The Viking Way Magic and Mind in Late

Iron Age Scandinavia Neil Price

Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmeta.com/product/the-viking-way-magic-and-mind-in-late-iron-age-scand
inavia-neil-price/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Brooches in Late Iron Age and Roman Britain D F

Mackreth

https://ebookmeta.com/product/brooches-in-late-iron-age-and-
roman-britain-d-f-mackreth/

Mummies Magic and Medicine in Ancient Egypt 1st Edition

Campbell Price

https://ebookmeta.com/product/mummies-magic-and-medicine-in-
ancient-egypt-1st-edition-campbell-price/

The Price of Magic 1st Edition Dakota Brown

https://ebookmeta.com/product/the-price-of-magic-1st-edition-
dakota-brown/

The Viking Age in Scotland Studies in Scottish

Scandinavian Archaeology 1st Edition Tom Horne (Editor)

https://ebookmeta.com/product/the-viking-age-in-scotland-studies-
in-scottish-scandinavian-archaeology-1st-edition-tom-horne-
editor/
Philosophy of Mind in the Late Middle Ages and
Renaissance The History of the Philosophy of Mind
Volume 3 1st Edition Stephan Schmid

https://ebookmeta.com/product/philosophy-of-mind-in-the-late-
middle-ages-and-renaissance-the-history-of-the-philosophy-of-
mind-volume-3-1st-edition-stephan-schmid/

Viking age Trade Silver Slaves and Gotland 1st Edition

Jacek Gruszczynski

https://ebookmeta.com/product/viking-age-trade-silver-slaves-and-
gotland-1st-edition-jacek-gruszczynski/

Amplified The Complete Series The Magic Earbuds Return

of the Magic Earbuds 1st Edition Neil Bimbeau

https://ebookmeta.com/product/amplified-the-complete-series-the-
magic-earbuds-return-of-the-magic-earbuds-1st-edition-neil-
bimbeau/

The Price of Magic The Sorceress and the Dragon 7 1st

Edition Wesley Allison

https://ebookmeta.com/product/the-price-of-magic-the-sorceress-
and-the-dragon-7-1st-edition-wesley-allison/

The English King England The Second Viking Age 1st

Edition M J Porter

https://ebookmeta.com/product/the-english-king-england-the-
second-viking-age-1st-edition-m-j-porter/
Another random document with
no related content on Scribd:
 Hän alkoi tuntea vilunväreitä ehkä juuri siksi, että oli tuo puute, jota
hän ei itselleen myöntänyt eikä määritellyt. Se saattoi myöskin johtua
yöilmasta, vaikka olikin elokuu, ehkäpä pelkästä hermostumisesta tai
kreivi Hannibalin hymyn muistamisesta. Mistä se lieneekin johtunut,
seurasi se häntä vuoteeseenkin. Hän makasi kauan valveilla, kauan
vielä senkin jälkeen kun koko talo jo nukkui, kun kauppahallien
ahdinkoinen kortteli oli alkanut liikehtiä ja Sorbonne ruvennut
purkamaan sisästään mustamekkoista ihmisvirtaansa, vielä kauan
senkin jälkeen, kun akkunarivit olivat syttyneet säteilevään valoon
suurissa taloissa, joiden päädyt olivat kadulle päin ja joita ulottui St.
Antoinesta Montmartrelle ja pohjoispuolella olevasta St. Denisistä
etäiseen St. Jaquesiin asti, — niin, vieläpä sittenkin, kun ainoastaan
Louvren kortteli pysyi pimeänä tämän omituisen sydänöisen
kirkkauden ympäröimänä. Lopuksi hänkin nukahti uneksien
kodistaan, Poitoun avarasta taivaanlaesta ja Vrillac-linnastaan, jota
yötä ja päivää huuhteli Biskajanlahden vuorovesi.
II.

HANNIBAL DE SAULX, KREIVI DE TAVANNES.

— Tavannes!

— Teidän majesteettinne.

Kuten tiedämme, oli Tavannes ollut hidas tottelemaan kutsua.

Astuessaan esille joukosta hän näki kuninkaan vetäytyneen salin
perälle Retzin ja hovimestarinsa Rambouilletin seurassa. Kaarle oli
nähtävästi unohtanut kutsuneensa kreiviä. Hän näytti kuuntelevan
pää hiukan painuksissa, sillä hän oli pitkä ja sen vuoksi hiukan
kumara, matalaäänistä keskeytymätöntä puhelua, joka kuului hänen
työhuoneensa ovelta.

Eräs ääni, joka usein kuului ylinnä, oli epäilemättä naisen. Eräällä
toisella, tasaisella ja pehmeällä äänellä, oli vieras ääntämistapa.
Kolmas oli kuninkaan veljen, Katariina de Medicin lemmikkipojan,
kiihkeä ja käskevä ääni.

Seisten kunnioittavasti parin askelen päässä kuninkaan takana

Tavannes ei sanottavasti kuullut, mitä puhuttiin, mutta Kaarle
nähtävästi kuuli jonkun verran enemmän, sillä hän alkoi äkkiä nauraa
hurjaa, ilotonta naurua ja taputti Rambouilletia olalle.

— Kas niin! — sanoi hän kamalasti kiroten tapansa mukaan. — Se

on siis päätetty! Se on päätetty! Menkää, mies, ottamaan vastaan
määräyksenne! Ja te, herra de Retz, — jatkoi hän äänessään julmaa
pilkkaa, — menkää ja antakaa määräykset!

— Minäkö, teidän majesteettinne? — sanoi italialainen marski

rukoilevasti torjuen. Nuori kuningas osoitti ajoittain
kärsimättömyyttään italialaista piiriä kohtaan, jolla hänen äitinsä
ympäröi häntä ja johon kuuluivat Retzit ja Biraguet, Strozzit ja
Gondyt.

— Niin, juuri te! — vastasi Kaarle. — Te ja minun rouva äitini! Ja

Jumalan nimessä vastatkaa siitä tuomiopäivänä! — jatkoi hän
kiivaasti. — Te sitä tahdotte! Te ette anna minulle rauhaa, ennenkuin
olette saaneet tahtonne täytetyksi. Siis tehkää niin, mutta
huomatkaa, se on tehtävä perinpohjin! Ei saa jäädä henkiin
ainoakaan, joka voisi sen heittää vasten kuninkaansa silmiä ja
huutaa: »Et tu, Carole» (sinäkin, Kaarle)! — Rypekää, rypekää
veressä, jos teitä haluttaa, — jatkoi hän yhä pahemmin raivostuen.
— Oi, siitäpä tulee hauska yö! Ja sen verran siinä on totta, että
saatte tappaa kirppuja vaikka koko päivän, mutta jos poltatte takin,
niin leikki loppuu siihen. Koettakaa vain polttaa, niin silloin… Hän
säpsähti ja keskeytti puheensa huomatessaan Tavannesin likellään.
— Piru vieköön! — huusi hän raa'asti, — kuka teidät on kutsunut
tänne?

— Teidän majesteettinne kutsui minua, — vastasi Tavannes,

muiden pujahtaessa kuninkaan työhuoneeseen, osaksi kuninkaan
käden kehoituksesta, osaksi pakenemishalusta, jättäen heidät
kahden kesken.

— Minäkö olisin kutsunut teitä? Huusin veljeänne, marskia.

— Hän on tuolla sisällä, teidän majesteettinne, — vastasi

Tavannes, osoittaen työhuonetta. — Kuulin hänen äänensä hetki
sitten.

Kaarle varjosti silmiään vapisevalla kädellään. — Onko hän siellä?

— mutisi hän. — Niin näkyy olevan. Sitäpaitsi kuulin hänen äänensä.
Ja… ja ihminen voi olla vain yhdessä paikassa yhdellä kertaa. —
Hurjan katseen harhaillessa pitkin huonetta hän laski kätensä kreivi
Hannibalin rinnalle. — He eivät suo minulle vähääkään rauhaa, äitini
ja Guiset, — kuiskasi hän, hivutustautisen punan kohotessa
kiihtyneille poskille. — He vaativat lakkaamatta. He sanovat, että
Coligny… he sanovat, että hän solvaisee minua täällä omassa
palatsissani. Ja… mordieu, se onkin totta. Ja vielä tänään hän tahtoi
sopia kanssani. Minun, kuninkaan kanssa! Esittää ehtoja! Ja siksi
saakin niin käydä, Jumalan ja perkeleen nimessä, se pannaan
toimeen! Mutta ei ainoastaan kuusi tai seitsemän kappaletta. Ei, ei,
vaan kaikki, kaikki! Ei yksikään saa jäädä henkiin sanoakseen
minulle: »Te sen teitte.»

— Hiljaa, teidän majesteettinne, — vastasi Tavannes, sillä Kaarle

oli vähitellen korottanut ääntänsä. — Te herätätte huomiota.

Nyt vasta nuori kuningas — hän oli vain kahdenkymmenenkahden

vanha,
Jumala häntä armahtakoon! — katsahti ensimmäisen kerran
seuralaiseensa.
 — Aivan niin, — kuiskasi hän, ja hänen katseensa kävi kavalaksi.
— Sitäpaitsi, sittenkin vielä toinen mahdollisuus, jos vain tahdon. Voi,
kuinka viimeksi olen tuumimistani tuuminut; soisin, että tietäisitte. —
Ja kohottaen olkapäitään melkein korvien tasalle hän vuoroin nosti ja
laski kämmeniään, jolloin selkä peitti tämän liikkeen läsnäolijoilta. —
Hypi lautaa! Hypi lautaa! — mutisi hän. — Ja kuningas on
kummankin välillä, nähkääs. Se on äitini hallitustaitoa. Sen hän on
sadasti minulle osoittanut. Mutta, katsokaa, yhtä helppoa on antaa
toisen painua kuin toisenkin, — hän katsahti Tavannesiin viekkaasti,
— taikka hakata poikki oikea tai vasen puoli. Ja…ja amiraali on
vanha mies ja kuolee pian, ja sitäpaitsi minusta on hauskaa kuulla
hänen puhuvan. Hän puhuu hyvin. Sitävastoin nuo toiset, Guise ja
hänen heimolaisensa, ovat nuoria, ja minä olen ajatellut, — niin, olen
ajatellut… mutta mitäpä siitä! — Hän naurahti äkkiä katkerasti. —
Minun rouva äitini tahtoo tehdä oman päänsä mukaan. Ja olkoon
menneeksi tällä kertaa, mutta kaikki, kaikki! Myös Foucauld, kas niin!
Oletteko huomannut: hän sekoittaa kortteja. Näettekö hänet…
sellaisena kuin hän on huomenna, haava kurkussa ja hampaat
irvissä? Mitä ihmettä, jumalani! — huusi hän miltei kirkuen, —
kynttilät hänen ympärillään palavat sinisin liekein. — Ja vapisevin
käsin, kasvot suonenvetoisesti vavahdellen, nuori kuningas tarrautui
seuralaisensa käsivarteen ja puristi sitä.

Kreivi Hannibal kohautti olkapäitään, mutta ei vastannut mitään.

— Luuletteko, että näemme heitä jäljestäpäin? — jatkoi Kaarle

kiihkeää kuiskettaan. — Unissamme, vai mitä? Taikka silloin, kun
yövartija huutaa ja me heräämme, ja munkit rukoilevat ja veisaavat
St. Germainissa, ja… ja vahakynttilä palaa himmeästi?
 Ivahymy väreili Tavannesin huulilla. — Minä en uneksi, teidän
majesteettinne, — vastasi hän kylmästi, — ja valvon harvoin. Muuten
en pelkää vihollisiani, olkoot eläviä tai kuolleita.

— Ettekö? Lempo soikoon, toivoisin, etten minäkään pelkäisi, —

huudahti nuori hallitsija. Hänen otsansa oli hiestä kostea. —
Toivoisin, etten pelkäisi. Mutta sehän on päätetty. He ovat niin
päättäneet, ja soisin, että se olisi jo tehty. Mitä te ajattelette… siitä,
mies? Mitä te itse ajattelette siitä?

Kreivi Hannibalin ilme oli selittämätön. — En ajattele mitään,

teidän majesteettinne, — vastasi hän kuivasti. — Ajatteleminen on
teidän majesteettinne ja teidän neuvostonne asia. Minulle riittää, että
se on kuninkaani tahto.

— Mutta ettehän peräydy? — mutisi Kaarle katsahtaen häneen

äkkiä epäluuloisesti. — Mutta tiedänhän — hän kirosi hirmuisesti —
että te ette peräydy. Uskon, että yhtä mielellänne tappaisitte
munkin… vaikka siitä ei, Jumalan kiitos — hän teki hurskaasti
ristinmerkin — ole lainkaan puhetta… kuin tavallisen miehen. Ja
mieluummin kuin tytön.

— Paljon mieluummin, teidän majesteettinne, — vastasi Tavannes

yrmeästi. — Jos teillä on joitakin määräyksiä munkkien suhteen…
eikö? Siinä tapauksessa teidän majesteettinne ei tarvitse jutella
minulle kauempaa. Herra de Rochefoucauld alkaa jo ihmetellä, mikä
pidättää teidän majesteettianne niin kauan pelistänne. Ja muutkin
alkavat kiinnittää huomiotaan teidän majesteettiinne.

— Jumalan nimessä! — huudahti Kaarle, äänessään ihmetyksen

ja kauhun kaiku, — jos he tietäisivät, mitä on mielessämme, niin he
kiinnittäisivät vielä enemmän huomiotaan meihin. Ja sentään,
katsokaa Nancayta tuolla ovella? Hän on välinpitämätön. Hän on
tänään saman näköinen kuin eilenkin. Ja kuitenkin joutuu hänen
osalleen työ täällä palatsissa…

Ensimmäisen kerran pääsi Tavannesilta hämmästyksen merkki.

— Palatsissa? — mutisi hän. — Tullaanko täälläkin tekemään

jotakin?

— Sallisitteko muutamien paeta ja sitten vähitellen palata

leikkaamaan kurkkumme poikki? — vastasi kuningas jyrkästi,
raivonpuuskan vallassa. Hänen horjuvan luonteensa vaarallisin
heikkous oli kykenemättömyys säilyttää samaa mielentilaa kahta
minuuttia kauempaa. — Ei. Kaikki, kaikki! — kertasi hän kiihkeästi.
— Eikö Noakin kahdeksanhenkinen perhe kansoittanut maata?
Mutta minä en jätäkään kahdeksaa henkeä! Serkkuni saavat elää,
sillä he ovat kuninkaallista verta, jos muuttavat mielensä. Ja vanha
hoitajani, jos kukaan. Ja Paré, sillä kukaan muu ei osaa hoitaa
ihoani. Ja…

— Ja Rochefoucauld, epäilemättä, teidän majesteettinne?

Kuningas, joka oli silmillään etsinyt suosikkiseuralaistaan, iski nyt

katseensa Tavannesiin.

— Foucauld? Kuka niin on sanonut? — mutisi hän luulevaisesti. —

En ainakaan minä. Mutta se nähdään sitten. Saadaan nähdä. Ja
muistakaa olla säästämättä ainoatakaan ilman määräystä. Siinä on
teidän tehtävänne, herra kreivi.

— Ymmärrän, teidän majesteettinne, — vastasi Tavannes

kylmästi. Ja hetken äänettömyyden jälkeen, nähdessään, että
kuninkaalla ei enää ollut hänelle mitään sanottavaa, hän kumarsi
syvään ja poistui hovimiespiirin tarkastelemana, kuten pidettiin
silmällä kaikkia kuningasta ympäröiviä sellaisena aikana, jolloin
kuninkaan henkäys merkitsi elämää tai kuolemaa ja hänen hymynsä
loi ihmisten onnen. Hänen astuessaan Rochefoucauldin ohi tämä
katsahti häneen ja nyökkäsi.

— Mitähän nyt on veli Kaarlen mielessä? — mutisi hän. — Tänä

iltana hän on entistään hullumpi. Suunnitteleeko hän naamiohuveja
vai murhaa?

— Oikkuja, — vastasi Tavannes halveksivasti. — Täynnä vanhoja

taruja, joita hänen entinen hoitajansa on hänelle syöttänyt. Kyllä hän
kohta tointuu, ja hyvä on, jos voitte huvittaa häntä.

— Koetan, jos hän vain tulee, — vastasi Rochefoucauld sekoittaen

kortteja. — Jos en onnistu, jää se Chicotin velvollisuudeksi, ja hänen
pitäisi se huomata. Minä olen väsynyt ja menen maata.

— Kyllä hän tulee, —selitti Tavannes ja liikahti ikäänkuin

mennäkseen eteenpäin, mutta pysähtyi sanoakseen vielä jotakin. —
Kyllä hän tulee, — mutisi hän kumartaen ja kuiskaten hiljaa ja katsoi
toista kiinteästi silmiin. — Mutta älkää salliko hänen menettää suuria
summia. Hän on ilkeällä tuulella. Olkaa hänelle mieliksi, jos voitte;
siitä voi olla teille hyötyä.

Molempien miesten katseet yhtyivät tuokioksi, ja Foucauld — niin

kuningas nimitti hugenotti-suosikkiaan — ilmaisi lievää
hämmästystä, sillä kreivi Hannibal ja hän eivät olleet läheisiä tuttuja,
mutta nähdessään toisen puhuvan vakavasti hän kohotti
kulmakarvojaan ilmaistakseen, että oli käsittänyt. Tavannes nyökäytti
huolimattomasti päätään vastaukseksi, katsoi hetken pöydälle
levitettyjä kortteja, jatkoi matkaansa työntäytyen piirin läpi ja saapui
ovelle. Hän nosti juuri oviverhoa mennäkseen ulos, kun Nancay,
henkivartion kapteeni, kosketti hänen hihaansa.

— Mitä te sanoitte Foucauldille, herra de Tavannes? — kuiskasi

hän.

— Minäkö?

— Niin, —ja kapteeni loi häneen epäluuloisen katseen, — juuri te,

herra kreivi.

Kreivi Hannibalin silmäykseen tuli nyt sitä äkillistä julmuutta, joka

teki tämän miehen sananparreksi hovissa.

— Juuri mitä halusin, herra sveitsiläisten kapteeni! — sähisi hän,

ja hänen kätensä puristautui toisen ranteen ympäri kuin pihdit. —
Juuri mitä mieleni teki, muistakaa se! Ja muistakaa ensi kerralla, että
minä en ole hugenotti ja sanon mitä tahdon.

— Mutta varovaisuus on erikoisesti tarpeen, — puolusteli Nancay

änkyttäen ja vältellen. — Ja… ja minulle on annettu määräykset,
herra kreivi.

— Teidän määräyksenne eivät liikuta minua, — vastasi Tavannes

päästäen ylenkatseellisesti otteensa hänen ranteestaan. — Ja
muistakaa, mies, ettette tänä yönä tule minun tielleni. Te tunnette
vaalilauseemme? Joka loukkaa veljeäni, loukkaa Tavannesia!
Ottakaa onkeen!

Nancay näytti jurolta. — Mutta papit sanovat: »Jos kätesi on

sinulle pahennukseksi, niin leikkaa se poikki», — mutisi hän.
 Tavannes nauroi kolkosti. — Jos te olette minulle pahennukseksi,
niin leikkaan kurkkunne poikki, — sanoi hän mennen tervehtimättä
ulos ja laskien oviverhon takanaan.

Nancay katseli raivosta kalpeana hänen jälkeensä. — Olkoon hän

kirottu! — kuiskasi hän hieroen rannettaan. — Jos hän olisi joku
toinen, kyllä minä opettaisin hänet! Mutta hän lävistäisi minut yhtä
mielellään kuninkaan läsnäollessa kuin Pre aux Clercsissä, ja
kuningas kuuntelee hänen veljeään, marskia, ja mikä on vieläkin
pahempi, rouva Katariina myöskin!

Hän oli vielä vihansa vimmassa, kun eräs upseeri, puettuna

kuninkaan veljen sotilaspukuun, astui kiireesti sisään ja käsi
oviverholla silmäili levottomasti ympärilleen. Kun hänen katseensa
osui Nancayhin, kirkastuivat hänen kasvonsa.

— Onko teillä luettelo? — mutisi hän.

— Palatsissa on seitsemäntoista hugenottia, paitsi heidän

kuninkaallisia korkeuksiaan, — vastasi Nancay samalla varovalla
äänellä. — Ottamatta lukuun paria kolmea, jotka eivät ole sitä eikä
tätä. Lisäksi nuo molemmat Montmorencyt, mutta heidät on jätettävä
rauhaan veljensä tähden, joka ei ole satimessa. Hän tulee liian
paljon isäänsä, vanhaan Penkinpolttajaan, jotta olisi viisasta loukata
häntä. Ja sitten on vielä Paré, jonka tulee mennä kuninkaan
työkammioon heti kun portit on suljettu. Jos kuningas vielä päättää
pelastaa jonkun, lähettää hän hänet työkammioonsa. Näin on täällä
siis kaikki selvillä ja kunnossa. Jos te olette ulkona etumaisena, niin
hyvä on. Kuka huolehtii hammaspuikko-herrasta?

— Amiraalista? Monsieur, Guise ja pääpriori. Cosseins ja Besme

vartioivat. Se toimitetaan aivan ensimmäiseksi. Sitten pormestari
herättää kaupungin. Hänellä on valmiina joukko vankkoja miehiä
kolmessa tai neljässä paikassa, niin että tuli heti leimahtaa liekkiin
kaikkialla. Marcel, entinen pormestari, on saanut saman tehtävän
virran eteläpuolella. On annettu määräys, että kaupunki on
valaistava kuin kansanhuveja varten, ja hallit ovat valmiina.

Nancay nyökäytti päätään, mietti hetkisen, ja vaistomainen

väristys puistatti häntä.

— Jumalani! —huudahti hän, — se tulee järkyttämään koko

maailmaa!

— Niinkö luulette?

— No aivan varmasti! — Hänen seuraavat sanansa osoittivat, että

hän muisti Tavannesin varoituksen. — Minä puolestani, ystäväni,
pukeudun rautapaitaan tänä iltana, — sanoi hän. — Paitsi hänen
majesteettinsa laskua tulevat monen muunkin saatavat ennen
aamunkoittoa maksetuiksi, ja moni salainen isku sattuu taistelun
tuoksinassa.

Toinen risti itsensä. — Jumala suokoon, ettei yksikään isku sattuisi

tänne! — sanoi hän hartaasti. Ja katsahtaen ympärilleen vielä kerran
hän nyökkäsi ja meni ulos.

Ovensuussa hän törmäsi yhteen juuri sisään astuvan henkilön

kanssa. Tämä oli herra de Tignonville, joka nähdessään likellä
Nancayn tervehti tätä ja jäi katselemaan ympärilleen. Nuoren miehen
kasvot punoittivat, ja hänen silmänsä olivat oudosta kiihtymyksestä
kirkkaat.
 — Missä on herra de Rochefoucauld? — kysyi hän innokkaasti. —
Ei suinkaan hän ole vielä lähtenyt?

Nancay kuuli värähdyksen hänen äänessään, huomasi nuoren

miehen punoittavat kasvot ja muuttuneen käytöksen, huomasi
sitäpaitsi rypistyneen paperipalan, joka oli melkein kätkössä hänen
kädessään. Kapteenin kasvot synkistyivät. Hän astui askeleen
lähemmäksi, ja hänen kätensä hapuili varovasti tikaria, mutta kun
hän puhui, oli hänen äänensä tyyni, kuten huvitteluhaluisen hovin
pinta, rauhallinen kuten kaikki näkyi olevan tänä kesäiltana
Pariisissa.

— Hän on yhä täällä, — vastasi hän. — Onko teillä uutisia, herra

de
Tignonville?

— Uutisiako?

— Herra de Rochefoucauldille?

Tignonville nauroi. — Ei, — sanoi hän. — Tulin tänne saattaakseni

hänet asuntoonsa, siinä kaikki. Vai uutisia, kapteeni? Mikä teidät
siihen luuloon saattoi?

— Se, mikä teillä on kädessänne, — vastasi Nancay

vapautuneena epäluulostaan.

Nuori mies punastui hiusrajaa myöten. — Ei tämä ole häntä

varten, — sanoi hän.

— Huomaan sen, herra, — vastasi Nancay kohteliaasti. — Hänellä

on tosin suuri menestys, mutta kaikki rakkauskirjeet eivät mene
yhtäälle.
 Nuori mies nauroi itsetietoista, imarreltua naurua. Hän oli kaunis ja
hänellä oli sellaiset kasvot, joita naiset ihailevat, mutta siitä tavasta,
kuinka hän piti hovipukuaan, puuttui luontevuus. Puku oli myös
hiukan hienompi kuin mikä oli hugenottien maun mukaista, tai näytti
ainoastaan hienommalta, johtuen siitä tavasta, kuinka hän sitä piti,
samoin kuin Telignyn ja Foucauldin samettiviitat ja hopeakudoksiset
silkkipuvut menettivät komeutensa ja muuttuivat vain sivuseikoiksi,
sopiviksi ja arvokkaiksi vaatekappaleiksi näille miehille. Vieläkin
omituisempaa oli, että kun Tignonville nauroi pitäen somaa,
hajuvedelle tuoksuvaa paperia kädessään samalla sitä sekä kätkien
että näytellen, tuntuivat hänen vaatteensa entistä komeammilta ja
hän itse tavallista kömpelömmältä.

— Tämä on tosin eräältä naiselta, — myönsi hän. — Mutta se

sisältää vain pientä pilaa, sen voin teille vakuuttaa.

— Tietenkin! — mutisi herra de Nangay kohteliaasti. — Onnittelen

teitä!

— Mutta…

— Minä onnittelen todellakin.

— Mutta tämähän ei ole kerrassaan mitään!

— Kyllä ymmärrän. Katsokaa, kuningas aikoo poistua. Astukaa

esiin, herra, — jatkoi hän ystävällisesti. — Nuoren miehen tulee
näyttäytyä. Sitäpaitsi hänen majesteettinsa on teille suosiollinen, —
lisäsi hän silmää iskien. Hänen majesteettinsa henkivartion
kapteenilla oli epämiellyttävä taipumus huumoriin, ja tänä iltana
hänellä oli tavallista enemmän tilaisuutta sitä näyttää.
 Tignonvillellä oli liian hyvä käsitys itsestään epäilläkseen toisen
tekevän pilaa, ja näin rohkaistuna hän työntäytyi piirin eturiviin.
Hänen ollessaan täältä poissa morsiamensa kanssa piiri oli
harventunut ja kynttilät haaraisissa jaloissaan olivat palaneet tuumaa
lyhemmiksi. Mutta vaikka monet olivatkin poistuneet, olivat kuitenkin
kuninkaan valituimmat ystävät jääneet sinne, ja kuningas oli vastoin
seurueensa luuloa istuutunut jälleen paikalleen.

Täällä vallitsi teeskennelty iloisuus, mikä oli hyvin tavallista hovin

turmeltuneessa elämässä. Kuningasta vastapäätä pelasivat erään
pöydän ääressä Montpensier ja marski Cossé noppapeliä ja
väittelivät, milloin huudahtaen ilosta, milloin kiroillen, joten saattoi
arvata, minne päin onni kulloinkin kääntyi. Kuninkaan tuolin takana
Chicot, hänen aatelissyntyinen narrinsa, nojasi hänen hartiaansa,
väliin tarkastellen kortteja, väliin irvistellen kamalasti, niin että
katsojat purskahtivat nauramaan. Kauvempana huoneessa,
seinäkomeron pään kohdalla, istui marski Tavannes —
Hannibalimme veli — matalalla tuolilla, joka oli asetettu vastapäätä
työhuoneen avointa ovea.

Tästä ovesta vilahti hento silkkisukkainen jalka silloin tällöin

näkyviin. Se pistäytyi esille, katosi ja ilmestyi jälleen ritarillisen
marskin yrittäessä joka kerta ryöstää siltä punasamettista tohvelia,
joka oli koristettu jalokivillä. Hän epäonnistui kolmasti saaden
palkakseen raikuvaa naurua. Neljännellä yrityksellä hänen tuolinsa
kaatui ja hän itse keikahti lattialle, mutta ei hellittänyt tohvelia, eikä
ainoastaan tohvelia, vaan ei jalkaakaan. Hän veti ensiksi liehuvien
silkkihameitten ja hienojen pitsien keskestä esille nilkan ja sitten
kauniin jalan, piilossa olevan kaunottaren kimakasti huutaessa.
 Seurue taputti käsiään osoittaen vilkkaasti mielihyväänsä, nuori
nainen tunsi jalkaansa yhä vedettävän ja kirkui yhä äänekkäämmin.
Kaikki, paitsi kuningas ja häntä vastapäätä istuva, kääntyivät
katsomaan. Äkkiä tämä leikki loppui kesken; jäntevä käsi ilmestyi
avuksi ja erotti, ja Guisen kauniit, tummat kasvot olivat hetken aikaa
ovella näkyvissä. Ne katosivat heti, kun olivat ilmestyneetkin, ne
olivat tuskin sekuntia näkyvissä, mutta moni ehti tuntea ne ja
ihmetteli, sillä eikö nuori ruhtinas ollut kuninkaan epäsuosiossa
murhayrityksestä amiraalia vastaan? Olihan hänet karkoitettu
Pariisista juuri tänä aamuna ja kielletty palaamasta?

He tuijottivat vielä kaikki hämmästyksen vallassa, kun Kaarle

kiivaasti, tapansa mukaan, työnsi tuoliaan taaksepäin.

— Foucauld, te olette minulle kymmenen kolikkoa velkaa! — huusi

hän ihastuksissaan ja löi kätensä pöytään. — Maksakaa,
ystäväiseni, maksakaa!

— Huomenna, pikku herra, huomenna! — vastasi Rochefoucauld

samaan sävyyn ja nousi seisomaan.

— Huomenna! — toisti Kaarle. — Huomenna? — Hänen leukansa

tutisi tätä sanoessa, ja hän katseli hurjana ympärilleen. Hänen
kasvonsa olivat aavemaisen kalpeat.

— Niin, teidän majesteettinne, miksi ei huomenna? — kysyi

Rochefoucauld hämmästyneenä ja kääntyi vuorostaan katsomaan
ympärilleen, ja samassa hän tunsi väristystä. — Miksikä ei
huomenna? — kertasi hän.

Vähään aikaan ei kukaan vastannut hänelle: huoneessa oli

kuolemanhiljaista. Minne hän katsoikin, kohtasi hän vakavia,
kummastelevia katseita, sellaisia, joita luodaan ruumisarkussa
makaavaan mieheen.

— Mikä teitä kaikkia vaivaa? — huusi hän väkinäisesti. — En

todellakaan näe, mikä tässä asiassa on niin leikkisää, teidän
majesteettinne.

Kuninkaalta nähtävästi puuttui voimaa vastata, ja Chicot katkaisi

äänettömyyden.

— On jotakuinkin selvää, — sanoi hän raa'asti naurahtaen. —

Kukko munii ja Foucauld maksaa — huomenna!

Nuoren aatelismiehen poskille kohosi puna. Hän ja gasconjelainen

hovinarri olivat huonoissa väleissä.

— On olemassa eräitä velkoja, jotka maksan jo tänään, — huusi

hän ylpeästi. — Ja nyt hyvästi, pikku herrani! Kun joku ei ymmärrä
pilaa, on hänen aika lähteä.

Hän oli puolitiessä ovelle, kaikkien tarkastellessa häntä, kun

kuningas alkoi puhua.

— Foucauld! — huusi hän oudolla, tukehtuneella äänellä. —

Foucauld! — Hugenottilainen suosikki kääntyi takaisin ihmetellen. —
Odottakaahan hetkinen! — jatkoi kuningas samalla väkinäisellä
äänellä. — Jääkää aamuun asti — työhuoneeseeni. Nyt on jo
myöhäistä. Pelataan tämä loppuyö!

— Teidän majesteettinne suokoon minulle anteeksi, — vastasi

Rochefoucauld avomielisesti. — Olen jo aivan nukuksissa.
 — Te voisitte nukkua pukuhuoneessani, — väitti kuningas
itsepintaisesti.

— Kiitoksia tyhjästä! — oli iloinen vastaus. — Sen vuoteen tunnen

liiankin hyvin! Nukun kauvemmin ja paremmin omassani.

Kuningasta puistatti, mutta hän koetti salata sitä kohauttamalla

kevyesti olkapäitään ja kääntyi poispäin.

— Se on Jumalan tahto! — mutisi hän, kasvot huulia myöten

valkeina.

Rochefoucauld ei kuullut näitä sanoja. — Hyvää yötä, teidän

majesteettinne, — huusi hän. — Hyvästi, pikku herrani! —
Nyökäyttäen päätään ystävilleen hän jatkoi matkaansa ovelle
Mergeyn ja Chamontin, kahden seurueeseensa kuuluvan
aatelismiehen saattamana.

Nancay kohotti oviverhoa nöyrän näköisenä. — Suokaa anteeksi,

herra kreivi, — sanoi hän, — menettekö hänen korkeutensa luo?

— Ainoastaan hetkiseksi, Nancay.

— Sallikaa minun saattaa teitä. Vartiosto on ehkä jo asettunut

sinne.

— Tehkää niin, ystäväni, — vastasi Rochefoucauld. — Kas,

Tignonville, tekö se olettekin?

— Olen tullut saattamaan teitä asuntoonne, — sanoi nuori mies,

astellen toisen vieressä, kun oviverho oli laskeutunut heidän
takanaan ja he kulkivat pitkin pylväskäytävää.
 Rochefoucauld pysähtyi ja laski kätensä Tignonvillen käsivarrelle.

— Kiitoksia, poikaseni, —sanoi hän, — mutta minä menen

leskiprinsessan luo, vasta myöhemmin hänen korkeutensa puheille.
Voin viipyä tunnin tai ehkä enemmänkin, te ette viitsi odottaa niin
kauan.

Herra de Tignonvillen ilme nolostui hullunkurisesti. — Totta

puhuen, en, — sanoi hän. — En… en luule, että voin odottaa niin
kauan… tänä yönä.

— No niin, tulkaa sitten huomenillalla, — vastasi Rochefoucauld

hyväntahtoisesti.

— Hyvin mielelläni, — huudahti toinen sydämellisesti, ilmeisesti

keventynein mielin. — Tietysti tulen, se on minulle suuri ilo. — Ja
nyökäyttäen hyvää yötä toisilleen he erosivat.

Rochefoucauldin astuessa, rinnallaan Nancay ja aatelismiestensä

saattamana, pitkin kaikuvaa, nyt aivan tyhjää pylväskäytävää,
hyökkäsi nuorempi mies säteilevin kasvoin portaita alas siihen
suureen saliin, jossa oli naisenmuotoiset pilarit. Hän ainakaan ei ollut
uninen.
III.

KULTAISEN NEIDON VIEREINEN TALO.

Historia kertoo, että ennenkuin kreivi de la Rochefoucauld jätti

Louvren sinä yönä, hän sai mitä selvimpiä viittauksia siitä
perikadosta, joka häntä uhkasi, ja hän sai ainakin yhden kirjallisen
varoituksen, jonka hänelle toi outo, mustiin puettu mies, ja hän
puolestaan ilmoitti sen Navarran kuninkaalle. Lisäksi mainitaan, että
kun hän vihdoin kello yhdentoista tienoissa lähti, oli linnan piha
voimakkaasti valaistu ja kolme vartiokomppaniaa, sveitsiläinen,
skotlantilainen ja ranskalainen, seisoi riviin järjestettyinä alkaen
suuresta etusalista sille portille asti, joka avautui kadulle. Mutta, lisää
aikakirja, tämä varokeino, niin pahaa ennustavalta kuin se
muutamista hänen seuralaisistaan näyttikin, tai se vakava tapa, millä
portin luona paikallaan seisova Rambouillet hyvästeli erästä
seurueeseen kuuluvaa aatelismiestä, ei järkyttänyt hänen ritarillista
sieluaan eikä hävittänyt sen jaloa luottamusta.

Herra de Tignonville oli nuori ja vähemmän paatunut vaaroihin

kuin Rochellen maaherra; jos hän olisi nähnyt näin paljon, olisi asian
laita häneen nähden ehkä ollut toisin. Mutta hän lähti Louvresta
tuntia aikaisemmin, jolloin palatsissa ja sen ympäristössä ei ollut
mitään tavallisuudesta poikkeavaa, vaikka se meistä näyttää
synkältä tulevien tapahtumien valossa. Sitäpaitsi hän nyt ajatteli
aivan muita asioita mennessään linnan pihan poikki ja oli niin
syventynyt omiin mietteisiinsä, että viitatessaan kahta palvelijaansa
seuraamaan itseään hän tuskin oli tietoinen siitä mitä teki eikä
herännyt haaveistaan, ennenkuin oli ehtinyt Baillet-kadun
kulmaukseen. Siellä kuului selvästi niiden sveitsiläisten ääniä, jotka
seisoivat vahdissa vastapäätä Colignyn asuntoa Bethizy-kadun
päässä. He olivat sytyttäneet nuotion rautaiseen koriin keskelle
katua, ja edempänä saattoi nähdä pieniä joukkoja liikkuvan
edestakaisin pystytettyjen aseittensa ympärillä.

Tignonville pysähtyi, ennenkuin joutui valopiirin sisälle, ja kääntyen

palvelijoittensa puoleen kehoitti heitä menemään kotiin. — Seuraan
pian itsekin, mutta minulla on ensin vielä vähän asioita, — lisäsi hän
lyhyesti.

Vanhempi palvelijoista vastusteli. — Kadut eivät ole turvallisia, —

sanoi hän. — Parin tunnin kuluttua viimeistään on sydänyö, ja
silloin…

— Joutavia, mies, pidätkö minua lapsena? — tiuskaisi hänen

herransa vihaisesti. — Minulla on miekkani ja osaan käyttää sitä. En
viivy kauan. Ja muistakaapa, miehet, pitää suunne kiinni,
kuuletteko?

Miehet, hänen kotiseutulaisiaan, tottelivat vastahakoisesti, aikoen

hiipiä hänen jäljessään heti kun hän kääntäisi selkänsä, mutta hän
aavisti heidän aikeensa ja seisoi paikallaan, kunnes he olivat
sivuuttaneet nuotion eivätkä enää voineet hänen liikkeitään nähdä.
Sitten hän kiirehti Baillet-kadulle, meni sen poikki päästen Boule-
kadulle, sitten vielä tämänkin poikki ja kääntyi oikealle joutuen koko