Super Mario Encyclopedia The Official

Guide to the First 30 Years 1st Edition

Nintendo
Visit to download the full and correct content document:
https://textbookfull.com/product/super-mario-encyclopedia-the-official-guide-to-the-firs
t-30-years-1st-edition-nintendo/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

The Art of Super Mario Odyssey Nintendo

https://textbookfull.com/product/the-art-of-super-mario-odyssey-
nintendo/

The Legend of Zelda Twilight Princess Nintendo Strategy

Guide 1st Edition Nintendo Power

https://textbookfull.com/product/the-legend-of-zelda-twilight-
princess-nintendo-strategy-guide-1st-edition-nintendo-power/

Ultimate Nintendo Guide to the NES Library 1985 1995

3rd Edition Pat Contri

https://textbookfull.com/product/ultimate-nintendo-guide-to-the-
nes-library-1985-1995-3rd-edition-pat-contri/

Super Bug Encyclopedia The Biggest Fastest Deadliest

Creepy Crawlers on the Planet 1st Edition John Woodward

https://textbookfull.com/product/super-bug-encyclopedia-the-
biggest-fastest-deadliest-creepy-crawlers-on-the-planet-1st-
edition-john-woodward/
Official GRE Super Power Pack Second Edition
Educational Testing Service

https://textbookfull.com/product/official-gre-super-power-pack-
second-edition-educational-testing-service/

The Official Guide to the GRE General Test Educational

Testing Service

https://textbookfull.com/product/the-official-guide-to-the-gre-
general-test-educational-testing-service/

Tableau 9 : the official guide 2nd Edition Peck

https://textbookfull.com/product/tableau-9-the-official-
guide-2nd-edition-peck/

Super Simple Physics The Ultimate Bitesize Study Guide

1st Edition Dk

https://textbookfull.com/product/super-simple-physics-the-
ultimate-bitesize-study-guide-1st-edition-dk/

How to ace the national geographic bee official study

guide Fifth Edition National Geographic

https://textbookfull.com/product/how-to-ace-the-national-
geographic-bee-official-study-guide-fifth-edition-national-
geographic/
Another random document with
no related content on Scribd:
kysymykseen: koputtiko siis hänkin, Mitja, isänsä akkunaan
koputtaessaan nimenomaan sen merkin, joka merkitsi: »Grušenjka
on tullut» — hän vastasi täsmällisesti, että juuri niin hän olikin
koputtanut, että muka »Grušenjka on tullut».

— Siitä saitte, rakentakaa nyt torni! — katkaisi Mitja puheensa ja

kääntyi taas halveksien pois heistä.

— Ja näistä merkeistä tiesivät ainoastaan isävainajanne, te ja

palvelija Smerdjakov. Eikä kukaan muu? — tiedusti Nikolai
Parfenovitš vielä kerran.

— Niin, palvelija Smerdjakov ja vielä taivas. Kirjoittakaa muistiin

myös taivas; se ei ole ollenkaan tarpeetonta. Vielä te itsekin
tarvitsette Jumalaa.

Tietysti ryhdyttiin kirjoittamaan muistiin, mutta muistiin

kirjoitettaessa prokuraattori lausui yhtäkkiä, aivan kuin ihan uusi
ajatus äkkiarvaamatta olisi hänelle valjennut:

— Jos näistä merkeistä tiesi myöskin Smerdjakov, ja te jyrkästi

torjutte kaikki teihin kohdistetut syytökset isänne murhasta, niin
eiköhän silloin hän koputtamalla sovitut merkit saanut isäänne
avaamaan ja sitten myös… tehnyt rikosta?

Mitja loi häneen perin ivallisen, mutta samalla kertaa myös

hirveätä vihaa ilmaisevan katseen. Hän katsoi kauan ja ääneti, niin
että prokuraattori alkoi räpyttää silmiään.

— Taas saitte ketun kiinni! — lausui Mitja viimein. — Otitte veijaria

hännästä, heheh! Minä näen lävitsenne, prokuraattori! Tehän
ajattelitte, että nyt minä heti hyppään paikaltani, takerrun siihen, mitä
te panette suuhuni, ja huudan täyttä kurkkua: »Ai, Smerdjakov on
murhaaja!» Myöntäkää, että ajattelitte näin, myöntäkää, silloin minä
jatkan.

Mutta prokuraattori ei myöntänyt. Hän oli vaiti ja odotti.

— Erehdytte, en ala huutaa Smerdjakovia syylliseksi! — sanoi

Mitja.

— Ettekä ensinkään epäilekään häntä?

— Entä epäilettekö te?

— Epäiltiin häntäkin.

Mitja kiinnitti katseensa lattiaan.

— Leikki sikseen, — lausui hän synkästi, — kuulkaa: aivan alusta

asti, melkein jo silloin, kun juoksin äsken luoksenne näitten verhojen
takaa, välähti päässäni tämä ajatus: »Smerdjakov!» Tässä olen
istunut pöydän ääressä ja huutanut olevani syytön vereen, mutta
itsekseni olen koko ajan ajatellut: »Smerdjakov!» Eikä lähtenyt
Smerdjakov mielestäni. Viimein ajattelin nyt äkkiä taas samaa:
»Smerdjakov», mutta vain sekunnin ajan; heti sen rinnalla ajattelin:
»Ei, ei se ole Smerdjakov!» Ei se ole hänen työtään, herrat!

— Ettekö siinä tapauksessa epäile vielä jotakuta muuta henkilöä?

— kysyi varovasti Nikolai Parfenovitš.

— En tiedä, kuka tai mikä henkilö, taivaan käsi vaiko saatanan,

mutta… ei Smerdjakov! — tokaisi Mitja päättävästi.
 — Mutta miksi te niin varmasti ja niin itsepintaisesti vakuutatte,
ettei hän?

— Vakaumuksesta. Vaikutelman perusteella. Sen tähden, että

Smerdjakov on alinta laatua ihminen sekä pelkuri. Hän ei ole pelkuri,
hän on kaikki maailman pelkuruus yhteen otettuna, se siinä kävelee
kahdella jalalla. Hän on syntynyt kanasta. Minun kanssani
puhuessaan hän vapisi joka kerta peläten minun tappavan hänet,
silloin kun minä en nostanut edes kättäkään. Hän lankesi aina
jalkoihini ja itki, hän suuteli juuri näitä saappaitani, aivan
sananmukaisesti, ja rukoili, että minä »en peloittelisi» häntä.
Kuuletko: »en peloittelisi» — mikä sana se semmoinen on? Minähän
olin suopea hänelle. Hän on sairas kana, jolla on kaatuvatauti ja
huono äly ja jolle kahdeksanvuotias poika voi antaa selkään. Onko
se luontoa? Ei se ole Smerdjakov, herrat, hän ei rakasta rahaakaan,
hän ei ottanut ollenkaan minulta vastaan lahjoja… Ja mitä syytä
hänellä oli tappaa ukko? Hänhän saattaa olla tämän äpäräpoika,
tiedättekö te sen?

— Me olemme kuulleet tuon legendan. Mutta olettehan tekin

isänne poika ja silti puhuitte itse kaikille, että tahdoitte tappaa hänet.

— Heititte kiven tarhaan! Ja matalan, huonon kiven! En pelkää! Oi

herrat, kenties teidän on liian alhaista sanoa minulle tämä vasten
silmiä! Alhaista siksi, että itse olen teille puhunut tätä. Minä en
ainoastaan tahtonut, vaan myös saatoin tappaa, vieläpä
vapaaehtoisesti vedin päälleni sen, että olin vähällä tappaa! Mutta
minähän en tappanut häntä, minuthan pelasti suojelusenkelini, —
juuri tätä te ette ole ottaneet huomioon… Ja sentähden puheenne
onkin alhaista, alhaista! Sillä minä en ole tappanut, en ole tappanut,
en ole tappanut! Kuuletteko, prokuraattori: en ole tappanut!
 Hän oli miltei läkähtyä. Hän ei ollut vielä kertaakaan koko
kuulustelun aikana ollut näin kiihtynyt.

— Mitä teille, herrat, Smerdjakov sitten sanoi? — lausui hän äkkiä

oltuaan vähän aikaa vaiti. — Saanko kysyä teiltä tätä?

— Te saatte kysyä meiltä kaikkea, — vastasi prokuraattori kylmän

ja ankaran näköisenä, — kaikkea, mikä koskee jutun tosiasiallista
puolta, ja me, toistan sen, olemme velvollisetkin antamaan
vastauksen jokaiseen kysymykseenne. Me löysimme palvelija
Smerdjakovin, josta te kysytte, makaamassa tajuttomana
vuoteessaan, tavattoman voimakkaan, kenties jo kymmenennen
kerran yhtä päätä uudistuneen kaatuvataudinkohtauksen vallassa.
Mukanamme ollut lääkäri tutki sairaan, sanoipa meille senkin, että
tämä kenties ei elä aamuun asti.

— No, siinä tapauksessa on isän tappanut paholainen! — pääsi

äkkiä Mitjan suusta, aivan kuin hän tähän hetkeen saakka olisi
kysynyt kaiken aikaa itseltään: »Smerdjakov vai eikö Smerdjakov?»

— Me palaamme vielä tähän asiaan, — päätti Nikolai Parfenovitš,

— mutta ettekö haluaisi nyt edelleen jatkaa selontekoanne.

Mitja pyysi saada levähtää. Se hänelle kohteliaasti suotiin.

Levähdettyään hän ryhtyi jatkamaan. Mutta hänen näytti olevan
vaikea olla. Hän oli kiusaantunut, loukattu ja moraalisesti järkytetty.
Kaiken lisäksi prokuraattori nyt aivan kuin tahallaan alkoi ärsyttää
häntä joka hetki takertumalla »pikkuseikkoihin». Tuskin oli Mitja
ennättänyt kuvata, miten hän istuen kahdareisin aidalla oli lyönyt
survimella päähän hänen vasempaan jalkaansa tarttunutta Grigoria
ja sitten heti hypännyt alas kaatuneen luo, kun prokuraattori
keskeytti hänet ja pyysi häntä kuvaamaan tarkemmin, miten hän oli
istunut aidalla. Mitja hämmästyi.

— No, sillä lailla istuin, kahdareisin, toinen jalka toisella ja toinen

toisella puolella…

— Entä survin?

— Survin oli käsissäni.

— Eikö ollut taskussa? Muistatteko sen niin tarkasti? No,

heilautitteko te voimakkaasti kättänne?

— Luultavasti voimakkaasti, mutta mitä te sillä tiedolla teette?

— Jospa istuutuisitte tuolille aivan samalla tavoin kuin silloin

istuitte aidalla ja osoittaisitte meille havainnollisesti, asian
selventämiseksi, kuinka ja mihin suuntaan te heilautitte kättänne,
minne päin?

— Etteköhän te vain tee pilaa minusta? — kysyi Mitja katsahtaen

ynseästi tutkijaan, mutta tämä ei räpäyttänyt silmäänsäkään. Mitja
käännähti vavahtaen, istuutui kahdareisin tuolille ja heilautti kättään.

— Näin iskin! Näin tapoin! Mitä vielä tahdotte?

— Kiitän teitä. Ettekö tahtoisi nyt selittää: miksi nimenomaan

hyppäsitte alas, missä tarkoituksessa ja mitä nimenomaan silmällä
pitäen?

— No perhana… Kaatuneen luo hyppäsin… En tiedä mitä varten!

— Semmoisessa kiihtymyksen tilassa? Ja ollessanne

pakomatkalla?
 — Niin, kiihtymyksen tilassa ja pakomatkalla.

— Tahdoitte auttaa häntä?

— Vielä mitä… Tai ehkäpä auttaakin, en muista.

— Olitte suunniltanne? Ette myöskään muista kaikkea, mitä

tapahtui?

— Oi, en minä semmoisessa tilassa ensinkään ollut, muistan kyllä

kaikki. Pienimmänkin kohdan. Hyppäsin alas häntä katsomaan ja
pyyhin liinalla verta hänestä.

— Olemme nähneet liinanne. Toivoitte voivanne elvyttää maahan

lyömänne henkiin?

— En tiedä, toivoinko. Tahdoin vain päästä selville, oliko hän

elossa vai eikö.

— Vai niin, tahdoitte päästä selville? No, miten kävi?

— Minä en ole lääkäri, en osaa päätellä. Juoksin pois luullen

hänet tappaneeni, mutta hän onkin nyt vironnut.

— Hyvä on, — lopetti prokuraattori. — Kiitän teitä. Sitä vain

tarvitsin. Olkaa hyvä ja jatkakaa.

Voi, Mitjan päähänkään ei pistänyt kertoa, vaikka hän muisti

senkin, että hän oli hypännyt alas säälistä, vieläpä seisoessaan
surmatun luona lausunut muutamia sääliviä sanojakin: »Niin sinulle
kävi, ukko, ei sille mitään voi, makaa vain siinä.» Prokuraattori
puolestaan teki vain yhden johtopäätöksen, nimittäin että mies oli
hypännyt alas »sellaisella hetkellä ja sellaisessa kiihtymyksen
tilassa» ainoastaan päästäkseen varmasti selville: onko elossa vai
eikö ainoa todistaja, joka tunsi hänen rikoksensa. Ja että miten suuri
olikaan siis miehen voima, päättäväisyys, kylmäverisyys ja
harkitsemiskyky tuommoisellakin hetkellä… y.m. y.m. Prokuraattori
oli tyytyväinen: »Ärsytin kiihkeätä miestä 'pikkuseikoilla', ja hän puhui
itsensä pussiin.»

Mitja jatkoi kertomustaan kiusaantuneena. Mutta hänet

keskeytettiin heti taas, tällä kertaa sen teki Nikolai Parfenovitš:

— Kuinka te saatoitte juosta palvelijatar Fedosia Markovnan luo,

kun teillä oli noin veressä kädet ja, kuten myöhemmin huomattiin,
myös kasvot?

— Minä en silloin ensinkään huomannutkaan olevani veren

tahrima! — vastasi Mitja.

— Se on todennäköistä, semmoista se on tavallisesti, — lausui

prokuraattori, ja hän ja Nikolai Parfenovitš katsahtivat toisiinsa.

— Niin, en huomannut, te puhutte aivan oikein, prokuraattori, —

hyväksyi äkkiä Mitjakin. Mutta nyt seurasi kertomuksessa Mitjan
äkillinen päätös »väistyä» ja »päästää onnelliset menemään
ohitseen». Eikä hän enää mitenkään voinut niinkuin äsken taas
paljastaa sydäntään ja kertoa »sielunsa kuningattaresta». Häntä
tympäisivät nuo kylmät miehet, jotka »imeytyivät häneen kuin
luteet». Senvuoksi hän vastasi uudistettuihin kysymyksiin lyhyesti ja
jyrkästi:

— No, minä päätin tappaa itseni. Mitä syytä oli jäädä eloon: tämä
kysymys nousi itsestään mieleen. Oli tullut hänen entinen,
kiistämätön lemmittynsä, joka oli häntä väärin kohdellut, mutta nyt
tullut rakastavin sydämin viiden vuoden kuluttua sovittamaan
loukkauksensa laillisella avioliitolla. No, minä ymmärsin, että kaikki
toiveeni olivat rauenneet… Mutta takanani oli häpeä ja tuo veri,
Grigorin veri… Mitä syytä oli enää? Niinpä läksinkin lunastamaan
panttaamiani pistooleita ladatakseni ne ja laskeakseni aamun
koittaessa luodin kallooni…

— Mutta yöllä komeat kemut?

— Yöllä komeat kemut. Äh, perhana, hyvät herrat, lopettakaa pian.

Olin varmasti päättänyt ampua itseni, lähellä tätä paikkaa, tämän
tienoon läheisyydessä, ja olisin pannut sen toimeen kello viisi
aamulla, taskuuni olin varannut paperin, olin sen kirjoittanut
Perhotinin luona, kun latasin pistolin. Tässä se paperi on, lukekaa.
En kerro teitä varten! — lisäsi hän äkkiä halveksivasti. Hän paiskasi
heille pöydälle paperin liivinsä taskusta; tutkijat lukivat sen
mielenkiinnolla ja liittivät asiakirjoihin, kuten on tapa.

— Mutta käsiänne te ette aikonut pestä vielä silloinkaan, kun tulitte

herra Perhotinin luo? Ette siis pelännyt joutuvanne epäluulojen
alaiseksi?

— Minkä epäluulojen? Epäilemättä tai ei, sama se, minä olisin

joka tapauksessa ajanut tänne ja ampunut itseni kello viisi, eikä
mitään olisi ennätetty tehdä. Jos ei olisi ollut tuota isälleni sattunutta
asiaa, niin ettehän te olisi saaneet mitään tietää ettekä olisi
saapuneet tänne. Oi, sen on paholainen tehnyt, paholainen on
tappanut isän, paholaisen kautta tekin olette niin pian saaneet
tiedon! Miten te ennätitte tänne niin pian? Ihmeellistä, fantastista!

— Herra Perhotin on kertonut meille, että te astuessanne hänen

asuntoonsa pitelitte käsissänne… verisissä käsissänne…
rahojanne… paljon rahaa… sadan ruplan setelien tukkua, ja että
tämän näki myös hänen palvelijapoikansa!

— Niin, herrat, muistuu mieleeni, että se oli niin.

— Nyt seuraa muuan kysymys. Ettekö voi ilmoittaa, — alkoi

Nikolai Parfenovitš tavattoman lempeästi, — mistä te äkkiä otitte niin
paljon rahaa, kun asiain kulusta käy selville, myös siitäkin yksistään,
jos otetaan huomioon ajan kulku, että te ette käynyt kotona?

Prokuraattori rypisti hieman kulmiaan, kun kysymys tehtiin noin

suoraan, mutta hän ei kuitenkaan keskeyttänyt Nikolai Parfenovitšia.

— Ei, en käynyt kotona, — vastasi Mitja näennäisesti hyvin

tyynesti, mutta katsoen maahan.

— Sallikaa minun siinä tapauksessa toistaa kysymykseni, — jatkoi

Nikolai Parfenovitš aivan kuin madellen luo. — Mistä te saatoitte
yhdellä kertaa saada tuollaisen rahamäärän, kun te oman
tunnustuksenne mukaan vielä kello viisi samana päivänä…

— Olin kymmenen ruplan tarpeessa ja panttasin pistolini

Perhotinille, sitten kävin rouva Hohlakovilta pyytämässä kolmea
tuhatta, mutta tämä ei antanut, y.m., y.m., ja kaikkea tuon
tuommoista, — keskeytti Mitja tylysti, — niin, siinäpä se, herrat, olin
tarpeessa ja yhtäkkiä sitten ilmestyikin tuhansia, mitä? Tiedättekö,
herrat, tehän olette nyt molemmat hädissänne: entäpä jos ei
sanokaan, mistä otti? Niin onkin: en sano, herrat, arvasitte oikein,
ette saa tietää, — tokaisi äkkiä Mitja tavattoman päättävästi.

Tutkijat olivat hetkisen vaiti.

 — Ymmärtäkää, herra Karamazov, että meille on oleellisesti
välttämätöntä tietää se, — lausui Nikolai Parfenovitš hiljaa ja
nöyrästi.

— Ymmärrän, mutta en sano kuitenkaan.

Prokuraattorikin puuttui puheeseen ja muistutti taas, että tutkittava

tietysti saa olla vastaamatta kysymyksiin, jos pitää sitä itselleen
edullisimpana j.n.e., mutta huomioon ottaen, millaista vahinkoa
epäluulonalainen voi tuottaa itse itselleen vaikenemisellaan ja
varsinkin näin tärkeitten kysymysten ollessa esillä, jolloin…

— Ja niin edespäin, herrat, ja niin edespäin! Riittää, olen kuullut

tuon saarnan ennenkin! — keskeytti taas Mitja. — Itse ymmärrän
asian tärkeyden ja että tämä on kaikkein oleellisin kohta, mutta en
sittenkään sano.

— Mitäpä me siitä, eihän asia koske meitä, vaan teitä, itse

vahingoitatte itseänne, — huomautti Nikolai Parfenovitš
hermostuneesti.

— Näettekö, herrat, leikki sikseen, sanoi Mitja nostaen silmänsä ja

katsoen lujasti heihin kumpaankin. — Jo alusta alkaen minä aavistin,
että me tässä kohdassa lyömme otsamme vastakkain. Mutta alussa,
alkaessani äsken kertoa, kaikki seuraava oli vielä sumun peitossa,
kaikki oli vielä epäkiinteätä, ja minä olin niinkin yksinkertainen, että
aloin otaksumalla »molemminpuolisen luottamuksen» vallitsevan
välillämme. Nyt näen itse, että sellaista luottamusta ei voinut olla
olemassakaan, sillä aina olisi kuitenkin tullut eteemme tämä kirottu
aita! No nyt olemme tulleet sen luo! On mahdotonta ja sillä hyvä!
Enhän minä muuten syytä teitä, ettehän tekään voi uskoa pelkkää
sanaani, ymmärränhän minä sen!
 Hän vaikeni synkkänä.

— Mutta ettekö te voisi vähääkään luopumatta päätöksestänne,

ettette puhu pääasiasta, ettekö te voisi samalla antaa meille
vaikkapa pienen vihjauksen tähän: mitkä niin voimakkaat vaikuttimet
nimenomaan ovat voineet saattaa teidät vaikenemaan teille näin
vaarallisessa kohdassa nyt kyseessä olevaa kertomusta?

Mitja naurahti surullisesti ja omituisen miettivästi.

— Minä olen paljon hyväsydämisempi kuin te luulettekaan, herrat,

minä ilmoitan teille miksi, ja annan tämän vihjauksen, vaikka te ette
sitä ansaitse. Sen vuoksi minä, herrat, en tahdo puhua, että tässä on
häpeä minulle. Vastauksessa kysymykseen: mistä otin nuo rahat, on
niin suuri häpeä minulle, että siihen ei voisi verrata edes isänmurhaa
ja ryöstämistä, jos minä olisin hänet murhannut ja ryöstänyt. Tästä
syystä minä en voi puhua. Häpeän tähden en voi. Mitä, herrat,
tahdotteko kirjoittaa senkin muistiin?

— Kyllä me kirjoitamme sen, — lepersi Nikolai Parfenovitš.

— Teidän ei pitäisi sitä kirjoittaa, tuota »häpeätä». Sen minä

sanoin teille vain sydämeni hyvyydessä ja olisin voinut olla sen
sanomattakin, minä niin sanoakseni lahjoitin sen teille, mutta te
tartuitte heti asiaan. No, kirjoittakaa, kirjoittakaa mitä tahdotte, —
lopetti hän halveksivasti ja inhoten, — minä en pelkää teitä ja… olen
ylpeä edessänne.

— Ettekö sanoisi, mitä laatua tuo häpeä on? — lepersi Nikolai

Parfenovitš.

Prokuraattori rypisti kovin kulmiaan.

 — Ei-ei, c'est fini, älkää vaivautuko. Ei maksa ryvettää itseään.
Nytkin jo olen saanut likaa teistä. Ette te ole sen arvoiset, ette te eikä
kukaan… Riittää, herrat, minä keskeytän.

Se oli liian päättävästi sanottu. Nikolai Parfenovitš lakkasi

ahdistelemasta, mutta Ippolit Kirillovitšin katseista hän
silmänräpäyksessä ennätti huomata, että tämä ei vielä ollut
menettänyt toivoaan.

— Ettekö voi ilmoittaa ainakin sitä, miten suuri oli rahasumma,

joka oli käsissänne astuessanne herra Perhotinin luo, toisin sanoen
miten monta ruplaa nimenomaan?

— En voi ilmoittaa sitäkään.

— Herra Perhotinille te luullakseni puhuitte kolmestatuhannesta,

jotka muka olitte saanut rouva Hohlakovilta?

— Mahdollisesti olen puhunut. Riittää, herrat, en sano, paljonko

oli.

— Suvaitkaa siinä tapauksessa kuvailla, kuinka te lähditte tänne,

ja kaikki mitä teitte tänne tultuanne.

— Oh, kysykää sitä kaikilta täällä olevilta. Mutta voinhan muuten

itsekin kertoa.

Hän kertoi, mutta me emme enää esitä tätä kertomusta. Hän kertoi
kuivasti, päällisin puolin. Lempensä riemusta hän ei puhunut
ollenkaan. Kertoi kuitenkin, kuinka päätös ampua itsensä oli hänen
mielessään kumoutunut »uusien asianhaarain johdosta». Hän kertoi
perustelematta ja syventymättä yksityiskohtiin. Eivätkä tutkijatkaan
tällä kertaa häntä paljoa häirinneet: selvää oli, ettei heillekään tämä
nyt ollut asian tärkein kohta.

— Me tarkistamme vielä tämän kaiken, palaamme vielä kaikkeen

todistajien kuulustelussa, joka tietysti tapahtuu teidän
läsnäollessanne, — lopetti Nikolai Parfenovitš kuulustelun. — Nyt
sallikaa esittää teille pyyntö, että panisitte taskuistanne tähän
pöydälle kaikki niissä olevat tavarat, ja ennen kaikkea kaikki rahat,
mitä teillä nyt suinkin on.

— Rahat, hyvät herrat? Olkaa hyvä, minä ymmärrän, että se on

tarpeen.
Ihmettelinkin, ettette aikaisemmin ole olleet uteliaat näkemään.
Tosinhan en olisi voinut mihinkään poistua, istun tässä näkösällä.
No,
tässä ovat kaikki rahani, laskekaa, ottakaa.

Hän otti kaikki esille taskuistaan, pikku rahatkin, kaksi

kaksikymmenkopeekkaista hän vetäisi esille sivutaskustaan. Rahat
laskettiin, niitä oli kahdeksansataa kolmekymmentäkuusi ruplaa
neljäkymmentä kopeekkaa.

— Siinäkö kaikki? — kysyi tutkintatuomari.

— Siinä.

— Te suvaitsitte äsken sanoa, antaessanne selostuksenne,

jättäneenne Plotnikovien kauppaan kolmesataa ruplaa, antaneenne
Perhotille kymmenen, kyytimiehelle kaksikymmentä, täällä
menettäneenne kaksisataa pelissä, sitten…
 Nikolai Parfenovitš luetteli kaikki. Mitja auttoi mielellään. Muisteltiin
ja otettiin lukuun jok'ainoa kopeekka. Nikolai Parfenovitš laski
nopeasti loppusumman.

— Nämä kahdeksansataa mukaan luettuina teillä siis alkujaan oli

noin puolitoistatuhatta?

— Niinpä niin, — tokaisi Mitja.

— Kuinka sitten kaikki vakuuttavat olleen paljon enemmän?

— Vakuuttakoot.

— Tehän vakuutitte itsekin.

— Vakuutin itsekin.

— Me tarkistamme vielä kaiken tämän toisten ihmisten

todistuksilla, joita ei vielä ole kuultu; rahoistanne älkää olko
huolissanne, ne säilytetään asianomaisessa paikassa ja ovat
käytettävissänne, kun on lopussa kaikki… tämä alkanut… jos
osoittautuu tai, niin sanoakseni, osoitetaan, että teillä on niihin
kiistämätön oikeus. No, ja nyt…

Nikolai Parfenovitš nousi seisomaan ja ilmoitti lujasti Mitjalle, että

hänen on »pakko ja velvollisuus» toimittaa mitä yksityiskohtaisin ja
tarkin tarkastus »niin vaatteisiinne kuin myös kaikkeen muuhun
nähden.»…

— Suvaitkaa, herrat, käännän nurin kaikki taskuni, jos tahdotte.

Ja hän alkoi todellakin käännellä taskujaan nurin.

— On välttämätöntä myös riisua vaatteet.

 — Kuinka? Riisuutua? Hyi hitto! Kopeloikaa muuten! Eikö voi
muuten?

— Ei voi millään ehdolla, Dmitri Fjodorovitš. Täytyy riisua pois

vaatteet.

— Kuten tahdotte, — alistui Mitja synkkänä, — mutta, pyydän, ei

tässä, vaan verhojen takana. Kuka tarkastaa?

— Tietysti verhojen takana, — sanoi Nikolai Parfenovitš taivuttaen

päätään suostumuksen merkiksi. Hänen kasvoissaan kuvastui aivan
erikoinen arvokkuus.

6.

Prokuraattori sai Mitjan kiinni

Alkoi jotakin Mitjalle aivan odottamatonta ja ihmeellistä. Hän ei

olisi voinut mitenkään aikaisemmin, vielä hetki sittenkään, otaksua,
että joku voisi sillä tavoin kohdella häntä, Mitja Karamazovia!
Pääasia oli, että tapahtui jotakin alentavaa, heidän puoleltaan taas
»kopeata ja häntä kohtaan halveksivaa». Takin riisuminen ei vielä
olisi ollut mitään, mutta häntä pyydettiin jatkamaan riisuutumista.
Eikä oikeastaan pyydetty, vaan itse asiassa käskettiin; hän ymmärsi
sen varsin hyvin. Ylpeys ja halveksiminen sai hänet alistumaan
täydellisesti, sanaakaan sanomatta. Verhon taakse tuli Nikolai
Parfenovitšin lisäksi myös prokuraattori, ja läsnä oli myös muutamia
talonpoikia, »tietysti vahteina», ajatteli Mitja, »mutta mahdollisesti
vielä jotakin muutakin varten».
 — Mitä, onko paitakin riisuttava? — kysäisi hän jyrkästi, mutta
Nikolai Parfenovitš ei vastannut hänelle: hän oli yhdessä
prokuraattorin kanssa syventynyt tarkastelemaan takkia, housuja,
liivejä ja hattua, ja kumpikin näytti hyvin kiinnostuneelta. »Eivät
ollenkaan kainostele», ajatteli Mitja, »eivät edes noudata
välttämätöntä kohteliaisuutta».

— Minä kysyn teiltä toistamiseen: onko paita riisuttava vai ei? —

lausui hän vielä jyrkemmin ja ärsyttävämmin.

— Olkaa huoletta, me ilmoitamme teille, — vastasi Nikolai

Parfenovitš niinkuin mikäkin esimies. Ainakin Mitjasta se tuntui siltä.

Tutkintatuomari ja prokuraattori neuvottelivat sillä välin tarkoin

keskenään puoliääneen. Takissa, varsinkin vasemman liepeen
takaosassa havaittiin suuria veritahroja, jotka olivat kuivaneet ja
kovettuneet eivätkä vielä sanottavasti hierautuneet. Samoin
housuissa. Nikolai Parfenovitš tutki sitäpaitsi omin käsin todistajien
läsnäollessa sormillaan takin ja housujen kaulusta, taitteita ja kaikkia
saumoja ilmeisesti etsien jotakin, tietysti rahoja. Pääasia oli, että
Mitjalta ei salattu epäluuloja, että hän oli saattanut ja voinut ommella
rahoja vaatteisiinsa. »Kohtelevat ihan kuin varasta eikä niinkuin
upseeria», mutisi hän itsekseen. He lausuivat toisilleen ajatuksiaan
hänen kuultensa aivan hämmästyttävän avoimesti. Niinpä
esimerkiksi kirjuri, joka myös oli ilmestynyt verhon taakse ja touhusi
sekä palveli, kiinnitti Nikolai Parfenovitšin huomion hattuun, jota
myös kopeloitiin: »Muistatteko kirjuri Gridenkan», huomautti kirjuri,
»hän matkusti kesällä nostamaan koko kanslian palkkaa ja ilmoitti
matkalta palattuaan kadottaneensa humalapäissään rahat, — mutta
mistäs ne löydettiin? Juuri tuommoisista hatun reunoista;
sataruplaset oli kääritty tötteröiksi ja ommeltu hatun reunoihin».
Gridenkan asian muistivat sekä tutkintatuomari että prokuraattori
sangen hyvin, ja siksi myös Mitjan hattu pantiin syrjään ja päätettiin,
että kaikkea tätä oli myöhemmin tarkastettava vakavasti ja samoin
koko puku.

— Sallikaahan, — huudahti äkkiä Nikolai Parfenovitš huomattuaan

äkkiä Mitjan paidan oikean hihan sisäänpäin käännetyn reunan, joka
oli aivan verinen, — sallikaahan, kuinka, onko tässä verta?

— Verta, — tokaisi Mitja.

— Se on, kuinka niin… ja miksi hihaa on käännetty sisäänpäin?

Mitja kertoi, miten hihan reuna oli tahrautunut hänen

puuhatessaan Grigorin kanssa ja miten hän oli kääntänyt sen
sisäänpäin jo Perhotinin luona ollessaan, kun pesi siellä käsiään.

— Täytyy ottaa teidän paitannekin, se on hyvin tärkeätä…

esineellisenä todistuskappaleena.

Mitja punastui ja raivostui.

— Alastiko minun sitten on oltava? — huudahti hän.

— Olkaa huoletta… me järjestämme sen jotenkuten, mutta aluksi

suvaitkaa riisua myös sukkanne.

— Ettekö laske leikkiä? Onko tosiaankin välttämätöntä tehdä se?

— kysyi
Mitja, ja hänen silmänsä välähtivät.

— Ei meillä ole aikaa laskea leikkiä! — lausui siihen Nikolai

Parfenovitš ankarasti.
 — Mitäs, jos se on tarpeellista… minä… — mutisi Mitja ja istahti
vuoteelle sekä alkoi vetää jaloistaan sukkia. Hänestä oli
sietämättömän noloa: kaikki muut olivat pukimissa, mutta hän oli
riisuutunut, ja — se oli omituista — riisuutuneena hän ikäänkuin
itsekin tunsi itsensä syylliseksi heidän edessään ja, mikä oli
tärkeintä, hän melkein oli itse sitä mieltä, että hän todellakin äkkiä oli
tullut halpa-arvoisemmaksi heitä kaikkia ja että heillä nyt olikin täysi
oikeus halveksia häntä. »Jos kaikki ovat riisuutuneet, niin ei ole
häpeä, mutta kun on yksin riisuutunut ja kaikki katsovat, — niin se on
häpeä!» välähteli tavan takaa hänen mielessään. »Aivan kuin
unessa, minä olen toisinaan nähnyt itseni näin häväistynä.» Mutta
sukkien riisuminen oli hänestä kiusallistakin: ne olivat hyvin likaiset ja
samoin hänen alusvaatteensa, ja nyt kaikki sen näkivät. Mutta
pääasia oli, että hän ei itse pitänyt jaloistaan, oli jostakin syystä
pitänyt koko elämänsä ajan molempien jalkojensa isovarpaita
muodottomina, ja varsinkin erästä isoa, litteätä, omituisesti alaspäin
vääntynyttä kynttä oikeassa jalassaan, ja nyt saisivat kaikki nuo
nähdä. Sietämättömästä häpeästä hän muuttui yhä töykeämmäksi ja
nyt jo tahallaan. Hän kiskaisi itse yltään paitansa.

— Ettekö tahdo vielä jostakin etsiä, jos teitä ei hävetä?

— Ei, toistaiseksi ei ole tarvis.

— Mitä, näin alastomaksiko minä jäänkin? — lisäsi hän

raivostuneena.

— Niin, toistaiseksi se on välttämätöntä… Olkaa hyvä istuutukaa

aluksi tähän, voitte ottaa vuoteesta peitteen ja kääriä sen
ympärillenne, mutta minä… minä panen nämä kaikki kääröön.
 Kaikki esineet näytettiin todistajille, kirjoitettiin tarkastuspöytäkirja,
ja viimein Nikolai Parfenovitš poistui ja vaatteet vietiin hänen
jäljessään. Ippolit Kirillovitš poistui myös. Mitjan luo jäivät vain
talonpojat, jotka seisoivat ääneti, kääntämättä katsettaan hänestä.
Mitja kääriytyi peitteeseen, ja häntä alkoi paleltaa. Hänen paljaat
jalkansa pistivät esille, eikä hän mitenkään saanut peitettä
pingoitetuksi sillä tavoin, että olisi saanut ne peitetyiksi. Nikolai
Parfenovitš jostakin syystä ei palannut pitkään aikaan, »piinallisen
pitkään aikaan», »pitää minua koiranpenikan arvoisena», kiristeli
hampaitaan Mitja. »Tuo jonninjoutava prokuraattori meni myös pois,
varmaankin halveksien, oli inhoittavaa katsella alastonta.» Mitja
otaksui kuitenkin, että hänen vaatteensa tarkastetaan siellä jossakin
ja tuodaan takaisin. Mutta kuinka suuri olikaan hänen
paheksumisensa, kun Nikolai Parfenovitš äkkiä palasi mukanaan
aivan toinen puku, jota talonpoika hänen jäljessään kantoi.

— No, tässä on teille puku, — lausui hän huolettomasti, nähtävästi

hyvin tyytyväisenä retkensä tuloksiin. — Tämän antaa herra
Kalganov tämän mielenkiintoisen tapauksen johdosta samoin kuin
puhtaan paidan teille. Hänellä oli onneksi kaikki tämä
matkalaukussaan. Saatte pitää omat alusvaatteenne ja sukkanne.

Mitja kuohahti hirmuisesti.

— En tahdo vierasta pukua! — huudahti hän uhkaavasti. —

Antakaa omani!

— Mahdotonta.

— Antakaa omani, vieköön hiisi Kalganovin, sekä hänen pukunsa

että hänet itsensä!
 Häntä rauhoiteltiin pitkän aikaa. Jotenkuten hänet lopulta sentään
saatiin rauhoittumaan. Hänet saatiin ymmärtämään, että hänen
veren tahrimat vaatteensa piti »liittää esineellisten
todistuskappaleitten joukkoon» ja että niiden jättämiseen hänen
haltuunsa heillä »ei edes ollut oikeuttakaan… siihen nähden, miten
asia voi päättyä». Mitja käsitti tämän vihdoinkin jotenkuten. Hän
vaikeni synkkänä ja alkoi nopeasti pukeutua. Huomautti vain
pukeutuessaan, että puku oli kalliimpi kuin hänen vanha pukunsa ja
että hän ei tahtoisi »hyötyä». Sitäpaitsi se oli »alentavan ahdas.
Ilveilijänäkö minun siinä on esiinnyttävä… teidän nautinnoksenne?»

Hänelle koetettiin osoittaa taas, että hän liioitteli nytkin, että herra
Kalganov oli vain hiukan pitempi häntä, joten vain housut näyttivät
hiukan liian pitkiltä. Mutta takki havaittiin todellakin ahtaaksi
hartioitten kohdalta.

— Piru vieköön, vaikea on napittaakin, — murisi taas Mitja, —

olkaa hyvä ja suvaitkaa heti minun puolestani sanoa herra
Kalganoville, että minä en ole pyytänyt häneltä pukua ja että minut
itseni on puettu ilveilijäksi.

— Hän ymmärtää sen sangen hyvin ja on siitä pahoillaan… ei

puvustaan, vaan koko tästä tapahtumasta… — mokelsi Nikolai
Parfenovitš.

— Vähät hänen pahoillaanolostaan! No, minne nyt? Vai yhäkö on

täällä istuttava?

Häntä pyydettiin taas astumaan »toiseen huoneeseen». Mitja meni

suuttumuksesta synkkänä ja koettaen olla keneenkään katsomatta.
Vieraassa puvussa hän tunsi itsensä aivan häväistyksi, myös noiden
talonpoikien silmissä ja Trifon Borisytšin edessä, jonka kasvot äkkiä