkoa

punaa, joka tunkeutui lisäytyvän pimeyden läpi. Ilma oli täynnä
tukahduttavaa savua. Kaukana sammuttelivat talonpojat ja
naamioitetut, jotka nyt näyttivät vielä hullunkurisemmilta nokisine
kasvoineen ja käsineen ja repeytyneinä koristeineen, viimeisiä
kipinöitä maissipelloista, jotka olivat olleet maakunnan ylpeyden
esineet. Hän kiitti Jumalaa, ettei hän voinut nähdä häviötä, ja oli
tyytyväinen, että hän voi siirtää huomiseen runsaan satonsa
mitättömien jäännösten tarkastelun ja tyytyä vain tänään toteamaan,
että asuinrakennukset, tallit ja ehkä eläimetkin olivat pelastuneet.

Kaukaa voi hän jo kuulla, miten niitä nyt ajettiin takaisin talleihin,
mutta hän ei halunnut kysyä, montako niistä tuli ja savu olivat
tappaneet. Kaiken tuon sai hän kyllä tietää tarpeeksi pian — jo
huomenna. Tänään ei hän luullut kaipaavansa enää muuta kuin
lepoa. Hän totesi, että useimmat talonpojat olivat poislähdössä
palatakseen jälleen Arokszállakseen. Tuo taivaanrannalta näkyvä
ruusunpunainen juova alkoi levetä ja kirkastua, ja savunkin läpi voi
hän nähdä, miten tähdet himmenivät auringonnousun lähestyessä.
Isä Ambrosius sanoi hänelle monta lohduttavaa sanaa, ja jokainen
talonpoika nosti kunnioittavasti lakkiaan mennessään vararikkoon
joutuneen kreivin sivu.

»Gyuri, etkö tule jo sisään»? sanoi lihava kreivi Kantássy hiljaa ja

hyvin ystävällisesti. »Väsymys ja levottomuus ovat nähtävästi sinut
kokonaan uuvuttaneet. Tulen juuri linnasta taivutettuani naiset
menemään levolle».

Bideskuty katsoi epämääräisesti vanhaan ystäväänsä

ymmärtämättä täydellisesti hänen tarkoitustaan. Yön jännitys ja
vaivat olivat väsyttäneet hänen mieltänsäkin yhtä paljon kuin hänen
ruumistaankin.

»Nyt ei ole enää mitään vaaraa huomattavissa, mutta vartijoita on

asetettu eri paikkoihin hälyyttämään, jos tuli sattuisi uudestaan
riehahtamaan palamaan».

Bideskuty tuskin tiesi, kuka puhui. Joku nuorukainen se kumminkin

oli, joka näytti äärettömän hullunkuriselta raskaassa märässä
satiinihameessaan ja avokaulaisissa kureliiveissään, päärmätyissä
röyhelöissään, nauharuusuissaan ja nauhoissaan. Bideskuty nauroi
niin, että hän horjui ja melkein kaatui Kantássyn käsivarsille, jotka
tukivat häntä hellästi kuin juopunutta, joka ei pysy seisoallaan.
Lihava vanha kreivi koetti taluttaa ystävänsä pois.

»Tule nyt, Gyuri, täällä ei ole sinulla enää mitään tekemistä».

Mutta vaikka Bideskuty olikin hyvin väsynyt ja levollemenon aika

varmasti oli jo käsillä, tunsi hän kumminkin, että hänen oli vielä
tehtävä jotakin ennen taloon menoaan, mutta hän ei voinut muistaa,
mitä se oli. Hän kieltäytyi itsepäisesti liikkumasta mihinkään ja tuijotti
epämääräisesti hymyillen nuoriin vieraihinsa ja heidän märkiin
pukuihinsa, noiden iloisten naamiohuvien jäännöksiin, joille hän oli
nauranut niin sydämensä pohjasta eilen, josta tuntui kuluneen jo
kokonainen iankaikkisuus.

Muudan palvelijatar ilmestyi juosten puutarhan portista. Hän toi

kreivittäreltä sellaisen viestin, että kreivi tulisi heti sisään, sillä ei hän
eikä neiti Ilonka voineet nukkua, ennenkuin he olivat puhutelleet
häntä.

Bideskuty valmistautui lopultakin lähtemään.

»Kreivitär käski kreivin tuoda Keményn Andráksen Kisfalusta

mukanaan», lisäsi tyttö, »sillä kreivitär haluaa kiittää häntä muutamin
sanoin ajoissa saapuneesta avusta».
 Silloin muisti Bideskuty’kin, mitä hänen oli tehtävä ennen taloon
palaamistaan. Joukossa oli ollut muudan mies, joka ei ollut
ainoastaan nähnyt vaivaa hänen puolestaan pelastaakseen hänen
kotinsa täydellisestä häviöstä, vaan hän oli myöskin taivuttanut
muutkin tehokkaaseen ja vapaaehtoiseen apuun, ja niin muuttanut
hänen perinpohjaisen häviönsä vain osittaiseksi. Tuo mies oli kyllä
alhaissyntyinen talonpoika, joka polveutui orjista ja sitäpaitsi
juutalaisesta äidistä syntyneestä saidasta koronkiskurista, ja joka
juuri äsken oli ollut niin hävytön, että Bideskuty’n oli ollut pakko
kurittaa häntä, mutta tuo riita oli nyt unhotettava, koska mies oli
koettanut sovittaa rikoksensa. Bideskuty tunsi olevansa hänelle
hyvin kiitollinen.

Hän kääntyi etsimään Andrásta ympäröivästä joukosta, mutta

talonpoikaa ei näkynyt. Hän kysyi Andrásta ja huusi häntä nimeltä,
mutta András oli jo lähtenyt kotiinsa.

TOINEN OSA
XVI

PÄÄSIÄISAAMU.

»Kyllä se nyt jo näyttää lakkaavan»!

»Ei vielä tänään, luullakseni»!

»Pisaraakaan ei ole pudonnut viimeisten minuuttien kuluessa».

»Katsohan tuota rakoa pilvissä»!

»Ei se levene, vaan sulkeutuu pian jälleen».

»Nyt sataa taasen».

»Uneksit, Laczi, sillä tuoltahan näkyy jo sinistä taivastakin».

»Mistä?»

»Tuolta Kisfalun yläpuolelta. Tänään ei enää sada, siitä saat olla

aivan varma».

Tämä viimeinen puhuja oli nähtävästi hyvin kokenut ilmojen

ennustaja, sillä hänen ympärilleen kokoutuneet nuoret miehet, jotka
tarkastelivat taivasta levottomasti, eivät uskaltaneet sanoa suoraan
vastaankaan. Ainoastaan muudan uskalsi pelokkaasti huomauttaa:

»Muistat kai, Berczi, että viime sunnuntaina sanoit sateen

loppuvan, ennenkuin isä Ambrosius sanoo 'Ite Missa est', mutta kun
tulimme kirkosta sitten kuin kätemme oli siunattu, satoi yhä ja on
satanut aina tähän hetkeen asti»?

»Niin, mutta nyt se on kumminkin loppunut, eikö olekin»? sanoi

Vas Berczi itsepäisesti. »Vai vieläkö tunnet kastuvasi, Laczi
poikaseni»? lisäsi hän hyvin ivallisesti.

Ja todellakin näytti siltä kuin ilmojen profeetta olisi puhunut

viisauden sanoja tänään. Epäilemättä leveni tuo pilvien rako ja siitä
näkyvä taivaankaistale oli kieltämättä hyvin kirkkaansininen. Joskus
tunkeutui raosta muudan pelokas ja vaalea auringonsäde valaisten
surullista maisemaa.

»Ensimmäiset auringonsäteet pariin viikkoon, lapsukaiseni», sanoi

vanha Berczi nostaen lakkiaan muka hyvin vakavasti. »Lakit päästä
ja tervehtikää vieraita»!

Nuoret talonpojat tottelivat nauraen, ja lyöden kantapäänsä yhteen

kumarsivat he vakavasti aurinkoon päin.

»Isten hozta!» sanoivat he kaikki kohteliaasti.

»Herramme aurinko, olet tervetullut»!

»Toivomme teidän korkeutenne viipyvän kauan luonamme»!

»Hei», lisäsi vanha Berczi huoaten, »teidän korkeutenne on tullut

katsomaan surullista näkyä».
 »Onkohan maantiellä ollut milloinkaan niin paljon lokaa kuin nyt»?
sanoi muudan talonpoika pudistaen päätään.

»Rattailla ei voida ollenkaan kulkea ja eilen upposivat härkäni

polviaan myöten likaan. En saanut niitä kääntymään enkä
kulkemaan eteenkäänpäin. Luulin viime hetkemme koittaneen, sillä
tunsin vajoavani yhä syvempään, ja ajattelin, että härät menevät
suoraan lian läpi helvettiin vieden minut mukanaan, suomatta minulle
aikaa syntieni anteeksisaamiseen ja rukoilemiseen».

»En ymmärrä, miten Keményn András aikoo tulla kirkkoon

tänään».

»Hänellä on hyviä hevosia. Hän ratsastaa Csillagilla ja tuo Etelkan

mukanaan».

»Tiedän, ettei Etelka mitenkään jää pois

pääsiäisjumalanpalveluksesta.
Hän on hyvin hurskas».

»Eikä András salli hänen lähteä yksinään».

»Oletteko huomanneet, lapsukaiseni», sanoi tuo viisas vanha

profeetta, »ettei András ole ollut oikein oma itsensä viime aikoina»?

»Hän näyttää todellakin hyvin vakavalta», sanoi Laczi. »En muista

kuulleeni hänen nauravankaan pitkiin aikoihin».

»Luultavasti johtuu se siitä», sanoi eräs vanha talonpoika, »ettei

hän ole vielä antanut meille anteeksi tuota tulipaloa».

»András ei ole pitkävihainen»! sanoi muudan nuorukainen

kiihkeästi. »Hän ei ole puhunut tuosta tulipalosta sanaakaan sen
jälkeen kuin se tapahtui».

»Mutta sitä kai et voine kieltää», sanoi vanha Berczi, »että juuri
tuona tulipaloyönä muuttui András tuollaiseksi omituiseksi ja
vakavaksi»?

»Hän on ehkä huolissaan uudesta sadostaan. Lopetimme

kylvämisen
Kisfalussa juuri, kun tämä kirottu sade alkoi».

»Tulva ei kohoa mitenkään hänen pelloilleen».

»Tarnan rannoilla on Kisfalulla vain muutamia maissipeltoja.

Hänen vahinkonsa ovat vielä mitättömät».

»Mutta vesi nousee vielä».

»Pauhu oli hirmuinen viime yönä. Eilen kävin aivan kreivin talleilla
asti ja minusta näytti, että koko Bideskuty on veden vallassa».

»Kreivillä on todellakin vastuksia».

»Jumala rankaisee häntä, ymmärrät kai sen. Meidän ei olisi

tarvinnut sytyttää hänen vehnäänsä palamaan viime vuonna, sillä
Jumala näkyy itse huolehtivan, ettei jyvääkään jauheta tuossa
saatanan rakentamassa myllyssä».

Talonpojat seisoskelivat kylän kirkon edustalla parhaissa

sunnuntaipukimissaan odottaen äitejään, sisariaan, vaimojaan ja
morsiamiaan, joilla meni tänään paljon aikaa pukeutuessaan
komeihin pääsiäisvaatteihinsa. Aurinko oli nähtävästi ilmestynyt
näkyviin pysyäkseenkin poissa pilvien takaa, sillä se paistoi hyvin
kirkkaasti kylään, joka viimeisten viikkojen kuluessa oli näyttänyt
hyvin autiolta. Oli satanut lakkaamatta neljätoista vuorokautta, ja
raskaat vesipisarat olivat rikkoneet tasankojen äärettömän
hiljaisuuden ja muuttaneet koko maiseman likajärveksi. Kaukaa
pohjoisesta kuului Tarnan surullinen kohina, kun sen vihaiset
vesimäärät, joita tuo yhtämittainen sade oli lisännyt, syöksyivät
raivokkaasti eteenpäin tulvien matalien rantojen yli ja upottaen
mutaisiin syvyyksiinsä Bideskuty’n hedelmälliset pellot, joiden
aikainen kevätkylvö oli juuri saatu lopetetuksi.

»Tuolta tulevat Kisfalun miehet», sanoi Laczi viitaten tielle. »He

näyttävät olevan ravassa sekä yltä että alta».

»Tytöt ovat kumminkin pukeutuneet hyvin sievästi», sanoi eräs

nuorempi mies katsoen ihailevasti kirkasvärisiin hameihin
pukeutuneita kauniita tyttöjä, jotka juuri kääntyivät kylän valtatielle.

»Sárilla ja Katilla on kummallakin uudet punaiset kengät».

»András on lahjoittanut ne, tiedän sen. Hän ratsasti Gyöngyösiin

juuri ennen kylvämistä ja osti sieltä äidilleen uuden silkkipuvun ja
palvelijattarilleen uudet kengät».

»Se mies on tehty rahasta», huokaisi vanha Berczi kateellisesti.

»Hän käyttää sitä kumminkin hyviin tarkoituksiin», sanoi toinen.

»Hän maksoi koko talven äidilleni täyden palkan vehnän
poimimisesta, vaikka äitini on nyt aivan sokea eikä voi erottaa viljan
seassa kasvavien kukkien siemeniä oikeasta viljasta».

»On helppo harjoittaa hyväntekeväisyyttä», sanoi vanha Berczi

ytimekkäästi, »kun on rikas».
 »Eipä niinkään helppoa», sanoi muudan nuorempi mies, »koska
kreivistäkin se on selvästi vaikeampaa kuin Andráksesta. Tiedän,
ettei hän viime talvena lahjoittanut juuri mitään».

»Kreivillä ei ollut mistä lahjoittaakaan. Muistat kai, että tulipalo

turmeli melkein koko hänen satonsa ja tappoi paljon hänen
elukoitaan».

»Tulipaloa ei olisi sytytetty, ellei hän olisi rakennuttanut tuota

pirullista myllyä, jonka tarkoitus oli riistää meiltä palkka käyttämällä
saatanaa apuna työssä», totesi Laczi kiihkeästi.

Kisfalusta tulijoiden oli sillä aikaa onnistunut kahlata likaisten

teitten poikki, ja he huusivat jo kaukaa tervehdykseksi kirkon portilla
seisoville ystävilleen. Tämän pienen tasangon kylän talonpojat
näyttivät hyvinvoivilta valkoisissa pellavapaidoissaan ja housuissaan,
jotka oli hienosti poimuteltu ja päärmätty, kauniisti koruompeleilla
kirjailluissa lyhyissä nahkatakeissaan ja leveissä vöissään, joissa oli
suuret auringonpaisteessa kimaltelevat messinkisoljet, ja suurissa
lampaannahkaviitoissaan, jotka riippuen heidän hartioiltaan lisäsivät
heidän tanakkojen vartaloillensa avokkaisuutta. He olivat vahvan
näköisiäkin leveine hartioineen ja pienine rintavine jalkoineen, jotka
oli pistetty kiiltäviin korkeakantaisiin saappaihin, joiden kannukset
kilisivät heidän kävellessään, ja puhuaksemme tytöistä, ei
varmaankaan mistään muusta Unkarin maakunnasta voitu löytää
heidän vertaisiaan, sellaisia kirkkaita silmiä, niin valkoisia käsivarsia
ja sellaisia pieniä jalkoja, eikä mistään muusta kylästä voitu löytää
tyttöjä, joilla olisi ollut niin monta värillistä hametta yllään kuin näillä.
Siellä olivat esimerkiksi Sári ja Kati, puhumattakaan useista muista,
joilla voi tänä pääsiäisaamuna olla yllään ainakin kolmekymmentä
hametta. Ne muuttivat heidän länteensä niin leveäksi ja heidän
vartalonsa niin hienoksi, että jokainen poika tunsi vastustamatonta
halua kiertää käsivartensa heidän ympärilleen. Heidän pienet
jalkansa olivat aivan ravassa, sillä Kisfalusta oli pitkä matka, mutta
käsissään kantoivat he ylpeästi uusia punaisia kenkiään, noita
tasankojen tyttöjen ilon ja onnen kapineita. Ei ainoakaan tyttö, jolla
on punaiset kengät, salli niiden tahrautua likaan, vaan kantaa ne
huolellisesti kirkkoon rukouskirjansa ja parhaimman nenäliinansa
kanssa, ja vetää ne vasta jalkoihinsa portilla voidakseen kävellä niillä
kirkkoon, muiden vähemmän onnellisten mustia kenkiä käyttävien
ystävättäriensä kateudeksi.

Jokaisen asunnon ovesta tuli nyt tielle kauniita tyttöjä, jotka olivat
pukeutuneet koko sunnuntaikoreuteensa. Leveät silitetyt pellavahihat
kiilsivät ja kansallisväriset, punaiset, valkoiset ja viheriät nauhat
liehuivat tuulessa. Kaunis huntu, joka oli sidottu niskaan suurella
nauharuusulla, täydensi kuningatarmaisen pienen pään kauneutta.
Tukka oli kammattu sileäksi ja letitetty kahdeksi paksuksi palmikoksi,
pusero oli edestä kauniisti koruompeluin kirjailtu ja hoikan vartalon
ympärille oli napitettu ahtaat liivit. Lukemattomat hameet heiluivat
iloisesti tyttöjen kävellessä omituisesti lanteitaan heiluttaen, suuret
kultaiset korvarenkaat, useat helminauhat ja liivien kirkkaat soljet
loistivat auringossa yhtä kirkkaasti kuin kauniit silmät ja lumivalkoiset
hampaat. Vanhemmilla naisilla oli hieman tummemmat puvut ja
pitemmät hunnut, kirkkaanväriset huivit peittivät heidän hartioitaan ja
kaikilla oli käsissään suurilla joko messinki- tahi hopeahakasilla
varustetut raskaat rukouskirjat.

Kirkon portilla vaihdetaan tervehdyksiä ja siunauksia naisten

istuutuessa porraskiville ja vetäessä kauniit kenkänsä likaisiin pieniin
jalkoihinsa.
 Isä Ambrosius ei ole vielä saapunut. Pieni kello kaikuu kumminkin
jo, lähettäen kauaksi iloisia säveleitä ja kutsuen siten yksinkertaista
kansaa jumalanpalvelukseen tänä kauniina pääsiäisaamuna.
Muutamat naiset ovat jo menneet kirkkoon saadakseen hyvät
istumapaikat karkeasti kyhätyissä puupenkeissä, joista he voivat
nähdä kreivin perheineen istumassa tilavassa penkissään, sillä kreivi
tulee aina pääsiäisenä tähän pieneen kirkkoon kuulemaan messua,
ja tuo samalla karitsansa ja pääsiäismunansa isän siunattavaksi.

Ulkona lörpötellään yhtämittaa. Kirkkomiehiä saapuu kaikilta

suunnilta eikä tervehdysten vaihdosta tahdo tulla loppuakaan.

»Tuleekohan kreivi»? kysyy eräs vastasaapunut.

»Hän tuli kyllä tänne viime vuonna, mutta en tiedä, tuleeko hän
tänään», sanoi eräs nuori Bideskuty’n paimen. »Kun sivuutin
päärakennuksen, odottivat vaunut ja hevoset portaitten edustalla,
joten on varma, että kreivitär ja nuori neiti saapuvat».

»Jalo Ilonka on hyvin kaunis», sanoi muudan kaunis tyttö

vetäessään punaisia kenkiään jalkoihinsa.

»Ei puoleksikaan niin kaunis silmissäni kuin sinä, Panna», kuiskasi

eräs nuorukainen nopeasti hänen korvaansa.

»Auta minut ylös, Rezsö, äläkä puhu tyhmyyksiä. Olen varma, että
jalo
Ilonka on aivan alttarilla olevan pyhän neitsyen näköinen».

»Mutta sinä, Panna, et ole etkä saakaan olla kenenkään näköinen.

Ei ainoallakaan muulla tytöllä ole niin kirkkaita silmiä kuin sinulla»,