Theatrical Design and Production: An

Introduction to Scene Construction, –

Ebook PDF Version
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmass.com/product/theatrical-design-and-production-an-introduction-to-sc
ene-construction-ebook-pdf-version/
Another random document with
no related content on Scribd:
hauskannäköinenkin, solakka, keskikokoinen, tukka tummanruskea,
kasvot säännölliset ja soikeat, vaikka hieman pitkänlaiset, silmät
kirkkaat, tummanharmaat ja avoimet, hyvin miettiväinen ja nähtävästi
hyvin rauhallinen. Kenties sanotaan, että punaiset posket eivät estä
olemasta fanaatikko ja mystikko, mutta minusta näyttää Aljoša olleen
tavallista suuremmassa määrässä realisti. Tietysti hän luostarissa
täydellisesti uskoi ihmeisiin, mutta minun käsittääkseni ihmeet eivät
koskaan saata realistia ymmälle. Eivät ihmeet taivuta realistia
uskoon. Jos todellinen realisti ei ole uskovainen, niin hän aina löytää
itsestään voimaa ja kykyä olla uskomatta ihmeeseenkin, ja jos ihme
tulee hänen eteensä kieltämättömänä tosiasiana, niin hän
mieluummin on uskomatta tunteitaan kuin myöntää tosiasian. Ja jos
hän sen myöntääkin, niin hän sen myöntää vain luonnollisena
tosiasiana, jota hän ei siihen asti ole tuntenut. Realistissa ei usko
synny ihmeestä, vaan ihme uskosta. Jos kerran realisti uskoo, niin
hänen juuri realisminsa vuoksi täytyy ehdottomasti myöntää ihmekin.
Apostoli Tuomas ilmoitti, että hän ei usko ennenkuin näkee, ja kun
hän näki, niin hän sanoi: »Minun Herrani ja minun Jumalani!» Saiko
ihme hänet uskomaan? Luultavinta on, että ei, vaan hän uskoi
ainoastaan sen tähden, että tahtoi uskoa ja kenties jo täydelleen
uskoi olemuksensa sisimmässä salasopukassa silloinkin, kun lausui:
»En usko ennenkuin näen.»

Sanotaan kenties, että Aljoša oli tylsä, kehittymätön, ei käynyt

kouluaan loppuun j.n.e. Totta oli, että hän ei ollut käynyt loppuun
kouluaan, mutta suuri vääryys olisi ollut sanoa häntä tylsäksi tai
tyhmäksi. Toistan vain, mitä jo edellä sanoin: hän astui tälle tielle
vain sen vuoksi, että se siihen aikaan teki syvän vaikutuksen hänen
mieleensä ja näytti ihanteellisen pääsytien hänen pimeydestä valoon
pyrkivälle sielulleen. Lisättäköön, että hän oli jo osittain viimeisiin
aikoihimme kuuluva nuorukainen, s.o. rehellinen luonnonlaadultaan
ja semmoinen, joka tahtoi heti koko henkensä voimalla päästä sitä
toteuttamaan sekä pian tehdä sankarityön valmiina uhraamaan
tämän sankariteon tähden kaikkensa, henkensäkin. Valitettavasti
nämä nuorukaiset eivät ymmärrä, että henkensä uhraaminen kenties
on helpoin kaikista uhrauksista useimmissa tapauksissa ja että
esimerkiksi viiden tai kuuden vuoden uhraaminen nuoruutta
kuohuvasta elämästään raskaaseen ja vaikeaan opiskeluun,
lukutyöhön, jos ei muun, niin sen takia, että kymmenkertaistaisivat
voimansa sen saman totuuden palvelemiseksi ja sen sankarityön
tekemiseksi, johon ovat mieltyneet ja jonka ovat ottaneet
suorittaakseen, — sellainen uhri monille heistä on melkein
ylivoimainen. Aljoša valitsi vain päinvastaisen tien kuin muut, mutta
hänessä oli sama halu pian tehdä sankariteko. Heti kun hän asiaa
vakavasti mietittyään tuli siihen vakaumukseen, että on olemassa
Jumala ja kuolemattomuus, hän luonnollisesti sanoi itselleen:
»Tahdon elää kuolemattomuutta varten enkä hyväksy puolinaista
kompromissia.» Aivan samoin hän olisi, jos olisi tullut siihen
johtopäätökseen, että kuolemattomuutta ja Jumalaa ei ole olemassa,
liittynyt ateisteihin ja sosialisteihin (sillä sosialismi ei ole ainoastaan
työväenkysymys tai niinsanotun neljännen säädyn kysymys, vaan
ensi sijassa ateistinen kysymys, kysymys ateismin nykyaikaisesta
ilmenemismuodosta, kysymys Baabelin tornista, joka rakennetaan
nimenomaan ilman Jumalaa, ei jotta maasta ulotuttaisiin taivaaseen,
vaan jotta taivas vedettäisiin maahan). Aljošasta oli suorastaan
omituista ja mahdotonta elää entisellä tavalla. On sanottu: »Jaa pois
kaikki ja seuraa minua, jos tahdot olla täydellinen.» Aljoša sanoi
itselleen: »Enhän voi 'kaiken' asemesta antaa kahta ruplaa ja
toteuttaa sanoja 'seuraa minua' vain käymällä
jumalanpalveluksessa.» Lapsuuden ajoilta oli kenties hänen
muistissaan säilynyt jokin kuva kaupunkimme luona olevasta
luostarista, jonne äiti oli saattanut hänet ottaa mukaan
jumalanpalvelukseen. Ehkäpä vaikuttivat myös laskevan auringon
vinot säteet jumalankuvan edessä, jota kohti riivattu äiti oli hänet
ojentanut. Miettiväisenä hän silloin tuli luoksemme, kenties vain
katsomaan, oliko täällä kaikki vai oliko täälläkin vain kaksi ruplaa, ja
— hän kohtasi luostarissa tuon vanhan munkin…

Tuo munkki oli, kuten jo aikaisemmin olen selittänyt, ukko Zosima,

mutta tässä pitäisi mainita muutama sana siitäkin, mitä yleensä
luostarinvanhimmat luostareissamme ovat. Ikävä vain, että tässä
asiassa en tunne olevani kyllin pätevä enkä vahva. Koetan sentään
selittää lyhyesti ja pintapuolisesti. Ensiksikin asiantuntijat ja pätevät
henkilöt vakuuttavat, että luostarinvanhimmat ja
luostarinvanhinjärjestelmä tuli meidän venäläisissä luostareissamme
käytäntöön vasta äskettäin, ei sataakaan vuotta takaperin,
jotavastoin se kaikkialla kreikkalaiskatolisilla Itämailla, varsinkin
Sinailla ja Athos-vuorella, on ollut olemassa jo toista tuhatta vuotta.
Väitetään luostarinvanhinjärjestelmän olleen ja täytyneen olla
olemassa meilläkin Venäjällä vanhimpina aikoina, mutta Venäjän
koettelemusten aikana, tataarilaisvallan aikoina, sekasorron kaudella
ja entisen yhteyden idän kanssa katkettua Konstantinopolin
valloituksen jälkeen, tämä laitos oli meillä jäänyt unhoon ja
luostarinvanhimmat hävisivät. Mutta tämän laitoksen elvytti meillä
taas eloon viime vuosisadan loppupuolella eräs suurista
uskonsankareistamme (kuten häntä nimitetään) Paísi Velitškovski ja
hänen opetuslapsensa, mutta vielä nytkin, lähes sadan vuoden
kuluttua, se on käytännössä vain sangen harvoissa luostareissa ja
sitä on toisinaan miltei vainottukin Venäjällä ennenkuulumattomana
uutuutena. Erityisesti se on kukoistanut meillä Venäjällä eräässä
kuuluisassa erämaassa, Kozelskaja Optinassa. Milloin ja kenen
toimesta se juurtui kaupunkimme luona olevaan luostariin, sitä en voi
sanoa, mutta siinä oli jo kolmas polvi luostarinvanhimpia ja luostarin
vanhin Zosima oli niistä viimeinen, mutta hänkin oli jo haudan
partaalla vanhuudesta ja sairaudesta eikä ollenkaan tiedetty, kuka
täyttäisi hänen sijansa. Kysymys oli meidän luostarillemme tärkeä,
koska luostarimme ei siihen saakka ollut millään saavuttanut
erikoista kuuluisuutta: siellä ei ollut pyhimysten jäännöksiä, ei
ihmeellisellä tavalla ilmestyneitä ja ihmeitä tekeviä pyhäinkuvia eikä
sillä edes ollut esitettävänä kuuluisaa perimätietoa, joka olisi liittänyt
sen vaiheet historiaamme, sillä sen ei tiedetty tehneen historiallisia
urotekoja eikä palveluksia isänmaalle. Se oli kohonnut
kukoistukseen ja tullut tunnetuksi yli koko Venäjän juuri luostarin
vanhinten takia, joita näkemään ja kuulemaan sinne vaelsi
joukoittain hurskaita Venäjän joka puolelta tuhannen virstan takaa.
Siis, mitä on luostarinvanhin, staarets? Luostarinvanhin on mies,
joka ottaa teidän sielunne ja teidän tahtonne omaan sieluunsa ja
tahtoonsa. Valitessanne itsellenne luostarinvanhimman te luovutte
omasta tahdostanne ja alistatte sen täydelliseen kuuliaisuuteen
hänelle kokonaan kieltäen itsenne. Tämän koetuksen, tämän hirveän
elämänkoulun ottaa siihen antautuva itselleen vapaaehtoisesti,
toivoen pitkän koetusajan jälkeen voivansa voittaa itsensä siinä
määrin, että voi viimein, oltuaan kuuliainen koko elämänsä ajan,
saavuttaa täydellisen vapauden, t.s. vapauden itsestään, ja välttää
niiden kohtalon, jotka ovat eläneet koko elämänsä löytämättä itseään
itsessään. Tämä keksintö, nimittäin luostarinvanhimmat, ei ole
teoreettinen, vaan siihen on Itämailla johtanut käytäntö, joka meidän
aikanamme on jo tuhat vuotta vanha. Velvollisuudet
luostarinvanhinta kohtaan eivät ole tavallista »kuuliaisuutta»,
jommoista aina on ollut olemassa venäläisissäkin luostareissa.
Luostarinvanhin on hänen tahtoonsa alistuvan elinkautinen rippi-isä,
eikä sitovan ja sidotun välinen yhdysside ole katkaistavissa.
Kerrotaan esimerkiksi, että kerran vanhimpien kristittyjen aikana eräs
tällainen alokas ei täyttänyt kuuliaisuuden vaatimusta, jonka hänen
luostarinvanhimpansa oli hänelle asettanut, ja poistui hänen luotaan
luostarista sekä siirtyi toiseen maahan, Syyriasta Egyptiin. Siellä hän
monia ja suuria sankaritekoja tehtyään sai viimein sen armon, että
joutui kärsimään kidutusta ja marttyyrikuoleman uskon puolesta.
Mutta kun kirkko hautasi hänen ruumistaan pitäen häntä jo
pyhimyksenä, niin yht'äkkiä diakonin lausuessa: »Salatut, tulkaa
julki!» ruumisarkku ja siinä makaava marttyyrin ruumis lensi pois
paikaltaan ja paiskautui ulos kirkosta, ja näin tapahtui kolme kertaa.
Lopulta vasta saatiin tietää, että tämä pyhä marttyyri oli rikkonut
kuuliaisuuden ja poistunut luostarinvanhimpansa luota eikä
senvuoksi voinut ilman luostarinvanhimman suostumusta saada
anteeksi suurista sankariteoistaan huolimatta. Mutta kun paikalle
kutsuttu luostarinvanhin päästi hänet kuuliaisuuden velvollisuudesta,
niin silloin vasta hänet voitiin haudatakin. Tietysti tämä on vain vanha
legenda, mutta tässä on äskeinen tapahtuma: eräs meidän
nykyaikaisista munkeistamme sai pelastuksen Athos-vuoren
luostarissa, ja äkkiä hänen luostarinvanhimpansa käski hänen
poistua Athoksesta, jota hän koko sydämestään rakasti pyhäkkönä
ja rauhallisena turvapaikkana, sekä käski hänen mennä ensin
Jerusalemiin rukoilemaan pyhillä paikoilla ja sitten Venäjän
pohjoiseen osaan, Siperiaan: »Siellä on sinun paikkasi eikä täällä.»
Hämmästynyt ja murheen murtama munkki meni Konstantinopolissa
ekumeenisen patriarkan luo ja pyysi tätä päästämään hänet
kuuliaisuuden velvollisuudesta, mutta ekumeeninen valtias vastasi
hänelle, että ei vain hänen, ekumeenisen patriarkan, ole mahdoton
vapauttaa häntä, vaan koko maan päällä ei ole eikä voi olla sellaista
valtaa, joka voisi päästää hänet kuuliaisuudesta, minkä
luostarinvanhin on pannut hänen velvollisuudekseen, paitsi tuon
luostarinvanhimman itsensä valta. Luostarinvanhimmilla on siis
erinäisissä tapauksissa rajaton valta, joka on kaiken yläpuolella.
Juuri tästä syystä luostarinvanhinjärjestelmää monissa luostareissa
meillä alussa miltei vainottiin. Mutta kansa alkoi heti pitää suuressa
arvossa luostarinvanhimpia. Meidän luostarimme luostarinvanhinten
luo esimerkiksi virtasi sekä rahvasta että mitä huomattavimpiakin
henkilöitä langetakseen heidän edessään maahan, tunnustaakseen
heille epäilynsä, syntinsä ja kärsimyksensä ja pyytääkseen neuvoa
ja opetusta. Tämän nähdessään luostarinvanhinten vastustajat
huusivat muitten syytösten ohessa, että tässä omavaltaisesti ja
kevytmielisesti alennettiin ripin salaisuutta, — vaikka alokkaan tahi
maallikon yhtäjaksoinen ripittäytyminen luostarinvanhimmalleen ei
tapahdu sakramenttina. Asia päättyi kuitenkin niin, että
luostarinvanhinjärjestelmä säilyi ja kotiutui vähitellen venäläisiin
luostareihin. Saattaa kyllä olla totta sekin, että tämä koeteltu ja jo
tuhat vuotta vanha ase ihmisen siveelliseksi uudestisyntymiseksi
orjuudesta vapauteen ja siveelliseen täydellisyyteen saattaa muuttua
kaksiteräiseksi aseeksi, niin että se kenties johtaa jonkun nöyryyden
ja lopullisen itsensävoittamisen asemesta päinvastoin kaikkein
saatanallisimpaan ylpeyteen, toisin sanoen kahleisiin eikä
vapauteen.

Luostarinvanhin Zosima oli kuudenkymmenenviiden vuoden

ikäinen, polveutui tilallisista, oli muinoin aikaisimmassa
nuoruudessaan sotilaana ja palveli Kaukaasiassa yliupseerina.
Epäilemättä hän oli tehnyt Aljošaan vaikutuksen jollakin erikoisella
henkisellä ominaisuudellaan. Aljoša asui ukon omassa kammiossa,
ja ukko piti paljon hänestä sekä päästi hänet läheisyyteensä. On
huomattava, että asuessaan silloin luostarissa Aljoša ei ollut
mihinkään sidottu, saattoi poistua minne tahtoi vaikkapa
päiväkausiksi ja piti puoliviittaansa vapaaehtoisesti, jotta ei olisi
toisenlainen kuin muut luostarissa. Mutta tietysti tämä miellytti häntä
itseäänkin. Kenties Aljošan nuorukaiselliseen mielikuvitukseen
voimakkaasti vaikutti se voima ja kunnia, joka alati ympäröi hänen
luostarinvanhintaan. Ukko Zosimasta sanoivat monet, että kun hän
niin monet vuodet oli päästänyt puheilleen niitä, jotka tulivat hänen
luokseen avaamaan sydämensä ja hartaasti halusivat hänen
neuvoaan ja lääkitsevää sanaansa, niin hän oli vastaanottanut
sieluunsa semmoisen määrän tunnustuksia, murheita, näkyjä, että
hän lopulta kehittyi niin ihmeen tarkkanäköiseksi, että saattoi
ensisilmäyksellä, jonka hän loi luokseen saapuvaan tuntemattomaan
ihmiseen, arvata mitä varten tämä oli tullut, mitä hän tarvitsi, vieläpä
millainen tuska jäyti hänen omaatuntoaan, ja hän yllätti, saattoi
hämilleen ja toisinaan pelästyttikin tulijan tuntemalla hänen
salaisuutensa, ennenkuin tulija oli lausunut sanaakaan. Mutta tämän
ohessa Aljoša oli melkein aina huomannut, että ne, jotka
ensimmäisen kerran menivät ukon luo kahdenkeskiseen
keskusteluun, olivat mennessään pelon ja levottomuuden vallassa,
mutta tulivat melkein aina hänen luotaan säteilevinä ja iloisina, ja
synkimmätkin kasvot olivat muuttuneet onnellisiksi. Aljošaa
hämmästytti tavattomasti sekin, että ukko ei ollut ensinkään ankara,
päinvastoin hän melkein aina oli iloinen kohtelussaan. Munkit
sanoivat hänestä, että hän nimenomaan kiintyy sielullaan siihen,
joka on suuri syntinen, ja kaikkein syntisimpiä hän enimmän
rakastaakin. Munkkien joukossa oli vielä vanhuksen viimeisinäkin
elinvuosina hänen vihamiehiään ja kadehtijoitaan, mutta heitä oli
enää hyvin vähän ja he olivat vaiti, vaikka heidän joukossaan oli
muutamia sangen kuuluisia ja mahtavia luostarin henkilöitä, kuten
esimerkiksi eräs vanhimmista munkeista, suuri vaikenija ja
harvinainen paastooja. Suuri enemmistö kuitenkin jo oli ehdottomasti
Zosiman puolella, ja sangen monet häntä rakastivat koko
sydämestään, palavasti ja vilpittömästi. Muutamat olivat suorastaan
yltiöpäisesti kiintyneet häneen. Tämmöiset sanoivat suoraan,
joskaan eivät aivan ääneen, että hän on pyhä ja että siitä ei enää ole
epäilystäkään, ja aavistaen hänen pian kuolevan he odottivat kohta
tapahtuvia ihmeitä ja suurta kunniaa luostarille lähitulevaisuudessa
vainajasta. Ukon ihmeitätekevään voimaan Aljoša uskoi empimättä
aivan niinkuin hän empimättä uskoi myös kertomukseen kirkosta
ulos lentäneestä ruumisarkusta. Hän näki, kuinka monet tulivat
sairaitten lasten tai täysikasvuisten sukulaistensa kanssa ja rukoilivat
vanhusta panemaan kätensä niiden päälle ja lukemaan niiden
puolesta rukouksen ja kuinka he pian palasivat, jotkut jo seuraavana
päivänä, ja lankesivat kyynelsilmin maahan vanhuksen eteen
kiittääkseen häntä sairaitten parantamisesta. Oliko se parantamista
vai luonnollinen käänne parempaan päin taudin kulussa, sitä ei
Aljoša ollenkaan ottanut kysyäkseen, sillä hän luotti jo täydelleen
opettajansa henkiseen voimaan, ja tämän kunnia oli ikäänkuin hänen
oma voittonsa. Mutta erityisesti värisi hänen sydämensä ja hän
ikäänkuin säteili, kun vanhus tuli ulos eri puolilta Venäjää
saapuneitten, rahvaaseen kuuluvien pyhissäkävijäin luo, jotka suurin
joukoin odottivat erakkomajan ovella hänen ulostuloaan
nimenomaan nähdäkseen vanhuksen ja saadakseen hänen
siunauksensa. He lankesivat maahan hänen eteensä, itkivät,
suutelivat hänen jalkojaan, suutelivat maata, jolla hän seisoi,
parkuivat, eukot ojensivat häntä kohti lapsiaan, hänen luokseen
tuotiin riivaajaisen vaivaamia. Vanhus puhui heidän kanssaan, luki
heidän puolestaan lyhyen rukouksen, siunasi heitä ja laski heidät
menemään. Viime aikoina hän oli toisinaan taudinkohtauksista niin
heikontunut, että tuskin jaksoi tulla ulos kammiostaan. Pyhissäkävijät
odottivat välistä luostarissa hänen näyttäytymistään useita päiviä.
Aljošan mieleen ei noussut mitään kysymyksiä, miksi he häntä niin
rakastavat, miksi he lankeavat maahan hänen eteensä ja itkevät
liikutuksesta, kun vain näkevät hänen kasvonsa. Oi, hän ymmärsi
Erinomaisen hyvin, että venäläisen rahvaanmiehen nöyrällä sielulla,
ovat kiduttaneet työ ja suru ja ennen kaikkea ainainen vääryys ja
ainainen synti, sekä omat että maailman synnit, ei ole
voimakkaampaa tarvetta ja lohdutusta kuin löytää pyhäkkö tai
pyhimys, langeta sen eteen ja kumartaa sitä: »Jos meillä onkin
syntiä, valhetta ja viettelyksiä, niin onpa kuitenkin maan päällä
jossakin pyhä ja korkein. Hänelläpä on sen sijaan totuus, hän tietää
totuuden: siis totuus ei kuole maan päältä, ja saapuu se kaiketi
joskus meillekin ja vallitsee koko maata, niinkuin luvattu on.» Aljoša
tiesi, että juuri näin kansa tuntee ja ajatteleekin, hän ymmärsi sen,
mutta sitä, että vanhus juuri olikin tuo pyhimys, tuo jumalallisen
totuuden vartija kansan silmissä, — sitä ei ollenkaan epäillyt
itsekään yhdessä noitten itkevien talonpoikien ja heidän sairaitten
eukkojensa kanssa, jotka ojensivat vanhukselle lapsiaan. Se
vakaumus taas, että vanhus kuoltuaan tuottaa luostarille tavattoman
kunnian, vallitsi Aljošan mielessä kenties vielä voimakkaampana
kuin kenenkään muun mielessä luostarissa. Yleensäkin noina
viimeisinä aikoina oli jokin syvä, palava sisällinen innostus alkanut
yhä voimakkaammin leimuta hänen sydämessään. Häntä ei
ollenkaan saattanut levottomaksi se, että tuo vanhus sentään oli
hänen edessään ainoa lajiaan; »hän on kuitenkin pyhä, hänen
sydämessään on uudistumisen salaisuus kaikkia varten, se voima,
joka viimein saattaa totuuden voimaan maan päällä — ja kaikista
tulee pyhiä, ja he rakastavat toisiansa, eikä ole rikkaita eikä köyhiä,
ei ylennettyjä eikä alennettuja, vaan kaikki ovat kuin Jumalan lapsia,
ja todellinen Kristuksen valtakunta lähestyy.» Tämmöistä haaveili
Aljošan sydän.
 Aljošaan näytti tehneen mitä syvimmän vaikutuksen hänen,
molempien veljiensä tulo, joita hän siihen asti ei ollenkaan ollut
tuntenut. Veljensä Dmitri Fjodorovitšin kanssa hän tuli pikemmin
läheisiin väleihin, vaikka tämä oli saapunut myöhemmin kuin hänen
toinen (samasta äidistä syntynyt) veljensä Ivan Fjodorovitš. Hänen
oli kovin tehnyt mieli tutustua veli Ivaniin, mutta nyt, kun tämä oli ollut
jo kaksi kuukautta ja he olivat tavanneet toisensa jokseenkin usein,
he eivät vielä ollenkaan olleet päässeet lähelle toisiaan. Aljoša oli
itsekin harvapuheinen ja ikäänkuin odottavalla kannalla ja häpesi
jotakin, ja veli Ivan taas, jonka Aljoša huomasi alussa luovan häneen
pitkiä ja uteliaita katseita, näytti pian lakanneen kokonaan
ajattelemasta häntä. Aljoša huomasi sen ja oli siitä jonkin verran
ihmeissään. Hän ajatteli veljen välinpitämättömyyden johtuvan
heidän ikäerostaan ja erilaisesta sivistyksestään. Mutta Aljoša ajatteli
muutakin: noin vähäinen mielenkiinto ja osanotto häntä kohtaan
Ivanissa saattoi johtua jostakin Aljošalle aivan tuntemattomasta
seikasta. Jostakin syystä hänestä näytti siltä, että Ivanin ajatukset
askaroivat jossakin sisällisessä ja tärkeässä asiassa ja että hän pyrki
johonkin kenties hyvin vaikeasti saavutettavaan päämäärään, joten
hän ei joutanut kiinnittämään huomiotaan häneen, ja siinä oli ainoa
syy siihen, että hän katseli Aljošaa niin hajamielisesti. Aljoša mietti
sitäkin, oliko tässä mahdollisesti jonkinmoista halveksimista tyhmää
munkin alokasta kohtaan oppineen jumalankieltäjän puolelta. Hän
tiesi varsin hyvin, että veli oli ateisti. Jos tuommoista halveksimista
oli olemassa, niin hän ei saattanut siitä loukkaantua, mutta
jonkinmoisen itselleen käsittämättömän ja levottomuutta herättävän
ihmettelyn vallassa hän odotti, että veli tahtoisi lähestyä häntä. Veli
Dmitri Fjodorovitš puhui Ivan-veljestä mitä suurimmalla
kunnioituksella ja aivan kuin erikoisella ymmärtämyksellä. Häneltä
Aljoša myös sai tietää kaikki sen tärkeän asian yksityiskohdat, joka
viime aikoina oli huomattavalla tavalla ja läheisesti sitonut molemmat
vanhemmat veljet toisiinsa. Dmitrin ihastuneet lausunnot veli Ivanista
olivat Aljošan mielestä sitäkin kuvaavampia, kun veli Dmitri oli Ivaniin
verrattuna miltei sivistymätön mies ja molemmat veljet rinnatusten
asetettuina olivat ihmisinä ja luonteina niin selvät vastakohdat, että
vaikea oli kuvitellakin kahta erilaisempaa henkilöä.

Tähän aikaan tapahtui tuon epäyhtenäisen perheen jäsenten

kohtaaminen eli paremmin sanoen perhekokous luostarinvanhimman
kammiossa ja teki erittäin syvän vaikutuksen Aljošaan. Tämän
kokouksen aihe oli oikeastaan teennäinen. Juuri tähän aikaan olivat
Dmitri Fjodorovitšin ja hänen isänsä Fjodor Pavlovitšin väliset
erimielisyydet perintöön ja omaisuutta koskeviin laskelmiin nähden
joutuneet nähtävästi mahdottomalle asteelle. Välit kärjistyivät ja
kävivät sietämättömiksi. Fjodor Pavlovitš näyttää ensimmäisenä ja
luultavasti leikillään esittäneen ajatuksen, että kokoonnuttaisiin ukko
Zosiman kammioon, ja vaikka ei turvauduttaisikaan suorastaan
hänen välitykseensä, niin olisi kuitenkin tavallaan sopivampaa tehdä
siellä sopimus, jotapaitsi luostarinvanhimman arvo ja persoona
saattoivat vaikuttaa vakuuttavasti ja sovittavasti. Tietysti Dmitri
Fjodorovitš, joka ei ollut koskaan ollut luostarinvanhimman luona
eikä ollut häntä edes nähnyt, luuli, että tarkoituksena oli pelästyttää
häntä luostarinvanhimmalla, mutta koska hän itsekin salaisesti moitti
itseään siitä, että oli viime aikoina riidellessään isänsä kanssa
monesti esiintynyt kovin tuikeasti, niin hän suostui esitykseen.
Mainittakoon tässä, että hän ei asunut isänsä talossa kuten Ivan
Fjodorovitš, vaan erillään toisessa päässä kaupunkia. Nyt tapahtui,
että Pjotr Aleksandrovitš Miusov, joka tähän aikaan asui luonamme,
erityisesti tarttui tähän Fjodor Pavlovitšin ajatukseen.
Neljäkymmentä- ja viisikymmentäluvun liberaalina, vapaa-ajattelijana
ja ateistina hän kenties ikävystyksestä tai ehkäpä kevytmielisesti
huvitellakseen otti innokkaasti osaa tähän asiaan. Hänessä heräsi
yht'äkkiä halu saada nähdä luostari ja »pyhimys». Koska hänen
vanhat riitansa luostarin kanssa yhä jatkuivat ja oikeusjuttu heidän
maittensa rajoista ja joistakin hakkuuoikeuksista metsään ja
kalastusoikeuksista joessa yhä oli vireillä, niin hän kiiruhti
käyttämään tätä hyväkseen sillä verukkeella, että hän muka itse
halusi neuvotella apotin kanssa siitä, eikö jotenkin voisi saada
heidän riitojaan päättymään sovintoon. Se, joka tuli näin jaloin
aikomuksin, otettaisiin tietysti vastaan luostarissa paljon
huomaavaisemmin ja kohteliaamminkin kuin semmoinen, joka tulee
vain uteliaisuudesta. Kaikki nämä näkökohdat saattoivat luostarissa
tehdä jonkinlaisen sisäisen vaikutuksen sairaaseen
luostarinvanhimpaan, joka viime aikoina ei juuri ollenkaan ollut
poistunut kammiostaan ja oli sairauden vuoksi kieltäytynyt ottamasta
vastaan tutuimpiakin kävijöitä. Asia päättyi niin, että vanhus suostui
ja päivä määrättiin. »Kuka on pannut minut toimittamaan jakoa
heidän välillään?» sanoi hän vain hymyillen Aljošalle.

Kuultuaan kokouksesta Aljoša tuli hyvin levottomaksi. Ainoa näistä

käräjöivistä ja riitelevistä, joka saattoi ottaa tuon kokouksen
vakavasti, oli epäilemättä vain Dmitri. Muut kaikki saapuvat
kevytmielisistä ja kenties luostarinvanhinta loukkaavista vaikuttimista
— sen Aljoša ymmärsi. Veli Ivanin ja Miusovin tulon syynä on
uteliaisuus, ehkäpä kaikkein karkeinta lajia, ja hänen isänsä taas
mahdollisesti tahtoo panna, toimeen jonkinmoisen ilvenäytelmän. Oi,
vaikka Aljoša olikin vaiti, niin hän varsin hyvästi ja syvästi tunsi
isänsä. Sanon vieläkin, että tämä poika ei ollut ensinkään niin
yksinkertainen kuin minä kaikki häntä pitivät. Raskain mielin hän
odotti määrättyä päivää. Epäilemättä hän oli hyvin huolissaan
omasta puolestaan, omasta sydämestään, ja toivoi, että nuo
perheriidat saataisiin jollakin tavoin loppumaan. Mutta enimmän hän
kuitenkin oli huolissaan vanhuksen puolesta: hän vapisi hänen
puolestaan, hänen kunniansa puolesta, pelkäsi häntä loukattavan,
pelkäsi varsinkin Miusovin hienoa, kohteliasta ivaa ja oppineen
Ivanin ylempää tulevaa, äänetöntä arvostelua, — tämmöiseksi hän
kuvitteli asian. Hän aikoi jo uskaltaa niin paljon, että varoittaisi
vanhusta ja sanoisi hänelle jotakin noista mahdollisesti saapuvista
henkilöistä, mutta tarkemmin mietittyään hän jätti sen tekemättä.
Hän ilmoitti vain määräpäivän edellisenä päivänä erään tuttunsa
kautta veljelleen Dmitrille, että hän pitää hänestä paljon ja odottaa
hänen täyttävän mitä on luvannut. Dmitri vaipui mietteisiin, sillä hän
ei voinut muistaa mitään luvanneensa, ja vastasi vain kirjeellä, että
hän kaikin voimin koettaa hillitä itseään »halpamaisuuden edessä»
ja että vaikka hän syvästi kunnioittaa luostarinvanhinta ja veljeään
Ivania, niin hän on varma siitä, että tässä on joko jokin ansa hänelle
tahi arvoton ilveily. »Kuitenkin mieluummin nielaisen kieleni kuin
unohdan kunnioituksen pyhää miestä kohtaan, jota sinä pidät niin
suuressa arvossa», lopetti Dmitri kirjeensä. Aljošaa se ei kovin
paljon rohkaissut.

Toinen kirja

Sopimaton kokous

1.

Tultiin luostariin
 Sattui tulemaan kaunis, lämmin ja kirkas päivä. Oli elokuun loppu.
Kohtauksen luostarinvanhimman luona oli määrä tapahtua kohta
päiväjumalanpalveluksen jälkeen, noin puoli kahdentoista aikaan.
Meidän luostarivieraamme eivät kuitenkaan saapuneet
jumalanpalvelukseen, vaan tulivat juuri sen päättyessä. He tulivat
kaksissa ajopeleissä. Ensimmäisissä ajopeleissä, komeissa
vaunuissa, joita veti kaksi kallisarvoista hevosta, saapui Pjotr
Aleksandrovitš Miusov mukanaan kaukainen sukulaisensa, hyvin
nuori, noin kahdenkymmenen vuoden ikäinen mies Pjotr Fomitš
Kalganov. Tämä nuori mies valmistautui yliopistoon, mutta Miusov,
jonka luona hän jostakin syystä toistaiseksi asui, houkutteli häntä
mukaansa ulkomaille, Zürichiin tai Jenaan, jotta hän siellä menisi
yliopistoon ja suorittaisi opintonsa. Nuorukainen ei vielä ollut tehnyt
päätöstään. Hän oli miettiväinen ja hajamielisen näköinen. Hänen
kasvonsa olivat miellyttävät, ruumiinrakenne vahva ja hän oli
jokseenkin pitkä. Hänen katseensa oli omituisen liikkumaton: kuten
kaikki hyvin hajamieliset ihmiset hän saattoi katsella jotakuta kauan
ja katsettaan pois kääntämättä eikä kuitenkaan nähnyt sitä, johon
katsoi. Hän oli vaitelias ja jonkin verran kömpelö, mutta saattoi
tapahtua — ei kuitenkaan muulloin kuin hänen ollessaan
kahdenkesken jonkun kanssa — että hän yht'äkkiä tuli hyvin
puheliaaksi, rajuksi ja naurunhaluiseksi ja nauroi mene tiedä mille
kaikelle. Mutta hänen innostuksensa sammui yhtä nopeasti ja äkkiä
kuin oli syntynytkin. Hän oli aina hyvin, jopa hienosti puettu. Hänellä
oli jonkin verran aivan omaa omaisuutta ja hän odotti saavansa vielä
paljon enemmän lisää. Aljoša ja hän olivat ystäviä.

Vanhoilla, rämisevillä, mutta tilavilla ajurinrattailla, joita veti pari

harmaanpunertavaa hevosta, jotka jäivät paljon jäljelle Miusovin
vaunuista, saapuivat Fjodor Pavlovitš ja hänen poikansa Ivan
Fjodorovitš. Dmitri Fjodorovitšille oli jo edellisenä päivänä ilmoitettu
aika ja hetki, mutta hän oli myöhästynyt. Tulijat jättivät ajopelinsä
muurin luo majataloon ja tulivat jalan sisälle luostarin portista. Paitsi
Fjodor Pavlovitšia eivät muut kolme luultavasti koskaan olleet
nähneet mitään luostaria, ja Miusov tuskin oli noin
kolmeenkymmeneen vuoteen käynyt kirkossa. Hän katseli jossakin
määrin uteliaana ympärilleen tekeytyen hieman mahtipontisen
luontevaksi. Mutta hänen tutkivalle älylleen ei luostarin sisäpuolella
tarjoutunut muuta nähtävää kuin kirkko ja talousrakennukset, jotka
muuten olivat varsin tavallisen näköiset. Viimeiset ihmiset olivat
tulossa kirkosta, ottivat lakin päästään ja tekivät ristinmerkkejä.
Rahvaan joukossa oli myös matkustavia ylempien
yhteiskuntaluokkien jäseniä, pari kolme rouvaa, eräs hyvin vanha
kenraali. Kaikki he olivat asettuneet majataloon. Kerjäläiset
ympäröivät heti tulijamme, mutta kukaan ei antanut heille mitään.
Ainoastaan Petruša Kalganov otti kukkarostaan
kymmenkopeekkaisen ja hätääntyen ja hämmästyen Herra ties mistä
syystä pisti sen kiireesti erään eukon kouraan lausuen nopeasti:
»Jakakaa tasan»! Ei kukaan hänen seuralaisistaan hänelle
huomauttanut mitään tämän johdosta, niin että hänellä ei ollut syytä
hämmästyä, mutta tämän huomattuaan hän joutui yhä enemmän
hämilleen.

Mutta tämähän oli omituista! Oikeastaan heitä olisi pitänyt odottaa,

ehkäpä jonkinmoisella kunnioituksellakin. Olihan yksi heistä
äskettäin lahjoittanut tuhat ruplaa, ja toinen oli rikas tilanomistaja
sekä niin sanoakseni hienoimpaan sivistyneistöön kuuluva mies,
josta kaikki nämä täällä olivat osittain riippuvia joessa kalastamiseen
nähden, mikäli oikeusjuttu saisi senlaatuisen käänteen. Ja
kuitenkaan ei kukaan ollut virallisesti heitä vastaanottamassa.
Miusov katseli hajamielisenä kirkon vieressä olevia hautakiviä ja
aikoi huomauttaa, että nuo haudat luultavasti olivat tulleet
kalliinpuoleisiksi hautaajille, joiden kai oli maksettava oikeudesta
haudata niin »pyhään» paikkaan, mutta ei sanonut mitään:
yksinkertainen liberaalinen ironia muuttui hänessä miltei kiukuksi.

— Piru vieköön, keneltä täällä oikein kysyisi, tässä

sekamelskassa… Olisi päätettävä siitä, sillä aika kuluu, — lausui hän
äkkiä aivan kuin puhuisi itsekseen.

Äkkiä saapui heidän luokseen vanhanpuoleinen, kaljupäinen

herrasmies, jolla oli leveä kesäpäällystakki ja imelät silmät. Nostaen
hattuaan hän pehmeästi sammaltaen esittäytyi kaikille yhteisesti
sanoen olevansa tulalainen tilanomistaja Maksimov. Hän ryhtyi heti
huolehtimaan matkamiehistämme.

Luostarinvanhin Zosima asuu erakkomajassa, erakkomajassa

erillään, noin neljänsadan askelen päässä luostarista, metsikön läpi,
metsikön läpi…

— Sen minäkin tiedän, että on mentävä metsikön läpi, — vastasi

hänelle Fjodor Pavlovitš, — mutta tietä me emme oikein muista,
emme ole käyneet pitkään aikaan.

— Tuosta portista ja sitten suoraan metsätietä… metsätietä.

Menkäämme! Sallitteko… minä itsekin… minä itse… Tänne tänne…

He menivät ulos portista ja lähtivät kulkemaan metsätietä.

Tilanomistaja Maksimov, joka oli noin kuudenkymmenen vuoden
ikäinen mies, kulki tahi paremmin sanoen miltei juoksi sivulla
katsellen heitä nytkähtelevällä, melkein mahdottomalla
uteliaisuudella. Hänen silmissään oli jotakin mulkoilevaa.
 — Katsokaahan, meillä on luostarinvanhimmalle yksityistä asiaa,
— huomautti Miusov ankarasti, — me olemme niin sanoakseni
saaneet audienssin »tämän persoonan tykönä», ja siksi me, vaikka
olemmekin teille kiitolliset tien neuvonnasta, emme pyydä teitä
astumaan sisään kanssamme.

— Minä olin, olin, jo olin… Un chevalier parfait! — ja tilanomistaja

näpähdytti ilmassa sormiaan.

— Kuka on chevalier? — kysyi Miusov.

— Luostarinvanhin, suurenmoinen vanhus, vanhus… Luostarin

kunnia ja kaunistus. Zosima. Hän on sellainen luostarinvanhin.

Mutta hänen sekavan puheensa keskeytti munkki, joka oli

rientänyt matkamiesten jälkeen. Hänen päässään oli korkea hytyrä,
ja hän oli keskikokoinen ja hyvin kalpea ja kuihtunut. Fjodor Pavlovitš
ja Miusov pysähtyivät. Munkki kumarsi syvään ja erittäin kohteliaasti
ja lausui:

— Isä igumeni pyytää teitä nöyrimmästi, hyvät herrat, käytyänne

erakkomajassa tulemaan hänen luokseen aterialle. Kello yksi, ei
myöhemmin. Ja teitä myös, — sanoi hän kääntyen Maksimovin
puoleen.

— Sen minä ehdottomasti teen! — huudahti Fjodor Pavlovitš

suuresti ilostuneena kutsusta. — Ehdottomasti! Ja tiedättekö, me
olemme kaikki luvanneet käyttäytyä täällä säädyllisesti… Entä te,
Pjotr Aleksandrovitš, tuletteko tekin?

— Kuinka minä en tulisi? Mitä varten minä sitten olen tänne tullut,
jos en nähdäkseni täällä kaikki heidän tapansa? Yksi seikka minua
vain vaivaa, nimittäin se, että olen nyt teidän seurassanne, Fjodor
Pavlovitš…

— Niin, Dmitri Fjodorovitšia ei vielä ole olemassa!

— Ja mainiota olisikin, jos hän löisi tilaisuuden laimin. Luuletteko,

että nämä teidän rötöstyksenne ovat minusta miellyttäviä, lisäksi
vielä teidän seurassanne? Me siis tulemme päivälliselle, lausukaa
kiitoksemme isä igumenille, — sanoi hän kääntyen munkin puoleen.

— Ei, minun velvollisuuteni on opastaa teidät itse

luostarinvanhimman luo, — vastasi munkki.

— Jos niin on, niin minä menen isä igumenin luo, menen sillävälin
suoraan isä igumenin luo, — alkoi tilanomistaja Maksimov sipistä.

— Isä igumenilla on tällä hetkellä työtä, mutta miten suvaitsette…

— lausui munkki epäröiden.

— Kovin tunkeileva ukonrahjus, — huomautti Miusov ääneen, kun

tilanomistaja Maksimov lähti juoksemaan takaisin luostariin päin.

— Hän on von Sohnin näköinen, — sanoi äkkiä Fjodor Pavlovitš.

— Semmoista te vain tiedättekin… Miksi hän olisi von Sohnin

näköinen?
Oletteko itse nähnyt von Sohnin?

— Olen nähnyt hänen kuvansa. Jos ei kasvonpiirteitten puolesta,

niin jossakin selittämättömässä suhteessa. Todellinen von Sohnin
kaksoiskappale. Minä tunnen aina pelkän fysionomian mukaan.
 — Saatatte olla siinä suhteessa asiantuntija. Mutta nähkääs,
Fjodor Pavlovitš, te suvaitsitte äsken itse mainita, että me olemme
luvanneet käyttäytyä säädyllisesti, muistattehan. Hillitkää itsenne,
sanon teille! Jos rupeatte täällä narria näyttelemään, niin en aio olla
yhtä maata teidän kanssanne… Katsokaa, millainen mies hän on, —
kääntyi hän munkin puoleen, — minua ihan peloittaa mennä hänen
kanssaan oikeitten ihmisten luo!

Munkin kalpeille, verettömille huulille ilmestyi hieno, äänetön

hymy, josta ei puuttunut eräänlaista viekkautta, mutta hän ei
vastannut mitään ja aivan selvää oli, että hän oli vaiti oman arvon
tunnosta. Miusov rypisti vielä enemmän kulmiaan.

»Oh, piru heidät kaikki periköön, siinä on vain vuosisatain

kuluessa kehitetty ulkomuoto, mutta todellisuudessa se on vain
petkutusta ja roskaa!» välähti hänen päässään.

— Tuossa onkin erakkomaja, olemme perillä! — huudahti Fjodor

Pavlovitš.
— Aita edessä ja portti kiinni!

Ja hän alkoi tehdä suuria ristinmerkkejä pyhimysten kuvien

edessä, joita oli maalattu portin päälle ja sivuihin.

— Maassa on elettävä maan tavalla, — huomautti hän. —

Kaikkiaan viisikolmatta pyhää on täällä erakkomajassa etsimässä
sielunsa pelastusta, katselevat toisiaan ja syövät kaalia. Eikä
yksikään nainen astu tästä portista sisälle, sepä juuri onkin erityisesti
merkillepantavaa. Ja asian laita on tosiaankin niin. Mutta mitenkä
onkaan, muistelen kuulleeni, että luostarinvanhin ottaa vastaan
naisväkeä? — kääntyi hän äkkiä munkin puoleen.
 — Rahvaan naisia on parast'aikaa täällä, loikovat tuolla käytävän
luona ja odottavat. Ylempisäätyisiä naisia varten on tänne käytävän
yhteyteen, mutta aitauksen ulkopuolelle, rakennettu kaksi pikku
huonetta, nuo ikkunat tuolla, ja luostarinvanhin menee heidän
luokseen sisätietä, milloin on terve, siis kuitenkin aitauksen
ulkopuolelle. Nytkin eräs nainen, harkovilainen tilanomistajatar,
rouva Hohlakov, odottaa hervottoman tyttärensä kanssa. Varmaankin
on luostarinvanhin luvannut tulla heidän luokseen, vaikka on viime
aikoina ollut niin heikko, että tuskin näyttäytyy kansalle.

— Siis erakkomajasta on kuitenkin pieni pujahdusreikä naisten luo

laitettu! Älkää luulko, pyhä isä, että minä mitään tarkoitan, puhun
muuten vain. Tiedättekö, Athoksessa, oletteko kuullut, ei ole vain
naisten käynnit kielletty, vaan ei saa ollenkaan olla naisia eikä
mitään naarasolentojakaan, kanoja, kalkkunoita, lehmävasikoita…

— Fjodor Pavlovitš, minä käännyn takaisin ja jätän teidät tänne

yksin, ja minun poistuttuani teidät talutetaan täältä ulos, ennustan
teille sen!

— Miten minä teitä häiritsen, Pjotr Aleksandrovitš? Katsokaahan,

— huudahti hän äkkiä astuen aidan sisäpuolelle, — katsokaahan,
millaisessa ruusulaaksossa he asuvat!

Vaikka tällä kertaa ei ollutkaan ruusuja, niin tosiaankin oli siellä

suuri joukko harvinaisia ja ihania syyskukkia kaikkialla, mihin niitä
vain oli voinut istuttaa. Ilmeisesti niitä vaali taitava käsi. Kukkalavat
oli laitettu kirkkojen tarhoihin ja hautojen väliin. Pikku talo, jossa oli
luostarinvanhimman kammio, oli puinen ja yksikerroksinen, ja sen
oven edessä oli kuisti. Senkin ympärille oli istutettu kukkia.