Programming Mathematics Using

MATLAB 1st Edition Oberbroeckling

Lisa A
Visit to download the full and correct content document:
https://textbookfull.com/product/programming-mathematics-using-matlab-1st-edition-o
berbroeckling-lisa-a-2/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Programming Mathematics Using MATLAB 1st Edition

Oberbroeckling Lisa A

https://textbookfull.com/product/programming-mathematics-using-
matlab-1st-edition-oberbroeckling-lisa-a/

Programming Mathematics Using MATLAB 1st Edition

Oberbroeckling Lisa A

https://textbookfull.com/product/programming-mathematics-using-
matlab-1st-edition-oberbroeckling-lisa-a-2/

Linear Programming Using MATLAB Springer Optimization

and Its Applications 127 Ploskas

https://textbookfull.com/product/linear-programming-using-matlab-
springer-optimization-and-its-applications-127-ploskas/

Engineering mathematics with MATLAB 1st Edition Won Y.

Yang

https://textbookfull.com/product/engineering-mathematics-with-
matlab-1st-edition-won-y-yang/
Fundamentals of Graphics Using MATLAB 1st Edition
Ranjan Parekh

https://textbookfull.com/product/fundamentals-of-graphics-using-
matlab-1st-edition-ranjan-parekh/

Design Optimization using MATLAB and SOLIDWORKS 1st

Edition Suresh

https://textbookfull.com/product/design-optimization-using-
matlab-and-solidworks-1st-edition-suresh/

Matlab A Practical Introduction to Programming and

Problem Solving Stormy Attaway

https://textbookfull.com/product/matlab-a-practical-introduction-
to-programming-and-problem-solving-stormy-attaway/

MATLAB A Practical Introduction to Programming and

Problem Solving Stormy Attaway

https://textbookfull.com/product/matlab-a-practical-introduction-
to-programming-and-problem-solving-stormy-attaway-2/

Nonlinear control systems using MATLAB First Edition

Boufadene

https://textbookfull.com/product/nonlinear-control-systems-using-
matlab-first-edition-boufadene/
Another random document with
no related content on Scribd:
The Project Gutenberg eBook of Mäenpään
isäntä
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States
and most other parts of the world at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
United States, you will have to check the laws of the country where
you are located before using this eBook.

Title: Mäenpään isäntä

Kyläromaani kapinaviikilta

Author: Veikko Korhonen

Release date: December 4, 2023 [eBook #72308]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1919

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MÄENPÄÄN

ISÄNTÄ ***
MÄENPÄÄN ISÄNTÄ

Kyläromaani kapinaviikoilta

Kirj.

VEIKKO KORHONEN

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1919.

I.

Helmikuun alkupäivät olivat ohi vierimässä. Ilmat olivat harvinaisen

leutoja, päivä paistoi kuin maaliskuussa, ja vesi tipahteli räystäiltä.
Illansuussa hanki koveni, ja lapset luulivat jo kevään tulleen. Kelkat
haettiin kätköistä esiin, ja mäkirinteillä helisi hilpeänä lasten ilonpito.

Talojen pelloilla ja metsä vainioilla olivat työt täydessä käynnissä.

Mutta se tapa, jolla nyt töitä suoritettiin, oli omituista ja entisyydestä
poikkeavaa.

Talojen isännät ja pojat liehuivat synkkäkatseisina, aivan kuin

koettaen karkoittaa pahoja ajatuksia. Rengit ja päivätyöläiset
seisoskelivat ryhmissä ja kiihkeästi neuvottelivat. Mitä? Sitä he eivät
vielä tienneet oikein itsekään, talon omat miehet sitä vähemmin.
Jotakin suurta piti tapahtua, ja ehkä jo piankin. Odotettiin kuin
ukkosen ilmaa kesällä helteisenä päivänä, vaikka ei vielä pilviäkään
näy, mutta muuten painostaa.

Ja nytkin painosti.

Mäenpään isäntä oli ollut murahaudalla kuormia luomassa ja

palasi sieltä nyt päivälliselle. Rengit ja verotyöläiset olivat jo menneet
aikaisemmin pihaan hevosineen ja rekineen. Olivat laulaneet kuin
uhitellen mennessään internatsionaleaan ja äänekkäästi
naureksineet. Puheista ei saanut selvää, mutta niissäkin oli
uhitteleva sävy. Äsken työssä ollessaan ja palatessaan tyhjien rekien
kanssa murakuopalle vaihtoivat he keskenään merkitseviä
silmänluonteja ja suupielissä karehti pirullinen hymy.

Mäenpään isäntä, Juho, käveli raskaasti viljelyksien läpi

kiemurtelevaa tietä lapio olallaan. Jalat tuntuivat kovin raskailta.
Tällaista oli jatkunut jo monta päivää. Kukaan ei tiennyt mitä tästä
oikein seuraisi. Tilanne oli koko maassa uhkaava, ja varsinkin
liikeseudut kuohuivat. Mutta täällä sydänmaan loukossa hän oli
omineen luullut saavansa olla rauhassa. Oli koettanut olla aina ja nyt
varsinkin ystävällisissä väleissä työmiestensä kanssa, mutta viime
päivien kokemukset osoittivat, että se ei hyödyttänyt mitään.
Uhkamieli näytti kasvavan, ja työnteko oli melkein kokonaan
mennyttä. Jos siitä huomautti, niin sai vihasta välähtävät silmäykset
ja pistopuheet osakseen. Täytyi viimeiseltä vain tyytyä katsomaan ja
odottamaan mitä seuraisi.

Posti-illat varsinkin olivat Juholle olleet kaikkein tukalimpia. Rengit

ja päivätyöläiset repäisivät lehtikimpusta »Työmiehen» ja »Raatajan
voiman» ja alkoivat äänekkäästi saarnata perheen lukurauhasta
välittämättä. Jos joku perheen jäsenistä pyyteli hiljaa lukemaan, sai
tavallisesti töykeän vastauksen.

— Hyvää se tekee teillekin, kuunnelkaa vain…

Juho tavallisesti hiipi sanomalehtensä kanssa kamariinsa, jossa

emäntäkin näkyi tutkivan omaa lehteään. Mutta väliseinä ja ovi eivät
estäneet kuulemasta, mitä pirtissä puhuttiin ja saarnattiin.
 Ja nämä ilta-istunnot olivat viimeisinä posti-iltoina jatkuneet
myöhään yöhön. Työmiesten joukossa oli muutamia sellaisiakin,
jotka eivät ennustaneet hyvää nykyisestä asiain menosta ja
sosialistilehtien kirjoituksista, ja heidän kanssaan syntyi aina kiistaa.
Välistä se paisui suuriääniseksi meluksi.

Ja kun tuli tieto ensimäisistä kapinaliikkeistä, alkoivat salaiset

neuvottelut nurkkajuurissa, työmailla, työväentaloilla ja joka
paikassa. Töistä ei tullut enää mitään. Mieliala näytti vain kiihtyvän
hetki hetkeltä.

Sellainen päivä oli ollut tänäänkin? Oli jo lausuttu Juholle

raakuuksia ja uhkauksiakin. Ne olivat vielä heikosti peitettyjä, mutta
tarkoitus oli selvä. Eikä näyttänyt olevan pelastuksen toivoa mistään
päin. Sillä Juhokin saattoi hyvin arvata, että kapina tulisi yleiseksi.
Kenenkään henki ei voisi olla turvattu, omaisuudesta
puhumattakaan. Siltä varalta oli kyllä joku kuukausi sitten perustettu
tällekin paikkakunnalle salaa suojeluskunta, mutta mitä sekään voisi,
kun ei saatu aseita. Eivät edes omaa henkeään voisi säilyttää.
Paikkakunnan punaiset olivat saaneet jo tietää suojeluskunnan
perustamisesta ja salaa uhkailleet, että kunhan saadaan aseita, niin
näytetään »lahtareille».

Nepä ne saivatkin aseita. Huhuiltiin jo, että oman pitäjän

kirkonkyläänkin olisi tuotu aseita ja kätketty ne työväentalolle. Heillä
kuului olevan käsipommejakin…

Tien käänteessä Juho tapasi Hakamaan isännän. Tervehdykset

vaihdettiin, mutta ei niin reippaasti kuin ennen. Alakuloiselta näytti
Hakamaankin isäntä. Rinnakkain siinä kävelivät hetkisen ääneti.
 — Outoihin aikoihin tässä mekin vielä elettiin, virkkoi Hakamaan
Mikko. — Veljessotaan valmistellaan molemmin puolin. Ei näytä
olevan enää mitään muutakaan keinoa jäljellä.

— Eipä näytä… Jos omien punaisten kanssa saisikin vielä

jotenkuten sovinnon aikaan, niin ryssät jäävät. Niitä he eivät suostu
pois laskemaan, vielä vähemmin täältä ajamaan… Ja ne on saatava
maasta pois. Ne saastuttavat muuten kohta kaikki koti nurkat.

— Millä ne ajetaan, kun ei ole aseita, hymähti Mikko. —

Suojeluskuntia on perustettu, mutta ei ole hankittu ajoissa aseita.
Kyllä ryssät sen sijaan aseistavat punaiset kiireestä kantapäähän.
Tässä sitä nyt ollaan, valmiina ryöstettäviksi ja murhattaviksi. On oltu
liian kärkkäitä uskomaan viimeiseen asti, että punaiset eivät kehtaa
omia kansalaisiaan vastaan nousta taistelemaan. Nyt se nähdään,
että kehtaavat.

Tultiin jo Mäenpään pihaan. Isäntä pyysi naapuriaan istumaan,

mutta tämä sanoi vain menevänsä nyt kotiin. Lupasi tulla toiste
juttelemaan.

— Tulisit vaikka tänä iltana, pyyteli Juho. — Nykyiset puhteet ovat

liian pitkiä, eikä tarvitsisi kuunnella aina niiden saarnaamista.

— Kieltäisit saarnaamasta.

— Ei uskalla.

— … olla isäntä omassa talossaan!

— Ei omassaankaan. Kyllä kai heillä on jo nuorat punottu

meidänkin pään varalle. Riistäjiä ollaan ja lahtareita.
 — Mh… pr… kyllähän ne nyt räyhäävät, mutta kuinkahan
pitkältä…

— Mikäpä sen tietää. Vieläkö elänee isäin henkeä yhtään

nykypolvessa.

— Saatpahan nähdä, virkkoi Hakamaan isäntä mennessään.

»Sillä on vielä varma usko oikean voittoon tallella, minulta se jo

alkaa loppua», mietti Juho pirttiin astuessaan.

Talonväki oli päivällispöydässä. Ei puhuttu mitään isännän

astuessa pöydän päähän. Mutta heti tämän jälkeen aloitettiin kuin
yhteisestä sopimuksesta.

— Tänään se tulee taas postikin, sanoi yksi.

— Nähdään mitä ne siellä suuressa maailmassa puuhaavat.

— Lakkoja ja verilöylyjä ne kai siellä järjestävät, virkkoi Tuomas,

talon vanhin poika kylmästi.

— Kaipa ne lahtarit jo ruokkivat nälkäisiä lyijyllä, virkkoi eräs

päiväläinen kuohahtaen.

Mieliala päivällispöydässä tuntui kiihtyvän. Kuin vihan vimmassa

purtiin leipää, ja tuopit kolahtelivat pöytään kuin uhitellen.

— Mutta valmistutaan sitä toiseltakin puolelta, virkkoi joku

verotyöläinen ääni vapisten.

— Kyllä se nyt työläisten sorto loppuu.

 — Kun sinäkin kehtaat! kuohahti Tuomas. — Kuka sinuakin on
sortanut.
Puutteet eivät sinua ainakaan käske punaisten mukana laulamaan.

— Niin, mutta minun velvollisuuteni on tukea työläistovereita,

joiden luokkaan minä kuulun.

— Ehkäpä lähdet punakaartiinkin, sinkosi talon nuorempi poika,

Lauri.

— Mitäpä se sitten sinua liikuttaa. Lahtariksi en ainakaan rupea.

Sattuisin siinä puuhassa vielä nahkani menettämään.

— Jaa. Se on kohta lahtareilla tiukka paikka, puuttui toinen

leveilemään.

— Sisu se oli jo lähtenyt Saksanniemenkin lahtareilta. Pampulla

olivat pehmitelleet hyvänpäiväisiksi.

— Kyllä ne matruusit pehmittää, on ne semmoisia poikia…

— Joo. Kyllä ne sisun ottaa…

— Kehtaattekin puoltaa ryssiä, jyrähti isäntä nousten pöydän

päästä. —
Häpeäisitte!

— Ihminen se on ryssäkin.

— Ja jos ne työläisten kimppuun kävisivät, niin kyllä sitten

isäntäkin jo kiittäisi.

— Pitäkää vain ryssäin kanssa yhteyttä, kivahti Tuomas. —

Veljeilkää minkä jaksatte ja antakaa naistennekin veljeillä. Pian se
lysti loppuu!

Kiistaa jatkui. Oli muutamia työmiehiä, vankempaa polvea, jotka

asettuivat vastustamaan toisia. Ja nämäpä kinasivatkin vielä
suuriäänisesti keskenään.

Ilta oli jo hämärtynyt ja lamput sytytettiin, ensin pirtissä ja hetkistä

myöhemmin toisissa huoneissa. Posti tuli ja heitti kirjeet ja
sanomalehdet pöydälle.

»Työmies» lennähti veromiesten käsiin. Isäntä tapaili myöskin

lehteään, mutta ei sitä löytänyt. Olisiko joku sen ottanut? Ei näkynyt
kellään. Juhon kasvot värähtivät. Joko se nyt alkaa?

Joku miehistä huomasi isännän hämmästyksen ja purevasti

virkkoi:

— Taisi jäädä porvarilehdet tulematta.

Juho meni kamariinsa. Tuomas ja Lauri olivat heittäytyneet

piippujaan polttelemaan tuvan sänkyyn.

Joku miehistä luki »Työmiehestä» Työväen pääneuvoston

vallankumousjulistusta ja kehoitusta punakaarteille olemaan joka
hetki valmiina. Viipurissa oli jo taistelu alkanut. Senaatin
vangitsemismääräys oli annettu, ja kaikki oli reilassa.

Tuomas puraisi huultaan ja meni sisähuoneisiin. Lauri oli mennyt

isänsä huoneeseen ja virkkoi:

— Nyt se siis alkaa.

— Siltä se näyttää.
 Juhon ääni värähteli hieman. Mikä hetki hyvänsä tässä saattoi olla
viimeinen. Tuomas ja Lauri kuuluivat suojeluskuntaan ja olivat tietysti
velvollisia menemään sinne, missä ensiksi tarvittiin. Talo jäi hänen
varaansa. Kukapa takaa, eikö punaiset täälläkin ryhdy ryöstämään ja
polttamaan.

Lauri oli mennyt Tuomaan kamariin. Sinne oli ulko-ovesta

pistäytynyt naapuritalon poika, Hakalan Timo.

— Mitä kuuluu? kysäisi Lauri.

Timo osoitti pöydälle, jossa oli paperilappu. Lauri otti sen

käteensä.

»Tänä yönä kello 1 valmiina ennemmin määrätyssä paikassa.

Kolmen päiväneväs mukaan.»

Timo otti lapun ja kätki poveensa.

— Nyt se siis alkaa.

— Nyt se alkaa, ja meillä on jo aseitakin, kuiskasi Timo.

— Mitä?

— Oman Mikko-sepän tekemiä tikareita. Pojat ovat ommelleet jo

tupetkin niihin. Ehkä saadaan muutamia kiväärejäkin.

— Onko haulikot otettu mukaan? kysyi Tuomas.

— On, virkkoi Timo ja riensi ulos.

— Siellä tavataan.
 — Siellä.

Pojat menivät Juhon kamariin. Siellä oli naapurin Mikko

neuvottelemassa, pitäisikö poikia lähteä kyytimään hevosella.

— Kun saisi hevoset valjaisiin niin, etteivät punaiset huomaisi.

— Huomatkoot. Nyt sitä mennään.

— Mutta aamulla saattavat jo lähteä rankaisuretkille, kun tietävät.

— Tietäväthän ne sen kumminkin. Joka talossa on jo

aamiaispöydässä miestä ja kahta vähemmän.

— Voidaan sitä mennä suksillakin.

— Kai se niin on parasta.

— Ja älkää te täällä hätäilkö, varoitteli Tuomas. — Kotinurkkia

varten järjestetään seisova joukko.

— Mukaan minäkin lähtisin, jos en olisi näin vanha, virkkoi Mikko.

— Tarvitaan niitä miehiä täälläkin. Meillä täällä voi olla työtä

parhaiksi kotinurkkia säilytellessä, arveli Juho.

Naapurin isäntä toivotti hyvää yötä ja painui ulos. Pojat jäivät vielä
hetkiseksi isänsä kanssa puhelemaan. Puhuttiin talon yhteisistä
asioista siltä varalta, että matkalle-lähtijöistä sattuisi joku jäämään tai
vanha isä kotinurkilla kaatumaan. Pelko ei tuntunut erikoisesti ketään
vaivaavan. Pojista vain tuntui, niinkuin painostava tunne olisi jo
jotakuinkin lauennut. Pääsihän nyt toimimaan. Toimintaa odotellessa
oli aika tuntunut pitkältä.
 Emäntä laitteli evästä reppuihin hiljaa päivitellen sitä, että oli
tällaisiin aikoihin eletty. Sodasta oli tähän asti vain puhuttu, nyt se
syttyi omilla kotinurkilla. Mutta eihän tällaistakaan jaksanut enää
kestää. Parasta kai oli, että miehet lähtivät selvitystä tekemään.
Kunpa vain terveinä palaisivat!

Kello löi pirtissä rämisten kaksitoista. Pojat sitoivat reput

selkäänsä ja hyvästelivät. Äidin kasvoille vierähtivät kirkkaat pisarat.
Muuta ei voinut puhua kuin Jumalan siunausta toivotella ja pyytää
pian takaisin tulemaan.

— Seisokaa miehinä viimeiseen asti maanne ja kotinne puolesta,

virkkoi
Juho kättä lyöden pojilleen.— Lyökää ryssiä niinkuin isät ennen
löivät.
Säästäkää mikäli mahdollista omia kansalaisia, varsinkin niitä, jotka
on pakotettu mukaan lähtemään. Syylliset saakoot armotta
rangaistuksen.

— Pian kai sitä nähdään, virkkoi Lauri helpottaakseen eron

tunnelmaa.

Yö oli leuto ja tähdet tuikkivat tummasta korkeudesta. Sukset

luistivat, ja matkaa joudutti paisuttava innostus yhteisestä asiasta.

Sinä yönä valmistauduttiin lähtöön joka talossa. Samana yönä

peitettiin kirkonkylän työväentalon ikkunat, ettei valoja näkyisi kylään;
harjoitettiin punakaartia ja jaettiin aseita.
II.

Mäenpään veljekset hiihtivät peräkkäin tähtikirkkaassa yössä.

Hiihtäessään naapuritalojen peltoja he arvailivat, joko kaikki toiset
olivat lähteneet taipaleelle. Siinä oli Hakala ja Tienpää. Isännän
kamarin ikkunassa vain näkyi tulta. Uni ei tullut näinä helmikuun
öinä. Aikoihinpa tosiaankin oli eletty! Talontyöt ne nyt jäävät, kun
miesten täytyy sotateille suoriutua. Kotiin vain jää vanhukset ja
lapset. Naisetkin uhkaavat lähteä keittämään ja haavoja sitomaan.

Kaksi hiihtäjää sukelsi esiin metsästä.

— Nuija!

— Tappara!

Ne olivat tunnussanat, jotka vaihdettuaan miehet lähenivät

ystävällisesti ja jatkoivat nyt matkaa rinnakkain hiihtäen.

— Ei sitä ole ennen vielä tällaisia retkiä käyty.

— Eipä ei. Nyt on aika jo lähteä. Veri tässä alkoikin jo sakoa.

— Mitenkä luulet tässä käyvän? kysyi naapurinpoika Tuomaalta.

 — Mikäs siinä? Lyödään ryssät liiskaksi ja tehdään punaiset
vaarattomiksi. Silloinhan se on selvää.

— Niin, puhdasta jälkeä sitä nyt tehdään. Ennen ei palata

kotinurkille.

— Saisi nyt vain aseita.

— Kyllä hallitus aseita puuhaa.

— Mikä sen tietää, jos ovat jo vankeina.

— En usko: Kyllä ne varansa pitävät.

Lauri oli toisten huomaamatta jäänyt jäljelle ja hiihtänyt erään

metsätien varteen ladon kupeelle. Punamäen Kaisu oli luvannut tulla
puoli yhden aikoina sanomaan hyvästit Laurille. Viestintuojan
mukana oli Kaisu lappusen lähettänyt Laurille, jonka tiesi mukaan
lähtevän.

Siellähän tyttö jo odottikin ladon kupeella. Painoi kainosti päänsä

alas, kun Lauri hyppäsi suksiltaan.

— Nytkö sinä sitten menet? kysyi tyttö hiljaa.

— Niin, enkö sitten saisi mennä?

— Kyllä sinun on mentävä. Muutoin et mies olisikaan! Kunpa

minäkin pääsisin mukaan!

— Sinä? Mitä siellä sinä tekisit?

— Kaipa siellä olisi työtä tällaisellekin.

 Tytön ääni värähti.

— Mitä sinä Kaisu nyt noin…

Lauri laski kätensä tytön olkapäälle. Tyttö näytti tähtien valossa

aivan kalpealta.

Tuli hetkisen kestävä hiljaisuus. Lauri tunsi itsensä tällä kertaa

kovin neuvottomaksi. Hän olisi tahtonut sanoa jotakin rohkaisevaa
tytölle, mutta tunsi itse olevansa rohkaisun tarpeessa. Tuntui hieman
oudolta lähteä ensi kertaa taisteluun, joka kenties tulisi kestämään
kauankin.

— Tämä taitaa sitten olla meille viimeinen tapaaminen, virkkoi tyttö

hiljaa.

— Miten niin? Voihan tämä piankin selvitä, ja kyllä minä terveenä

palaan.

— Sen minä uskon, mutta muuten… sinä et välitä minusta enää

tämän jälkeen.

— Nyt minä en yhtään sinua ymmärrä.

Tyttö loi kirkkaat silmänsä Lauriin ja virkkoi hiljaa:

— Kyllähän sinä tiedät, miten punaisia kotoväkeni ovat, ja nyt… —

tytön ääni takertui kurkkuun — Kustaa lähtee punaisten puolelle.

Hetkiseksi Laurin kasvot synkkenivät.

— Oletko koettanut estää?

 — Olen, mutta mikään ei auta. Sepä minua nyt niin painaakin.
Onhan sinun näin ollen mahdotonta minua ajatellakaan. Unohda
pois. Ja tee kaikki mitä voit. Minun ajatukseni seuraavat siunaten
sinua joka paikassa. Hyvästi nyt vain.

Tyttö ojensi kätensä Laurille.

— Näin sinä et saa mennä. Veljesi ei pääse enää lähtemään, jos

ei hän tänä yönä ole lähtenyt. Eikä se meidän välejämme voi rikkoa.
Minä tulen takaisin ja otan omani vaikka punaisten pääpesästä! Nyt
minun täytyy mennä.

Lauri epäröi hetkisen, mutta astui sitten reippaasti suksilleen.

— Näinkö sinä menet? kysyi tyttö tuskin kuultavasti.

Lauri hyppäsi suksiltaan ja sulki tytön syliinsä. Tyttö painoi

huulensa hänen otsalleen, suulleen ja silmilleen, horjahti kuin
juopunut ja pyrähti suksilleen. Lauri jäi kuin typertyneenä seisomaan,
nousi vihdoin ja lähti voimainsa takaa hiihtämään tavoittaakseen
toiset.

Miehet olivat jo saapuneet määräpaikkaansa. Viisikymmentä

vahvaa nuorukaista reppuineen ja aseineen. Toisilla vanha luodikko
tai haulikko, joihin kiireesti valettiin kuulia ja täytettiin panoksia.
Tikareita tahkottiin ja vöitä viimeisteltiin. Miesten jokainen liike osoitti
teräksistä reippautta.

— Tulipahan nuijasota vielä kerran.

— Saadaanpahan tosiaankin tapella. Kunpa nyt olisi tässä ryssiä

alkajaisiksi!
 Ja puhuja heilutteli ilmassa välkkyvätä asettaan.

— Tässä on ryssien varalle!

Muuan mies heitti sylyksen pamppuja lattialle.

— Selkä ensin pehmeäksi tavaritseilta ja sitten rajan taakse!

— Punikit samaan matkaan!

— Kukapa jouti ja kehtasi ryssiä kuljettaa. Auetkoon vain maa ja

nielköön heidät!

— Suomen multa on liian hyvää ryssien peitteeksi. Rajan taa,

sanon minä!

— Ja viekööt naisensa mukanaan!

— Taitaisi kertyä niitä yhtä paljon kuin ryssiäkin. Hyi helvetti moista
häpeää! Suomen naiset ryssien hutsuina.

— Hirsipuun ansaitsisi jokainen!

Aseet ja selkäreput olivat kunnossa, rivit järjestyivät lähtemään.

Kuului komennus.

— Asentoon! Rivit kaksintakaa! Eteenpäin mars!

Portaissa törmäsi vahtijoukkueen johtaja vastaan ja ilmoitti, että

punaiset piirittävät taloa parhaillaan. Joku urkkija oli saattanut heille
sanan suojeluskunnan kokoontumisesta, ja punikit olivat
kerääntyneet talon riihen taakse, josta hyökkäsivät piirittämään taloa.

Miehet neuvottelivat silmänräpäyksen.