Shared by the Vikings A Reverse Harem

Romance Lily Harlem

Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmeta.com/product/shared-by-the-vikings-a-reverse-harem-romance-lily-h
arlem/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Shared Too Shared 2 Lily Harlem

https://ebookmeta.com/product/shared-too-shared-2-lily-harlem/

Faking with Benefits A Reverse Harem Romance Lily G

Gold

https://ebookmeta.com/product/faking-with-benefits-a-reverse-
harem-romance-lily-g-gold/

Three Swedish Mountain Men A Reverse Harem Romance 1st

Edition Lily Gold

https://ebookmeta.com/product/three-swedish-mountain-men-a-
reverse-harem-romance-1st-edition-lily-gold-2/

Three Swedish Mountain Men A Reverse Harem Romance 1st

Edition Lily Gold

https://ebookmeta.com/product/three-swedish-mountain-men-a-
reverse-harem-romance-1st-edition-lily-gold/
Nanny for the Neighbors A Surprise Baby Reverse Harem
Romance 1st Edition Lily Gold

https://ebookmeta.com/product/nanny-for-the-neighbors-a-surprise-
baby-reverse-harem-romance-1st-edition-lily-gold-4/

Nanny for the Neighbors A Surprise Baby Reverse Harem

Romance 1st Edition Lily Gold

https://ebookmeta.com/product/nanny-for-the-neighbors-a-surprise-
baby-reverse-harem-romance-1st-edition-lily-gold-3/

Nanny for the Neighbors A Surprise Baby Reverse Harem

Romance 1st Edition Lily Gold

https://ebookmeta.com/product/nanny-for-the-neighbors-a-surprise-
baby-reverse-harem-romance-1st-edition-lily-gold-2/

Nanny for the Neighbors A Surprise Baby Reverse Harem

Romance 1st Edition Lily Gold

https://ebookmeta.com/product/nanny-for-the-neighbors-a-surprise-
baby-reverse-harem-romance-1st-edition-lily-gold/

Hard Lessons 1st Edition Lily Harlem

https://ebookmeta.com/product/hard-lessons-1st-edition-lily-
harlem/
Shared by the Vikings

By

Lily Harlem

Copyright © 2019 by Stormy Night Publications and Lily Harlem

All rights reserved. No part of this book may be reproduced or

transmitted in

any form or by any means, electronic or mechanical, including

photocopying,

recording, or by any information storage and retrieval system,

without

permission in writing from the publisher.

Published by Stormy Night Publications and Design, LLC.

www.StormyNightPublications.com

Harlem, Lily

Shared by the Vikings

Cover Design by Korey Mae Johnson

Images by Period Images and Dreamstime/Maxim Weise

This book is intended for adults only. Spanking and other sexual
activities

represented in this book are fantasies only, intended for adults.

Table of Contents
Title Page

Copyright Page

Chapter One

Chapter Two

Chapter Three

Chapter Four

Chapter Five

Chapter Six

Chapter Seven

Chapter Eight

Chapter Nine

Chapter Ten

Chapter Eleven

Chapter Twelve

Chapter Thirteen

Chapter Fourteen

Chapter Fifteen

Chapter Sixteen

Chapter Seventeen

Chapter Eighteen
Chapter Nineteen

Chapter Twenty

Chapter Twenty-One

Chapter Twenty-Two

Chapter Twenty-Three

Chapter Twenty-Four

Epilogue

More Stormy Night Books by Lily Harlem

Lily Harlem Links

Chapter One

Pointy beaks, mummified claws, and tiny, porous bones scattered

over the

gnarled wooden table, rattling against each other before settling into
the

pattern chosen by the gods.

The squat candles to Ingrid’s right shivered as a gust of mid-winter

wind

blew beneath the door, bringing with it two leaves and a long black
raven’s

feather. Rain pelted down on the turf roof, sounding as though Thor
himself

was paying the valley of Ravndal a visit.

A visit in the dead of the night—a visit during the month when the
sun chose

not to rise from its slumber on the horizon.

Everything and everyone had hunkered down, hibernated, and was

waiting

for spring to thaw the land and once again provide.

Except for Ingrid. She’d taken to the highest hill to seek providence.

She tugged her hood tighter, the rabbit fur velvety on her cheeks.
Being here

was dangerous. A girl of her position shouldn’t be consulting the

seer of

Ravndal. Her destiny was planned. There was no need to question it

—or at

least that was what the king, her father, would say.

Not that she was afraid the seer would spread ghostly whispers
about her

visit. Being hundreds of years old, blind, and dwelling somewhere

between

men and the gods—life and death—the seer had more pressing
matters to

attend to.

Which is why Ingrid was grateful for this precious moment—the

moment
where he looked into her destiny and saw the truth. For much as she
loved

her father, and trusted him, she knew it was truly the gods who
determined

everyone’s fate.

“Ah, how I suffer...” The seer grimaced and used his palms to tap
and assess

where the bones and beaks now lay. “To see such things.”

“What do you see?” She fought a rise of trepidation.

He was silent, his bottom lip trembling, as though murmurs of the

future were

hovering there but wouldn’t spill out.

Ingrid resisted the temptation to demand more information for she

knew she

must not. The seer wasn’t known for his patience, and she did not
wish for

him to tell the gods—whose ear he had—that she was an

impertinent, ill-

tempered princess.

“A bear wishes to marry the wolf, a wolf that is wild and free.” His
voice was

hoarse, as though his throat had worn out from centuries of casting

prophecies.
Ingrid bit on her bottom lip. To her right a string holding bird bones
separated

by twigs and clutches of heather hung from the roof. She stared at it
to again

prevent herself from pushing the seer.

“No man or animal can tame a wolf unless the wolf wishes to be
tamed.” His

voice grew more strangled with each word.

Although his eyes were milky, with no center, the seer stared at
Ingrid. “I see

a bubbling, broiling ocean.” He held up his hands. “Aegir, the god of

the

ocean is unhappy. Aegir wishes to rise up, then swallow, sink back
down,

sink back down into the ocean... be warned.” He sucked in a

scratching

breath. “Be warned, little one.”

“Be warned of the bear or the ocean?”

“Both!” He slammed his hands onto the table; the beaks and bones
jumped,

and wax over-spilled and leaked from a candle, the ensuing drip
running tear-

like down its length. “I cannot do this.” He stood, unfolding a spine

that
seemed to be held together with dust. His long black robe dragged
on the

floor as he stepped to the right, using a tall wooden chair for

support. “I

cannot do this.” Breathy, agonized words.

“Please, I beg you.” Ingrid also stood.

“Why, why do you beg?” He paused and tilted his chin. “You are a
princess

and a shield maiden, are you not?”

“Ja, that is true, but...” She hesitated. “A privileged birth means my

path is

not an easy one.”

“Many would say the opposite.” He was hunching forward again,

reducing in

height and retreating into his hood and the folds of his cloak so she
could

barely see his face. The small white skull pendant—a mouse most
likely—

hanging from his neck swayed with the ticking of her heart. “Many
would

say you have everything a woman could desire. A father who loves
you.

Comforts and treasures many have not. The gods have blessed you.”
“And I am grateful, really I am.” Ingrid twisted her hands together. If
Thor or

Odin were listening, she needed them to believe her. Her heart was
thankful

for all that she had, truly it was.

The seer turned and dipped his hand into a wooden box.

A squall rattled the door, shaking the iron latch.

Ingrid ignored the wind as the seer withdrew something from the
box. He

held it in his fist and turned to her, gnarled fingers clenched.

“This,” he said, “will help you find your way, child.”

“What is it?”

He didn’t reply, instead he turned his palm over and revealed a small
dark

rune stone. Red flecks shone from its green surface and it was the
shape of a

plump berry.

“Bloodstone,” he said as she took it. “It will help a lost soul see
change on

the horizon.”

“Change on my horizon? Am I the lost soul?”

“I give you this rune as a protective talisman. It will give you the
strength and
courage you need to brave the storm.”

Ingrid trapped it in her hand and glanced at the wooden door, which
was still

rattling as the wind beat it. Was this the storm the seer was talking
about?

The one that shook her village right now. Or were there more on her
horizon?

“I am tired,” he said, staggering a little to the right before clutching

a table

littered with dried herbs. “You must see the change and summon
courage.

But beware the bear and the wolf.”

“But I thought I had to beware of the bear and the ocean.”

“All of them, the bear will drive the wolf to the ocean.” He slumped
into a

chair beside a waning fire. The skull hanging from his neck settled
on his

chest. “Now go, the gods have exhausted me with their instructions
and

delivering them to you has drained the energy from my bones,

sinew, and

tendons.” He held out his upturned hand.

Ingrid poked out her tongue and dragged it over the cool, dry flesh
of his
palm. She had so many more questions for the seer but it was clear
her time

with him was over. Now she had to get back to her home, to her
father, for

there was a royal banquet being held in honor of a faraway visitor. If

she

were late for that, there’d be displeasure in the king’s eyes, and
since losing

her beloved mother, she hated to give him further reason for pain.

She had one last glance around the seer’s abode then slipped the
bloodstone

into a pouch attached to her belt. Once it was safely nestled beside
her strike-

a-light, she slipped through the door.

Instantly the wind whipped around her and she battled to refit the
iron latch;

it seemed the angry air wanted to take the door from her and hurl it
toward

the gods. When she’d finally managed the task, she clasped her
cloak beneath

her chin and ran down the dark hillside, using her free hand to
steady herself

on passing tree trunks that were dotted with lichen. It was wet and
slippery
underfoot but Ingrid wore leather trousers beneath her cloak and
her boots

were new and made by the finest tanner in the village so she
traveled with

swift ease.

The rain pelted her face and stung her cheeks. Twice the wind
gripped her

hood and yanked it from her head, sending her dark hair flying out
behind

her. The winter seemed to penetrate her soul, invading her lungs
with its rusty

brew of storm rain, mud, and fungi. But soon she was back in
Ravndal

making her way past longhouses, stables, and pens of chickens and
goats.

Peeking inside the great hall it was apparent the banquet was about
to start.

Two of her father’s servants were stoking a crackling fire, above

which three

vats of bubbling fowl stew were suspended. Another servant was

setting out

tankards of mead on long tables that were littered with apples and
nuts. Three

more fires in cast-iron bowls hung from the ceiling on chains and
kept the
night chill at bay.

Several villagers were already there, picking at a plate of smoked

fish and

talking loudly, clearly excited about the evening and merriment

ahead.

Unseen, Ingrid rushed home, keen to remove any evidence of her

trip up the

muddy hillside to visit the seer.

Quickly slipping into her chamber area at the west of the longhouse,
she

dragged the weaved curtain across to afford some privacy. Then,

using an old

rag, she wiped the worst of the mud from her boots. She removed
her cloak,

hung it up to dry, and slipped from her trousers.

“Ingrid. There you are.”

She turned. Her handmaiden, Helga, stood there, face pale, long
neck peeking

from a woolen tunic.

“My dress.” Ingrid pointed.

Her father had asked that she wear a dress, plait her hair, and
displayed her

mother’s jewels. She’d barely given herself time to preen yet alone
be
presentable for a village feast hosting guests. One particular guest
her father

seemed unusually keen to impress. Ingrid had no idea why even

though he’d

talked of Bjorn Har many times over the last few days.

She pulled on a white under-top, then her maiden assisted her with
a red yarn

dress with golden embroidery running from her shoulders to her

waist. The

neckline was low, the pale skin of her slight cleavage visible.

“I will get the scent, Princess.”

“Ja.”

The handmaiden disappeared.

Pausing in her frantic movements, Ingrid slowly ran her fingertip

over the

soft orbs of her small breasts. She had yet to be with a man, but
she’d seen

and heard others in the village mating. Men planting their seed in
the hope of

sons. Privacy for intimate moments wasn’t something her people

craved,

especially when the mead was flowing and revelry was in full swing.
She,
however, wanted her first time with a man—her husband—to be
special.

In fact her father had ordered that be the case.

What will it be like to be touched here... and down there?

Not for the first time her mind wandered into the future. She hoped
her

husband, her soulmate, her betrothed, would be handsome, and a

fine warrior,

a great provider, and brave and loyal. She’d yet to marry him, but
already

loved him. For she knew she’d only settle for a Viking of the highest
quality,

and she knew her father would only hand her over to such a person.

She sat and picked up a decorative comb made from an antler—a

gift from

one of the young men in the village, Raud Lothi—and set to her task
of

preparing for the feast again.

She smiled as she thought of Raud. He was one full moon older than
her, and

they’d grown up together, riding, hunting, chasing, and learning the

ways of

the forest and fjords. When Ingrid’s mother had passed with the
fever four
summers ago, Raud’s mother had comforted Ingrid, knowing when
to speak,

and when to stay silent as sorrow shrouded Ingrid’s life for the
longest of

winters. Raud had been the one to remind her how to smile. His
playful

nature, his quick genuine laughter, and his refusal to put her on a
pedestal

despite her father being king were a salve for her grief. She’d always
be

grateful to him for that.

Soon her hair was twisted into tight plaits and piled at her crown
with several

sprigs of dark rose heather sticking from it. She added dark brown
streaks

made from crushed walnuts and soot above and beneath her eyes,
and dabbed

dried berry paste onto her lips to give them a bruised shine.

“Ahh, there you are, daughter.”

“Father.” She turned, a smile forming on her face.

The king pushed the curtain aside and stepped into her space. He
filled it with

his wide shoulders adorned with a shimmering onyx wolf pelt. Two
large iron
buttons connected by a chain were pinned either side of his chest.

“Are you joining us?” he asked, ramming his hands onto his hips and
his

thickly coiled red beard shifting as he spoke.

“Of course.” She stood. “I just need to put on Mother’s amulet.”

“Here. Let me.” He reached onto the table and picked up the bronze
chain;

from it hung the runic compass symbol, vegvisir.

He held it up and looked between it and her. “This is a beautiful

piece but

nothing could ever outshine you, my dear daughter.”

“Thank you.” A little rush of heat bloomed on her cheeks.

“Perhaps I don’t say it often enough, but I do love you.”

“As I love you.”

“And sometimes...” He paused. “I grieve for you.”

“But I am still here.” She was confused.

“Yes.” He sighed and stepped behind her, positioned the amulet at

her throat.

“But you are a grown woman now. I miss the little girl who used to
sit on my

lap listening to stories of the gods even when you could hardly keep
your
eyes open. I miss our trips to the forest, where every new thing put
a shine of

wonder in your eyes.”

“I still love to listen to your stories.” She rested her hand on his.
“And

perhaps when spring comes we could journey into the forest

together again,

on a hunting trip. It has been a long time since we did.”

He sighed and worked on the clasp of the necklace. “It is true what
you say,

you do have a journey ahead, my child, and there will be much

change with

it.”

‘Bloodstone. It will help a lost soul see change on the horizon.’

Ingrid said naught though her mind galloped as the seer’s words
came back to

her. Did her father know she’d visited the seer? Had the words of the
gods

traveled so quickly? Did he also know she had a bloodstone in her

pouch?

“Now more than ever you need your mother with you,” he said, “to
guide you

into womanhood. She is not here, but this, her favorite piece is. I am
glad you
will be wearing it tonight.”

“Ja, Father.”

“It will not be easy but it will be for the best.” He paused. “It is time
for you

to put your family first.”

“Of course I will, Father.” She rested her hand on his. “You are my
family. I

will always put you first.”

“And I you, even if it doesn’t feel like it. Please remember that.”

“Of course.” She frowned. “Why wouldn’t I?”

“You’re all I have and my most treasured possession,” he added.

With the clasp fastened, Ingrid turned. This type of sentiment from
her father

—the firm but fair, and also feared King Baardsen of Ravndal—was
most

unusual. “Is there a problem?” She waited, hoping he’d take her into
his

confidence.

“No.” He shook his head though there was sadness in his blue eyes.
“This

day was always going to come.”

Ingrid frowned. “I thought you’d be happy. You have a guest from

faraway
lands visiting. A guest you revere.”

“That makes me both sad and happy.”

She tipped her head. His riddles weren’t making sense. A spindle of
unease

weaved its way through her thoughts, tugging into a knot that
tightened into a

fist.

“Come.” He pressed his hand onto the small of her back. “Let’s not
keep

everyone waiting to see your astounding beauty.”

Chapter Two

Ingrid donned her cloak again, and with her father, made her way to
the great

hall. The rain still pelted down, and in the glow of torch flames the
puddled

ground shimmered pewter.

“I hope Thor will soon need to rest,” the king said. “We have enough
water

on our land now.”

“Ja. It is sodden.”

The door to the great hall was opened for them and they stepped
into the flare

of warmth.
The room quieted upon the arrival of King Baardsen and all faces
turned their

way.

Ingrid stood a pace behind her father and slipped her cloak off; it
was quickly

taken by a servant. She smoothed her dress then checked the

heather in her

hair and her mother’s amulet resting below her throat.

“In honor of the gods,” her father said, holding up his arms and
beaming at

the crowd. “Let us sup good mead and feast on fine food.”

A drum banged and the jabber of chatter struck up again as people

took to

benches set at long trestle tables. They were piled high with oxen,
goat,

buttered root vegetables, freshly baked bread, and cheese. Mead

flowed

freely and at the head table, wine goblets had been set for the king,
his guest,

and for Ingrid.

The king spun around, his attention settling on a man Ingrid didn’t
recognize.

“Bjorn, my friend.”
Bjorn’s wiry black beard twitched as he smiled, but his mouth wasn’t
visible.

His pockmarked nose was red and wide, his cheeks a similar ruddy
texture.

His eyes were thin and dark. Bushy eyebrows curly with metallic
gray hairs

were just visible beneath a mop of hair that matched his beard and
cascaded

over his shoulders in a greasy, unkempt curtain.

The two men embraced. Ingrid’s father was much bigger than his
friend,

stronger and a little younger too. Bjorn was as wide as he was tall,
his limbs

short and stubby, his torso thick and round as though the gods had
modeled

him on an apple.

“It is good to see you,” the king said. “It has been many years.”

“It has,” Bjorn agreed. “And the journey just as long.”

The king laughed. “It was you who wished it.”

“I don’t deny that.” Bjorn looked over the king’s shoulder at Ingrid.
“I was

anxious to set plans in place.”

The king hesitated. “More of that when we have begun to sate our
hunger.
Come, take a seat with Princess Ingrid and me.” He turned and
clicked his

fingers.

A servant rushed to fill the goblets with fruity wine. At the center of
the table

a baked pig’s head, aflame and surrounded with apples and walnuts,
was set

down. The meaty, salt-laced scent had Ingrid’s mouth watering. It

had been

many hours since she’d eaten.

“Ingrid, take your seat.”

“Ja, Father.”

To Ingrid’s surprise she was seated between her father and Bjorn.
But she

knew better than to question it. Her father ended feasts pliant and
jovial with

mead, but to begin with he had to be handled with the usual care.
Like most

Vikings, he wasn’t known for his patience, or his tolerance of the

women in

his life disobeying him. Her mother—may the gods protect and
entertain her

always—had been upturned and spanked on several occasions when

she’d
gotten on the wrong side of his mood and gone against the grain of
his rules.

“It is a pleasure to meet you, Princess Ingrid,” Bjorn said, leaning

close.

His clothes were musty and his breath stale.

“My father is delighted to have you as his guest,” she replied,

shifting away

as far as she dared without appearing rude, then taking a sip of her
warm

wine.

“And you are every bit the beauty I have been told.”

“You are too kind.”

“I believe I am very lucky.”

She turned to him, wondering what he meant. Out of the corner of

her eye she

spotted Raud entering the hall. As tall as the other warriors in the
village he

towered over the servant who handed him a pale horn filled with
mead. His

blond hair was peppered with rain that glistened in the flame light,
and his

wide shoulders were draped with a leather cloak tied at his chest
with a

crisscross of lace.
As he drank, his attention settled on Ingrid.

She had a weird sense of the room slipping away, fading into the
distance.

The muggy scent of Bjorn wilted as did the chatter of her father with
a

villager standing at their table. It was as if only she and Raud were
in the

room and her heart beat all the faster with the new heady sensation
of it.

But I’ve known him all my life. He’s just a friend.

Could he be more? Did Raud want more from her?

Perhaps it was time to admit her feelings for him. Raud was a fine
warrior

and seafarer, he was quick thinking, handsome, and kind. Could she
find a

man better suited to spend this life and the next with?

No.

She smiled as he drained his horn and held it out for a refill.

“You will like the south, Ingrid. Goshard is a pleasant land in the
summer

months with fertile soil and abundant harvest,” Bjorn said.

“Goshard? Why would I travel to Goshard?” Still Ingrid watched

Raud.
When had he become so handsome? Ja, she’d always thought him a
fine-

boned man and his eyes and skin clear. His beard was neat and
lately

fashioned into a plait on his chin decorated with a single golden

bead at the

end. He always smelled nice too, when she was near him; soap and
leather,

and a lingering hint of a late night fire on a cold evening.

He walked over to the head table, his boots leaving a damp trail of
footsteps.

A couple of the younger village men glanced at him. It was clear

Raud was

someone they looked up to and aspired to be like.

A lovely warm sense of ownership and pride went through Ingrid.

This big

gorgeous Viking was going to be hers and in a way he always had

been.

There was a closeness between them that couldn’t be taken away.

They knew

each other too well. Now that closeness of minds just needed to
become

closeness of bodies—warm, naked, mating bodies.

A shiver went through her and a gentle tug pulled at her belly and
between
her legs. She wanted to be naked with Raud, to feel his hot skin, his
strength,

and his pleasure. And the sooner that happened the better. She
wanted to give

him sons, many beautiful warrior sons, who would one day be kings
of

Ravndal.

“King Baardsen.” Raud nodded at Ingrid’s father.

“Raud, it is good to see you,” the king said gruffly. “And at a perfect
time as

I am just about to make an announcement.”

“You are?” Raud glanced at Ingrid.

She shrugged. An announcement was news to her.

“Ja,” the king said. “A very important one.”

He stood and Raud stepped to one side, took from his drink again.

“Attention, everyone.” As the king’s bellow roared around the great

hall,

everyone silenced. A few warriors continued to rip meat from bones

with

their teeth but mostly eating was halted.

“I have called this mid-winter feast to welcome my old friend Bjorn

Har and I

hope you will join me in doing so.”

A murmur of greetings rolled up to the beams.

“He has traveled for many days to be here, and it gives me great
pleasure to

offer him my daughter as his wife.”

My. Daughter. As. His. Wife.

The words had been spoken, but they roiled around Ingrid’s mind as
though

unreal, a figment of imagination. Except she never would have

imagined that.

She was to wed Bjorn Har?

Live forever with the stench of his breath and clothes, the sight of
his greasy

hair... lie with him in bed... let him do that to her?

Nausea swirled as she looked from her father to Bjorn.

Bjorn grinned and for the first time she saw he had very few teeth
and what

he did have were blackened with age and decay.

“Father,” she gasped, turning back to the king. “What are you doing?
What

are you saying?”

A frown creased his brow. “Look happy, daughter.”

“But... but I don’t know this man.”

“It is good for our families to join.”

“But I—”

“Princess Ingrid. Stop!”

Anger and frustration warred with disbelief. How could her father be
giving

her away to a man who was old and disgusting? He’d said not long
ago how

much he loved her, yet now this...

She caught Raud’s gaze. He appeared as shocked as she was. And

while the

rest of the crowd stood and cheered and held tankards aloft in
jubilation,

Raud’s cheeks stained red and his jaw tensed. He lowered his drink;
it tipped,

a trickle of mead splashing to the floor. His opposite fist clenched.

“We will wed in the spring.” Bjorn took Ingrid’s hand and pressed her

knuckles to his lips.

The scratch of his beard sent bile into her gullet and she bit back the
burn.

Every instinct in her wanted to recoil, get away, run, but she stayed
glued to

the seat, knowing that to do anything else would embarrass and in

turn
displease her father.

“It will be a three-day ceremony,” the king said to Bjorn. “We will
feast like

never before.”

“And then Ingrid and I will make many sons.” Bjorn’s gaze dipped to
her

breasts. “Many, many sons.” He licked his lips and leered toward her.
“And

not stop mating until we do so.”

Ingrid snapped her hand from his.

I can’t marry this man. I can’t lie with this man. I’d rather die.

She pushed back her chair. She had to get out of there. She’d suffer
the wrath

of her father and the gods. The thought of being married to Bjorn
sickened

her. It was a fate worse than death. Worse than not being welcomed
into the

afterlife.

Suddenly Raud was behind her. He pressed his hands on her

shoulders,

keeping her seated. “Smile,” he said against her ear. “Smile and get
through

this feast.”
The heat of his palms seeped onto her shoulders, down her spine,
and into her

core.

“Get through this,” he whispered again. “Then we’ll make a plan...”

He

paused. “A plan of what we’re going to do.”

He lifted his hands and walked to a long table and where he sat with
his back

to her.

‘What we’re going to do.’

Thanks be to the gods, Raud understood her dilemma, and his fast
brain

would be concocting a plan, a way to persuade her father that this

was all a

terrible mistake. Perhaps Raud would offer to marry her morrow—

that would

certainly be a tolerable resolution.

“We will make many sacrifices to the gods, Ingrid, to garner good
luck for

our union,” Bjorn said as he chewed on a goat shin. “And when you
bear me

sons we will make more sacrifices to ensure Thor and Odin watch
out for

them in battle.”
The spittle at the corners of Bjorn’s mouth was white and frothy and
caught

in his beard along with shreds of meat.

Ingrid gulped her wine. There was no way she could eat a thing, not
now—

not now that she knew what her future held.

She closed her eyes. Was this what the seer had meant when he’d
said change

was on her horizon? Was that change marriage to a revolting man

whom she

would never or could ever desire? Would the bloodstone help her
weather the

storm of having to spend her nights being pawed and groped,

penetrated and

inseminated by a great bear of a man?

Bear.

A shiver went through her. ‘Beware of the bear and the wolf. ’ Was
Bjorn the

bear? And if so, who was the wolf? Her father? He favored his wolf
cloak

and there was no doubt about it, this had been a sneaky, conniving
act. He’d

never even hinted that he wanted her to marry a friend of old to

further the
family position.

Is he losing his mind?

“Eat, Ingrid.” Her father pushed a plate of cheese and a bowl of

boiled oxen

her way. “It is mid-winter, you need strength and meat on your
bones.” He

nodded past her at Bjorn, who was now devouring bread and butter
as though

he’d never seen it before. “And that man there won’t want a skinny
bride.”

“I don’t want to be his bride,” she whispered through gritted teeth.

“Surely

you know that, and—”

“Stop.” Beneath the table he squeezed her knee. “I will not hear of
it. I cannot

hear of it. The arrangement has been made and announced.” He

paused; a

flash of sadness crossed his eyes but then his jaw tensed and the
sorrow was

replaced with iron. “And you will do as you are told.”

There was no point arguing with him, not now when he had that
look. There

would be a loser and it would be her.

She reached for a square of cheese and nibbled the edge.

“Good girl,” he said, releasing her knee then sighing. “Eat.”

Chapter Three

“I can’t do it! I just can’t.”

It was as if the fabric of Ingrid’s world had been ripped to shreds

and she

couldn’t stitch it back together.

“I know, believe me, I know, Princess.” Raud paced along the bank
of the

river, clutching the handle of his axe. It was a crisp blue-skied day
though

still bitterly cold and his boots crunched on the frosty blades of
grass.

Ingrid struck her maiden’s sword into the air then spun, battling
against an

imaginary foe.

Ever since she’d been promised to Bjorn Har her anger had boiled
inside her.

She’d reached the point she was sure her innards were on fire, hot
coals that

were burning her guts. Soon they’d simmer right through her, and
she’d be a

mess of smoldering embers on the ground, no good to anyone.

“He’s a revolting old man.” She sliced her blade to the right. “And I’d
rather
die than have sex with him.” She wielded it to the left, taking off the
top of a

hawthorn bush.

“That’s a harsh declaration.” Raud stopped and watched her, the

head of his

axe touching his right knee.

“It’s the truth. He’s an ugly, smelly bear. How could my father do this
to

me?” Again she twisted, taking a right cut with her sword and this
time

decapitating a tall, skinny wildflower.

“Mmm,” he said. “To utter truth, it makes me sick to my bones to

think of

him touching you.”

She paused. “It does?”

“Of course.” He frowned.

She lowered her sword; she was breathing hard. “Why would it?”
She hoped

he’d give the right answer.

“Surely you know, Princess.”

Shaking her head, she dug the tip of her blade into the hard ground,
exposing

a shard of frozen earth. “Maybe you should explain.”

He bit on his bottom lip, his small plait moving as his chin did.
“Imagine I

was marrying another maiden from the village. How would you
feel?”

“I wouldn’t want you to.” The words had tumbled from her mouth.
She

hadn’t been able to stop them, they were truthful.

“And why would you not want me to?” He took a step closer, his
wide

shoulders blocking out the view of the hill behind him.

“Why are you questioning me now? It was I who asked you a

question first.”

He smiled and tucked a lock of hair behind her ear. Where his skin
brushed

hers a small tremor of sensation tickled over her flesh and up to her
scalp.

“Neither of us wants the other to marry someone else, don’t you see
what that

means?”

“That we should be together?” There, she’d said it. Her heart, which
she’d

always kept safe and protected, was now vulnerable, ready for the
gods and

Raud to do whatever they pleased with it.

“Ja, we should be together.” He dropped his axe. It landed with a
thump on

the ground. “In this life and the next.”

The next thing she knew she was in Raud’s strong embrace. His face
filled

her vision and he seemed to be looking into her soul—his blue eyes
as wild

and raw as chips from a glacier.

“Raud,” she gasped, releasing her weapon and gripping his

patterned leather

tunic.

“It has always been you and me.” He pulled her closer, so the
lengths of their

bodies touched. “The goddess Freya mapped it out for us all those
years ago

when we were born just one moon apart.”

Ingrid’s heart sped up. Raud really did feel the same way she did.
But for

how long had he kept his heart hidden from her?

“Ja,” she nodded. “Freya’s wise actions are clear now.”

“It is I you should be marrying,” he said. “Not that brute of a man.”

“I want to marry you,” she said. “Really I do.”

Something in his hard eyes softened. “Ingrid. My beautiful princess.”

“But my father will never consent to it. Not now he has promised me
to

another man.”

“Perhaps you could speak to him.”

She huffed. “You know King Baardsen as well as I do, Raud, he is as

stubborn as any mule. When he has made a decision, that is as final

as a

longboat sinking to the base of fjord. There is no changing it.”

“He is a bikkja.”

“Don’t let him hear you call him that. He will slice your head clean
off.”

“I am not afraid.” He slipped his right hand up the column of her

neck then

wrapped his big fingers around the base of her skull. “Do you forget
that I am

one of the strongest warriors in Ravndal? That I have proved my

worth on the

battlefield. I am no hrafnasueltir, no coward in war; in fact I invite

the ravens

to feed upon my flesh.”

“Raud.” She cupped his cheek. “Do not be in a hurry to be a feast for
the

ravens.”
“If it means I can save you from Bjorn Har, I will gladly make my
way to

Valhalla.”

“Your death would not save me from this marriage.”

The wind caught his hair, sending strands over his cheek. She had
never seen

a more handsome man, or wanted something... him... so badly.

“We must do something,” she said. “So we can be together.”

“We will be together. I promise.” He lowered his head and kissed her.

All of her life, Ingrid had known the shape of Raud’s mouth, but
never

touched it; now here it was pressing against her lips, his tongue
seeking hers.

She moaned softly and opened up for him. The kiss deepened and
she

understood in that moment the depths of his feelings for her. He

loved her the

way she loved him.

He drew her closer and she went up onto her tiptoes, curled her
hands around

the back of his neck. Delicious warmth spread through her despite
the chilly

day. A need for more was growing—more of Raud, more of his body
against
hers... in hers.

“Odin give me strength,” he murmured, slipping his left hand down

her back

to her ass. He gripped her buttocks in the spread of his palm and
fingers,

squeezing her through her leather pants. “I do not want to wait for a
wedding

night. It is time for us to be together.”

“Ja, oh, ja.” She ran her fingers into his hair, gripped it. “Now. Here.”

“Mmm.” He was kissing her again, his erection prodding through his

clothing. “You have always been mine. I can’t wait.”

“Then don’t.” She reached behind herself, grabbed his wrist, and
pulled his

hand between their bodies. She shoved it between her legs. “I want
you here,

all of you.”

“You will have me.” He rubbed her through the tight material.

She groaned and closed her eyes. If that stimulation was incredible,
how

would it feel when they were joined?

The sweetest surrender.

“My princess, you’re so perfect for me.”

His breath was hot on her cheek. Her pulse thudded in her ears.

Caw. Caw.

“What’s that?” he said.

“Naught.” She thrust her hips forward, wanting more of his touch.

Caw. Caw.

“Ravens,” he said. “Odin has sent them to watch us.”

“Why would he want to watch us?” She tore open her eyes and
studied the

sleeping oak tree to her left.

Nine glossy black ravens perched on the bare branches. Each had a
plumed

beard and sooty gray beak. Their eyes glinted as they tipped their
heads

taking in the sight before them.

The sight of Ingrid and Raud.

“We shouldn’t be doing this,” Ingrid said, fear replacing lust and her
skin

crawling with it. “Odin will not be happy.”

“Odin will be happy we are following our hearts.” Raud flicked his
hand at

the ravens. “Go!”

They ignored him.

“Raud. Nine ravens from the nine worlds. That is what they are.” The

wrongness of their actions was palpable, indescribable.

“They mean naught.”

“We both know that’s not true.” She stepped away, frustrated
because she

knew Raud believed it as well as she did but was thinking with
something

other than his mind. “We have to find a way to be together. To get
out of

Ravndal and be together.”

“How can we do that?” He kept his arms open, as though she was
still in

there or he was waiting for her to step back into them.

“I don’t know.” She grabbed her sword handle and plucked the blade
from

the ground. “But we’ll think of something. What we have cannot be

stopped.”

“No, it can’t be.” He picked up his axe and stood at her side.

She stared at the vast fjord, its surface reflecting the sky and a flock
of geese

flying west. On the opposite shore several longboats bobbed. They

were

small and distant. Even smaller, on the beach to the boats left, were
warriors
practicing for battle. They held shields and spun and splashed in the
shallows

as they honed their sword mastery. “Jarl Brun of Eaterly is planning

on

sailing west, is he not?” she said.

“I believe so. And he has negotiated a loan of fierce northern

fighters.”

“That is them practicing?” she asked.

Raud was quiet for a moment, then, “Ja, they are not our villager
neighbors,

that I know.”

“I agree.” She continued to study the small figures, knowing that if

she stood

next to them, they would not be small at all. “They are journeying to

England, my father said, there has been much talk of fertile land and
rich

pickings from the Christians. Perhaps they will stay for a long time.
The

entire summer.”

“Ja.” He’d said it slowly, as though his mind was also working, as
though he

were reading hers, keeping up with the chains of her thoughts. “I

believe he

takes to the tide as soon as Aegir rests and the sea is passable.”
“Ja, he will go in the spring,” she said.

“That could be right for us.”

“Ja, it could.” She nodded and her belly tensed in excitement. A

small nugget

of a plan was growing fast. It was sprouting from the ground,

stretching up to

the sun, flourishing, becoming real... “Can we?” she asked. “Could
we?”

“We can do anything, you and I.”

She reached for his hand, squeezed his fingers. “Ja, we can, Raud.”
A twist

of disappointment suddenly attacked her belly. “But they will not be

happy to

have me on board without my father’s permission.”

“We will not tell them who you are?”

“Raud?”

Again he took a lock of her hair in his hand. “You are going to make
a

beautiful boy.”

“Boy?”

He smiled a little sadly. “If we are to make it west, start a new life
together,
Another random document with
no related content on Scribd:
 Ja kun tulija meni hänen luoksensa, kääntyi hän toisaalle, tehden
vähäisen, uhkamielisen liikkeen.

»Sinä myöhästyit», jupisi hän moittivasti.

»Mutta koska kuitenkin olen tullut, niin väliäkö sillä?» vastasi

toinen kevyesti. Tytön tervehdys ei silti ollut sellainen kuin hän oli
odottanut, ja hänen intohimoinen luontonsa kiihtyi.

»Minkä tähden olet täällä?» kysyi hän jyrkän käskevästi. »Pyysin

sinua odottamaan minua ylängöllä aamun koittaessa.»

Osoittaen enemmän naisellista sisäistä näkemystä kuin hänen

ikävuosiensa nojalla olisi saattanut luulla, tyttö nieli sen
totuudenmukaisen vastauksen, että hän aamun sarastaessa oli
peloissansa värjötellyt kummun laella, jota sikäläinen taikauskoinen
väestö piti dshinnien ja afriittien tyyssijana, ja että kauhu oli
karkoittanut hänet kallioiden lempeään turvaan.

Hän ravisti päätänsä, vetäytyen vähän kauemmaksi miehestä.

»Täällä on turvallisempaa», kuiskasi hän väristen. Mutta nyt hän jo

vilkaisi toista kaihoisasti.

Ja nuorukainen, joka katseli häntä nuorekkaan röyhkeytensä

kuumentamana, havaitsi hänen vaivihkaisen, kunnioituksen ja
vetoomuksen sekaisen katseensa, ja hänen ilmeensä pehmenivät,
samalla kun häntä värähdytti uusi, outo tunne, joka muistutti vihlovaa
ruumiillista tuskaa.

Hänen hoikat, ruskettuneet kätensä sujahtivat eteenpäin

tarttumaan tytön olkapäihin. Nyt hän ensimmäisen kerran kosketti
tyttöä, ja hänen sydämensä sykki rajusti, kun hänen sormiensa ote
tiukkeni.

Huohottaen hän sitten huudahti: »Jasmin, Jasmin!» ja tempaisi

tytön syliinsä.

Vaikka hän olikin nuori, oli hän jo useita kertoja ennenkin leikitellyt
rakkaudella. Tänä aamuna hän oli arvellut leikkiä sillä jälleen, mutta
kohtalo oli tehnyt hänelle kepposen. Sillä nyt tytön läheinen kosketus
herätti hänet tuntemaan, että hänen sydämessään oli virinnyt
syvällisempi ja väkevämpi tunne kuin hän oli milloinkaan kokenut.

Polttavan katseensa ahmiessa tyttöä hän painoi häntä yhä

tiukemmin rintaansa vasten, mutta se ajatus, joka yöllä oli
kannustanut häntä kiitämään suinpäin, alkoi yht'äkkiä tuntua tuiki
mahdottomalta. Hän ei ymmärtänyt itseänsä eikä koettanutkaan
käsittää häntä pidättävää tunnetta. Hän tajusi vain, että hänet oli
äkkiä vallannut itse-inho, että vaisto pakotti häntä säästämään,
vaikka hän ei ollut koskaan ennen säästänyt. Ja käydessänsä
sisällistä taisteluansa hän tunsi rintaansa vasten puristetun tytön
värisevän, tunsi syleilyssään toisen hennon, pienen vartalon
jäykkänä ja taipumattomana ja näki hänen suurten rukoilevien
silmiensä pelokkaan ilmeen.

Hirvittävästi pinnistäen tahtoansa hän torjui himot luotansa.

»Mitä sinä pelkäät, oi vapiseva pienokainen?» mutisi hän. »Onko

lempeni niin ilkeä, että tekisin sinulle pahaa? Kuules, onko se niin
hirvittävä — tämä suukkoni?» Ja äkkiä hän taivutti kookasta
vartaloansa, painaen suunsa tytön ylöspäin käännetyille punaisille
huulille.
 Se oli epäarabialainen hyväily, eikä hän osannut etukäteen arvata
kiihkeätä huudahdusta, joka kirposi tytön suusta, eikä sitä seuraavaa
melkein hysteeristä kyyneltulvaa.

»Sinä sieluni sielu, loukkasinko sinua?» pahoitteli hän.

Mutta vähään aikaan ei toinen kyennyt vastaamaan. Taipuen

vihdoinkin miehen syleilyyn hän takertui kiinni päällikköön, painoi
kasvonsa hänen burnusiinsa ja itki ikäänkuin hänen sydämensä olisi
ollut pakahtumaisillaan. Ja nuorukainen oli ymmällä eikä kyennyt sitä
tajuamaan, vaan vartosi äänettömänä, että hän selittäisi. Vihdoin
tyttö kohotti päätänsä ja katsahti häneen arasti. »Suo anteeksi,
herra!» kuiskasi hän, ja häneltä pääsi pitkä, nyyhkytyksen sekainen
huokaisu. »Et sinä minua loukannut. Se johtui vain siitä, että kauan,
hyvin kauan sitten — minua suudeltiin sillä tavoin — kun minä olin
lapsi — ja onnellinen.»

Mies tuijotti häneen otsa kummastuksen rypyissä. »Suudeltiin —

kuka suuteli?» tiedusti hän sävyssään äskeinen käskevä häive.

Mutta tyttö pudisti päätänsä ikäänkuin ei olisi osannut tai tahtonut

selittää sitä hänelle. »Se on minulta unohtunut», vastasi hän
vältellen, ja hänen katseensa karttoi toisen silmäystä. Ja kun miehen
hetkellinen uteliaisuus häipyi, ei hän enää pitänyt kiinni
puheenaiheesta, joka selvästikään ei ollut yhteydessä heidän
nykyisten suhteittensa kanssa. Pelkät lapselliset muistot eivät
antaneet aihetta mustasukkaisuuteen.

Käsi kädessä he kiipesivät luonnon muovaamalle katseluaukolle ja

istuutuivat leveälle kalliokielekkeelle, josta näkyi aavikolle.
 Pitkään aikaan ei mies virkkanut mitään. Leuka nojattuna
kämmeneen ja kyynärpää polven varassa hän katseli tyttöä tarkasti
ikäänkuin olisi nähnyt hänet vasta ensi kerran. Ja luontaisen
kärsivälliseen tapaansa tyttö kesti hänen tarkastelunsa, istui
äänettömänä hänen vierellänsä, pienet hennot kädet kierrettyinä
koukkuun nostettujen polvien ympärille, ja odotti, että toinen
suvaitsisi aloittaa puhelun.

Ne kasvot, joita mies katseli, olivat hyvin kauniit, omituisen

tunteikkaat ja hienostuneet. Yönmusta, tuuhea tukka varjosti
säännöllisiä, sieviä piirteitä — lyhyttä, hienomuotoista nenää, pientä
suuta ja ujostelevia, ilmeikkäitä, ruskeita silmiä, jotka olivat niitä
siimestävien, kaartuvien, sysimustien ripsien veroiset.

Ja tytön kasvoista miehen arvosteleva katse lipui pitkin hänen

hentoa vartaloansa, kunnes tyttö hänen tulisen tuijotuksensa tähden
liikahti rauhattomasti poskillansa poltteinen puna.

Pieni, ruskea käsi ojentui hiljaa miestä kohti. »Miellytänkö sinua?»

rohkeni tyttö epävarmasti kysyä.

Hymyillen puolittain ilkamoivasti, puolittain hellästi mies veti häntä

puoleensa, kunnes hänen päänsä lepäsi miehen rinnalla. »Et sinä
niin kovin huono ole», myönsi viimemainittu kiusoittelevasti. Mutta
hänen tummien silmiensä hohde tyydytti tyttöä, ja hän oli vähän
aikaa hiljaa, leikitellen hienon burnusin kultapunoksisella tupsulla ja
kuunnellen vieno hymy huulillansa miehen perin värikästä kuvausta
öisen ratsastusretken vaaroista. Mutta hänen tarkkaavaisuutensa oli
vain pinnallista, ja hänen ajatuksensa ilmeisestikin harhailivat
muualla, sillä vihdoin hän keskeytti miehen kertomuksen, katsellen
häntä ujon tutkivasti.
 »Kuka sinä olet, herra? Et ole koskaan puhunut siitä minulle. En
tiedä edes nimeäsi.»

Miehen huulet kaartuivat hymyntapaiseen.

»Olen sellainen mies, joka rakastaa sinua. Eikö siinä ole kylliksi, oi
sinä uteliaisuuden tytär?»

Mutta säikähtämättä välttelevää vastausta tyttö tiukkasi: »Ilmaise

minulle nimesi!»

Hymy häipyi nuoren miehen kasvoilta, ja ne kovettuivat jonkun

verran. »Minkä tähden? Mitä merkitsee sinulle nimeni?» virkkoi hän
venytellen. »Onko mielestäsi mitätön seikka, jos ihmisen nimi kulkee
suusta suuhun ja sitä kuiskaillaan talonkatoilla, kunnes kuiske
saapuu markkinapaikalle ja kaikki alkavat hokea: 'se ja se on mennyt
tästä ohitse'?»

»Mikä markkinapaikka täällä on?» tokaisi tyttö, viitaten lakealle

aavikolle. »Enkä minä — enkä minä kuiskaile talonkatoilla», lisäsi
hän, muuttuen äkkiä ylvään arvokkaaksi. »Itseäni varten,
yksinomaan itseäni varten haluaisin tietää nimesi, oi sinä outo
rakastaja.» Ja kun mies yhä empi, kietoi tyttö kätensä hänen
kaulaansa ja veti hänen päätään puoleensa, samalla kun hänen
loistavat silmänsä hehkuivat kaihoisesti ja hänen rusohuulensa
suipistuivat. »Sano se minulle!» jupisi hän hiljaa.

Muutamaan minuuttiin mies ei vastannut. Tummat kulmakarvat

syvissä rypyissä, suu tiukasti puristettuna hän tuijotti tyttöön melkein
äkäisesti ikäänkuin koettaen saada selville, mitä hänen kiihkeiden
pyyntöjensä takana piili. Sitten hän naurahti hieman; sysäsi tytön
kauemmaksi ja viritti savukkeen, edelleenkin tarkkaillen toista
pyörteisten savutuprahdusten takaa.

»Minua nimitetään — Ahmediksi», virkkoi hän vihdoin.

Tyttö hätkähti, ja lievästi pelokas ilme lehahti hänen kasvoillensa.

»Ahmediksi», kertasi hän verkkaisesti. »Olen kuullut sennimisestä

mahtavasta herrasta, joka asustaa eteläisten vuorten tuolla puolen
— ben Hassanin heimon hallitsijasta. Oletko sinä hänen
sukulaisensa?»

Ällistyneenä nuori mies loi häneen tutkivan katseen, verhoten sen

velttojen, puolittain suljettujen silmäluomien taakse, ja hymyili sitten
laiskasti. »Kukapa tietää», vastasi hän kohauttaen huolettomasti
olkapäitänsä, poltteli sitten jonkun aikaa savukettansa äänettömänä
ja lisäsi sen jälkeen: »Minkätähden sitä kysyt? Mitä olet kuullut
Ahmed ben Hassanista?» Hän lausui tiedustuksensa näennäisen
välinpitämättömästi kumartuen eteenpäin ja sinkauttaen harmaan
tuhkakiemuran hätääntyneenä rientävän haaskakuoriaisen eteen.

Tyttöä puistatti ja hän painautui likemmäksi miestä pilkistäen

hermostuneena hänen olkansa ylitse ikäänkuin peläten
näkymättömiä kuuntelijoita.

»Hän kuuluu olevan pahahenki», supatti hän arasti, ja hänen

levällään olevista silmistänsä kuvastui pelkoa. »Hän ei muka ole
oikea, naisesta syntynyt arabialainen, vaan afriitti, jonka
yliluonnollista voimaa ja valtaa kaikki pelkäävät, joka hallitsee
heimoansa taika- ja lumoustempuilla ja ratsastaa vinhemmin kuin
myrskytuuli ja jonka silmät säihkyvät kuin taivaan tulivasamat. Ja
hän on kuolematon, sillä moni on koettanut surmata hänet, mutta
onnistumatta. Sen olen kuullut enkä uskalla kertoa sinulle enempää,
ettei —» Hän katkaisi lauseensa äkkiä ja vetäytyi taaksepäin,
vapisten taikauskoisen pelon vallassa ja koettaen lukea toisen
ajatuksia hänen tutkimattomista kasvoistansa. »Oletko Varma, ettet
ole hänen sukuansa?» huohotti hän arkaillen. Hiljaa naurahtaen
mies sieppasi hänet syliinsä ja piti häntä kiinni.

»Entä jos olisin — rakastaisitko minua vähemmän?»

Minuutin murto-osan tyttö empi, väristen toisen syleilyssä. Sitten

hänen rinnastansa pusertui voimakas nyyhkytys.

»En — en!» huudahti hän ja takertui kiinni mieheen. »Olepa haltia

tai ihminen, rakastan sinua — enkä ole milloinkaan ennen
rakastanut!» Hänen pieni lakkinsa oli pudonnut päästä, ja hänen
tummien hiustensa tuoksu vaikutti hienon huumausaineen tavoin,
kun mies voitonriemuisena ja hänen kauneudestaan nauttien kallistui
hänen puoleensa.

»Jasmin, armaani, riemuni kukka — onko ainoakaan neito

koskaan ollut noin ihana!» Puhe oli melkein tyyten vaimennut, ja
vetäytyneinä hieman erilleen he istuivat, katsellen toisiansa silmiin,
vaipuneina onnensa hurmioon.

Mutta koko kiihkeän, myrskyisen armastelunsa ajan nuorukainen

oli pitänyt huulensa kurissa näyttämättä lainkaan kiirehtivän luomaan
valoa hänen olemustansa verhoavaan salaperäiseen hämärään.

Ja ikäänkuin tyytyväisenä pelkästään siihen tietoon, että mies

rakasti häntä, ei tyttö enää yrittänytkään tunkeutua hänen
salaisuuksiinsa.
 He istuivat niin hiljaa, että vilkkaat, tirskuvat linnut eivät välittäneet
mitään heistä ja läheiselle kivilohkareelle juoksi vihreä sisilisko
pelottomasti heitä tarkkailemaan.

Auringon lämmittävät säteet eivät muistuttaneet heille ajan

kulusta, ja huomaamatta vierivät pitkät hetket hitaasti heidän
ohitsensa. Mies oli unohtanut palvelijansa, unohtanut, kuinka
vaaralliset nämä ryövärien tyyssijoinansa pitämät kunnaat olivat,
unohtanut kaiken muun paitsi tyttöä, joka oli polvillaan hänen
jalkojensa juuressa hennot kädet ristissä helmassaan. Mietteihinsä
vaipuneena hän ei kuullut mitään muuta kuin tytön äänen hiljaisen,
pehmeän soinnun, hänen palavat silmänsä näkivät ainoastansa
tytön ihmeellisen, kiehtovan kauneuden.

Ja lopulta juuri tyttö, joka istui kasvot häneltä piilossa olevalle

puolelle päin, näki jotakin ja päästi hiljaisen, tukahdutetun kirkaisun,
ja hän ponnahti pystyyn, samalla kun kuula naksahti kallion
kupeeseen, johon hänen päänsä oli sekuntia aikaisemmin nojannut.
Hän kiskaisi revolverin vyöstään, työnsi tytön taaksensa ja pyörähti
hätyyttäjiä vastaan.

Mutta hänen kääntyessänsä leimahti polttava liekki hänen

otsalleen, hän horjahti, ja hänen laukauksensa meni harhaan.

Hän näki lyhyen vilahduksen kolmesta kookkaasta,

valkopukuisesta olennosta, sitten sokaisi hänet kasvoille valahtanut
veri, ja hän hoippui askeleen eteenpäin ja suistui päistikkaa
kallionkielekkeeltä. Putous oli kolmen metrin korkuinen, ja alas
tullessaan hän kolautti oikean olkapäänsä terävän, järkkymättömän
kivijärkäleen särmään. Se oli joko murtunut tai nyrjähtänyt, siitä hän
oli varma, ja hammasta purren hän koetti kierittäytyä toiselle
kyljelleen, hapuillen vasemmalla kädellänsä asetta, joka oli pudonnut
hänen alleen. Huumaantuneena tärähdyksestä ja tuskaisena kivusta
hän oli noussut polvillensa, kun hänen päähänsä tärähtänyt ankara
isku kellisti hänet jälleen kasvoilleen. Hänen korvissansa humisi kuin
meren pauhu, ja hänestä tuntui, että hän putosi vinhaa vauhtia yhä
syvemmälle pimeään kuiluun.

Ellottavasta tajuttomuudesta hän ponnisteli takaisin elämään,

aluksi tuntien vain päätänsä repivän tuskan ja kiduttavan kiusallisen
janon.

Puolittain tietoisen vaaranvaiston kannustamana hän koetti liikkua,

mutta ensimmäisen yrityksen jälkeen hän retkahti takaisin, hänen
päätänsä pyörrytti, ja hänen ruumiinsa kylpi hiessä.

Vähän aikaa hän virui hiljaa, silmät ummessa, koettaen päästä

jälleen itsensä herraksi, hajoittaa sakean usvan, joka tuntui
laskeutuneen hänen aivoillensa. Hän ei lainkaan muistanut, mitä oli
tapahtunut, jopa hänen entinen elämänsäkin oli pimeyttä, josta
selvästi ja kirkkaasti pilkotti vain yksi asia.

Hän muisti nimensä. Hän oli Ahmed ben Hassan — ja joku oli
sanonut hänen isäänsä pahaksihengeksi. Mutta se oli typerää pilaa.
Sillä jos se olisi totta, niin miten olisi 'pikku äiti' — jonka hän varmasti
tiesi enkeliksi — olisi ikinä voinut mennä naimisiin hänen
kanssansa? Mutta sittenkin: kuka oli 'pikku äiti' — ja kuka totisesti oli
Ahmed ben Hassan?

Ajatteleminen oli tuskallista, mutta vaivaloisesti hän pohti sekavia

kysymyksiä, joihin hänen huumautuneet aivonsa eivät suostuneet
vastaamaan, kunnes miettiminen vihdoin kävi mahdottomaksi ja
hänet valtasi avuton raivo, minkä jälkeen hän jäi virumaan
nääntyneenä ja mutisten epäselvästi.
 Sitten heräsi pelko — todellinen lamauttava kauhuntunne; hän
pelkäsi itseänsä, pelkäsi häntä verhoavaa mielenpimeyttä.
Tukahdutetusti parahtaen hän meni uudelleen tajuttomaksi.

Tunnin tai parin kuluttua hän heräsi jälleen, tällä kertaa täysin
tajuissansa.

Koko hänen ruumistansa kolotti, hänen suutansa poltti jano, ja

hänen ensimmäinen ajatuksensa koski vettä. Mutta pieni huone,
jossa hän huomasi olevansa, oli ihan alaston. Ja jos siellä olisikin
ollut vettä, tunsi hän, ettei hän olisi mitenkään päässyt sitä juomaan,
sillä hänen kätensä ja jalkansa olivat sidotut, häntä vaivasi
vahingoittunut olkapää, joten hän oli tyyten avuton ja liikuntakyvytön.

Hänen kasvonsa olivat kankeat ja tahmeat otsassa olevasta

ammottavasta haavasta vuotaneesta verestä, ja kun hän
nuolaistessaan kuivia huuliansa tunsi sen suolaisen maun, johti se
elävästi hänen mieleensä varhaisen aamun tapaukset.

Häneltä puristui syvä ähkäisy, ja muutamia minuutteja hän rimpuili

epätoivoisesti, kuoleman jäytäessä sydäntä, turhaan koettaen
vapautua häntä kahlehtivista siteistä. Mutta ne oli solmittu liian
perinpohjaisesti, ja oivaltaen hyödyttömästi hukkaavansa voimiensa
rippeitä hän pian lakkasi rehkimästä ja jäi virumaan hiljaa kasvojensa
nytkähdellessä suonenvedontapaisesti. Hän ei ajatellut itseänsä.
Omaa kohtaloansa hän saattoi odottaa stoalaisen
välinpitämättömästi, mikä osittain oli peritty luonteenpiirre, osittain
elinaikaisen harjoituksen tulos. Jäikö hän eloon vai kuoliko hän, se
oli sillä hetkellä merkityksetön seikka — häneen itseensä nähden.
Tyttö se oli vallannut hänen ajatuksensa. Tytön tähden hän tuskaili.
Millaiseen vaaraan hän oli ajattelemattomassa tuhmuudessansa
syössyt Jasminin? Kuinka epätoivoisessa pinteessä saattoi tyttö olla
tälläkin hetkellä hänen viruessansa sidottuna kuin peto kykenemättä
rientämään avuksi? Jasmin, Jasmin — hänen riemunsa hento neito!
Pitikö jonkun toisen käden, karkeamman ja raaemman kuin hänen,
poimia ja runnella tämä hento kukka, jota hän oli arvellut helliä
rakkautensa tarhassa? Mikä kolmasti kirottu tomppeli hän olikaan
ollut!

Juuri hänen tähtensä oli Jasmin uhitellut noiden pahamaineisten

kunnaiden vaaroja. Hänen oma kopea röyhkeytensä oli kannustanut
häntä ratsastamaan yksin kohtauspaikalle, halveksivasti hyläten
luotaan saattajansa, joiden valppaus olisi torjunut tämän niin
äkillisesti ja traagillisesti yllättäneen onnettomuuden.

Jasmin oli luottanut häneen, ja sekä miehenä että rakastajana hän

oli perinpohjaisesti pettänyt tämän luottamuksen. Tyttö oli uskonut
hänen suojelevan itseänsä, ja sokean varmassa itserakkaudessaan
hän oli lyönyt laimin häneen lapsuudesta saakka juurrutetun
varovaisuuden vähäisimmätkin alkeet. Itseensäluottavana hän oli
antautunut tunteittensa leikkikaluksi, ja ajatellen ainoastaan
rakkauttansa hän oli joutunut satimeen kuin reiässään pujahteleva
rotta.

Minkälaiset olivat sen seuraukset Jasminille?

Hänet valtasi rusentava häpeä ja katumus, ja murhaava pelko sai

hänet taaskin rajusti kiskomaan kahleitansa, kunnes verta alkoi
jälleen tulvia hänen otsassansa olevasta haavasta ja hän retkahti
takaisin puolittain istuvasta asennosta, johon hän oli ponnistautunut.
Hän kiemurteli sielunhädässään, samalla kun hänen rääkätyt
aivonsa loihtivat esille tuhansia kuvia, tuhansia hirveitä
mahdollisuuksia, jotka saattoivat hänet mielipuolisuuden partaalle.
 »Jasmin», kuiski hän vavahtelevin huulin, »pieni armaani —
Jasmin!» Muutamia tunteja aikaisemmin tyttö oli hänestä ollut
pelkästään ohimenevän huvin väline, uusi hauskuus, josta hän
nauttisi, kunnes mielenkiinto laimenisi — mutta nyt hän ei voinut
ajatella elämää ilman Jasminia.

Sattuma oli viskannut tämän vaeltavan maurilaisen

käärmeenlumoojan tyttären hänen tiellensä hänen ollessansa
matkalla kaukana oman alueensa pohjoispuolella. Ollessansa
muutamana iltana leiriytyneenä vähäisen kylän ulkoliepeille hän oli
viettänyt joutohetken pienessä huonosti valaistussa
kahvilapahasessa, juoden inhoittavaa kahvia ja tarkkaillen huvittelua,
joka yhtä poikkeusta lukuunottamatta oli hänestä tuiki ikävystyttävää.
Käärmeenlumoojan esitykset olivat harvinaisuudellansa viehättäneet
häntä. Itse maurilainen, tuikea, äänetön jättiläinen mieheksi, jolla oli
raa'at ja pahaenteiset kasvot, ei ollut herättänyt hänessä muuta kuin
inhoa. Mutta tyttö oli uudenlaatuinen ja tehosi hänen harhailevaan
makuunsa.

Vaikka hän olikin hunnuton ja kuului sangen vähän kunnioitettuun

ihmisluokkaan, ei hän silti suinkaan ollut niin julkean
tungettelevainen kuin hänen kaltaisensa tavallisesti ovat. Päin
vastoin hän käyttäytyi kainosti ja luontaisen arvokkaasti, mikä oli
kummallisen ristiriitaista hänen asunsa ja ammattinsa kanssa.

Vähääkään välittämättä häneen suunnatuista uteliaista katseista

hän oli suorittanut osansa esityksestä omituisen eristäytyvästI
katsellen miltei ilmeettömästi suoraan eteensä, ikäänkuin hänen
ajatuksensa olisivat olleet kaukana. Eikä hän myöhemmin ollut
liittynyt kahvilan vieraiden seuraan, vaan vetäytynyt lähelle soittajia
syrjäiseen nurkkaukseen, jossa hän oli istunut yksin, leikkien
olkapäillänsä vieläkin kiemurtelevalla isolla, mustalla käärmeellä.

Ja Ahmedin tarkkaillessa tyttöä oli hänen mielenkiintonsa

voimistunut.

Pahamaineisen pikku kahvilan kehnossa ilmakehässä hän oli

näyttänyt erilliseltä olennolta, ja nuorukainen oli ihmetellen ihaillut
hänen olemuksensa hienoutta, hänen hentoa raikkauttaan ja hänen
lapsekkaiden piirteittensä puhtautta.

Innostuneena hän oli seuraavana päivänä koettanut etsiä tyttöä

käsiinsä, mutta saanut tietää hänen isänsä seurassa poistuneen
kylästä jo varhaisina aamuhetkinä.

Tämä vastoinkäyminen viritti ilmiliekkiin hänen harrastuksensa,

joka muutoin olisi saattanut sammua yhtä nopeasti kuin oli
syttynytkin. Ajattelematta mitään muuta kuin ohimenevän
mieltymyksensä tyydyttämistä hän oli seurannut tytön jälessä
pohjoiseen, ja satunnaiset tapaamiset olivat kehittyneet salaisiksi
kohtauksiksi, kunnes tänään oli tullut loppu.

Kuka oli yllättänyt heidät, ryöstänyt tytön ja ottanut hänet vangiksi,

sitä hän ei mitenkään osannut arvata. Juuri näillä seuduilla vilisi
rosvojoukkoja, ja mikä hyvänsä niistä olisi pitänyt häntä hyvänä
saaliina, jota kannatti säilyttää panttivankina.

Hänen asemansa häpeällisyys — aseman, jonka syynä oli

yksinomaan hänen oma huolettomuutensa — vihloi kipeästi hänen
mieltänsä. Mutta se ajatus kalpeni mitättömäksi sen rusentavan
tosiseikan rinnalla, että hän oli voimaton auttamaan sitä olentoa,
jonka henki nyt oli hänestä paljoa kalliimpi kuin hänen omansa.
 Alituinen muisteleminen kidutti häntä. Aika-ajoin hän meni
puolittain tiedottomaksi ja saattoi aina vähäksi ajaksi unohtaa häntä
kalvavan sielullisen tuskan. Mutta nuori elämä sykki hänessä
voimakkaana, ja lepohetket olivat lyhytaikaisia. Hätkähtäen hän aina
heräsi ja jäi virumaan väristen kuin ansaan joutunut eläin hurjan
katseensa lakkaamatta harhaillessa ympäri huonetta, etsien jotakin,
mitä hyvänsä, mikä saattaisi auttaa häntä pelastumaan.

Mutta likaisessa pikku huoneessa ei ollut minkäänlaista kalustoa,

ei edes ainoakaan naula pistänyt esille tahrautuneista tiiliseinistä.
Sinne oli kasautunut vuosikausien saastaa, ja se näytti kauan olleen
asumattomana.

Hämärää valoa tihkui ahtaasta ristikko-ikkunasta, joka oli seinässä

joitakuita kymmeniä sentimetrejä hänen päänsä yläpuolella, ja hän
saattoi paikaltansa erottaa matalan oven, josta huoneeseen päästiin.
Se oli kyhätty vankoista tukeista ja varustettu paksuilla rautakiskoilla,
joten sen vankkuus sellaisenaan kävi hänestä vastustamattoman
Lumoavaksi. Se veti puoleensa hänen huomiotaan, kunnes hän ei
voinut katsella mitään muuta, vaan tähysti sitä, niin että silmiä kivisti
ja hän huomasi koneellisesti laskevansa sen kolkkoa pintaa peittäviä
naulankantoja. Avautuisiko se milloinkaan?

Väsyttävien tuntien verkallensa vieriessä kävivät

pyörtymiskohtaukset tiheämmiksi ja pitemmiksi, ja erään sellaisen
aikana tuli hänen yksinäisyyteensä kaivattu keskeytys. Hän ei kuullut
oven avaamista.

Hänet herätti tajuihinsa raaka potku hänen kivistävään

olkapäähänsä. Purren hampaitansa tukahduttaakseen huuliltansa
melkein luiskahtaneen ähkäisyn, hän hätkähti ja alkoi tuijottaa
vangitsijoihinsa hurjan uhmaavasti. Ja hänen nähdessänsä heidät
alkoi hänen sydämensä äkkiä sykkiä rajusti. Sillä vierellänsä
seisovista kolmesta miehestä hän tunsi yhden, ja juuri hänet hän oli
kaikkein viimeiseksi odottanut näkevänsä. Ja pahaenteisen näköinen
maurilainen hymyili häijysti vastatessaan hänen tuijotukseensa
silmillä, jotka olivat kylmät ja julmat kuin hänen kesyttämiensä
inhoittavien matelijain. Mutta molemmat oudot puhkesivat ensiksi
puhumaan ja ahdistivat häntä kysymyksillä, jotka hän
huumaantuneena ja sekavana ollen vain puolittain käsitti. Vaikka
heillä oli arabialaisten pukimet ja he puhuivat arabiankieltä sujuvasti,
oli heidän äänessänsä kalsea kurkkusointu ja heidän yleisessä
ulkoasussansa jotakin, mikä pani hänet epäilemään heidän
kansallisuuttaan. Vaalea-ihoiset ja vaaleatukkaiset arabialaiset eivät
olleet harvinaisia, mutta näiden kaltaisia hän ei ollut koskaan ennen
nähnyt. Heidän käytöksensä oli röyhkeätä ja puhetapansa
komentavaa, ja he tuntuivat koettavan puristaa häneltä jonkunlaista
tunnustusta. Hän ei ollut tottunut saamaan osaksensa korskeata
kohtelua eikä rehentelyä, ja hänen pikainen luontonsa alkoi kuohua
hänen kuunnellessansa, kun häneltä tiedusteltiin hänen nimeänsä ja
heimoansa ja udeltiin, millä asioilla hän liikkui näillä seuduin ja
kuinka paljon ratsastajia hänen muassaan oli ollut, samalla kun
hänelle syydettiin syytöksiä, joita hän ei ymmärtänyt ja joissa usein
käytettiin sanaa »urkkija».

Jos maurilainen olisi ollut yksin, olisi hän jossakin määrin saattanut
käsittää, minkä tähden hänen kimppuunsa oli karattu. Mutta
kolmikosta näytti maurilaisen mielenkiinto olevan laimein. Molemmat
muukalaiset näyttivät pitävän asiata tärkeämpänä.

Keitä ja mitä miehiä he olivat riistääkseen hänen vapautensa ja

ollakseen mukana loukkauksessa, josta, sen hän vannoi, he saisivat
kalliisti maksaa — jos hän jäisi henkiin?
 Raivoissansa, mutta pakottautuen äänettömäksi, hän tarkasti heitä
juron välinpitämättömästi.

He olivat molemmat raskastekoisia, mutta näköjänsä

voimakaslihaksisia ja vankkoja, ja toinen näytti olevan keski-ikäinen,
toinen taas noin kolmikymmenvuotias.

Ja kuta enemmän hän katseli, sitä pahemmin ymmälle hän meni.

Miesten rehentelevästä esiintymisestä huolimatta hän vaistosi
heidän käytöksensä pohjalla piilevän levottomuuden. Ja vaikka he
toimivatkin yhdessä, eivät he tuntuneet olevan aivan yksimielisiä
keskenänsä, sillä he keskeyttivät kuulustelunsa usein ja väittelivät
kiivaasti hänelle oudolla kielellä.

Ja erään tällaisen väittelyn aikana liikkui maurilainen ensimmäisen

kerran.

Maltittomasti kiroten hän kiskaisi vyöstänsä puukon ja kumartui

vikkelästi vangin puoleen. »Tapetaan — ja sitten on asia selvä»,
ärähti hän käsi kohotettuna iskemään. Mutta toiset heittäytyivät
hänen kimppuunsa ja vetivät hänet takaisin.

»Ei, ennenkuin hän puhuu!» kivahti vanhempi mies, tehden

käskevän liikkeen. »Enkö sanonut sinulle sitä jo tänä aamuna, sinä
kuumapää? Hän elää siihen saakka, kunnes saamme selville, kuinka
paljon hän tietää.»

Ja väsyttävä kysely alkoi uudelleen.

Mutta haavoittunut kykeni tuskin ymmärtämään mitään.

Hänen päänsä kävi joka hetki yhä sumeammaksi; jännittäessään

itseänsä hän heikkeni yhä enemmän, joten hänen
todellisuudentajuntansa himmeni nopeasti. Koko kohtaus tuntui
hänestä kamalalta painajaiselta. Nyt kysymysten väliin siroitettiin
kauheita uhkauksia, ja uusi raaka potku pakotti hänet vihdoin
puhumaan. »En tiedä mitään — ratsastelen omaksi huvikseni»,
mutisi hän, itsepäisen ylpeästi pysyen siinä päätöksessä, ettei
ilmaisisi itseään. Ahmed ben Hassanin pojan ei sopinut myöntyä ja
vedota mahtavan isänsä nimeen selviytyäksensä pinteestä, johon
hänen oma houkkiomaisuutensa oli hänet saattanut.

Ja Allahin armosta koko juttu koskikin ainoastansa häntä. Koska

hänen vangitsijansa oli juuri maurilainen, täytyi Jasminin olla
turvassa. Helpotuksesta huoahtaen hän antoi itsepingoituksen
laueta, ja hän oli vaipumaisillansa tajuttomaksi yhä lisääntyvästä
heikkoudesta, kun toisen muukalaisen tyly ääni pakotti hänen
harhailevat aistinsa todellisuuteen.

»Tuokaa tyttö — ehkä hänellä on vielä jotakin puhumista.»

Vanki virui jäykkänä, ja hänen silmiinsä tuli kauhuinen ilme, kun

hänen mieleensä välähti hirveä epäluulo. Hän näki maurilaisen
ravistavan päätänsä ja kuuli hänen happamesti äristen inttävän
vastaan.

»Ei; hän on esittänyt osansa. Hän on kertonut kaikki tietonsa.

Hänenkin seurassansa oli mies umpisuinen.»

Kun sitten karvas totuus syöpyi hänen mieleensä, ei hän jaksanut

hillitä huuliltansa puristuvaa valitusta.

»Jasmin», ähkyi hän, »Jasmin!»

 »Niin, Jasmin — Jasmin», pilkkasi maurilainen ja sylkäisi hänen
päällensä. »Luulitko hänen rakastavan sinua — oi hupsu, jolla ei
ollut älyä pitää, mitä olit anastanut! Olet nähnyt Jasminin viimeisen
kerran. Hän on tehnyt, mitä hänen oli määrä tehdä — eikä hän ole
sinua varten, sinä aavikonkoira!» Äkkiä hänen äänensä aleni hiljaa
sihiseväksi kuiskutukseksi, KUN hän kumartui alemmaksi, ja hänen
laihat, vapisevat sormensa väikkyivät kuin tavattoman isot nälkäisen
petolinnun kynnet vangin verentahrimien, kolhittujen kasvojen
kohdalla. »Tahdotko elää», uhkaili hän, »tahdotko enää koskaan
sulkea naista syliisi? Silloin puhu — jotta en tee sinusta niin
kammottavaa ja inhoittavaa otusta, että eläimetkin kääntyvät
säikähtyneinä poispäin sinusta!» Hän pysähtyi ikäänkuin antaakseen
uhkauksensa tunkeutua toisen tajuntaan, samalla kun hänen
piirteensä vääntyivät hirvittävän nautinnon virnistykseen. Sitten hän
hitaasti ja huolitellusti selitti niiden pirullisten keinojen yksityiskohtia,
joilla hän mieli kiristää haluamansa tiedot.

Ja häntä kuunnellessaan sheikin poika ensi kerran eläissänsä

tunsi ruumiillista pelkoa, kylmää, hyytävää pelkoa, joka tuntui
muuttavan veren hänen suonissansa jääksi. Hän tajusi jollakin tavoin
pistäneensä kaulansa silmukkaan, josta oli mahdoton päästä irti,
jollakin tavoin sotkeutuneensa tapahtumaketjuun, joka oli
salaperäinen ja jota hän ei ollenkaan kyennyt käsittämään, mutta
joka uhkasi koko hänen olemassaoloansa. Hän oli nähnyt kaikkien
kolmen miehen kasvoista selvästi kuvastuvan epäilyksen, kun hän
oli vakuuttanut, ettei hän tiennyt mitään sellaista kuin he arvelivat, oli
kuullut ilkkuvan pilkkanaurun, jolla hänen sanojansa oli tervehditty, ja
tiesi, että hänen oli hyödytöntä enää inttää — tiesi myöskin, ettei
kidutuslupaus ollut tyhjä uhkaus, vaan että se varmasti
toteutettaisiin, jollei ihme häntä pelastaisi. Sillä mies, jonka kanssa
hän oli tekemisissä, oli maurilainen eikä arabialainen, ja hän tunsi
jonkun verran maurien menettelytapoja. Hänen otsallensa kihosi
isoja hikikarpaloita, kun hän kävi odottamaan, mitä tuleman piti, ja
vain rukoili voimia kestääksensä kidutuksen, kuten hänen isänsä
pojan tuli.

Kunpa he vain tappaisivat hänet! Kuolema oli parempi kuin

rääkkäys ja typistely. Ja oliko elämä sitten niin kovin kallisarvoinen
hänelle, joka sinä päivänä oli menettänyt rakkautensa,
luottamuksensa ja toivon, johon hän oli pannut koko sydämensä?

Hän sysäsi sen ajatuksen syrjään, kokosi kaikki voimansa ja

terästäytyi kestämään koetusta, jonka välttäminen nyt näytti
mahdottomalta.

Mutta hän sai tervetulleen huoahdusajan odottamattomalta

taholta.

Muukalaiset, jotka olivat vähäksi aikaa vetäytyneet loitommalle,

astuivat nyt esiin, ja nuorempi nähtävästi vaati jotakin, jota toinen ei
hyväksynyt. Sillä katkaisten kumppaninsa kaunopuheisen esityksen
lyhyeen, tehden saman jyrkän käskevän liikkeen kuin
aikaisemminkin, hän kääntyi käärmeenlumoojaan ja taputti häntä
hilpeästi olalle.

»Alkaa olla myöhäistä, hyvä ystävä», virkkoi hän tyynnyttävästä,

»ja kuten tiedät, on meillä vielä tekemistä tänä iltana. Nyt ei ole aikaa
tähän — hauskuuteen. Nukkukoon hän mielessänsä se, mitä hänelle
lupasit, ja ehkäpä hän huomenna suostuu puhumaan pelastaakseen
nahkansa.» Samalla hän naurahti huvitettuna ja silmäili hetkisen
vankia tylyn välinpitämättömän näköisenä. Sitten hänen sävynsä
muuttui. »Liikkeelle, mies!» komensi hän äänessänsä käskevä
sointu. »Myöskin huomenna on päivä.»
 Vastahakoisesti maurilainen nousi pystyyn kasvot lyijynharmaina
ilkeän aikeensa raukeamisen tähden, ja hänen kätensä vavahtelivat
ikäänkuin eivät olisi hevillä taipuneet luopumaan saaliistansa. »Se
päivä saattaa koittaa liian myöhään», tokaisi hän kiukkuisesti
murahtaen ja potkaisi rajusti kantapäällään vangin vatsaa vasten.

Tuskasta kiemurrellen sheikin poika saavutti kestämiskykynsä

rajan.
»Allah — sinut — tuhotkoon!» ähkyi hän ja pyörtyi.

Tullessaan tajuihinsa hän oli yksin, ja pieni huone oli pimeä. Ja

hänestä olivat yksinäisyys ja pimeys armollisia. Nyt hänen ei enää
tarvinnut säilyttää stoalaisen välinpitämätöntä näköä, mihin hän oli
aikaisemmin pakottautunut. Yksin ollen hän sai antautua sielullisen
tuskan valtaan, joka sillä hetkellä oli niellyt kaikki ajatukset
ruumiillisista kärsimyksistä, häntä ympäröivästä salaperäisyydestä ja
vieläkin uhkaavasta vaarasta.

Jasmin, jota hän oli rakastanut — rakastanut sillä tavoin, ettei hän,
siitä hän oli varma, enää ikinä rakastaisi ketään siten — Jasmin, jota
hän oli sen rakkauden tähden säästänyt, Jasmin oli hänet pettänyt!

Häneltä pääsi katkera parahdus, hänen sielunsa painui tomuun, ja

hän kiemurteli tuskissansa, joita hän ei tuntunut jaksavan kestää.

Heikkona verenvuodosta ja ruuanpuutteesta sekä tytön petoksen

kiduttamana hän antautui täydelleen tunteittensa valtaan, kääntyi
seinään päin ja itki kuin lapsi. Koko hänen ruumistansa puistattivat
ankarasti repivät nyyhkytykset, joita pidättämään hänellä ei ollut
voimaa… Heikkouden hetki oli mennyt ohitse. Ruumiillisesti ja
sielullisesti lopen uupuneena, mutta vihdoinkin itsensä herrana hän
virui hiljaa, tuijottaen pimeyteen laajoin, värähtämättömin silmin,