Facilitating with Ease Core Skills for

Facilitators Team Leaders and

Members Managers Consultants and
Trainers Ingrid Bens
Visit to download the full and correct content document:
https://textbookfull.com/product/facilitating-with-ease-core-skills-for-facilitators-team-le
aders-and-members-managers-consultants-and-trainers-ingrid-bens/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

The skilled facilitator a comprehensive resource for

consultants facilitators managers trainers and coaches
Third Edition Roger M. Schwarz

https://textbookfull.com/product/the-skilled-facilitator-a-
comprehensive-resource-for-consultants-facilitators-managers-
trainers-and-coaches-third-edition-roger-m-schwarz/

How to Run Seminars and Workshops Presentation Skills

for Consultants Trainers Teachers and Salespeople
Robert L. Jolles

https://textbookfull.com/product/how-to-run-seminars-and-
workshops-presentation-skills-for-consultants-trainers-teachers-
and-salespeople-robert-l-jolles/

Technology Coordinator's Handbook: A Guide for Edtech

Facilitators and Leaders, 4th Edition Max Frazier &
Doug Hearrington

https://textbookfull.com/product/technology-coordinators-
handbook-a-guide-for-edtech-facilitators-and-leaders-4th-edition-
max-frazier-doug-hearrington/

Leadership Skills for Maintenance Supervisors and

Managers 1st Edition Joel D. Levitt

https://textbookfull.com/product/leadership-skills-for-
maintenance-supervisors-and-managers-1st-edition-joel-d-levitt/
Lessons in Library Leadership A Primer for Library
Managers and Unit Leaders 1st Edition Halaychik

https://textbookfull.com/product/lessons-in-library-leadership-a-
primer-for-library-managers-and-unit-leaders-1st-edition-
halaychik/

The Economy: Economics for a Changing World The Core

Econ Team

https://textbookfull.com/product/the-economy-economics-for-a-
changing-world-the-core-econ-team/

Intercultural Competence in Organizations A Guide for

Leaders Educators and Team Players 1st Edition Alex
Matveev (Auth.)

https://textbookfull.com/product/intercultural-competence-in-
organizations-a-guide-for-leaders-educators-and-team-players-1st-
edition-alex-matveev-auth/

Forever Skills The 12 Skills to Futureproof Yourself

Your Team and Your Kids Kieran Flanagan

https://textbookfull.com/product/forever-skills-the-12-skills-to-
futureproof-yourself-your-team-and-your-kids-kieran-flanagan/

Information systems for managers with cases Gabriele

Piccoli

https://textbookfull.com/product/information-systems-for-
managers-with-cases-gabriele-piccoli/
CONTENTS
Cover

More Praise for Facilitating with Ease!

Title Page
Copyright

Introduction
Chapter One: Understanding Facilitation

What Is Facilitation?

What Does a Facilitator Do?

What Do Facilitators Believe?
What Are Typical Facilitator Assignments?

Differentiating Between Process and Content

Facilitation Tools
Core Practices Overview
What Does Neutral Mean?

Learn to Say “Okay”

When to Say “We”
How Assertive Can a Facilitator Be?

The Language of Facilitation

Conversation Structures

Starting a Facilitation

During a Facilitation

Ending a Facilitation
Effective Note Taking

The Rules of Wording

Managing the Flip Chart

Facilitator Behaviors and Strategies

Core Practices Observation Sheet

Process Flow Observation Sheet

Facilitation Skill Levels

Facilitation Skills Self-Assessment

Chapter Two: Effective Questioning

2
 The Principles of Effective Questioning
Question Types

Questioning Formats
The Importance of Follow-On Questions
Asking Sensitive Questions

The Question Bank

Chapter Three: Facilitation Stages
1. Assessment and Design

2. Feedback and Refinement

3. Final Preparation
4. Starting a Facilitation
5. During a Facilitation

6. Ending a Facilitation
7. Following Up on a Facilitation
Seeking Feedback on Your Facilitation

Chapter Four: Who Can Facilitate

When to Use an Internal Facilitator
When to Use an External Facilitator

When Leaders Facilitate

Facilitation Strategies for Leaders
Best and Worst Facilitation Practices for Leaders

Facilitation As a Leadership Style

Additional Role Challenges

Chapter Five: Knowing Your Participants

Conducting an Assessment
Group Assessment Survey

Comparing Groups to Teams

Understanding Team Stages

Forming—The Honeymoon Stage

Storming—The Potential Death of the Team

Norming—The Turning Point

Performing—The Ultimate Team Growth Stage

Adjourning—The Final Stage

Facilitation Strategies Chart

3
 Team Effectiveness Survey
Chapter Six: Creating Participation

Creating the Conditions for Full Participation

Removing the Blocks to Participation
High-Participation Techniques

Group Participation Survey

Encouraging Effective Meeting Behaviors
Group Behaviors Handout

Observing Group Behaviors in Action

Peer Review Instructions
Peer Review Worksheet
Chapter Seven: Effective Decision Making

Know the Four Types of Conversations

The Four Levels of Empowerment
Clarifying the Four Empowerment Levels

Shifting Decision-Making Paradigms

The Decision-Making Options
Decision Options Chart

The Divergence/Convergence Model

The Importance of Building Consensus
Effective Decision-Making Behaviors

Symptoms, Causes, and Cures of Poor Decisions

Decision Effectiveness Survey

Chapter Eight: Facilitating Conflict

Comparing Arguments and Debates

Steps in Managing Conflict

The Five Conflict Options: Pros and Cons

Conflict Management Norms

Giving and Receiving Feedback

Making Interventions
Wording an Intervention

Dealing with Resistance

The Right Approach

Common Conflict Dilemmas

4
 The Facilitative Conflict Management Process
Interpersonal Conflict Worksheet

Group Conflict Checklist

Conflict Observation Sheet
Conflict Effectiveness Survey

Chapter Nine: Meeting Management

Meetings That Work
Our Meetings Are Terrible!

The Fundamentals of Meeting Management

Sample Agenda with Process Notes
Sample Process Check Survey
Sample Exit Survey

Meeting Effectiveness Survey

Facilitating Virtual Meetings
Chapter Ten: Process Tools for Facilitators

Visioning
Sequential Questioning
S.W.O.T.

S.O.A.R.
Facilitative Listening
Appreciative Review

Brainstorming

Written Brainstorming
Affinity Diagrams

Gap Analysis
Needs and Offers Dialogue

Force-Field Analysis
Root-Cause Analysis

The Five Whys

Gallery Walk
Multi-Voting

Decision Grids

Exit Surveys
Survey Feedback

5
 Systematic Problem Solving
Systematic Problem Solving Worksheet 1

Systematic Problem Solving Worksheet 2

Systematic Problem Solving Worksheet 3
Systematic Problem Solving Worksheet 4

Systematic Problem Solving Worksheet 5

Systematic Problem Solving Worksheet 6
Systematic Problem Solving Worksheet 7

Systematic Problem Solving Worksheet 8

Troubleshooting
Troubleshooting Worksheet
Chapter Eleven: Structured Conversations

Structured Conversation 1—Discovery

Structured Conversation 2—Environmental Scanning
Structured Conversation 3—Team Launch

Structured Conversation 4—Vision and Mission

Structured Conversation 5—Work Planning, Roles, and Responsibilities
Structured Conversation 6—Risk Assessment

Structured Conversation 7—Stakeholder Analysis

Structured Conversation 8—Communication Planning
Structured Conversation 9—Status Update Meeting

Structured Conversation 10—Creative Thinking

Structured Conversation 11—Midpoint Check

Structured Conversation 12—Systematic Problem Solving

Structured Conversation 13—Constructive Controversy

Structured Conversation 14—Survey Feedback

Structured Conversation 15—Interpersonal Issue Resolution

Structured Conversation 16—Overcoming Resistance

Structured Conversation 17—Project Retrospective

Structured Conversation 18—Project Adjournment

About the Author

Acknowledgments

Facilitation Certification
Bibliography

6
End User License Agreement

7
8
9
MORE PRAISE FOR FACILITATING WITH EASE!
If you're only going to buy one book on facilitation, this is the one to buy! That's what we tell the managers,
consultants, and facilitators who attend our facilitation training programs. It's a gold mine of ideas, resources,
and practical tools.

—Ronnie McEwan, Director, Kinharvie Institute, Glasgow, Scotland

I have rarely run into a better collection of pragmatic tips, tools, and techniques. If you work with people to
accomplish something important, save yourself a lifetime of trial and error: read this book, put its message to
use, and start seeing where real collaboration can lead your organization.

—Adriano Pianesi, ParticipAction Consulting, Inc., Washington, D.C.

Ingrid Bens's masterful book Facilitation with Ease! is a must-have for any facilitator regardless of experience.
I use it extensively to review processes, tools, and techniques before any engagement.

—George F. Smith, CPF, Summit Consultants, Atlanta, Georgia

Facilitating With Ease! provides clear and effective guidelines for group facilitation. In China we are using this
book to help organizations develop facilitative leaders who can successfully invoke the spirit of cooperation
and team synergy.

—Ren Wei, Professional Facilitator, X'ian, China

Facilitating With Ease! helps beginners as well as experienced facilitators to find their way along different
aspects of facilitation. Easy to understand, this book provides insight into the principles of facilitation and
shows examples of practical applications for concrete situations.

—Sieglinde Hinger, Siemens Corporation, Austria

Facilitating with Ease! is by far the easiest-to-use, most comprehensive, and most well-structured resource
guide I have ever seen! No wonder both new and seasoned facilitators find it invaluable. A must-have if
facilitation is a skill you need in your toolbox.

—Larry L. Looker, Manager, Global Leadership Development,

Amway Corporation, USA

Facilitating with Ease! is the fundamental read if you want to be an effective facilitator. We refer to it all the
time and consider it a core competency for our consultants.

—Ian Madell, Managing Director, LEVEL5 Branded Business Advisors, Toronto, Canada

I have been using Ingrid's materials for many years and find her books to be far above everything else out
there. This latest revision builds on what was already great and will surely increase the effectiveness of any
practitioner.

—Mark Vilbert, Program Leader Boeing leadership Center

This book is just excellent! The comprehensive set of practical tools is for everyone engaged in improving how

10
groups work. Helps you to just do it!

—Ewa Malia, CPF, Polish Insitutute of Facilitation, Warsaw

11
Facilitating with Ease!

Core Skills for Facilitators, Team Leaders and Members, Managers,

Consultants and Trainers

Ingrid Bens

4TH Edition

12
Cover image: © poba/iStockphoto
Cover design: Wiley

Copyright © 2018 by Ingrid Bens. All rights reserved.

Published by John Wiley & Sons, Inc., Hoboken, New Jersey.
Published simultaneously in Canada.

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted in any form or by any means, electronic, mechanical,
photocopying, recording, scanning, or otherwise, except as permitted under Section 107 or 108 of the 1976 United States Copyright Act,
without either the prior written permission of the Publisher, or authorization through payment of the appropriate per-copy fee to the Copyright
Clearance Center, 222 Rosewood Drive, Danvers, MA 01923, (978) 750-8400, fax (978) 646-8600, or on the web at www.copyright.com.
Requests to the Publisher for permission should be addressed to the Permissions Department, John Wiley & Sons, Inc., 111 River Street,
Hoboken, NJ 07030, (201) 748-6011, fax (201) 748-6008, or online at www.wiley.com/go/permissions.

Limit of Liability/Disclaimer of Warranty: While the publisher and author have used their best efforts in preparing this book, they make no
representations or warranties with respect to the accuracy or completeness of the contents of this book and specifically disclaim any implied
warranties of merchantability or fitness for a particular purpose. No warranty may be created or extended by sales representatives or written sales
materials. The advice and strategies contained herein may not be suitable for your situation. You should consult with a professional where
appropriate. Neither the publisher nor the author shall be liable for damages arising herefrom.

For general information about our other products and services, please contact our Customer Care Department within the United States at (800)
762-2974, outside the United States at (317) 572-3993 or fax (317) 572-4002.

Wiley publishes in a variety of print and electronic formats and by print-on-demand. Some material included with standard print versions of
this book may not be included in e-books or in print-on-demand. If this book refers to media such as a CD or DVD that is not included in the
version you purchased, you may download this material at http://booksupport.wiley.com. For more information about Wiley products, visit
www.wiley.com.

Library of Congress Cataloging-in-Publication Data:

Names: Bens, Ingrid, author.

Title: Facilitating with ease! / by Ingrid Bens.

Description: 4th edition. | Hoboken, New Jersey : John Wiley & Sons, Inc., [2018] | Includes bibliographical references and index. |

Identifiers: LCCN 2017029436 (print) | LCCN 2017040993 (ebook) | ISBN 9781119434283 (pdf) | ISBN 9781119434276 (epub) | ISBN
9781119434252 (pbk) : alk. paper)

Subjects: LCSH: Teams in the workplace. | Group facilitation.

Classification: LCC HD66 (ebook) | LCC HD66 .B445 2018 (print) | DDC 658.4/56—dc23

LC record available at https://lccn.loc.gov/2017029436

13
INTRODUCTION
It's impossible to be part of an organization today and not attend meetings. Staff meetings, project meetings,
task-force meetings, planning and coordinating meetings . . . the list is endless. The worst thing about many
of these meetings is that they're poorly run and waste valuable time.

Today, there's a growing recognition that effective meetings happen when proper attention is paid to the
process elements and when proceedings are skillfully facilitated.

For a long time, facilitation has been a rather vague and poorly understood practice, mastered only by human-
resource types. This is beginning to change. We're now spending so much time in meetings and being asked
to achieve so many important goals in teams that there's a growing need for skilled facilitation throughout our
organizations and our communities.

Instead of being relegated to HR, facilitation is fast becoming a core competency for anyone who leads a
team, manages a project, heads up a committee, or manages a department. All of these people need to be able
to create and manage effective group dynamics that foster true collaboration.

Facilitation is also a central skill for today's managers, who are riding wave after wave of change. New
demands are being placed on them. At the same time, the old command and control model of supervision,
which worked for decades, is no longer as effective.

To get the most from people today, leaders have to know how to create buy-in, generate participation, and
empower people.

To keep pace, today's leaders need to be coaches, mentors, and teachers. At the core of each of these new roles
is the skill of facilitation.

14
The Goal of This Book
This practical workbook has been created to make core facilitation tools and techniques readily available to the
growing number of people who want to improve their process skills. It represents materials and ideas that have
been collected, tested, and refined over decades of active facilitation in all types of settings. This fourth edition
retains the core tools and instruments that made the first three editions so popular. In addition, new materials
have been added to every chapter.

As in the previous three editions, Facilitating with Ease! remains a practical workbook. While it builds on the
theories of organization development pioneers such as Chris Argyris, Donald Schön, and Edgar Schein, this
resource doesn't aim to be theoretical. Instead, its focus is on providing the reader with the most commonly
used process tools in a simple and accessible format. This is not so much a book to be read, as one to be used!

With its focus on asking instead of telling, listening, and building consensus, facilitation is the essential
skill for anyone working collaboratively with others.

15
The Audience
This workbook contains valuable information for anyone facilitating group interactions. This is a huge
constituency, which includes:

team leaders and team members

project managers

any supervisor or manager who holds staff meetings

community developers

teachers in traditional classroom settings

therapists who lead support groups

marketing consultants who run focus groups

teachers of adult continuing-education programs

negotiators and conflict mediators

quality consultants leading process improvement initiatives like Six Sigma

consultants intervening in conflicts

anyone teaching others to facilitate

anyone called on to lead a discussion or run a meeting

Since facilitation was designed as a role for neutral outsiders, the strategies and techniques in this book are
described from the perspective of the external facilitator. Since more and more facilitation is being done by
those who have a stake in the outcome of discussions, the third edition includes strategies that help leaders
and group members manage the challenges of staying neutral.

16
Differentiating Between Process and Content
The two words you'll hear over and over again in facilitation are process and content. These are the two
dimensions of any interaction between people.

The content of any meeting is what is being discussed: the task at hand, the subjects being dealt with, and the
problems being solved. The content is expressed in the agenda and the words that are spoken. Because it's the
verbal portion of the meeting, the content is obvious and typically consumes the attention of the members.

Process deals with how things are being discussed: the methods, procedures, format, and tools used. The process
also includes the style of the interaction, the group dynamics, and the climate that's established. Because the
process is silent, it's harder to pinpoint. It's the aspect of most meetings that's largely unseen and often
ignored, while people are focused on the content.

When the person leading the meeting offers an opinion with the intent of influencing the outcome of
discussions, he or she is acting as the “content leader.” When a facilitator offers tools and focuses on managing
member interaction, he or she is acting as the “process leader.”

CONTENT PROCESS

What How

The task The methods

The subjects for discussion How relations are maintained
The problems being solved The tools being used
The decisions made The rules or norms set
The agenda items The group dynamics
The goals The climate

It is important to note that, while facilitators are totally unassertive about the content under discussion, they
are very assertive in the way they manage the process elements. This assertiveness is needed to deal with
conflict, make interventions, and help the group when it gets stuck.

At first glance, facilitation may seem like a rather vague set of “warm and fuzzy,” people-oriented stuff. But as
you'll learn, it's actually a highly structured and assertive set of practices with a rich set of tools and techniques.
Once you understand these techniques and learn how to apply them, you'll immediately see substantial
improvement in the overall performance of any group.

28
Facilitation Tools
As a facilitator you'll have an extensive set of tools at your disposal. These tools fall into two categories: the
core practices and the process tools.

The core practices, which are rooted in the manner, style, and behavior of the facilitator, include:

staying neutral

listening actively

asking questions

paraphrasing continuously

summarizing discussions

recording ideas

synthesizing ideas

keeping on track

testing assumptions

managing the climate

The process tools, which are structured activities that provide a clear sequence of steps, include:

visioning

force-field analysis

brainstorming

priority setting

surveys

root-cause analysis

gap analysis

decision grids

systematic problem solving

Understanding each of these tools and how to use them is a vital part of any facilitator's job.

29
Another random document with
no related content on Scribd:
kuulumaton seikka: tultuaan Moskovasta hän oli jo ensimmäisenä
päivänä kokonaan ja peruuttamattomasti antautunut sen hehkuvan
ja järjettömän intohimon valtaan, jota hän tunsi Katerina Ivanovnaa
kohtaan. Tässä ei ole syytä ryhtyä kertomaan tuosta Ivan
Fjodorovitšin uudesta intohimosta, joka sitten löi leimansa koko
hänen elämäänsä: tämä kaikki voisi olla pääjuonena aivan toisessa
kertomuksessa, toisessa romaanissa, josta en tiedä, ryhdynkö
koskaan sitä kirjoittamaan. Mutta en voi nyt tässä kuitenkaan olla
mainitsematta sitä, että kun Ivan Fjodorovitš mennessään, kuten
olen jo kertonut, yöllä Aljošan kanssa pois Katerina Ivanovnan luota
sanoi Aljošalle: »Minä en välitä hänestä», — niin hän sillä hetkellä
valehteli hirveästi: hän rakasti mielettömästi Katerina Ivanovnaa,
vaikka totta oli sekin, että hän joinakin hetkinä vihasi tätä siinä
määrin, että olisi voinut vaikka tappaa hänet. Tässä yhtyi monta
syytä: aivan järkytettynä Mitjaa kohdanneesta asiasta Katerina
Ivanovna lyöttäytyi hänen luokseen palanneeseen Ivan Fjodorovitšiin
kuin jonkinlaiseen pelastajaansa. Hänen tunteitaan oli loukattu,
häntä oli halvennettu. Mutta nyt ilmestyi taas mies, joka oli ennenkin
häntä niin paljon rakastanut, — oi, hän tiesi sen varsin hyvin, — ja
jonka älyä ja sydäntä hän aina oli pitänyt niin suuressa arvossa.
Mutta ankara tyttö ei antautunut kokonaan uhriksi, huolimatta
häneen rakastuneen Ivanin toiveitten koko karamazovilaisesta
hillittömyydestä ja kaikesta Ivanin hurmautumisesta häneen.
Samaan aikaan tyttöä kuitenkin yhtä mittaa kiusasi katumus siitä,
ettei hän ollut uskollinen Mitjalle, ja ankaran riidan hetkinä Ivanin
kanssa (ja näitä hetkiä oli monta) hän suoraan lausui tämän julki
Ivanille. Tätä juuri Ivan olikin Aljošan kanssa puhuessaan nimittänyt
»valheeksi valheen päällä». Siinä tietysti todella olikin paljon
valhetta, ja tämä kaikkein enimmän suututti Ivan Fjodorovitšia…
mutta kaikesta tästä myöhemmin. Sanalla sanoen, hän oli joksikin
aikaa miltei unohtanut Smerdjakovin. Ja kuitenkin kahden viikon
kuluttua hänen ensimmäisestä käynnistään tämän luona alkoivat
häntä taas kiusata samat omituiset ajatukset kuin ennenkin. Riittää,
kun sanomme, että hän alkoi myötäänsä kysellä itseltään: miksi hän
silloin, ollessaan viimeistä yötä Fjodor Pavlovitšin talossa ennen
lähtöään, oli hiipinyt hiljaa kuin varas portaille ja kuunnellut, mitä isä
alhaalla tekee? Miksi hän muisteli tätä inhoten, miksi hänen
mielensä seuraavana aamuna matkalla yhtäkkiä oli tullut niin
surulliseksi ja miksi hän Moskovaan tultaessa oli sanonut itselleen:
»Minä olen roisto!» Ja nyt hän kerran tuli ajatelleeksi, että kaikkien
näitten kiusallisten ajatusten tähden hän kenties on valmis
unohtamaan Katerina Ivanovnankin, niin voimakkaasti ne yhtäkkiä
taas saivat hänet valtaansa! Juuri kun hän tätä ajatteli, hän kohtasi
Aljošan kadulla. Hän pysähdytti heti hänet ja kysyi häneltä yhtäkkiä:

— Muistatko sinä, kun päivällisen jälkeen Dmitri syöksyi taloon ja

löi isää ja minä sitten sanoin sinulle pihalla, että pidätän itselleni
»toivomisen oikeuden», — sano, luulitko sinä silloin minun toivovan
isän kuolemaa vai etkö?

— Luulin, — vastasi Aljoša hiljaa.

— Niin se muuten olikin, ei siinä ollut mitään arvaamista. Mutta

luulitko sinä silloin sitäkin, että minä nimenomaan toivoin, jotta
»toinen inhoittava olento söisi toisen», eli että juuri Dmitri tappaisi
isän, vieläpä niin pian kuin suinkin… ja että minä itsekään en ollut
haluton myötävaikuttamaan?

Aljoša kalpeni hiukan ja katsoi ääneti veljeään silmiin.

— Puhu toki! — huudahti Ivan. — Minä haluan kaikin voimin

tietää, mitä sinä silloin ajattelit. Minun pitää saada tietää totuus,
totuus!

Hän veti raskaasti henkeä katsoen jo etukäteen vihamielisesti

Aljošaan.

— Anna minulle anteeksi, minä ajattelin silloin sitäkin, — kuiskasi

Aljoša ja vaikeni lisäämättä mitään »lieventävää asianhaaraa».

— Kiitos! — tokaisi Ivan ja lähti kiireesti matkaansa jättäen

Aljošan. Siitä asti Aljoša huomasi, että veli Ivan alkoi omituisen
jyrkästi loitota hänestä eikä näyttänyt hänestä pitävän, niin että hän
itsekin lakkasi sitten käymästä tämän luona. Mutta sillä hetkellä, heti
tämän kohtaamisen jälkeen, Ivan Fjodorovitš kotiinsa poikkeamatta
lähti yhtäkkiä taas Smerdjakovin luo.

7.

Toinen käynti Smerdjakovin luona

Smerdjakov oli tähän aikaan päässyt sairashuoneesta. Ivan

Fjodorovitš tiesi hänen uuden asuntonsa: juuri tuossa kallellaan
olevassa, pienessä hirsimökissä, jossa oli kaksi eteisen erottamaa
huonetta. Toisessa tuvassa asui Maria Kondratjevna äitinsä kanssa
ja toisessa Smerdjakov yksinään. Jumala tiennee mistä syystä hän
oli joutunut asumaan heidän luokseen: elikö hän siellä ilmaiseksi
vaiko maksusta? Myöhemmin arveltiin, että hän oli asettunut heidän
luokseen asumaan Maria Kondratjevnan sulhasena ja eli aluksi
ilmaiseksi. Sekä äiti että tytär pitivät häntä hyvin suuressa arvossa ja
henkilönä, joka oli heidän yläpuolellaan. Kolkutettuaan Ivan
Fjodorovitš astui eteiseen ja meni Maria Kondratjevnan osoituksen
mukaan suoraan vasemmalle »siistiin tupaan», jossa Smerdjakov
asui. Tässä huoneessa oli kaakeliuuni, ja se oli hyvin kuumaksi
lämmitetty. Seiniä koristivat siniset seinäpaperit, tosin aivan
repaleiset, ja raoissa niitten alla kihisi torakoita ja russakoita kauheat
määrät, niin että kuului yhtämittaista kuhinaa. Kalustus oli kurjaa:
kaksi penkkiä kummankin seinän vierustalla ja kaksi tuolia pöydän
luona. Vaikka pöytä olikin paljasta puuta, niin sitä kuitenkin peitti
ruusunpunaisilla kuvioilla koristettu liina. Kahdella pienellä ikkunalla
oli kummallakin ruukku, jossa oli pelargoni. Nurkassa oli
pyhimyskuvainkaappi kuvineen. Pöydällä seisoi pieni, pahoin
kolhiintunut vaskinen teekeitin ja tarjotin, jolla oli kaksi kuppia. Mutta
teen oli Smerdjakov jo juonut ja teekeitin oli sammunut… Hän itse
istui pöydän takana lavitsalla ja katseli vihkoon sekä piirteli jotakin
kynällä. Mustepullo oli siinä vieressä ja samoin valurautainen matala
kynttilänjalka, jossa oli steariinikynttilä. Ivan Fjodorovitš päätteli heti
Smerdjakovin kasvoista, että tämä oli täydelleen parantunut
taudistaan. Hänen kasvonsa olivat terveemmän väriset ja
lihavammat, hiustöyhtö painettu alas, ohimohiukset voidellut. Yllään
hänellä oli kirjava, vanulla sisutettu viitta, joka kuitenkin oli hyvin
kulunut ja melko risainen. Hänen nenällään oli silmälasit, joita Ivan
Fjodorovitš ei ennen ollut hänellä nähnyt. Tämä aivan vähäpätöinen
seikka yhtäkkiä ikäänkuin teki kaksinkertaiseksi Ivan Fjodorovitšin
suuttumuksen: »Tuommoinen elukka, mutta silmälasit on nenällä!»
Smerdjakov kohotti hitaasti päänsä ja katsoi kiinteästi silmälasien
läpi tulijaan: sitten hän otti hiljaa lasit silmiltään ja nousi lavitsalta,
mutta ei ollenkaan kunnioittavasti, vaan ikäänkuin laiskastikin,
ainoastaan noudattaakseen kaikkein välttämättömintä
kohteliaisuutta, jota ilman ei juuri voi tulla toimeen. Kaikki tämä
välähti nopeasti Ivanin silmissä, ja hän huomasi sen kaiken heti, ja
varsinkin — Smerdjakovin katseen, joka oli ehdottomasti
vihamielinen, tyly ja kopeakin: »Mitä, mukamas, maleksit,
puhuttiinhan silloin kaikki selväksi, miksi olet taas tullut?» Ivan
Fjodorovitš jaksoi vaivoin hillitä itsensä.

— Kuuma sinulla on täällä, — sanoi hän vielä seisoen ja avasi

päällystakkinsa.

— Riisukaa pois, — salli Smerdjakov.

Ivan Fjodorovitš riisui päällystakkinsa ja heitti sen lavitsalle, otti

vapisevin käsin tuolin, siirsi sen nopeasti pöydän viereen ja istuutui.
Smerdjakov oli ennättänyt painautua lavitsalleen ennen häntä.

— Ensiksikin, olemmeko yksin? — kysyi Ivan Fjodorovitš ankarasti

ja tiukasti. — Eivätkö kuule puhettamme tuolta?

— Ei kukaan kuule mitään. Itse näitte: siinä on eteinen.

— Kuulehan, ystäväni: mitä sinä silloin lörpötit, kun lähdin luotasi

sairaalasta, että jos minä en kerro, miten sinä olet mestari
teeskentelemään kaatuvatautia, niin sinäkään muka et kerro
tutkintatuomarille kaikkea keskustelustamme portilla? Mitä se on tuo
kaikkea? Mitä sinä silloin oikeastaan tarkoitit? Uhkasitko sinä minua,
vai mitä? Olenko minä jonkinmoisessa liitossa sinun kanssasi,
pelkäänkö minä sinua, vai mitä?

Ivan Fjodorovitš lausui tämän aivan vihan vimmassa, antaen

selvästi ja tahallaan ymmärtää halveksivansa kaikkia esipuheita ja
kaikkea kaksimielisyyttä ja pelaavansa avointa peliä. Smerdjakovin
silmät välähtivät ilkeästi, vasen silmä alkoi vilkuttaa, ja hän vastasi
katseellaan heti, vaikkakin tapansa mukaan hillitysti ja tasaisesti:
»Jos tahdot puhdasta peliä, niin kyllä sitä saat minun puolestani.»

— Sitä minä silloin tarkoitin, — vastasi hän, — ja sitä varten minä

sen silloin lausuin, että te tietäen edeltäpäin isänne tulevan
murhattavaksi jätitte hänet silloin uhriksi ja että ihmiset eivät tämän
jälkeen päättelisi mitään pahaa teidän tunteistanne ja ehkäpä
jostakin muustakin, — sitä minä silloin lupasin olla ilmaisematta
viranomaisille.

Vaikka Smerdjakov puhuikin kiirehtimättä ja näennäisesti hilliten

itsensä, niin hänen äänessään oli kuitenkin jotakin lujaa ja
järkähtämätöntä, ilkeätä ja häikäilemättömän uhmaavaa. Hän loi
julkeasti silmänsä Ivan Fjodorovitšiin, ja tämän silmissä melkein
maailma meni sekaisin ensihetkellä:

— Kuinka? Mitä? Oletko sinä järjissäsi vai etkö?

— Aivan täydessä järjessäni!

— Tiesinkö minä sitten silloin murhasta? — huudahti Ivan

Fjodorovitš viimein ja iski lujasti nyrkkinsä pöytään. — Mitä
merkitsee: »ehkäpä jostakin muustakin?» Puhu, lurjus!

Smerdjakov oli vaiti ja katseli yhä Ivan Fjodorovitšia yhtä julkein

katsein.

— Sano, senkin löyhkäävä lurjus, mitä on »jostakin muustakin?»

— karjaisi Ivan.

— Tuolla »jollakin muulla» minä sillä hetkellä tarkoitin, että te

kenties itsekin suuresti toivoitte silloin isänne kuolemaa.
 Ivan Fjodorovitš hypähti pystyyn ja iski kaikin voimin nyrkillään
häntä olkapäähän, niin että hän horjahti seinää vastaan.
Silmänräpäyksessä Smerdjakovin kasvot kostuivat kokonaan
kyynelistä. Lausuen: »On häpeä, herra, lyödä heikkoa miestä!» hän
yhtäkkiä peitti silmänsä siniruutuisella pumpulisella nenäliinallaan,
joka oli täyteen niistetty, ja alkoi hiljaa itkeä ja kyynelehtiä. Kului noin
minuutti.

— Riittää! Lakkaa! — sanoi viimein Ivan Fjodorovitš käskevästi ja

istuutui taas tuolille. — Älä pane minun kärsivällisyyttäni liian kovalle
koetukselle!

Smerdjakov otti rievun silmiltään. Jokainen piirre hänen

ryppyisissä kasvoissaan kuvasti hänen äsken juuri kärsimäänsä
loukkausta.

— Sinä ajattelit siis silloin, lurjus, että minä yksissä tuumin Dmitrin
kanssa tahdoin tappaa isän?

— Teidän silloisia ajatuksianne minä en tietänyt, — lausui

Smerdjakov loukkaantuneena, — ja siksi minä teidät silloin
pysähdytinkin mennessänne sisälle portista, jotta olisin teitä juuri
tässä kohdin tutkinut.

— Mitä tutkinut? Mitä?

— Nimenomaan juuri tuota asianhaaraa, tahdotteko te vai ettekö

tahdo, että isänne mahdollisimman pian tapetaan.

Enimmän suututti Ivan Fjodorovitšia tuo järkähtämättömän julkea

äänensävy, josta Smerdjakov itsepintaisesti ei ottanut luopuakseen.

— Sinä olet hänet tappanut! — huudahti hän yhtäkkiä.

 Smerdjakov naurahti halveksivasti.

— Että minä en ole tappanut, sen tiedätte itse aivan hyvin. Ja

luulinpa, ettei älykkäällä miehellä olisi tästä enää mitään puhuttavaa.

— Mutta miksi, miksi sinussa silloin syntyi sellainen epäluulo

minua kohtaan?

— Niinkuin te jo tiedätte, niin yksinomaan pelosta. Minä olin näet

silloin semmoisessa tilassa, että pelon vallassa vavisten epäilin
kaikkia. Teitä päätin myös tutkia, sillä jos tekin, ajattelen, toivotte
samaa kuin veljennekin, niin silloin on koko tämä asia mennyttä, ja
siinä mylläkässä nitistetään minutkin kuin kärpänen.

— Kuule, kaksi viikkoa sitten sinä puhuit toista.

— Sitä samaa minä sairaalassakin teidän kanssanne puhuessani

tarkoitin ja arvelin vain, että te ymmärrätte ilman liikoja sanojakin
ettekä itsekään tahdo suoraan puhuttavan, kun olette sangen älykäs
mies.

— Kas vain! Mutta vastaa, vastaa, minä vaadin: miksi

nimenomaan, miten nimenomaan minä saatoin silloin herättää sinun
alhaisessa sielussasi semmoisen minua halventavan epäluulon?

— Tappaa — sitä te ette itse mitenkään olisi voinut ettekä te

tahtonutkaan, mutta että joku toinen tappaisi, sitä te tahdoitte.

— Ja miten levollisesti, miten levollisesti mies puhuukaan! Mutta

miksi minä olisin tahtonut, mistä ihmeen syystä minä olisin tahtonut?

— Kuinka niin, että mistä ihmeen syystä? Entä perintö? — tarttui

Smerdjakov puheeseen myrkyllisesti ja ikäänkuin
kostonhimoisestikin. — Saattoihan teille silloin jokaiselle kolmelle
veljelle langeta isän perintönä melkein neljäkymmentätuhatta
kullekin tai kenties enemmänkin, mutta jos Fjodor Pavlovitš silloin
olisi nainut sen rouvan, Agrafena Aleksandrovnan, niin tämä olisi
siirtänyt koko kapitaalin kohta vihkimisen jälkeen omalle nimelleen,
sillä he ovat sangen ymmärtäväinen, niin että teille kaikille kolmelle
veljelle ei olisi jäänyt isänne jälkeen kahta ruplaakaan. Mutta
kaukanako silloin oli naimisiinmeno? Hiuskarvasta se riippui: tuon
rouvan ei olisi tarvinnut kuin hiukan viitata pikkusormellaan, niin he
olisivat heti juosseet kieli pitkällä heidän jäljessään kirkkoon.

Ivan Fjodorovitšin oli hyvin vaikeata hillitä itseänsä.

— Hyvä on, — lausui hän viimein, — sinä näet, että minä en ole
hypännyt paikaltani, en ole pieksänyt sinua, en tappanut sinua. Jatka
puhettasi: sinun käsityksesi mukaan minä siis ennakolta määräsin
veli Dmitrin tekemään sen, toivoin hänestä apua?

— Kuinka ette olisi toivonut heistä apua; sillä jos he tappaisivat,

niin silloinhan he menettäisivät kaikki aatelisoikeutensa, virka-
arvonsa ja omaisuutensa ja joutuisivat pakkotyöhön. Silloinhan
heidän perintöosansa jäisi teille veli Aleksei Fjodorovitšin kanssa,
tasan jaettavaksi, siis ette saisi enää neljääkymmentä, vaan
kuusikymmentätuhatta mieheen. Ehdottomasti te silloin toivoitte
Dmitri Fjodorovitšista apua!

— Ihmeen paljon minä jaksan sietää puhettasi! Kuule, roisto: jos

minä silloin toivoin jostakusta olevan apua, niin tietystikin sinusta
enkä Dmitristä, ja minä vannon, että aavistelinkin jotakin katalaa
sinun puoleltasi… silloin… minä muistan vaikutelmani!
 — Minäkin ajattelin silloin hetken ajan, että te toivotte minustakin
olevan apua, — tokaisi Smerdjakov ivallisesti, — niin että sillä te
juuri vielä enemmän silloin todistitte minulle syyllisyytenne, sillä jos
aavistelunne kohdistui minuun ja te kuitenkin samaan aikaan
matkustitte pois, niin siten te ikäänkuin sanoitte minulle: sinä voit
tappaa isäni, minä en ole esteenä.

— Roisto! Niinkö sinä ymmärsit!

— Ja kaiken vain tuon Tšermašnjan kautta. Hyväinen aika! Olette

lähdössä Moskovaan ja kaikkiin isänne pyyntöihin, että kävisitte
Tšermašnjassa, annoitte kieltävän vastauksen! Ja vain minun
tyhmän sanani johdosta yhtäkkiä suostuitte! Ja mitä syytä teillä
silloin oli suostua menemään tuonne Tšermašnjaan? Jos ette
lähtenyt Moskovaan, vaan Tšermašnjaan ilman syytä, yksistään
minun sanani johdosta, niin jotakin te siis minulta odotitte.

— En, vannon etten! — karjaisi Ivan hampaitaan kiristellen.

— Kuinka ette? Päinvastoin teidän, isänne pojan, olisi silloin

pitänyt ensityöksi sanojeni johdosta toimittaa minut poliisin huostaan
ja panna koville… ainakin iskeä siinä paikassa minua vasten
kuonoa, mutta te, Herra nähköön, päinvastoin ollenkaan
vihastumatta heti paikalla ystävällisesti teette aivan täsmälleen
tyhmän sanani mukaisesti ja matkustatte, mikä oli aivan päätöntä,
sillä teidän olisi pitänyt jäädä suojelemaan isänne henkeä… Kuinka
minä en olisi tehnyt sellaista johtopäätöstä?

Ivan istui otsa rypyssä, molemmat nyrkit suonenvedontapaisesti

polvia vastaan painettuina.
 — Niin, se oli vahinko, että en iskenyt sinua silloin päin kuonoa, —
naurahti hän katkerasti. — Poliisiputkaan ei sinua silloin voinut
kuljettaa: kuka minua olisi uskonut, ja mihin minä olisin voinut
vedota, mutta antaa päin kuonoa… uh, olipa vahinko, etten
hoksannut tehdä sitä; vaikka päin naamaa iskeminen onkin kielletty,
niin kylläpä olisin lyönyt naamataulusi mäsäksi.

Smerdjakov katseli häntä melkein nauttien.

— Tavallisissa elämän tilanteissa, — alkoi hän puhua sillä

itserakkaalla ja opettavaisella äänensävyllä, jolla hän aikoinaan oli
väitellyt Grigori Vasiljevitšin kanssa uskosta ja ärsytellyt tätä Fjodor
Pavlovitšin tuolin takana seisoessaan, — tavallisissa elämän
tilanteissa on päin kuonoa lyöminen nykyjään todellakin laissa
kielletty, ja kaikki ovat lakanneet lyömästä, mutta erinäisissä elämän
tilanteissa, ei ainoastaan meillä, vaan koko maailmassa, olkoonpa
kysymyksessä vaikkapa täydellinen ranskalainen tasavalta, yhä
kuitenkin lyödään aivan kuin Aatamin ja Eevan aikaan, eikä koskaan
lakatakaan sitä tekemästä, mutta te silloin erikoisessa tilanteessa
ette uskaltanut.

— Miksi sinä opiskelet ranskalaisia sanoja? — sanoi Ivan

nyökäyttäen päätään vihkoa kohti, joka oli pöydällä.

— Miksi minä en opiskelisi niitä edistääkseni siten sivistystäni

ajatellen, että ehkäpä minä itsekin joskus saan oleskella noilla
onnellisilla Euroopan seuduilla.

— Kuule, hylkiö, — sanoi Ivan silmät salamoiden ja koko ruumis

vavisten, — minä en pelkää sinun syytöksiäsi, todista minua vastaan
mitä tahdot, ja jos minä äsken en lyönyt sinua kuoliaaksi, niin jätin
sen tekemättä vain siksi, että epäilen sinua syylliseksi tähän
rikokseen ja toimitan sinut oikeuden käsiin. Minä paljastan sinut
vielä.

— Minun mielestäni teidän on parempi pitää suunne kiinni. Sillä

mistä te voitte minua syyttää, kun minä olen täysin viaton, ja kuka
teitä uskoo? Mutta jos te vain alatte, niin minäkin kerron kaiken, sillä
kuinka en puolustaisi itseäni?

— Luuletko, että minä nyt pelkään sinua?

— Olkoonpa, että kaikkia näitä sanojani, jotka nyt olen puhunut

teille, ei uskota oikeudessa, niin sen sijaan yleisö uskoo ja te saatte
hävetä.

— Tämä merkitsee taaskin, että: »viisaan miehen kanssa maksaa

kyllä vaivan puhua», — vai mitä? — sanoi Ivan kiristellen
hampaitaan.

— Osasitte ihan oikeaan. Viisas tulette olemaankin.

Ivan Fjodorovitš nousi inhosta väristen, otti päällystakin ylleen ja

poistui nopeasti huoneesta vastaamatta enää Smerdjakoville ja
häneen edes katsomatta. Raikas illan ilma virkisti häntä. Taivaalla
loisti kirkkaana kuu. Ajatukset ja tunteet kiehuivat hänen sielussaan
muodostuen kauheaksi painajaiseksi. »Menisinkö heti ilmiantamaan
Smerdjakovin? Mutta mistä minä hänet ilmiantaisin: hän on kuitenkin
syytön. Päinvastoin hän syyttää silloin minua. Miksi minä todellakin
silloin lähdin Tšermašnjaan? Miksi, miksi?» kyseli Ivan Fjodorovitš.
»Niin, tietysti minä odotin jotakin, ja hän on oikeassa»… Ja hänelle
muistui taas jo sadannen kerran mieleen, kuinka hän viimeisenä
yönä isänsä luona salaa kuunteli portailta tämän toimia, mutta nyt
tuo muisto tuotti niin suurta kärsimystä, että hän ihan pysähtyi
paikalleen aivan kuin hänet olisi lävistetty: »Niin, minä toivoin silloin
sitä, se on totta! Minä tahdoin, minä nimenomaan tahdoin murhaa!
Tahdoinko minä murhaa, tahdoinko?… Täytyy tappaa Smerdjakov!…
Jos minä en uskalla nyt tappaa Smerdjakovia, niin ei kannata
elääkään!…» Ivan Fjodorovitš meni silloin kotonaan käymättä
suoraan Katerina Ivanovnan luo ja pelästytti hänet tulollaan: hän oli
kuin mieletön. Hän kertoi Katerina Ivanovnalle koko keskustelun
Smerdjakovin kanssa aivan pikkupiirteitä myöten. Hän ei voinut
rauhoittua Katerina Ivanovnan tyynnyttelystä huolimatta, asteli koko
ajan huoneessa ja puhui katkonaisesti, omituisesti. Viimein hän
istuutui, nojasi kyynärpäänsä pöytään, pani päänsä molempien
käsiensä varaan ja lausui omituisen mietelmän:

— Jos murhaaja ei ole Dmitri, vaan Smerdjakov, niin silloin tietysti

minä olen vastuunalainen yhdessä hänen kanssaan, sillä minä yllytin
häntä. Olenko minä yllyttänyt häntä, — sitä en vielä tiedä. Mutta jos
vain hän on murhannut, eikä Dmitri, niin tietysti minäkin olen
murhaaja.

Kuultuaan tämän Katerina Ivanovna mitään sanomatta nousi

paikaltaan, meni kirjoituspöytänsä luo, avasi sillä olevan lippaan, otti
lippaasta erään paperin ja pani sen Ivanin eteen. Tämä paperi oli se
sama asiakirja, jota Ivan Fjodorovitš myöhemmin mainitsi Aljošalle
»matemaattisesti sitovana todistuskappaleena» siitä, että veli Dmitri
oli surmannut isän. Se oli kirje, jonka Mitja oli juovuksissa kirjoittanut
Katerina Ivanovnalle sinä samana iltana, jolloin hän oli kohdannut
kedolla Aljošan tämän ollessa matkalla luostariin, sen Katerina
Ivanovnan kodissa sattuneen kohtauksen jälkeen, kun Grušenjka oli
loukannut Katerina Ivanovnaa. Erottuaan Aljošasta Mitja silloin riensi
Grušenjkan luo; ei tiedetä, tapasiko hän Grušenjkan, mutta iltayöstä
hän ilmestyi »Pääkaupunki»-ravintolaan ja joi siellä itsensä
asianmukaisesti humalaan. Humalassa ollessaan hän pyysi kynän ja
paperia ja raapusti kokoon hänelle tärkeän paperin. Se oli päätön,
monisanainen ja sekava kirje, »humalainen» kirje. Se oli samanlaista
kuin on silloin, kun juopunut mies kotiin tultuaan alkaa tavattoman
kiihtyneenä kertoa vaimolleen tai jollekulle muulle kotiväestä, kuinka
häntä äsken juuri on loukattu, millainen lurjus loukkaajana on, miten
hän itse sen sijaan on mainio ihminen, ja kuinka hän vielä näyttää
tuolle loukkaajalle, — ja kertoo tämän kaiken hirveän pitkään ja
laajasti, sotkuisesti ja kiihtyneenä lyöden nyrkkiä pöytään ja itkien
juopuneen kyyneliä. Kirjepaperi, joka hänelle oli ravintolassa
annettu, oli likainen palanen tavallista kirjepaperia, huonoa lajia, ja
sen takapuolelle oli kirjoitettu jokin lasku. Juopuneen
monisanaisuudelle nähtävästi ei ollut siinä riittävästi tilaa, ja Mitja oli
kirjoittanut täyteen kaikki reunustat sekä kirjoittanut viimeiset rivit
poikittain jo kirjoitetun yli. Kirje oli näin kuuluva:

»Kohtalokas Katja! Huomenna hankin rahaa ja annan sinulle

takaisin kolmetuhattasi, ja hyvästi — suuren vihan nainen, mutta
hyvästi myös rakkauteni! Tehkäämme loppu! Huomenna koetan
hankkia kaikilta ihmisiltä, mutta jos en saa ihmisiltä, niin vakuutan
sinulle kunniasanalla, että menen isäni luo ja halkaisen hänen
kallonsa ja otan hänen tyynynsä alta, kunhan vain Ivan lähtisi pois.
Menen pakkotyöhön, mutta annan takaisin kolmetuhatta. Ja sinä
itse jää hyvästi. Kumarran maahan asti, sillä olen sinun edessäsi
lurjus. Anna minulle anteeksi. Ei, mieluummin älä anna anteeksi:
niin on helpompi sekä minulle että sinulle! Mieluummin pakkotyö
kuin sinun lempesi, sillä lemmin toista, mutta hänet sitä tulit tänään
liian hyvin tuntemaan, kuinka voisitkaan antaa anteeksi? Tapan
sen, joka on minulta varastanut! Menen teidän kaikkien luota pois
Itään, jotta en tietäisi kenestäkään. Hänestäkään en tahdo tietää,
sillä et sinä yksin ole kiduttaja, vaan hän myöskin. Hyvästi!
 P.S. Kirousta kirjoitan, mutta sinua jumaloin! Kuulen äänen
rinnassani. Kieli on jäänyt jäljelle ja se soi. Mieluummin sydän
haljetkoon! Tapan itseni, mutta sitä ennen kuitenkin koiran. Riistän
häneltä kolme ja paiskaan sinulle. Vaikka olenkin lurjus edessäsi,
niin en ole varas! Odota kolmeatuhatta. Koiralla on patjan alla,
ruusunpunainen nauha. En minä ole varas, vaan minulta
varastaneen tapan. Katja, älä katso halveksivasti: Dmitri ei ole
varas, vaan murhaaja! Isänsä tappoi ja itsensä syöksi turmioon,
jotta seisoisi eikä sietäisi ylpeyttäsi. Eikä rakastaisi sinua.

PP.S. Suutelen jalkojasi, jää hyvästi!

PP.SS. Katja, rukoile Jumalaa, että ihmiset antaisivat rahoja.

Silloin en tule olemaan veren tahrima, mutta jos eivät anna, — niin
olen veressä! Tapa minut!

Orja ja vihamies

D. Karamazov.»

Kun Ivan oli lukenut »asiakirjan», niin hän tuli täysin vakuutetuksi.
Murhaaja oli siis hänen veljensä eikä Smerdjakov. Ei Smerdjakov,
siis ei myöskään hän, Ivan. Tämä kirje sai yhtäkkiä hänen silmissään
matemaattisen todistuksen merkityksen. Hänellä ei voi enää olla
mitään epäilyksiä, etteikö Mitja olisi syyllinen. Semmoista epäluuloa,
että Mitja oli voinut murhata yhdessä Smerdjakovin kanssa, ei
koskaan ollut Ivanin mielessä ollut eikä se sopinut yhteen
tosiseikkain kanssa. Ivan oli täydellisesti rauhoittunut. Seuraavana
aamuna hän tunsi vain halveksimista muistellessaan Smerdjakovia
ja tämän ivallisia puheita. Muutaman päivän kuluttua hän ihan
ihmetteli, kuinka oli voinut niin syvästi loukkaantua tämän
epäluuloista. Hän päätti halveksia Smerdjakovia ja unohtaa hänet.
Näin meni kuukausi. Smerdjakovista hän ei enää kysynyt
keneltäkään mitään, mutta kuuli pari kertaa sivumennen tämän
olleen hyvin sairaana ja päästään sekaisin. »Hän kuolee hulluna»,
sanoi hänestä kerran nuori lääkäri Varvinski, ja tämä jäi Ivanille
mieleen. Tämän kuukauden viimeisellä viikolla Ivan itse alkoi tuntea
olevansa hyvin huonovointinen. Lääkärin kanssa, jonka Katerina
Ivanovna oli Moskovasta tilannut ja joka oli saapunut juuri vähän
ennen kuin tuomio julistettiin, hän oli jo käynyt neuvottelemassa. Ja
juuri tähän aikaan hänen suhteensa Katerina Ivanovnaan kärjistyivät
äärimmilleen. He olivat ikäänkuin kaksi toisiinsa rakastunutta
vihamiestä. Katerina Ivanovnan hetkelliset, mutta voimakkaat
kiintymyksen puuskat Mitjaan saivat Ivanin aivan raivostumaan.
Omituista oli, että ihan viimeiseen kohtaukseen saakka, jonka
kuvasimme tapahtuneen Katerina Ivanovnan luona, kun sinne
saapui Mitjan luota Aljoša, ei hän, Ivan, ollut koko kuukauden aikana
kertaakaan kuullut Katerina Ivanovnan epäilevän Mitjan syyllisyyttä
huolimatta kaikista tämän »palaamisista» takaisin Mitjan ystäväksi,
joita Ivan niin suuresti vihasi. Merkillistä on sekin, että hän tuntien
vihaavansa Mitjaa päivä päivältä yhä enemmän samalla ymmärsi,
ettei hän vihannut häntä Katjan »palaamisten» takia, vaan
nimenomaan siksi, että hän oli tappanut isän! Hän tunsi ja tiesi
tämän itse täydelleen. Siitä huolimatta hän kymmenkunta päivää
ennen tuomion lankeamista kävi Mitjan luona ja esitti tälle
pakosuunnitelman, — suunnitelman, jonka hän ilmeisesti oli jo kauan
sitten miettinyt. Paitsi tärkeintä syytä, joka oli saanut hänet astumaan
tämmöisen askelen, vaikutti siihen myös eräs Smerdjakovin pikku
sana, joka oli raapaissut hänen sydämeensä parantumattoman
haavan, nimittäin se, että hänelle, Ivanille, muka oli edullista, että
hänen veljeään syytettiin, sillä silloin isältä peritty rahasumma
kohoaa hänen ja Aljošan osalta neljästäkymmenestätuhannesta
kuuteenkymmeneentuhanteen. Hän päätti omasta puolestaan uhrata
kolmekymmentätuhatta järjestääkseen Mitjan paon. Palatessaan
silloin tämän luota hän oli hirveän surullisella ja ahdistuneella
mielellä: hänestä oli äkkiä alkanut tuntua, ettei hän tahdo pakoa
ainoastaan sen vuoksi, että saisi uhrata kolmekymmentätuhatta ja
parantaa sydämeensä raapaistun haavan, vaan jostakin muustakin
syystä. »Senköhän vuoksi, että sydämessäni minäkin olen
samanlainen murhaaja?» kysyi hän itseltään. Jokin kaukainen, mutta
polttava tuska kirveli hänen sieluaan. Tärkeintä oli, että koko tämän
kuukauden aikana hänen ylpeytensä oli kärsinyt, mutta tästä
edempänä… Tarttuessaan asuntonsa ovikellon ripaan sen jälkeen
kuin oli keskustellut Aljošan kanssa ja päättäessään yhtäkkiä mennä
Smerdjakovin luo Ivan Fjodorovitš toimi erään erikoisen, yhtäkkiä
hänen rinnassaan kiehahtaneen pahastumisen vallassa. Hän oli
äkkiä muistanut, miten Katerina Ivanovna äsken juuri oli huudahtanut
hänelle Aljošan läsnäollessa: »vain sinä, yksistään sinä olet saanut
minut uskomaan, että hän (t.s. Mitja) on murhaaja!» Muistettuaan
tämän Ivan ihan jähmettyi: ei koskaan elämässä hän ollut koettanut
saada Katerina Ivanovnaa vakuutetuksi, että murhaaja on Mitja,
päinvastoin hän oli vielä epäillyt itseään hänen edessään silloin kun
oli palannut Smerdjakovin luota. Päinvastoin hän, Katerina Ivanovna,
oli pannut silloin hänen eteensä »asiakirjan» ja näyttänyt toteen
veljen syyllisyyden. Ja nyt juuri hän yhtäkkiä huudahtaa: »Minä olen
itse ollut Smerdjakovin luona!» Milloin hän on ollut? Ivan ei tietänyt
mitään tästä. Katerina Ivanovna ei siis ole niinkään vakuutettu Mitjan
syyllisyydestä! Ja mitä on Smerdjakov saattanut hänelle sanoa?
Mitä, mitä hän on hänelle sanonut? Kauhea viha syttyi Ivanin
sydämeen. Hän ei käsittänyt, miten hän oli voinut puoli tuntia
aikaisemmin antaa noitten Katerina Ivanovnan sanojen livahtaa
ohitseen rupeamatta silloin heti huutamaan. Hän jätti ovikellon
sikseen ja lähti rientämään Smerdjakovin luo. »Minä tapan hänet
kenties tällä kertaa», ajatteli hän matkalla.

8.

Kolmas ja viimeinen käynti Smerdjakovin luona

Puolimatkassa alkoi puhaltaa pureva, kuiva tuuli, samanlainen

kuin oli puhaltanut aikaisin aamulla sinä päivänä, ja alkoi putoilla
tiheään hienoa, kuivaa lunta. Se putosi maahan tarttumatta siihen,
tuuli pyöritteli sitä, ja kohta alkoi täydellinen lumipyry. Siinä osassa
kaupunkiamme, missä Smerdjakov asui, ei juuri nimeksikään ole
lyhtyjä. Ivan Fjodorovitš asteli pimeässä huomaamatta lumimyrskyä,
vaistomaisesti löytäen tien. Hänen päätään kivisti ja ohimoissa
jyskytti kipeästi. Hänen kämmenissään, hän tunsi sen, oli
suonenvetoa. Jonkin matkan päässä Maria Kondratjevnan talosta
Ivan Fjodorovitš yhtäkkiä kohtasi yksinäisen juopuneen,
pienikokoisen miehen, jolla oli yllään paikattu talonpoikaisviitta ja
joka kulki polvitellen, murisi ja riiteli, mutta lakkasi yhtäkkiä
riitelemästä ja alkoi käheällä humalaisen äänellä laulaa laulua:

Jussi Pietariin on mennyt, enkä häntä odota.

Hän katkaisi kuitenkin aina laulunsa tähän toiseen säkeeseen ja

alkoi taas torua jotakuta, mutta sitten hän taas yhtäkkiä alkoi vedellä
samaa laulua. Ivan Fjodorovitš oli jo pitkän aikaa tuntenut hirveätä
vihaa häntä kohtaan, ollenkaan ajattelematta häntä, ja huomasi
äkkiä hänet. Heti alkoi hänen vastustamattomasti tehdä mieli iskeä
ylhäältäpäin nyrkillä pientä miestä. Juuri sillä hetkellä he tulivatkin
toistensa kohdalle, ja mies kovasti horjahtaen törmäsi yhtäkkiä
voimakkaasti Ivania vastaan. Tämä töytäisi hänet raivostuneena
luotaan. Mies lensi pitkän matkan päähän ja mätkähti kuin tukki
jäätyneeseen maahan, voihkaisi vain yhden kerran: »o-o!» ja
vaikeni. Ivan harppasi hänen luokseen.

Mies makasi selällään aivan liikkumatta, tajuttomana. »Paleltuu!»

ajatteli Ivan ja lähti taas astelemaan Smerdjakovin luo.

Jo eteisessä Maria Kondratjevna, joka oli kynttilä kädessä juossut

avaamaan ovea, kuiskasi hänelle, että Pavel Fjodorovitš (t.s.
Smerdjakov) ovat hyvin sairas, eivät kylläkään vuoteen omana, vaan
aivan kuin eivät olisi täydessä järjessään, ja käskivät korjata teenkin
pois, eivät tahtoneet sitä juoda.

— Raivoaako hän, vai kuinka? — kysyi Ivan Fjodorovitš tylysti.

— Vielä mitä, päinvastoin ovat aivan hiljaa, mutta älkää te

kuitenkaan keskustelko hänen kanssaan kovin kauan… — pyysi
Maria Kondratjevna.

Ivan Fjodorovitš avasi oven ja astui sisälle tupaan.

Huonetta oli lämmitetty yhtä kovasti kuin edelliselläkin kerralla,

mutta siellä oli havaittavissa eräitä muutoksia: toinen sivuilla olevista
penkeistä oli viety pois, ja sen sijalle oli ilmestynyt iso, nahalla
päällystetty mahonkinen sohva. Sille oli laitettu vuode, jossa oli
jokseenkin siistit valkoiset tyynyt. Vuoteella istui Smerdjakov
entisessä viitassaan. Pöytä oli siirretty sohvan eteen, niin että
huoneessa nyt oli sangen ahdasta. Pöydällä oli jokin paksu kirja,
jossa oli keltainen päällyspaperi, mutta Smerdjakov ei lukenut sitä,
vaan näytti istuvan mitään tekemättä. Hän loi pitkän, äänettömän
katseen Ivan Fjodorovitšiin eikä näyttänyt ollenkaan hämmästyvän
tämän tulosta. Hänen kasvonsa olivat suuresti muuttuneet, hän oli
tullut hyvin laihaksi ja keltaiseksi. Silmät olivat kuopalla, silmien
alukset olivat siniset.

— Oletko sinä siis todella sairas? — sanoi Ivan Fjodorovitš

pysähtyen. — Minä en pidätä sinua kauan enkä edes riisu
päällystakkianikaan. Minne täällä voi istuutua?

Hän astui pöydän toiseen päähän, siirsi pöydän luo tuolin ja

istuutui.

— Mitä sinä katsot ja olet vaiti? Minulla on vain yksi kysymys

tehtävänä, ja minä vannon, etten lähde luotasi vastausta saamatta:
oliko sinun luonasi neiti, Katerina Ivanovna?

Smerdjakov oli pitkän aikaa ääneti katsellen kuten ennenkin hiljaa

Ivania, mutta yhtäkkiä hän viittasi kädellään ja käänsi kasvonsa
poispäin hänestä.

— Mitä sinä? — huudahti Ivan.

— En mitään.

— Mitenkä et mitään?

— No oli, samantekeväähän se teille on. Jättäkää rauhaan.

— Ei, en jätä! Sano, milloin hän oli?

— Olen unohtanut muistaakin häntä, — naurahti Smerdjakov

halveksivasti ja kääntäen yhtäkkiä taas kasvonsa Ivaniin päin hän
katsoi tätä raivokkaan vihaisella katseella, samalla katseella, jonka