Bonds of the Vampire King Blood Fire

Saga 7 1st Edition Bella Klaus

Visit to download the full and correct content document:
https://textbookfull.com/product/bonds-of-the-vampire-king-blood-fire-saga-7-1st-editi
on-bella-klaus/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Blood Fire Saga 01.0 - Allure of the Vampire King 1st

Edition Bella Klaus

https://textbookfull.com/product/blood-fire-saga-01-0-allure-of-
the-vampire-king-1st-edition-bella-klaus/

Blood Fire Saga 02.0 - Captive of the Vampire King 1st

Edition Bella Klaus

https://textbookfull.com/product/blood-fire-saga-02-0-captive-of-
the-vampire-king-1st-edition-bella-klaus/

Blood Fire Saga 04.0 - Thrall of the Vampire King 1st

Edition Bella Klaus

https://textbookfull.com/product/blood-fire-saga-04-0-thrall-of-
the-vampire-king-1st-edition-bella-klaus/

Dirty Deeds Bonds of Blood 3 1st Edition Cate Corvin

https://textbookfull.com/product/dirty-deeds-bonds-of-
blood-3-1st-edition-cate-corvin/
Baby for the Russian Boss 1st Edition Bella King

https://textbookfull.com/product/baby-for-the-russian-boss-1st-
edition-bella-king/

Wife for the Russian Boss 1st Edition Bella King

https://textbookfull.com/product/wife-for-the-russian-boss-1st-
edition-bella-king/

Triplets for the Russian Boss 1st Edition Bella King

https://textbookfull.com/product/triplets-for-the-russian-
boss-1st-edition-bella-king/

Countess of Darkness Dynasty of Blood Saga 4 1st

Edition Stephany Wallace

https://textbookfull.com/product/countess-of-darkness-dynasty-of-
blood-saga-4-1st-edition-stephany-wallace/

Destroy Her (Crimson High #1) 1st Edition King Bella

https://textbookfull.com/product/destroy-her-crimson-high-1-1st-
edition-king-bella/
BONDS OF THE VAMPIRE KING

BELLA KLAUS
 CONT ENT S

Chapter 1
Chapter 2
Chapter 3
Chapter 4
Chapter 5
Chapter 6
Chapter 7
Chapter 8
Chapter 9
Chapter 10
Chapter 11
Chapter 12
Chapter 13
Chapter 14
Chapter 15
Chapter 16
Chapter 17
Chapter 18
Chapter 19
Chapter 20
Chapter 21
Chapter 22
Chapter 23
Chapter 24
Chapter 25

Fifteen Years Later

 CHAPTER ONE

K resnik’s arms tightened around my chest, holding me to

his larger body. Flames filled my vision, lashed at my
feathers, burning paths of panic along my raw nerves.
My breath caught. Kresnik was trying to transport me out of the
tunnel.
Valentine’s roar of fury echoed through the confined space, and
blasts of magic thudded against the ward Kresnik had erected
around our bodies. No one could save me—not Valentine, not
Hades, not Caiman or any of the mercenaries stuck in the
underground passageway. I had to save myself.
I lurched forward, stretched out my wings, tried to fly out of his
grip, but the fiery arms encasing my torso turned solid.
“Mera!” Valentine pushed through the flames, and the wards
surrounding us splintered into a million shards.
“Out.” Kresnik’s muscular arm shot forward with a palm strike,
encasing Valentine in fire, making him back away with a scream
that rang through my ears.
My stomach lurched. What if Kresnik and my combined flames
were reducing him to ash?
I had to escape. Escape before we caused any more damage.
Escape before Kresnik took me somewhere no one could ever
follow. Escape before Kresnik put another needle through my heart.
Escape. Escape. Escape.
 Heat surged through my veins, hotter than any kind of fire I
could produce as a phoenix. The flames around us blurred and
flickered, and for a moment, I could feel the cold fury, the relentless
determination, and the raging hatred of my father.
“Stop,” I whispered.
Kresnik was trying to flicker, the process fire wielders used to
transport themselves from one location to another. It would mean
melding our magic—something I needed to resist.
As every molecule in my body vibrated in sync with Kresnik’s, I
clacked my beak and focused on my love for Valentine, on my
desire to stay here and check that he had survived the flames.
I thrashed from side to side, trying to pull my magic back into
my chakras, but the arms restricting my chest rose to my neck.
“Stop fighting me.” Kresnik tightened his grip.
“Get off,” I squawked, not knowing if we were still in the tunnel,
had flickered to Kresnik’s lair, or were somewhere in between. Our
location didn’t matter. Not when he was cutting off my air.
My head swam, and confusion sloshed through my skull. The
flames receded from the edges of my vision, darkening into a deep
crimson until everything turned black.
A heartbeat later, I awoke with a noisy gasp, and the weight of
Kresnik’s larger body pushed me forward until it felt like I was lying
horizontally with my wings outstretched. Still blinded, I thrashed
from side to side, trying to shake him off, but his muscular thighs
tightened around my waist.
Wind rushed in my ears, accompanied by Kresnik’s harried
breath. “Calm down, or we’ll both meet the fate of Icarus.”
My heart plummeted. Why did this feel like he was riding on my
back?
Rumbling traffic filled my ears, mingled with the sound of horns.
I opened and closed my eyes, clearing my vision of the dark flames.
The sun had already set, and headlights illuminated the busy
street below, with tall lamp posts lighting up the sidewalks. We
were too high up for me to see the shops’ window displays, but
from the black cabs and double-decker buses, I was guessing we
were still in London. From the wide expanse of parkland on our
distant right, it looked like we were flying over Notting Hill Gate.
“I thought it would take a little more coaxing for you to
transform,” Kresnik’s snarling voice reverberated through my mind.
“However, I didn’t anticipate that you would resist me with such
passion.”
Terror squeezed my heart in its icy grip. My wings splayed out,
and I tilted to the side, trying to dislodge the monster clinging onto
my back.
Kresnik’s grip tightened on my body, and his manic laugh rattled
across my skull. “What a spirited little thing!”
“Get off me!” My words came out an anguished screech.
“We can communicate, you know.” He tapped the side of my
head. “Mind to mind.”
I righted myself and took another look at our immediate
surroundings. A halo of fire surrounded my head, reminding me of
the time Racon and Gail sat together in the training room
connecting minds with a process Coral explained could only be done
by soulmates or close family members.
This was the method Jonathan had used to infiltrate my mind,
impersonate Valentine, and lock me into a series of nightmares.
That still didn’t stop me from asking the question in my head,
“How are you doing this?”
A dull explosion sounded from the street. Flames spurted out of
every manhole on the road, and my chest filled with cold despair.
This was Kresnik’s doing. I only hoped that Hades had managed to
transport everyone out of the tunnel before Kresnik had detonated
another of his traps.
The blare of sirens became louder as police cars and fire engines
raced down Kensington Church Street, making the cars mount the
sidewalk.
Kresnik leaned back and cackled. “Look at the humans below,”
he bellowed out loud. “It’s like pouring water on ants.”
My throat dried. Where was Valentine? Where were Caiman and
Hades? Why was Kresnik still hanging around?
 The traffic stopped, and people piled out of their vehicles, out of
shops and pubs and restaurants, their faces turned to the sky. I
sucked in a deep breath through my beak. They were watching us—
the phoenix and the ifrit—battle in mid air.
As I struggled against Kresnik’s might, feathers worked their way
loose, falling down to the street below like droplets of molten fire.
These people needed to run, not gape.
“Thanks to your meddling vampire lover, I no longer have the
power to flicker long distances.” Kresnik’s sharp voice sliced through
my panic. “No matter. The power I seek is more precious than
anything I can obtain from my children.”
“What do you still want with me, then?” I accompanied that
thought with a squawk of outrage.
“You’re the only creature who can fly me to the Realm of the
Gods.” The halo of crackling magic surrounding my crown looped
over my head and settled over my neck.
“Good luck getting me to do anything.” I twisted my head to the
right, tried to spit out a fireball at Kresnik, but he ducked to my left.
A guttural roar sounded from below. I glanced down to find an
armor-clad figure emerging from one of the burning manholes,
causing a double-decker bus to swerve to the other side and crash
into a black cab.
My chest inflated with hope. Valentine had survived.
Kresnik slammed a fist into the space between my wing bones,
making me lurch forward. “Valentine is annoyingly tenacious.”
“It’s called loyalty. ” I glanced over my shoulder to find Valentine
hurtling up toward us. “Something a psycho like you could never
understand.”
“There’s a reason why the gods made beasts of burden mute.”
Kresnik pulled on the halo, making me splutter and gag. “It was so
their masters didn’t kill them outright for their insolence.”
Without meaning to, my wings sliced through the air, propelling
us forward. I cried out, tried to tell Kresnik to stop, but he’d taken
control of my body and was now flying me toward Hyde Park.
We glided over the rooftops of Notting Hill, over the embassies
that bordered the Kensington Palace Gardens, and over the palace.
 “Release my mate.” Valentine’s snarl was loud enough to shake
my feathers.
Every muscle in my body strained to turn away, to fly toward
Valentine and get close enough so he could stick a firestone sword
through Kresnik’s eyes. No matter how much I tried to resist, the
halo encasing my neck had taken control of my motor functions, and
none of my screams to be set free reached Kresnik.
“Are you a preternatural, or not?” Kresnik laughed.
From his jerky motion on my back, I guessed he was throwing
fireballs at Valentine, who was dodging if I was right about the
slicing sound of his movements.
The whump, whump, whump of rotor blades sounded from
above. I raised my eyes and stared into the telephoto lens of an
oversized camera. A man wearing a red puffer jacket and matching
ear muffs sat in the open door of a helicopter, securing the
recording device with both arms.
His right leg dangled over the edge of the chopper, while he
tucked his right beneath a metal bar. The cameraman moved his
head from behind his eyepiece attachment and gaped as though he
couldn’t believe what he was recording.
I sucked in a ragged breath. For all my fretting about complying
with the Supernatural World secrecy laws, my magic would be the
first to be exposed to the humans.
Shit. If I ever got out of this alive, I was in serious trouble.
“Bugger off.” Kresnik tossed a fireball at the camera, making its
operator fall backward into the helicopter.
With a high-pitched scream, the man’s arms thrashed to put out
the flames engulfing his jacket, and the camera fell loose from his
fingers. Kresnik threw a fireball and another and another until the
aircraft swooped away.
“Stop,” I cawed out loud.
As bad as I felt for the man who got burned, I really wanted the
filming to stop. Kresnik failed to understand that the camera was
either broadcasting its footage live or recording it onto a card that
would likely survive even a helicopter crash.
 I rolled my eyes. What was I talking about? Kresnik didn’t give a
damn about protecting the Supernatural World.
He flew us past the Round Pound that backed onto Kensington
Palace and beside the Serpentine, our fiery bodies reflecting on the
winding lake that formed the border of Hyde Park.
Up ahead stood the Wellington Arch, a five-story-tall stone
monument to the Napoleonic Wars that supported a winged woman
riding a four-horse chariot. The light of our combined flames glinted
on the laurel wreath she held aloft.
My throat dried as I figured out what lay ahead. Green Park.
Buckingham Palace on our left, Saint Jame’s Palace… and Trafalgar
Square.
Trafalgar Square was where Captain Theodore had hidden
Kresnik’s immortal body. Kresnik now knew its location, wanted to
discard Father Jude’s form that Valentine and his guards had
damaged, and intended to upgrade before flying me to the Realm of
the Gods.
I focused my power, trying to burn him into ash, but how could I
burn an ifrit who had taken control of my magic?
Silence stretched out as we continued along our path, without so
much as a helicopter hovering in the distance. Even the traffic
below halted. I couldn’t hear Valentine anymore. Whether that was
because one of Kresnik’s fireballs had landed or because Valentine
had also worked out Kresnik’s destination, I wasn’t sure.
“Everything’s going to plan,” said Kresnik. “You’ll get to see the
very mountain where I spent thirty-thousand years of suffering.
Maybe I’ll secure you to that stone so you can get a taste of what it
feels like to be punished.”
A whimper reverberated in the back of my throat. I didn’t want
to get torn apart even once by Kresnik’s eagle, let alone for an
eternity. If I didn't do something before we reached Trafalgar
Square, no one would save me from that fate.
Squeezing my eyes shut, I focused on the flames coursing
through my meridians and eased them back toward my chakras.
The beat of my wings slowed, and we lost altitude.
 “What are you doing?” Kresnik yanked on the halo around my
neck, choking off my air.
I gagged, and yellow sparks appeared in my vision. His magic
continued to force me to flap my wings, but they soon became
shorter, more sparse and solid instead of hollow—just like human
arms.
“Oh, no you don’t.” A hot surge of power rushed through the
base of my neck, filling me down to my tailbone.
Kresnik’s magic stretched across my shoulder blades, making my
arms lengthen once more into wings. A sob tore from my throat,
and tears filled my eyes. I’d failed, and now he had more control
over me than ever.
Trafalgar Square was seconds away. Unusually deserted of
tourists, the only activity on the paved plaza came from a pair of
fountains spraying water illuminated by LED lights set within their
geometrically shaped pools.
To our left stood the National Gallery, a huge stone building the
size of a palace. At its entrance was a grand portico of a triangular
roof supported by two-story columns, and behind it, a dome and
turrets ran along the building’s vast roof.
“Here we are,” he said, his voice breathy with excitement.
“Watch me reduce this shit-hole to rubble to answer the call of my
body.”
Dread settled through the lining of my stomach as we drifted
toward the space between the fountains. It was stupid to worry
about what Kresnik would do to a centuries-old landmark when the
fate of the world was at stake, but I’d grown attached to London
and didn’t want it to change for the worse.
As my feet landed on the paving stones, I didn’t dare glance at
what stood behind the fountains on our right. Not at its stone-and-
bronze pedestal, not at the four bronze lions surrounding it, and
definitely not at the statue hundreds of feet above, housing the
immortal body of Prometheus.
Poor Theodore had told Kresnik the body was beneath the
square. I needed Kresnik to waste time looking in the wrong place
at least until Valentine could catch up with reinforcements.
 He slid off my back. “Can I trust you not to fly away while we
hunt for my true body?” He chuckled, threading a flaming hand
through the noose of fire surrounding my neck and lifting me off my
feet. “The body you occupy belongs to me, and my power over it is
absolute. Do you hear me?”
Up close, Kresnik was molten lava. Thin streams of fire curled
from his bulging muscles, making the air around him ripple. His
eyes glowed the pale yellow of candle flames with pinprick pupils
that resembled wicks.
His cruel mouth split into a grin of brilliant white teeth. “Do I
need to tether you to the ground while I search for my body?”
I stared into his flaming eyes, breathing hard, and trying to
shake my head. As much as I yearned to move, his magic wouldn’t
release its hold over my body.
Gunshots rang through the air, and Kresnik convulsed. Dark
spots appeared across his chest as the bullets soaked in his magic.
All the air left my lungs, and my eyes darted from side to side.
“Miss Griffin,” shouted a voice from afar. “Run.”
A cry caught in the back of my throat. The bastard still had
control of my motor functions, and I couldn’t move.
Enforcers streamed from the cafe and the restrooms opposite
the fountains on our left and from behind Nelson’s Column on our
right. I gulped. Valentine and Hades must have told them where
Kresnik would be headed.
A stray bullet or two clipped my shoulder, making my stomach
lurch. Did these people think I remained here because I was his
accomplice?
He turned with his arms outstretched, thrashing from side to
side, grunting with pain as the gunfire landed on his ifrit form. His
fire dimmed, but he didn’t move from his position. Was he shielding
me?
“I am your god.” He hurled cannonball-sized fireballs at the
marksmen, making them scatter.
A missile flew in from the direction of the National Gallery on our
right and landed in his gut, making the magic encasing my spine
vanish with a snap.
 I sucked in a breath. This was my chance.
Uncurling my wings, I raised them above my head and leaped. I
sliced downward, letting the air propel me upward, and curled my
knees to my chest.
With every ounce of my strength, I flapped up, up, high above
the stream of bullets, over Kresnik’s floundering body, and over the
lower structures of Trafalgar Square.
Shouts and screams and gunfire filled my ears, mingling with the
boom of explosives, but I didn’t stop. Nelson’s Column loomed
ahead. Atop it stood the admiral’s stone statue posing with the
sleeve of his right arm tucked into his jacket.
As I flew parallel to the top of the column, the air above
thickened, signifying a ward.
“Damn it.” I stretched out my wings, gliding over the edges of
the square, trying to find a way out, but the wards encased us on all
sides.
The enforcers had probably erected it so Kresnik wouldn’t
escape. I flew over to the National Gallery and perched atop the
roof of its portico to watch the battle.
Kresnik stumbled toward Nelson’s Column, swinging his torso
from side to side the way someone would struggle against the
might of a hurricane. The enforcers continued to riddle his body
with bullets, and dark patches appeared in his fiery form, only to
disappear.
“You cannot restrain me,” Kresnik bellowed over the sound of
gunfire. “I am the undying.”
My breath came in shallow pants. Those bullets were supposed
to contain firestone to absorb his power, but it seemed like he had
an endless supply. How many of his followers had he absorbed to be
able to withstand such punishment?
Ducking down, I shifted back into my regular form. Icy wind blew
across my bare skin, and I inhaled a shocked gasp. The halo of fire
encircling my neck solidified to something brittle like pumice stone.
With a snarl, I yanked it over my head and tossed it aside.
As soon as it smashed against the roof, I shifted back into a
phoenix to watch the one-sided battle below.
 “Stand down, Kresnik,” a voice shouted over a megaphone. “You
are surrounded and outnumbered.”
He held onto his sides with a hollow laugh that reminded me of
wind howling through a tunnel. “That’s what you think.”
I clacked my beak. What the hell was he talking about?
Kresnik tilted his head up toward the statue of Lord Nelson, and
the blood in my veins turned to sludge. It was as though his original
body drew him like a magnet. I glanced over the square, where
enforcers continued to launch their attack from behind the wards.
Where were his followers? Kresnik couldn’t have absorbed them
all. Were they still inside the other locations throughout London
he’d set up as traps, or did Kresnik deem them useless against the
enforcers?
Just as Kresnik reached the base of Nelson’s Column, he fell onto
his hands and knees, panting, unmoving, his head falling to the
ground. The fire of his fingers spread through the gaps between
paving stones, reaching the enforcers and turning the ground
beneath their feet into pools of lava.
Their screams made my stomach lurch, and I jerked my head
away. Guilt formed tight knots through my insides. It was too late to
save them, and I couldn’t face seeing them die.
Thunder roared—at least that’s how I interpreted the sound, but
when a cloud of powder and debris engulfed Trafalgar Square and
flew through my flaming body, realization hit me like a clap of
lightning.
That sound didn’t come from freak weather.
It was the destruction of Nelson’s Column.
Knowing Kresnik, he had probably absorbed all those attacks to
release them in a gigantic burst. Clouds of detritus obscured the
entire square, and I stepped to the edge of the roof, ready to take
flight in case the explosion had affected the wards.
A hand threaded through my feathers, yanking me into a hard
chest. “Good girl.” Kresnik ran a rough palm down my back. “I
commend you for waiting so patiently for your master. Now, it’s
time for us to fly to the Realm of the Gods.”
 As the dust settled, the face that grinned down at me didn’t
belong to an ifrit or the younger, more sinister version of Father
Jude I’d been tricked into resurrecting. It didn’t even belong to the
red-haired man Kresnik had morphed into a day later.
Kresnik was now an exact replica of the sun god whose features
had graced the portraits in Kenwood House. Dark skin, blazing
amber eyes, high cheekbones, and an unearthly beauty that could
only belong to an immortal.
A tight fist of terror clenched my insides. This was the body of
Prometheus.
 CHAPTER TWO

B
efore I could pull my magic back into my chakras and shift
into my regular form, Kresnik pumped me with so much
power that I cried out. This time it was hotter, more
determined, more potent.
My fiery plumage expanded, and I grew several inches in height
and girth until we stood at eye level.
“Much better,” he drawled. “Now you’re a mount better suited to
a being of my stature.”
Without bothering to turn into an ifrit, he grabbed beneath my
beak with his bare hands, not even wincing as his immortal flesh
burned, and turned my head toward the east, where a streak of
purple and green hung above the high-rise buildings of Canary
Wharf like a concentration of aurora borealis.
A shudder ran down my spine. Before, Kresnik had the soul of a
Greek god trapped in the body of a mortal. He was the real thing,
now, and could regenerate.
“This is where we’re headed,” he snarled. “My people and I have
spent days opening this rift into the Realm of the Gods, and it’s the
first time I’ve entered it with a physical body.”
“Huh?” I squawked.
“I warn you not to struggle during the flight. The nature of magic
has changed over the eons, and I can’t guarantee your survival if
we don’t concentrate.” He punctuated those words with a
threatening shake of my beak.
 I clenched my jaw, wanting to claw at his new body until his
bones snapped. With the amount of his magic flowing through my
flames, I couldn’t even caw at him to bugger off.
My heart sank into the pit of my belly. I had no choice but to
wait until something else distracted him before trying to escape.
Kresnik swung a leg over my back, mounting me like he’d
already broken my spirit and I wasn’t a creature that would burn
him to ash if given the chance. Wrapping one hand around my neck
with a grip that threatened to cut off my air, he smacked me hard
on the side, even though the action was unnecessary.
I could understand the spoken word, and even if I wanted to
ignore him, I was completely under the control of the new power
coursing through my flames.
My body launched itself off the edge of the portico, and my
wings spread. We flew over the rubble covering Trafalgar Square,
over the demolished fountains, the lions, and even the statue of
Charles I across the road.
Not a single enforcer stopped us, and nobody shot up into the
sky. The air didn’t even thicken as we passed the border of the
square and flew over Charing Cross.
“Wonderful,” Kresnik drawled out loud. “You see how the
Supernatural Council trembles behind the wards of Logris. They sent
weaklings to apprehend us, and they’ve all perished.”
“Did you kill Valentine?” I asked, hoping that the new surge of
power had reconnected our minds.
I stared down at the landmarks we passed—Victoria
Embankment, the Royal Festival Hall, the Oxo Tower, the
Millennium Bridge—all of them reminded me of places I’d dined with
either Valentine or Beatrice.
A scream caught in my throat. Something had happened to
Valentine as he’d followed us over Hyde Park, and Beatrice… I had
to focus on what was happening right now.
“Hello?” I shouted into my head. “Can you hear me?”
When he snorted, I took that response as a yes.
We passed London Bridge, Tower Bridge, the Tower of London,
before rising over Wapping toward Limehouse, where the glowing
rift drifted over the patch of river that bordered Canary Wharf. I
supposed this was why he had fought alone. His people were too
busy carving through realms and readying Kresnik for his grand
departure.
“Why are you doing this?” I asked.
Kresnik yawned in my ear.
Annoyance made my flames flicker, and the pulse between my
ears pounded loud enough to drown out the roar of the wind. The
least he could do after stealing my free will was to boast about his
grand plans like any decent villain.
“What’s wrong?” I snapped. “Do you think you’re too high and
mighty to answer now that you have an immortal body?”
Pain washed through my meridians like acid, making me scream.
“Keep your thoughts to yourself, Hemera, and I might let you
live once you’ve completed your task,” he snarled into our bond.
“I thought you wanted to steal my magic.”
The hand gripping my neck tightened. “My magic. And if there
was a way we could bring you ungrateful children into the world
without your free will, believe me, we would have done it.”
I tried once more to pull my magic back in, but Kresnik’s fury
bled through my meridians with a force greater than my willpower.
Bitterness burned the back of my throat. “But you needed us
intelligent and aware to train our power so we could develop that
magic for you to steal.”
He chuckled. “Did Valentine tell you that? You’d never come to
such a conclusion by yourself. I’ve looked into your mind, and a
lustful little creature like you can’t think beyond where she’s getting
her next cock.”
The flames of my cheeks grew hotter, and my throat burned with
outrage. Kresnik was referring to the time he’d searched my mind
and found memories of my first blowjob.
My feathers ruffled. “Those images were a trap set by Valentine
to distract anyone who tried to invade my mind.”
“Of course, it was,” he said with a snicker. “And I didn’t witness
you gobbling at him beneath a glass table.”
 An annoyed breath hissed through my beak. Why was I letting
this asshole distract me from what really mattered—stopping him
from entering the Realm of the Gods to carry out the task he’d killed
Aurora for failing?
Kresnik didn’t just want his immortal body. He’d been searching
for the eagle who had consumed his liver.
“Do gods all keep their divinities in their internal organs?” I
asked.
“Who told you that?” he snapped. “Hades, I suppose?”
A retort tumbled to the forefront of my brain, but I pushed it
away. Squeezing my eyes shut I focused on pulling my magic back
into my body, only for Kresnik’s power to shove it back down my
limbs. My flames flared, and molten agony shot through my
meridians.
“Stop,” I cried into our bond.
“I told you what would happen if you tried to interfere,” he
snarled into my ear. “When we reach our destination, I will punish
you to within an inch of your sanity.”
The air surrounding us stilled, and a bolt of something whizzed
overhead, landing in Kresnik with a hiss. Some of the magic
controlling my body loosened, and I turned to find Kresnik trying to
pull a javelin of firestone from his chest. I banked to the left, trying
to shift him off my back, but he clung onto me with his muscular
thighs.
“Stop this insolence, or I will make you suffer an eternity of
pain,” he roared.
A growl rumbled in my chest. The bloody bastard already
threatened to rob me of my sanity. I had nothing to lose.
Kresnik and I barrel-rolled through the air with me trying to buck
him off and Kresnik fighting to stay on my back.
“Miss Griffin,” Hades shouted from a distance. “Remain still.”
Righting myself, I stretched out my wings so that we glided back
toward the Tower of London. Kresnik slammed his palm into the
base of my neck, but more javelins raced through the air before he
could force his magic into me.
 They landed in Kresnik with several wet thuds, sending out
sprays of blood that sizzled in my flames. I swept low, keeping my
wings perfectly straight so the invisible attackers could get a better
shot.
Multicolored light filled the edges of my vision. I glanced over
my shoulder to find the aurora borealis racing toward us. My beak
parted to let out a shocked squawk. Whoever was controlling the
rift’s dimensional magic was determined for Kresnik to reach the
Realm of the Gods.
“These attacks are futile.” Kresnik gurgled. “In this body, I’m
impervious to harm.”
Magic slammed into us from above, filling my vision with vivid
purples and greens that burned my eyes and a magic that felt like
Kresnik’s. It was both cold and angular and vicious, feeling like it
would pluck the feathers off my bones. Cold panic raced through my
insides, and my heart somersaulted to the back of my throat.
If I ever survived this, I’d be in the Realm of the Gods,
completely at Kresnik’s mercy, and with no-one to help me stop him
from retrieving his divinity.
Kresnik wrapped his arms around my neck. “Fly, damn you. Flap
those worthless wings, or you’ll die.”
The magic tearing at me was too powerful, too heavy, too
determined. With one almighty heave, it pushed me off course.
I landed hard on my side, my head bouncing against a rocky
surface. My body shattered, and before I could register any pain, my
consciousness winked out like a snuffed candle.

Cool liquid dropped onto my forehead, filling the crevices of my

eyes, and heat warmed my bare skin. My head throbbed the way it
did that Christmas I mixed red wine with chocolate liqueurs and
combined that with Baileys. I turned my head to the side, letting
the wetness spill to the hard surface.
Either this meant I was dead, I’d fallen out of the rift, or Kresnik
had carried out his threat to make me suffer an eternity of torture. I
hoped it wasn’t the last.
I cracked open my eyes, and bright light burned my retinas,
making me wince and squeeze them shut. So, I was in an
interrogation room or lying in direct sunlight. Since I was naked and
there were no straps restraining my body, I guessed I’d landed
somewhere exposed to the elements.
“Come on,” I rasped through a dry throat.
The next time I opened my eyes, I squinted up into a shaft of
rock that stretched to the sky. The light streaming down hit the
walls, lighting it up with the greens and purples and indigos of the
rift.
“Shit.” This certainly didn’t look like London.
Rolling to my side, I took in my surroundings. I was in a cavern
of some sort, and it was about the size of Grosvenor Square. At the
far left of the space, stalactites hung from the ceiling, some as long
as eighteen feet, others growing diagonally into the cave’s craggy
and uneven walls.
On the other side lay the most pristine turquoise pool. Its
surface was still, seemingly shallow with moss-covered rocks dotted
about, forming stepping-stones.
I rubbed my dry throat, promising myself that no matter how
much thirst clawed at me, I would not touch that water. It was
probably guarded by the Greek god version of zombies.
“Are we even in the Realm of the Gods?” I muttered under my
breath. This could be a pocket dimension or an enclave within any
of the Factions of Hell.
Beyond the water stretched more walls, and the only way out
seemed to come from the shard of light up above. I took a deep
breath, readying myself to shift.
“Sleeping beauty awakens.” Kresnik’s voice echoed through the
chamber.
 The sound hit me like a jolt of adrenaline. I scrambled to my
feet, glancing from side to side.
Kresnik emerged from behind a stalactite that had formed a
column, clad in a white tunic that barely covered his balls.
Snatching my gaze away, I wrapped a hand over my breasts, held
out the other, and covered it in flames.
“Stay back.”
Kresnik rolled his eyes. “Must you be so dramatic, Hemera?”
“It’s Mer—” I clamped my lips shut. Why the hell did I want this
murderous asshole calling me by my preferred name? He needed to
die, now.
Pushing my magic outward, I shifted and charged him with my
wings outstretched. Kresnik vanished, leaving me skidding on my
talons. I spun around to find him standing by the water.
“Stop this nonsense at once,” he snapped.
A harsh cry tore from my beak. This was futile. There was no
way to land a punch on a being who could teleport. Not without the
speed of a vampire. I uncurled my wings and leaped, pointing my
head toward the sky.
Strong arms wrapped around my neck, squeezing it in a choke-
hold. “If you don’t behave yourself and shift back into a woman, I
will pluck out every feather before extinguishing you in the pool of
Zeus.”
The scent of burning flesh filled my nostrils, I glanced down to
find the skin on his arms sizzling, but he didn’t so much as hiss from
the pain. I thrashed, kicked, and flapped, but Kresnik gripped
tighter, cutting off my air.
Panic spiked, and palpitations resounded through my chest. At
this rate, I would faint, leaving myself vulnerable to Kresnik’s fury. If
I wanted my revenge, I would have to attack while he was
distracted. Or if I couldn’t escape, I would wait until he fell asleep.
Lowering my wings, I drifted to the ground, landing on my
outstretched talons.
“Good girl.” As he released his grip on my neck, the seared flesh
of his skin regenerated, turning pink and then bronze. He nodded
with approval. “Now, change back.”
 My jaw clenched. Something about this situation was off. Surely
with his immortal body, Kresnik should have sustained more
damage? Why did he regenerate when Hades had been reduced to
ash?
I stepped backward toward the water, shaking my head. In this
phoenix form, I wasn’t so vulnerable and at least had the power of
flight. As a woman, I was only half his size and significantly less
powerful.
He exhaled a long sigh. “Hemera—”
I screeched.
“Listen to your father,” he said in a voice as sharp as a whip.
My beak clacked shut. I breathed hard, wondering how on earth
he’d managed to subdue me with a few words.
“Good.” He folded his arms across his chest. “We reached the
Realm of the Gods, but something went wrong.”
I folded my wings behind my back, waiting for him to speak.
Kresnik remained silent for several heartbeats, staring at me,
leaning forward with his brows raised. Perhaps he was drawing out
the suspense. Perhaps he wanted me to turn back to a woman and
ask for details. Either way, I’d be damned if I did anything he
wanted.
His features twisted into a rictus of fury. “Tiresome creature. I
ought to twist your neck and drown your writhing corpse into the
water.”
A sharp breath hissed through my nostrils. In less than five
minutes, he’d already revealed the psychopath lurking beneath the
facade of parental authority. This seething lunatic was the real and
only Kresnik.
“Hemera,” he said with a tired sigh. “We’re stuck here.”
I tilted my head to the side.
“The passage back to London that my people created has
vanished.” He spread his arms wide, and when I still didn’t ask for
more information, he continued. “I expect that enforcers arrested
them in Canary Wharf and have already carried out their
executions. If we don’t work together, you’ll never reach Valentine.”
 If I had hands, they would curl into fists. If I had fleshy nostrils
instead of two slits in my beak, they would flare. My feathers
ruffled. How dare this monster invoke the name of the man I loved
to manipulate me into helping him return to take over Great Britain
and beyond?
Did Kresnik think I’d be desperate enough to ally with him and
doom the world? It was only a matter of hours before he got tired
and fell asleep. Then I would escape and see what I could do to
return home and leave him behind.
I walked to the boulders at the edge of the pool, found myself a
suitable perch, and settled.
He strode toward me with his fists clenched. “That’s your
answer? To do nothing?”
Tilting my head to the side, I stared at a penis-shaped stalactite
straight ahead that bent to the left.
“Hemera,” he growled. “You can at least honor me with the
courtesy of words.”
“If you can hear me, my answer is to bugger off.” I let the words
echo through my mind.
Kresnik growled. “I will not tolerate your insolence.”
“Tough luck, because that’s all you’ll get.”
He appeared at my side, and I tried not to flinch. “Do not test
me.” His breath fanned across my flames. “With my magic, I can
torture you with unending pain.”
I held my breath. If he could open a rift with the force of his
power, he would have done so already. Hell, he might even have
tried and tried again to put me to work while I’d been unconscious.
That was the kind of creepy act I would expect from the man who
had spawned Jonathan.
Something rose from the pool behind me, forming huge splashes
of water that sizzled against my flames. Before I could rise off my
perch, darkness engulfed me, and I tumbled backward into a warm,
slippery chasm.
I splayed out my wings, smelling burned flesh and a substance
that seared my nostrils and coated my sinuses with its acid. No
matter how much I thrashed, I continued through the slimy chute,
which churned and spasmed, bent on forcing me down.
My talons stretched out, digging into the creature’s flesh and
trying to claw my way up. Then a rattling hiss made my breath
catch.
Rapid pulse beats thudded between my eardrums. I couldn’t
have been swallowed by an animal. It was impossible, but we were
in the Realm of the Gods, a place that had monsters like the hydra.
Hacking and tearing sounded from above, and light streamed
down from a slash within the darkness, and Kresnik poked his head
inside, staring down at me through eyes round with shock.
“Hemera.” He stretched out an arm. “Take my hand.”
A warble sounded in my chest. This had to be a trick. If he could
create illusions with his light magic, then he must have stolen other
powers I didn’t know about to simulate this horror.
The muscles squeezing me spasmed, and I slipped a few inches
further down the chasm. My stomach plummeted with the onset of
my doom. Maybe I could trust him this once, since he seemed
genuine about wanting to help.
Kresnik roared, his hand slicing through the dark, widening the
rift of light. “Hemera, if you don’t come with me now. The acid in
that thing’s stomach will digest you until there is nothing left to
regenerate. It has swallowed gods and phoenixes, and not one of
them has survived.”
Every instinct screamed at me that this was a ploy Kresnik had
conjured up to manipulate me into falling into his clutches, but a
tiny voice whispered that he might be telling the truth.
The walls of my prison squeezed until half my feathers flickered
out, and my eyes bulged. I pulled my magic back into my body,
reverted back into a woman, and stretched out a hand.
Kresnik grabbed my wrist and yanked me out, holding me to his
broad chest. A lock of hair fell into my eyes, making them sting. He
carried me to the side of the water, placed me gently onto the
rocks, and rinsed my face.
“Are you hurt?” His warm hand rubbed soothing circles on my
back.
 Revulsion rippled through my insides. Why the bloody hell would
he care when he had already caused me the most intense physical
pain of my life?
Without waiting for a reply, Kresnik set me on my feet, placed
his hands on my shoulders, and swept his gaze down my naked
form. “I need to rid you of those digestive fluids before they
dissolve your skin.”
I squirmed, pulling an arm over my breasts and another over my
crotch, but he grabbed my biceps and turned me toward the pool.
Something large and green and dragon-like fell back into the
water with a massive splash, spraying water over us both.
Nausea rose to the back of my throat, and every ounce of blood
drained from my face and settled into my plummeting stomach.
“What was that?” I whispered through panting breaths.
“Python,” he snarled.
“A python?” I turned to meet his burning amber eyes.
“The Python,” he said. “A gigantic serpent killed by Apollo in
revenge for the attack on his mother. Also one of the monstrous
Titans born to Uranus and Gaia.”
A shudder ran down my spine. “What’s it doing alive?”
“It’s the Great Separation,” a thin voice said from somewhere
deeper in the chamber. “It destroyed our realm and spat out the
dead from Tartarus.”
“I don’t get it.” My voice shook. “Father Jude talked as though
the realm was beautiful.”
“His temporal magic was far stronger than mine,” Kresnik
muttered. “He likely accessed the realm at a different point in time
in order to steal your phoenix.”
I ground my teeth. “Then Aurora shouldn’t have been punished
for failing to find an eagle here?”
Rocks fell from the direction of the stalactites, making us both
flinch.
“Who goes there?” Kresnik snarled.
A naked man stepped out from behind a stalactite with his
palms raised. His long beard covered his prominent ribs, concave
stomach, and crotch, trailing several feet behind him. “It is I,
Epimetheus.”
Kresnik’s face went slack. “But you died.”
His thin shoulders rose to his ears. “The Great Separation
released me from death.”
“Who is that?” I whispered.
“My twin,” Kresnik said.
Epimetheus’ gaze turned to the water, his eyes solemn. “You
killed our uncle and my only companion.”
I glanced from Kresnik to his brother. The only similarities they
shared was their amber eyes and height, but what was all this
about that snake being their uncle?
My brows drew together. More importantly, what was the Great
Separation? I was sure Father Jude had mentioned it once, but I
hadn’t had the chance to ask him what it meant.
Kresnik wrapped an arm around my shoulders and pulled me
into his chest. Resisting the urge to elbow him in the gut, I placed
my hands over my breasts and crotch.
Epimetheus turned his watery eyes back to Kresnik then stared
at me with a penetrating gaze. It was one of those looks I would
describe as undressing with his eyes, but I was already naked.
The newcomer bared his teeth. “I will avenge Uncle Python, and
when I have taken your life, I will take your female as my
bedmate.”
 CHAPTER THREE

D
arkness descended on the cave, like Epimetheus’
proclamation of war against his brother had made the clouds
outside thicken. He stood behind the shard of light in the
chamber’s ceiling, seeming taller, more skeletal, and infinitely more
menacing than before.
Fury burned in his amber eyes, and he bared brilliant white teeth
that contrasted with his grubby beard.
Against every instinct in my body, I edged closer to Kresnik, who
stepped in front of me, forming a barrier between Epimetheus and
me.
Kresnik raised his palms. “Brother, wait—”
“Silence,” Epimetheus roared. “I have been alone in this realm
for eons with nobody but monsters for company. Do you know how
long it took me to make alliances? Uncle Python was the only beast
I considered a friend.”
“Surely, he will rise again.” Kresnik almost sounded reasonable.
“You killed him.” Epimetheus’ voice broke. “And for that, you will
perish.”
As the air thickened with those ominous words, the pulse in my
throat fluttered, trying to beat its way through my skin. Would
Kresnik really fight his twin? Epimetheus seemed even more insane
than his brother.
Kresnik sighed. “There’s no need for violence. If it’s
companionship you want, I can—”
 “You?” The other god threw his head back and laughed. “Do not
think for one second that I haven’t seen your life unfold in the Pool
of Delphi. You know nothing but murder and betrayal.”
Something cracked under my foot, and I glanced down at the
rocky ground to find that a few scales had lost from Python during
his struggle against Kresnik. They were glossy and golden-brown
with glinting edges that looked sharp enough to cut even leather.
While Kresnik tried to reason with his brother, I picked up a scale
the size of my hand and held it behind my back.
Epimetheus spread his arms wide. “Hark, I command the winds
to seal your doom—”
“Stop this nonsense,” Kresnik growled.
The air thickened, slowing my movement. I placed a hand over
my mouth. If this lunatic didn’t stop ranting, his magic would get us
all killed.
“Creatures of the air and feather and claw, come forth and feast.
Feast on the liver of your foe.”
Screeches echoed through the chamber, accompanied by dark
shadows of unearthly size forming within the shaft of dimming light.
They mingled and twisted and coalesced into the outline of a
massive bird.
Every hair on my body stood on end, and the lining of my
stomach trembled in anticipation of another monster. I held my
breath, waiting for danger to descend. Based on Epimetheus’ chant,
I was guessing he’d just summoned an eagle.
“Brother.” Kresnik’s voice shook. “What are you doing?”
The shadow floated down and spread across the chamber’s
ground beside Epimetheus. Just as I finally exhaled, thinking that
the god wanted to frighten his brother with a shadow, a golden
eagle rose from the ground.
It stood six-feet tall, with brown feathers that appeared coppery
in the shaft of light. The eagle stared at Kresnik with a humanlike
intelligence, tilting its head to the side and parting its curved beak.
“Someone else returned from the dead, Brother.” Epimetheus
patted the eagle on the shoulder. “Do you recognize Aetos? He
doubled in size after eating Heracles. I expect he’ll develop speech
after consuming you.”
The eagle screeched.
“No,” Kresnik whispered. Sweat soaked the back of his tunic, and
he stumbled backward toward the pool. “Don’t do this, Brother.
Send it back.”
I side-stepped, almost feeling sorry for the guy for having to face
the same kind of creature that had feasted on him for thirty-
thousand years. A twinge of pain in my heart reminded me that
Kresnik was just as sadistic as those who had condemned him to an
eternity of torture and didn’t deserve my pity.
The eagle expanded its wings, seeming even more menacing
than it had appeared in the vision Kresnik had shared with me that
time he’d attacked me in Beatrice’s living room.
I edged along the poolside, distancing myself from Kresnik,
whose gaze was fixed on the bird’s unblinking gold eyes.
Palpitations reverberated across my body, making me tremble to
the marrow. If the monstrous bird was going to eat anyone’s liver,
a) it wasn’t going to be mine, and b) I wasn’t going to hang around
to watch.
Kresnik stepped onto a boulder that bordered the pool, looking
like he was about to launch himself backward into the water, but
the eagle lurched forward, catching him by the tunic.
My heart jumped into the back of my throat, blocking a scream.
“That’s it, Aetos.” Epimetheus rubbed his filthy hands together.
“Punish my wretched brother. Avenge Python!”
My gaze shot up the shaft of light. It was time to get out of this
cave and find my way home.
Pushing my magic out of my chakras, and down my meridians, I
tried to shift, but Kresnik’s blood-curdling scream turned my insides
to stone, drawing my attention to the carnage by the pool.
Swallowing hard, I tried again, making sure to turn away from what
sounded like the most horrific torture.
Wiry arms wrapped around my middle, and a bony body pressed
into my side. “Going somewhere, sweet female?”
Another random document with
no related content on Scribd:
 Moni muu olisi ollut ylpeydessään itsepintaisempi kuin Ida
Aalberg! Mutta hän tunsi elämänsä kuluvan, hän tahtoi vielä tehdä
työtä, hän teki hetkellisen ja vastahakoisen sovinnon päästäkseen
siitä turtumisen tilasta, jota tämä taiteellisen toimettomuuden aika
hänelle merkitsi.

Ida Aalbergin väsymätöntä yritteliäisyyttä osoittaa, että hän

maailmansodan puhjettua vielä kerran näytteli omine »Studio»
seurueineen Nooraa parissa kolmessa maaseutukaupungissa ja
Helsingissä. Viimeisen kerran hän esiintyi näyttämöllä vieraillessaan
myöhään syksyllä 1914 Viipurin Näyttämöllä. Vuoden 1915:n alussa
hänen piti esiintyä Jeanne D'Arcina Kansallisteatterissa, mutta
kuolema katkaisi kaikki suunnitelmat.
XIX.

IDA AALBERG YKSITYISELÄMÄSSÄ.

»Hän osasi olla niin miellyttävä, niin miellyttävä, niin miellyttävä!»

Sanat ovat Adolf Lindforsin Ida Aalbergista lausumat. Näin

muistelee Lindfors, vaikka Ida Aalberg elämänsä lopulla joutui
sangen vaikeisiin konflikteihin hänen kanssaan. Ja näin puhuu
melkein jokainen, joka on tullut henkilökohtaisesti tuntemaan suuren
näyttelijättären. Bärtta Rainio, joka kuului Ida Aalbergin kiertueeseen
1893—1894, on kertonut, että tämä siihen aikaan saattoi tehdä
jokaiselle ihmiselle, mitä ikinä halusi; kukaan ei voinut vastustaa
hänen hurmausvoimaansa. On varmaan hyvin kuvaavaa, että
syksyllä 1914 muutamat nuoret naiset kiistelivät keskenään siitä,
kuka heistä enimmän osasi pitää Ida Aalbergista!

Mistä johtui Ida Aalbergin suuri vaikutusvoima ihmismieliin?

*****

Sekä näyttämöllä, että näyttämön ulkopuolella Ida Aalberg vaikutti

ympäristöönsä suggeroivalla voimalla.
 Nuoruudessaan hän ei ollut saanut paljoa oppia, mutta ottamalla
periaatteekseen suurien persoonallisuuksien etsimisen ja pyrkimällä
heidän läheisyyteensä hän loi elämälleen aatteellista pohjaa ja sai
vielä tietoja tai ainakin ohjeita tietojen löytämiseen. Hän sai itse
elämässä oppia semmoista, mitä toiset oppivat koulussa ja
yliopistossa. Vaikka hän oli harvinaisen tarmokas, ei hän voinut
alkeiskasvatuksen puutteellisuutta — ankarassa katsannossa —
koskaan täysin poistaa. Hän tunsi sen itse ja valitti sitä läheisimmille
ystävilleen. Teoreettisissa kysymyksissä hän, kuten sanottu, oli
todellisuudessa paljoa avuttomampi kuin aikalaisista yleensä näytti.
Hänen herkästä vaistostaan ja henkisestä joustavuudestaan johtui,
ettei tuota puutteellisuutta huomattu ja että häntä pidettiin korkean
tietopuolisen kouluutuksen omaavana henkilönä. Ida Aalberg oli
henkevä ja älykäs, ja hän osasi keskustella eetillisistä ja taiteellisista
kysymyksistä, Ibsenistä ja ihmishengen korkeimmista saavutuksista
vapaasti, palavan innostuneesti ja omakohtaiselta tuntuvalla
vakaumuksella.

Vaikka Ida Aalberg sai elämänsä varrella runsaan määrän

kokemuksia ja tietoja, ei hän erikoisemmin voinut niillä tietenkään
lumota ympäristöään. On paljon muistelmia siitä, että seurustelu Ida
Aalbergin kanssa oli henkevää ja että hän itse puhui suurenmoisesti,
mutta verraten vähän tiedetään kertoa siitä, mitä hän todella puhui.
Henkilölle, joka arvioi ihmisiä älyllisyyden perusteella, Ida Aalberg ei
voi olla mikään todellinen suuruus. Jos ryhdyttäisiin tutkimaan, mitä
Ida Aalberg oli ajattelijana, saataisiin tulokseksi verraten niukka sarja
hänen lausumiaan aforismeja ja elämänohjeita.

Ida Aalbergin historiassa näyttäytyy jonkinlainen »ikuisesti

naisellinen» liian selvänä, jotta häntä voitaisiin pitää minään
syvällisenä ajattelijana. Semmoista joukkosuggestionia, jota Ida
Aalberg harjoitti, ei voidakaan koskaan saada aikaan puhtaasti
älyllisillä ominaisuuksilla. Ida Aalbergin naisellisuus veti puoleensa
enemmän kuin parhainkaan filosofia.

Saatetaan väittää, että suuri taiteilijamaine oli eräs tekijä Ida

Aalbergin suggeroivassa voimassa. Se onkin sangen todennäköistä,
mutta toiselta puolen hänen tiedetään vaikuttaneen voimakkaasti
semmoisiinkin, joilla ei ollut edes aavistusta siitä, että hän oli
taiteilija. Ulkomaanmatkoillaan Ida Aalberg usein salasi olevansa
näyttelijätär, jopa semmoisiltakin henkilöiltä, joiden kanssa hän joutui
verraten paljon tekemisiin.

Gregori Tigerstedtin kunniaksi sepittämässään »Vänrikin

tervehdyksessä»
Runeberg sanoo:

»Tunsitko joskus, joukoss' ihmisten kulkeissas täällä elon

tanterella, kuink' outo voima, pakko sisäinen toist' ihmistä voi
toiseen taivutella? Näet muodon, äänen kuulet, riemastut,
vaan et voi virkkaa, miks' niin ihastut.»

Jo varhaisesta nuoruudesta Ida Aalbergissa oli semmoista

salaperäistä voimaa, joka tehosi. Hänen äänessään oli oma
suggestiivinen tenhonsa, sitä voi verrata Cremonan viuluun, ja jo se
kohotti hänet ikäänkuin ylemmälle tasolle ja eroitti hänet tavallisista
ihmisistä. Emmy Rejman uteli joskus, miten Ida Aalberg oli voinut
saada tuommoisen hurmaavan äänen. Ida Aalberg vastasi:
»Kohtalolta olen sen saanut, kohtalolle saan olla kaikesta
kiitollinen.»

Ida Aalberg osasi puhua erinomaisen vilkkaasti. Toisinaan, kun

hän innostui tai kiihtyi, virtasivat sanat pitkänä, melkein
katkeamattomana ryöppynä hänen huuliltaan, veret vaihtelivat hänen
kasvoillaan ja hänen silmänsä säikkyivät. Hän oli ihana
innostuksessaan, joka vaikutti sähköisästi ja mukaansa tempaavasti.
Useimmiten hän kuitenkin oli verraten vähäpuheinen, keskusteli kyllä
ja loistavana emäntänä ohjasikin keskustelua, mutta antoi toisten
puhua enemmän kuin itse puhui. Itsestään ja saavuttamistaan
voitoista hän ei mielellään keskustellut. Siinä hän suuresti erosi
tavallisesta näyttelijätyypistä.

Ida Aalbergin kyvyssä miellyttää ihmisiä oli jotakin luontaista ja

synnynnäistä. Pääasiassa hän hurmasi koko olemuksellaan ja aivan
välittömästi. Luonnollisesti hänellä, joka oli näyttelijä ja paljon nähnyt
ja kokenut ihminen, sentään oli tietoisiakin keinoja, joilla hän vangitsi
ja lumosi. Jos hän esim. jossakin pikkuasiassa tarvitsi jonkun
henkilön avuliaisuutta, hän saattoi aloittaa kirjeensä: »Suloinen
rouva N.N.!» tai: »Ihana rouva N.N!» Ida Aalberg osasi käyttää
mairittelevia sanoja, huomaavaisuutta ja rakastettavaa
kohteliaisuutta yhtä hyvin kuin joku toinenkin, mutta tämä puoli ei
mitenkään riitä selittämään hänen tenhoavaa voimaansa. Hänen
hurmauskykynsä ulottui palvelijoihin ja lapsiin yhtä erehtymättömästi
kuin niihin, joiden kanssa hän keskusteli taiteesta. Vapaaherra
Uexküll-Gyllenbandin vanha palvelija Andrei jumaloi emäntäänsä.
Rouva Rejmanin lapset yrittivät selittää vaikutelmiaan äidilleen:
»Aina kun täti Ida tulee meille, on kuin olisi sunnuntai», tai: »Aina
kun täti Ida tulee meille, on kuin meillä olisi hyvin paljon vieraita.»
Kerran, kun Ida Aalberg pitkänlaisen poissaolon jälkeen aivan
odottamatta saapui Rejmanille, ei palvelijatar, joka oli avaamassa
ovea, voinut olla huudahtamatta: »Tervetuloa!» Nähdessään tuon
kaivatun vieraan tyttö ilossaan ihan unohti yleisen tavan
vaatimukset.
 Ida Aalbergin opettaja Marie Strauch-Spettini kirjoittaa eräässä
kirjeessään m.m.:

»Teidän pelkkä läsnäolonne on antanut minun elämälleni paljon

sisältöä. — — — Olen Teihin niin syvästi kiintynyt kuin vain voi olla
ihminen, joka koko sielustaan on halunnut päästä suuren sydämen
läheisyyteen.»

Jo Lauri Kivekkäälle Ida Aalberg oli suositellut käytännölliseksi ja

hyväksi elämänohjeeksi »ylhäistä eristyneisyyttä» ja kehoittanut tätä
luopumaan klubielämästä ja tyhjänpäiväisistä keskusteluista monien
ystävien kanssa. Itse Ida Aalberg jo nuorempana käytti hyväkseen
tätä eristäytymisprinsiippiä loukaten sillä tovereitaan ja useita
muitakin ihmisiä. Dusen antama esimerkki itsetietoisesta
käyttäytymisestä lienee vaikuttanut häneen voimakkaasti. Maila
Talvio, joka persoonallisesti tutustui Ida Aalbergiin Pietarissa
alkuvuonna 1894, on kertonut, että tämä silloin esiintyi kuin
majesteetti, joka on täynnä oman arvonsa tuntoa ja on tottunut
siihen, että hänen pienimpiäkin viittauksiansa totellaan. Myöhemmin
Ida Aalbergille toi velvoituksia avioliitto vapaaherra Uexküll-
Gyllenbandin kanssa. Hän seurusteli Pietarin aristokraattisissa
piireissä, ei ainoastaan vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin sukulaisten
kanssa, vaan muidenkin aatelisten. Kreivittäret Wolkenstein ja de
Prozor kuuluivat hänen läheiseen tuttavapiiriinsä.
Suomalaissyntyinen rouva von Seume tuntuu henkevyydellään ja
älyllään tehneen Ida Aalbergiin erittäin voimakkaan vaikutuksen.
Huolimatta tragikoomillisesta kohtauksesta vuonna 1894 rouva Abazi
myöhemmin kuului Ida Aalbergin läheisiin ystäviin, ja hänen
kanssaan virisi monta keskustelua Ibsenin draamojen salaisuuksista.
— Rouva Emmy Rejman, varhaisen nuoruuden ystävä, kertoo
joskus soimanneensa Ida Aalbergia hänen omaksumansa ylhäisen
valtijatar-asenteen vuoksi. Ida Aalberg ei ollut huomautuksesta
ollenkaan loukkaantunut, ja pidättyvä asenne oli heti vaihtunut mitä
välittömämmäksi ja vilpittömimmäksi ystävä-suhteeksi.

Ida Aalbergilla oli johonkin henkilöön tutustuessaan tapana katsoa

tätä syvälle silmiin. Se ei ollut vain hypnoottisen voiman
harjoittamista, tuo katse oli pikemminkin tutkiva. Hänellä oli
tavattoman kehittynyt psykologinen vaisto ja hän tiesi pian, miten
kuhunkin henkilöön oli suhtauduttava. Hänen joustavuutensa
keskustelussa on hämmästyttänyt useita. Hän osasi »frappeerata»
— »frappeeraaminen» oli eräs hänen mielisanojaan — näyttämön
ulkopuolellakin, ei sanoillaan, vaan tavalla, jolla sanat lausuttiin ja
olemuksellaan, josta säteili magneettista voimaa. Vuonna 1904 eräs
tanskalainen sanomalehtimies kirjoitti kuvauksen Ida Aalbergista,
kuvauksen, joka perustui haastatteluun. Mitä hän kertoo
keskustelusta ja Ida Aalbergin puheista, on tavallaan
mielenkiintoista, mutta tuskin erikoisen syvällistä. Taiteilija oli
selitellyt Hedda Gablerin olemusta: Hedda ei ollut pahempi kuin
naiset yleensä, jokaisella naisella on taipumus toisinaan olla paha,
arvostella kierosti ja sortaa omaa sukupuoltaan; tuo taipumus
näyttäytyy Heddassakin, joka kuitenkin muka perusolemukseltaan on
hyvä. Paljon enemmän kuin tuo puhelu tehosi sanomalehtimieheen
Ida Aalbergin olemus ja käyttäytyminen, hänen syvä katseensa,
hänen käsiensä hermostunut leikittely ja hänen originellit
asenteensa. »Viisaat silmät hymyilivät», sanotaan tuossa
kuvauksessa parikin kertaa.

Sitä naisellista pahuutta, jonka valossa hän yritti tarkastella Hedda

Gablerin luonnetta, oli joskus hänessä itsessään riittämiin asti. Hän
saattoi olla julman ironinen oman sukupuolensa edustajia kohtaan.
Vieraillessaan Viipurin näyttämöllä Kleopatrana hän näytännön
jälkeen kysyi mitä viattomimmalla äänellä: »Keitä olivat ne kaksi
pientä makkaraa, jotka avustivat minua siinä ja siinä kohtauksessa?»
Kysymyksessä olevat henkilöt olivat Viipurin Näyttämön
tunnetuimpia naisnäyttelijöitä. Kun saman teatterin puvustonhoitaja
tahtoi osoittaa ihastustaan häntä kohtaan, teeskenteli Ida Aalberg
hämmästystä ja oli olevinaan osakseen tulleesta huomiosta
suunnattomasti mairiteltu: »Oo, te muistatte minut vielä?» kuuluivat
hänen nöyrät ja vaatimattomat sanansa.

Huumori ei ollut vierasta Ida Aalbergille. Hänen Cypriennensä

muodostui elämykseksi hänen taiteensa monille ihailijoille. 'Tarvitsi
vain nähdä, kuinka tuo intelligentti nainen avasi suuret silmänsä ja
leikitteli naivia hupakkoa; siinä oli näkemistä kerrakseen, on eräs
heistä sanonut. Näyttämön ulkopuolellakin Ida Aalberg osasi olla
hurmaavalla tavalla humoristinen. Kelpasi olla kuuntelijana, kun hän
esim. kuvaili Suomen maaseutukaupunkien hotellioloja. Kesällä
1914 hänellä oli kaksi koiraa, punertava irlantilainen setteri Sir ja
suuri tanskalainen Jens. Oli suuri nautinto nähdä Ida Aalbergin
istuvan portaille lemmikkinsä Sirin viereen ja pitkässä hellässä
puhelussa varoittavan 'mustasukkaisuuden skorpionista', joka ahdisti
tätä Jensin läheisyyden vuoksi. — Sir harmaantui ikävästä, kun
emäntä viipyi ulkomailla, ja kuoli suruun muutamia päiviä Ida
Aalbergin kuoleman jälkeen.»

Vakavuus ja ihanteellisuus olivat yleisenä sävynä Ida Aalbergin

puheissa ja keskusteluissa. Hänen oma luonnonlaatunsa veti häntä
siihen suuntaan, ja vapaaherra Uexküll-Gyllenband tuki voimakkaasti
tätä taipumusta. Kaiken toiminnan tuli perustua aatteellisuuteen ja
ankaraan käsitykseen elämän suuresta vakavuudesta, sitä oppiahan
vapaaherra oli alusta alkaen saarnannut, oppia, jonka oikeutusta Ida
Aalberg ei koskaan kieltänyt. Ida Aalberg oli kuitenkin siinä määrin
hetken lapsi, ettei hän aina voinut pysyä niissä ylevissä ilmapiireissä,
joissa hänen miehensä olisi toivonut hänen pysyvän. Vapaaherra
Uexküll-Gyllenband tuskin olisi hyväksynyt vaimonsa menettelyä, jos
olisi tiennyt tämän esim. kerran hänen poissaollessaan menneen
naamiohuveihin Viipurin Seurahuoneelle ja siellä kovasti hullutelleen
muiden mukana. Se oli toki toista kuin ne lastentanssiaiset, joita Ida
Aalberg pani toimeen Helsingissä, asunnossaan Vironkadun 5:ssä ja
joissa hän itse tanssi mukana. Vapaaherra Uexküll-Gyllenband
vihasi kevytmielisyyttä ja oli sangen arka vaimonsa arvosta, mutta
ahdasmielinen hän ei ollut. Kun Ida Aalberg kutsui kotiinsa Viipurin
Näyttämön näyttelijät, saattoi vilkas emäntä innostua näiden mukana
sydämensä pohjasta hoilaamaan »Hanssin Jukkaa», ja kun oli
päästy päähän säkeistö:

»On mua lyötynä puukolla ja rautapuntarilla, seitsemän

kertaa suolet syliss' olen tanssinut permannolla»,

hän villissä riemussa, koko ajan vilkkaasti elehdittyään ruumiillaan,

huusi miehelleen: »Alexander, Alexander, eikö tämä ole mainiota —
ajattele sitä Suomen kansaa, ajattele, mikä hirvittävä voima onkaan
tässä laulussa!» Tämmöiset kuvaelmat olivat kuitenkin sangen
harvinaisia, vakavuus, pidättyväisyys, tyyneys ja ylimysnaisen
arvokkuus olivat hänen esiintymisensä tavallisia ominaisuuksia, ellei
hän ollut jostakin syystä kiihtynyt. Ennen näyttämölle menoaan hän
tavallisesti koetti kiihoittaa itseään vilkkailla liikkeillä, usein hän
myöskin järjesti silloin — ainakin tuntuu siltä, että hän menetteli
tietoisesti — pienen riidan joko avustajakunnan tai jonkin näyttelijän
kanssa saadakseen verensä liikkeelle. Näyttämöharjoituksissa hän
saattoi loukata toisia näyttelijöitä hillittömyydellään, joka johtui hänen
suuresta työinnostaan. Veltto ja saamaton tai empivä ohjaaja ei olisi
voinut säästyä hänen moitteiltaan ja halveksimiseltaan. Ohjaajan piti
pystyä kiihoittamaan ja auttamaan.

*****

Eräät Ida Aalbergin nuoruuden ystävät ovat kertoneet, että hänellä

melkein alusta alkaen oli suuri kyky antaa oma leimansa huoneelle,
jossa hän asui. On sanottu, että hän osasi tehdä hotellihuoneenkin
viihtyisäksi ja kodikkaaksi. Monilla ulkomaanmatkoillaan hän sai
arvokkaita kokemuksia siitä, miten kaikki oli järjestettävä omassa
asumuksessa. Varsinkin Kööpenhaminassa vietetty aika lienee ollut
opettavaa, saihan hän siellä käydä esim. semmoisessa mallikodissa
kuin Luise Heibergin, joka ainakin aikoinaan oli ollut
kööpenhaminalaisten ihanteena. Miten suuressa arvossa Ida
Aalberg piti asunnon sisustamista, näkee riittävän selvästi hänen
kirjeenvaihdostaan Lauri Kivekkään kanssa.

Maila Talvio on kuvannut Ida Aalbergin viimeistä helsinkiläistä

kotia:

»Muistan joskus tulleeni hänen saliinsa ja saaneeni odottaa

emäntää hetkisen. Palvelija oli kehoittanut istumaan, mutta minä jäin
aina ovensuuhun. Miten näenkään selvästi edessäni tuon salin
Vironkadulla 5. Kuinka siellä värit ja suhteet sulivat yhteen! Voisin
luetella jokaisen esineen ja missä se seisoi, mutta se ei tässä ole
pääasia. Komeampia koteja tapaa, mutta ei sitä laulavaa, hivelevää
hiljaisuutta, mikä tässä kodissa täytti ilman. Oli kuin jossain
huoneuston päässä olisi ollut puutarha, jonka ovet olivat auki.
Aavisti, että siellä oli kukkasia, lintuja, sinistä vettä ja humisevia
puita, vaikkei mitään näkynyt. Teki heti johtopäätöksen, että talon
valtijatar hetkeksi oli pistäytynyt puutarhaan, mutta hänen kätensä
kosketus lepäsi kaikkialla, hänen ajatuksiansa ja unelmiansa oli koti
täynnä, ne viipyivät ilmassa, lauloivat, ilakoivat ja nyyhkivät,
odottaessaan häntä palaavaksi. Jotakin tämän tapaista tunsin aina
seisoessani ovensuussa Ida Aalbergin kodissa. Ja sitten hän tuli,
säteilevänä ja eloisana — oi kuinka näenkään tuon ryhdin, jolle ei ole
vertaa, nuo ihmeelliset silmät — — —. Ja nyt kun hän on täällä, ovat
kaikki muistot ja unelmat, joita ilma huoneessa on täynnä,
rauhoittuneet. Kaikki on hiljaa ja kuuntelee häntä.

Ida Aalbergin koti oli rakkaudella luotu. Siinä ei ollut mitään

tilauksesta tehtyä tai ulkonaisen vaikuttavaisuuden vuoksi
hankittua.»

*****

Samoinkuin ollessaan avioliitossa Lauri Kivekkään kanssa Ida

Aalberg toisessakin avioliitossaan tuntuu olleen erittäin taloudellinen
ja käytännöllinen perheenemäntä. Joskus hänen sanotaan saaneen
tuhlailevaisuuden puuskan, mutta tavallisissa oloissa hän säästi
yksin neulojakin ostaessaan. Tilien piti olla aina selvinä, hän muisti
tarkalleen pienimmätkin menoerät, ja taiteilijana hän valvoi
huolellisesti myöskin tulojaan. Ida Aalberg eli aivan vapaana
taloudellisista huolista vain pari kolme viimeistä vuottaan. Syksyllä
1911 hänelle valtion puolesta myönnettiin huomattavan suuri
taiteilija-eläke, ja samoihin aikoihin vapaaherra Uexküll-Gyllenband
peri vanhempiensa kuoltua näiden omaisuuden, m.m. kauniin
Augustenhof nimisen huvilan Viipurin liepeiltä.

*****

Ida Aalberg oli luonteeltaan tavattoman epäluuloinen. Ollessaan

kihloissa ja avioliitossa Lauri Kivekkään kanssa hän yhtämittaa
epäilee, että joku vieras aukoo heidän kirjeitään ja lukee niitä.
Naistuttaviinsa hän nuoruudestaan asti suhtautuu epäluuloisesti,
Bergbomin hyviä tarkoituksia ja suopeutta hän ei tahdo jaksaa
uskoa. Teatterielämä monine juonitteluineen oli omansa kehittämään
tätä ominaisuutta. Epäluuloisuus teki hänet sulkeutuneeksi.

Ida Aalberg oli aina erittäin hermoherkkä. Häämatkallaan 1894

hän tuntuu ajoittain olleen suorastaan hermosairas. Vuoden 1911:n
suuret rettelöt ja seuraava vastentahtoinen toimettomuuden aika
vaikuttivat häneen ylen pahasti.

On täysi syy uskoa, että Ida Aalberg päivä päivältä oppi antamaan
yhä suuremman arvon miehelleen ja kunnioittamaan tämän
ihanteellista mieltä. Hänen useista lausunnoistaan voi päätellä näin
käyneen. Syrjäisestä Ida Aalbergin ja vapaaherra Uexküll-
Gyllenbandin yhdyselämä tuntui erittäin sopusointuiselta. Niinpä
lieneekin katsottava suureksi osaksi hermosairaudesta johtuvaksi,
että Ida Aalberg elämänsä lopulla epäili miestään, syytti tätä
uskottomuudesta, koetti vaania hänen toimiaan ja seurata hänen
kaikkia askeleitaan. Sairaalloinen mustasukkaisuus näyttäytyi joskus
seurassakin hämärinä viittauksina ja härnäilemisenä. Epäluulonsa
alkuaiheen Ida Aalberg eräälle ystävälleen sanoi saaneensa siitä,
että hänen miehensä muka ei ollut voinut tyydyttävästi selvittää,
mihin eräs suurehko rahasumma oli kulutettu. Hän koetti käyttää
vakoilijoina läheisiä henkilöitä, ja vaikka hän ei saanut mitään
vahvistusta epämääräisille luuloilleen, hänen tuskansa näyttäytyi
joskus mielettömän raivokkaana.

*****

Siitä, kuinka Ida Aalbergin taide tehosi valtavasti nuoriin mieliin, on

paljon mitä vakuuttavimpia todistuksia. Ida Aalberg oli monen
suomalaisen tytön ensimmäinen suuri rakkaus. Hänen tähtensä
vietettiin unettomia öitä, haaveiltiin ja kuljettiin hurmiotilassa päivät
pääksytysten. Vielä elämänsä viimeisenä vuotena hän sai suuren
joukon kirjeitä, joissa hänelle tuntemattomat nuoret lähettäjät kiittävät
häntä saamistaan korkeista elämyksistä ja puhuvat hänelle
jumaloivaa kieltä.

Eräs venäläinen nainen, tyttönimeltään Nataša Radlov, on

kirjoittanut kuvauksen ystävyydestään Ida Aalbergin kanssa. Hänen
kirjoituksensa on sangen pitkä, siitä tulisi, jos se painettaisiin,
kokonainen kirja. Koska suuri tenhotar Ida Aalberg esiintyy Nataša
Radlovin välittömässä kuvauksessa erinomaisen elävänä, on syytä
selostaa sitä ja ottaa siitä muutamia kohtia semmoisenaan.

»Olin seitsemäntoistavuotias, kun ensi kerran tammikuussa 1905

näin hänet näyttämöllä. Näyteltiin »Hedda Gabler» ja Pietarin
Komedia-teatteri oli täpötäynnä kansaa. Odotin vapisevin sydämin
näytännön alkua — ja mitä näin? Näyttämöllä oli ikävä, väsynyt
nainen, ilman innostuksen varjoakaan. Tämä oli ensimmäinen
kohtaamisemme. Tultuani kotiin sanoin: »En ymmärrä, mitä
ihmeellistä siinä oli, minusta se oli ikävää!» Kolmen päivän kuluttua
sain pääsylipun »Rosmersholmiin». Läksin, koska pidin tästä
kappaleesta, ja osaksi myös pelkästä uteliaisuudesta. Saatoinko
aavistaa, että minulle avautuisi taivas, että minulle nero tuona iltana
paljastaisi elämän syvimmän salaisuuden. Ei, se ei ollut hän, tuo
sama, joka oli näytellyt Heddaa. — Rebekkaa ei näytellyt kukaan,
näyttämöllä liikkui, eli ja kärsi elävä Rebekka; niin, hän oli elävä, ei
ollut enää näyttämöä, tuntui kuin ei olisi ollut katselijoita, oli vain
nero, jonka Jumala oli lähettänyt — — —. Ja kaikki, kaikki unohtui
sinä iltana. Ihminen, joka tuli sinne pienine murheineen, näki surun ja
unohti omat murheensa; ihminen, joka tuli sinne pahoin ajatuksin,
puhdistui hänen näytellessään, ja kaikki paha katosi; ihminen, joka
tuli epäuskoisena, uskoi. Noina kolmena tuntina, joina näin viheriät
silmät innostuksesta loistavina, ylimaallisina, ja kuulin äänen, joka
tunkeutui sydämen syvimpään sopukkaan, minulle avautui koko
maailma. Ja teatterista tuli pyhäkkö; siinä juuri oli hänen voimansa,
että hänen teatterissaan teki mieli rukoilla. Tuo ainoa ilta antoi
minulle voimaa, uskoa, iloa, halua tehdä työtä loppumattomiin.»

Myöhemmät näytännöt, varsinkin »Kamelianainen», lisäsivät yhä

Nataša
Radlovin ihastumista:

»Kamelianainen» annettiin jäähyväisnäytäntönä, ja sali oli täynnä

kukkia, valkoisia narsisseja satoi aivan satamalla ja Aurinko, niin
nimitin ajatuksissani Ida Aalbergia ja niin nimitin häntä kaikkina noina
kymmenenä vuotena, otti kukat ja onnellisena ja kiitollisena
hymyillen painoi niitä hellästi rintaansa vasten. — — —
Loppumattomiin seisoi ihmisiä esiripun edessä, loppumattomiin
pyydettiin Aurinkoa näyttäytymään, uudelleen ja yhä uudelleen, ja
hurmaantuneiden, heltyneiden äänten kohina täytti pienen teatterin.
Ja minä, minä uin kyynelissä, olin kuin järkeni menettänyt, näin
ainoastaan hänet, joka oli minun Aurinkoni, minun rakkauteni, sillä
nyt minä rakastin häntä enemmän kuin mitään muuta maailmassa.
Ajatellen häntä ja hänen taidettaan minä heräsin ja nukuin, kiittäen
häntä onnestani. Tämä oli minun ensimmäinen ja mieletön
rakkauteni; hänen ja hänen taiteensa tähden minä uskoin, että
elämä on ihana, että elämällä on tarkoitus ja päämaali, jonka edestä
kannattaa elää, ja nuoren mielen kiihkeydellä minä päättelin: on yksi
päämaali — teatteri; sinne täytyy mennä ja päästä Auringon luo,
öisin heräsin haluun päästä pikemmin alkamaan työni, pikemmin
antamaan voimani, henkeni Idalle ja hänen kauttaan teatterille.
Tunteeni täytti minut niin, kiitollisuuden ja rakkauden tunne, että
vihdoin en enää kestänyt, vaan lähetin hänelle ensimmäisen kirjeeni.
En pannut siihen osoitetta, enkä pyytänyt vastausta.»

Koulussa saatiin pian tietää Nataša Radlovin suuresta

rakkaudesta, ja eräs opettajattarista, joka entuudesta tunsi Ida
Aalbergin, ehdotti, että käytäisiin yhdessä tämän luona. Nuori tyttö
oli onnesta aivan sekaisin. Vihdoin hän on Ida Aalbergin valoisassa
kodissa:

»Kuului silkin kahinaa ja hänen pehmeä suloinen äänensä: »Heti,

heti», ovi aukeaa ja nopein askelin, kädet ojennettuina, kirkas hymy
huulilla ja vihreissä silmissä hän astuu sisään koko olento täynnä
innostusta, täynnä tenhoa. Ainoastaan hän osasi noin tervehtiä, noin
katsoa toisen sydämen sisimpään, kauan, lämpimästi, sillä heti
valloittaen ja lähentäen itseensä ihmiset. En osaa mitään kertoa
keskustelustamme: oikeastaan vain opettajattareni Varvara Petrovna
keskusteli Idan ja hänen miehensä Aleksander Aleksandrovitšin
kanssa. En kuullut siitä paljoa, hän piteli kättäni omassaan, ja minä
vain ajattelin, elinkö todella vai oliko kaikki tämä unta. Kuin
unennäkö kului tuo tunti Idan luona, ja oli aika sanoa hyvästi. Mutta
ennen hyvästijättöä minä kokosin kaiken rohkeuteni, joka oli minut
jättämäisillään, ja sanoin: »Minulla on Teille suuri, hyvin suuri pyyntö,
tuossa on valokuvanne, kirjoittakaa siihen nimenne ja antakaa se
minulle.» »Kyllä, heti.» Hän nousi nopeasti ja meni viereiseen
huoneeseen. Mutta ei kulunut minuuttiakaan ennenkuin kuului hänen
äänensä: »Tulkaa tänne, tulkaa, nopeasti.» Sydän kurkussa menin
hänen luokseen, ja siitä alkoi ensimmäinen tuttavuutemme. — »Tekö
siis olette Radlova?» Ida piteli kädessään käyntikorttiani ja näytti
tuumivan jotakin. — »Niin.» — »Tekö kirjoititte minulle viikko sitten?»
— »Minä, minä, antakaa anteeksi», sopertelin minä punastuen. —
»Ei, ei, kirjoittakaa vain, kirjoittakaa vielä, olin hyvin, hyvin liikutettu
kirjeestänne.» Hän katsoi minuun pitkään, otti minut luokseen ja
suuteli minua otsalle. Sitten hän valitsi vielä valokuvan, kirjoitti siihen
ja antoi sen minulle.»

Nataša Radlov sai kiihkeän halun teatteriin, mutta kun hän tiesi,
että kotona oltaisiin jyrkästi vastaan, hän kerran karkasi koulusta ja
pyrki Ida Aalbergin puheille. Tämä otti hänet ystävällisesti vastaan ja
puhui nuorelle tytölle vakavasti:

»Täytyy syventyä itseensä — se on oppimista. Täytyy etsiä

sisällystä omasta itsestään — ymmärrättekö? Mutta ennen kaikkea:
vaalikaa tuota ihanteellisuutta, joka loistaa silmistänne. Vaalikaa sitä,
sillä se on tärkein kaikesta, taistelkaa sen puolesta, puolustakaa sitä
kaikin voimin kaikkea huonoa ja alhaista vastaan. Menkää, mikäli
voitte, asioiden ytimeen, kärsikää, sillä ilman kärsimystä ei ole
luomiskykyä.»

Seuraavina aikoina Nataša Radlov tapasi usein Ida Aalbergin ja

kiintyi tähän yhä enemmän. Nuori tyttö oli niin hurmaantunut Ida
Aalbergin taiteeseen, että otti pahakseen, kun tämä sanoi vain
puolinaisenkin kiitoksen Moskovan Taide-teatterin esityksistä.
Ihmisenä Ida Aalberg säilyi loppuun asti kaiken vertailun
ulkopuolella, vaikka Nataša Radlov joutui suuressa rakkaudessaan
kärsimään mitä kamalimpia tuskia. Ida Aalberg pyysi hänet
seuralaisekseen Budapestiin syksyllä 1907, ja riemulla, jonka tuo
ehdotus herätti, ei ollut mitään rajaa. Unkarissa Ida Aalberg sai
yhtäkkiä epäluulon, että Nataša Radlov ei ollutkaan se vilpitön tyttö,
jona hän oli häntä pitänyt, ja siitä seurasi sarja ikäviä kohtauksia,
syytöksiä ja ehdotus, että he eroaisivat. Nataša Radlov pyörtyi
kuullessaan kylmiä sanoja jumaloimansa olennon huulilta, ja silloin
hän pääsi uudelleen armoihin. Sovinto palasi heidän välilleen, mutta
kun Ida Aalbergin epäluuloisuus oli kerran herännyt, se tahtoi yhä
uudistua.

Nataša Radlov meni venäläiseen teatterikouluun valmistuakseen

näyttelijäksi. Siellä hän pian pääsi selville, ettei teatteri ollutkaan se
pyhyyden ja jumaluuden temppeli, jolta se oli hänestä näyttänyt, kun
hän oli katsellut Ida Aalbergin työtä ja olemusta.

»Tänä syksynä oli koulussa vielä kurjempaa kuin ennen, opettajat

hakkailivat vielä enemmän naisoppilaita ja vaatimukset olivat vielä
tyhmemmät. Saattaa olla, että ympäristö oli painanut minuun
leimansa ja minä olin alkanut toisinaan arvostella asioita
kevytmielisemmin kuin ennen, olin piloillani omaksunut joitakin
sanoja ja kerroin tapani mukaan kaikki Idalle. Ja nyt alkoi hänen
suhteessaan minuun ilmetä jonkinlainen kylmyys, joskus pilkallisuus,
joskus halveksuminen. Muistan erään hänen kirjelippunsa: »Olen
Eremitagessa huomenna täsmälleen k:lo 1, Tekin voitte vielä olla
täsmällinen.» Mutta minä en kevytmielisyydessäni antanut mitään
arvoa tuolle Idassa tapahtuneelle muutokselle. Vähää ennen joulua
alkoivat opettajain hakkailut mennä yli rajojen, meistä alettiin juoruilla
koulussa, ja minä tulin tajuihini. Itkien kerroin kaikki Idalle ja hän
vastasi: »Ihminen ei voi kestää sitä.» Samalla hänen silmänsä
katsoivat sieluuni niin moittivasti ja niin vihaisesti, että minun tuli
paha olla ja minä huudahdin: »Teillä ei ole oikeutta sanoa, että minä
en ole ihminen.»

Ida Aalbergin sanojen vuoksi Nataša Radlov kuitenkin jätti koulun.

Ida Aalberg uskoi silloin hänelle käyneen huonosti, kohteli häntä
hellästi kuin sairasta lasta, mutta kun Nataša Radlov ei tehnyt
semmoista tunnustusta, jota Ida Aalberg odotti, tämä raivostui ja
hälyytti tytön äidin.
 Ȁitini antoi minulle kirjeen, joka oli hyvin kuvaava Idalle, koska se
selvästi näytti hänen ekspansiivisuutensa ja traagillisen
elämänkäsityksensä. Kerroin kaikki äidilleni, ja hän lähti Idan luo.
Palattuaan hän sanoi: »Ida odottaa sinua huomenna päivällä, hän
voi hyvin pahoin ja hänellä on päänsärkyä; sinä olet mieletön
hysteerikko.» Seuraavana päivänä menin hänen luokseen. Jumala
auttakoon minua kertomaan kaikki oikein. Istun vierashuoneessa,
kun ovi avautuu ja Ida astuu sisään, pää kääreessä, huulet
yhteenpuristettuina ja silmät puoleksi alasluotuina. Kylmästi
tervehdittyään minua ja pyydettyään istumaan hän alkaa puhua
minulle kuin pienelle lapselle. — »Tahtoohan Nataša kahvia, eikö
tahdokin? Nataša, tässä on mielenkiintoinen kirja, tahtooko Nataša
nähdä?» Minä olin ihmeissäni ja vihdoin kysyin: »Aurinko, miksi
puhutte minulle niin kummallisesti?» — »Nataša on lapsi ja minä
osaan huonosti puhua lasten kanssa.» — »Mitä, en ymmärrä.» —
»Ette ymmärrä? Oh, Te luulette, että minä olen yhtä herkkäuskoinen
kuin äitinne. Ei, ei, ja sata kertaa ei. Minä olen ymmärtänyt kaiken,
kaiken. Nataša on valehdellut äidilleen, jottei joutuisi ilmi, enkä
minäkään voinut sanoa totuutta, säälin Teitä.» Hänen silmissään
liekehti viha ja kiukku. »Kaikki on valhetta, valhetta, valhetta. Minä
olen sairas Teidän valheenne tähden, ymmärrättekö? Se on paljas
likaläjä.» Minä nousin: — »Kuinka Te uskallatte puhua noin, Teillä ei
ole siihen oikeutta, minä en ole valehdellut.» — Riittää jo, riittää, me
emme ymmärrä toisiamme.» — »Mitä sitten, pitääkö minun
mennä?» — »Menkää.» — »Voinko jollain tavoin todistaa, että Te
ette ole oikeassa?» — »Ette, todistukset eivät auta.» — »Eivätkö
auta?» — »Eivät.» — »Mutta jos tapan itseni, uskotteko sitten?»
Vaitiolo. Huoneessa on aivan hiljaista, ja ajatuksiinsa vaipuneena Ida
istuu matalalla tuolilla uunin edessä, liikkumattomana, katsoen
suoraan eteensä. Menen ulos. Otettuani päällysvaatteet ylleni
palaan sisään sanoen: »Hyvästi siis, jollen voi muuten todistaa,
kuolen.» — »Ei tarvitse.» — »Millä tavoin sitten selvitän sen?» —
»Aika ja kohtalo antavat selvityksen.» Ne olivat hänen viimeiset
sanansa, ne lausuttiin kuin murhenäytelmässä tasaisella, hiljaisella
äänellä ja menivät kuin murhenäytelmässä suoraan sydämeen ja
näyttivät yhdellä kertaa tulevan uuden tien ja tulevat uudet
kärsimykset. Menin pois. Ja nyt alkoivat vuodet, jotka vietin erossa
hänestä, tuskan ja kyynelten vuodet. En osaa kertoakaan
minkälaista oloni oli ensimmäisinä kuukausina. Elin vain hänen
muistostaan, hänen kirjeistään. Kuin mieletön kirjoitin hänelle kirjeen
toisensa jälkeen, saamatta sanaakaan vastaukseksi; sitten heitin
kirjoittamisen ymmärtäen, ettei ollut vielä aika ja ettei se veisi
mihinkään, ja aloin odottaa.»

Moskovan Taide-teatterin eräässä näytännössä Ida Aalberg kerran

huomasi Nataša Radlovin, mutta kääntyi hänestä pois ja teki
loukkaavan eleen. Vasta kahden vuoden kuluttua Ida Aalberg kirjoitti
entiselle suosikilleen ja pyysi tätä saapumaan luokseen Helsinkiin.

»Muistan, miten minussa taistelivat jälleennäkemisen halu ja

toiselta puolen itserakkaus ja ylpeys; jälkimmäiset voittivat, ja
kohtauksemme siirtyi vielä puoli vuotta eteenpäin. Elokuussa 1911
sain toisen kirjeen, jossa hän kutsui minua luokseen Viipuriin — ja
minä menin. En vieläkään tiedä, mikä antoi aihetta näihin kirjeisiin,
satunnainen kohtausko joidenkin minulle läheisten henkilöiden
kanssa, vai tunsiko Ida, että eroamme oli kestänyt tarpeeksi kauan
— emme koskaan puhuneet siitä.»

Kun Nataša Radlov saapui Augustenhofiin, oli Ida Aalberg

paraillaan näyttämöharjoituksessa. Tämän palatessa tyttö juoksi
avoimin sylin vastaan: »Aurinko, Aurinko!» — »Oi Nataša, Nataša!»
Olimme vähällä tukehduttaa toisemme emmekä voineet kylliksemme
katsella nauraen toisiamme.»

»Ja me puhelimme, puhelimme. Niin juuri, puhelimme. Miten

harvoin elämässä puheleekaan niin, että on ikäänkuin asia johtuisi
asiasta, ajatus ajatuksesta, sytyttäen yhä uusia tähtiä, avaten yhä
uusia syvyyksiä. Vain hän osasi puhua niin paljon sanoillaan,
samoinkuin hän yksin osasi kuunnella niin, että kertomus tuli kuin
itsestään, suoraan sydämestä, ikäänkuin iloiten löytäessään
ymmärtämystä.»

Täydellinen sopu palasi, ja Nataša Radlov sai tämän käynnin

jälkeen monia todistuksia Ida Aalbergin rakkaudesta ja hellästä
huomaavaisuudesta. Hän joutui lähempää kuin kukaan vieras
ihminen seuraamaan Ida Aalbergin viimmeisiä vaiheita. Hän vei
kukkia rakastamalleen taiteilijalle, kun kuuli tämän sairastuneen
vuoden 1915:n alussa. Tästä käynnistään hän kertoo:

»Korkeitten tyynyjen varassa, kuumeinen loiste silmissä ja

kuumeen puna sisäänpainuneilla poskilla makasi Ida ja tervehti
minua tuskin kuuluvalla, heikolla, soinnittomalla äänellä. Istuuduin
hänen viereensä, ja vaikka koko ajan koetin estää häntä puhumasta,
en onnistunut siinä. Saatuaan kukkani Ida hengitti kauan niiden
suloista keväistä tuoksua ja kuiskasi: »Iloitsen, iloitsen näistä
kukista.» Sitten hän tuli levottomaksi ja alkoi puhua minulle — mistä
luulette hänen puhuneen? — ei sairaudesta, ei unettomista öistä,
vaan katkonaisin kuiskauksin hän viimeisen kerran puhui taiteesta ja
teatterista, Jeanne D'Arcista. Oi, miten kiitän taivasta noista hetkistä,
hänen pyhistä sanoistaan: — Nataša, olen ymmärtänyt jotakin, mitä
en koskaan ole tuntenut niin voimakkaasti, jotakin, minkä olen
omaksunut, olen ymmärtänyt, miten voi antaa elämänsä Jumalan