Five Total Strangers 1st Edition Natalie

D. Richards
Visit to download the full and correct content document:
https://textbookfull.com/product/five-total-strangers-1st-edition-natalie-d-richards/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Rule 1 1st Edition T A Richards Neville Richards

Neville T A

https://textbookfull.com/product/rule-1-1st-edition-t-a-richards-
neville-richards-neville-t-a/

Design Engineer's Sourcebook 1st Edition Richards

https://textbookfull.com/product/design-engineers-sourcebook-1st-
edition-richards/

The Program Natalie

https://textbookfull.com/product/the-program-natalie/

Beguiling his Timid Waiter A Paranormal s Love Book 25

1st Edition Charlie Richards [Richards

https://textbookfull.com/product/beguiling-his-timid-waiter-a-
paranormal-s-love-book-25-1st-edition-charlie-richards-richards/
Total hockey training 1st Edition Skahan

https://textbookfull.com/product/total-hockey-training-1st-
edition-skahan/

21st Century Nanoscience – A Handbook-Exotic

Nanostructures and Quantum Systems (Volume Five) 1st
Edition Klaus D. Sattler (Editor)

https://textbookfull.com/product/21st-century-nanoscience-a-
handbook-exotic-nanostructures-and-quantum-systems-volume-
five-1st-edition-klaus-d-sattler-editor/

Sleeping with Strangers How the Movies Shaped Desire

7th Edition Thomson

https://textbookfull.com/product/sleeping-with-strangers-how-the-
movies-shaped-desire-7th-edition-thomson/

Genderqueer and Non-Binary Genders 1st Edition

Christina Richards

https://textbookfull.com/product/genderqueer-and-non-binary-
genders-1st-edition-christina-richards/

Killing Strangers How Political Violence Became Modern

First Edition T K Wilson

https://textbookfull.com/product/killing-strangers-how-political-
violence-became-modern-first-edition-t-k-wilson/
Also by Natalie D. Richards
Six Months Later
Gone Too Far
My Secret to Tell
One Was Lost
We All Fall Down
What You Hide
 Thank you for downloading this
Sourcebooks eBook!

You are just one click away from…

• Being the first to hear about author
happenings
• VIP deals and steals
• Exclusive giveaways
• Free bonus content
• Early access to interactive activities
• Sneak peeks at our newest titles

Happy reading!

CLICK HERE TO SIGN UP

Books. Change. Lives.

Copyright © 2020 by Natalie D. Richards
Cover and internal design © 2020 by Sourcebooks
Cover design by Kerri Resnick
Cover images © Egle Kasparaviciute/EyeEm/Getty;
schankz/Shutterstock
Internal design by Danielle McNaughton/Sourcebooks
Sourcebooks and the colophon are registered trademarks of
Sourcebooks.
All rights reserved. No part of this book may be reproduced in any
form or by any electronic or mechanical means including information
storage and retrieval systems—except in the case of brief
quotations embodied in critical articles or reviews—without
permission in writing from its publisher, Sourcebooks.
The characters and events portrayed in this book are fictitious or
are used fictitiously. Any similarity to real persons, living or dead, is
purely coincidental and not intended by the author.
All brand names and product names used in this book are
trademarks, registered trademarks, or trade names of their
respective holders. Sourcebooks is not associated with any product
or vendor in this book.
Published by Sourcebooks Fire, an imprint of Sourcebooks
P.O. Box 4410, Naperville, Illinois 60567-4410
(630) 961-3900
www.sourcebooks.com
Library of Congress Cataloging-in-Publication data is on file with the
publisher.
 Contents

Front Cover

Title Page

Copyright

Chapter One

Chapter Two

Chapter Three

Chapter Four

Chapter Five

Chapter Six

Chapter Seven

Chapter Eight

Chapter Nine

Chapter Ten

Chapter Eleven
Chapter Twelve

Chapter Thirteen

Chapter Fourteen

Chapter Fifteen

Chapter Sixteen

Chapter Seventeen

Chapter Eighteen

Chapter Nineteen

Chapter Twenty

Chapter Twenty-One

Chapter Twenty-Two

Chapter Twenty-Three

Chapter Twenty-Four

Chapter Twenty-Five

Chapter Twenty-Six

Chapter Twenty-Seven

Chapter Twenty-Eight

Chapter Twenty-Nine

Chapter Thirty

Acknowledgments
About the Author

Back Cover
 To my fellow travelers,
explorers of water and deserts
and everything in between.
 Chapter One

The cabin lights flicker on and I blink awake, neck stiff and mouth
tacky. An overhead bin rattles. Turbulence. I yawn and one of my
earbuds slips out just as we drop through an air pocket, the airplane
settling with a jolt. Scattered gasps and snatches of panicked
conversation rise in the cabin.
The intercom crackles. “Folks, we’re about twenty miles outside of
Newark. As you might have noticed, the weather has intensified, so
it’s going to be a bumpy descent.”
My seatmate, Harper, shifts impatiently. “Cue the hysteria.”
I laugh because it’s true. Infrequent flyers always get twitchy
when pilots start tossing around words like turbulence, bumpy, or
weather. Across from us, a woman with dark eyes and thin lips
tightens her seat belt to the point of obvious discomfort. I imagine
painting this scene. I’d focus on her face, blurring out the rest. The
mix of fear and energy in her eyes tells the story.
The woman catches me staring and gives a pointed glance at the
loose seat belt across my hips. I ignore her and lean closer to the
window to see better. Unlike Seat Belt Sally, I’m not worried about a
little choppy air. Unless the plane is plummeting to earth on fire,
there’s no point in getting worked up.
We can bounce all the way down as far as I’m concerned. I just
need to get home to my mom.
 Without meaning to, I picture my aunt’s hand in mine, thin and
waxy and bruised with old IV sites. This is not the memory I’d
choose. Aunt Phoebe and I had great memories. Making homemade
fudge. Trying on scarves. Playing together with her paints and color
wheels. All these beautiful pieces of my aunt are smudged and
watery, but those days from a year ago, the last ones we spent
together—they come at me in high definition.
The smell of disinfectant and medicine. The squeak of my shoes
on the hospital floor. My mother’s soft, hiccupping sobs. If I let
myself think about it too much, it’s like I’m still there.
But it’s worse for Mom. Phoebe was my aunt, but she was my
mother’s twin. It’s like losing one of my lungs, she once told me. I
don’t think I’ll ever breathe right again.
A clatter brings me back to the present. In the front of the plane
cabin, the flight attendants make their way down the aisle,
collecting trash and securing seat-back tables. A passenger is
arguing with them. I can’t hear what he’s asking, but the flight
attendant is firm. No, you can’t access the overheads. Sir, I can’t
allow that, it’s unsafe.
I zip my own bag shut as the attendants move on, pleasant and
professional even as the cabin bumps and creaks. Beside me,
Harper applies lipstick. With the way this plane is jiggling, I don’t
know how she’s not shoving it up her nose, but she coats it on with
utter precision. It’s like a magic trick.
I shift in my ratty jeans, feeling sloppy beside her crisp white shirt
and wool pencil skirt. Harper’s been talking about her college, so
she can’t be much older than me, but she’s sophisticated in a way I
doubt I’ll ever be.
The plane drops again, enough to make my stomach flip. The
wings catch air with a thunk. My teeth clack together, and a flight
attendant stumbles in the aisle. Someone begins to cry. I take a
deep breath and close my eyes. I guess they weren’t kidding about
it being bumpy.
The intercom warbles again. “Flight attendants, please take your
seats.”
Harper tucks her long dark hair behind her ear. “Great, now I’m
stuck holding my cup.”
The plane thumps and shimmies its way down through the clouds.
It’s a hard go. My teeth clack together. Bags bounce up against the
undersides of seats. I spend enough time in the air to know it’s
probably fine, but I still check the window. Just get down out of the
clouds already.
In front of me, that woman is still crying, but I don’t blame her
now. Almost everyone looks nervous. Well, everyone except Harper.
“How long is your layover?” she asks, tucking her lipstick into its
cap without spilling a drop of whatever’s left of her Diet Coke.
“Forty-five minutes,” I say as the plane dips right and then rises.
“Tight.”
“It won’t matter in this mess. We’ll all be delayed.” Then she grins.
“So, did you think any more about our conversation?”
Normally, I avoid chitchat on airplanes at all costs, but before we
even took off, Harper pointed out my silver cuff bracelet, a gift from
my dad two Christmases ago. She recognized the jewelry maker by
sight, which brought us to the conversation of metalworking, then
modern art, and then painting. There’s no stopping me when I get
started on all that.
“I dozed off somewhere over Oklahoma, I think,” I say.
She laughs. “Hopefully this blizzard will convince you a transfer to
CalArts is a good idea.”
“Transfer?”
 “Yes. Look, even if you didn’t have the grades for it before, you
said you’re pulling a 4.0 now. And you’re talented. I’ve seen your
work.”
“Well, on my phone.”
“I’ve seen enough. You have a focus in your paintings that’s
uncommon.”
Focus is what Phoebe saw in my work, too. She said I knew how
to use color to draw a viewer’s eye to the heart of each painting.
That’s how she convinced me to take the money she offered and to
transfer permanently to my super selective and pricey art school
that is across the country from Mom. I’d gotten accepted as a junior,
but I came home early when Phoebe got sick, and I had no
intention of going back. Especially with the hefty tuition hike that
would affect my senior year.
Phoebe wasn’t having that. One of the last conversations we had
was her trying to convince me to make the move permanent. She’d
pressed a check into my hand and held my wrist tight in her thin
fingers. Told me she wanted me to go back, and more than that,
she wanted me to go senior year, too.
Your work has heart, Mira. You have to follow that. It matters.
I don’t know if that’s true, but I wasn’t about to argue with my
dying aunt.
“Anyway,” Harper says, bringing my attention back to the present.
“No one is going to care that you’re at a community college once
they see your work.”
Community college?
I think over our earlier conversation. I showed her photos of my
most recent student exhibit. And I admitted I was a little
disappointed in my painting instructor. I’m not sure why she thought
I was in community college, but a transfer to any college isn’t
possible. Because I’m still in high school.
I think about clarifying things, but why bother? If a random
stranger on a plane wants to see me as a college freshman instead
of a sick-to-death-of-high-school senior, who cares?
“I’ll think about it,” I say.
“You should,” she says. “You can text me if you want me to talk to
my friend Jude.”
The plane dips hard left, a wing catching a downdraft. The crying
woman screams, but Harper just sighs and asks me for my phone
number so she can text me, still balancing her cup precariously in
her left hand. I’m a far cry from a fearful flyer, but this girl is
unflappable.
The plane settles into a hard shudder, and now lots of people are
making noise. Harper huffs, muttering, “Honestly, if we’re going to
crash, let’s do it so we can all be done with the theatrics.”
I clutch my armrests, but grin.
Dear, God, if you can hear me, please let me grow up to be like
Harper.
“Anyway, Jude graduates next year,” she says. “Music history,
which is such a trust fund major, but he’s had great opportunities.
You said you’re not loving Everglen—Wait, it was Everglen, right?”
I nod—that’s the name of my high school. It feels a little weird,
letting her continue on this line.
“You probably just need something more robust. You’d love
CalArts. Everybody there does.”
“Wait, you don’t go there?”
“No, I’m an international relations major at Pomona.”
I smirk. “Sounds like a light load.”
She sighs. “It would be if I weren’t also majoring in Asian Studies.”
 The plane lists hard to the right, then pops up and left. Others are
crying now, and truthfully, I can’t remember a worse descent in my
long history of flying. But Harper is still chattering on with a distant
look in her eye.
“I don’t know what I was thinking,” she muses. “I could drop it to
a minor, but I like a challenge.”
“Sounds like it.”
She goes on and on, chirping about majors and internships,
without a single glance at the window. It’s like she’s absolutely
certain the plane will land without incident because she has things
to do and places to be.
And she’s right.
We touch down with a squeak of tires and a smattering of
applause. Something in my stomach unclenches so I can take a full
breath. Guess I wasn’t quite as relaxed as I thought. The flight
attendant crackles over the intercom while people throughout the
cabin gather bags and laugh in relief. As we’re deplaning, I open my
phone and check my messages. Six of them. Zari, Dad, and three
from Mom.
I pull up Mom’s messages first, focusing on the last one.
Mom: Text when you land. Working, but weather has me worried.
I frown and run my thumb over the screen, imagining Mom
obsessively checking the weather on her phone. Maybe I’m
exaggerating. She wasn’t always like this, but after I moved… Well,
after Phoebe, really. Everything was different after Phoebe.
“Boyfriend?” Harper guesses.
I shake my head. “Mom texts. The weather. You know.”
She laughs softly. “And I mom-talked all the way here with that
transfer advice.”
I snort. “Trust me. You and my mother are polar opposites.”
 Which is probably why I immediately liked Harper so much. Or at
the least, why I want to be like her. Harper is like Aunt Phoebe with
a style upgrade and a world-class travel log. My mom, by contrast,
is quiet and cautious, a post-surgery nurse who’s afraid of infections
and airplanes. And, for most of the last year, almost everything
else.
Maybe she wouldn’t be so afraid if I’d stayed.
No. I can’t keep doing this. She wanted me to go. She wrote the
check from Phoebe for half of my senior year, for Pete’s sake. And
Dad jumped in to pay the rest, thrilled to have me on his side of the
country a little longer. We all agreed this was best for me.
But was it best for her?
I step off the gangway into the airport and take a sharp breath.
Every seat in sight is filled, phone cords strung from endless outlets,
suitcases stacked in every corner. The walls are cluttered, too—
lined with shopping bags and strollers and rumpled-looking travelers
half-asleep or holding phones.
Something nudges my right arm. I turn to see Harper push past
me, leather duffel rolling tidily beside her.
“Aren’t you going to talk to the desk?” I ask, nodding at the airline
counter, where the entire population of Pennsylvania appears to be
gathered.
“Spending Christmas Eve in an airport hotel? No thanks. I’m
getting a car.”
I laugh a little, because I’m pretty sure she’s not old enough to
get a car. And I doubt there will be cars available. Outside, I see the
barest wisps of flurries. I’m going to go out on a limb and say
canceling our flight isn’t necessary. Heck, delaying our flight seems
over the top. Harper marches on, all steely determination and
clicking patent leather pumps.
 She pauses, turning back to me. “You should come. If you want. I
can drop you in Pittsburgh.”
Yeah. I’m pretty sure optimism can only take you so far. I smile
and shake my head. “I should probably take my chances in line. I’ve
got to figure out what I’m doing.”
“Well…” Harper pauses like she might argue, and then shakes her
head. “Text me about CalArts. And best of luck getting home!”
She heads down the escalator, followed by a broad-shouldered
guy with dark hair and a family with three young children. Near me,
several airport staff members are moving folding cots into the
hallway. One of them is watching over the work, a walkie-talkie to
her ear. The TVs overhead look similarly ominous, one weather
forecast displaying the word Blizzurricane in shimmering type.
My heart sinks. I don’t need to talk to anyone to know what’s
happening here. Weary travelers. Tangles of charging cables.
Passengers sleeping under suit coats. Cots being moved into the
waiting areas. I spot the Arrivals and Departures sign on a nearby
wall but I don’t bother getting close. There’s no point in checking for
Pittsburgh or possible alternate flights. Every flight has the same
status. Canceled.
I can’t get home.
The thought is a needle of panic to the base of my throat. It’s not
possible. I have to get home. She needs me. She needs me to make
her laugh and get her to watch trashy TV. I can distract her from the
fact that Phoebe died on Christmas. But not if I’m not home.
I start a dozen text messages that I delete just as fast. There’s no
way to text her any of this. No careful framing is going to keep this
news from reducing her to a nervous wreck.
Finally, I give up and call my stepfather, Daniel. Daniel, a soft-
spoken, steady accountant who is the antithesis of my compact,
and turn to the car.
It’s pretty swanky for a rental. Leather seats and cup holders in so
many places that we’d probably need three drinks apiece to fill
them. We load in without much discussion. Harper fiddles with the
emergency kit, unzipping and zipping before she slides into the
driver’s seat. Brecken sits beside her in the front, and Kayla gets in
the back next to me. Harper’s back to texting, and Brecken pores
over a map on his phone. Josh is rearranging his bag in the back, so
I could get out and force him to take the middle, but honestly it
feels like a crap thing to do to a guy on crutches. When he gets in
next to me, I shift over to make a little more room for him.
It’s weird, being in a car with four strangers. I’m instantly glad
Brecken’s up front. He’s all nervous energy, talking fast about
alternate routes and weather forecasts. He sounds dire, but
honestly the roads are beyond fine. And Brecken strikes me as…
intense. Maybe it’s his eyes. Or all the jittering. Either way, I’m glad
we’re not rubbing elbows.
My seatmates are low key in comparison. Kayla’s propped against
the window like she’s ready to nap, and Josh is fiddling with his
crutches. They’re making the cramped back seat even more
cramped.
“Here, I can take them,” I offer. He fixes me with a long look
before reluctantly handing them over. Okay, then. Cute, but a little
odd. I stack them on top of one another in the back on top of our
luggage.
“Thank you,” he says, but he looks nervous. Like he thinks maybe
I’m trying to flirt with him. Whatever. He probably has a pretentious
girlfriend back at college anyway. A poetry and women’s studies
double major with tragic bangs and anti-establishment stickers on
her laptop.
Another random document with
no related content on Scribd:
 — Seis!

Sanders oli vaihtelevalla päällä, ja häntä hiukan kiukutti, koska

hän huomasi itsekin olevansa epävakainen.

— Minkälaisena sait lääkkeen? Pulverina, liuoksena, vai…

Miehen huulet olivat kuivat. Hän ei voinut enää muuta kuin

pudistaa päätänsä avuttomana.

— Päästäkää hänet, sanoi Sanders. Ja Abibu päästi silmukan ja

irrotti hänen kätensä.

— Jos sinä olet valehdellut minulle, sanoi Sanders, — niin sinä

kuolet auringon laskiessa. Kerro ensin Paholaismiehestä, sillä olen
halukas tekemään hänen kanssaan tuttavuutta.

Hän antoi miehelle kymmenen minuuttia aikaa selvitä pelostaan ja

haetti sitten hänet.

— Herra, sanoi hän, — en tiedä mitään muuta Paholaismiehestä,

kuin että hän on maailman suurin poppamies, ja öisin, kun kuu on
ylhäällä ja muutamat tähdet tietyillä paikoillaan, hän tulee kuin aave,
ja me kaikki pelkäämme. Sitten ne, jotka tarvitsevat häntä, menevät
metsään, ja hän antaa meille tarpeemme mukaan.

— Miten hän säilytti lääkettä?

— Herra, se oli kristalliputkessa, jollaisessa valkeat miehet pitävät

lääkkeitään. Tuon sen sinulle.

Hän meni majaansa ja palasi muutaman minuutin kuluttua

mukanaan pieni lasiputki, juuri samanlainen kuin sekin, joka oli
Sandersin hallussa. Komissaari otti sen ja haistoi. Siinä oli hieno
mantelin haju, ja Sanders vihelsi, sillä hän tunsi sinihapon jälkihajun.
Ja se ei ole niitä lääkkeitä, joita poppamiehet tuntevat, vielä
vähemmin käyttävät.

*****

»Voin vain arvella», Sanders kirjoitti päämajaan, »että jonkin

väärinkäytöksen vuoksi sir George Carsley vainajan lääkearkku on
joutunut jonkun alkuasukastohtorin haltuun. Muistanette, että
laatikko oli professorin matkassa, kun hän hukkui. Se on ehkä
ajautunut rantaan ja joku on sen löytänyt… Tällä välin teen uutterasti
tiedusteluja saadakseni selville, kuka on tämä Paholaismies, joka
näyttää äkkiä päässeen suureen maineeseen.»

Sandersille alkoivat, unettomat yöt, nopeitten marssien, joutuisien

jokimatkojen, odottamattomien kyliinsaapumisten, metsäisten
valvomisien ja outojen koskien laskun öitä. Mutta hän ei tavannut
Paholaismiestä, vaikka hän kuuli monia mielenkiintoisia asioita.
Voimakkain hänen taikakapineistaan oli laatikko, »näin pieni», sanoi
joku, joka oli sen nähnyt, ja piirsi kuusituumaisen neliön. Tässä
rasiassa asui pieni vahingonhaluinen jumala, joka nipisteli ja repi
(kuitenkin jälkeä jättämättä), joka saattoi pistellä neuloja
ihmisruumiiseen niin, ettei koskaan tullut verta.

— Minä luovun tästä, sanoi Sanders epätoivoisena ja palasi

asemalleen pohtimaan asiaa selväksi.

Hän istui eräänä iltana päivällisellään, kun kaukaa joelta kuului

rummun ääni. Se ei ollut tavallista lokaliääntä, vaan sarjoittaisia
lyöntejä, ja astuen äänettömästi ovelle hän kuunteli.
 Hän oli lainannut hausamerkinantajia päämajasta ja asettanut
heitä joen varteen. Hiljaisessa yössä kuuluu rummun ääni kauas,
mutta rautapuukeppien rätinä onttoon puunrunkoon kuuluu
kauemmaksi.

Klok-klok, klokoti-klok.

Se kaikui kuin kaukaisen härkälauman mylvintä, mutta Sanders

otti selvän kirjaimista.

— Paholaismies uhraa huomisyönä Unien metsässä.

Kun hän oli kirjoittamassa tiedonantoa valkoisen takkinsa liepeelle,

tuli Abibu juosten polkua pitkin.

— Olen kuullut, sanoi Sanders lyhyesti. — Onko puk-a-pukissa

höyryä?

— Olemme valmiit, sanoi mies.

Sanders otti vain pistoolinsa seinältä ja heitti päällystakin

kainaloonsa, sillä hänen matkakapineensa olivat jo »Zairella» —
olivat olleet jo kolme päivää.

Pimeässä hänen laivansa terävä keula kääntyi joelle, ja

kymmenen minuutin kuluttua viestin saapumisesta alus kynti jo jokea
vastavirtaan.

Koko yön laiva kulki luovien rannalta toiselle välttääkseen kareja.

Aamu tapasi sen puupaikalla, jossa miehet kuumeisen kiireesti

pinosivat sen kannelle puita, kunnes se näytti halkoalukselta.
 Sitten matkalle jälleen pysähtyen vain kuulemaan sinne tänne
joelle siroteltujen vakoojien vahvistuksia tulevasta uhrista.

Sanders tuli Unien metsän laitaan keskiyöllä ja pysähtyi. Hänen

mukanaan oli kymmenen hausapoliisia, ja näiden etunenässä hän
astui maalle metsän pimentoon. Yksi sotilas kulki edellä etsien
polkua, ja yhdessä rivissä joukkue aloitti kaksituntisen marssin.
Kerran he tapasivat kaksi leopardia taistelemassa, kerran he
kompastuivat polulla makaavaan puhveliin. Kahdesti heitä häiritsivät
oudot pedot, jotka hävisivät pensaikkoon heidän tullessaan ja
kulkivat nuuskien heidän jälkiään, kunnes Sanders valaisi niitä kohti
sähkölampullaan. Hiipien he tulivat uhripaikalle.

Ainakin kuusisataa henkeä kyykki puoliympyrässä

puunpökkelöistä rakennetun alttarin ympärillä. Suuret tulet paloivat ja
räiskyivät alttarin kahta puolta; mutta Sanders katseli
Paholaismiestä, joka nojasi alttarille makaamaan asetetun,
nähtävästi nukkuvan nuoren tytön yli.

Kerran paholaismiehellä oli ollut sivistyneen miehen puku, nyt

hänellä oli ryysyt yllään. Hän seisoi siinä lyhyihin liiveihin
pukeutuneena, valkea parta sekaisena ja kampaamattomana, kasvot
kalpeina ja omituinen tuli silmissään. Hänen kädessään oli kiiltävä
veitsi, ja hän puhui — kummallista kyllä, englantia.

— Tämä, hyvät herrat, sanoi hän nojaten kömpelösti tehtyä,

alttaria vasten ja puhuen varmana kuin ainakin mies, joka on pitänyt
monta samanlaista luentoa, — on vakava trypanosomiatapaus.
Voitte huomata kasvojen muuttuneen värin, hämärät silmäterät, ja
nyt voitte havaita rauhasten epänormaalisuuden, joka on varma
tuntomerkki.
 Hän vaikeni ja katsoi suopeasti ympärilleen.

— Voin sanoa eläneeni pitkän ajan alkuasukkaiden keskuudessa.

Minulla oli Keski-Afrikassa kunnioitetun poppamiehen asema…

Hän pysähtyi ja siveli kädellään kulmiaan, koettaen muistella

jotakin; sitten hän tapasi jälleen kadotetun lankansa.

Koko hänen puheensa ajan puolialaston yleisö istui vaiteliaana ja

peloissaan, ymmärtämättä mitään muuta kuin että sen edessä oli
valkokasvoinen poppamies, joka ei ollut tullut mistään ja oli
matkaansaattanut ihmeitä — hänen taikalaatikkonsa osoittautui
sähköpatteriksi — ryhtyen nyt toimittamaan omituisia menoja.

— Herrat, jatkoi mies naputtaen uhrinsa rintaa veitsensä päällä, —

aion toimittaa leikkauksen…

Sanders astui piilopaikastaan ja meni vakavana väliaikaisen

leikkauspöydän ääreen.

— Professori, sanoi hän hiljaa, ja mielipuoli katsoi häneen

hämmästyksestä silmiään rypistäen.

— Keskeytätte leikkauksen, sanoi hän ponnekkaasti, — panen

vastalauseeni…

— Tiedän, herra professori.

Sanders tarttui hänen kainaloonsa, ja sir George Carsley, suuri

tiedemies, suuren lontoolaisen sairaalan neuvotteleva lääkäri ja
monen troopillisia tauteja käsittelevän kirjan tekijä, läksi hänen
mukaansa kuin lapsi.
YKSINÄINEN

Komissaari Sanders oli elänyt niin kauan alkuasukasten parissa, että

hän oli imenyt itseensä suuressa määrin heidän yksinkertaisuuttaan,
Vielä enemmän: hän oli saanut vaarallisen voiman tietää asioita,
joita hän ei olisi tietänyt, ellei hänellä olisi ollut sitä aavistamisen
kykyä, joka on kaikkien alkuasukkaiden synnyinlahja.

Hän oli lähettänyt kolme vakoojaa Isisiin — joka on kaukana

päämajasta ja hankalan taipalen takana — ja kahden kuukauden
jälkeen he palasivat yksissä tuoden hyviä tietoja.

Tämä ärsytti Sandersia suunnattomasti.

— Herra, sanon, että Isisi on hiljainen, intti yksi vakooja, — eikä

siellä ole puhettakaan sodasta.

— Hm! sanoi Sanders kaunistelematta. — Entä sinä?

Hän kääntyi toiseen vakoojaan.

— Herra, sanoi mies, — menin metsään, maan rajoille, eikä siellä

ole puhettakaan sodasta. Päälliköt ja päämiehet kertoivat minulle
niin.
 — Tietenkin olet suuri vakooja, ivasi Sanders, — ja miten menit
päälliköiden ja päämiesten luo? Ja miten he tervehtivät sinua? 'Hei!
Sandin salainen vakooja?' Hah!

Kädellään viitaten hän käski miesten mennä, pani kypärän

päähänsä ja meni hausain luo, jotka pelailivat vaikeitten
kasarmiensa varjossa.

Hausain kapteeni oli valmistamassa lääkettä palturipaperista ja

kiniinistä.

Sanders huomasi hänen kätensä vapisevan ja puhui ärtyisästi.

— Isisissä on kommelluksia, sanoi hän. — Haistan sen. En tiedä,

mitä se on — mutta siellä on jonkinlaista sekamelskaa.

— Salaisia seuroja? ehdotti hausa.

— Salaisia isoäitejä, ärisi Sanders. — Montako miestä sinulla on?

— Kuusikymmentä, siihen luettuna rammat ja vaivaiset, sanoi

hausaupseeri ja nieli palturillisen kiniiniä irvistäen.

Sanders naputti saapastaan norsunluukepillä ja ajatteli.

— Voin tarvita niitä, sanoi hän. — Lähden silmäämään, mikä

isisiläisiä vaivaa.

*****

Henkien joesta erkanevan joen varrelle Imgani, Yksinäinen,

rakensi talon. Hän rakensi sen oikeaan tapaan, varastaen puun
viiden mailin päässä olevasta kylästä. Tässä kylässä oli sattunut
monta kuolemantapausta taudin vuoksi, ja Ylijoen tapa on se, että
kun mies kuolee, hänen majansa kuolee myös.

Ei yksikään mies hae suojaa sellaisen kirotun katon varjosta, jonka

alla Henki istuu mietiskellen; kuolleen miehen aseet särjetään ja
sirotellaan hänen haudalleen, ja hänen vaimojensa padat asetetaan
sinne myös.

Pian tuulien ja sateiden yhteisvaikutuksesta ruokokatto vaipuu ja

painuu, ovenpielet mätänevät; norsunruoho, korkea ja vahva,
nousee seinän ja katon raoista; tulee sitten hieman tavallista
vahvempi tuuli ja vahvempi sade, ja metsä on lakaissut ruman
paikan puhtaaksi.

Imgani, joka sanoi olevansa ngombilaisia eikä pelännyt paholaisia

— ei ainakaan Isisin paholaisia — varasti ovenpieliä ja
alkuasukasköyttä pelkäämättä. Hän varasti niitä öisin, kun kuu oli
puiden takana, ja ivasi kuolleita henkiä sättien niitä pahoilla ja
häväisevillä nimillä.

Kuitenkin hän teki työtänsä varovasti; sillä vaikka hän ei

ottanutkaan lukuun henkiä, piti hän silti suuressa arvossa eläviä
isisiläisiä, jotka olisivat saattaneet hänet alttiiksi kuolemalle, jos
hänen hommansa olisi tullut ilmi, vaikka, kummallista kyllä, hän
pelkäsi kuolemaa vähimmin.

Niin hän varasti kirottuja pönkkiä ja kirottuja kattopuita, olisipa

varastanut katotkin, mutta ne olivat hyvin vanhoja ja täynnä
hämähäkkejä.

Hän tuli ja otti kaikkia näitä esineitä kantaen ne viiden mailin

matkan joen haaraan, ja siellä hän hiljalleen rakensi pienen talon.
Päivät hän nukkui, yöllä hän metsästi eläimiä ja pyyti kaloja, mutta
hän ei yrittänytkään pyydystää suuria lepakoita, jotka tulivat joen
keskellä olevilta saarilta, vaikka ne ovat hyvin maukkaita ja herkkua
alkuasukkaiden kesken.

Eräänä päivänä juuri ennen auringonlaskua hän meni

metsästämään seebroja. Hänellä oli kaksi pitkää metsästyskeihästä,
jollaiset parhaat tehdään Ngombissa, punottu kilpi, ja hänen
selässään riippui nahkahihnassa kuivattuja kaloja, jotka hän oli
pyytänyt joesta.

Imgani oli keskikasvuinen mies, muuten rakenteeltaan

keskulainen, mutta hartioiltaan leveä. Hänen ihonsa kiilsi terveyttä, ja
hänen astuntansa oli kevyt. Kun hän käveli, niin hänen
selkälihaksensa liikkuivat ja kehräsivät kuin hyvinkasvatetun
täysiverisen juoksijan lihakset.

Hän oli puolitiessä metsässä, kun hän tapasi tytön. Tämä kantoi
maniokkikimppua päänsä päällä ja käveli miellyttävästi.

Kun tyttö näki Imganin, hän pysähtyi heti ja kuoleman ja sitäkin

pahemman pelko tuli hänen silmiinsä, sillä hän tiesi Imganin olevan
hylkiön, jolla ei ollut omaisia eikä sukulaisia. Sellaiset miehet ovat
pahempia kuin ingalit, jotka nousevat ruohikosta ja iskevät
myrkkyhampaansa ihmisen sääreen.

He seisoivat tarkastellen toinen toistaan, mies nojaten molemmin

käsin keihäisiinsä, poski kärkiä vasten; tyttö vapisi.

— Nainen, mihin menet? sanoi Imgani.

 — Herra, menen joen rannalla olevaan kylään, sillä tämä on tie
sinne, hätäili tyttö.

— Mitä sinulla on siinä?

— Maniokki, leiväntekoon, kuiskasi tyttö tukahtuneesti.

— Olet juurensyöjä, sanoi Imgani nyökäten.

— Herra, anna minun mennä, sanoi tyttö tuijottaen häneen.

Imgani pudisti päätänsä.

— Huomaan, että pelkäät minua — enkä kuitenkaan halua mitään

sinulta. Minä olen Imgani, joka merkitsee Yksinäinen, eivätkä minua
himoita vaimot eivätkä naiset, koska olen liian ylhäinen mies
sellaiseen. Olet turvassa, juurensyöjä, sillä jos haluan, voin täyttää
tämän metsän päälliköntyttärillä, jotka kaikki juoksevat minun
perässäni.

Tytön pelko oli hävinnyt, ja hän katseli Imgania kummissaan.

Tunnustipa hän mielessään miehen kerskailun voivan olla
aiheellista. Ehkä hän oli hieman ottanut nenäänsä, sillä hän sanoi
kylläkin pistävästi, käyttäen isisiläistä sananlaskua:

— Vain vuohi määkii leopardin kidan jo ollessa avattuna —

isisiläiset lihovat vieraiden kustannuksella.

— Alajuoksun varrella sanotaan isisiläisten myyvän miehiä

arabeille, sanoi mies miettivänä. — Se on pahaa puhetta; voit
mennä.

Nyökäten uudelleen hän kehoitti tyttöä poistumaan.

 Tyttö oli mennyt vähän matkaa, kun Imgani huusi hänet takaisin.

— Juurensyöjä, sanoi hän, — jos miehet kysyvät, kuka olen, niin

sano, että olen Imgani Yksinäinen, joka on ruhtinas ruhtinaiden
joukossa; aikoinani olen tappanut monta miestä, niin monta, etten
muistakaan. Sano myös, että talostani joen rannalla, jonka olen
rakentanut, niin kauas kuin silmä kantaa, joka suunnalle, ulottuu
minun kuningaskuntani, älköönkä kukaan astuko sinne muuten kuin
kantaen käsissään lahjoja, sillä olen hyvin kauhea ja julma.

— Herra, sanoi tyttö, — sanon tämän.

Ja hän meni puolijuoksua, jättäen Imganin jatkamaan matkaansa.

Nyt oli kylässä monta miestä, jotka halusivat olla mieliksi tytölle,
joka kantoi juuria, sillä hän oli päällikön tytär ja sitä paitsi
neljäntoistavuotias, naimisiinmenoiässä. Kun hän siis tuli juosten
kylän kadulle puoleksi hermostuneena pelosta, itkien ja nyyhkyttäen,
ei häneltä puuttunut myötätuntoa eikä palvelijoita, jotka olivat
halukkaat tappamaan loukkaajan.

Keihästä ja lyhyttä miekkaa heiluttaen kuusi miestä tanssi

päällikön ja päällikön tyttären edessä (miltä tämä tuntui tytöstä, voi
jokainen nainen kertoa), ja yksi heistä, Ekebi, jolle oli kieli lahjoitettu,
kuvaili auringonlaskusta kuunnousuun, mikä tekee neljä tuntia, mitä
tapahtuisi Imganille, kun isisiläiset hyökkäisivät hänen kimppuunsa;
kuinka hänen silmänsä väpättäisivät kuin kauhean suuren tulen
edessä, kuinka hänen jalkansa kiepahtaisivat ylöskäsin ja mitä muita
muutoksia tapahtuisi, joita ei tässä tarvitse luetella.

— Tämä on hyvää puhetta, sanoi päällikkö, — mutta koska Sandi

on meidän päällikkömme ja hänellä, on vakoojia kaikkialla, niin älkää
vuodattako verta, sillä veren haju kantautuu kauemmas kuin mies voi
nähdä. Ja tässä tappamisasiassa Sandi on hyvin pirullinen.
Muutenkin, tämä Yksinäinen on vieras, ja jos me sieppaamme hänet,
voimme myydä hänet arabeille, jotka antavat meille hänen
hinnakseen kangasta ja viinaa.

Kuultuaan kaiken tämän he uhrasivat nuoren vohlan ja lähtivät. He

tulivat Imganin talolle, mutta Yksinäinen ei ollut siellä, sillä hän oli
metsässä ajamassa eläimiä; niinpä he polttivat hänen talonsa,
myllersivät hänen puutarhansa, ja kun heihin oli yhtynyt suuri
isisiläisjoukko, joka oli seurannut kunnioittavan matkan päässä, niin
kaikki muu, josta Imgani oli ollut ylpeä, tehtiin olemattomaksi; he
pitivät suuren juhlan, kunnes äkkiä alkoi aurinko paistaa joen
saarelle ja taivaan pienet tähdet häipyivät pois.

Imgani näki kaiken tämän nojatessaan keihäisiinsä metsän

varjossa, mutta hän tyytyi olemaan näkijänä.

Sillä, hän päätteli, jos hän menisi heitä vastaan, niin he voisivat
tappaa hänet tai piestä häntä ruo'oilla, mitä hänen ylpeä luonteensa
ei sallinut.

Hän näki liekkien nuoleksivan taloa, joka oli rakennettu suurella

vaivalla.

— He ovat hupsuja ihmisiä, jupisi hän, — sillä he polttavat

omaansa, ja ehkä kuoleman henget suuttuvat heihin ja kasvattavat
heihin paiseita.

Kun kaikki, mitä hänen omaisuudestaan oli jäljellä, oli vain

tuhkaläjä, tummanpunainen hehku ja kiemurteleva savupatsas, niin
Imgani käänsi kasvonsa metsää kohti.
 Koko päivän hän käveli pysähtyen vain syömään eväänään olevaa
kalaa, ja illalla hän tuli toiseen isisiläiskylään, jonka nimi oli Ofasi.

Hän kulki kylän kadun läpi leveäharteisena ja pystypäisenä

heiluttaen keihäitään suurellisesti. Hän ei katsonut oikeaan eikä
vasempaan; ja kyläläiset kokoontuivat majojensa oville ja sanoivat O
koi, mikä merkitsee, että he olivat hämmästyneitä.

Niin hän vaelsi koko kylän läpi ja oli juuri pääsemässä

metsäpolulle, kun sanantuoja juoksi hänen jälkeensä.

— Herra, sanoi sanantuoja, — tämän kylän päällikkö, joka on

hallitukselle vastuussa kaikista ohikulkijoista, erittäinkin varkaista,
jotka ovat päässeet pakoon Kahleittenkylästä, haluaa nähdä sinut,
varmana siitä, että sinä et ole varas, vaan korkea henkilö, ja haluaa
kunnioittaa sinua.

Niin hän sanoi, ja rauhallisena miehenä, joka oli päässyt

asemaansa sen nojalla, että oli päällikön päävaimon sukulainen, hän
piti tarkoin silmällä leveitä keihäitä ja pakotien selvänä.

— Mene takaisin herrasi luo, orja, sanoi Imgani, ja sano hänelle,

että menen etsimään tarpeeksi yksinäisen paikan, jossa voin nukkua
tämän yön ja ajatella korkeita asioita. Kun olen sen paikan löytänyt,
niin palaan. Sano myös, että olen oman kansani ruhtinas ja että
minun isälläni on niin paljon sotamiehiä, että jos jokainen heistä
ottaisi kourallisen hiekkaa joen pohjalta, niin joki tulisi pohjattomaksi;
sano myös, että nimeni on Imgani ja että rakastan itseäni enemmän
kuin kukaan sen jälkeen kun kuu muuttui valkoiseksi, jottei olisi
auringon näköinen.

Hän meni jättäen sanantuojan ajatuksiinsa.

 Lupauksensa mukaan Imgani palasi.

Hän tuli huomatakseen palaverin olevan käynnissä, mikä palaver

koski päällikön päävaimon sukulaista.

— Joka, sanoi päällikkö, — on laskenut häpeän päälleni, sillä hän

on samanlainen hupsu kuin serkkunsa, minun vaimoni.

— Herra, sanoi onneton sukulainen, — kehoitin häntä tulemaan,

mutta hän oli ylpeä mies ja sitä paitsi halusi mennä.

— Sinun äitisi oli hullu, sanoi päällikkö, — ja hänen äitinsä oli

hullu, ja isäsi, kuka hän sitten olikin, mitä ei kukaan tiedä, oli suuri
hullu.

Tämän mielenkiintoisen, perinnöllisen hulluuden raa'an todistelun

keskeytti Imganin paluu. Hän nousi mäen rinnettä, ja neuvosto
tarkasteli häntä aina tiukasti istuvaan leopardinnahkalakkiin
pistetystä leveästä partaveitsestä nilkoissa heläjäviin ohuihin
messinkirenkaisiin asti.

Päällikkö, joka ei ollut erityisemmän sotainen mies, katseli keihäitä

huomaten kädensijojen tulleen kiiltäviksi paljosta käytöstä.

— Herra, sanoi hän lempeästi, — olen tämän kylän päällikkö,

hallituksen nimittämä. Hallitus antoi minulle kaulassa kannettavan
mitalin, jonka toisella puolella oli suuren parrakkaan miehen kuva ja
toisella puolen muutamanlaisia paholaisenmerkkejä ja suurta voimaa
osoittavia kirjoituksia. Tämä annettiin minulle, jotta kaikki tietäisivät
minut päälliköksi, mutta olen sen kadottanut. Siitä huolimatta olen
tämän kylän päällikkö, niinkuin tästä paperista selviää.
 Hän kaivoi vaatteittensa poimuista nahkapussin, josta veti
päivänvaloon hyvin tahraisen paperin.

Sangen huolellisesti hän avasi sen kääreestä, ja se osoittautui

viralliseksi kirjearkiksi, johon komissaari Sanders oli raapustanut
muutamia sanoja. Ne kuuluivat:

»Alikomissaareille, poliisipäälliköille ja hausajoukkojen

komentajille:

Pidättäkää ja vangitkaa omistaja, jos hänet tavataan muualta kuin

Isisin alueelta.»

Tähän yksinkertaiseen paperiin liittyy oma tarinansa. Se oli

aiheutunut hyökkäyksestä Ochorin alueelle ja oikeudenkäynnistä,
jossa päällikölle oli lyhyesti, mutta selvästi ennustettu, miten hänen
tulee käymään, jos hänet tavataan oman alueensa ulkopuolelta.

Imgani otti paperin käteensä ja hymyili. Hän käänteli sitä, raapi

kynnellään kirjoitusta nähdäkseen, oliko se oikeata, ja antoi sen
takaisin päällikölle.

— Se on hyvin ihmeellinen, vaikka en pelkää taikuutta,

lukuunottamatta erästä taikaa, jota minun isäni poppamiehet
käyttävät, sanoi hän, — enkä tunne hallitusta, joka hallitsisi minua.

Minkä jälkeen hän ryhtyi kertomaan heille isästään, hänen

sotajoukoistaan ja lukuisista muista yhtä mielenkiintoisista asioista.

— Epäilemättä te ymmärrätte minua, sanoi hän. Olen Yksinäinen,

vihaan ihmisten seuraa, sillä he ovat yhtä vaihtelevaisia kuin
vuoriston lumi. Sen vuoksi olen jättänyt taloni ja vaimoni, jotka olivat
niin uskollisia kuin naiset voivat olla, enkä ole ottanut mukaani
myöskään sotaväkeä, koska se oli minun isäni omaa.

Päällikkö oli hämmästynyt.

— En ymmärrä, miksi olet yksinäinen, sanoi hän, mutta

epäilemättä teit oikein jättäessäsi isäsi sotajoukot. Tämä on suuri
asia, joka vaatii miesten neuvottelua.

Ja hän käski lokalin kutsua kylän vanhemmat miehet koolle.

He tulivat tuoden kukin tullessaan juurakkotuolinsa ja asettuivat

katoksen suojaan, jossa päällikkökin istui.

Jälleen Imgani kertoi tarinansa; se käsitti suunnilleen

viisikymmentä vaimoa ja niin lukuisan sotajoukon kuin rannan
hiekka; ja luottavaiset isisiläiset kuuntelivat ja uskoivat.

— Ja minä tarvitsen tämän, sanoi Imgani puheensa päätteeksi; —

pieni talo on rakennettava joenrannalle sellaiseen paikkaan, ettei
yksikään polku mene sivuitseni eikä yksikään ihminen tule näkyviini,
sillä olen luonteeltani hyvin yksinäinen — ja suuri ihmisvihaaja.

Imgani meni asumaan luonnon hänelle luomalle aukealle ja hänen

uusien ystäviensä rakentamaan taloon. Muun vieraanvaraisuuden
hän torjui.

— En halua vaimoja, todisteli hän, — koska minulla on tekeillä

suuria suunnitelmia kuningaskuntani valloittamiseksi pahoilta
miehiltä, jotka ovat isäni neuvonantajia.

Yksinäinen hän todellakin oli, sillä kukaan ei nähnyt häntä muulloin

kuin sattumalta. Hänen tapanaan oli metsästää yöllä ja nukkua
kuumat päivät. Joskus, kun auringon punainen pallo painui joen
läntisen rannan metsän taa, kyläläiset näkivät sinisen savupatsaan
hänen tulestaan, kun hän keitti itselleen ilta-ateriaa; joskus joku
kotiinpalaava venemies näki hänen vaiteliaana kulkevan metsän läpi
kaatomatkoilleen.

He sanoivat häntä Vaiteliaaksi, ja hän tuli jopa hieman kuuluisaksi.

Vieläpä hän nautti isäntiensä luottamustakin. Isisi on Ulkomaan

joen päästävissä, jota myötävirtaa tuli öisin tyhjiä, omituisia veneitä
palaten öisin täynnä niskasta toisiinsa kytkettyjä ihmisiä, ja Ranskan
Länsi-Afrikan viranomaiset — Ranskan Länsi-Afrikka on Isisin
naapurina — kuulivat kertomuksia hyökkäyksistä ja ryöstöistä, joita
he eivät voineet tutkia, sillä Isisin raja on kuudensadan mailin päässä
ranskalaisesta päämajasta, erämaisen taipalen takana.

Imgani näki metsästysmatkoillaan asioita, jotka olisivat

hämmästyttäneet häntä, ellei hän olisi ollut melkein tunteeton mies.

Hän näki pieniä karavaaneja, jotka tulivat ryöstöretkiltä Ranskan

alueelta mukanaan vaikeroivia naisia ja kiroavia miehiä, kaikki
sidottuina.

Hän näki kummallista ihmisten laivausta öisin ja oppi tuntemaan

valkoviittaiset arabit, jotka käyttivät ruoskaa sangen taitavasti.

Eräänä yönä, kun hän seisoi katsellen kaikkia näitä asioita, El

Mahmud, kuuluisa kauppias, näki hänet kuunvalossa ja huomasi
hänen olevan vierasta väkeä.

— Mikä mies sinä olet? kysyi hän.

— Herra, sanoi Imgani, — olen vierasta kansaa, ngombilainen.

 — Se on valhe, sanoi orjakauppias, — sillä sinulla ei ole
ngombilaisen merkkejä kasvoillasi; sinä olet puoliarabi. — Ja hän
puhutteli Imgania arabian kielellä.

Imgani pudisti päätänsä.

— Hän ei ymmärrä, sanoi orjakauppias apulaiselleen. — Ota selko

tämän miehen majasta; jonakin yönä otamme hänet, sillä hän on
rahan arvoinen.

Hän puhui arabiaa, ja apulainen nyökkäsi.

Kun orjakauppias tuli jälleen, niin kolme miestä kävi Imganin

majalla, mutta hän oli metsällä, ja hän oli metsällä joka kerran, kun
pitkät veneet tulivat Ofasiin.

*****

Sanders ei mennyt Ofasiin kuuteen kuukauteen, jonka ajan

kuluessa — se on mainittava — ei tapahtunut mitään, minkä
perusteella olisi voitu kuvitella tulevia levottomuuksia.

Hänen oli tehtävä puolivuosimatkansa Isisiin. Tähkät olivat olleet

satoisat, kalaa runsaasti, sateita kohtalaisesti, eikä sairautta ollut
liikkunut. Nämä seikat on pantava merkille.

Eräänä aamuna, kun sumuverho kierteli puusta puuhun ja itäinen

taivas oli harmenemassa, tuli Imgani metsältä kantaen olallaan yöllä
pyytämänsä kauriin lihoja ja nahkaa.

Kun hän näki majansa edessä pienen tulen ja kyykky — sillään

istuvan miehen, niin hän kalautti keihäitään ja lähestyi, sillä hän ei
pelännyt ketään.
 — Onko maailma niin täynnä miehiä, että sinä tulet häiritsemään
minun yksinäisyyttäni? kysyi hän. — Mieleni tekee tappaa sinut ja
ripustaa sydämesi kuivamaan, sillä en halua nähdä sinun istuvan
tulen ääressä majani edessä.

Hän sanoi tämän julman näköisenä, ja tulen ääressä istuva mies

liikahti.

— Herra, odotin tätä, sanoi hän, — sillä huomaan sinut ylpeäksi

mieheksi; mutta tulen sinun suuruutesi vuoksi ja tuntien, sinun
viisautesi.

Imgani pani kauriin syrjään ja istuutui tuijottaen uhkaavasti ja

asettaen keihäät poikittain paljaille polvilleen.

Toinen kurotti kaulaansa eteenpäin ja puhui innokkaasti.

Aurinko nousi ja valaisi maailman punaiseksi, mutta yhä hän istui

ja innokkaasti puhui Imganin kuunnellessa.

— Niin, herra, päätti hän, — tapamme Sandin, kun hän tulee

palaveriin. Ifiba, Mbuka ja äitini serkku pistävät keihäänsä häneen
sangen nopeasti, ja me tulemme suuriksi.

Imgani nyökkäsi päätään viisaasti.

— Se on totta, sanoi hän. — Ihmiset, jotka tappavat valkeita

miehiä, pääsevät suureen kunniaan, sillä muut kansat sanovat: 'Kas,
nämä miehet tappavat valkeata väkeä.'

— Ja kun hän on kuollut, jatkoi sanantuoja, — monta nuorta

miestä menee veneeseen, joka savuaa, ja he tappavat kaikki hänen
mukanaan olijat.
 — Se on myös viisasta, sanoi Imgani, — kun tapan valkean
miehen, tapan myös hänen ystävänsä.

Hän selosti urotöitään jotensakin laveasti ja hyvin

yksityiskohtaisesti. Miehen mentyä Imgani valmisti aterian kalasta ja
maniokista, kiilloitti keihäittensä terät kostealla hiekalla, kuivasi ne
huolellisesti ruoholla ja paneutui majansa varjoon lepäämään.

Hän heräsi iltapäivällä ja sukelsi veteen uiden pitkin, voimakkain

vedoin keskivirtaa kohti.

Sitten hän ui takaisin rannalle, antoi ihonsa kuivua auringossa ja

pukeutui leopardinnahkaansa.

Hän tuli kylään hitaasti ja havaitsi, että siellä oltiin hämmentyneitä.

Erittäinkin oli hämmentynyt tuo viisas päällikkö, sillä oli saapunut
tieto, että Sandi tulee illalla, ja nyt juuri hänen laivansa tuli joen
mutkassa.

Suunnitelma oli mennyt myttyyn: Sanders tuli kahta päivää liian

varhain, ja Ifiba ja Mbuka, hänen luotettavat miehensä, olivat
matkalla, eikä ollut aikaa hankkia muita murhaa tekemään.

Laiva asettui pitkin rantaa peräratas hitaasti pyörien, ja sitten he

näkivät, Imgani muiden mukana, että kannet olivat täynnä sotilaita,
tyyniä, ruskeita, sinipukuisia ja fetsipäisiä miehiä.

Lankku lennähti alas, ja pitäen kiväärejään korkealla sotilaat tulivat

maihin sekä heidän mukanaan valkoinen upseeri — mutta ei Sandia.

Hän oli töykeä, tuo valkea mies.

— Kuka on täällä päällikkö? kysyi hän.