Saving the Mail Order Bride Linda

Broday
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmass.com/product/saving-the-mail-order-bride-linda-broday-5/
Another random document with
no related content on Scribd:
 Mutta Rietula piti Iisakin tarjousta pilkkana ja hotaisi menemään
tupakkavehkeet niin, että ne lensivät alhaalla makaavan sonnin
eteen.

— Jo on miehellä sisu, kun ei heltiä tällaisessakaan paikassa. Nyt

jos härkä syö minun piippuni ja massini, niin saat maksaa ne vielä
tämän leikin lopuksi.

Rietulan puusta kuului vain murinaa vastaukseksi.

— Mikä se sokaisikin miehet, että puuhun, kun kerran oli

venheetkin, joilla olisi voinut väistää, arveli Iisakki hyväntuulisena
edelleen.

— Piru se sokaisi minutkin lähtemään koko lahnareissulle,

pahoitteli
Rietula.

Aurinko nousi ja lähetti lämpimät säteensä tuoksuviin metsiin,

joissa helisi jo lintujen kuoro. Yksi sädekimppu sattui Rietulan
pahasti vääristyneeseen naamaan, jossa raivostuneet silmät
muljahtelivat vuoroin Iisakkiin, vuoroin taas maassa rauhallisesti
märehtivään sonniin, joka oli laittautunut aivan Rietulan puun
juurelle.

— Tulee siitä taas lämmin päivä, arveli Iisakki. Olisi tästä pitänyt
päästä lahnaakin keittämään. Sinunkin verkkosi voi siellä revetä, kun
oikein aikamoinen lahnakarja…

— Älä uhittele!

— Mitäpä tässä uhitelemaan… Kuuluisi huuto sinne joelle, niin

karjastaisiin yhteen ääneen, mutta ei se kuulu. Ja tuo sonni pahus
voi siinä makoilla puolelle päivin, jos lähtee sittenkään.

Rietula oli katkaissut puukollaan pisimmän oksan puusta ja

karsinut siitä neulaset ja kiinitteli sen toiseen päähän puukkoaan
nuoran kappaleella. Saatuaan laitteensa valmiiksi, aikoi hän osoitella
sillä sonnia silmään.

— Älä helkkarissa puhkaise siltä silmiä, hätääntyi Iisakki. Johan

sinä nyt, naapuri…

— Puhkaisen minä, jos vaan saan osumaan! karjasi Rietula.

Kepakko ei ylettynyt tarpeeksi pitkälle, ja Rietula taittoi uuden

oksan, leikkeli puukolla paitansa helmuksista kaistaleen, jolla sitoi
jatkon kepin nenään.

— Nyt se varmasti ulottuu! riemuitsi hän ja alkoi sohoa sonnia

silmien seutuville.

— Saat viisi markkaa, jos et puhkaise sonnilta silmiä, lupasi Iisakki

jo hätääntyen.

— Vaikka antaisit koko talosi, niin minä puhkaisen!

— Vaikkako antaisin Eedlankin? uteli Iisakki.

— Annat sinä sen vielä antamattakin!

— Et ota Eedlaa, jos minä terveenä pysyn, uhkaili jo Iisakkikin.

Sonni katseli ihmetellen Rietulan keksintöä. Saikara oli pitkä ja

raskas ja kun puukko alkoi ponnistuksilla osua silmän kohdalle,
käänsi sonni päätään, ja Rietula kirosi epäonnistumistaan.
 — Älä kiroile, se suuttuu, kiusotteli Iisakki. Kun annat sen
rauhassa lepäillä, niin jospa se jo iltapuolella jättää meidät.

Mutta Rietula jatkoi yrityksiään ja kohta sonni kapsahtikin jaloilleen

ja alkoi kieli pitkällä puskea Rietulan puuta. Saikara putosi Rietulan
kädestä ja yhä karkeammin kiroten tarttui hän puuhun.

— Kas kun et uskonut, vaikka sanoin, että se suuttuu, naurahti

Iisakki.

Rietulalta putosi hattu ja sonni pisti sen heti maata vasten

sarviinsa.

— Voi helvetti, kun se oli minun kirkkohattuni! karjasi Rietula.

— Taisi olla ihan kosimahattu. Ja nyt sillä tuo pahuksen mullikka

koreilee.

Rietulan haivenet olivat nousseet pystyyn. Sonni ei näyttänyt

pitävän Rietulan päähineestä, joka oli tarttunut lujasti sen sarviin eikä
irtautunut maata vastenkaan penkoessa.

Iisakki nauraa hihitti puussaan ja Rietula katseli julmistuneena

häneen ja vuoroin kirkkohatun häikäilemättömään hävittäjään.
Harakkakin oli huomannut mieltäkiinnittävän näytelmän ja lensi
koivuun aivan Rietulan istumapuun lähelle. Se katseli hetken pää
kallellaan ja päästi sitten lyhyen naurun. Rietula taittoi oksan
kappaleen ja heitti sillä ilkeästi nirskuttavaa lintua, mutta menettikin
siinä tasapainonsa ja tuli puusta maahan niin, että oksat katkeilivat.

Ihmeen ketterästi pääsi Rietula jaloilleen ja pötki venheelleen

sonni kintereillä. Iisakki katsoi myöskin parhaaksi laskeutua puusta
ja rientää venheeseensä. Sonni jäi rannalle töllistelemään, kun
venheet loittonivat rannasta.

— Tule nyt, naapuri, lahnakeitolle puolisen ajoissa, pyyteli Iisakki

kauniisti kalatoveriaan, mutta tämä vastasi karkealla kirouksella ja
lähti soutamaan niin, että vesi kokan alla kohisi.
XIV.

Kolmolaiset eivät ole kertaakaan käyneet korpijokelaisten

osuuskaupassa. Kirkonkylästä ovat tavaransa hakeneet ja silmät
kiinni ajaneet korpijokelaisten kaupan ohi omalle puolelleen.
Pikkupoikiakin kiellettiin ankarasti käymästä osuuskaupassa, mutta
salaa pujahtivat poikaset saamaan Nuusperilta karamelleja, jotka
maksettiin siten, että suoritettiin tuima tappelunäytelmä puodin
edustalla.

Mutta kolmolaiset ovat hiljaisuudessa puuhailleet hekin omalla

tahollaan. Rietula kokosi tarvittavan määrän osuuksia ja muutamana
yönä pidettiin salaa kokous, jossa päätettiin heti avata kauppa
suutari Horttanaisen uudessa mökissä, joka oli äsken kohonnut Ala-
Rietulan pellon laitaan maantien varrelle. Toistamiseen sai suutari
muuttaa asunnostaan, mutta teki sen tällä kertaa ilolla, kun oli
kolmolaisten etu kysymyksessä ja kun sai muuttaa ilman pakanallisia
pakkokeinoja.

Ja eräänä päivänä avattiin kauppa, joka suurimmalla

varovaisuudella, etteivät korpijokelaiset saisi tietää asiasta, oli pantu
kuntoon etupäässä sydänöillä, suutarin akan pitäessä vahtia
maantien veräjällä.
 Nimikilpi uuteen kauppaan laadittiin vielä suuremmaksi kuin
Korpijoen kaupan ja maalattiin sitäpaitsi koristeellisesti. Nimen
ympärille oli maalari Mikkelson, joka oli vartavasten Kuopiosta
haettu, piirrellyt hämäriä, symbolistisia aiheitaan. Niinpä kilven
ylänurkissa nähtiin kaksi sarvipää paholaista puskemassa
vastakkain ja paholaisia kiskoi hännästä kaksi tukevatekoista,
pahasti irvistävää isäntämiestä. Alareunaan oli suutari Horttanainen
kiven kovaan vaatinut maalattavaksi kahvipannun, nisupullan ja
kaksi tervehtivää, lujasti puristavaa kättä ja niiden alle lauseen:
"Rakkaus voittaa kaikki" ja vähän alemmaksi "Terve tuloa!"

Maalari oli hymähtäen täyttänyt Horttanaisen vaatimuksen, mutta

Rietula aprikoi murahdellen vihtahousujen merkitystä, jotka maalari
oli itse keksinyt. Ja kun Rietula ei jaksanut aihetta sulattaa kysymättä
maalarilta, miksi tämä oli piruja maalannut niin pyhään paikkaan kuin
osuuskaupan seinään ja vieläpä nimikilpeen, vastasi Mikkelson:

— Maalataanhan niitä kirkon seiniinkin. Ja ne ovat muuten

muodissa nykyään.

Rietula tyytyi selitykseen ja kysyi maksua maalarin vaivoista.

— Sata markkaa.

Rietula seisoi kysymysmerkkinä.

— Kymmentä kai tarkoitit?

— En muuta kuin mitä sanoin. Se on sitäpaitsi halpa, selitti

maalari, mutta olen saanut hyvin paljon nautintoa sen
valmistamisesta ja se korvaa tekopalkasta puolet.

Rietula seisoi yhä suu auki ja haroi korvallistaan.

 Mutta Horttanainen joutui selittämään:

— Jos Nuusperi on saanut kympin korpijokelaisilta

tuherruksestaan, niin tottahan tämä taiteellinen työ on kymmentä
vertaa arvokkaampikin. Maksa vain pois vaaditut markat!

Möttösen Eerokin antoi työlle täyden tunnustuksen ja arveli:

— Maksetaan pois, mitä se pyytää, kun on Kuopiosta asti

kulkenutkin ja… ja onhan meillä rahaa! kehaisi hän lopuksi.

— Niin, no, onhan sitä rahaa, riemastui Rietulakin ja kaiveli rahat

lompakostaan.

— Mutta vuosiluku siitä puuttuu, huomasi Ala-Rietulan Vernandi, ja

se on tehtävä.

— Niin, täysi työ, kun on täysi palkkakin, vahvisti Horttanainen.

Maalari tarttui siveltimeensä ja vasempaan alanurkkaan piirteli

punaisella:

"Armon vuonna 1916".

— No nyt se on valmis!

— Ja komeapa, pahus, onkin!

— On se toista kuin korpijokelaisten!

— Kahvipannu olisi saanut olla hieman isompi, arveli suutarin

akka.
 — Ja nuo kädet puristaa vähän kovemmin toisiaan, huomautti
Möttösen
Taava.

— Kyllä maalari sen on paremmin tiennyt, neuvoi suutari.

Mutta Heikkilän Vilhelmi arveli:

— Tuo toinen ukko, joka kiskoo tuossa oikealla puolella vanhaa

kehnoa hännästä, on ihan kuin Kyrmyniska. Eikö olekin?

— On, on! Jopa osasi maalata!

— Mutta kukas se mahraa olla tuo toinen, vielä turpeampi äijä

tossa alanurkass'? kuului ääni miesten takaa kysyvän. Käännyttiin
katsomaan ja Nuusperi pakanahan siellä oli.

— Nii' minust' vaa näyttää kui Rietula sii' olis', jatkoi tämä
tähystellen kilpeä naurusuin.

— Huuti, kuipeliini, mitä sinä tänne…? Laputa tiehesi karjaistiin

Nuusperille.

— Niin, mitä sinä tänne, oikeitten ihmisten puolelle…!

— Ala painella!

— Menetkö siitä!

Menihän Nuusperi ja sanoi vielä maantiellä menneessään:

— Kyll' se vaa' ol Rietula tuoss' vasemmass' nurkass'!

 Mutta tästä välittämättä siirryttiin myymälään, jossa Rietula tarjosi
rinkiläkahvit kaikille kolmolaisille.
XV.

Poutaisen punainen aurinko oli laskeutunut tyvenenä uneksuvan

Kolmojärven taakse. Oli hiljainen ilta ja pelloilta olivat äänet
vaienneet. Kylän saunoissa vain vastat läiskivät ja höyry pullahteli
oviaukoista, kun itsensä punaiseksi peitonneet miehet palailivat
verkkaan kylvystä ja istuivat pihakiville itseään kuivailemaan.

Miirun Eedla käveli sillan yli Kolmon puolelle ja pistäytyi Kolmon

osuuskauppaan.

Mitä hän sieltä? Oli nähnyt Kolmon tytöillä hohtavan punaisia

puseroita, joihin kangas oli saatu omasta osuuskaupasta ja Eedlan
mieli teki nyt samanlaista punahohtoista puseroa, jolla sopisi esiintyä
ensi sunnuntaina kirkkomäellä.

Eedlan suunnitelmista ei varmastikaan kukaan korpijokelainen

tiennyt mitään, ei edes oma äitinsäkään. Muuten häntä olisikin
tartuttu leiskuvaan palmikkoon ja riipaistu armotta omalle puolelle,
omaan kauppaan tyytymään siihen mustapohjaiseen,
punakukkaiseen retonkiin, jolla Korpijoen neitoset olivat itsensä
vaatehtineet.
 Mutta Eedla oli muista riippumaton ja päätti kaikesta huolimatta
koreilla ehtapunaisella puserolla?

Rietulakin oli sattumalta pistäytynyt ostoksilleen ja hämmästyi

nähdessään Eedlan tulevan kauppaan.

— No mitä sitä nyt Eedlalle kuuluu? kysäisi hän iloisesti.

— Eipä erikoista… mitä vaan Moosekselle?

Kaupanhoitaja hätkähti, sillä kukaan ei tohtinut sanoa Rietulaa

etunimeltään. Tämäkö Eedla nyt tohti.

Mutta Rietula hymyili vain ja osti Eedlalle suuren pussin

karamelleja, josta toimenpiteestä sai kokonaan tytön luottamuksen
puolelleen.

— Johan Mooses on ostanut uuden hatun… Kun kuului se meidän

sonni repineen sen mustan kirkkohatun, virkkoi Eedla jotain
sanoakseen.

Rietulan niska kävi punaiseksi, mutta hän ei puhunut mitään. Otti

vain rinkilöitä ja tukki taskunsa täyteen.

Eedla hankkiutui pois lähtemään ja Rietula supatti hiljaa hänelle:

— Mennään tuonne joen rannalle istumaan ja syömään rinkilöitä.

Ei suinkaan Eedlalla niin kiirettä ole.

— Ei, ei, jos sattuu kuka näkemään, esteli Eedla hiljaa.

— Istutaan siellä ladon takana, niin ei kukaan näe, arveli Rietula ja

leikkisänä lisäsi:
 — Eedla ei muuten istuisi tämmöisen vieressä?

— Nii-iin! Kun se taas tuo Mooses…

Eedla pyörähti ulos. Rietula painoi hattua silmilleen ja seurasi

perässä. Kylien kohdalla tyytyi Rietula astuksimaan Eedlan jälessä,
mutta pyörähti hänen rinnalleen, kun tultiin polun risteykseen, joka
vei heinäladolle.

— Mennään tästä, niin ei kukaan huomaa, neuvoi Rietula.

— Kun äiti ei vaan sattuisi huomaamaan, arveli Eedla. Silloin se

nostaa möläkän ja tulee tänne seipään kanssa.

Ladon takana oli hirsikasa, ja sille istahti Rietula ja kehoitti

Eedlaakin istumaan. Kaivoi sitten housujensa taskusta rinkilöitä ja
ojensi Eedlalle.

Hetkinen istuttiin hiljaa, ja Rietulan suu heilui kiivaasti. Hän aikoi

nähtävästi ottaa puheeksi keväällä keskeneräiseksi jääneen naima-
asian.

— Mitenkä se on, Eedla, etkö sinä sitten millään ehdolla suostu

tulemaan minulle? kysyi hän vihdoin.

— Kyllähän minä, mutta kun se äiti… ja kun se Kyrmyniskakin

tuppasi ne kihlansa.

Rietula heilahti kuin neulan pistosta.

— Joko se, kutjake, ne kihlansakin… Mutta pura pois, Eedla, se

kauppa. Olisihan tuo toista olla lautamiehen emäntänä.
 — Tehköön äiti, miten tahtoo. Kyllähän minä Mooseksesta
tykkäisin hieman enemmän, mutta mikäpä siinä auttaa, jos kerran se
Kyrmyniska nai…

— Mutta se ei nai sinua, se on vissi! kiljahti Rietula. Johan nyt on

ihme, että vastoin tahtoaan pitää sille korilaalle työntyä. Minun pitää
ottaa tämä asia uudelleen ja koettaa, eikö sanan voima pysty äitiisi.

— Eihän minulla ole mitään väliä, jos vaan saisi sen Kyrmyniskan
ottamaan pois ne kihlansa.

— Ne annetaan sille, vaikkei ottaisikaan! Rietula melkein huusi.

Kyrmyniska ei tiedä, mikä on laki ja oikeus. Ja jollei tämä asia
muuten selviä, niin minä sanon, että käräjätuvan seinät punoittaa
tästä asiasta!

Rinkilät loppuivat ja Eedla nousi pistäen vaatemytyn kainaloonsa.

— Nyt täytyy mennä, muuten äiti on vihainen.

— Olisi nyt vielä istuttu, esteli Rietula, mutta tyttö meni jo hyvän
matkan päässä.

Kylät nukkuivat vaaleassa yössä. Lehmisavut kohosivat suorina

patsaina ilmaan, ja kellokas jossain karjatarhassa ammahti pitkään,
johon kaiku monistellen vastasi.

Rietula tapasi Eedlan maantiellä. Hän näytti liikutetulta. Otettuaan

Eedlan käden omaansa, virkkoi hän ääni värähtäen:

— Hyvästi nyt, rakas Eedla!

— Hyvästi, hyvästi, rakas Mooses! Kiitoksia rinkilöistä!

 Kumpainenkin erosi taholleen. Eedla vaikeni kävellessään, mutta
Rietula hyräili kotipihalle päästessään:

"Jo joutui armas aika".

XVI.

Oli keskikesä käsissä. Puissa oli täysi lehti ja ruoho kedoilla näytti
rehevältä. Päivät olivat poutaisia, ja kun maa kävi janoiseksi, satoi
öisin, mutta aamuisin hymyili taas poutaisen punainen aurinko.

Korpijoen ja Kolmon kylissä seurattiin suurella jännityksellä Eedlan

naima-asiaa. Oltiin epätietoisia, kelle tyttö vihdoinkin suostuisi
menemään avioksi.

Iisakki kävi Miirussa, mutta päivisin ja mitään pelkäämättä,

jotavastoin Rietulan täytyi tavata rakastettuaan yöllä ja pelätä joka
hetki Miirun Eveliinan seipään iskua, sillä tämä oli kerran kesäisenä
iltana omalla pihallaan pauhannut niin, että oli kuulunut Ylä-
Rietulaan asti:

— Jos ei se Rietulan riivattu lakkaa kärkkymästä meidän Eedlaa,

niin minä laitan itseni vahtiin ja kun se pistää päänsä tänne, niin
minä lyön niin että seiväs katkeaa!

Tämän uhkauksen oli kuullut jokainen Korpijoen ja Kolmon kylillä

ja myöskin Rietula ja Iisakki. Edellinen puri hammasta kuulemansa
johdosta, mutta jälkimäinen veti suunsa makeaan hymyyn.
 Ja eräänä aamuna, kun Mikkolan kukko veteli ensimäisiä
aamuvirsiään, nousi Iisakki vuoteeltaan ja kävi noutamassa
vaateaitasta verkavaatteensa ja alkoi pukeutua nopeasti.

— Nyt sitä on mentävä pappilaan, ei siinä auta, jupisi hän

itsekseen. Mitä se viivytyksistä paranee. Saattaa Rietula muutamana
päivänä kopata sen Eedlan ja silloin se on mennyttä.

Käskettyään renkinsä valjastamaan hevosen kirkkokääsien eteen,

lähti
Iisakki juoksujalkaa Miiruun.

Talossa vielä nukuttiin. Iisakki meni Eedlan aitan ovelle

koputtamaan.

— Jos se Eedla nousisi nyt ylös. Hevonenkin olisi siellä jo

valmiina.

Edellisenä iltana oli Iisakki käynyt puhumassa Eedlalle pappilaan

menosta ja Eedla oli jorahtanut:

— Samapahan tuo on.

Mutta nyt Eedla kuorsasi kuuluvasti aitassaan ja Iisakki höpötti:

— Eedla, Eedla, hyvänen aika, kun ei kuule, vaikka kuinka…

Pitäisi nyt jo lähteä. Siellä kukkokin jo aamuvirsiään laulelee. Tokko
se Eedla kuulee? Rakas Eedla…

Mutta apua ei tullut, vaikka Iisakki jo potkaisi kerran oveakin.

Eveliinaa piti mennä herättelemään.
 — Nouse, hyvä Eveliina, auttamaan. Se Eedla ei taida lähteäkään
pappilaan, kun se kuorsaa vaan. Pitäisi joutua, ettei Rietula mitään
huomaisi.

Eveliina nousi ylös ja meni pihamaan yli Eedlan aitan ovelle.

Potkaisi oveen niin että rämähti:

— Kuuletko sinä tytön toljake, kun sinua ajellaan pappilaan

lähtemään ja sinä kuorsaat kuin hevonen! Laita pian itsesi jalkeille!

— Mikä nyt on hätänä. Ei ole aurinkokaan vielä noussut, kuului

Eedla unisesti urahtavan.

— Vai pitäisi tässä sinulle vielä auringon nousta! Hätä se on, kun
Rietula saattaa vahtia pitää ja lyöttäytyy sinne jälkeenne
sekaannusta aikaansaamaan, pauhaili emäntä.

Kun Eedla oli vihdoinkin pukeutumispuuhissa, kehoitteli Eveliina:

— Laitakin nyt itsesi koreaksi, niin on Iisakin mukavampi katsella.

— Kyllä tätä Eedlaa toki katselee mielikseen, vaikk' olis

paitasillaan, kehui Iisakki.

— Laita sille kukka rintaan, kehoitti Eveliina Iisakkia.

— Kyllä minä… Kasvaahan siellä meidän pirtin akkunan alla

lingerkumina ja samettiruusuja ja ne näkyvätkin olevan jo kukalla.
Pitääpä laittaa.

Mikkolan pihassa oli jo hevonen valmiina, ja noustiin rattaille. Yli

reunojen pursuvan ilonsa vallassa hiutasi Iisakki ohjasperillä
liinakkoa lautaselle. Ajopelit singahtivat portinpieleen, joka oli laho ja
suistui paikoiltaan. Iisakki kuului vielä maantiellä hihkasevan
liinakolle.

Isäntärenki alkoi sovitella kaatunutta portinpylvästä paikoilleen

puhellen:

— Hulluksi tulee vanha ihminen naimisiin mennessään, minkä

tuokin Iisakki. Viikkokausia on syömättä kutjottanut, öisin huokaillut
kamarissaan. Nyt se sen sai, letukkansa, mutta kyllä en minä olisi
mokomasta huolinut.

Iisakki oli toivonut saavansa viettää tämän juhlapäivänään

rauhassa vihollisiltaan, mutta siinä hän surkeasti pettyi. Suutari
Horttanaisen akka piti huolen, että Iisakin onni ja rauha särkyi
ainakin täksi päiväksi.

Rietula oli palkannut Horttanaisen akan pitämään varalta, milloinka

Iisakki aikoisi lähteä Eedlan kanssa pappilaan. Horttanaisen akka piti
vahtivuoroa öisin ja päivällä hänen miehensä.

Ja nyt oli akka huomannut, että Iisakki lähti Eedlan kanssa

kirkonkylään ajamaan ja vielä hihkaisi mennessään. Henki kurkussa
joudutti hän viestin tästä Rietulalle, joka rauhallisena kuorsaili
kamarissaan. Horttanaisen akka jyskytti Rietulan kamarin ovea ja
kiljuen selitti:

— Nyt se Kyrmyniska meni sen Eedlan kanssa… nyt se, rietas, vei
lautamiehen morsiamen. Nouskaa, hyvä isäntä!

Rietula oli pian jalkeilla kuultuaan tämän järkyttävän uutisen.

— Joko siitä on kauan, kun se lähti? kysyi.

 — Eikö tuosta jo tunti liene. Sanoin siinä ukolle, että tulisi sanaa
tuomaan, kun minua taas tuo sydänalusvika vaivaa, mutta johan
tämä…! Itseni piti lähteä, enkä kyennyt juoksemaan ja sillä keinoin
se rietas ehti…

— Miks'et sanaa tuonut silloin, kun Iisakki meni Miiruun? karjasi

Rietula. Jos nyt pappi ehtii panna ne kuulutuksiin, niin silloin…
mitenkäs silloin?

— Voi hyvä isä siunatkoon! Ei se kerkeä pappilaan, kun nyt Rie…

kun nyt lautamies vain suorii heti tielle…

Rietula ei ennen milloinkaan ollut joutunut niin pian matkavalmiiksi

kuin nyt. Ruoska vongahti hevosen lautasilla, joka lennähti tielle kuin
nuoli. Kylän koiria oli kokoontunut maantien varteen ja ne seurasivat
Rietulaa haukkuen ja pyörien ärhentelevästi hevosen jaloissa. Olipa
se menoa! Mutta tamma olikin saanut hyvää hoitoa isännältään
tämän matkan tekoa varten.
XVII.

Iisakki istui armaansa kanssa pappilan portailla ja odotteli rovastin

heräämistä. Kansliahuoneen portaat olivat itäpuolella kartanoa ja
hetki sitten noussut aurinko lämmitti suloisesti siinä istuessa. Iisakki
oli parhaimmalla tuulellaan. Selitettyään Eedlalle kaikki
talousasiansa ja suunnitelmansa, alkoi hän hyräillä käsi Eedlan
olalla:

"Ihanassa ryytimaass' oli montakin tuttuu. Sinun kanssasi,

neito nuori, on sydämellinen juttu."

Eedla hörähti nauramaan ja päivitteli:

— Jo on vanha mies kepsu, kun kehtaa syntisiä lauluja hyreksiä.

— Lauletaan sitten kotiin mennessä suvivirsi, kun näkyy näin

kaunis päiväkin tulevan, virkkoi Iisakki ja laitteli piipun poroja
poskeensa siltä varalta, että pian pääsisi rovastin kanssa juttuamaan
ja silloin ei sopinut poltella piipulla.

Jopa ilmestyi pihaan Iisakin puhemieskin, Kuivalan vanha

kellonsoittaja, joka tavallisesti esiintyi puhemiehenä Kuivalan
arvokkaimmilla isännillä. Juhlan kunniaksi oli hänellä hännystakki,