Test Bank For Social Work Macro

Practice Plus MySocialWorkLab with

eText — Access Card Package 5/E 5th
Edition
Visit to download the full and correct content document: https://testbankbell.com/dow
nload/test-bank-for-social-work-macro-practice-plus-mysocialworklab-with-etext-acce
ss-card-package-5-e-5th-edition/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Test Bank For Social Studies in Elementary Education

Plus MyEducationLab with Pearson eText — Access Card
Package, 14/E 14th Edition

http://testbankbell.com/product/test-bank-for-social-studies-in-
elementary-education-plus-myeducationlab-with-pearson-etext-
access-card-package-14-e-14th-edition/

Test Bank For Research Methods, Design, and Analysis

Plus MySearchLab with eText — Access Card Package, 12/E
12th Edition

http://testbankbell.com/product/test-bank-for-research-methods-
design-and-analysis-plus-mysearchlab-with-etext-access-card-
package-12-e-12th-edition/

Test Bank For Rockin’ in Time: A Social History of Rock

and Roll First Canadian Edition Plus MySearchLab with
Pearson eText — Access Card Package

http://testbankbell.com/product/test-bank-for-rockin-in-time-a-
social-history-of-rock-and-roll-first-canadian-edition-plus-
mysearchlab-with-pearson-etext-access-card-package/

Test Bank For Research Methods: A Process of Inquiry

Plus MySearchLab with eText — Access Card Package, 8/E
8th Edition

http://testbankbell.com/product/test-bank-for-research-methods-a-
process-of-inquiry-plus-mysearchlab-with-etext-access-card-
package-8-e-8th-edition/
Test Bank For School Law and the Public Schools: A
Practical Guide for Educational Leaders Plus
MyEdLeadershipLab with Pearson eText — Access Card
Package, 5/E5th Edition
http://testbankbell.com/product/test-bank-for-school-law-and-the-
public-schools-a-practical-guide-for-educational-leaders-plus-
myedleadershiplab-with-pearson-etext-access-card-package-5-e5th-
edition/

Test Bank For Special Education Law, Loose-Leaf Version

with Pearson eText — Access Card Package, 3/E 3rd
Edition

http://testbankbell.com/product/test-bank-for-special-education-
law-loose-leaf-version-with-pearson-etext-access-card-
package-3-e-3rd-edition/

Test Bank For Special Education, Loose-Leaf Version

with Video-Enhanced Pearson eText — Access Card
Package, 4/E 4th Edition

http://testbankbell.com/product/test-bank-for-special-education-
loose-leaf-version-with-video-enhanced-pearson-etext-access-card-
package-4-e-4th-edition/

Test Bank For American Social Welfare Policy: A

Pluralist Approach, with Enhanced Pearson eText —
Package (8th Edition) (What’s New in Social Work) 8th
Edition
http://testbankbell.com/product/test-bank-for-american-social-
welfare-policy-a-pluralist-approach-with-enhanced-pearson-etext-
package-8th-edition-whats-new-in-social-work-8th-edition/

Solution Manual for Entrepreneurship: Successfully

Launching New Ventures Plus MyEntrepreneurshipLab with
Pearson eText — Package, 5/E – Bruce R. Barringer &
R. Duane Ireland
http://testbankbell.com/product/solution-manual-for-
entrepreneurship-successfully-launching-new-ventures-plus-
myentrepreneurshiplab-with-pearson-etext-package-5-e-bruce-r-
Chapter 2
The Historical Roots of Macro Practice
CHAPTER SUMMARY
The need for social workers to be able to understand and practice in macro systems is based on
both the history of the social work profession and the society in which it evolved. The effects of
major social changes such as immigration, industrialization, and rapid population growth led to
concentrations of people in large urban areas, where, for the first time, modern institutional
structures, such as highly specialized organizations, began to arise. So, too, did modern problems
of urban crime, unemployment, poverty, and blighted neighborhoods. Society’s responses to
these problems were affected by new ideologies. Social Darwinism provided a rationale for
ignoring many of these problems (through the reasoning that people in need were weak and
helping them would in turn weaken society) or to provide paternalistic and judgmental forms of
assistance. However, services guided by progressivism and social justice concerns resulted in
much more proactive helping efforts, such as the rise of the settlement houses.

The traditions of the COS agencies, with their emphasis on case-level practice, and the
settlement houses, with their more community-oriented efforts, led to a dualistic professional
model that continues today. Within this model, social workers must be able not only to perceive
their clients as individuals with personal problems but also understand them as members of
larger community systems, and they must be prepared to intervene at the community level as
well.

In addition, social workers typically carry out their tasks from within formal organizations, and the
structure of those organizations has much to do with the effectiveness of the tasks. Over time,
human service organizations have tended to become more complex and more bureaucratized,
meaning that they may be efficient but also rigid and unresponsive to clients. Other
organizational trends such as reprivatization and the embrace of computers and information
technology also present risks and opportunities for social workers. The acquisition of skills to bring
about planned change within these environments may be a crucial factor in determining the social
workers’ ultimate effectiveness.

One recurring theme in this chapter was that understanding the development of modern macro
systems and the social work profession requires knowing the history of oppressed and
disadvantaged groups within society. Macro-level systems can either overcome or exacerbate
institutionalized oppression, depending on how they are structured. For example, protections
supposedly guaranteed to African Americans and Hispanics through the Emancipation
Proclamation and the Treaty of Guadalupe Hidalgo were undermined by other economic and social
policies that worked to maintain historical oppression. Complex urban, industrial communities
produced vast wealth during the past century, but this was not always shared by ethnic groups
segregated (formally or informally) in ghettos or on reservations. Highly bureaucratized
organizations became efficient at processing individual clients in standardized ways, but they did
not consistently advance in their ability to meet individual needs or avoid practices that actively or
passively discriminated against particular groups.
Traditional debates about whether social workers should pursue casework, group work, or
community organization seem less important in light of these realities. Macro systems pervade
all types of social work practice, and the ability to recognize and redirect their influence is
critical to all social workers, regardless of their primary role.

CORE COMPETENCIES IN THIS CHAPTER

Competencies in bold are addressed significantly in this chapter.

Human
Professional Ethical Critical Diversity in
Rights
Identity Practice Thinking Practice
& Justice

Research Engage,
Human Policy Practice
Based Assess,
Behavior Practice Contexts
Practice Intervene,
Evaluate

CHAPTER OBJECTIVES
• Students will appreciate and apply the values of professional social work.
• Students will recognize historical patterns in current social policy and critically analyze
laws and ideologies in terms of their effectiveness.
• Students will think creatively about strengths and strategies to serve disadvantaged and
oppressed populations.
• Students will anticipate political and systemic consequences of social change, especially
with regard to vulnerable and disempowered populations and communities.

SUGGESTED DISCUSSION PROMPTS

1. Compare and contrast the origins of micro and macro social work practice. How is the
history of micro and macro social work reflected in modern practice? What aspects of
practice have changed?
2. According to the authors, how and when did community organization emerge as a legitimate
social work practice?
3. What are some factors that forced agency administrators to acquire new skills?
4. What does Warren (1978) mean by the term, “loss of geographic relevance?” Discuss
how this issue might influence social work practice.
5. Brager and Holloway (1978) identify three types of change that affect health and human
service providers. Identify, discuss, and provide an example of each type of change.
SUGGESTED CHAPTER ACTIVITIES AND ASSIGNMENTS
1. A week prior to discussing this chapter, have students review newspaper headlines and
stories. Instruct them to identify common themes or trends observed when reading
through the newspapers. Ask students to bring a list of at least three identified themes or
trends to discuss in class. During class, assign students to triads and have them discuss
the trends and select one to analyze using the Garvin and Cox (2001) framework. The triads
should identify social conditions, ideological currents, and oppressed and disadvantaged
populations that are associated with the selected trend. Each triad should be prepared to
present their findings to the rest of the class.
2. Have students identify and discuss the conceptual frameworks of Social Darwinism,
Manifest Destiny, Social Justice Movement, and Progressivism. Follow this discussion
by asking the students to evaluate how each viewpoint may have supported and/or
obstructed the human rights of historically oppressed and disadvantaged populations.
Students should be prepared to provide rationales to support their conclusions.
3. Divide the class into seven groups. Instruct each group to prepare a mini-presentation on
an assigned oppressed and disadvantaged group (pp. 62-67 in the textbook). The
presentations should follow the framework presented by Garvin and Cox (2001). Each
group will highlight the social conditions and ideological currents associated with the
assigned oppressed and disadvantaged group. Groups should also be prepared to discuss
possible interventions to alleviate identified social conditions.
4. Instruct students to identify a historical social work figure and prepare a brief report on
how the individual influenced early social work practice. The report should also highlight
the historical figure’s involvement with social change efforts.
ASSESSMENT FOR IN-CLASS USE
The following assessment has been created for in-class use. This assessment may be available
through Pearson’s MyTest website—allowing for easy access for creating your own tests. This
assessment may also be offered in a Blackboard/Angel/D2L/WebCT package. Please contact
your local Pearson sales representative to learn about the options available. Visit,
http://www.pearsonhighered.com/replocator.
Multiple Choice Questions
Difficulty: 1 = Easy; 2 = Medium; 3 = Challenging
Choose the BEST possible answer for each of the following.
1. As compared to the 1800s, people in society today are
A. More likely to be generalists than specialists in their jobs.
B. More likely to be self-sufficient in most ways.
C. More likely to be interdependent with other members of society
D. Less likely to live in a large city.
Answer: C
Page: 35
Competency: Professional Identity
2. Which historical trend below is seen as important by the authors?
A. Industrialization/urbanization.
B. Global warming and climate change.
C. The development of nuclear energy.
D. Petrochemical energy dependencies.
Answer: A
Page: 35
Competency: Professional Identity
3. Progressives are most likely to embrace the philosophy of
A. Social Darwinism.
B. Manifest Destiny.
C. Egalitarianism.
D. Industrial Capitalism.
Answer: C
Page: 36
Competency: Policy Practice
4. The “Trail of Tears” was experienced by
A. Native Americans.
B. Latinos.
C. African Americans.
D. Asian Americans.
Answer: A
Page: 37
Competency: Human Rights and Justice

5. Which Supreme Court decision upheld segregation?

A. Dred Scott vs. Sandford.
B. Brown vs. Board of Education.
C. Plessy vs. Ferguson.
D. Roe vs. Wade.
Answer: C
Page: 37
Competency: Human Rights and Justice

6. According to the authors, which oppressed group below has often been the most hidden?
A. Persons with Disabilities.
B. Gay, Lesbian, Bisexual, and Trans-gendered.
C. Native Americans.
D. Asian Americans.
Answer: B
Page: 39
Competency: Human Rights and Justice
7. “The Chinese Exclusion Act” prohibited
A. marriage.
B. immigration.
C. citizenship.
D. diplomatic relations.
Answer: B
Page: 38
Competency: Human Rights and Justice

8. Social casework, “friendly visitors”, and micro-level interventions are historically

attributable to
A. the Charity Organization Societies.
B. the Settlement House movement.
C. Dorothea Dix and mental health.
D. the U.N. Declaration on Human Rights.
Answer: A
Page: 39
Competency: Professional Identity
9. Which group below tended to support labor organization efforts?
A. Charity Organization Society workers.
B. Settlement House workers.
C. Mental health professionals.
D. Social Casework managers.
Answer: B
Page: 40
Competency: Professional Identity
10. In his historic 1915 report, Abraham Flexner concluded that Social Work was a
A. developed profession.
B. semi-profession.
C. voluntary avocation.
D. religious calling.
Answer: B
Page: 41
Competency: Professional Identity

11. One of the effects of the Great Depression was that

A. many poor people became ineligible for government benefits.
B. people recognized that poverty might be caused by a malfunctioning society.
C. many social workers did not identify with the profession.
D. the “Rank and File Movement” declined in popularity.
Answer: B
Page: 43
Competency: Policy Practice
12. Which Supreme Court decision struck down “separate but equal” policies?
A. Dred Scott vs. Sandford.
B. Brown vs. Board of Education.
C. Plessy vs. Ferguson.
D. Roe vs. Wade.
Answer: B
Page: 43
Competency: Policy Practice
13. “Maximum feasible participation” promoted
A. more “Great Society” welfare programs.
B. increased funding to state agencies.
C. “New Deal” programs such as the WPA.
D. citizen and recipient inputs into services.
Answer: D
Page: 44
Competency: Policy Practice
14. The Elizabethan Poor Laws
A. made the federal government responsible for funding services to poor people.
B. adopted policies in the American colonies that were first developed in France.
C. made services to the poor small-scale and locally based.
D. sought to house poor people in large institutions.
Answer: C
Page: 45
Competency: Policy Practice

15. A unique blend of managerial skills, knowledge of broader social problems and the
means of addressing these problems are components of this model of administration
A. Problem-solving
B. Fiscal accountability
C. Client-driven
D. Complexity management
Answer: C
Page: 46
Competency: Policy Practice

16. According to the authors, one effect arising from the welfare reforms of the 1990s is that
A. welfare caseloads have risen dramatically from earlier times.
B. poverty rates in single-mother households have substantially risen.
C. federal policies focused less on poverty prevention than on employment support.
D. poverty rates among the poorest families have substantially dropped.
Answer: C
Page: 48
Competency: Policy Practice

177. One of the trends that has affected many communities in recent decades is
A. a decrease in the number of ways in which people define their “community.”
B. an increase in the number of most people’s extra community affiliations.
C. changes in the means by which people interact with others to form communities.
D. an increase in the geographic relevance of most local communities.
Answer: B
Page: 52
Competency: Engage, Assess, Intervene, Evaluate
18. Communications technologies are likely to have which effect on communities?
A. Increased harmony between communities.
B. Heightened dependence on externalities.
C. Less interaction and more independence.
D. Increased autonomy and less information.
Answer: B
Page: 52
Competency: Engage, Assess, Intervene, Evaluate
19. “POS” is an abbreviation for
A. purchase of services.
B. privatization of services.
C. planning of services.
D. plummeting of services.
Answer: A
Page: 53
Competency: Policy Practice

20. Political conservatives argue that governments should tailor appropriate responses
to local needs.
A. local
B. state
C. federal
D. progressive
Answer: A
Page: 57
Competency: Policy Practice
21. The term “Chicano” or “Chicana” applies to people from which heritage below?
A. Guatemalan.
B. Puerto Rican.
C. Mexican.
D. Spanish.
Answer: C
Page: 61
Competency: Human Rights and Justice
22. On average, which population has the highest rate of alcohol abuse?
A. Asian Americans.
B. African Americans.
C. Latinos.
D. Whites.
Answer: C
Page: 63
Competency: Human Rights and Justice
23. The racial/ethnic group with the fastest growing population is
A. Latinos.
B. African Americans.
C. Asian Americans.
D. Native Americans.
Answer: A
Page: 63
Competency: Human Rights and Justice
 24. According to the authors’ research, women earn about how much in comparison with
men?
A. 60%
B. 80%
C. 88%
D. 99%
Answer: B
Page: 65
Competency: Human Rights and Justice

25. Providing people with assistance to minimize the need to remain apart from others is
termed
A. accessibility. B.
rehabilitation. C.
mainstreaming. D.
empowerment.
Answer: C
Page: 66
Competency: Human Rights and Justice

Essay Questions
1. The authors identify four changes in historical social conditions that contributed to the
development of social work. Identify the four changes and discuss how they were
historically relevant to social work.
2. Compare and contrast the historical ideologies of Social Darwinism, Manifest Destiny,
Social Justice Movement and Progressivism. How did the ideologies influence the
oppression and advancement of disadvantaged populations? Provide examples to support
your position.
3. What is the significance of the U.S. Supreme Court's Plessy v. Ferguson decision?
4. Compare and contrast the origins of micro and macro practice by identifying and
discussing the following characteristics of each area of practice: forerunners, focus of
practice, approaches to practice, influences from other disciplines and motivations.
5. Identify and briefly describe the following contemporary ideologies: sense of
community, alienation, individualism vs. collectivism, social capital and erosion of public
discourse. Discuss how the ideologies influence current social work practice, particularly
noting how these perspectives may influence political and systemic change for vulnerable
and disempowered populations and communities.
ADDITIONAL RESOURCES
Books
Finsterbushch, K. (2011). Taking sides: Clashing views on social issues (17th ed.). Dubuque:
IA: McGraw-Hill/Dushkin.
Handler, J.F., & Hasenfeld, Y. (2007). Blame welfare, ignore poverty and inequality. New York:
Cambridge University Press.
Mansbridge, J.J., & Morris, A.D. (2002). Oppositional consciousness: The subjective roots of
social protest. Chicago, IL: University of Chicago Press.

Journals
Koerin, B. (2003). The settlement house tradition: Current trends and future concerns. Journal
of Sociology and Social Welfare, 30(2), 53-68.
Littrell, J., Brooks, F., Ivery, J.M., & Ohmer, M.L. (2009). Inequality and its discontents.
Journal of Community Practice, 17(1/2), 11-30.
Stuart, P.H. (1999). Linking clients and policy: Social work's distinctive contribution. Social
Work, 44(4), 335-347.

Websites
Jane Addams Hull House Association. Overview.
[http://www.hullhouse.org/index.html]
• Jane Addams Hull House Association is the direct descendent of the settlement house
founded by Jane Addams in 1889.
Social Welfare Action Alliance. Home.
[http://www.socialwelfareactionalliance.org/index.html]
• A national organization of progressive workers in social welfare, inspired by the
advocacy of Bertha Capen Reynolds.
United Nations. Universal Declaration of Human Rights.
[http://www.un.org/en/documents/udhr/index.shtml]
• On December 10, 1948 the General Assembly of the United Nations adopted and
proclaimed the Universal Declaration of Human Rights.
Another random document with
no related content on Scribd:
kuokkia maata. Ja senpä vuoksi tulin pyytämään, jos kunnon
naapurit tekisitte hyvin ja tulisitte tekin, vaikka kyllä nyt on kiire aika!"

"Ei tule kiireet kysymykseen, kun talkoosen mennään!" sanoi

Pekka. "Kiitoksia vain käskystä, kyllä täältä tullaan! Eikö niin Mikko?"

"Se on tietty", vastaa Mikko.

"Teidän nuorten kaikessa tapauksessa täytyy tulla," sanoi Taavetti,

"illalla pitäisi siellä myös vähän tanssittaman!"

"Tanssittaman!" huudahti tyttö ja oikasipa itsensä suoraksi,

"oivallista! oikeinko todella?"

"Todella, niin!"

"Sepäs hauskaa!" liehakoi tyttö, "saadaan tanssia!" Kun perunat

olivat istutetut ja päivällinen syöty, hankkivat miehet talkoosen
Mäkirantaan. Kuokat tahkottiin teräviksi ja rattoisalla mielellä läksivät
miehet kohti järven rantaa.

Mutta pellolla rallatteli ilomielinen Miina, hän vartosi vaan hetkeä,

jolloin olisi aika tanssiin lähteä. Koko elämäkin oli hänestä iloa ja
tanssia vaan. Hän tahtoi lentää, tahtoi leijailla niinkuin
kevätperhonen. Mutta tämä suunnaton ilo ei ollut täydelleen puhdas,
hänen sydämmeensä oli luikahtanut paljon huonoja oikkuja, paljon
turhaa kevytmielisyyttä. Se tarvitsi puhdistusta, uudistamista,
ennenkuin hänen luonteensa jalot puolet pääsivät näkymään.

Järvellä soutelivat miehet, jutellen tuonnoisesta sanomalehti-

kirjoituksesta.
 "Minä en tosiaankaan siitä pidä", sanoi Pekka, "minun mielestäni
kuvataan siinä me köyhät kansalaiset liian raaoiksi, vallan ihan
tiedottomiksi eläimiksi!"

"Samaa mieltä olen minä", virkkoi Kalle, "tosin on onnen

helmalapsen, joka kylläisesti herkkuja nautittuaan nousee ylös
päivällissijaltaan, pehmeällä sohvalta, tosin on, sanon minä, tällaisen
helppo kirjoittaa: 'tyydy osaasi ja pysyköön suutari lestissään!'
Tällainen herra on joskus matkoillaan nähnyt työmiehen asunnon,
jossa ei kaikki ollut juuri siistiä ja puhdasta, nähnyt työmiehen
itsensä alakuloisena istuvan, tietämättä mistä saisi leivän palan, ja
hän on tuota miestä vertaillut itseensä ja tullut siihen päätökseen,
että hän ainakin sen verran on tuota miestä parempi, kuin tuokin
eläintä! Kotia tultuaan puhuu ja kirjoittaa hän halveksivasti tuosta
roska kansasta ja sen raa'asta kielestä; mutta eipä hänellä ole
neuvoa, eikä järkeä, ei tahtoa eikä voimaa toimimaan rahtustakaan
tuon kansan hyödyksi, jonka niukkoja elinvoimia hän imee
herrastellakseen?"

"Lausutpa liiaksi kovia sanoja herroista", muistutti Mikko.

"Niin kyllä, mutta minä en puhukkaan kaikista, minä tiedän, että on

eteviä oppineita miehiä, jotka eivät säästä varojansa ja voimiansa
toimiessaan kansan hyväksi, jotka eivät halveksi halpaa työmiestä
eikä sivistymätöntä metsätorpparia, vaan antavat hänellekin
ihmisarvon. Tällaiset miehet ansaitsevat kunnioitustamme ja
kiitostamme! Mutta paljon on äsken mainitun herran kaltaisia, jotka
eivät tunne eikä tahdo tuntea kansaansa tai sen tarpeita, mutta joita
kuitenkin puhutellaan: korkeasukuinen, armollinen herra!"

"Kalle puhuu ihan oikein", sanoi Pekka, "ja kylläpä se poika tietää;
hän on niin paljon oppinut!"
 "Minäkö oppinut," sanoi Kalle, "enhän minä ole oppinut mitään!
Lukemalla olen tosin tullut tuntemaan yhtä ja toista, jota en muuten
voisi aavistaakkaan, hm! Jospa olisin edes päivänkään istunut
koulunpenkillä opetusta nauttimassa, saattaisi olla toista!"

Olipa siinä melua ja liikettä kantoisella aholla Mäkirannan torpan

lähellä; jäykät tervakannot saivat siirtyä ikuisilla olosijoiltaan, kun
kymmenet vahvat kädet tarttuivat juurivekaroihin. Olipa siinä liikettä,
ääntä ja puhetta; siinä kuokat vilkkaasti vilkkuivat, kirveet paukkuivat,
kanget kalisivat ja turpeet ilmassa lentelivät. Kaikki olivat rattoisalla
mielellä, mutta selvällä päällä, sillä viinaa, tuota petollista ilolientä, ei
Taavetti kärsinyt katsellakkaan.

Illan tullessa oli aika palasta käännetty turpeet nurin ja kannot

siirretty roukkioihin. Mutta jopa rupesi miestenkin into lauhtumaan,
sillä olipa työ jäseniin koskeva. Taavetti silloin muistutti, että on aika
lakata työstä ja alkaa toisenlaista huvia.

Käytiin nyt sisälle huoneesen, jossa puhtaaksi pestylle pöydälle oli

illallinen laitettu. Istuttiin syömään maittava ateria, aina välimmiten
maistellen vahtoovaa kaljaa haarikasta. Mutta olipa tuo kalja laitettu
niin voimakkaaksi, että se nosti punan poikain poskille, kenties
vähän keskusteluakin vilkastutti.

Aterian päätyttyä otti Puumalan Antti viulunsa esille, kierteli sen

tappeja ja rumputteli kieliä, mutta sormet kanaljat olivat kangistuneet
kuokan varressa, eivätkä tahtoneet ollenkaan viulun kieliin sopia.
Hetkisen hierottua norjenivat ne toki hieman ja pian heltisi sieltä
jotain valssitahdin tapaista. Ensinnä ei näyttänyt ketään tanssi
haluttavan; pelimanni, nuori poika, soitteli soittamistaan, huviksensa.
 Viimein nousi Mäen Pekka ylös tuolillaan: "luulen", sanoi hän, "että
vartoovat isäntää alkamaan; mennäämpäs!" sanoi hän, tarttuen
Taavetin kaulukseen.

Pian tuli liikettä permannolle, ja parastansa alkoi pelimannikin

koettaa. Jopa kävi märäksi nuorten miesten otsa, ja ankara oli
töminä ja jyske. Ilmaantui jo tyttöjäkin pihalle, seisoen ahtaassa
piirissä seinän vieruksella. Rohkeimmat pojista kävivät heitä
puhuttelemaan ja sisälle vaatimaan. Vähitellen astui yksi ja toinen
huoneesen, ja kuului tuossa puhetta ja hiljaista nauruakin. Kuitenkin
tyttöin ujous ja teeskentely kohta katosivat ja ilo oli yleinen. Sitä
myöten kuin yö kului, kasvoi tanssin into ja leikkipuheet kävivät
rohkeammaksi; kaikki turhamainen kursailu katosi kokonaan.

Näin tanssittiin ja käytiin vilvottelemaan kauniisen kevätilmaan,

jossa metsästä kuului laulurastaan viserrys ja kevätlintujen vilkas
soitto.

Tyttöjen poskilla heloittaa hieno puna, heidän keijaillessaan

reippaitten nuorukaisten sivulla. Saipa tässä sijaa myöskin joku
hellempi tunne ja salaperäinen sana. Vaan kaikista hilpeimpänä,
iloisimpana ja ihailtavimpana, tanssi Mäen Pekan ruusuposkinen
Miina. Koko elämä näytti häneltä jääneen unhotuksiin; posket
hehkuivat, silmät säikkyivät ilosta; hän oli entistä iloisempi, entistä
vallattomampi, ja ihastuksissaan katselivat häntä nuorukaiset, joka
miellytti tyttöä suuresti. Metsämaan Erkki, nuori, kaunis poika oli
eritoten ihastunut Mäen Pekan nuoreen tyttäreen ja monta lempeätä
sanaa oli jo Miina häneltä kuullut, monta tanssia jo hänen kanssaan
tanssinut. Mutta sepä yksin Miinaa harmitti, kun tuo Kalle, hänen
paras ystävänsä, hänen rakastettunsa, istui vaan hiljaisena,
miettiväisen näköisenä loukossa. Tosin oli hän sielläkin kauniimpi ja
etevämpi kaikkia muita, mutta miks'ei hän ilakoinut ja tanssinut
hänen kanssaan, puhunut hänelle, miten muutkin? ainoastaan joku
silmäys, miksi oli hän semmoinen?

Mutta iskipä tytön mieleen kevytmielinen kuje: hän päätti oikein

suurimmalla hellyydellä seurustella Metsämaan nuoren Erkin
kanssa. Tottapa tuo vaikuttanee Kalleen jotakin, koska hän sentään
minua rakastaa. Erkki, joka muutenkin oli Miinaan ylenmäärin
ihastunut, hurmaantui kokonaan tytön käytöksestä ja pian rupesi
tanssivien joukosta kuulumaan kuiskeita ja naurun tirskumisia.
Kuului noita salaisia kuiskeita Kallenkin korviin ja ne koskivat hieman
hänen sydämmeensä. Hän rupesi tarkemmin silmillään seuraamaan
rakastettuaan; sen huomasi Miina, ja se huvitti häntä yhä enemmin.

Ei tiennyt Miina, miten vaarallista on leikkiä tunteitten kanssa,

varsinkin tällä ijällä, jolloin sydän on hellä ja tulinen. Hän päätti
Kallesta itsensä mukaan, vaan siinä erehtyi hän. Hän jatkoi vaan
ajattelematonta leikkiänsä, kunnes se leikki alkoi häntä todella
viehättää ja hän unhotti kaikki, oman itsensäkin, rakkautensa,
kujeensa ja käytöksensä.

Silloin Kalle kenenkään huomaamatta pujahti ulos. Siellä istui hän

mättäälle ja hänen sydämmensä tykki kovasti. Hän tunsi
sydämmensä saaneen ankaran loukkauksen ja koetti sitä rauhoittaa,
mutta turha vaiva! Ikäänkuin unessa näki hän, miten ovesta käsi-
kädessä astui ulos Erkki ja Miina, näki heidän istuvan hirren tyvelle,
näkipä muutakin: Miinan istuvan Erkin sylissä!

Siinä kylliksi: ikäänkuin vimmattu juoksi Kalle rantaan, lykkäsi

veneen vesille ja souti kuin hullu vimmattu, huolimatta minne. Hän ei
ajatellut mitään, ei tiennyt mitä tahtoi, tunsi vaan sydämmensä
loukatuksi juuria myöten ja sen ankarasti lykkivän ja riehuvan.
 Vesi veneen kokassa kuohui kuin koski, mutta soutajan mielestä
kulki se tavattoman hiljaa, ja kovemmin ponnisti hän voimiaan. Vene
töyttäisi kiveen, mutta hän pakotti sen menemään ylitse; palanen
heltisi veneen pohjasta ja vene rupesi vuotamaan. Vähätpä tuosta,
vuotakoon! Vasta kun vene oli vettä täynnä, huomasi hän vaaran.
Annanko veneeni mennä pohjaan ja menen itse perässä? ajatteli
hän. Kenties olisi tuo parasta? Mutta ei, sitä surua en tahdo tehdä
vanhemmilleni; tahdon uhallakin elää, olkoon elämäni kummoinen
tahansa! Hän souti vielä hetkisen, vene täyttyi vedellä ja upposi,
mutta hän ui rannalle. Väsyneenä ankarista ponnistuksista vaipui
Kalle rannalle päästyään hermotonna maahan. Tuuli keinutteli
venettä järven selällä.

Toinnuttuaan tunsi Kalle itsensä kylmäksi, läpimäräksi ja

jäsenensä hermottomiksi. Illalliset tapahtumat palasivat hänen
muistiinsa ja saivat hänen sydämmensä rajummin tykkimään. Muisti
hän vielä toisenkin kevät-aamun, ihanan, niinkuin tämäkin; multa
silloin oli hän onnellinen, onnellisin ihminen kuolevaisista!

Ei hän tuntenut enää väsymystä jäsenissään, kiivaasti hypähti hän

ylös. "Mitä teen," huudahti hän, "lähdenkö avaraan mailinaan,
hakemaan lievitystä sydämmelleni? Mutta turha vaiva on tuokin.
Enhän voi omaa itseäni paeta! Tänne jään, täällä on sentään niin
paljo lohdutusta, niin paljo rakkautta ja lempeä! Työhön käyn,
ahkeraan työhön: siitä olen ennenkin löytänyt lohdutusta!"

Huomaamattansa meni Miina liian pitkälle ajattelemattomassa

leikissään; sen havaitsi hän vasta istuissansa pihalla Erkin sylissä ja
kuullessaan hiljaisen äänen kuiskaavan korvaansa: "Miina,
rakastatko todella minua?" Silloin kavahti hän äkkiä ylös ja huudahti
hiljaisesti. Hänen silmänsä kääntyivät järvelle: hän näki miten
nuorukainen siellä kiivaasti souti; syynkin siihen tiesi hän, ja mailma
musteni hänen silmissään. Hän juoksi rannalle, huuteli Kallea
takaisin, huuteli, kunnes joku pilkallisesti muistutti: "Mitä tuossa
turhia huutelet, johan Kalle nyt on kotonaankin, näethän hänen
siellä, ja jos tahdot, kyllä minäkin sinut järven poikki soudan!" Silloin
havaitsi Miina tässä olevan liikoja kuultelijoita ja kiireesti juoksi hän
polulle, joka pitkin rantaa kierteli kotia kohden.

Tieto siitä, että Kalle häntä rakasti, oli aina ollut Miinan suurin ilo.
Hän itse rakasti tulisesti, tulisemmin kuin luulikaan. Hän piti Kallea
erinomaisena, jalona ja viisaana miehenä ja kunnioitti häntä; mutta
sittenkin olisi hän tahtonut Kallea yhtä iloiseksi veitikaksi kuin hänkin,
tai oikeammin, hän ei tiennyt mitä oikeastaan tahtoi. Hän tahtoi vaan
toisinaan tehdä Kallelle pientä kiusaa, ilveillä hänen kanssaan,
hiukan huviksensa, se viehätti tytön mieltä. Mutta nyt oli hän
ohjannut koko onnellisuutensa väärälle tolalle, tehnyt rakkautensa
leikin asiaksi. Hän tiesi mitä hänen käytöksensä Kalleen vaikutti.
Pitihän heidän yhdessä kotia palata, vaan nyt souti Kalle yksin ja hän
tiesi minkätähden! Hän istui järven rannalle sammaltaneelle kivelle ja
itki siinä iloisen yön jälkeen, itki toivottomuuden itkua! Tyyneenä
lepäsi järven pinta hänen edessään. Kuinka se saattoi olla niin
rauhallinen? Rauhallinen saattaisi hänkin olla, jos ei niin
kevytmielisellä tavalla olisi hänen tunteitaan loukannut! Muisti hän
toisenkin kevätaamun, silloin oli hän onnellisin kuolevaisista; samoin
saattaisi hän nytkin olla, mutta onnestaan teki hän pilkkaa.

Aurinko kultasi jo säteillään järven pintaa, luonto alkoi herätä

toimintaansa, mutta Miina vaan yhä istui kivellä. "Oi minua
onnetonta! huokaili hän. Kallen, lempeän, jalon ystäväni olen ijäksi
menettänyt. Miten nyt voin häntä lähestyä, hänelle puhua? Oi, Kalle,
kehno oli tyttösi, kehno raukka!"
 Miinan kotia tullessa oli Pekka vaimoineen jo valveilla. Pekka
askaroitsi pihassa auraansa parannellen! Puoleksi leikillä, puoleksi
todenteolla alkoi hän torua tytärtään, tämän riivatusta
yöreijuimisesta, sivumennen kysäisten: "vastako Kallekin tuli!"

Vaan tyttö vaaleni ja rupesi itkemään

"No mitä nyt", huudahti Pekka, "mikä sinulle nyt tuli? Onko
onnettomuuksia tapahtunut? Helkkarin tuutissa, onko ketään järveen
pudonnut?"

"Ei, ei mitään vahinkoa, isä," vastasi tyttö, "minun on muuten vaan

paha olla, muuten vaan!"

"No mutta mikä riivattu sinun sitte on? Semmoista niistä tanssista!
Kyllä sinne mennään ilolla ja riemulla, mutta tullaan itku silmissä
takaisin. Mitä pitää minun tästä ajatteleman?"

Tulipa nyt äitikin ulos ja torat alkoi uudestaan, mutta ne loppui

pian, sillä tyttö oli nyt ääneti, surullisesti vaan maata silmäillen.

Miina kävi taas entisiin askareihinsa, läksi lehmiä lypsämään kiulu

kädessä; mutta entinen vilkkaus oli kadonnut, valjenneet iloiset
laulut, surullisena, levottomana käyskeli ennen niin iloinen laulaja.
"Oi joska kerrankin voisin Kallea tavata!" huokasi hän, "vaan ei, niin
huonosti olen itseni käyttänyt!"

Pekka, kun näki tyttärensä noin kummallisena, tuli levottomaksi:

"mitähän nyt sentäänkin lie tapahtunut?" ajatteli hän. "Kenties saan
naapurin Kallelta tarkempia tietoja."

Näissä mietteissä lähti hän kävelemään naapuria kohti ja näki

Kallen raivaamassa uutta peltoa kiviseen mäkeen. Likemmäksi
päästyään näki hän, miten Kalle vimman kiivaudella nosteli kiviä ja
kantoja. Taas oli hän juuri nostamaisillaan suuria kiveä. Silloin astui
Pekkakin lähemmäksi: "No, no Kalle", hän sanoi, "ei saa nostaa noin
vimmatusti; anna kun minäkin vähän autan, hyvää tekee hyttysenkin
voima!"

Vastauksen sijaan lensi kivi ylös kuopasta. "Tuo nyt on karhu

mieheksi!" mumisi Pekka. "Isä on kyllä vahva mies, mutta poika,
sehän on oikea jättiläinen!"

Pekka tuossa jutteli yhtä ja toista, kyseli kaikenlaista, mutta sai

aivan lyhyitä vastauksia. Pian väsyi hän tuommoisiin "on, ei, ja, ei
mitään erinomaista", ja läksi kotiansa, mumisten mennessään:
"pahuksen poika, väkevä kuin karhu, mutta enpä häntä
tuommoisena ole ennen nähnyt, mikä nyt mahtaa nuoria vaivata?"

Elettiinpä siitä eteenkin päin Ruuhkajärven takana, mutta eipä

aivan niinkuin ennen. Vielä olivat naapurukset hyviä ystäviä, vielä
kävivät he useasti toistensa luona iltaa viettämässä, mutta sittenkin
olivat olot muuttuneet. Ei enää kaikunut metsä Miinan iloisista
lauluista, eikä hänen heleä naurunsa kedoilla kajahdellut. Huvitusten
halu oli Miinalta kadonnut, hän oli muuttunut hiljaiseksi, surevaksi
tytöksi. Useasti tahtoi hän tavata Kallea, puhua hänen kanssansa,
mutta silloin muisti hän tapauksen Mäkirannassa. Ei, ajatteli hän,
minä en ikänä voi Kallen kanssa puhua, ja hän itki entistä
katkerammin.

"Mikä sinua tyttöni vaivaa?" kysyi Pekka tyttäreltään, melkein

jokainen päivä; toisinaan puhui hän leikkiä, toisinaan torui,
tuommoista itkusilmäistä hutilusta, mutta ei hän sillä muuta voittanut,
kuin että Miina rupesi itkemään. Pekka raappasi korvansa taustaa ja
meni naapuriin ihmettelemään, mikä hänen tytärtään vaivasi.
 Kalle teki työtä niinkuin ennenkin, mutta vieläkin suuremmalla
kiivaudella, hän luki niinkuin ennenkin, mutta entistä enemmin. Usein
ei häntä kotona nähty päiväkausiin; silloin oleskeli hän metsässä,
valitsi sieltä jonkun jylhän paikan, istui mättäälle, luki ja mietiskeli.
Päivä päivältä tuli Kallen mieli synkkää synkemmäksi; kolkko
mitättömyyden tunne vallitsi hänen sydämmessään, kaikki elämän
toiveet olivat häneltä kadonneet. Synkkämielisyys olikin Kallen
luonteen vika, se vaivasi häntä jo aikaisimmasta nuoruudesta asti;
mutta olipa yksi ilon ja toivon säde, joka aina ylläpiti hänen iloista
puoltansa. Lapsuuden ystävä, kasvikumppani oli se, jonka edestä
hän tahtoi toimia ja työskennellä, jota hän rakasti niin tulisesti. Hänen
rakkautensa ei ollut mikään hetken houraus, vaan vuosikausien
kululla kehittynyt taipumus; hän näki rakastetussaan vikoja, mutta ei
hän sillä toivonut häntä toisenlaiseksi, vaan rakasti häntä
sellaisenaan.

Mutta tuolla Mäkirannassa menivät kaikki hänen toiveensa yhdellä

iskulla; siellä näki hän rakastettunsa, sen, jonka hän itseänsä uskoi
rakastavan, toisen sylissä! Siinä kaikki, Kalle ei tahtonut
koettaakkaan tuota rakastettua toiselta ryöstää. Sen sijaan hän koetti
unhottaa, mutta ei voinut; yhä uudestaan palasi mieleen rakastetun
kuva ja hän tunsi itsensä niin onnettomaksi, elämänsä niin turhaksi,
mitättömäksi.

*****

Kesä kaunoinen kului ilman mitään erinomaisia tapauksia.

Runsaan sadon korjasivat takamaan torpparit tänäkin suvena ja
huoletonna toimeentulostaan saattoivat he katsoa tulevaisuuteen.
Kuitenkin peittivät huolenpilvet näitä seutuja ja erittäinkin Mikon
asuntoa. Kerttu, rakastettu emäntä oli sairas, melkeinpä vuoteen
omana, ja se tuotti surua koko tälle seudulle, sillä olipa Kerttu koko
paikkakunnan hyvä hengetär. Surulla näkivät ystävät miten hän
vaalenemistaan vaaleni ja tuli heikommaksi, vallankin oli Mikko
surullinen, hän tunsi Kertussa kadottavansa ikäänkuin osan omasta
sydämmestään.

Kovemmin ehkä vielä koski Kertun sairaus hänen poikaansa

Kalleen. Jos vielä kadotan äitini, ajatteli Kalle, mitä minulle sitte enää
jää, jota rakastaisin! Niin, isäni tosin, multa hän on jäykkä, voimakas
mies, hän ei tarvitse tukea. Kalle oli ikäänkuin kadottanut osan
entisestä luonteestaan, hänen toimeliaisuutensa ja kiivas työhalunsa
oli kadonnut; suurimmaksi osaksi uinaili hän metsässä pyssyinensä,
Lukuintokin oli laimentunut; tosin luki hän vielä useasti, mutta ei
samalla innolla kuin ennen; metsässä kävellessään hän usein otti
kirjan esille, istui mättäälle lukemaan; mutta pian vaipui hän syviin
mietteisin, kirja luikui polvelta ja sai usein jäädä siihen paikkaan
moneksi päiväksi.

Toisinaan istui Kalle kotona, katsellen rakasta äitiään ja silloin

useasti ilmestyi kyynelpisara nuorukaisen silmään. Surulla katseli
äitikin miehevää poikaansa, katseli noita surullisia, kelmenneitä
kasvoja: "Oi, Kalle, oletko tehnyt jotakin pahaa, joka painaa
sydäntäsi, vai miksi olet noin surullinen? kysyi hän.

"Mikään pahe ei tuntoani paina", sanoi Kalle, "on vaan joukko

turhaksi käyneitä toiveita, muuten lienee synkkämielisyyteni
jonkinlaista sairautta. Mutta kyllä se menee ohitse!" vakuutteli Kalle,
koettain iloisesti puhua.

Kerran syksypuoleen oli Kalle taas tapansa mukaisella

metsästysretkellä, istui miettiväisenä maassa makaavan hongan
tyvelle, jonka ylitse kulki pienoinen jalkapolku. Tuossa noin
istuessaan näki Kalle Metsämaan Erikin tulevan polkua myöten
takamaan torpilta päin. Kalle oli useasti ennenkin nähnyt Erkin näillä
seuduin kävelevän ja kyllä hän tiesi mitä varten. Tunsipa Kalle veren
suonissaan virtaavan tavallista tuimemmin; hän oli kyllä jo tottunut
siihen ajatukseen, että Miina häneltä oli mennyt; mutta kuitenkin
muistutti Erkin näkeminen häntä entisistä toiveistaan.

Tuolla Mäkirannassa oli Metsämaan Erkki rakastunut

hilpeäluontoiseen Miinaan, ja Miinan käytöksestä hän päätti, että
Miinakin häntä rakasti. Ihastuneena ilmoitti hän kohta tytölle
tunteensa, mutta nähtyään, minkä vaikutuksen se ilmoitus teki, jäi
hän kuin kivettyneenä seisomaan. Erkki aavisti kyllä toiveensa
Miinan suhteen turhiksi, mutta sittenkään ei voinut hän Miinan kuvaa
mielestään irroittaa, eikä kokonaan kaikkea toivoaan kadottaa. Usein
suuntasi Erkki askeleitaan Ruuhkajärven taa, saadakseen siellä
joskus kohdata rakastettuansa, mutta turha oli tuo toivo, Miina
pakeni häntä kuin kummitusta. Äkäisellä mielellä palasi Erkki noilta
retkiltään, mutta yhä kuitenkin toivoen.

Sattuipa Pekkakin huomaamaan, miten hänen tyttärensä karttoi

Erkkiä. Mitä tämä on? ajatteli hän; lieneekö tuo mies jollakin tavalla
syyllinen tyttäreni kummalliseen surumielisyyteen? Useasti näki
Pekka Erkin kiertelevän lähiseuduilla tulemata sisään: "Mitä tuo mies
oikeastaan meinaa", mumisi Pekka, "mutta tulkooskin kerta vielä,
niin minä hänen pois ajan!"

Ja äsken kerrottuna päivänä pani Pekka uhkauksensa toimeen,

Erkki kun taas tuossa likiseuduilla käveli. "Mitä sinä siellä
peltokedolla ehtimiseen loirailet, tule sisälle, niinkuin kunnon mies
ainakin."
 "Saatanhan siltä olla kunnon mies, vaikka ulkonakin kävelen;
eihän nämät kannokot luullakseni siitä pahene!"

"Ei, tietysti ei! Mutta kunnon miehen ei sovi, niinkuin minkä

kyöpelin, juoksennella ihmisien asunnoilla yöaikana; hi hi hi, kaiketi
yöjalkasissa? Turha vaiva tuokin, poikaseni; olen havainnut, ettei
sinusta täällä tykätä!"

Vihasta tulistuneena läksi Erkki kiireesti pois, Pekka oli osannut

arkaan kohtaan.

"Ahaa, joko sattui, sanoi Tuovilan Tuomo, kun ämmäänsä

seipäällä löi.
Kyllä kai hän suuttui, mutta suuttukoon", nauroi Pekka palatessaan.

Metsässä kulki Erkki suuttuneena, purki vihaansa kiviä ja kantoja

vastaan, potkien niitä raivoissaan. "Olis nyt tuo Kalle jumpeli tuossa,
niin minä hänen nytistäisin niinkuin tuon lahon kannon, niin väkevä
kuin onkin, hän eikä kukaan muu on siihen syynä, kun niinä saan
tämmöisellä mielellä palata, saakeli soikoon!" ja vihastuneena löi
Erkki käsiään yhteen.

Tämänlaisessa mielentilassa kohtasi Erkki Kallen. Kahta

tuimemmin kuohahti hänen verensä, ja kiihkossaan tahtoi hän saada
riidan alkuun.

"Mitäs siinä istua jökötät, kun Lassin Liisa Ulposen riihen

portaalla? Onko määrä puhua niinkuin Hyrkin Matin pukilla, koska jo
leuka vaappaa?" sanoi Erkki pilkallisesti.

"Saanenhan istua missä tahdon, ja tuollainen puhetapa ei

mielestäni ole ollenkaan kaunista", sanoi Kalle tyynenä.
 "Ja kuka sanoo, että sen pitäisi olla kaunista, multa semmoiselle
miehelle uskallan puhua mitä tahdon! Vai luuletko että pelkään?"

Kallen posket tulistuivat. "Nähtävästi haet riitaa, ja aivan syyttä.

Varo kuitenkin ett'ei tuo päättyisi omaksi tappioksesi!" sanoi hän.

"Tuhannen tulimaista! minä olen tällä hetkellä vimmattu! En pelkää

minä tuommoista kirja-patruunaa! Tuossa saat", sanoi Erkki lyöden
Kallea korvalle.

Tässä oli Kallen mielestä jo liikaa: vakavasti, vaikka suuttuneena

tarttui hän Erkin olkapäihin ja painoi hänen maahan niinkuin
kärpäsen.

"Varo ett'et toista kertaa kohtele minua tuolla tavalla!" sanoi Kalle,
ja heitti Erkin vähän matkan päähän polulle, otti pyssynsä ja läksi
päätään kääntämättä astuskelemaan kotiansa kohden.

Kallen vakava puhe ja maltillinen käytös sai Erkin ajattelemaan

sopimatonta tekoaan. "Hän olisi minun voinut rutistaa kuoliaaksi
niinkuin rotan, mutta sitä ei hän kumminkaan tehnyt. Hän on parempi
mies kuin minä! Mutta tälle seudulle en jää; täällä muistuttaa kaikki
hänestä, jonka kerran luulin minua rakastavan ja jota rakastan yhtä
tulisesti kuin kukaan muu! Miksi antausinkaan noihin suloisiin
houreisin? Miksi vasten tietoani säilytin toiveita sydämmessäni,
viimein tuli niistä kumminkin loppu?"

Tämän päivän perästä ei Erkkiä näillä seuduin näkynyt. "Menen

mailmalle", oli hän lähteissään sanonut.

Mitähän tuokin tietää, ajatteli Kalle kotia käydessään; millä tavalla

lienenkään Erkkiä loukannut, kun hän minua noin kohteli?
Kummallista!

Talvi tuli. Suru lisääntyi Alamaan torpassa, Kerttu makasi sairaana

ja näytti pian muuttavan pois mailman taistelutantereelta. Useasti
kävi Pekka vaimoinensa sairasta katsomassa, kävipä toisinaan
Miinakin, mutta ujona kuten vieras.

Eräänä talvipäivänä läksivät miehet vähäksi aikaa yhtenä

metsälle, Kerttu kun sanoi kyllä yksin viihtyvänsä. Tulipa silloin oven
suuhun nuori kaunis tyttönen. Mäen Miina se oli, vaikka paljon
muuttuneena. Surumielisyys loisti noista ennen niin vilkkaista
ilomielisistä kasvoista; ne olivat saaneet vakavan, ajattelevan
muodon.

Kauan katseli sairas ovensuussa seisovaa tyttöä, katseli hellin

silmäyksin. Hän näki noista kasvoista entisen hilpeyden kadonneen,
mutta miksi? sitä ei hän täydelleen voinut arvata.

"Tule tänne likemmäksi, tyttöseni", sanoi sairas lempeästi, "tule

että saamme jotakin puhua ennenkuin kuolen?"

Hiljaa kävi Miina istumaan sairaan vuoteen laidalle, kyyneleitä

herui hänelle silmiin ja hän kätki kasvonsa käsillään.

Sairas laski kuihtuneen kätensä tytön olalle. "Tyttöseni," sanoi

hän, "sano minulle, mikä sinua vaivaa; sinä olet niin surullinen ja
kelmeä. Jos se on salaisuus, usko se jo pian poismuuttavalle
ystävällesi. Sano, tyttöni, se huojentaa sydäntä."

"Olen pettänyt sen, jota rakastin, olen tehnyt lempeni leikin

asiaksi", sanoi tyttö itkien.

"Ja miten tämä on tapahtunut?"

 Miina kertoeli miten hän oli menetellyt tuolla Mäkirannassa ja mitä
siitä seurasi, ja sairas kuulteli tuota hymyilevin huulin.

"Hyvä", sanoi hän, "pahasti tosin teit, tehdessäsi tunteesi leikin

asiaksi, mutta ole huoleta. Kalle rakastaa sinua vielä, tämä suru on
ehkä vaan ollut onneksesi."

"Kalleko rakastaa minua? sitä en uskalla toivoa!"

"Toivo vaan! Jos Jumala suo, voitte vielä olla onnelliset. Jumala
sinua siunatkoon! Oletpas vielä hyvä tyttö, ja minäkin olen
onnellinen!"

Kalle rakastaa sinua vielä! ne sanat soivat Miinan korvissa

yhtenään; tuulen huminakin kuului kuiskaavan: Kalle rakastaa sinua
vielä, ja hän itki, hän nauroi.

On selkeä pakkas-päivä tammikuun keskipaikoilla. Aurinko tekee

nousuaan, lähettääksensä muutamia himmeitä säteitä talviseen
kylmään. Ruuhkajärven autiota jäätä kulkee kolme hevosta
rekinensä, hiljaista kulkua, vaikka vinkuukin kylmä vihuri.
Etummaisessa reessä on musta ruumiskirstu, peitetty lakanalla;
hevosta ohjaa nuori, vakava mies. Ei huomaa ajaja vihurin
vinkumista eikä ilman kylmyyttä; näyttää hänellä olevan muutakin
miettimistä. Reen perässä astelee surullinen leski; tässä saattaa hän
hautaan sitä, jota enin on rakastanut; ihmekkö jos kasvonsa
värähtelevät, jos kyynelkin tahtoo silmiä kostuttaa.

Tässä saatetaan Kerttua, helläsydämmistä emäntää Ruuhkajärven

takaa, haudan pimeään lepoon, hiljaista vaatimatonta naista, joka
kesken ikäänsä pois temmattiin elämän taistelutantereelta. Pieni,
alhainen oli vainajan vaikutusala, lavealle ei hänen toimintansa
ulottunut, mutta omassa pienessä piirissään oli hän sulouden ja
lemmen henkenä ja ystävät tunsivat kadottaneensa paljon.

Kalle, vainajan ainoa lapsi, ohjaa hevosta ja katselee yhä vaan

yhteen kohtaan. Hän tuntee nyt elämänsä niin tyhjäksi, niin
yksinäiseksi. Kallen ystäväpiiri oli pieni, hän ei käynyt seuroissa, ja
jos hän joskus tulikin johonkin semmoiseen, ei hän niistä saanut
mitään huvia; kuului niin paljo siivottomia puheita ja muuta törkeyttä,
että hän niistä lähti pois synkkämielisenä. Tuosta seurasi, että Kalle
oli kuin yksin mailmassa ja eli melkein itsekseen.

Kuinka monta kertaa olikaan vainajan lempeä katse ja hellä sana

lohduttanut Kallen synkkää mieltä! Nyt oli hänkin poissa! Viimeisinä
päivinään oli hän, tuo vainaja, sanonut: "Miina rakastaa sinua, sinua
on hän aina rakastanut, eikä ketään toista. Hän vaan erehtyi
leikissään ja suree erehdystään!" Ja nämät sanat soivat Kallen
sydämmessä hiljaisin vienoin sävelin, ne herättivät siellä uutta eloa
ja virkeyttä.

Saman päivän illalla oli jommoinenkin joukko lähiseudun väkeä

kokoontunut Alamaan torpalle, syömään illallista vainajan muistoksi.
Mikään herrakas pitoateria ei tämä ollut, mitään passareita, mitään
etevämpää kokkia ei täällä häärinyt; Mäen Maija oli aterian
parhaansa mukaan laittanut.

Pöydässä istuissa kohtasi Kallen silmät vastapäätä istuvan Miinan

ujon silmäyksen. Ja Kalle katseli noita kasvoja taas pitkän ajan
perästä ja hänen sydämmensä tykytti rajusti. Oliko tuo vaalea
surullisen näköinen tyttönen todellakin hänen lapsuutensa ystävä,
veitikkamainen Miina? Hän erehtyi ja suree erehdystään, soi taas
Kallen korvissa. Lusikka putosi hänen kädestään, hän otti sen ylös,
mutta syömisestä ei enään mitään tullut.
 Miina ei syönyt, ei häntä maittanut. Eipä hän voinut pöydälle
katsoakkaan. Muuttuneita aikoja!

Veisattiin virsi, juotiin kahvia, jotkut väkevämpääkin. Sitte lähti

kukin kotiansa. Niin olivat hautajaiset päättyneet.

Kuolleet lepäävät, elävät käyvät askareihinsa, odottamaan

vuoroansa; joku vielä säilyttää muistoja pois muuttaneesta, vaan
pian se hänelläkin unhottuu. Se on ihmisen osa mailmassa.

On lauantai-ilta kesäkuun koskipaikoilla. Lumi on sulanut, jäät

järvistä lähteneet. Kevään lempeä tuuli puhaltaa Ruuhkajärven
selältä, nostellen vienoja laineita sen pinnalle; länteen laskeva
aurinko kultaa viimeisillä säteillään rannan kuusia ja lehteen
puhkeavia koivuja.

Järven rannalla seisoo Kalle, vanha tuttavamme, katsellen

Ruuhkajärven hiljaisia laineita. Hän on tehnyt veneen ja sen juuri
valmiiksi saanut. Se olisi nyt vesille pantava, mutta eipä sen tekijä
näytä sitä muistavankaan. Haaveillen katselee hän vaan, miten laine
ajaa toista rantaa kohden ja aurinko vuoren taa laskee. Oli tuossa
rannalla toinenkin vene, vanha oli se jo, siihen pysähtyi hetkiseksi
Kallen katse. Tuon veneen pohjassa oli paikka, siinä oli läpi ollut ja
Kalle muisti, milloin se oli siihen tullut. Ja muistoja niin suloisia, niin
katkeria kietoutui tuon vanhan aluksen ympärille, ja ne muistot saivat
nuorukaisen rinnan tuimasti aaltoilemaan.

Kalle istui veneensä reunalle. Olen tehnyt tuon ajatteli hän

katsellen venettään, soudellakseni tuolla järven pinnalla — yksin! Ei
ole minulla, kuka kanssani iloitsisi töistäni, kuka kanssani vesille
lähtisi.
 Nuorukainen tunsi itsensä niin yksinäiseksi ja se tunne saattoi
hänen surulliseksi. Poissa oli äidin hellä naisellinen katsanto ja
lempeä puhe, lakannut tyttösen livertelevä laulu ja leikkipuheet.
Huoaten tarttui hän veneen laitaan ja molisten luisui vankka alus
vesille. Siinä se loikoili, sievä vene, airoinensa kaikkinensa,
soutajakin istui veneessä, mutta eipä haluttanut häntä vesille lähteä,
aluksessaan istui hän miettiväisenä. Ikävä on yksin vesille lähtö.

Tuossa noin istuessaan näki Kalle nuoren naisen kävelevän järven

rannalla. Hänen sydämmensä sykähti; olihan tuo Miina, nuoruuden
rakastettu ystävä!

Kuinka usein olen hänen kanssaan soudellut tällä järvellä, miksi

en nytkin saattaisi? ajatteli Kalle. Ehk'ei hän tulisikkaan, ehkäpä
tulee! risteili hänen riehuvassa mielessään.

"Hyvää iltaa, Miina". tules nyt soutelemaan uudella veneellä!”

sanoi Kalle viimein. Tyttö jäi seisomaan kuin jähmettynyt Mitä tämä
oli? pyysikö Kalle häntä todellakin veneesen? menisikö hän, voisiko
hän mennä? Mutta kävipä Miina sentään rannalle, ja siinä seisoi hän
alaspäin katsellen, sydän tykytti ankarasti; ei hän voinut sanaa
sanoa, eikä astua jalkaansa veneesen.

Kalle asetteli istuinta veneesen, hän oli innostunut. Ei muistanut

hän enää, mitä ennen oli tapahtunut; hän tahtoi alkaa uutta elämää,
uudistaa entisen tuttavuuden, palata lapsuutensa ihaniin aikoihin.

"Istuppas tuohon, Miina, mennään koettamaan, miten se luisuu!"

lausuili
Kalle ihastuneena.
 Miina istui, tuskin tietäen missä hän istui; mutta iloisia hurmaavia
tunteita tunsi hän sydämmessään. Vene kulki hiljalleen järven
pinnalla, lempeät laineet sitä tuudittelivat, kevätlinnut lauloivat
iltalaulujaan rannalla. Suloinen ilta!

"Laula nyt, Miina, joku venelaulu, tämän laivani kunniaksi", sanoi

Kalle, "sinä laulelit ennen aina niin — mutta nyt…"

Tyttö ei voinut enää hillitä tunteitaan, hänen piti jotakin sanoa,

mutta sanat takertuivat itkuun.

"Miksi itket? Mikä sinua vaivaa, menisitkö rannalle?" hätäili Kalle.

"Ei, minä tahtoisin aina olla täällä, sinun seurassasi. Oi Kalle, älä
minusta päätä mitään ylön pahaa!"

Kallen mieleen palasi muistoja kuluneilta ajoilta; muisti hän tuon

tytön kerran sanoneen: "oi Kalle, älä suutu minuun, luontoni on
paha, semmoinen."

"Miina rakastaa sinua, eikä olekkaan koskaan toista rakastanut",

muisti hän äitivainaansa sanoneen.

"Miina mikä sinua vaivaa?" kysyi hän liikutettuna.

"Kerran tein leikkiä tunteitteni kanssa, uskottelin että rakastan

toista; sen teki kevytmielisyyteni, ja tulinen rakkauteni sinuun. Oi
Kalle! sinun rakkauttasi en ansaitse, mutta minä pyydän: pidä minua
lapsuuden ystävänä, sillä minä en voi elää kokonaan sinun
seurattasi."

Näin puhui Miina itkien, mutta Kalle sulki itkevän tytön syliinsä:
"kuinka saatoinkaan sinusta niin väärin päättää, pitihän minun tuntea