Applied Mathematics for the Managerial

Life and Social Sciences 7th Edition

Tan Solutions Manual
Visit to download the full and correct content document: https://testbankbell.com/dow
nload/applied-mathematics-for-the-managerial-life-and-social-sciences-7th-edition-tan
-solutions-manual/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Applied Calculus for the Managerial Life and Social

Sciences 10th Edition Tan Solutions Manual

http://testbankbell.com/product/applied-calculus-for-the-
managerial-life-and-social-sciences-10th-edition-tan-solutions-
manual/

Applied Calculus for the Managerial Life and Social

Sciences A Brief Approach 10th Edition Tan Solutions
Manual

http://testbankbell.com/product/applied-calculus-for-the-
managerial-life-and-social-sciences-a-brief-approach-10th-
edition-tan-solutions-manual/

Applied Calculus for the Managerial Life and Social

Sciences 9th Edition Tan Test Bank

http://testbankbell.com/product/applied-calculus-for-the-
managerial-life-and-social-sciences-9th-edition-tan-test-bank/

Solution Manual for Applied Calculus for the

Managerial, Life, and Social Sciences A Brief Approach,
9th Edition

http://testbankbell.com/product/solution-manual-for-applied-
calculus-for-the-managerial-life-and-social-sciences-a-brief-
approach-9th-edition/
Finite Mathematics for Business Economics Life Sciences
and Social Sciences 13th Edition Barnett Solutions
Manual

http://testbankbell.com/product/finite-mathematics-for-business-
economics-life-sciences-and-social-sciences-13th-edition-barnett-
solutions-manual/

Test Bank for Applied Calculus for the Managerial,

Life, and Social Sciences A Brief Approach, 9th Edition

http://testbankbell.com/product/test-bank-for-applied-calculus-
for-the-managerial-life-and-social-sciences-a-brief-approach-9th-
edition/

Solution Manual for College Mathematics for Business,

Economics Life Sciences and Social Sciences 14th by
Barnett

http://testbankbell.com/product/solution-manual-for-college-
mathematics-for-business-economics-life-sciences-and-social-
sciences-14th-by-barnett/

Solution Manual for Finite Mathematics for Business,

Economics, Life Sciences and Social Sciences, 13/E 13th
Edition

http://testbankbell.com/product/solution-manual-for-finite-
mathematics-for-business-economics-life-sciences-and-social-
sciences-13-e-13th-edition/

Test Bank for College Mathematics for Business,

Economics, Life Sciences, and Social Sciences 14th by
Barnett

http://testbankbell.com/product/test-bank-for-college-
mathematics-for-business-economics-life-sciences-and-social-
sciences-14th-by-barnett/
Another random document with
no related content on Scribd:
 — Antakoon tämä talo meille ilon päiviä!

Kmicic tuli vilkaisseeksi ympärilleen ja huomasi vanhuuttaan

mustuneilla honkaisilla seinillä joukon ankaria katseita, jotka olivat
suunnatut häneen. Nämä katseet tuijottivat vanhoista Billewiczien
muotokuvista, jotka olivat ripustetut vain parin kolmen kyynärän
korkeuteen lattiasta, sillä huone oli matala. Muotokuvien yläpuolella
oli jono hirvien ja petoeläinten kalloja, toiset mustuneita, mutta toiset
valkeuttaan loistavia. Kaikki neljä seinää oli koristettu samaan
tapaan.

— Täällä näyttää olevan hyvät metsästysmaat ja petoja runsaasti,

— virkkoi Kmicic.

— Huomenna tai ylihuomenna lähdemme katsomaan. Pitää

tutustua ympäristöönkin, — arveli Kokosinski. — Sinä olet
onnellinen, Jendrus, sillä sinulla on mihin pääsi kallistat!

— Sinulla on toisin kuin meillä, — huokasi Ranicki.

— Juokaamme surut pois! — esitti Rekuc.

— Ei! — vastasi Kulwiec-Hippocentaurus. — Nyt juomme vielä

Jendruksen, meidän rakastetun ratsumestarimme terveydeksi! Juuri
hän, hyvät herrat, on ottanut tänne Lubicziin hoteisiinsa meidät,
kodittomat pakolaiset.

— Hyvin sanottu! — huusivat muutamat. — Tuo Kulwiec ei ole niin

typerä kuin miltä hän näyttää.

— Kova on kohtalomme, — valitti Rekuc. — Toivomme, että sinä

et aja pellolle meitä poloisia.
 — Heretkää! — virkkoi Kmicic. — Mikä on minun, se on teidänkin!

Tämän kuultuaan kaikki karkasivat paikoiltaan syleilemään

isäntää. Malja seurasi maljaa. Kaikki puhuivat yht'aikaa, eikä kukaan
kuunnellut muuta kuin omaa itseään, lukuunottamatta herra Rekucia,
joka näytti uinailevan pää painuneena rinnalle. Kokosinski pisti
lauluksi, ja herra Uhlik otti povesta tshekanikkansa, jolla alkoi
säestää. Mutta miekkailumestari Ranicki miekkaili paljaalla kädellään
näkymättömän vastustajan kanssa hokien puoliääneen:

— Sinä noin, mutta minä näin, sinä tänne, minä tuonne… Yks,
kaks, kolme — noin!

Jättiläinen Kulwiec-Hippocentaurus avasi silmänsä selko selälleen

ja katseltuaan jonkin aikaa tarkkaavasti Ranickin temppuja huitaisi
kädellään sanoen:

— Sorki mitä sorkit, mutta Kmicicin kanssa et vetele vertoja

miekan mittelössä.

— Eikä kukaan muukaan. Koetapas itse.

— Pistolillakaan et ammu niin kuin minä.

— Dukaatti vetoa!

— Olkoon menneeksi! Mutta missä ja mihin? Ranicki silmäili

ympärilleen ja huusi osoittaen pääkalloa seinällä:

— Sarvien väliin! Dukaatti murskaksi!

— Mikä hätänä? — kysyi Kmicic.

— Sarvien väliin! Kaksi dukaattia! Kolme! Antakaa pistoli!

 — Kiinni on! — huusi herra Andrzej. — Kolme dukaattia! Zend!
Pistolit!

He alkoivat yhä äänekkäämmin lyödä veikkaa. Sillävälin käväisi

Zend eteisessä tuoden pistolit, pussillisen kuulia ja ruutisarven.

Ranicki sieppasi pistolin.

— Onko ladattu? — kysyi hän.

— On.

— Kolme dukaattia! Neljä! Viisi dukaattia! — huusi humaltunut

Kmicic.

— Hiljaa! Ohi ammut!

— Ohiko? Katsopas!… Tuohon kalloon tuolla, sarvien väliin… Yks,

kaks…

Kaikki tuijottivat suureen hirvenkalloon, joka riippui vastapäätä

Ranickia. Ampuja kohotti kätensä… se vapisi…

— Kolme! — kirkaisi Kmicic.

Laukaus pamahti ja huone täyttyi ruudinsavulla.

— Ohi, ohi! Tuolla on reikä! — huusi Kmicic osoittaen

mustuneeseen seinään, johon kuula oli viiltänyt valkoisen jäljen.

— Vielä kaksi laukausta!

— Ei! Pistoli tänne! — huusi Kulwiec. Samassa syöksyi pelästynyt

palvelusväki huoneeseen.
 — Ulos! Ulos!-ärjyi Kmicic.-Yks, kaks, kolme!

Taas pamahti laukaus, mutta tällä kertaa lensi pääkallon siruja

halki ilman.

— Antakaa meillekin pistolit! — huusivat muut kuin yhdestä

suusta.

Neljännestunnin kuluttua kajahteli huoneessa laukaus toisensa

jälkeen. Savu himmensi valon ja ampujain ääriviivat. Laukausten
paukkeeseen yhtyi Zendin ääni; tämä rääkkyi kuin varis, ulvoi kuin
susi, mörisi kuin metsähärkä. Ilmassa lenteli luunsiruja pääkalloista,
lastuja seinistä ja palasia muotokuvien kehyksistä. Hälinässä
ammuttiin Billewiczeihinkin, ja Ranicki, joka sai raivokohtauksen,
alkoi huitoa niihin miekalla.

Säikähtynyt palvelusväki mulkoili pelon puistattamana tätä villiä

leikkiä, joka muistutti tataarien hyökkäystä. Koirat alkoivat haukkua
ja ulvoa. Koko talo oli jalkeilla. Pihalle kokoontui ihmisiä.
Palvelustyttöjä juoksi ikkunan alle ja painaen kasvonsa ruutuihin
kiinni, niin että nenät litistyivät, tirkistelivät he sisälle nähdäkseen
mitä savuisessa huoneessa tapahtui.

Vihdoin Zend äkkäsi heidät ja kiljahti niin vihlovasti, että kaikkien

korvat olivat mennä lukkoon.

— Hyvät herrat! Lintusia! Ikkunan takana on lintusia!

— Lintusia! Lintusia!

— Tanssimaan!
 Ja juopunut joukko ryntäsi pihamaalle. Pakkanen ei jäähdyttänyt
kuumia päitä. Tytöt kiljuen ja kirkuen pakenivat mikä minnekin. Mutta
sotaveikot painoivat jäljessä ja toivat sisälle huoneeseen jokaisen,
jonka kiinni saivat. Kohta alkoi karkelo keskellä savua, siruja,
sirpaleita tuon suuren pöydän ympärillä, jolta viini virtasi.

Näin juhlivat Lubiczissa herra Kmicic ja hänen hurjat

kumppaninsa.
KOLMAS LUKU.

Seuraavina päivinä herra Andrzej kävi tuon tuostakin Wodoktyssa

palaten sieltä joka kerta yhä rakastuneempana ja yhä
ihastuneempana omaan Oleńkaansa. Tovereitten kuullen hän ylisti
neitostaan aina taivaaseen saakka. Eräänä päivänä hän sanoi heille:

— Rakkaat kuomaseni, tänään teidän tulee käydä tervehdyksellä

Wodoktyssa, sillä sitten me lähdemme kaikki yhdessä katsomaan
kolmatta maatilaa Mitrunyssa. Hän ottaa meidät kyllä
vieraanvaraisesti vastaan, mutta muistakaa käyttäytyä säädyllisesti,
muuten survon teidät silpuksi…

Kavaljeerit riensivät halukkaasti siistimään itseään, ja pian neljä

rekeä kiidätti elämänhaluista nuorta väkeä Wodoktyyn. Herra Kmicic
istui ensimmäisessä reessä, joka oli sangen komea ja karhun
muotoinen. Sen edessä oli kalmukkilainen kolmivaljakko, jonka
valjaat oli koristettu kirjavilla nauhoilla ja riikinkukon sulilla, kuten
Smolenskissa oli tapana. Hevosia ohjasi tallipoika, joka istui karhun
kaulalla. Herra Andrzejn yllä oli vihreät, kullanvärisillä nauhuksilla
koristetut ja soopelinnahalla reunustetut samettiturkit ja päässä
soopelinnahkainen lakki, jossa oli haikaransulka. Hän oli hyvällä
tuulella, innostunut ja puheli vieressään istuvalle Kokosinskille tähän
tapaan:

— Kuulehan, Kokoszko! Me olemme remunneet aika lailla näinä

parina iltana, etenkin ensimmäisenä, jolloin pääkallot ja
muotokuvatkin saivat osansa. Pahinta tässä on se tyttöjen juttu. Aina
se pahuksen Zend keksiikin jos jotakin, ja kuka tästä sitten saa
vastata, jollen minä! Pelkään, että ihmiset saavat kuulla, ja maineeni
joutuu vaaraan.

— Mene hirteen maineinesi, sillä ei se mihinkään muuhunkaan

kelpaa, enemmän kuin meidänkään maineemme!

— Mutta kenen syy, jollei teidän. Muistapas vain, Kokoszko, että

Orszassa minä teidän tähtenne sain pahan maineen, minkä tähden
minua haukuttiin ja pisteltiin.

— Entä kuka raastoi herra Tumgratia pakkasessa hevoseen

sidottuna? Ja kuka tappoi virkamiehen, joka kysyi: käydäänkö
Orszassa jo kahdella jalalla vaiko neljällä vielä? Kuka piteli
Wyzinskeja niin pahasti, että haavoja saivat? Kuka hajoitti maapäivät
Orszassa?

— Maapäivät minä hajoitin, mutta se on orszalaisten ja minun

välinen asia. Herra Tumgrat antoi minulle anteeksi, ennenkuin heitti
henkensä, ja mitä muuhun tulee, niin sanon, että viattominkin voi
joutua kaksintaisteluun.

— Enpä ole vielä luetellut kaikkia syntejäsi; sotaoikeudessakin

sinua kaksi juttua odottaa.
 — Ei minua, vaan teitä, sillä vain sen verran on minussa syytä,
että annoin teidän vorota rauhallisia kansalaisia. Mutta mitäpä
tuosta! Muista pitää kitasi kiinni, Kokoszko, ja olla Oleńkalle mitään
virkkamatta niin kaksintaisteluista kuin muotokuvien pommituksesta
ja tytöistä. Jos jotakin käy ilmi, työnnän syyn teidän niskoillenne.
Väelle olen jo sanonut ja tytöille myöskin, että niskat nitistän nurin,
jos hiiskuvat sanallakaan.

— Mene suohon, Jendrus, koska noin neitoasi pelkäät! Orszassa

sinä olit aivan toisenlainen. Näenpä jo surullisen loppusi, kuinka sinä
kiltisti tulet kulkemaan talutusnuorassa.

— Typeryyksiä latelet, Kokoszko! Mutta mitä Oleńkaan tulee, niin

saatpa nähdä, ettet tiedä, miten pysyt jaloillasi hänet nähdessäsi,
sillä sellaista naista et ole ikänäsi tavannut. Mikä hyvää on, sitä hän
ylistää, mutta mikä on pahasta, sen hän tuomitsee; hänen omat
hyveensä ovat hänen mittapuunsa, ja sellaiseksi on everstivainaja
hänet kasvattanut. Jos sinä hänen edessään päästät ritarillisen
mielikuvituksesi valloilleen ja innostut kehaisemaan rikkoneesi lakia,
niin häpeälle joudut, sillä hän sanoo siihen heti, että niin ei saa
kunnon kansalainen menetellä, koska se on turmioksi isänmaalle…
Niin hän sanoo, ja sinusta tuntuu kuin olisit saanut vasten kuonoasi,
ja ihmettelet, ettet ennemmin ollut sitä käsittänyt… Hyi olkoon,
kuinka olemme eläneet, ja nyt meidän täytyy katsoa itse hyvettä ja
viattomuutta suoraan silmiin… Pahinta ovat ne tytöt…

— Eikös mitä, eivät ne niinkään pahinta olleet. Mutta kuulin, että

lähiseudun taloissa pitäisi olla sellaisia tyttäriä kuin hunaja ja mesi…
eikä pahasti äksyjä.

— Kuka niin sanoi? — kysyi Kmicic innokkaasti.

 — Kukako sanoi? Kukas muu kuin Zend? Ajaessaan eilen
koetteeksi hevosta hän joutui Wolmontowiczeen, jossa tapasi joukon
»lintusia», jotka olivat menossa iltamessusta kotiin. »Luulin
putoavani hevosen selästä», — sanoi, — »niin suloisia ja sieviä
olivat». Ja ketä katsoikin, se heti nauroi hänelle hampaita välkytellen.
Eikä ihmekään: ovathan pojat kaikki poissa, sodassa, ja »lintuset»
ikävissään yksikseen.

Kmicic tökkäsi nyrkillä toveriaan kylkeen:

— Kuulehan, Kokoszko, emmekö lähde joskus illalla… muka

eksyneinä… mitä?

— Entä sinun maineesi?

— Senkin vietävä! Tuki turpasi! lähtekää hiidessä ilman minua, jos

sikseen tulee… tai ehkä on parempi, että ette lähde lainkaan! Te ette
kuitenkaan voisi olla rymyämättä, ja minä tahdon elää sovussa
täkäläisten aatelisten kanssa, jotka everstivainaja on määrännyt
Oleńkan holhoojiksi.

— Niin, sinä olet maininnut siitä minulle, mutta minä en sitä ottanut
uskoakseni. Mistä sellainen luottamus?

— Hän on käynyt heidän kanssaan sotia, ja Orszassa minä jo

kuulin häneltä itseltään, että nämä laudalaiset ovat oivallista väkeä.
Totta puhuen, minä itsekin ensin sitä ihmettelin; oli kuin hän olisi
tahtonut määrätä heidät pitämään minua silmällä.

— Mitäpä tehdä? Saat nöyrästi kumartaa heille.

— Suus kiinni! Sitä en tee ikänä!… Kumartakoot he minulle ja

totelkoot komennustani!
 — Joku muu tulee heitä komentamaan. Zend kertoi, että täällä on
muuan eversti, josta kuuleman mukaan tulee lippukunnan
päämies… Mikäs hänen nimensä olikaan?… Wolodyjowski se taisi
olla. Hän on johtanut heitä jo Szklowin luona, lujasti olivat otelleet,
mutta selkään olivat kuitenkin saaneet.

— Olen kuullut puhuttavan eräästä Wolodyjowskista, kuuluisasta

soturista… Kas tuollapa Wodokty jo näkyy!

— Hyvä näyttää ihmisten täällä Samogitiassa olevan, koska

kaikkialla on niin ankara järjestys. Ukko lienee ollut kova
maanviljelijä. Komea on päärakennuskin. Vihollinen polttaa täällä
harvoin, niin että kelpaahan sitä sitten rakennella.

— Luulen, ettei hän tiedä mitään hurjastelustamme Lubiczissa, —

arveli
Kmicic ikäänkuin itsekseen.

Sitten hän kääntyi naapurinsa puoleen:

— Kokoszko, muista sanoa muille, että käyttäytyvät arvokkaasti.

Joka vähääkään liikoja puhuu, sen minä, niin totta kuin Jumala on
pyhä, säpäleiksi silvon.

— Oletpas sinä joutunut pahaan asemaan.

— Olen tai en, se ei ole sinun asiasi. Poika, hoi! Ammu!

Karhun hopeoidulla kaulalla istuva tallipoika ampua paukahdutti,

muut ajopojat seurasivat esimerkkiä, ja reet ajoivat iloisessa
hälinässä pihalle.
 Tulijat astuivat suureen eteiseen ja sieltä ruokasaliin, jonka seinät
oli, samoinkuin Lubiczissa, koristettu petojen pääkalloilla. Täällä he
odottivat katsoen tarkasti ja uteliaasti oveen, josta Aleksandra-neidin
piti tulla. Kaikesta päättäen olivat Kmicicin varoitukset heillä
tuoreessa muistissaan, koska he juttelivat hiljaa kuin kirkossa.

— Sinä puhut kauniisti… — kuiskasi herra Uhlik Kokosinskille. —

Tervehdipäs sinä häntä meidän kaikkien puolesta.

— Ajattelin kyllä matkalla sanoja tervehdykseksi, — vastasi siihen

herra Kokosinski, — mutta en tiedä, miten sujuvasti saan ne
sanotuksi, sillä Jendrus häiritsi minua.

— Rohkeasti vain, niin hyvin käy! Tuossa hän jo tuleekin.

Neiti Billewicz tuli todellakin, mutta pysähtyi kynnykselle, ikäänkuin

hän olisi hämmästynyt vieraitten paljoutta. Herra Kmicicin löi tulijan
kauneus kuin salama; hän oli, näet, nähnyt Oleńkan vain illoin, mutta
päivän valossa oli neitonen vieläkin kauniimpi. Hänen silmissään oli
ruiskaunokin sineä, mustat kulmakarvat erottautuivat kirkkaasti
valkoisesta otsasta, ja vaalea tukka loisti kuin kruunu kuningattaren
päässä. Rohkeasti, katsettaan alas luomatta, kuten kunnianarvoinen
emäntä ainakin, hän vastaanotti vieraansa silmäillen säteilevästi
ympärilleen; hänen vaikutustaan lisäsi vielä musta puku. Noin ylevää
ja loistavan kaunista neitiä eivät soturit vielä milloinkaan olleet
nähneet — he olivat tottuneet toisenlaisiin tyttöihin — ja
senpätähden he rivissä seisoen ja kantapäitään kopahduttaen
kumarsivat syvään ja ikäänkuin komennon mukaan. Herra Kmicic
astui neidin luo, suuteli kättä ja sanoi:

— Tässä, minun aarteeni, ovat asetoverini, joiden kanssa olen

kamppaillut viimeisessä sodassa.
 — Minulle on suuri kunnia, — vastasi neiti Billewicz, — saada
vastaanottaa talooni niin uljaita ritareja, joitten jalosta syntyperästä
olen jo kuullut herra lipunkantajalta.

Tämän sanottuaan neiti kohautti hyppysillään hamettaan ja

kumarsi mitä suurimmalla arvokkuudella. Herra Kmicic puri huultaan,
mutta iloitsi samalla siitä, että hänen neitosensa oli uskaltanut puhua
niin rohkeasti.

Jalot ritarit yhä kumartelivat kantapäitään kopahduttaen ja

työntäen
Kokosinskia kylkeen:

— Astu esiin, astu esiin…

Herra Kokosinski astui askelen eteenpäin, rykäisi ja alkoi:

— Jalosukuinen neiti! En tiedä mitä minun tulee koko orszalaisen

lippukunnan nimessä enemmän ylistää, armollisen neidin kauneutta
ja hyväsydämisyyttäkö vaiko meidän ratsumestarimme ja
asetoverimme herra Kmicicin osaksi tullutta sanomatonta onnea,
sillä vaikkapa hän nousisi pilviin saakka, kohoaisi pilvien… minä
tarkoitan, ihan pilviin saakka…

— Astuhan nyt jo alas niistä pilvistä! — huudahti Kmicic.

Ritarit purskahtivat raikuvaan nauruun, mutta muistettuaan

samassa
Kmicicin varoituksen nostivat kämmenensä suun eteen.

Herra Kokosinski hämmentyi kokonaan, punastui ja sanoi:

— Puhukaa itse, senkin pakanat, koska kerran minua häiritsette!

 Aleksandra-neiti kohautti taas hyppysillään hamettaan:

— Minä en kykenisi vastaamaan teille niinkuin pitäisi, mutta sen

tiedän, etten ansaitse niitä ylistyksiä, joita te esiintuotte minulle koko
orszalaisen lippukunnan nimessä, — sanoi hän ja kumarsi taas
erinomaisen arvokkaasti.

Orszalaiset kavaljeerit tunsivat asemansa hieman kiusalliseksi

tämän hovitapoja taitavan neidin edessä. He koettivat olla niinkuin
kaikki olisi hyvin, mutta se ei oikein onnistunut. Toiset alkoivat purra
viiksiään, toiset mutista jotakin hampaittensa välistä, tarttuivatpa
jotkut jo miekkansa kahvaan. Silloin sanoi Kmicic:

— Olemme saapuneet tänne lähteäksemme yhdessä teidän

kanssanne
Mitrunyyn, kuten eilen oli puhe. Keli on hyvä ja sää suloinen.

— Minä lähetin tädin jo edeltäpäin sinne, jotta hän valmistaisi

päivällisen. Jos herrat ovat hyvät ja odottavat vähäisen, niin
pukeudun.

Sen sanottuaan hän poistui, ja Kmicic syöksyi toveriensa luo.

— No mitä, kalliit kuomaseni, eikö hän ole kuin itse ruhtinatar?…

Ja sinä, Kokoszko? Sinä puhuit minulle pahasta asemasta, mutta
taisitpa seisoa kuin poikanulikka hänen edessään?… Oletko
koskaan nähnyt sellaista?

— Olisit antanut vain minun puhua rauhassa… vaikka kyllä minä

tunnustan, etten ole tottunut puhumaan sellaiselle hovinaiselle.

— Everstivainaja, — selitti Kmicic, — oli usein hänen kanssaan

Kiejdanyssa vojevodaruhtinaan hovissa tai herra Hlebowiczin luona:
siellä hän on oppinut ylhäisiä tapoja. Entä eikö ollut kaunis?…
Kylläpäs te olette vieläkin hämmästyneitä!

— Hän mahtaa pitää meitä pässinpäinä! — tiuskaisi Ranicki

harmistuneena. — Mutta suurin pässinpää on Kokosinski!

— Sinä petturi! Itse työnsit minua kylkeen, kun häpesit rupista

naamaasi!

— Hiljaa, pojat, hiljaa! — sanoi Kmicic. — Ihailla saatte, mutta ette

tapella.

— Minä juoksisin vaikka tuleen hänen tähtensä! — huusi Rekuc.

— Lyö,
Jendrus, mutta minä pidän sanani!

Kmicic ei kuitenkaan aikonut lyödä. Hän oli, päinvastoin, perin

tyytyväinen, kierteli viiksiään ja katseli tovereitaan voitonriemulla.
Samassa astui Aleksandra-neiti sisään, päässä näädännahkainen
lakki, jonka alla hänen kasvonsa näyttivät vieläkin kauniimmilta.
Kaikki menivät kuistille.

— Tähänkö rekeen me istumme? — kysyi neiti osoittaen

hopeanväristä karhua. — Ikänä en ole kauniimpaa rekeä nähnyt.

— Kaunis se on, kenenkä sitten lie ollut, sitä en tiedä… se on

nimittäin sotasaalis. Me, kuljeskelevat ritarit, joilta sota on kaiken
omaisuuden vienyt, emme omista muuta kuin mitä sota myös antaa.
Olen sodan jumalatarta uskollisesti palvellut, ja hän on uskollisuuteni
palkinnut.

— Jumala suokoon, että saisitte paremman palkinnon, sillä tämä

palkitsee vain yhtä, samalla kuin koko isänmaa vuodattaa kyyneleitä.
 Kmicic peitti Oleńkan komealla, valkoisella rekipeitteellä, johon oli
ommeltu valkoisia suden kuvia, istuutui sitten viereen ja huusi
ajajalle: »Anna mennä!» Hevoset läksivät juoksemaan.

Kylmä ilma virtasi kasvoja vastaan ja vaikeutti hengitystä. Kuului

lumen nitinää jalasten alla, hevosten korskuntaa, kavioitten kapsetta
ja ajajain huutoja.

Yht'äkkiä herra Andrzej nojasi Oleńkan puoleen ja kysyi:

— Onko hyvä olla?

— On, — vastasi Oleńka nostaen hihansa suojellakseen sillä

kasvojaan vinhalta viimalta.

Reki kiiti vihurina. Päivä oli kirkas ja kylmä. Lumi kimalteli

ikäänkuin joku olisi sirotellut sille kiteitä. Mökkien katoilta nousi
punertava savu patsaina ilmaan. Parvi variksia lensi rääkkyen rekien
editse lehdettömien puitten välitse. Jonkin matkan päässä
Wodoktysta tie painui synkkään, hiljaiseen metsään, joka näytti
nukkuvan lumitaakkansa alla. Puut vilahtivat ohi niin vinhasti, että
tuntui siltä, kuin hevosilla olisi ollut siivet. Sellainen vauhti huimaa ja
huumaa; niin kävi Aleksandra-neidinkin. Hän heittäytyi reen
selkämystää vasten, sulki silmänsä, antautui huimaavan vauhdin
valtoihin ja tunsi suloista uupumusta. Hänen mielessään heräsi
ajatus, että tuo orszalainen aatelismies oli ryöstänyt hänet ja kiiti nyt
vihurina pois, eikä hänellä, ryöstetyllä naisella, ollut voimia vastustaa
eikä huutaa… Ja he lentävät yhä nopeammin ja nopeammin…
Oleńka tuntee, kuinka jonkun käsivarret kietoutuvat hänen
ympärillensä… tuntee samassa huulillaan jotakin hehkuvaa,
polttavaa… silmät eivät jaksa avautua, ne ovat unenraskaat… He
lentävät… lentävät… Vihdoin herättää uinuvan neidon kysyvä ääni:
 — Rakastatko minua? Oleńka avasi? silmänsä:

— Kuin omaa sieluani!

— Ja minä kautta elämän ja kuoleman! Kmicicin

soopelinnahkainen lakki kallistui taas Oleńkan näädännahkaisen
lakin puoleen. Neitonen ei tietänyt enää itsekään, mikä häntä
enemmän huumasi, suudelmat vaiko tämä huimaava vauhti.

Ja he lensivät yhä kauemmas halki metsien, metsien. Puut jäivät

taakse joukoittain. Lumi lenteli, hevoset korskuivat, ja he olivat
onnellisia.

— Näin tahtoisin ajaa halki maailman! — huudahti Kmicic.

— Mitä olemmekaan tehneet? Syntiä! — kuiskasi Oleńka.

— Eihän tämä mitään syntiä ole! Annapas vielä tehdä syntiä!

— Ei, ei… Olemme jo lähellä Mitrunya.

— Lähellä tai kaukana, yhdentekevä!

Ja Kmicic nousi seisomaan reessä, kohotti käsivartensa taivasta

kohti ja alkoi huutaa kuin ilon kyllyydestä:

— Hei… vaan! Hei… vaan!

— Hei! Hei! Hei! Hei! Hop! — vastasivat toverit takana olevista

reistä.

— Miksi noin huudatte? — kysyi Oleńka.

— Ilosta! Ilosta! Huuda sinäkin, neitoseni!

 — Hei… vaan! — kuului hento naisen ääni.

— Kuningattareni! Minä polvistun jalkojesi juureen!

— Toverit nauraisivat.

Heidät valtasi hurja, huima ilo, yhtä huima kuin vauhtikin. Kmicic
alkoi laulaa:

— Ja pihalta katseli neitonen päin kaukaista peltojen

rantaa. »Kas, äitini, joukkoa ritarien! Oi, mitähän kohtalo
antaa?» »Älä, tyttöni, katso, vaan silmäsi jo käsilläs valkeilla
peitä, sun sydämes särkyisi varmasti, jos sotaan käyt
vastahan heitä.»

— Kuka on opettanut teille noin kauniita lauluja? — kysyi

Aleksandra-neiti.

— Sota, Oleńka. Leirissä olemme tätäkin ikävissämme laulelleet.

Heidän keskustelunsa katkesi, sillä takimmaisista reistä huudettiin

kovasti:

— Seis! Seis! Kuulkaa siellä! Seisottakaa! Herra Andrzej kääntyi

ympäri suuttuneena ja hämmästyneenä ja näki muutaman askelen
päässä ratsastajan, joka läheni kovaa vauhtia.

— Kautta Jumalan! Sehän on minun ratsuvääpelini Soroka; jotakin

on tapahtunut! — sanoi herra Andrzej.

Sillävälin oli vääpeli ajanut reen viereen ja pysähdytti hevosensa

niin äkkiä, että se nousi takajaloilleen.

— Herra ratsumestari! — alkoi hän hengästyneenä.

 — Mitä nyt, Soroka?

— Upita palaa… siellä tapellaan!

— Jeesus Maaria! — huudahti Oleńka.

— Ei mitään hätää, Oleńka… Kutka tappelevat?

— Sotilaat ja kaupunkilaiset. Nämä ovat lähettäneet hakemaan

apua Poniewieźista, mutta minä ajoin ilmoittamaan teidän
armollenne. Olen aivan hengästynyt…

Samassa olivat takimmaisetkin reet siinä. Kokosinski, Ranicki,

Kulwiec-Hippocentaurus, Uhlik, Rekuc ja Zend hyppäsivät lumelle ja
ympäröivät keskustelevat.

— Mikä oli syynä? — kysyi Kmicic.

— Kaupunkilaiset eivät suostuneet antamaan ylläpitoa hevosille

eikä miehille, kun ei ollut määräystä; sotilaat rupesivat ottamaan
väkivallalla. Me piiritimme pormestarin ja torille varustuksien suojaan
asettuneet joukot ja sytytimme kaksi taloa tuleen. Nyt siellä on hirveä
hälinä, ja hätäkelloja soitetaan…

Kmicicin silmät alkoivat säihkyä vihaa.

— Meidän täytyy lähteä auttamaan! — huusi Kokosinski.

— Sotaväkeä kurittavat! — ärjäisi Ranicki, jonka kasvoille nousi

punaisia, valkoisia ja mustia täpliä. — Mikä häpeä!

Zend huusi kuin huuhkain, että hevosetkin pelästyivät, ja Rekuc

vikisi nostaen katseensa taivasta kohti:
 — Iskekää, Jumalan nimessä!

— Hiljaa! — huusi Kmicic, niin että metsä kaikui ja lähinnä seisova

Zend huojahti kuin juopunut. — Ei teitä siellä tarvita! Turhia ovat
murhat! Istuutukaa kahteen rekeen, antakaa minulle yksi, ja
ajakaamme Lubicziin. Siellä täytyy teidän odottaa, ehkä lähetän teiltä
apua hakemaan.

— Mitä? — sanoi Ranicki vastustavasti. Mutta herra Andrzej tarttui

hänen niskaansa, ja hänen silmänsä säihkyivät entistä enemmän.

— Ei sanaakaan! — sanoi hän.

Kaikki vaikenivat. Näkyi, että he pelkäsivät häntä, vaikka

tavallisesti elivätkin niin veljellisesti keskenään.

— Oleńka palatkoon Wodoktyyn, — sanoi Kmicic, — tai ajakoon

täti Kulwiecin luo Mitrunyyn. Huvimatkamme päättyi ikävästi. Tiesin,
etteivät ne siellä pysyisi rauhassa… Mutta kyllä ne kohta
rauhoittuvat, kun muutamat menettävät päänsä. Hyvää voimista ja
rauhaa, kohta käyn talossa taas…

Sen sanottuaan hän suuteli Oleńkan kättä, peitti neitosen

sudennahkoihin, istuutui toiseen rekeen ja huusi ajajalle:

— Upitaan!
NELJÄS LUKU.

Kului muutamia päiviä, mutta Kmicic ei palannutkaan. Sensijaan

saapui Wodoktyyn kolme laudalaista aatelismiestä. Yksi näistä oli
Pakosz Gasztowt Pacunelesta, sama, joka piti herra Wolodyjowskia
luonaan vieraana ja joka oli kuuluisa rikkauksistaan ja kuudesta
tyttärestään, joista kolme oli naimisissa kolmella Butrymilla, kukin
sadan hopeataalerin myötäjäisineen, paitsi muuta irtainta. Toinen oli
Kassyan Butrym, Laudan vanhin mies, joka hyvin muisti kuningas
Batoryn, ja kolmas Pakoszin vävy, Jozwa Butrym. Vaikka Jozwa oli
parhaassa miehuuden iässä, ei hän ollut noudattanut yleistä
kutsuntaa, sillä hän oli menettänyt kasakkasodissa toisen jalkansa,
minkätähden hän olikin saanut liikanimen Jalaton. Muuten hän oli
peloittava mies, vahva kuin karhu, älykäs, mutta karkea, tulinen ja
ankarasti ihmisiä arvosteleva. Häntä kunnioitettiin, sillä hän ei voinut
suoda mitään anteeksi itselleen enemmän kuin muillekaan. Erittäin
vaarallinen hän oli juovuspäissään, mikä muuten sattui hänelle
harvoin.

Nämä kolme olivat saapuneet neiti Billewiczin luo. Tämä otti

vieraansa ystävällisesti vastaan, vaikka hän heti arvasikin, että
vieraat olivat tulleet hankkimaan tietoja herra Kmicicistä.