Art and Culture Abstract Art Lines Rays

and Angles Saskia Lacey

Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmeta.com/product/art-and-culture-abstract-art-lines-rays-and-angles-sas
kia-lacey/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

World of Art Abstract Art 2nd Edition Anna Moszynska

https://ebookmeta.com/product/world-of-art-abstract-art-2nd-
edition-anna-moszynska/

Amazing Animals Sharks Skip Counting Saskia Lacey

https://ebookmeta.com/product/amazing-animals-sharks-skip-
counting-saskia-lacey/

Art and Culture Hanukkah Addition Joseph Otterman

https://ebookmeta.com/product/art-and-culture-hanukkah-addition-
joseph-otterman/

Spectacular Sports Martial Arts Comparing Numbers

Saskia Lacey

https://ebookmeta.com/product/spectacular-sports-martial-arts-
comparing-numbers-saskia-lacey/
Jung’s Reception of Picasso and Abstract Art 1st
Edition Lucinda Hill

https://ebookmeta.com/product/jungs-reception-of-picasso-and-
abstract-art-1st-edition-lucinda-hill/

Art and Culture Diwali Addition and Subtraction Joseph

Otterman

https://ebookmeta.com/product/art-and-culture-diwali-addition-
and-subtraction-joseph-otterman/

Art and Culture Hawaiian Paniolo Expressions Nicole

Sipe

https://ebookmeta.com/product/art-and-culture-hawaiian-paniolo-
expressions-nicole-sipe/

Art and Culture Mardi Gras Subtraction Jennifer Prior

https://ebookmeta.com/product/art-and-culture-mardi-gras-
subtraction-jennifer-prior/

Art and Culture Exploring the Louvre Shapes Marc Pioch

https://ebookmeta.com/product/art-and-culture-exploring-the-
louvre-shapes-marc-pioch/
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
Another random document with
no related content on Scribd:
oli sytytetty, ja hikisestä huoneesta pusertui vähän päästä miehiä
kartanolle.

Pimeässä katoksessa värähtelivät kulkuset, ja hevoset söivät

tasaisesti narskuttaen. Joskus puhalsi hevonen pitkään ja kuuluvasti.
Ja huomaamatta yö lennähdytti asematienoon ylle mustan huntunsa.

Ruoska-Juones kiipesi parhaillaan pöydälle ja ryhdistäytyi sinne

päästyään tärkeän näköiseksi. Ukot saarsivat hänet kuin arvassa
ikään. Hiljaisuus humahti äkkiä kapakkahuoneeseen. Lamput
tuijottivat savun sisästä kuin humalan laimentamat silmät. Kuului
selvästi, kuinka keittiössä läikähti vettä kuumalle arinalle. Juones
nykäisi ruoskan saappaastansa, napautti sillä vartta kolmasti ja
kuuluvasti. Ukot tuijottivat niskat jäkässä pöydälle kiivennyttä
heimopäällikköänsä. Ja Ruoska-Juones alkoi puhua:

— A vot! Sen se koira kylästä saapi: kolahduksen korvallensa.

Sanovat, että konsa kenen syy, niin sitä mäjityy. Mutta onko tämä nyt
syy ja mikään, mistä meitä sakotetaan kuin kunnianloukkaajia. A se
on jokaisen oma asia, meni mokomaan kyytiin taikka oli menemättä.
Me emme olekaan mitään ahvenia, että venähtäisimme kiinni, oli
syöttinä vaikka kuinka kehno mato hyvänsä. Ja virkavalta: sen pitää
sitten olla nokkinensa joka paikassa. Ja sen minä sanonkin, että
olkaamme kerran oikein järeämaksaisia eikä suoriteta sakkoa.
Lähdetään ennen parvessa linnaan, ja pankoot meidät siellä vaikka
aidanvitsaksiksi, niin me pysymme siinäkin. Mutta makseta me ukot
ei!

Raivokas hyväksymishuuto ryöpsähti kesken puhetta. Juoneksen

viereen loikkasi mies, joka jatkoi keskeytyneitä sanoja:
 — Ja minä virkan, mitä teemme! Kerätään sakkorahat yhteen ja
ryypätään ne parvessa ja sitten lähdemme linnaan!

Muuri pöydän ympärillä ulvahti uudestaan, kuuluvammin. Pian

kapakan miesmassa pirstaantui pieniin ryhmiin, joissa pohdittiin
äänekkäästi ehdotusten kantavuutta. Ja minkä useampi piiskaryyppy
kellahti ylösalaisin, sitä uljaammilta tuntuivat äskeiset yllytykset.

— Ajetaan parvessa Pietariin ja tutkitaan siellä hotellin

perustukset! yritti vielä joku.

Ja illan päätökseksi jäi, että syksyllä lähdetään linnaan ja sitä

ennen juodaan yhdessä sakkorahat.

Joleassa yössä kaikui hevosten ravi ja ukkojen loilotus. Äänet

tukahtuivat kuitenkin pian kostean yön pimentoihin. Tyhjilleen
jääneen kapakan avatuista akkunoista pursui savua kuin saunojen
räppänöistä tuuheina, harmaina häntinä.

*****

Oli lauantai-ilta. Järvituitun huvila-asukkaat järjestivät puistojuhlan

hälventämään lähtöajatuksiansa. Pietarista saapui torvisoittokunta
meluamaan elokuiseen yöhön. Sadat paperilyhdyt viivoittivat
helakkoina pisteinä erästä puutarhaa, jonka huvilan lasikuistilla
tanssi nuoria ihmisiä. Kookkaan vaahteran lehtikourat laskeutuivat
kuistin kulmikkaille hartioille; joku niistä retkahti riippumaan kirkasta
lasia vastaan ja painoi siihen mustan, särmikkään siluetin. Avatuista
akkunoista tulvehti soittoa ja naurua, lasien kilinää ja iloisia huutoja
puutarhan yöhön, johon joku oli jäänyt odottamaan kuun
ponnahtamista mustan metsäpäärmeen takaa. Naurava ihmisryhmä
juoksi huvilasta värilyhtyjen alle, ja hetken kuluttua sinkoutui taivaalle
kaartuvia tulisiimoja, kultavihmeeksi särkyviä hehkukiekkoja ja
vihreää, tuokion kestävää tähtiunta. Ihastuksen huudot nousivat
kilpaa valeviivojen kera yön mustaan holviin ja häipyivät sinne.
Ihmiset elivät puutarhassa ja sen lasikuistisessa huvilassa unhotusta
ja pakoa.

Kun sunnuntaiaamupäivällä soittokunnan johtaja etsi Järvituitusta

kyytiä seurueelleen, tapasi hän vain yhden ukon koko kylässä
kotona. Erään pienen mökin kartanolla seisoi kuin soittajia varten
valjastettu hevonen työkärrien edessä; kärrien lautainen syli oli
pohjustettu oljilla ja heinäsäkeillä. Ryhdikäsviiksinen ukko ilmestyi
tupatöntteröstä, käänsi sen enempää kyselemättä hevosensa, istutti
herran heinäsäkille ja ajoi menneeniltaiselle juhlahuvilalle.
Soittokunta sovittautui varovasti torvinensa rattaille, ja hevonen
nykäisi lähtöön.

Rattailla-istujat eivät huomanneet, että tie, jolle he etenivät, ei

ollutkaan sama kuin eilen iltahämärissä tultu. Tienvieren maisemat
villiintyivät arveluttavasti. Sakeat lepikot vaihettelivat
ruskeaseinäisten hongikkojen kera. Väliin ajettiin kumisevaa
kangasta pitkin, väliin painauduttiin saviseen notkoon ja sieltä
noustiin taas kanervikkomaisemaan. Soittajat alkoivat jo ihmetellä,
kun tie sukelsi yhä karumpaan seutuun ja kun jytkeitten honkien
seassa ei enää paistanut ihmisasumuksia pitkään aikaan. Ajuriukko
tokaisi mentävän oikotietä, ja seurue rauhoittui.

Eräästä lepikkonotkosta noustiin tiivispintaiselle aholle, ja soittajat

hätkähtivät hämmästyksestä. Aholla oli mustanaan miehiä. Laidassa
suitsutti pieni nuotio laimeata savukiemuraa tyyneen ilmaan, ja sen
lähettyvillä kohosi röykkiö olutkoreja. Aholle oli nostettu avatuista
laatikoista tähtikauluksisia konjakkipulloja ja sikarinippuja. Miehet
seisoivat odottavina ja jäykkinä saattueen tullessa aholle. Eräs
pienenpuoleinen mies erkani joukosta hattuansa riiputtaen,
saapasteli rattaiden luo ja selvitti soittokunnalle tilanteen. Johtaja
pyrki kieltelemään niskat suorana ja vaati heti takaisinpääsyä, mutta
nähtyään rahanlievettä ja tunnettuaan kourassansa kahisevaista
hervahti notkeaksi ja suostui tuumaan. Oli määrä soittaa ukoille koko
päivä ahonurmella, ja hinnaksi sovittiin kymmenen ruplaa soitolta ja
ilmainen tarjoilu.

Hevonen riisuttiin. Ukkoja tunkeutui metsään, ja aikansa siellä

ryskettyään he saapuivat kantaen pölkkyjä ja riukuja, joista
rakennettiin soittokunnalle laatuisat penkit. Ukot riisuivat nuttunsa.

Ja niin alkoi kesäisen sunnuntain juhla kaukana aholla, alkoi

soitoin ja mekastuksin. Mukanatuotuun ämpäriin sekoitettiin uljas
juoma. Ukot istuivat kehään ahon tiiviille kannikalle ja antoivat
ämpärin kulkea sylistä syliin kiihoittavana kierrännäisenä.
Soittokunta rämisti marssia. Juhlamieli kiipesi äijien tukkaan. Piiri
rikkoutui pian. Noustiin sytyttelemään sikareita ja napsimaan
olutpulloista kauloja poikki. Aho kihisi muurahaispesänä. Ämpäri
pistäytyi tuon tuosta soittokunnassa ja palasi madaltunein, läikkyvin
nestepinnoin takaisin.

Ruoska-Juones loikkasi keskelle ahoa, tempasi piiskansa ja

saappaansa kuorta napauttaen huudahti:

— Tanssia! Polkkaa! Polkkaa!

Torvet toitottivat repeämäisillään. Äijäparit alkoivat lasketella

vanhaa polkkaa kädet toistensa olkapäillä. Väliin kellahti pari
töhnyskäisiä ukkoja kesken tanssia nurin ja ryömi kyynelnaurussa
rykien olutkoreille.
 Soitto kiihtyi ja tanssi huimeni. Äijät repäisivät paitansa helmukset
housujensa päälle, ja pian aholla teutojat lauloivat yhdestä suusta
yksitoikkoista lorua torvipuhallusten aaltoiluun:

»Järvituitun ukot tanssi paita pöksyin päällä, ja Järvituitun

ukot tanssi paita pöksyin päällä!»

Soitto taukosi. Soittajat läähättivät kurkkutorvet suorina ja

sinkoutuivat selälleen aholle. Äijät hyökkäsivät avatuin pulloin heidän
kimppuunsa, ja pian rämähti metsäpälvekkeessä taas ponnekas
sävel. Ukot joivat ja lotina kuului. Tuhat sutkausta sikisi
kesäkirkkaan, tyynen taivaan alla, mutta jokainen niistä hukkui tulva
nauruun. Päivän hetket kiitivät kuin selkäveden laineet; aho raikui
markkinatorina.

Mutta ukoille tuli ajan pitkään ikävä hevosiansa. Soittokunta

pykitettiin rattaille, kyytiruuna valjastettiin, ja merkillinen saatto lähti
kompuroimaan kylään: itsensä läkähdyksiin puhaltanut soittokunta
oljilla maaten, torvet lapsina sylissä, ja perässä kaulakkain
tonttuilevia ukkoja pitkänä, hihkuvana jonona.

Kylässä sitten ukot löivät hevosensa valjaisiin ja ajelivat koko

pyhäisen iltapäivän edestakaisin maantiellä, hullaantuneilla hevosilla
kaulat suorina kuin kameeleilla. Järvituitussa notkuivat sinä iltana
maan katteet kavioitten temmellyksessä. Kylätie oli kahtena
sivukkain syöksyvänä pölykoskena. Ämmät itkivät ja kesävieraat
pomiluivat.

Seuraavat päivät olivat alakuloisia ja harmaita. Huviloissa

pakattiin. Pohmeloa läsivät ukot vedättivät työrattaillansa isoja
tavarakuormia asemalle. Kesä oli ratkaisevasti painunut
umpisukkulaan mustien ja yhä pitenevien öiden taakse. Elämä
uuvahti Järvituitussa. Huviloiden akkunoihin naulattiin raskaita
luukkuja. Ämmät keräilivät nurkkiin jääneitä rojuja, ja harmaat
kylätalot kohensivat monesta aikaa ryhtiänsä saadessaan yksin
nostattaa savukiemuroita taivaalle. Huvilat jäivät hiljaisiksi ja aroiksi.
Ne pelkäsivät keltaisia lehtiä ja lähestyvää alastomuutta. Ja niin jäi
Järvituittu omiin oloihinsa.

Syyssateet alkoivat. Järvituitun saviset mäkirinteet niljaantuivat.

Tuulien siimat pieksivät alastomina värjöttäviä huviloita, ja
puutarhoissa juoksivat keltaiset lehtikerät yli teitten ja rappeutuvien
nurmikoiden.

Kylä painui likaan kuin käpy mutasilmäkkeeseen. Eräänä aamuna

vaelsi asemalle pitkä jono miehiä ja naisia. Järvituitun ukkojen
linnaretki alkoi. Miehet kulkivat teennäisen iloista juttua pitäen
keskitien savivellissä, ja laidoissa matoivat ämmien itkevät kuorot
harmaitten huppujen sisässä. Kyläkapakassa terästettiin luonnot
nopeasti kestämään naisten eroitkua, ja pian vei kumeasti
huokaileva juna Järvituitun ukot kuukaudeksi kiven sisään.

Sinä syksynä oli Järvituittu hiljainen kylä. Hevoset kolistelivat

ikävissään talleissa, kyläkapakka suljettiin, ja kauppojen
tupakkahyllyt tomuuntuivat.
III.

Joulu tuli jongersi kohmettuneisiin maisemiin. Järvituitussa laskivat

viimeiset valloillaan olevat siat mäkeä istuvillaan ja kiljuen notkoihin,
yrittäessään kiivetä lepikoista talotöyräitten pahnalämpimiin. Ukot
olivat palanneet linnasta, ja kylä varustautui talveen.

Siellä, missä metsäjyleikkö pirstaantui kylän kosketuksesta,

kyyhötti pienissä peltoaukeamissa taloja kuin piilosilla olevia lapsia,
joista kaksi rohkeinta oli juossut syvemmälle metsään ja kyyristynyt
sinne puitten varjoihin. Toinen niistä oli Ruoska-Juoneksen tupa,
jonka seinille oli jo metsästä leimahtanut sammalien tuhonahnaita
liekkejä. Tupaa saarsi rykelmä lenkonurkkaisia rakennuksia:
pihakatos talleineen ja läävineen, aitta ja sauna.

Ruoska-Juoneksen tupa oli kuin valjasmuseo. Seinänrakoihin

survotuissa tapeissa riippui monenlaista valjasroittoa, vanhaa ja
viratonta, uutta ja kiilteleväistä. Astialautojen valkeakylkiset pilkkumit
ja kannut sortuivat niiden varjoissa huomaamattomiin.

Juones loikoili parhaillaan jäsenet suorina vuoteellansa. Ieva

kolusi uuninsolassa omissa puuhissaan. Juones oli aamulla ostanut
talvijauhot ja kantanut isovatsaiset säkit aitan viileään hämärään.
Perunat olivat jo olkikatteiden alla kuopan uumenissa, ja pitkä
päiväjono tulevaisuuteen oli turvattu. Rahanyytti oli kylläkin ehtinyt
hiukan rutistua, mutta talviajot lähenivät myöskin. Juones piti
vuoteellansa pientä apriketta ja nousi väliin ähkäisten roikuttamaan
jalkojansa vuoteen reunalle. Ukko ei ollut oikein hyvällä tuulella:
paikoillaan oleminen painui raskaaksi taakaksi, jonka
kannatteleminen vaati alituista ähkimistä, asennonmuuttoa ja
tuskailua.

— Menisivät nyt joulut ja laukeaisivat rekikelit maailmaan, jotta

pääsisi tästä liikkeelle; tämä tupaelämä on kuin puolikuoliasta
hapankaalia, tokaisi Juones osaksi Ievalle, osaksi itselleen.

— Aina sinun pitäisi olla liehkassa, pysyisit kotona ja pykittäisit

vaikka noita lätistyviä nurkkia, ettet saisi kohta kattoja niskaasi!
kajahti uuninsolasta.

Juones sulkeutui taas omiin äänettömiin tuumailuihinsa:

Pitäisi saada silmien eteen alituisesti vaihtuva näky: maantien

kirjavana liukuva laita ja istumahetkiksi kapakkojen savunsekaiset
nurkat. Silloin alkaisi elämä olla oikein elämää, kun hetkestä toiseen
pyyhällettäessä soisi tuuli aina korvissa ja silmissä vilahteleisivat
katkeavan taipaleen pielet. Tämä paikoillaan oleminen on kuin
kuoleman odottelemista.

Juoneksen elämänhimo sisältyi matkaamisen riemuihin. Rattaiden

jyrinä ja reen jalaksien natina tulkitsivat hänelle elämän valtimon
tykytystä. Sen hetkittäisesti hiljettyä tuntui Juoneksesta, että taivas
silloin madaltui ahdistavan alas ja että hiljaista jähmettymistä
tapahtui kaikkialla. Väri ja ääni sammuivat; harmaa tihusade jäi
vallitsemaan masentavan pienin vesihelmin.
 Järvituitussa useimmat ukot keräsivät kesäisin huolellisesti
ruplapinoja kirstuihinsa ja teettivät sitten tupiensa lähistölle uljaita
huviloita sekä sortuivat niiden vaalintaan. Juonekselle ei juolahtanut
mieleenkään tuoda tupansa nurkille vierasta väkeä, palvella sitä
notkein niskoin ja huudella junilla oman herransa nimeä
ensimmäiseksi sekä orjaantua tämän ajuriksi. Ei — silloin vasta
Juoneksen veret kihahtivat pulppuiluunsa, kun hän ilmestyi
metsänlaidastansa kylätielle ja lasketteli huolettomana kohti vapaata
päivää ja sen edeltäpäin aavistamattomia sattumuksia. Vapaan tien
elämään kuului vapaasti singottu ajatus ja tahto ajaa minne tie
kulloinkin vietti. Ja niin Juones noudatteli omalla matkaviivallansa
vain sattumuksien kaarteita ja oli tyytyväinen.

Juones nousi sängystä, pistäytyi tallissa ja palasi heinänkorsi

hampaissa tupaan.

— Olisipa tässä hirsistä metsää vaikka pienikin palanen eikä

sellaista hienoa silpeikköä kuin meillä on, niin saisihan joutotyötä,
kun vedättelisi runkoja sahalle.

— Vai sahalle! Sinne ne kaikki rentut kaalavat joulujen alla muka

rokulista päästäkseen. Metsät nyljetään ja rahat juodaan sahakylän
kapakoissa vieraisiin taskuihin. Tässä kylässä ei ole oikein viisasta
miestä siinä asiassa kuin tuo puolihullu Hioppi: kävelee kirves
kainalossa päivät pitkät metsäniemekkeillään, etsii soilakkaa
aisapuuta eikä raatsi kaataa ei vitsan kiertämäistäkään; kotiin
tullessaan ukko vannoo, ettei hänen metsässään ole sellaista puuta
ensinkään, ja niin Hioppi ostaa yksin aisapuutkin, ja metsä kasvaa,
jotta kuhina kuuluu. Mutta muut sitten: heti kun herrasväet lähtevät ja
ajot loppuvat, niin jopa alkavat äijät nylkytä puita poikki ja hävitä
sahakylän kapakkoihin. Niinkuin tuo Rätön Villekin: hänelle ei
kelvannut enää tavallinen kirveskään, vaan piti laittaa toinen ja siihen
vartta kuin viikatteeseen — mutta Ville onkin sitä lajia ukko, jolla
pitää aina olla puoli syltä kättä ja koiruus lisänä — niin, Ville meni
sitten metsänsä sakeimpaan silmäkkeeseen ja yritti lyödä oikein olan
takaa, mutta pitkävartinen kirves tarttuikin viereisen puun yläoksiin
kiinni ja ryöstäytyi irti hänen käsistään. Villen ei auttanut muu kuin
hakea tavallinen kirves. Kun kotona sitten kysyivät nauravin elkein,
että mikäs tuollakaan on vikana, niin Ville mörähti vastaukseksi, että
kaikkihan sillä muka pilkkoo räpäleiksi, taivaan laenkin. — Sellaisia
ne ovat teidän metsämetkunne, lateli Ieva hanakasti vastaan.

— No tuo nyt on kukkunut sinun suustasi niin monta monituista

kertaa!

Juones oikaisi taas hämärään nurkkaan ja tuijotteli seinillä

riippuvia valjasrykelmiä.

*****

Joulut menivät vakiintunein tavoin. Sitkeä syysjää silloitti

Suomenlahden rannasta rantaan. Järvituitussa ukot varustautuivat
Kronstadtiin venäläisten jouluajoille. Kukkaperäreet tiivistettiin
pajoilla nasahtamattomaan ajokuntoon. Hevoset syötettiin pavuiksi ja
valjaat voideltiin notkeiksi. Kujasten suilla seisoi uhoilevia ja säätä
tunnustelevia miesryhmiä. Naiset paistelivat eväspiirakoita.
Vereslumiset tiet houkuttelivat lähtöön.

Kunnes eräänä varhaisena aamuhetkenä elähdytti tuttu ilmiö

järvituittuista tiemaisemaa: pitkä karavaani lähti ajamaan meren
rantaan ja sieltä saareen. Hevoset oli valjastettu työrekiin, ja
kukkaperäreet liukuivat jäljessä kuin jollat merta kyntävissä
kaljaaseissa. Ukot itse olivat kaivautuneet työrekien heinäkekoihin ja
hallitsivat sieltä eväsvakkojansa ja ohjasperiänsä. Tuttavallisia
huutoja ponnahteli kuormalta toiselle, ja karavaani lasketteli
lumisessa maisemassa liukkain jalaksin ja notkuvin lautasin.

Venäjän joulut jolahtivat pian ohitse. Järvituittuisten artteli saapui

saaresta laihana ja tyhjärekisenä. Saapumisiltana moni ukko kaatoi
kukkarostansa hopeakaaren pöydälle, rekien istuinlaatikoista löytyi
sentään yhtä ja toista naisten hyvittäjäisiksi, ja kylässä vallitsi hetken
talvinen rauha.

Helmikuu aukeni lämpimänä ja märkänä. Satoi suuria lumirättejä,

jotka hajosivat pian sohjoksi. Järvituitussa ukot vedättelivät rankoja
ja heiniä katoksiinsa, päivittelivät ilmoja ja kertailivat toisillensa
vanhaa, säätäkyntävää lausetta:»Helmikuun hellät päivät ne
maaliskuussa maksetaan!» Saman tien läheni talven huippukohta
järkähtämättömästi. Pietarin kuuluisat laskiaisajot odottelivat
suomalaisia hevosia ja kukkaperärekiä huminoihinsa. Järvituitussa
kertautui taas alituinen miesten häipyminen rantatien nieluun, jonka
takana odotti monta vaiherikasta kohtaloa.

*****

Pakkanen jyski meren jäällä. Taivas oli vaalea ja kylmä.

Savupylväät kohosivat ryhdikkäinä ja muodostivat kaupungin ylle
tiheän, valkean pilariston. Tuhansien liikkeellä olevien rekien jalakset
kirkuivat koviksi lamaantuneilla katulumilla vihlovasti ja kuuluvasti.
Pietarin viikonkestävät laskiaisajot olivat alkaneet. Markkinateltat
kyhjöttivät toreilla kirjavina ja meluisina. Suurten nuotioiden ympärille
kiertyi mustia ihmispäärmeitä. Kaupustelijat huusivat tavaroitansa, ja
juopuneet mekastelivat pihaporttien turvissa. Kolmivaljakot
laskettelivat kaduilla huurusta harmaina, ja kulkuset löivät kylmää
ääntä. Katuvierillä soluivat ihmisten hitaat virrat, ja niissä aaltoili
nauru ja leikki.

Järvituittuisten artteli oli jo aamulla joutunut saaressa laskiaisen

pyörteisiin. Useimmat ukot olivat vuokranneet hevosensa herrojen
ajella ja temmelsivät itse lämpimissä ajurikapakoissa pullojen ja
tyttöjen keralla. Mutta kokeneimmat ukot ajoivat itse mukana. He
tiesivät, että seuraavana päivänä sai moni mies käydä etsimässä
hevostansa poliisikamarin katoksista, sujahduttaa toisenkin ruplan
nappiniekkaherrojen käteen, ennenkuin löysi jostakin kaupungin
pihasta kylmän käpristämän hevosen ja reentyngän. Eivätkä
edeltäpäin otetut vuokrarahat vastanneet suinkaan vahinkoa:
läkähdyksiin ajettua hevosta ja rätistynyttä rekeä.

Ruoska-Juones otti pitemmän kyydin vasta illalla, kun hämärä jo

sekaantui pakkassavuihin ja kun verestävä taivaanlaita piirtyi enää
ohuena punaisena piiruna aavojen, vaikeitten maisemien taustaksi.
Arttelin majapaikkaan saapui paksuturkkinen herra, joka pyysi
miestä ajolle. Juones lupautui. He laskettelivat erään kirkkaasti
valaistun talon eteen, ja herra talutti sieltä rekeen nauravan naisen,
kääri hänet vällyihin ja piippahuppuihin sekä sovittautui itse viereen.
Juoneksen piti ottaa kuskilaudan alta heinäpuistalmus ja täppiä se
perälläistujien jaloksiin. Aikansa soviteltuaan herra murahti
tyytyväisesti ja lähtömerkki oli annettu.

Ajettiin merelle. Pakkanen jyskytti sen jääkantta kumein

revällyksin. Tuon tuosta sivuutettiin meluava laskiaiskuorma. Reen
jalakset kitisivät kuin vihoissaan. Perällä istuva herra imehti naisensa
kerällä, nauratteli, rutisteli ja työnsi vähän väliä partaisen naamansa
etsimään hupuista lämpimästi äännähtelevää suuta.
 Ruoska-Juones istui hartiat supussa kuskilaudalla, ja jylhä
pakkasmaisema latasi häneen vavahduttavia ajatuksia.
Vastapäisellä taivaanseinällä loistivat tähdet kuin kultaisten naulojen
kannat. Pakkanen viilsi selällä jymyten railoja jäähän. Pienessä ja
kitisevässä kulkueessa tunsi ajuriukko, kuinka mitättömän vähäiseksi
ihminen kaikkinensa masentui taivaan pielien alla. Tähtien kylmät
tuijut houkuttelivat hänen katseensa totiseksi, ja mieleen valahti
epämääräinen tuskittelu.

Herrasväki natisutti peräistuinta, mutta Ruoska-Juoneksen ajatus

viillätteli äänten tapaamattomissa.

— On tämäkin työtä: ajeluttaa kuhertelevaa pariskuntaa alkavassa

yössä Luojan suurella kämmenellä ja hämmästyttävän kaukaisten
tähtien alla; ottaa raha siitä, kun vie pimeään yöhön pimeitä
ajatuksia. Kammottava suuruus ja viheliäinen pienuus rinnatusten:
jytyävä pakkasyö ja naurava venakko. Ja minä olen yläkyliltä asti
tullut tänne vain sitä varten, että koettaisin saada viileää tuulta
pyyhkimään veriensä temmellykseen läkähtyvien herrasväkien
ohimoita. Ja vaikka ajaisin rahkeet mäsäksi, on aina hoputus
niskassani. Niin — nytkään Juones ei ole kuin kitisevä, häipyvä ääni
pakkasyössä; herrojen narri ja ruplien juoksulainen.

Ja Juones alkoi ajatuksissaan naputella piiskansa varrella reen

kiverää keulaa. Huurteeseen harmaantunut hevonen tihensi
yksitoikkoista matkaraviansa. Peräistuin natisi, sopottelevat äänet
tukahtuivat kiihkeinä heti alkuunsa. Juonesta paleli. Alaston
kuskilauta kylmäsi jalkoja, ja pakkanen puserteli hartioita ja
käsivarsia. Juones hykertyi yhä enemmän suppuun, ja hänen
ajatuksensa töksähtelivät äkeinä asiasta toiseen.
 — Tällaista tämä nyt on: minä ajelen tienkäänteestä toiseen ja
etsin päivilleni nopeata hävikkiä, mutta samalla vedättelen
kannoillani sellaista, mikä kuitenkin jyrsii mieltäni. Mustalainenkin on
pirskeämpi: laskettelee samoin viihtymystä etsien teitten suonistossa
kuin minäkin, mutta kääntää hevosensa sinne, missä tien nielu on
ahnain, eikä sinne, minne käsketään. Kun malttaisinkin pysyä
tuvillani ja sanoa nietuksi koko ajohomman. Mutta minkäs teet, kun
sänkyloimilla hivuessa on korvissa vain yksi ja yllyttävä huuto:
matkaan! kun tylyyn hiiskumattomuuteen jäykistynyt tupa tuntuu
vankipilttuulta. Mutta teillä on ääntä ja elämää ja väriä, siimojen
soittoa ja katkeavien taipaleitten ryskettä. Allani luistava tie: se on
minun ajatusteni valtajuomu. Kun istun kuskipukin räystäällä ja
tuijotan edessäni pakenevaa tietä, tuntuu kuin kaarteleisi siinä silloin
ihmisen ajatus aluttomana ja loputtomana, mutkikkaana ja
töyryisenä. Sitä pitkin saan vasta omankin ajatukseni sujakkaan
liukuun. Mutta kun tuijotan tuvassa lakilautaan, tuntuu kuin
ajatukseni olisi ajanut tärskähtäen kantoon. Tien notkea nauha
silmissä: silloin vasta ihminen tuntee oikein elävänsä. Sentähden
himoitsenkin alati tielle, sillä siinä piilee elämä ja ajatus,
päättymättömyys ja paon ihanuus. Niin — mutta samalla juoksutan
kannoillani vierasta ääntä ja naurua ja lätistyn itse orjaksi, vaikka
aamuisin tielle pyörtäessäni olenkin olevinani vapaa ajuriukko teitten
avaroilla lääneillä. Esiukot saivat aikoinaan piiskaa venäläisiltä — nyt
meitä kivitetään ruplilla, kovilla ja kilahtelevilla ruplilla. Hallittu rallaa!

Ja taas mäjähti ruoskan varsi reen sepiin. Raskaissa otteissa

narahteleva pakkasyö tuijotti tähtien kylmillä silmillä lumiselle
jäälakeudelle, jossa liikkui mitättömän pieniä mustia pilkkuja.
Yhdessä niistä leimusi kolme ajatusta kiivain kuvin: kahdet kuvat
olivat punaisia ja kuumia, kolmannet raskaasti varjostettuja ja
terävätaitteisia.
 Tähtipilkkeisessä yössä, kuhertelevan parin edessä, Ruoska-
Juones tutisi kylmissään ja mittaili hätäisesti ajatuksillansa
mahdollisuuksiensa pieliä. Vähin erin ajatukset kohmettuivat. Kylmä
tyrkki harteita ja hakkasi leukoja edestakaisin. Koko matkueen kulku
oli kuin pakkaseen häipyvä kolmikaarteinen ajatus.

Ja tähdet lepattivat kylminä tuijuina. Jaksoittain vyöryvä kumina

huuhteli hiljaista lakeutta ja häipyi rannoille. Juones tajusi enää
kaukaisesti, missä hän oli. Väliin hän oli olevinaan kylmässä
tuvassa, jonka nurkista pakkanen repi päreitä; väliin taas huikean
avarassa jääholvissa, jossa soi kumeita kelloja. Ja hornakassa
yössä ajettiin naurun ja riemun juhlaa huurteisin hevosin ja kiukusta
itkevin jalaksin.

Ruoska-Juones ei paljon käsittänyt, miten hän oli tullut takaisin

arttelin majapaikkaan. Hän huomasi Tuutija-Mikon punoittavien
kasvojen työntyvän kysymystä tehden eteensä ja sopersi jotakin
vastaan. Juonekselle alettiin juottaa monenlaista nestettä, ja hän
tunsi hiljalleen uppoavansa sumuseinämien väliin.

Järvituitun ukoilta kivettyivät kasvot totisiin ryppyihin. Juoneksen

vointi ei ollut oikeallaan. Hän oli tullut hytisten sisään, uuvahtanut
veltoksi pöytää vastaan ja puhua supattanut merkillisiä asioita
tähdistä, tien nielusta ja kiviruplista. Juoneksen eteen kannettiin
täysinäisiä ja vajaita laseja, ja niistä häntä juotettiin mairitellen ja
tyrkyttäen. Kaikkein kurokämmenisimmätkin ukot usuttivat Juonesta
juomaan omista laseistaan. Mutta kun Juoneksen tolkku painui
painumistaan ajatusten mukana sumupoimuihin, riisuivat ukot
Juoneksen ja peittivät hänet vällykekoon.

Kapakoista ja ajoista saapuvia miehiä tuli yhtä mittaa äänekkäästi

huutaen tulosutkauksiansa. Mutta he hämmästyivät huoneen
mykkyyttä ja hiipivät peukaloiden neuvoja seuraten nurkkavuoteelle,
jossa vällyjen raosta paistoi Juoneksen hikeä marjova otsa ja sen
alla synkänpunainen nenä.

———

Tuutija-Mikko, järvituittulainen ajuriukko, lasketteli saaresta kotia

kaksin hevosin ja murheellisin kuormin. Toisen työreen pohjapehuilla
makasi Ruoska-Juones vällyjen sisässä, huulet valkoisina kuin
vainaalla. Juones oli arttelituvassa vaikerrellut päiväkauden
kuumekakkiaisen kynsissä, ja ukot katsoivat parhaaksi vierittää
hänet vällyrullaan ja kantaa rekeen. Tuutija-Mikko uskollisena
puomitoverina jätti omat laskiaisajonsa kesken ja lähti vedättämään
Juonesta jäälakeuden poikki yläkylille. Alakuloisin ajatuksin Mikko
lävisti kuorminensa lumisia, hiljaisia maisemia, poikkesi tuttuihin
katoksiin syöttelemään hevosiansa ja urkki tuon tuosta vällykäärön
sisästä Juoneksen vointia. Joskus hän sai vastaukseksi velton
äännähdyksen, joskus harhailevan katseen. Ja Juoneksen
laskiaisajon matkaviiva mutkitteli tieltä tielle, kunnes töksähti tuttuun,
lenkonurkkaiseen katokseen ja taittui siellä. Samaan aikaan Ieva
ryöpsähti kartanolle, hääri hätäpäissään rekien ympärillä ja hukutti
Tuutija-Mikon kysymystulvaan.

Kun Juones valahdutti silmiensä kannet auki, läikähti hänen

kasvojensa ylitse hento kirkastus: hän tunsi tuvan. Samassa
silmänräpäyksessä Juones huomasi myöskin, kuinka seinien
valjashaarukat ojensivat totisina sekasortoisien kuumekuvien läpi
kantamuksiansa häneen kurkottaen, ikäänkuin kertoakseen
taakkansa raskautta. Mutta pian kaikki sortui hänen silmissään.

Ieva hoiteli valppaasti veljeänsä, ja Juones alkoi vähin erin virota,

pyydellä juotavaa ja syötävää ja nukkua pitkiä, rauhallisia tuokioita.
 Tuutija-Mikon tuvasta levisi Järvituittuun huhu Juoneksen
sairaudesta. Kylän vaimoväki odotteli jännittyneenä tarkempia
tietoja, mutta Juoneksen tupa tuntui vajonneen kaikkinensa lumeen.
Metsäpälvekkeiltä ei ilmestynyt ihmisiä keskikylälle, ja pidettiin
varmana, että siellä kuolema aikoi raapata Juoneksen rattaillensa.
Jännitys kiristyi päivien mittaan niin sietämättömäksi, että kerran
illansuussa työntyi peräkylän kinoskieppisille kujasille naiskatras,
käsissänsä virsikirjanyytit: oltiin menossa laulamaan Juonekselle
valmistusvirsiä.

Itkulle tullut vaimoväki piiritti puolihämärässä tuvassa Juoneksen

vuoteen ja alkoi selata sopivaa virttä. Ieva rakenteli kahvia lieden
kupeella ja huokasi väliin tahallisen kuuluvasti hurskaan mielensä
osoittimiksi. Juones ajeli unien valtateillä.

Naisten huojuvasta piiristä pillahti soimaan kimeä ääni, ja pian

seurasivat toiset sitä virren sävelten mutkiin. Ahdas tupa pusersi
laulun tiiviiksi ja raskaaksi; se painui pian Juoneksen korviin, ja hän
rävähdytti silmänsä auki. Vuoteen ympärillä istui tummia
naishahmoja, virsikirjat sormien nenillä kuin kahvilautaset. Avarat
suut laulaa moijasivat itkuntäyteistä virttä, ja ruumiit huojuivat
valittavin rytmein. Juones kohottautui ähkien kyynärpäittensä varaan
ja harhailutti katsettansa unestaheränneen älyttömillä silmillä. Laulu
hiljeni hieman. Värssyjen koukeroisia kirjaimia tähtäävät silmät
sinkauttivat myös puolestaan tutkivia katseita kirjanlaitojen ylitse.
Äkkiä tilanne selveni Juonekselle, hän tempasi vuoteensa vieressä
olevalta jakkaralta vesituopin ja loikahdutti siitä sisällyksen notkeana
kaarena laulajien korville. Laulu sammui pihahtaen. Syntyi syvä
hiljaisuus. Siihen murtautui kuitenkin pian Juoneksen ohut, sairaan-
kiukkuinen ääni:
 — Sen karvettavat, kun ette anna ihmisen läsiä rauhassa, vaan
tulette jo vaakkumaan korvan juureen hautajaisvariksina. Vaikka
olenkin nyt taudin sittavihko, en kuole suottenkaan, vaikka kuinka
laulaa titattaisitte. Alkakaa painua ulos joka nenä, taikka minä
tempaan ohjakset tuosta naulasta. Upirais!

Juones lötkähti selälleen ja haukkoi henkeänsä kiukuissaan ja

kivuissaan. Naiset pakenivat siunaillen pihalle ja sen tien kujasten
kinoksiin. Ieva oli jähmettynyt ällistyksissään sanattomaksi, mutta
tuvan tyhjettyä hän puhkesi puolestaan:

— No jo olet rätsäkkä mies! Ei ole kuin ruoto jäljellä koko ukosta,

niin pitää vielä teutoa ja purkaa luontoansa. Toiset hyvän
hyvyyttänsä tulivat sinulle laulamaan ja valmistamaan sinua, vaikka
Jumala kutsuisikin sinut pois. Mutta sinä: rupeat rämäpäiseksi ja
häpäiset vielä Jumalan sanankin, vaikk'et tiedä, lähdetkö jo siltä
sijaltasi viimeiselle ajollesi.

— Vielä se tämä toukka tonkaisee! ähähti Juones vastaan.

Ja siitä päivästä Juones alkoi piristyä ihan silmissä. Hän imeskeli

suolaisia lahnanlappuja, joi sitten janoonsa lämpimiä maitoja ja
opetteli uudestaan kävelemään vuoteenreunan turvissa.

Päivät liukuivat illoiksi pitkin tiimoin. Juones lojuskeli vuodeloimilla

ja antoi silmiensä ja ajatustensa elää kymmenesti samat näyt. Väliin
nostatti valjasnaulakossa roikkuva suitsiremmin pätkä hänen
muistiinsa teitten tapauksia, väliin hän keksi lakilautojen
oksakuvioista jotakin tuijoteltavaa hahmoa, ja useasti hän tähtäsi
vuoteen vastapäisen akkunan pyöreää valantavikaa, jossa kertautui
ulkopuolinen maisema pienenä ja ahtaana. Erikoisesti Juones
tähtäsi lasikierukkaa silloin, kun Ieva kulki puuhissaan akkunan
ohitse. Hän halusi nähdä, miten mitättömäksi ihminen kutistui tuossa
perusmaisemassa, jossa vain ääret piirtyivät näkyviin. Kun tarkkaan
katsoi, erotti ympyrästä valkean peltoaukeaman, tumman
metsäseinämän ja taivaan kaartuvan väljyyden. Ihmistä ei siinä liioin
huomannut, niin pieneksi hän madaltui. Juones melkein riemuitsi,
kun hän Ievan ohikulkiessa seurasi valantarenkaaseen kertautuvan
maiseman yksinkertaisuutta ja ihmisen vähäistä osuutta sen
viivoihin. Maa näkyi ja taivas näkyi, mutta niiden välissä liikkuva
ihminen oli vain häipyvä varjokäännähdys.

Seiniltä ojentautuvat, valjaita kannattelevat käsivarret kutsuivat

Juonesta yhä uudestaan laskiaisyön ajatuksiin. Mutta hän ei
jaksanut ryhdistäytyä kirkkaaseen päätökseen niiden sokkeloista,
vaan pyyhki niitä aina sammumaan. Ja niin Juones makaili
kevättalven tupansa ahtaudessa, luotaili elämänsä pohjakkoa ja
yritteli hiljalleen aina uutena päivänä yhä terveempää miestä
vaativiin tekoihin. Ievan puuhailut elähdyttivät saarroksiin joutunutta
katsetta, ja tuon tuosta tuvassa pistäytyneet ajuriukot jättivät
soimaan tuvan hiljaisuuteen sanoja omista maailmoistansa.

Uskollisin Juoneksen tarinakumppaneista oli Pekon Ristian.

Ristianin mökki oli toinen kylän kahdesta etuvartijasta. Se oli
syntynyt aikoinaan hieman epäilyttävissä olosuhteissa, kun eräässä
kylänlaidan metsäjyleikössä puut kaatuivat ahnaasti jyrsivien
sahojen hampaissa ja kun kanervanummille ilmestyi ratapölkyiksi
veistettyjen runkojen tuoreenkeltaisia röykkiöitä. Ristian hakkasi
samaan aikaan yhteismaan kylää lähinnä olevaan nurkkaukseen
kääpiötorppaa, ja hänen seinissään oltiin havaitsevinaan
ratapölkkyrunkojen muotoja.
 Ristian oli Järvituitun ainoa hevoseton mies. Hänelle oli elämä ollut
pitkin matkaa hyvin tukalaa: kämmenet eivät kestäneet raskasta
työtä, lukumäärässään enentyvä perhe söi aina säästön sopukkoihin
hyvinä aikoina akkiloidut hevosenostorahat, ja niin Ristianin täytyi
elää huvila-asutuksen loisena. Hän pilkkoi palvelijattarille puita,
opasteli tattivenäläisiä kankaitten eksyttävissä maisemissa ja
järjesteli lapsillensa retkiä huviloiden keittiöihin. Ristianin
periaatteena oli kuitenkin, että kerjätessäkin piti olla tolkku, niin ettei
mennyt kahta kertaa samaan paikkaan — ja siksi ei siitäkään ollut
ylivoimaista elämisen apua. Tämä kylän ainoa hevoseton mies ja
ainoa, jolla Järvituitussa paistoi takamusten kohdalla esiin
poimuuntuva paita, eleli Ruoska-Juoneksen lähimpänä naapurina ja
pistäytyi nyt melkein joka päivä seuraamassa Juoneksen vointia ja
laihduttamassa hänen tupakkakulinsa täyteläistä vartaloa.
Juoneksesta itsestään ei ollut vielä piippumieheksi, ja jouluajojen
aikana saaresta tuotu tupakkakuli oli vielä täydessä
talvikankeudessaan. Ristianin ja Juoneksen puheet löivät ensikertaa
vasta yksiin, kun molemmilla oli nyt epäonnen itua elämässään.

Juones alkoi liikuskella varovasti katoksessa ja tallissa, mutta

ruumista jäi jyrsimään edelleen ankara kolotus, jota piti paeta vähän
väliä mustakitaisen saunan kuumentoon.

Ja rappeutuvan talven hahmoista pusertautui kevät äkkiä näkyviin.

Samoin Ruoska-Juoneksen ajatukset pusertautuivat nyt lopulta
päätökseen: hän päätti jäädä tupaukoksi. Kuskipukille kipuaminen
vaati vetreätä jalkaa ja notkeata kättä. Juoneksen kangistunut
vartalo sopi enää hiljaiseksi katoksessa kuhnijaksi ja vuoteenlaidalla
istujaksi. Tämä päätös esti Juonesta huomaamasta kevään tuloa, ja
hän hätkähti, kun hän kerran tuli saunan uumenesta kuuleaan,
varhaiseen aamuun, ajatuksissansa yön sakea pimeys, ja kuuli