Chemistry The Molecular Nature of

Matter 6th Edition Neil D. Jespersen

Visit to download the full and correct content document:
https://textbookfull.com/product/chemistry-the-molecular-nature-of-matter-6th-edition-
neil-d-jespersen/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Chemistry The Molecular Nature of Matter 7th Edition

Neil D. Jespersen

https://textbookfull.com/product/chemistry-the-molecular-nature-
of-matter-7th-edition-neil-d-jespersen/

AP Chemistry 7th Edition Neil D. Jespersen

https://textbookfull.com/product/ap-chemistry-7th-edition-neil-d-
jespersen/

Barron s AP Chemistry 9th Edition Neil D. Jespersen

https://textbookfull.com/product/barron-s-ap-chemistry-9th-
edition-neil-d-jespersen/

Chemistry The Molecular Nature of Matter and Change 9th

Edition Martin Silberberg

https://textbookfull.com/product/chemistry-the-molecular-nature-
of-matter-and-change-9th-edition-martin-silberberg/
Chemical Physics of Molecular Condensed Matter Kazuya
Saito

https://textbookfull.com/product/chemical-physics-of-molecular-
condensed-matter-kazuya-saito/

Ted Hughes, Nature and Culture Neil Roberts

https://textbookfull.com/product/ted-hughes-nature-and-culture-
neil-roberts/

The Chemistry of Molecular Imaging 1st Edition Nicholas

Long

https://textbookfull.com/product/the-chemistry-of-molecular-
imaging-1st-edition-nicholas-long/

Chemistry 6th Edition John Mcmurry

https://textbookfull.com/product/chemistry-6th-edition-john-
mcmurry/

What is a Law of Nature D. M. Armstrong

https://textbookfull.com/product/what-is-a-law-of-nature-d-m-
armstrong/
Another random document with
no related content on Scribd:
 Jo pian ehti Mikko köyhiin kotinsa lämpöiseen suojaan, siellä
kohtasi hän rakkaan vaimonsa ahkerassa työssä ja pienen poikansa
terveenä ja iloisena. Se häntä vähiin suretti, ett'ei hänellä ollut
tuomisiksi sen enempää; mutta nähdessään, miten iloinen ja
tyytyväinen vaimonsa oli, haihtui surut kokonaan.

Heti läksi Mikko Pekan asunnolle. Surullinen näkö kohtasi häntä

siellä: Pekka oli hänen poissa ollessaan tullut yhä huonommaksi ja
makasi melkein tunnotonna, ja vaimo istui vuoteen vieressä täynnä
tuskaa ja toivottomuutta; ilo ja leikillisyys oli Pekan hauskasta kodista
kadonnut ja sijaan astunut synkkä murhe.

Ystävällisesti ojensi Mikko heille pakkasessa kylmettyneen

kätensä. Sairas koetti sitä tavoitella: "ei minulla enää taidakkaan olla
monta päivää elettävänä; mitenkä sitten vaimoni ja lapseni käynee?"
sanoi hän.

"Älkäämme toivottomuuteen vaipuko!" sanoi Mikko.

"Kaupungeissa käydessäni kävin erään hyväksi tunnetun lääkärin
luona; hänelle kun juttelin tautisi laadun, antoi hän minulle lääkkeitä
ja sanoi: 'mies ehkä paranee, jahka vaan käytetään nämät lääkkeet
neuvoni mukaan!'"

"Tässä on myös vähän parempaa ravintoa sairaalle", sanoi Mikko

ojentain Maijalle pienen mytyn. "Käyttäkää sitä säästävästi, sillä
enpä nyt tiedä, mistä toista saada."

Mikon lähdettyä puhkesi Maija itkemään; häntä kovin liikutti

tuollainen ansaitsematon ystävyys, eikä hän nyt osannut muuta kuin
rukoilla Jumalaa palkitsemaan Mikolle vaivojaan.

Jättäen naapurinsa hyvään toivoon, lähti Mikko kotiansa.

 Kun hän ehti porstuaan, kuului sisältä pojan ääni sanovan: "Eipä
isä tuonutkaan makeeta kakkoo."

"Ei ollut tehtynä", kuului toinen ääni.

"Miks'ei isä tuo hyvää leipää, en minä saa tätä syödyksi", kuului
taas lapsen itkevä soperrus.

"Isä ei saa", kuului silloin toinenkin itkevä ääni.

Mikon käsi jähmettyi oven ripaan. Ensi kerran kävi hänen mielensä
synkäksi, toivottomaksi: hän ei parhaalla tahdollaankaan voinut
hankkia edes kunnollista leipää rakkaille omaisillensa, tämä koski
kovasti hänen lempeään, vaikka lujaan mieleensä.

Hän avasi oven ja istui tuskan valtaamana rahille lakan viereen.

Kaikki toivo oli häneltä kadonnut, ajatuksensa seisahtunut. Hän näki
edessään vaan kurjuutta ja kyyneleitä, eikä tuon kurjuuden takaa
haamoittanut yhtäkään valon pilkkua.

Kiireesti pyyhki Kerttu kyyneleet silmistänsä, mutta kovinpa hän

hämmästyi nähdessään miehensä epätoivoisin katsein tuijottavan
laattiaan. Köyhyyttä, huonoa ravintoa ja raskasta työtä voi Mikko
kyllä kestää; mutta kuullessaan itkevän sen, jota enin maailmassa
rakasti, ja luullessaan häntä onnettomaksi, tunsi hän sydämmensä
murtuvan.

Mutta löytyi yksi olento, joka voi Mikkoa epätoivossaan lohduttaa:

rakastavan naisen lumoovalla voimalla tarttui Kerttu miehensä
vapiseviin käsiin, puhuen lempeällä äänellä:

"Ah, Mikko, sinä et saa suruun vaipua, olethan meille kaikki

kaikessa, vielä taistelkaamme, vielä toivokaamme, kenties saamme
vielä parempia päiviä."

Vähitellen palasi Mikon kasvoille entinen vakavuus, hän silmäili

taas rohkeasti ympärillensä. "Kerttuseni", hän sanoi "minä kuulin
sinun itkevän, luulin sinua kokonaan onnettomaksi, ja se oli viedä
järkeni."

"Onneton en ole niin kauvan, kuin sinä olet minulla", sanoi Kerttu,
"mutta sitä itkin, kun sinulla on niin paljo huolta, ett'ei yön lepoa!"

Kahden on raskaampikin taakka keveä kantaa, toisin sitä vastoin

käy siinä, missä toinen yhä lisää painoa kuormaan, siinä on
vahvimmankin sortuminen.

Mikko oli saanut entisen rohkeutensa; hän lepäsi yönsä

rauhallisna. Aamulla varhain oli hän taas liikkeellä, otti pyssyn
olallensa, sukset seinältä jalkainsa alle ja läksi metsälle hiihtämään.

Metso istui kuusen oksalla aamuisen kuun valossa rauhallisna,

pelotonna. Ympärillä vallitsi tyyni talven kolkkous. Ainoastaan
pakkasen vaikutuksesta tuontuostakin syntyvä räiske puitten oksissa
häiritsi kuoleman kaltaista hiljaisuutta. Se oli niin tavallista, siihen oli
metso tottunut. Mutta mikä lienee tuo kummallinen, suhiseva ääni?
Metso kurottaa kaulaansa ja ääntää "ko, ko, koko!" Outo ääni lakkaa
kuulumasta, multa metso on rauhaton ja katselee ympärillensä.
Viimein keksii hän läheisen puun juurella jotakin outoa mustaa, hän
levittää siipensä lentoon. Samassa kuuluu kimeä paukaus, ja metsän
poika makaa kuolleena maassa. Tyytyväisenä pistää metsämies
saaliinsa laukkuun ja rientää edelleen.

Näin osoitteli Mikko metsän läpi kohti kartanoa, metsästys onnistui

tänä aamuna harvinaisen hyvin. Linnut, jotka koko syystalven olivat
kadoksissa, näyttivät palanneen takaisin. Mikko tiesi herra
patruunalta saavansa linnuistaan hyvät hinnat; senpä tähden
liukuivatkin sukset niin liukkaasti, sentähden silmät olivat niin tarkat
ja käsi vakava.

Kartanossa kertoili Mikko heidän tukalista oloistaan ja Pekan

sairaudesta. Siitä alkaen sai hän aina apua työtä vastaan ja
muutenkin. Uusi kevät toi mukanaan parempia päiviä.

Lääkäri ei Mikolle ollut turhia jutellut, kun arveli Pekan paranevan,

sillä ruvettuaan lääkkeitä käyttämään, rupesi hän vähitellen
paranemaankin. Kevätpuolla oli Pekka jo niin voimistunut, että voi
jättää sängyn; hän oli nyt aivan terve, mutta vielä kovin voimaton.
Mikolla ja Maijalla oli täysi työ pitäessään häntä alallaan, kunnes
ehtisi voimistua; hän tahtoi uhallakin työhön ryhtyä.

"Onpa sitä jo kylläkin tullut maattua", tuumaili Pekka, "jos ei tuolla

makaamisella jaksa, niin sitten ei jaksa ollenkaan!" Kerran hän,
vaimonsa kielloista huolimatta, sieppasi kirveen olallensa ja lähti
metsälle. Hän oli nyt jo mielestään kyllin voimakas ja terve, mutta
tuokion matkan päässä loppuivatkin hänen voimansa niin, ett'ei hän
voinutkaan palata kotia.

Kosk'ei miestä kuulunut, tuli Maija pian levottomaksi ja läksi

käymään hänen jälkiänsä myöten metsään. Vähän matkaa käytyään
näkikin hän Pekan istumassa kuusen juurella, allensa oli hän
karsinut vähäisen havuja; siinä istui mies levollisena, veitsellään
närhien jotakin lusikan tapaista.

Hieno hymy ilmestyi Pekan kuulille nähtyään vaimonsa; "mitä

muorilla nyt metsään on asiaa?" sanoi hän.
 "Ei mitään liikoja", vastasi Maija, aikoen kääntyä takaisin.

Pekka silloin huutamaan: "äläs jätä, autas minuakin täältä pois,

näethän, että on minulla raskas työ tämän lusikan kanssa, olen niin
kovin väsynyt!"

"Mitäs tänne tulit, kun kielsin", torui Maija, "ole täällä nyt susien
syöttönä!"

"Äläs nyt sentään niin kova ole, ettäs minun tänne susille jätät;
mistäs sitten luulet miehen saavas," jutteli Pekka.

Taluttaen miestään kädestä käveli Maija, ehtimiseen toruen: "kyllä

ne nyt hukkaan meni koko paranemisen toiveet; kyllä siitä taas saat
maata vuoteen omana!"

"Olehan nyt", vastaa Pekka, "kun kerran kotia pääsen, kyllä siellä
pysynkin!"

Suven tullen tointui Pekka entiselleen ja ryhtyi taas töihin ja

toimiin.

Kovimmat ajat olivat nyt ohitse. Tosin kävi halla edeskinpäin

vieraana, mutta usiasti jätti hän torppareille jotakin korjattavaa;
kovina aikoina olivat he oppineet säästäväisiksi, ja niin tulivat he
hyvin toimeen.

Kertomuksemme aikoina ovat he jo päässeet jommoiseenkin

varallisuuteen: ankaralla työnteolla ovat he saaneet kokoon niin
paljon, että ovat hankkineet hevosen, jolla voivat maansa muokata ja
muut tarpeelliset ajotyöt toimittaa. Hevonen on oikeastaan Mikon,
vaikka sitä molemmat yhtäläisesti käyttävät; tamma on nyt
toisellaisessa kunnossa kuin Pekan ennen aikoin.
 Rauhallinen mieli ja tyytyväisyys vähään ovat ne ominaisuudet,
jotka torppareilla on perintönä kuluneista kovista ajoista. He ovat
oppineet luottamaan Jumalaan ja omain kättensä voimaan, ja se luja
ystävyys, joka vallitsee heidän välillään, on vahvistunut niinä aikoina,
jolloin elämän raskaat huolet liittivät heidän tavallista lujemmin
toisiinsa.

*****

Siirrymme tämän poikkeuksen jälkeen taas kertomukseemme.

Aamulla varhain Juhannuksen jälkeisenä päivänä, olivat miehet

jalkeilla; yksissä lähtivät he kartanoon työhön. Aurinko ei ollut vielä
noussut, kun he lykkäsivät veneen vesille; aikaisin piti uutis-
asukkaan olla liikkeellä, jos mieli ehtiä oikeaan aikaan kartanoon.
Auringon ensi säteet tervehtivät takamaan miehiä heidän järvellä
soutaissaan; he paljastivat päänsä ja pian kaikui vahvat aamuvirren
säveleet Ruuhkajärven tyyneellä pinnalla.

"Muistui taas mieleeni", sanoi sen jälkeen Pekka, "minne lienee

joutunut tuo kartanon nuori herra! Sepäs oli hauska poika, se!
Monesti hän minulle sanoi: älkääpäs nyt, Pekka, noin huoliko työtä
hosua; istutaan tähän ja jutellaan vähän, tehkööt isot miehet työtä!"
Niin se poika sanoi, ja sitten iltasella oli hänellä aina meille
antamista. "Pekka tarvitsee, hän puhui enemmän kuin muut."

"Ja Mikko tarvitsee, hän teki työtä enemmän kuin muut! Nyt on
hän ollut kaksi vuotta poissa; sanotaan hänen käyvän koulua, mutta
mitä varten? Olisipa hän jo herra muutenkin?"

"Ainahan niiden herrain pitää koulua käydä", sanoi Mikko, "multa

nytpä lieneekin Alpert herra kotona, nyt on kesälupa. Mennä vuonna
oleskeli hän kesän jossakin enonsa luona, mutta eilen puhui
Vuorelan Matti, että hän nyt on kotona."

"Souda sitten veikkonen", sanoi Pekka iloissaan, "minä niin

mielelläni tahtoisin nähdä sitä hauskaa poikaa, millaiseksi lie
muuttunut, mahtaneeko jo olla ylpeä niinkuin muutkin herrat?"

"Mielelläni minäkin häntä näkisin", sanoi Mikko; "viime suvena kun

hänen pikimmältään näin, antoi hän minulle tuon hauskan kirjan,
'Kultalan kylän', jonka Kalle nyt ulkoa osaa, ja kun hän näki, että
mieleni oli hyvä, kysyi hän: 'pidättekö kirjallisuudesta?' Kun minä
sanoin pitäväni kirjoista ja sanoin, että poikanikin on halukas
lukemaan, lupasi hän toisella kertaa tuoda enemmän."

"Ja varmaankin hän tuo", tokaisi Pekka, ja rupesi rallittamaan

jonkummoista tahtia, käyttäen airojaan sen mukaan. Tässä
tohussaan hän joskus ryöpäytti vettä Mikon silmille, ja kun tämä
häntä siitä muistutti, nauroi hän vaan. "Ei tee haittaa, vaikka hiukan
virutankin poskias. Tosin et enää ole nuori mies, mutta täytyyhän
kuitenkin näyttää vähän pulskilta, ettei luultaisi metsän poikain
nälkää näkevän!"

Samassa tölmäsi vene rantaan ja miehet läksivät astumaan.

Toisen päivän illalla istuivat Kerttu ja Maija Mikon torpalla, pihassa

koivun alla. He olivat toimittaneet päivän askareet ja istuivat nyt
vartoen miehiä kotia tulemaan.

Jopa kuuluikin Pekan iloinen vihellys peltotieltä ja kohta astuivat

miehet pihaan.
 "Vielähän täälläkin eletään", sanoi Pekka, "ja vielä näin myöhään
valveella. Ja sinäkin, pikku Miinaseni", sanoi hän tytölle, joka kiipesi
hänen kaulaansa; "eikö sinun jo, lapseni, unikaan ole?"

"Tässä on sinulle, Kalle, jotakin, jota voitte yhdessä Miinan kanssa

käyttää", sanoi Mikko, vetäen povestaan vähäisen mytyn.

"Kirjoja, äiti, kirjoja", huudahti Kalle, hypäten kohoksi ilosta, "mistä

olet, isä, saanut kirjoja?"

"Kartanon nuori herra nämät antoi, toivoen, että sinusta tulisi

kunnon mies, ja lupasi itsekin tulla sinua katsomaan tänä kesänä",
sanoi Mikko.

Kalle tahtoi kohta ruveta lukemaan kirjojaan. Hän ei ymmärtänyt,

miksi hänen täytyisi maata, eipä hänen ollut unikaan! Mutta levolle
hänen täytyi kumminkin ruveta, vaan sittenkin näki hän unta uusista
kauniista kirjoista, hän puhui unissaan ja oli levoton.

Ennen auringon nousua oli Kalle valveilla lukemassa. Ei hän

muistanut suurusta eikä huomannut ajan kulua, yhäti hän vaan luki.
Nuoressa pojassa oli aikaisin herännyt opin halu, se oli hänen
luonteensa; paha vaan, että oli syntynyt asemaan, joka ei oikeastaan
hänelle sopinut.

Pekka ei voinut kylliksi ylistellä tuota kartanon nuorta herraa;

sehän nyt vasta oli ystävällinen mies! "Heti aamulla tuli hän pellolle",
kertoili Pekka, "ystävällisesti puristi hän työmiesten savisia käsiä;
huomasipa hän viimein minunkin vähä-arvoisen ja niin hän puristi
kättäni, että olin nurin kaatua. 'Mitenkäs nyt metsän pojat jaksavat?'
hän kysyi, ja minä vastasin: 'hyvin! siellä saadaan nyt jo viljaakin,
ettei tarvitse muuta kuin syödä vaan.' Mikon kanssa juttelivat he
kauan, ja kun Mikko ilmoitti ilonsa siitä, että herrasmieskin pitää
köyhää torpparia ihmisenä ja kansalaisena, erosi hän meistä
nähtävästi liikutettuna. Hän lupasi joskus tulla katsomaan meidän
asunnoltamme, saa nähdä tuleeko?"

Näin puhui Pekka myöhään yöhön, siksi kuin uni viimeinkin lopetti
keskustelun.

Eräänä kauniina Elokuun päivänä soutelee kolme miestä ja

vähäinen poika isonlaisella veneellä Ruuhkajärven pintaa. Veneessä
on raippoja, nuoria ja koukkuja, näyttävät olevan kalastamassa,
ongella. Tässä on vanhat tuttavamme Mikko ja Pekka, sekä Kalle
poika; yksi nähtävästi on herrasmies, nuoruuden kukoistuksessa.
Hän on kohtalaisen pitkä, vaaleanverevä, kaunis nuorukainen,
katsanto vilkas ja tulinen, mutta samalla iloinen ja lempeä. Hyvin hän
näyttää viihtyvän tässä seurassa; hän nauraa ja juttelee miesten
kanssa, ja opettaa värsyjä Kalle pojalle.

"Tuhat tulimmainen! eipä minun onkeeni tule mitään", sanoo herra

toisinaan, ja nykäisee maltittomasti onkeansa.

"Ei, ei sillä tavalla", sanoo Pekka, "onkija ei saa olla maltiton,

antakaas korjaan vähän syöttiä! no, eiköhän nyt tule?"

Tulipa jo herrankin onkeen kelpo kala, mutta tottumaton kun hän

oli, ja maltiton, lentikin kala yli veneen.

"Oh! ei niin rajusti," sanoi Pekka, "mutta näin", lisää hän ja

samassa lompsahti kala veneesen.

Pekka oli nyt oikein omassa elementissään; onkiminen oli hänen

oikiata mielityötään, vaikka hän harvoin joutui sitä tekemään. Nyt oli
kartanon nuori herra tullut veneitten kanssa kalastelemaan, käskenyt
hänen ja Mikon kanssaan ja sanonut sillä tulevan tämänviikkoiset
veropäivät tehdyksi. Kas, sepä vasta hauskaa, saada istua
päiväkauden ongella ja kuitenkin tuli päivätyö tehtyä!

"Jos vielä tässä tällä tavoin nostelemme kaloja jonkun aikaa, niin
pian rupee käymään kuin kaimamiehen Kristuksen aikaan; mutta
näkyyhän tuolla Suonpään Wilppukin ruuhinensa, kyllä se auttaa",
jutteli Pekka.

"Mikä Suonpään Wilppu", kysyi Alpert herra. "Olen ennenkin

kuullut kerrottavan jostakin Wilpusta."

"Se Suonpään vaari, meidän aikakautemme suurin profeetta, se,

joka ennen nuorempana, kun häntä lukemaan tahdottiin, tuumi:
'järjellisen ihmisen ei tarvitse tehdä tuommoisia herrojen temppuja,
paljon parempi on mennä järvelle ja vetää muutama ahven
syödäkseen!'"

"Eikö siis mies ole koskaan lukenut?" kysyi Alpert herra.

"Eipä sanottavasti. Nuoruutensa aikana ei hän millään ehdolla

ottanut kirjaa käteensä; 'ei vaikka joka perjantai aidanseipääsen
hirtettäisiin', sanoi hän. Mutta tutustuipa hän aikaa voittain erään
vanhan piian kanssa ja silloin rupesi hänen mielensä tekemään
naimiseen, mutta eipä se ollut mahdollista, piti ensin olla ripillä käypä
mies. Silloin tapahtui kummia: Wilppu rupesi käymään lukukoulua
morsiamensa luona ja niin pitkälle kävi, että pääsi ripille ja sai
vaimon. Mutta pian kuoli vaimo ja Wilppu heitti lukemiset,
lukukinkerit ja ripillä käymiset sikseen, ja sitten tuli hänestä
profeetta."
 "Olisipa hauska nähdä tuota omituista miestä," sanoi Alpert.

"Kyllä kai," sanoi Pekka, "mutta ei se ole niin vallan helppoa, sillä
teidän laatuisia miehiä hän ei kärsi; kuitenkin jos teillä on tupakkaa,
niin taitaa tuo olla mahdollista!"

"Olisihan mulla sikaria, jos se auttaisi?"

Sillä välin oli synkkiä pilviä kokoontunut taivaalle, ilma kävi

tukahuttavan kuumaksi, hyönteiset surisivat ja salama leikitteli pilven
partaalla.

"Ukkosenilma lähenee", sanoi Mikko, "koettakaamme päästä

aikanaan suojaan!"

"Ja niinkö jää meidän tuttavuutemme Wilpun kanssa?" sanoi

Alpert.
"Koettakaamme saada ukkoa mukaan!"

"Sehän olisikin paras!" He käänsivät veneensä kotirantaan päin ja

soutivat kiirettä vauhtia; ilma kävi hämäräksi ja ukkonen jyrisi
pilvissä.

Alpertherra kertoili Kallelle maista, kansoista ja kaupungeista ja

Kalle kuulteli tuskin hengittäin; hän piti herraa jonakin korkeampana
olentona ja jokainen sana painui hänen muistiinsa niinkuin lukittu.

Ukko Wilppu istui ruuhessaan synkän näköisenä ja mutisi:

"tuhannen pirua! olis tässä ollut jommoinenkin kalan saalis, mutta
siihen hän nyt taas tuli kolistelemaan." Samassa kiiti vene lähelle ja
laineet häiläyttivät ukon ruuhta. "Riivatun mustatakit", ärjäsi hän,
"kaadattehan ruuhenikin tuolla mokomalla laivallanne, olisihan teillä
ollut vettä soutaa edempääkin!"
 "Mutta asia onkin semmoinen", alkoi Pekka, "että aikomuksemme
oli teitä pyytää kanssamme juttelemaan, ja tupakoimaan, koska nyt
on tulossa raju ilmakin!"

"Raju-ilmako? tuskinpa", mumisi Wilppu, "no eihän tuo olisi

niinkään hullua, tunti sinne tai tänne!"

"Tulkaa mukaan kaikin mokomin," huusi Mikko veneen kulkiessa

rantaa kohden.

"Tulenko mukaan, kyllä kai, eihän tuon ole niin kiirettä", mumisi
Wilppu. "Tupakoimaan, sanoi Pekka; niin kyllä, eihän olisi
hullumpaa.
Mistä lienevät veneesensä saaneet tuommoisen herra rentun? Kyllä
miesparat on huonoilla teillä!"

Rantaan kun ehtivät, tuntui jo muutamia voimakkaita tuulen

puuskia, kuului kovia jyräyksiä, tipahteli yksinäisiä vesipisaroitakin.
Mikko katsoi järvelle: "totta tosiaan, Wilppu kääntää ruuhtaan tänne
käsin!"

"Mutta miten hänen käy?" sanoi Alpertti, "voihan myrsky viedä

miehen ruuhineen päivineen!"

"Ei hätää", sanoi Pekka, "kyllä Wilppu ruuhensa ohjaa, vaikka

koskesta alas."

Matkalla jutteli Alpertti Kallelle ukkosesta ja ukontulista, ja Kalle

kuulteli, niin ett'ei tällä kertaa muistanut ensinkään pelätä ukkosen
jyrinää. Kun ehdittiin Mikon asunnolle, puhkesi raju-ilma täyteen
vauhtiinsa: tuuli lennätteli kuivaa multaa ja lastuja ympäri peltoa,
ankarat jyräykset tärisyttivät maata ja sormenpään kokoisia
vesipisaroita alkoi tippua. Pian oli ilma yhtenä vesivirtana, hetkessä
syntyi pihalle isoja vesilammikoita ja pieniä puroja, jotka kuljettivat
myötäänsä kaikenlaisia rikkoja. Silloin näkyi pihassa läpi vesitulvan
mies vakavana käyskelevän huonetta kohden.

"Herran tähden", huudahti Kerttu, "kuka tuolla ulkona kävelee

tuollaisessa ilmassa?"

"Wilppuhan se on", sanoi Pekka, "mitähän nyt ukko sanonee

tuosta liotuksesta?"

Samassa astui ovesta sisälle kummallisen näköinen olento: Pitkät

vanuneet hiukset, jotka tuskin kymmeneen vuoteen olivat saksia tai
kampaa nähneet, riippuivat pitkinä suortuvina niskassa ja jokaisesta
suortuvasta juoksi vähäinen vesivirta. Pitkä, likainen mekko kahisi ja
rapisi kuin tuohi, ryppyiset kasvot olivat vääntyneet entistäkin
ankarampaan muotoon. Hän seisoi oven suussa, pitkä vartalo
köyristyneenä, puristellen sanaa sanomatta vettä pois ryysyistänsä.

"Mitäs Wilppu siellä niin oven suussa seisoo?", sanoi Mikko,

"tulkaa tänne peränpuoleen istumaan! Onhan siellä oikein ankara
Jumalan ilma!"

"Mitä! Jumalan ilmako?", sanoi ukko suuttuneena ylellisestä

kastumisesta. "Siellähän on oikein peijakkaan ilma, järvellä se jo
minun saavutti ja heitteli ruuhtani niinkuin lastua, en parhaallakaan
soutamisella tahtonut päästä rantaan! Suutuinpa tuosta viimein,
lakkasin soutamasta ja tuumasin: vieköön nyt koko purtilon järven
pohjaan! Kun sitten hiukan manasin, hellitti ilma siksi, että pääsin
maalle. Ilmassa on häijyt henget valloillaan, ne siellä jyskii, hakkaa ja
kolistelee, että huono ihminen henkeänsä pelkää!"
 "Puhuttehan nyt vähän jumalattomasti, Wilppu", muistutti Kerttu.

"Minäkö jumalattomasti? Olenhan minä jo siksi mies, etten rupea

tässä ristissä käsin siunailemaan! Mutta uskottekos", jatkoi Wilppu ja
oikasi vartalonsa suoraksi, "uskottekos, että minä, vaikka vaan
tämmöinen äijä, voin lakkauttaa tuon riivatun jytinän ja jyskeen!"

"Kyllähän tuo on uskottavaa," sanoi Pekka, "mutta huolisimmeko

tuosta! Olemmehan täällä sateen suojassa, annetaan pitää peliänsä
niin kauan kuin tahtoo!"

Mikko sillä välin haki tupakat ja tarjosi Wilpulle. Nyt rupesi ukko
koperoimaan housunsa taskuja ja löysi siellä mustan, varrettoman
nysän; sitte haki hän tulukset ja monen vaikean kokeen perästä sai
hän viimein palavan taulapalan piippunsa päälle. Vähitellen rupesi
ankaruus katoamaan ukon kasvoista, hän istui tyytyväisenä,
poltellen nysäänsä, ja unhottain raju-ilmat ja muut vastukset.

Ukkosen vähän lakattua, laittoi Kerttu puolisen, pulskimman, mitä

tässä torpassa ennen oli nautittu, ja miehet istuivat syömään.
Kutsuttiinpa nyt Wilppuakin, mutta siinäpä oli työ, ennenkuin hän
saatiin tulemaan. "Hän ei muka ollut mikään nälkäinen, eikä hän
tarvinnut täällä syödä." Mutta Mikko selitti, että muuten vaan heidän
mieliksi, ja haki kaapista pullon, joka siellä oli monta vuotta seisonut,
mutta joka sentään sisälti niin kirkasta ainetta. Hän kehoitti Wilppua
siitä ensin ottamaan kaulan kasteeksi ja sitte haukkaamaan palaa
päälle. Ja nyt loppui ukon vastustusvoima; hän kulautti pullosta kelpo
lailla ja sitten näytti, ettei hän ruokapöydän ääressä ollut mikään
poika.

Pekka kiitteli Wilpun ennustustaitoa: "nythän oli jo rukiit leikattu ja

pian suvilaihotkin valmistuivat, eikä hallaa vielä ollut!" — Ja Wilppu
vakuutti tuhannen hiiden nimeen, ett'ei hallaa tule ennen Mikon
päivää!

Ukko oli hyvillään, näin ystävällisiä kohtelua oli hänelle tuskin

koskaan osoitettu. Hän oli köyhä, hänen leipänsä oli melkein pelkkää
vehkaa ja petäjäistä, mutta mitään pahempaa oi hänelle voinut
sanoa kuin köyhä; siitä hän suuttui silmittömästi, ja sanoja sai varoa,
ettei joutunut hänen karhunkäpälöihinsä.

Miesten aterioidessa astui sisälle Pekan vaimo, nähtävästi pahalla

tuulella. "Sitä miestä," sanoi hän, "ei tule kotia, olemme peljänneet
itsemme hulluksi, tuota ankaraa ilmaa!"

"Mitäs huolitte peljätä," sanoi Pekka.

"Mitäs huolitte!" tiuskaisi Maiju ja pyörähti ovelle; siinä hän kääntyi

ja kysyi nauraen, "tulikos paljonkin kaloja tänäpänä?"

"Ei kaloja paljon, mutta sen runsaammin krapuja!" ilvehti Pekka.

Maiju ei tuosta enää pahastunut. Käsi oven rivassa jutteli hän

vasta asiansa ja pyysi kalastajia kaiken mokomin heille illalliselle, ja
pian hän taas mennä hyppeli pitkin märkää polkua.

Päivällisen jälkeen paistoi päivä taas kirkkaasti ja kalastajat olivat

valmiit järvelle lähtemään. Kuiva maa ahmasi halukkaasti pienet
vesilätäköt, ilma tuntui raittiilta ja virkistävältä, syöpäläisetkin olivat
kadonneet. Wilppu seurasi kalastajia ja oli oikein hyvillään tuosta
ystävällisestä kohtelusta, jota täällä oli saanut nauttia.

Toisen päivän iltapuolella hankki Alpertti pois lähtöä Ruuhkajärven

takamailta. Hän sanoi, että nämät päivät oli olleet hauskimpia hänen
elämässään.
 Torpparit palasivat taas raskaisin töihinsä, jatkamaan taisteluansa
kovaa luontoa vastaan. Nyt oli tämä taistelu kuitenkin jo voiton
taistelua ja palkinto saatavissa. — Alpertti palasi taas kartanoon,
elämään, seurustelemaan hienommissa piireissä; mutta yhäti
muistuivat hänelle mieleen köyhät torpparit Ruuhkajärven takana,
nuot lempeät, ystävälliset ihmiset, jotka taistellessaan nurjaa, kovaa
luontoa vastaan, kuitenkin olivat niin iloiset ja tyytyväiset, ja joissa
kaiken yksinkertaisuuden keskellä oli niin paljo rehellisyyttä ja hyviä
avuja. Mutta ennen kaikkia muisti hän nuorta Kallea, jolla oli niin
hyvä ymmärrys ja ääretön tiedonhalu, ja hän päätti hoitaa tuota
lahjakasta poikaa, lähettämällä hänelle kirjallisuutta minkä voi.

Suuremman vaikutuksen teki Alpertin kalastusretki Kalle poikaan,

se herätti hänessä tunteita, jotka sitten vaikuttivat koko hänen
tulevaiseen elämäänsä.

*****

Ummelleen kuusi vuotta on kulunut ajasta, jolloin kertomuksemme

alkaa. Nyt on juhannuksen päivä, niinkuin silloinkin; luonto on nytkin
viehättävän kaunis ja vene kiitää nytkin pitkin Ruuhkajärven pintaa.
Veneessä soutajat ovat muuttuneet: Kalle, joka silloin tuskin jaksoi
airoa häilyttää, soutaa nyt vankasti, voimakkaasti. Hän on oikein
jättiläinen ikäisekseen, pitkä, solakka, likimain kolme kyynärää. Koko
hänen olennossaan ja kaikissa liikkeissä näkyy vakavuus, jommoista
harvoin tavataan sillä ijällä; ja kuitenkin todistaa hänen katseensa ja
kasvonsa juonteet, että tulinen sydän asuu tuon vakavan ulkokuoren
alla. Joskus luo Kalle lempeän silmäyksen vastapäätä istuvaan
tyttöön, joka häntä muistuttelee kaikenmoisilla pilapuheilla. Tyttö on
suloinen hempukka, vaikka ei mikään erinomainen kaunotar;
lyhyenläntä, suora ja notkea kuin nuori vesa; kasvot täyteläiset,
terveyttä osoittavat; iloiset sinisilmät säihkyvät; vilkkaasti siirtyy katse
esineestä toiseen.

"Annappas, Kalle, minulle kirjasi, sinä sen kastelet pilalle,

soutaissasi tuolla tavoin", sanoo tyttö hymyssä huulin.

"Etpäs ottanut rannalla, kun olisin antanut!"

"Mitäs tuosta, olin silloin vähän suutuksissa, kun en saanutkaan

kirjaa; mutta kun nyt oikein ajattelun asiaa, niin huomaan, ett'en
minä sitä ansaitsekaan! Ihme kun pääsin yhdellä vuodella, minä kun
olen niin vähän lukenut; mutta ompa äiti minua niin paljon
lukemisesta torunut, että jo paljaastaan silläkin oppi jotain."

"Hulluja puhut, pääsithän kiitoksella ja olitkin parhaimpia lukijoita!"

"Kissa kiitoksella elää! mutta eipä sekään ansiosta tullut! Vaan

annathan kirjasi minulle, että taidat vapaammin soutaa. Niin ne nyt
taas loppui, nuot hauskat päivät, jolloin saimme olla pitäjällä ihmisten
seurassa ja nähdä vähän muutakin, kuin vaan kiviä ja kantoja,
metsätölliläisen ainaisia ja ainoita tuttavia!"

"Minä en välitä pitäjästä enkä näkemisistä", sanoi Kalle

innostuneena, "minulla ei ole mitään rakkaampaa kuin kotiseutuni
metsät ja sen armaat asukkaat; siellä tahtoisin ikäni elää ja
työskennellä vanhempaini ja naapurieni seurassa ja sitte iltasella
istua jonkun tuttavan kiven luona, lukien kirjaa ja kuunnella lintuin
laulun, lehdon huminaa ja puron lirinää. Siinä on minulle kylliksi!"

"Mikä hulluus! istua yökaudet metsässä kirjain kanssa, olisipa

sekin huvia! Minä tahtoisin olla kylissä ja kartanoissa, lauleskella
tyttöin kanssa ja tanssia iltasilla! Se olisi jotakin toista!"
 Kallen posket hehkuivat, rinta aaltoili rajusti, hän puhui melkein
värähtelevällä äänellä: "Kylissä ja kartanoissa! minä en tuota tahdo!
Ja kuitenkin tunkeutuu joskus rinnastani ääni: pois avaraan
maailmaan! toimimaan, työskentelemään kansasi eduksi! En tiedä
mitä tekisin, mitä toimittaisin? mutta rakkauteni kotiseutuuni ja
vanhempiini sitoo minua. En voi täältä lähteä; enkä sitä tahdokkaan!"

Tänäpänä ovat ystävämme ensi kerran nauttineet Herran pyhää

ehtoollista. Kallis, muistorikas on heille tämä päivä. Tänäpänä ovat
he eronneet ystävistä, jotka suven kululla ovat tulleet heille rakkaiksi,
mutta joita tästälähin harvoin kohtaavat. Kirja, joka nyt on Miinan
polvella, on lahja Kallelle, hyvästä taidosta ja hiljaisesta käytöksestä.

Ja tuskinpa lieneekään kukaan ollut niin halukas kuuntelemaan

vanhan kirkkoherran neuvoja ja opetuksia kuin Kalle; sillä kaikki,
mikä oli opettavaista, miellytti häntä. Alpert herran toimesta oli
Kallella kirjoja jommoinenkin joukko; niitä hän luki yhä uudestaan,
siksi kuin osasi ne melkein ulkoa, ja tämä lukeminen kehitti hänen
hyviä luonnonlahjojaan ja herätti mietteitä hänen tunnokkaassa
mielessään.

Toisia luonnetta oli Miina, hänkin teräväpäinen, mutta vallaton

letukka; aina oli hänellä joku sukkeluus mielessä ja opetuksesta hän
piti vähän väliä. Rippikoulua piti hän huviretkenä; siellä kului häneltä
päivä hupaisesti nuorten kumppanien seurassa. Hyvä lukija hän oli,
mutta se oli melkein yksinomaan vanhempain ansio; hän luki
pakosta eikä omasta halusta. Hänen luonteessaan oli joku määrä
kevytmielisyyttä, jota ei kasvatuksellakaan osattu poistaa; hän oli
hyväsydämminen ja hellä, mutta samassa leikillinen ja vallaton.

Tällaisiksi olivat ystävämme varttuneet; nuorena olivat heidän

ruumiinsa ja henkensä voimat kehittyneet, että nyt olivat täydessä
nuoruuden kukoistuksessa.

Takamaan torpparit olivat tänäpänä päättäneet pitää pienet pidot

omassa piirissään, muistoksi lapsillensa tästä heille merkillisestä
päivästä. Edellisenä iltana oli Mikon asunnolle laitettu suuri, kukilla ja
tuoreilla ruohoilla koristettu lehtimaja, sinne oli tuotu pöytä ja
pöydälle laitettu herkkuja, jommoisia torpissa ei ollut ennen nähty.
Nyt oli uusi, kirkas kahvipannukin ensi kerran saanut kylkeänsä
lämmittää Ruuhkajärven takana.

Majan penkeillä istuivat molempain torppain asukkaat, vartoen

nuoria kirkkomatkalta tulevaksi. Varsin vähän ovat tuttavamme
muuttuneet kuuden vuoden kululla, ainoastaan Kerttu näyttää entistä
vaaleammalla.

"Iloistapa ja hauskaa on meillä!" sanoi Pekka, "täällähän elämme

kuin ruhtinaat hovissaan ja pidämme pitoja kuin parhaat pohatat! No,
ei moittia sovi, vasta nämät nyt ovat ensimmäiset pitomme, eikä
nytkään ole koossa suuri väen paljous! Mutta kukas olisi vuosia
kymmenen takaperin uskonut, että täällä joskus näinkään
elettäisiin?"

"Herra on siunannut työmme", vastasi Mikko.

"Niinpä niin, kyllä se niin on. Mutta totta se, vaikka minulle
tarjottaisiin talo töllipahastani, niin tuskinpa vaihtaisin!"

"Oma käsiala on rakasta", sanoi Mikko.

"Niinpä se on", jatkoi Pekka, "ja mikäs meidän eläissä? Ei mistään

puutetta, eikä kenenkään käskettävänä; kukas olisi tallirenki nahjun
luullut pääsevän tuommoiseen asemaan!"
 "Vaan", lisäsi hän, "tuskin se olisikaan ollut mahdollista; mutta oli
minulla ystävä, joka neuvoi ja auttoi minua! Ilman ystävätäni ei olisi
minulla torppaa, eikä sen tuonusta, vaan kenties olisin aikaa
maannut maan mullassa!"

Pekan näin jutellessa astuivat Kalle ja Miina lehtimajaan, Kalle

edellä, kirja kainalossa, ja Miina perässä, iloisesti hyppien.
Nähtyään, miten täällä oli laitettu, jäivät nuoret sanattomina
seisomaan.

"Tulkaa tänne lapset", sanoi Mikko, "olemme tahtoneet teitä

ilahuttaa, laittamalla yhtä ja toista, tänä teille niin merkillisenä
päivänä. Pysykää rehellisinä kaikissa elämän kohdissa, turvatkaa
Jumalaan, kovimpanakin surun hetkenä, niin ette ikänä häpeään
joudu! Tämän olen oppinut elämiini koulussa!"

Kalle laski pöydälle lahjaksi saadun raamattunsa ja sitten

rupesivat he tyytyväisinä ja iloisina nauttimaan juhla-ateriaansa.
Päivällisen pääteltyä avasi Kalle uuden raamattunsa ja luki siitä
monioita lukuja. Sitten otti Mikko virsikirjan, ja nyt kaikui kuusi-
ääninen veisuu, raikkaassa kesä-ilmassa. Näin vietettiin
Ruuhkajärven takana Juhannuksen iltapuolta.

Ilta läheni, veisuu taukosi ja naapurit erosivat iltatoimituksillensa.

Varjot pitenivät, auringon valo oli kadottanut kuumuutensa, suloinen
lemu kukkivasta ruisvainiosta täytti ympäristön ilman.

Kalle otti kirjan käteensä ja meni lempipaikalleen järven rannalle;

siellä vietti hän monta hetkeä lukien ja mietiskellen. Ihastellen loi
nuorukainen katseensa yli järven peilikirkkaan pinnan, jossa kalat
hyppelivät ja mulauttelivat vettä pieniin laineisin.