Functional Programming in JavaScript

How to improve your JavaScript

programs using functional techniques
1st Edition Luis Atencio
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmeta.com/product/functional-programming-in-javascript-how-to-improve-
your-javascript-programs-using-functional-techniques-1st-edition-luis-atencio-2/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Functional Programming in JavaScript How to improve

your JavaScript programs using functional techniques
1st Edition Luis Atencio

https://ebookmeta.com/product/functional-programming-in-
javascript-how-to-improve-your-javascript-programs-using-
functional-techniques-1st-edition-luis-atencio/

Mastering JavaScript Functional Programming 1st Edition

Federico Kereki

https://ebookmeta.com/product/mastering-javascript-functional-
programming-1st-edition-federico-kereki/

Functional JavaScript 1st Edition Michael Fogus

https://ebookmeta.com/product/functional-javascript-1st-edition-
michael-fogus/

Functional JavaScript 1st Edition Michael Fogus

https://ebookmeta.com/product/functional-javascript-1st-edition-
michael-fogus-2/
Functional Programming in C How to write better C code
1st Edition Enrico Buonanno

https://ebookmeta.com/product/functional-programming-in-c-how-to-
write-better-c-code-1st-edition-enrico-buonanno/

Programming for Absolute Beginners: Using the

JavaScript Programming Language 1st Edition Jonathan
Bartlett

https://ebookmeta.com/product/programming-for-absolute-beginners-
using-the-javascript-programming-language-1st-edition-jonathan-
bartlett/

Programming TypeScript Making your JavaScript

applications scale Boris Cherny

https://ebookmeta.com/product/programming-typescript-making-your-
javascript-applications-scale-boris-cherny/

Jasmine JavaScript Testing 2nd Edition Test your

JavaScript applications efficiently using Jasmine and
React js Paulo Ragonha

https://ebookmeta.com/product/jasmine-javascript-testing-2nd-
edition-test-your-javascript-applications-efficiently-using-
jasmine-and-react-js-paulo-ragonha/

Programming TypeScript Making Your JavaScript

Applications Scale 1st Edition Boris Cherny

https://ebookmeta.com/product/programming-typescript-making-your-
javascript-applications-scale-1st-edition-boris-cherny/
Another random document with
no related content on Scribd:
 Tällaista valoisaa luottamusta tulevaisuuteen mekin tarvitsemme.
Meidän on sanottava sielullemme: »Mitäs murehdit, minun sieluni, ja
olet niin levoton minussa? Turvaa Jumalaan, sillä vielä hän sinua
auttaa kasvoillansa». Se on oikeaa elämisen rohkeutta. Eräs viisas
mies sanoo. »Ihmiselle on paljon tärkeämpää tietää onnen olevan,
kuin siitä nauttia». Ja se on totta. Meillekin on paljon tärkeämpää
tietää, että Jumalan apu löytyy, kuin päästä osalliseksi siitä. Sillä
silloin kun me pääsemme siitä osallisiksi, osaamme myös antaa sille
arvon, koska meillä ei ole sitä aina ollut.

Nyt on Kynttilänpäivä. Tänä sunnuntaina vihitään

roomalaiskatolisissa kirkoissa ne kynttilät, jotka vuoden aikana
käytetään jumalanpalveluksissa ja juhlakulkueissa. Meillä luterilaisilla
kristityillä ei ole sellaista tapaa. Mutta mehän voimme suorittaa tuon
saman hengessämme: sytyttää kaikki toivon kynttilät palamaan ja
niin astua täältä kirkosta ulos.

Maailma ei ole suinkaan tänä lyhyenä hetkenä muuttunut. Sota

raivoaa edelleen. Mutta sanokaamme me: »Kerran koittaa ikuinen
rauha.» Jumalan apua ei näy, mutta sanokaamme me: »Minä julistan
päivästä päivään hänen pelastustansa.» Epäjumalan palvelus
rehoittaa eri muodoissa, mutta sanokaamme me: »Herra on taivaat
tehnyt!»

Näin veisaamme Herralle uutta virttä ja kehoitamme siihen

yhtymään koko maan. Amen.
KÄY SISÄÄN KÄRSIMYSPORTISTASI!

Laskiaissunnuntai. — Joh. 12, 23—33.

Roomalaiskatolisessa kirkossa aloittaa pappi jumalanpalveluksen

laskiaisena lukemalla alttarilta loppuosan 31. psalmista: »Ole minulle
vahva kallio ja linna minua auttamaan!»

Nämä sanat sopivatkin päällekirjoitukseksi sille portille, joka

ihmiselämässä johtaa kärsimyksen tielle.

Kärsimys on paastonajan johtava ajatus. Vapahtajan elämässä

näemme tämän ajatuksen täydellisimmin toteutuneena. Hän jos
kukaan oli kärsimyksen mies.

Olemme joskus maininneet hänen yksinäisyydestään. Hän oli nim.

yksinäisin ihminen maailmassa. Hänen parhaimmat ystävänsäkin
käsittivät hänet väärin ja ratkaisevalla hetkellä jättivät hänet. Ja
loppuelämänsä ajan hän oli koditon mies. Hänellä ei ollut pysyväistä
asuinsijaa missään. Itse hän sanoi kerran: »Ketuilla on luolansa ja
taivaan linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen pojalla ei ole, mihin hän
päänsä kallistaisi.»
 Ja hänen elämäänsä loi risti varjonsa jo varhain.

Mutta — hän kesti kaiken tyynesti. Hän otti kohtalonsa vastaan

ylevän rauhallisena. »Nyt on Ihmisen Poika kirkastettu», sanoi hän.

Ja hänen puheensa kohoaa runolliseen kauneuteen, kun hän

huudahtaa. »Totisesti, totisesti minä sanon teille: jos ei vehnänjyvä
putoa maahan ja kuole, se jää yksin; mutta jos se kuolee, se tuottaa
paljon hedelmää».

Ja kuitenkin elämä oli hänellekin rakas. Totta kai se oli sitä

miehelle, joka sanoi: »Katsokaa kedon liljoja!» Miehen, jonka silmä
oli siinä määrin avoin luonnon kauneudelle, täytyi rakastaa elämää.

Nyt hän oli tullut sille kohdalle, jolloin elämä oli jätettävä: hänen oli
kuoltava, astuttava kärsimyksen portista sisään. Oli hyvä, että hän
saattoi lukea portin päältä tuon lohduttavan kirjoituksen: »Ole minulle
vahva kallio ja linna minua auttamaan!»

Me ihmiset emme haluaisi astua sisään kärsimyksen portista. Me

tahtoisimme Eedeniin, paratiisiin — jo maallisesti. Meillä on niin
paljon toiveita, suloisia, ihania toiveita, ja näiden toiveiden
toteutumisessa näemme oman Eedenimme.

Yksi haluaisi saavuttaa hyvän toimeentulon, päästä niin pitkälle,

että omistaisi kerran pienen talon puutarhoineen. Hän pettyy:
tuleekin eteen köyhyys, loppuvat varat ja vielä kaiken kukkuraksi
terveys rupeaa horjumaan. Talo puutarhoineen siirtyy
saavuttamattomiin.

Toinen tavoittelee onnea toisella tavalla. Koko elämän kestävä

liitto rakastamansa ihmisen kanssa on se päämäärä, johon hän
pyrkii. Hän saavuttaakin sen. Mutta — eräänä päivänä hän seisoo
paarien ääressä tuska ja epätoivo sydämessä: rakastettu lepää siinä
kuolleena. Silmät, joiden uskollisesta katseesta hän oli iloinnut, ovat
iäksi sammuneet; ääni, jonka sointua hän oli niin monesti sydän
onnea täynnä kuunnellut, on iäksi vaiennut; käsi, jota hän oli niin
monta kertaa kiitollisena puristanut, on iäksi kylmennyt.

Silloin on ihmiselämässä tullut laskiaissunnuntai. Ihminen on

astunut kärsimyksen portille. Hän saa lähteä vaeltamaan suruineen,
pettymyksineen; hänen taakkansa on raskas.

On hyvä, että kärsimyksen portin päällä on kirjoitus: »Ole minulle

vahva kallio ja linna minua auttamaan!» Sillä katsokaa: — ilman
Jumalan apua se ei käy.

Meidän pienet, suloiset toiveemme ovat vehnänjyviä, joita emme

hennoisi maahan heittää. Olemme kiintyneet niihin liian lujasti. Mutta
elämä pakottaa meidät sen tekemään. Ja se on hyvä. Sillä siten
niistä kasvaa meille aarre, jonka omistaminen tekee meidät
lopultakin onnellisiksi.

Se aarre on kärsimyksen tulessa kirkastunut sielu.

Jo keskiajan munkit kirjoittivat luostarikammionsa seinälle: Per

crucem ad lucem s.o. ristin kautta kirkkauteen. Se sana pitää
paikkansa tähän ajalliseen elämään nähden. Tuskan ja kärsimyksen
kautta saamme kestävimmän rauhan, varsinkin, jos olemme
kantaneet kuormamme Jumalan avulla.

On siis hyvä meille, että yksi on käynyt edellämme kärsimyksen

portista sisään: — Vapahtajamme. Hän on ensimmäisenä lukenut
päällekirjoituksen:
 »Ole minulle vahva kallio ja linna minua auttamaan!» Tosin hänkin
teki sen vapisevin sydämin, mutta astui kuitenkin rohkein mielin
sisään.

Niin tahdomme mekin tehdä.

Meidän sydämemme vapisee vielä enemmän kuin hänen. Mutta

— hänen esimerkkinsä silmäimme edessä emme kuitenkaan epäröi,
vaan otamme tuon tuskallisen askeleen. Vähän ajan perästä
saamme nähdä, että se käy. Vain itse läpikulku oli kaikkein vaikein.
Siinä nim. eniten haavoittui. Sillä porttiaukkoa reunustavat
orjantappurat repivät kasvot ja kädet verille. Mutta — mitäpä siitä.
Vapahtajallemme, hänen läpikulkiessaan, jäi siitä orjantappuraseppel
päähän. Se oli hänen voittoseppeleensä. Me kuljemme nyt hänen
jäljessään, seuraten hänen tietään. Tosin tuon tien varrella on
sellainenkin paikka, jossa enkelin täytyy vahvistaa meitä, niinkuin
hän vahvisti Vapahtajaammekin. Se oli hyvä, että hänet lähetettiin
siihen. Sillä varmaan Vapahtaja sanoi hänelle: »Jää tähän. Jäljessä
tulee sellaisia, jotka eivät mitenkään tahdo jaksaa.» Ja siellä hän nyt
seisoo — tuo enkeli — ollakseen valmiina meitä auttamaan. Hän
sanoo: »Rohkeutta vain! Tästä kulki kerran eräs, jolla oli kaikkein
vaikein, — niin vaikea, että hänen hikensäkin oli niinkuin veren
pisarat. Mutta — sittenkin hän jaksoi.» Ja tarttuen käteemme hän
auttaa meitä vaikean paikan ohi — tuo laupias samarialainen
enkelien joukossa — ja me kuljemme hetken päästä paremmin,
rohkeammin ja varmemmin. Amen.
MISTÄ MEIDÄN ON ILOITTAVA.

1. Paaston aik. sunnuntai. — Luukk. 10, 17—22.

Se oli ollut loistava lähetysretki täynnä ihmeellisiä voittoja. »Herra,

riivaajatkin ovat meille alamaiset sinun nimesi tähden!»

Me ymmärrämme niin hyvin apostolien ilon. Totta kai he olivat

iloisia nähdessään, minkälaisen vaikutuksen heidän puheensa sai
aikaan. Se oli perin inhimillistä.

Sen vuoksi mahtoi heistä tuntua koko omituiselta, kun Vapahtaja

ei ottanut osaa heidän iloonsa. Hyvä oli. Kyllä hän oli huomannut,
minkälainen menestys oli seurannut opetuslapsia. Mutta ei pitänyt
liiaksi kiinnittää huomiota yksityisiin voittoihin. Niiden vuoksi loppuisi
ilo lyhyeen. Piti ennen kaikkea iloita siitä, että nimi oli taivaan
kirjassa.

Mikä elämänkokemus, mikä tyyni viisaus. Sellaisesta on hyötyä jo

ihmisen maallisessakin kutsumuksessa.

Tiedemies tekee työtään ja saavuttaa huomattavan voiton, josta

koko maailma häntä kiittää. Hän ei kuitenkaan perusta iloansa yksin
tämän voiton varaan. Sillä sellainen ilo on liian lyhytaikainen. Hän
iloitsee siitä, että saa tehdä työtä, harrastaa rakasta tiedettään. Se
ylläpitää häntä joka päivä.

Maamies kyntää peltojaan. Toisinaan hän saa erinomaisen sadon.

Hän iloitsee siitä, mutta hän ei jää tästä yhdestä hyvästä
vuodentulosta niin riippuvaksi, että rupeaisi halveksimaan tavallisia
vuosia ja ehkä kiroamaan katovuotta. Ei, hän iloitsee siitä, että on
pysynyt terveenä ja jaksanut tehdä jokapäiväisen työnsä.

Pappi työskentelee seurakunnassaan. Toisinaan hän onnistuu

saarnoissaan ja saa ihmiset liikkeelle. Syntyy herätys, joka leviää yli
koko pitäjän. Mutta jonkun ajan kuluttua tuo herätys lakkaa. Sinne
tänne on tosin jäänyt joku yksityinen valvomaan, mutta suurin
enemmistö on menettänyt ensimmäisen innostuksensa. Älköön
pappi masentuko, vaikk'ei saisikaan uutta herätystä aikaan.
Tyytyköön hän siihen, että saa julistaa sanaa ja olla mukana Herran
työssä, vaikk'ei se näkyväisiä hedelmiä tuottaisikaan.

Me olemme kovin taipuvaisia perustamaan liian paljon hetken

menestykselle. Mutta se on huonoa elämän taitoa. Täytyy muistaa,
että juhlaa seuraa arkipäivä.

Vapahtaja on viisas kasvattaja. Joku toinen hänen asemassaan

olisi menetellyt aivan päinvastoin. Hän olisi yhtynyt opetuslasten
iloon, vieläpä kiihottanut sitä. Olisihan hän siten paraiten kirkastanut
omaakin kunniaansa. »Katsokaapa, enkö sanonut! Niin kävi ja niin
on aina käyvä!» Mutta Vapahtaja tietää, että into herpautuu, jos
ihminen yksipuolisesti kiinnittää huomionsa vain suureen
myötäkäymiseen.
 Ei, meidän pitää tyytyä siihen, mitä meillä on Terveys ja työkyky
riittäköön ilonaiheeksemme jokapäiväisessä elämässämme,
samoinkuin tieto siitä, että meillä on Jumala, joka pelastaa
sielumme. Jos rupeamme odottamaan suuria ja väkeviä hengellisiä
kokemuksia, voi käydä niin, ettei niitä tulekaan. Sitä suurempi on
ilomme, kun Jumala joskus antaa erikoisemmin kokea läsnäolonsa
suloisuutta.

»Lapsenmieliset» iloitsevat vähästä, mutta »viisaat ja

ymmärtäväiset» vaativat paljon, ennenkuin viitsivät ottaa harppunsa
seinältä ja laulaa kiitoslaulun. Eikä se, että »nimemme ovat kirjoitetut
taivaissa», ole suinkaan vähäistä. Se on varallakin yhtä suurta kuin
tyytyväisyys sen johdosta, että saa olla kansalainen kansalaisten
joukossa ja täyttää jokapäiväiset velvollisuutensa. Niin — se on vielä
enemmän. Sillä tässä on kysymys taivaan kansalaisuudesta.

»Taivaan kansalainen» — kuka se on? Se olet sinä, jolle ei riitä

yksinomaan tämä maallinen, vaan jonka sydän kaipaa korkeampaa,
pysyvämpää, kestävämpää. Se olet sinä, jonka henki halaa hengen
maailmaan. Se voi ehkä monen mielestä olla kovin epäkirkollinen —
tuo sinun henkinen maailmasi. Mutta älä ole huolissasi: hengen
maailma juuri on taivas. Ja sen, joka sinne halaa, sen nimi on
pyrkijöiden joukossa.

Ja siitä sinun on ennenkaikkea iloittava. Amen.

ERÄS ELÄMÄNTARINA.

2. Paaston aik. sunnuntai. — Luuk. 7, 36—50.

Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, että Raamattu sisältää monta

liikuttavaa elämäntarinaa, pieniä palasia ihmiselämästä, jotka
välittömyydellään vangitsevat meidät? Sellainen on tämäkin
kertomus syntisestä vaimosta fariseuksen huoneessa.

Hänestä on tullut historiallinen henkilö, vaikka emme edes tiedä

hänen nimeään emmekä sitä kaupunkia, jossa hän asui. Mutta —
hänen kyyneleiset kasvonsa ovat niin painuneet ihmismieleen, että
hänestä on tullut esikuva katumuksentekijästä, koskapa hänet
mainitaan joka kerta, kun luetaan tuo liikuttavan kaunis rukous: »O
sinä kaikkein armollisin, ristiinnaulittu Herra Jeesus Kristus».
Tällaisena katumuksentekijänä hän on saanut paikan Pietarin ja
katuvan ryövärin rinnalla.

Hän oli viettänyt sangen kevytmielistä elämää, niin että hän kyllä
oli hyvin tunnettu. Kaikki naimisissa olevat naiset ja nuoret siveät
neitoset katselivat häntä halveksuen, kun hän joskus tuli heitä
vastaan kaupungin kadulla. Oh, hän oli hyvin turmeltunut ja hyvin
vaarallinen.
 Hän asui jossakin kaupungin laitapuolella. Hänen asunnostaan
emme tiedä mitään. Tiedämme ainoastaan, että hän omisti kauniin
alabasteripullon, joka oli täynnä hyvänhajuista voidetta. Tuon pullon
sisältö käytettiin synninpalvelukseen. Nainen voiteli sillä itseään
lähtiessään öisille retkilleen.

Kuinka kauan hän oli viettänyt tällaista syntistä elämää — emme

tiedä. Varmaankin monia vuosia. Hän oli paatunut; ei hän välittänyt
itsestään eikä ihmisten ylenkatseesta. Hän eli huoletonna, vaipuen
päivä päivältä yhä syvemmälle. Jokainen piti häntä
parantumattomana.

Mutta — sitten tapahtui käänne. Hän oli kerran sattunut paikalle,

kun Natsaretin profeetta saarnasi. Sellaista saarnaa hän ei ollut
ennen kuullut. Hän oli kuvitellut sen käyvän samaan tyyliin kuin
fariseusten ja kirjanoppineiden puheen, — noiden, jotka olivat niin
pyhiä, niin tavattoman pyhiä virallisesti, mutta joiden joukosta löytyi
yksi ja toinen sellainenkin, jolle hänenkin halveksittu, kirottu
seuransa kelpasi. Sellaisille saarnamiehille hän oli hymyillyt
pilkallisesti.

Mutta — tämä Natsaretin profeetta oli aivan toista maata. Hän itse
oli puhdas. Jos kukaan niin hän olisi voinut tuomita. Hänellä olisi ollut
valta siihen. Mutta — hän ei sitä tehnyt. Päinvastoin hän puhui
lempeästi. Hänen puheestaan huokui syvä sääli kaikkia langenneita
ja kovaosaisia kohtaan. Ilmankos publikaanit ja syntiset parveilivatkin
hänen ympärillään eikä hän ajanut heitä pois. Tämä oli
lähtemättömästi painunut naisen mieleen.

Siitä ajasta alkaen hän ei enää ollut rauhallinen. Hän jatkoi kyllä
entistä ammattiaan, mutta hän ei tehnyt sitä enää samalla mielellä
kuin ennen. Kotona yksin ollessaan hän itki, itki katketakseen,
kurjaa, viheliäistä elämäänsä. Kerran hänkin oli ollut puhdas ja
viaton ja ajatellut nuoren tytön puhtaita, kauniita ajatuksia. Mutta nyt
— nyt oli elämä hukattu — hukattu täydellisesti.

Mutta — sitten hän eräänä päivänä kuulee, että Natsaretin

opettaja vierailee kaupungissa. Hänet oli kutsuttu fariseus Siimonin
taloon päivällisille. Silloin nainen tekee päätöksensä.

Hän lähtee kiireesti. Alabasteripullon hän ottaa mukaansa. Hän

kyllä tietää, ettei Siimonin taloon ole hänen kaltaistensa juuri helppo
päästä. Siellä on ovenvartijat ja edeskäyvät, suurilukuinen
palvelusväki. Mutta vaimo raivaa tien rohkeasti heidän välitseen
siihen huoneeseen, missä Vapahtaja parastaikaa aterioi talon
isännän ja toisten pöytävierasten kanssa. Ja sitten tapahtuu se,
mistä päivän evankeliumi kertoo.

Mitä me tässä kertomuksessa eniten ihailemme?

Vaimon rohkeus ansaitsee kyllä ihailuamme. Että hän uskalsi!

Mutta — hänellä oli niin suuri hätä, ettei hän enää kiinnittänyt
huomiotaan sovinnaisuussääntöihin. Talon isäntä ja pöytävieraat
kiinnittivät kyllä. Ja varmasti Vapahtajakin huomasi tuon kaiken, mikä
tässä tilaisuudessa oli omiaan vaikuttamaan kiusallisesti. Mutta —
hän ei antanut sen vaikuttaa itseensä. Hän oli jälleen se vapaa, suuri
persoonallisuus, jota eivät sovinnaisuussäännöt sido. Hän näki
sydämen.

Tämä puoli Vapahtajassa herättää tässä kertomuksessa eniten

ihailuamme.
 Sillä tässä tulemme siihen kohtaan, johon meillä jokaisella on täysi
syy kiinnittää huomiomme. Vapahtaja ei ole samanlainen kuin
ihmiset. Hän eroaa parhaistakin heistä.

Sillä — eikö usein käy niin, että parhaatkin ystävät, joihin

täydellisesti luotamme, pettävät meidät ratkaisevina hetkinä. Heillä
on kyllä halua auttaa, mutta he eivät voi sitä tehdä juuri nyt. Tilaisuus
ei ole sopiva. Kuinka emme ottaneet huomioon tilaisuutta? Me
saamme nuhtelevia katseita osaksemme ja meidät työnnetään
lempeästi, mutta samalla riittävän pontevasti ovesta ulos.

Jeesus Kristus ei ole sellainen. Hänelle ei ole olemassa erilaisia

tilaisuuksia. Hän ottaa vastaan aina. Hän on niin täydellisesti ehyt,
niin kokonansa vapaa, että hän herättää ehdotonta luottamusta.

Tällaista Vapahtajaa me tarvitsemme.

Meillä on itsekullakin omat huolemme, omat surumme ja

kärsimyksemme. Elämässämme on sattunut tapauksia, joita
parhaimpien ystäviemmekin olisi vaikea ymmärtää. Jollei Jeesusta
Kristusta olisi, ei olisi ketään, kenen puoleen kääntyisimme.

Mutta — nyt on hän ja hän antaa synnit anteeksi.

Tästä, rakkaat ystävät, me iloitsemme. Vapahtaja tuntee elämän.

Hän tietää, minkälaisia elämäntarinoita tämän vanhan maan pinnalla
voi esiintyä — toinen toistaan murheellisempia.

Mutta — jos katumuksemme on vilpitön, on anteeksiantamus

myös ehdoton.
Amen.
TULESTA TEMMATTU KEKÄLE.

3. Paaston aik. sunnuntai. — Sak. 3, 1—15.

Tämä teksti sopii erityisesti meille papeille, mutta myös jokaiselle

ihmiselle.

Profeetta Sakaria näki ylimmäisen papin Joosuan seisovan Herran

enkelin edessä; ja saatana seisoi hänen oikealla puolellaan häntä
vastustamassa. Päällekantajalla oli paljon tätä johtavassa asemassa
olevaa miestä vastaan. Hän oli hoitanut huonosti korkean virkansa.
Hänen kotielämänsä antoi aihetta vakaviin muistutuksiin. Hän oli
sortunut syntiin, mutta ruvennut katumaan ja armoa etsimään. Ja nyt
hän oli tuomittavana.

Tuomio kääntyi anteeksiantamukseksi. Noista kahdesta olennosta,

jotka seisoivat hänen rinnallaan, puolustaja, enkeli, jäi paikalleen,
päällekantajan vetäytyessä pois.

Ihminen seisoo täällä enkelin ja paholaisen välissä. Hyvä ja paha

kamppailevat hänestä. Monesti asuvat enkeli ja paholainen samassa
sydämessä rinnakkain ja elämä muodostuu sen mukaiseksi,
kumman ääntä ihminen kulloinkin noudattaa.
 Enkeli, hyvän edustaja, pyrkii johtamaan meitä hyvään. Niinkauan
kuin seuraamme häntä, menestymme. Hyvä omatunto todistaa, että
olemme oikealla tiellä. Mutta tuo toinen »naapuri» kuvaa meille
synnin kauniiksi ja luvalliseksi. Hän on taitava kääntämään käsitteitä,
antamaan niille uusia merkityksiä. Hän vetoaa usein parhaimpiin
ominaisuuksiimme, saaden meidät kulkemaan hyvinkin mutkikkaita
teitä. Vasta sitten kun huomaamme, mihin nämä uudelleen arvioidut
käsitteet johtavat, avautuvat silmämme näkemään, että tie on ollutkin
väärä. Jos silloin kadumme ja pyörrämme takaisin, on meillä vielä
anteeksisaamisen ja parannuksen mahdollisuus.

Tämä hyvän ja pahan välinen ristiriita näyttää sitä

silmiinpistävämmältä, kuta edustavammassa asemassa ihminen on.
Varsinkin kärjistyy tämä ristiriita erikoisesti silloin, jos paha saa vallan
henkilössä, jonka ajalliseen kutsumukseen jo kuuluu olla
esitaistelijana hyvän ja oikean puolesta, niinkuin esim. papin.
Sellaisen henkilön heikkoudet huomataan paljon paremmin kuin
tavallisen ihmisen. Ja sellaisen elämän esimerkillinen vaikutus
kantaa paljon kauemmas kuin jonkin toisen.

Inhimillisesti katsoen näyttää päällekantaja olevan oikeassa.

Kuinka tällainen mies soveltuu Herran seurakuntaa johtamaan, —
mies, jonka yksityiselämä jo antaa aihetta mitä vakavimpiin
muistutuksiin? Saarnaa muille, mutta ei itse elä siitä totuudesta, jota
toisille julistaa. Eikö tämä ole pahennusta seurakunnassa?

Sitä se epäilemättä on, jollei synny muutosta, parannusta. Mutta

maailma ei tavallisesti tätä muutosta huomaa. Se pitää vain kiinni
aikaisemmista hairahduksista. Mutta Jumala tuomitsee toisin.

On vanha totuus, että Jumala on sielujen tuntija. Mutta vaikka se

on niin vanha, on se kuitenkin useimmille ihmisille uutta. Jumala on
heidän mielestään samanlainen kuin he itsekin ovat. Yhtä vaikeaa
kuin heidän on unohtaa, luulevat he sen olevan myös Jumalalle.
Mutta ylimmäisen papin Joosuan kohtalo osoittaa toista.

Siinä hän seisoo ylimmäispapillisessa puvussaan, mutta tuo puku

on saastutettu. Sen arvomerkit on häväisty synnissä. Ei hän voi siinä
puvussa astua temppelin pyhimpään toimittamaan uhria kansan
syntien edestä. Päällekantaja on varma, että puku riistetään hänen
yltään ja korkea virka otetaan pois. Ja sitä mieltä ovat myös ihmiset.
He ovat monessa asiassa yhtä mieltä päällekantajan kanssa,
varsinkin, jos saavat esiintyä syyttäjinä.

Mutta — Jumala näkee syvemmälle kuin päällekantaja; hän näkee

tuon onnettoman miehen sydämen pohjaan saakka. Hän näkee,
kuinka hän kärsii ja kuinka hän häpeää. Hän ei tahdo lausua yhtään
sanaa puolustukseksensa, vaikka hän ehkä voisi senkin tehdä.

Joosua seisoo enkelin edessä saastaisessa puvussaan. Hän

vetoaa Jumalan laupeuteen. Hän vetoaa siihen hyvään, jota hän on
sydämessään tuntenut, mutta jota hän ei ole jaksanut seurata. Mutta
nyt — hän tuntee senkin — jos hän vielä löytää armon, hän uskoo
voivansa kaiken korjata. Eikä ikuinen hyvyys muuta vaadikaan. Se
lausuu vapauttavan sanansa.

»Katso, minä olen ottanut sinulta pois sinun syntisi ja puetan sinut
juhlavaatteisiin.»

Ylimmäinen pappi Joosua sai puhtaan päähineen ja uuden

virkapuvun. Näin Jumala käy oikeutta katuvaisen kanssa.
Päällekantajan on pakko väistyä. Hän on saanut tuomionsa. »Eikö
tämä ole se kekäle, joka on tulesta temmattu?» Päällekantaja olisi
halunnut nähdä sen palavan. Mutta Jumala tempasi sen pois
yhdennellätoista hetkellä.

»Ja Herran enkeli jäi seisomaan.»

Oi, kuinka lohdullinen on tämä tekstimme viimeinen lause. Ikuinen

hyvyys jäi jäljelle vaalimaan sitä hyvyyden orasta, joka syntisen
sydämessä nyt oli puhjennut esiin. Oi, kunpa se voisi kasvaa ja
vaurastua! Me vapisemme pelosta ajatellessamme ihmisen
heikkoutta. Mutta muistaessamme, että Jumala on suuri ja
voimallinen, me tunnemme mielemme tyyntyvän. Hän, joka tempaa
kekäleen tulesta, kykenee siitä vielä jotakin tekemään.

Sillä hän on rakkaus. Amen.

JUMALAN SIUNAUS.

Puolipaastosunnuntai. — Joh. 6, 1—15.

Tämän päivän evankeliumissa kerrotaan, kuinka Vapahtaja kerran

ruokki viisituhatta ihmistä viidellä leivällä ja kahdella kalalla.
Suhtaudummepa nyt tähän kertomukseen kuinka tahansa, joka
tapauksessa se sisältää yhden tärkeän totuuden: että Jumalan
siunaus tekee rikkaaksi.

Toinen ajatus, joka esilläolevassa tekstissä erityisesti lämmittää

mieltämme, on se, ettei Jumalalle ole suinkaan yhdentekevää
meidän ajallinen toimeentulomme. Jokapäiväinen leipämme on
Hänen sydämellään yhtä paljon kuin hengellinen edistymisemme ja
kasvamisemme. Onhan Vapahtaja itse Isämeidänrukouksessa
kehoittanut meitä anomaan Jumalalta jokapäiväistä leipää.

Sitäpaitsi: evankeliumi sisältää monta kertomusta siitä, että

Vapahtaja auttoi maallisessa hädässä. Tästä vedämme sen
johtopäätöksen, ettei ajallinen suinkaan ole mitään vähäarvoista.
Jollei ensimmäinen sija elämässä kuulukaan sille, ei kuulu myös
viimeinenkään. Jokin tarkoitus on Vapahtajalla varmaankin siinä, kun
hän seitsemän Isämeidän eri rukouksen joukkoon asettaa maallisia
tarpeita koskevan rukouksen neljänneksi. Se ei ole ensimmäinen,
mutta ei myöskään viimeinen.

Tänään puhumme ajallisesta toimeentulosta, jokapäiväisestä

leivästä, joka on monella nykyajan ihmisellä verrattain lujassa. Mutta
minä en käsittele kysymystä opettaakseni sinulle, mitä kaikkea
jokapäiväiseen leipään kuuluu. Sen on Martti Luther jo tehnyt
neljännen rukouksen selityksessä. Vaan haluaisin kiinnittää huomiosi
yhteen tärkeään kohtaan: että Jumala voi siunata leipämme.

Tämä ajatus edellyttää sitä, että Jumalalta tulee kaikki ajallinenkin

hyvyys. Se, joka ei sitä usko, ei usko Jumalan siunaukseenkaan.
Hän on materialisti, jolle ei ole olemassa mitään yliaistillista
maailmaa. Edellytän kuitenkin sinun uskovan tähän ja siis myöskin
siihen, että Jumalalta tulee kaikki ajallinenkin hyvyys.

Mutta — usko siihen ei vielä suoranaisesti johda meitä kokemaan,

että
Jumala siunaa. Siihen vaaditaan, että ihminen ottaa ajallisen
hyvyyden
Jumalan kädestä hänen järjestyksensä mukaisesti: rukoilemalla ja
työtä
tekemällä.

Jos niin teemme, silloin näemme leivässä, jota syömme,

osoituksen Jumalan hyvyydestä. Silloin tunnemme, että se on
Jumalan lahja. Ja silloin luotamme lapsellisesti siihen, että Hän voi
sen meille siunata.

Suhteessamme jokapäiväiseen leipään tulee myös näkyviin

suhteemme Jumalaan. Toiset käyttävät ajallista hyvyyttä
orjamaisesti, peljäten, että Jumala katsoo karsaasti heihin t.s. kuin
hän ei oikein mielellään näkisi lastensa käyttävän ajallista hyvyyttä.
Heidän suhteensa Jumalaan on orjan suhdetta isäntäänsä.

Toiset taas nauttivat Jumalan lahjoja ilolla ja kiitoksella, sisällisesti

vapaina, tietäen, että Jumala mielellään suo heille jokapäiväisen
leivän.

Sellainen oli Vapahtajan suhde ajalliseen hyvyyteen: hän kiitti

Jumalaa siitä.

Se ihminen, joka uskoo Jumalan siunaukseen ja kokee sitä

alituiseen elämässään, katsoo myös muiden parasta. Hän auttaa
mielellään köyhiä, tietäen siten vain lainaavansa Herralle, joka on
hänelle hänen hyvän työnsä jälleen maksava. Ajallinen omaisuus ei
tuota hänelle huolta; hän tietää, että sen yllä on Jumalan siunaus. Ja
se tieto antaa hänen sydämelleen rauhan.

Ja silloin on myös vähin kylliksi. Ihminen ei nuru, vaikka

toimeentulo olisi niukkakin. Köyhyys ei karkoita iloa siitä kodista,
missä ihmiset uskovat Jumalan siunaukseen. Elämän
välttämättömimmät tarpeet ovat heille kylliksi ja he kiittävät Jumalaa
niistä. Sellaisessa kodissa osataan myös vähästä iloita. Ja se on
suuri Jumalan lahja, joka ei suinkaan tule kaikkien osaksi.

Ihmisjärki ei pysty ymmärtämään Jumalan salaisuuksia. Salaisuus

on sekin, että Jumala voi siunata ajallisen leipämme. Me emme
käsitä, kuinka se tapahtuu. Siinä kohden puhuu tekstimme totta: me
emme käsitä, kuinka viidellä leivällä ja kahdella kalalla voi ruokkia
viisituhatta ihmistä ja vielä päällepäätteeksi koota kaksitoista
korillista muruja. Mutta — me voimme kokea, että siunaus on
mahdollinen, vaikkumme kokisikaan sitä juuri tekstin kertomalla
tavalla. Joka tapauksessa voimme sanoa, että Herran siunaus tekee
rikkaaksi, enentää köyhän kodin leivän ja lisää jauhot vakkasessa,
kun siellä kiitollisella ja palvelevalla mielellä Jumalan hyvyyttä
käytetään.

Onnellinen se ihminen, joka tyytyy osaansa, olkoonpa tuo osa

sitten kuinka pieni ja vaatimaton tahansa. Hän on silloin saavuttanut
suuren voiton. Amen.