Stress Cognition and Health Real World

Examples and Practical Applications

2nd Edition Tony Cassidy
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmeta.com/product/stress-cognition-and-health-real-world-examples-and-
practical-applications-2nd-edition-tony-cassidy/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Cloud Computing Master Cloud Computing Concepts

Architecture and Applications with Real world examples
and Case studies 1st Edition Kamal Kant Hiran

https://ebookmeta.com/product/cloud-computing-master-cloud-
computing-concepts-architecture-and-applications-with-real-world-
examples-and-case-studies-1st-edition-kamal-kant-hiran/

Practical Solutions for Diverse Real-World NLP

Applications 1st Edition Mourad Abbas

https://ebookmeta.com/product/practical-solutions-for-diverse-
real-world-nlp-applications-1st-edition-mourad-abbas/

STRESS — CONCEPTS, COGNITION, EMOTION, AND BEHAVIOR ||

Handbook of Stress, Volume 1 George Fink (Editor)

https://ebookmeta.com/product/stress-concepts-cognition-emotion-
and-behavior-handbook-of-stress-volume-1-george-fink-editor/

Practical Test Driven Development using C 7 Unleash the

power of TDD by implementing real world examples under
NET environment and JavaScript 1st Edition John
Callaway
https://ebookmeta.com/product/practical-test-driven-development-
using-c-7-unleash-the-power-of-tdd-by-implementing-real-world-
examples-under-net-environment-and-javascript-1st-edition-john-
Senses, Cognition, and Ritual Experience in the Roman
World (Ancient Religion and Cognition) Blanka Misic

https://ebookmeta.com/product/senses-cognition-and-ritual-
experience-in-the-roman-world-ancient-religion-and-cognition-
blanka-misic/

Examples and Problems in Advanced Calculus Real Valued

Functions Bijan Davvaz

https://ebookmeta.com/product/examples-and-problems-in-advanced-
calculus-real-valued-functions-bijan-davvaz/

Java Design Patterns: A Hands-On Experience with Real-

World Examples, Third Edition Vaskaran Sarcar

https://ebookmeta.com/product/java-design-patterns-a-hands-on-
experience-with-real-world-examples-third-edition-vaskaran-
sarcar/

Java Design Patterns: A Hands-On Experience with Real-

World Examples 3rd Edition Vaskaran Sarcar

https://ebookmeta.com/product/java-design-patterns-a-hands-on-
experience-with-real-world-examples-3rd-edition-vaskaran-sarcar/

Practical Optimization: Algorithms and Engineering

Applications 2nd Edition Andreas Antoniou

https://ebookmeta.com/product/practical-optimization-algorithms-
and-engineering-applications-2nd-edition-andreas-antoniou/
Another random document with
no related content on Scribd:
 — No ihan aina!

— Silloin ei minua mikään murhe paina!

— Ei minuakaan. Sinä olet minun tumma ritarini!

— Ja sinä minun satuimpeni!

— Mutta herranen aika, kun niittymiehet odottavat ruokaa, virkkoi

satutyttö ja ponnahti korineen juoksuun. Tumma ritari lähti
koikkimaan perästä, hokien.

— Älä jätä, älä jätä, kultaseni.

Maija pysähtyi ja käveltiin rinnan kapeata metsätietä. Kerä kantoi

piimähinkkiä kepissä olallaan.

— Me olemme nyt niin kuin ukko ja akka menossa metsään, sanoi

hän.

— Hyi sinua! Minusta ei tule akkaa milloinkaan.

— Tulee rouva, virkkoi piimähinkin kantaja.

— Maija käänsi häneen kiitollisen katseensa. Hetkisen perästä

virkkoi
Maija nauraen.

— Mutta minähän en tiedä sinun nimeäsikään, poika parka.

— Todellakin. Hugo Verner Ansgarius, ilmoitti asianomainen.

— Niin monta nimeä ja kaikki niin kauniita Minulla ei ole muuta

nimeä kuin Maija. Äiti kertoi aikovansa panna lisää Kustaavan, vaan
isä oli julmistunut, ja tuli vain paljas Maija.

— Se on kaunis nimi.

— Sinullahan on sievä sukunimikin, virkkoi Maija. Se on oikein

hieno.

— Minä muutin sukunimeni, kertoi asianomainen. Entinen oli niin

kömpelö.

— Mikä se oli?

— Törrönen.

Maija nauroi, niin että hampaat välähtelivät.

Mutta entisen Törrösen saappaan kärki oli tarttunut puun runkoon,

ja hän lensi suulleen kivikkoon ja piimä hinkin sisällys valahti hänen
niskaansa.

— Auta armahainen, siunaili tyttö.

— Nyt tuli perhanat, mutisi synkästi äsken niin reipas hinkin

kantaja,

— Mene sinä viemään niitylle eväät. Minä jään tähän siivoomaan

itseäni.

Maija nauroi ja meni.

Isäntä oli palannut kirkonkylästä ja murahteli tyytymättömänä, kun

kuuli, että on ollut kaksi henkivakuutusherraa yötä talossa.

— Niitä herran koipeliinia kuhiseekin Kuivalan kyläkunta täynnä.

 — Nämä ovat hyvin siistiä herroja, kehui emäntä. Sillä, joka Maijan
kanssa meni niitylle, kuuluu olevan neljän tuhannen vuosipalkka,
kertoi emäntä merkitsevästi. Hän oli jo huomannut Kerän
mieltymyksen tyttäreensä.

Isäntä meni murahdellen pihamaalle ja painui pitkäkseen

päiväpaisteeseen.

Keräkin palaili niityltä Maijan kanssa käsi kädessä. Huomattuaan

isänsä pihamaalla säikähti Maija ja juoksi kamariin, kuiskaten
mennessään mielitietylleen.

— Älä välitä siitä ukosta mitään. Se on semmoinen pökkelö. Ole

vain kärsivällinen, niin hyvä tulee.

Kerä meni puhuttelemaan isäntää.

— Päivää, virkkoi.

Ei äännähdystä, ei liikahdusta isännän puolelta.

— Nyt on mainio heinäilma, jatkoi vävypojan kokelas.

— On, murahti isäntä, mutta ei nostanut päätään.

— Siellä olivatkin niittymiehet ahkerassa puuhassa, koetti Kerä

verrytellä ukkoa.

— Vai olivat

— Teillä on tässä näköjään iso talo,

— Taitaa olla, kuului hetken perästä murahdus.

 Maija oli tullut tuvan portaille ja antoi merkkiä sulhaselleen.

Tämä tuli lähemmäksi.

— En muistanut sanoa, että sille ei saa puhua vakuutuksista,

kuiskasi
Maija. Se suuttuu mielettömäksi.

Kerä meni takaisin ja istui pihamaalle. Hän päätti vähän jutkauttaa

isäntää. Tehden äänensä tavalliseksi virkkoi hän.

— No aikooko se isäntä myydä tukkimetsää?

Mutta ukko luuli, että kysyjä tahtoi jo sekaantua hänen

puukauppoihinsa, koskapa kuului tytärtä katselevan, ja murahti.

— Mitäs sinä sillä tiedolla teet.

— Olisin tehnyt hintatarjouksen, jatkoi Kerä levollisesti.

Ukko nosti päätänsä ja katsoi pitkään vieraaseen ja kysyi.

— Mitäs miehiä sitä sitten ollaan?

— Rengas yhtiön kasöörinä minä olen ollut, ilmoitti Kerä.

Ukko nousi istumaan, tervehti vierasta ja naurahti.

— No kun eukko horasi, että molemmat ovat

henkivakuutusmiehiä. Sen verran se akkaväki tietää.

Ja ukko nauraa hörähteli mielissään.

 — Mennään tuonne kamariin istumaan on siellä vähän
viileämpikin, toimitti ukko Kerälle, jonka sydäntä hiveli appensa
muuttuneet tunteet häntä kohtaan. Täytyi vaan kiirehtiä Maijalle
selittämään, joka sai taas vuorostaan valmistaa emännän.

— Hyvinkö niitä metsiä ostetaan? kyseli ukko silmäillen

kunnioittavasti
Kerän persoonaa.

— Onhan niitä vähin. — Päätin minäkin lähteä huvikseni

katselemaan.

— Taidatte sitten ollakin yhtiön päämiehiä? kysyi ukko

kunnioittavasti.

— Niinhän minä olen.

— Ja minä tässä satuin vähän olemaan huonolla tuulella. Saahan

niitä katsella metsiä ja olla talossa niin kuin kotonaan. Maija hoi.
Mihinkä se Maija meni? Tule viemään vierasta istumaan. Minun
täytyy tästä niitylle, puheli ukko mennessään.

Kevättoivokin vetäysi pihamaalle eikä ollut Kerää näkevinäänkään.

Veti savukettaan, niin että pihisi.

— Kuulehan veli, virkkoi Kerä siirtyen lähemmäksi. Minä vähän

jutkautin ukkoa. Hän kuului olevan hirmuinen vakuutusmiehille.
Minuunkin hän jo iski murhaavia silmäyksiä, vaan kun sanoin olevani
tukkiyhtiön mies, tuli ukosta kuin voissa paistettu.

— Mutta minäpä sanonkin, että vedit häntä nenästä, uhkasi

Kevättoivo.
 ‒ Silloin sinut siinä paikassa perii hiisi. Sinä et nähtävästi muista,
että minä olen sinun esimiehesi.

Kevättoivo vaikeni hammasta purren ja mietti, mikä keino häntä

parhaiten auttaisi.
XVI

Ystävämme Böljengögel on Kanteleen ja Keikauksen kanssa Ala-

Kämpissä viettämiensä illallisten jälkeen saanut olla monessa
seikkailussa, joista hän kuitenkin yleensä on selviytynyt hyvin
käyttäen apunaan tunnettua kylmäverisyyttään. Yksi tapaus on vain
hänen persoonaansa jättänyt näkyviä jälkiä, ja niiden takia hän on
saanut makailla Kuivalan sairashuoneella kokonaista kaksi viikkoa.

Hänen virkaveljensä olivat aikoneet häntä varoittaa lähestymästä

Mikkolan isäntää vakuutusmiehenä, mutta se oli heiltä jäänyt
tekemättä, ja niinpä Böljengögel meni kuin menikin muutamana
sunnuntaipäivänä mitään pahaa aavistamatta Mikkolaan, jossa
isäntä oli tapansa mukaan sanaa tutkimassa. Böljengögel selitteli
vakuutuksen erinomaisia etuja ja sai ensimäisen, hillityn varoituksen
isännältä, mutta tästä huolimatta jatkoi hän kuvailuaan niistä
onnettomista, jotka olivat jättäytyneet pois vakuutettujen joukosta.
Isännällä sattui olemaan tällä kertaa lukukirjana teräskantinen
raamattu, ja kiivastuneena ylenmääräisestä kiusaamisesta tempasi
hän kirjan käteensä ja iski sillä Böljengögeliä päähän.

Asianomainen kykeni tuskin omin voimin poistumaan

naapuritaloon, jossa pää pantiin kääreisiin ja mies vietiin
sairashuoneelle.

Mikkolan isäntä oli nyt saanut haasteen tuleviin Kuivalan käräjiin

pahoinpitelystä, ja mies jatkoi, sairashuoneelta päästyään
toimintaansa entistä innostuneemmin.

Tällä kertaa oli hän sattunut Möttösen taloon, jossa asukkaat olivat
hieman takapajulla Kuivalan edistysmielisestä väestöstä… Niinpä
isäntäkään ei vielä tietänyt, mitä on henkivakuutus. Böljengögel
koetti sitä hänelle hiki päässä selittää toivoen tämmöisessä
alkuperäisessä asukkaassa saavansa heräämään tavallista
suuremman harrastuksen vakuutusaatteeseen.

— No miten siinä kävisi, jos nuo vakuutetut sattuisivat kuolemaan

kaikki yht'aikaa? tiedusteli ukko tutkaillen asiaa siltäkin puolelta.

— Ne eivät voi mitenkään kuolla kaikki yht’aikaa, selitti

Böljengögel.
Toisia kuolee vakuutetuista mutta toisia tulee sijaan.

— Mutta jos sattuisi kuolemaan, tikasi ukko. Silloin siinä tulisi hätä
käteen herroille.

Böljengögel pyyhki hikeä otsaltaan ja selitti.

Ukko mietti hetken ja kysyi taas katsellen kenkäinsä kärkiä.

— Mutta jospa ne yhtiöt yhden kerran tekevät konkurssin.

Mitenkäs silloin?

— Ne eivät uskalla,
 — Kyllä ne herrat semmoista uskaltavat, väitti ukko. Kun saavat
kokoon mieleisensä summan, niin silloin kintaat pöytään.

Ja isäntä näytti havainnollisesti kädellään, miten se tapahtuu.

— No jo on ihme, kun mies ei usko, vaikka kuinka selittäisi,

vaikeroi
Böljengögel harmistuen.

— En usko enkä vakuuta, vaikk'olis rahaa kuin roskaa, päätti ukko

ja sylkäsi asialle pisteeksi vahvan tupakkisyljen, joka sattui vieraan
saappaan kärjelle.

Emäntäkin oli istunut penkille kuuntelemaan keskustelua ja tiesi

kertoa, että Tiehaaran talossa olivat palvelijat vakuuttaneet itsensä ja
nyt kuuluvat jättävän koko puuhan sikseen.

— Niin kävi, että rahat jäi sinne. Eivät kuulu saavan takaisin
itkemälläkään. Semmoisia ne on ne vakuutukset, päätteli emäntä ja
kysyi hetken perästä.

— Mikä se tämä herra on sukujaan.

Asianomainen mainitsi niinensä.

— Vai kökel, no sekö Pöljänkökel, joka kuuluu täällä Kuivalan

puolella liikkuneen?

— En minä mikään pöljä ole enkä kökel, teki vastalauseen

emännälle harmistunut vieras. Te moukat, ette osaa lausua edes
ihmisten nimeä. Tämä Moukkalan kyläkunta onkin niitä maan
mainittavia, jossa ihmiset on kuin alkuasukkaita.
 — Mitäs tänne tulette, moukkien sekaan kökelit ja pökelit, kiivastui
emäntä. Ei me teitä täällä tarvita. Täällä ei jaetakaan rahoja herrojen
taskuihin. Ja eikä tänne tarvitse tulla vakuuttamaan, ja eikä täällä
passata semmoisia herroja niinkuin Kuivalan kylällä, ja eikä…

Rajuilma oli nähtävästi nousemassa ja Böljengögel katsoi

parhaaksi korjata olemuksensa rauhallisemmille seuduille.
Kysyttyään tietä isännältä Tiehaaran taloon sanoi vieras hyvästit ja
kiitteli kohteliasta talonväkeä. Isäntäkin tunsi tarvetta tehdä
tunnetuksi mielialansa vieraalle ja huusi pihamaalla vieraan jälkeen.

— Niin… ei täällä semmoisia herroja tarvita. Menkää vain hiiteen.

*****

Djefvulsundyhtiö oli alkanut horjua, ja huhu kertoi jo Kuivalankin

kylässä, että yhtiö tekee tuossa tuokiossa vararikon. Herrat Pörjönen
ja Haukkunen olivat jo sattuneet asian aiheuttamaan myrskyyn ja
henkisesti ja osaksi ruumiillisesti runneltuina väistyneet
rauhaisemmille laitumille. Puheenaolevat henkilöt, olivat sattuneet
menemään Möttösen taloon, jossa he vuosi takaperin olivat
vakuuttaneet talon miehet ja palvelijat. Nyt parhaiksi oli täällä saatu
tieto Djefvulsund'in häviön oireista, kun asianomaiset herrat tulivat
taloon. Herroille tehtiin heti tuima välikysymys ja, kun siihen ei saatu
kylliksi pian tyydyttävää vastausta, tarttuivat miehet herrojen
housunkauluksiin ja päättivät antaa hieman ilmaista hierontaa
Djefvulsund'in kenraaleille. Ja kun talossa ei sattunut olemaan
vierasta väkeä tapahtuman todistajana, saivat nämä pitää
kestityksen hyvänään ja hivellen kipeiltä tuntuvia paikkoja lähteä
hammasta purren toisille paikkakunnille.

*****
 Tiehaaran talossa oltiin päivällisellä kun Böljengögel meni tupaan.
Tervehdykseen vastattiin ystävällisesti, ja isäntä tuli syöntinsä
lopetettuaan puhuttelemaan vierasta. Tuli siinä vähitellen tiedoksi
isännälle ja talonväelle, että vieras oli vakuutusmiehiä. Isäntä lopetti
heti keskustelun ja kiipesi uunin päälle vetelemään ruokaunia, siellä
kun eivät hänen lepoaan kärpäset häirinneet. Tiehaaran pojat Jussi
ja Aatami kyyräilivät kulmiensa alta vierasta pahaenteisesti.
Böljengögel aavisti pahaa poikien synkistä katseista. — Jokohan nuo
riiviöt ovat samallaista väkeä kuin Möttösessäkin, ajatteli hän.

Oli tuhoa ennustava hiljaisuus. Pojat kaivelivat vain hampaitaan ja

kopistelivat piippujaan kuin uhitellen.

— No se Djefvulsund kuuluu menevän nurin ja sinne ne nyt

menee meidänkin vakuutuksista maksetut rahat.

— Niin menee. Saivat minultakin jo viisikymmentä markkaa,

virkkaa renki-Jooseppi pahasti mulkoillen vieraaseen.

— Saisitte nyt pulittaa meille ne rahat, jotka saitte sinne

keinotelleeksi, sanoo Aatami, hyvin villin näköinen mies,
Böljengögelille.

— Kyllä ne olisi takaisin maksettava, säestää Jussi.

— Mitä hemmettiä ne minuun kuuluu. Ottakaa rahanne sieltä

mihin olette antaneet. Olenko minä teitä vakuuttanut
Djefvulsund'issa? kivahti Böljengögel.

— Vai semmoinen se nyt onkin ääni kellossa, alkoivat pojat

meluta.

— Pulittakaa vain joka ainoa penni takaisin uhkaili Jooseppi.

 — Niinpä sitä silloin sanottiin, kun vakuutusta tehtiin, että rahat
saa takaisin silloin, kun vaan tahtoo. Nyt ne tuntuukin olevan jo
lujassa.

— Mutta enhän minä ole teille vakuutuksia tehnyt, ettekö ymmärrä

senkin aasit Minä olen Honkayhtiön mies ja teiltä on vakuutukset
tehnyt tietysti Pörjönen tahi Naukkunen Djefvulsundyhtiössä.
Ymmärrättekö, sen vietävät.

— Se haukkuu jo.

— Minkä Honkayhtiön. Ei sitä semmoista yhtiötä olekkaan. Se

valehtelee, tenäsi Aatami. Annetaan sille pampusta, että tietää
Tiehaarassa käyneensä.

Böljengögel nousi lähteäkseen, koska huomasi tilansa erittäin

vaaralliseksi, mutta pojatkin nousivat uhkaavan näköisinä.

Annetaanko sille selän pehmitystä, virkkoi Jooseppi.

— Kyllä sille pitäisi antaa, murahti Jussi.

Böljengögel koetti lähennellä ovea, vaan hänen ahdistajansa

lähenivät myöskin häntä ja jankutus jatkui, kunnes Böljengögel
vihdoin potkaistiin ovesta ulos kolmella hyvin tähdätyllä anturan
iskulla asianomaisen takapuoleen.

Böljengögel lasketteli pihalle päästyään kaiken

voimasanavarastansa ilmoille mielialansa ilmaisuksi ja tunnusteli
takapuolaan jatkaessaan matkaansa. Samalla hän päätti jättää
ikuiset hyvästit Moukkalan kylälle.
 Lähellä Kana-ahon majataloa tuli Böljengögeliä vastaan Tuhkanen
taluttaen pyöräänsä.

Virkaveljet laskivat heponsa puhelinpylvästä vasten ja istuivat tien

viereen lepäämään.

— Mistä sinä tulet? kysyi Tuhkanen alakuloisesti.

— Sanoisinpa melkein, että helvetistä, murahti Böljengögel.

Asia alkoi valjeta Tuhkaselle lähemmittä selvityksittä hänen

tarkatessaan Böljengögelin vääristynyttä naamaa.

— Arvaan, hyvä veli, että sinulle on käynyt samoin kuin minullekin,

sanoi Tuhkanen.

Sinun persoonasi on varmaankin ollut samanlaisessa muokissa

kuin minunkin. Menin tänä aamuna Mutkan taloon, ja heti kävivät
kimppuuni Djefvulsundin vakuutuksista, joita heillä poloisilla kuului
olevan. Koetin heidän visaisiin kalloihinsa iskeä, etten ole tuon
kuuluisuuden miehiä enkä siis syyllinen heidän onnettomuuteensa.
Vaan tästäkös ne välittivät. Ne raakalaiset tarttuivat minuun kiinni, ja
nyt on selänpää hyvin kipeä. Koetin ajaa pyörälläkin, mutta eihän se
luonnistanut.

— Kuuluu kyllä, että silläkin kulmakunnalla ovat asukkaat

ihmissyöjien sukua, virkkoi Böljengögel. Ja kun minäkin aijoin mennä
Mutkan taloon.

— Älä hyvä ihminen mene, jos et aio lisätä ruumiillisia kipujasi.

Olipa hyvä, että ehdin varoittamaan sinua. Miten käynee muille
vakuutusmiehille, jos tuohon kirottuun pesään sattuvat.
XVII

Olipa taaskin helteinen heinäkuun päivä, ja Kerä oli matkalla

Seppälään, armaansa luokse. Hän oli päättänyt pariksi päiväksi
jättää hartiavoimaisan hankintatyön, — johon oli käynyt käsiksi uusin
voimin, saatuaan omakseen Seppälän pyöreäposkisen tyttären — ja
viettää muutamia unohtumattomia hetkiä morsiamensa kanssa
Seppälän pihan pääkamarissa ja pellonpientareilla.

Sankka pöly nousi maantiestä hänen ajaessaan, niin että hampaat

karskuivat hiekasta, ja vaatteilla oli vahva pölykerros, vaan siitä ei
ystävämme välittänyt. Ajatteli vain, että pöly haihtuu ruumiista
Seppälän lahden laineisiin ja suusta sen taas huuhtelee alas Maijan
makeat ruuat.

Kerä seisotti ratsunsa Seppälän pihassa ja hypähti alas. Maija

sattui olemaan pihamaalla, menossa maitohuoneeseen kantaen
viilipyttyä. Huomatessaan tulijan punehtui Maija, ja viilipytty putosi
hänen käsistään pihamaalle.

— Mistä ihmeestä sinä…?

— Sieltä vain maailman kyliltä. Oliko tuo viili minulle aiottu?

 — Oli, mutta mitäpä siitä… Kun en osannut odottaakaan… Tule
nyt levähtämään. Sinä olet varmaankin väsynyt? lipatteli Maija,
ohjatessaan vierastaan kamariin.

Kerä oli pelkkänä päivänpaisteena.

— Onko isäsi kotona? kysyi hän kumminkin varovaisuuden vuoksi.

— Ei ole. Tulee ehken vasta huomenna kotiin, ilmoitti Maija.

— No voi herran pieksut. Silloinhan meidän sopii, iloitsi Kerä, hän

kun pelkäsi joten kuten tulevan ilmi kepposestaan. — Mutta minä
olen niin likainen, etten kehtaa sinuunkaan kajota. Minä menen nyt
heti paikalla järveen.

Maija säikähti pahanpäiväisesti. Hän luuli sulhasensa suuressa

onnessaan kadottaneen järkensä.

— Mitä sinä oikein puhut?

— Niin, niin, uimaan… Antaisit vain pyyhkeen.

— Kun minä luulin, että sinä… minä haen heti paikalla.

Kerä oli saanut maallisen olemuksensa mielestään tyydyttävään

kuntoon ja palasi pihaan, jossa Maija odotti jo häntä.

— Tule nyt syömään hyvä… rakas… minä en oikein tiedä miten

minä sanoisin. Sinulla on varmaan kauhea nälkä.

— Sinäpä sen sanoit. Olen melkein vuorokauden ollut syömättä.

Olin Heinäjärven kylällä ja siellä sain maata erään talon aitassa
melkein vuorokauden.
 — Voi sinua poloista… Miten se niin kävi?

— Isäntä oli ottanut avaimen ovelta muistamatta, että siellä nukkui

vieras, ja pistänyt avaimen taskuunsa kylälle lähtiessään ja lukkoa oli
mahdoton sisältä päin avata. Emäntä hätäili ulkopuolella ja minä
potkin ovea sisäpuolelta, mutta se pysyi itsepintaisesti kiinni, kunnes
isäntä palasi kotiin. Mutta mitäpä siitä. Tässä on poikasi taas yhtä
reippaana ja iloisena kuin ennenkin. Yksi seikka minua vain
peloittaa.

— Ja mikä se on? kysyi Maija.

— Tietysti se, että isäsi voi minä hetkenä tahansa tulla tietämään,
että minä olen kuin olenkin vakuutusmies. Ja silloin voi nousta
ukonilma.

— No mitä siitä. Täytyyhän sen tervaskannon vihdoinkin suostua,

sanoi
Maija ja lähetteli sulholleen lämpimiä silmäyksiä.

*****

Seppälän isäntä ei viipynytkään huomiseen, vaan palasi jo

iltapäivällä kotiin mukanaan Naukkunen, joka kirkonkylässä oli
pyrkinyt hänen rattailleen. Naukkunen oli vanha tuttava isännälle
niiltä ajoilta, jolloin hän oli ollut Metsäyhtiön miehiä, ja mielihyvällä
toikin Seppälän isäntä hänet rattaillaan kotiinsa pyydellen jäämään
yöksi taloon. Tähän isännän hyväntahtoiseen tarjoukseen suostuikin
Naukkunen ilolla ja asteli reippaasti tupaan, jossa Kerä loikoi penkillä
ja katseli Maijan ketterätä liikuntaa talouspuuhissa.
 — Täällähän sinäkin makailet, ilostui Naukkunen. Olipa se nyt
mukava sattuma.

Kerä murti suuta ja väänsi päätä nähdessään Naukkusen rehevän

persoonan rauhaansa häiritsemässä. Hänestä ei toisen ylistämä
sattuma ollut lainkaan toivottava siihen nähden, että isäntä saattaisi
Naukkusen kautta tulla tietämään hänen oikean toimensa ennen
aikojaan.

Isäntäkin tuli tupaan ja ilostui nähdessään Rengasyhtiön kasöörin

talossa.

— Päivää. Mistä päin nyt on matka? Onpas ne puulaakin herrat

nyt ahkeraan liikkeellä, puheli hän nähtävästi reipastuen. Hänkin oli
tullut samaan mielipiteeseen kuin emäntä, että Maija oli tehnyt
valintansa erittäin onnistuneesti.

Kerä koetti hymyillä isännälle, samalla tuntien kovin tukalaksi

olonsa.
Hän viittasi Naukkusta seuraamaan mukanaan ulos ja pihamaalle
päästyään
selitti tälle vaikean asemansa, pyytäen veljellistä vaiteliaisuutta
Naukkuselta.

— Ukko on sitten nähtävästi minunkin suhteeni erehtynyt. Tein

hänen kanssaan kerran metsäkauppoja, ja hän luulee minun vielä
liikkuvan samoilla asioilla. Olkoon menneeksi. Ollaan sitten
tukkiherroja. Paremman kestityksen laittaa ukko meille.

Herrat menivät tupaan ja jatkoivat isännän kanssa keskeytynyttä

keskustelua.
 Kerä oli luullut saavansa ainakin vähän aikaa rauhassa nauttia
Seppälän vierasvaraisuutta, mutta siinä hän auttamattomasti erehtyi.
Kuivalan kylälle oli Kerä leiponut kokonaista kolme kappaletta
Näreen asiamiehiä, aavistamatta, että nämä kerran tulisivat
aiheuttamaan hänelle hyvin vakavia selkkauksia. Yksi asiamies oli
räätäli Kinnunen, toinen suutari Horttanainen ja kolmas Rämekorvan
nuori isäntä Huttunen. Kuultuaan, että Kerä oli saapunut Seppälään,
päättivät nämä asiamiehet lähteä miehissä tervehtimään
päällikköään. Heissä oli herännyt tyytymättömyys Näreyhtiöön
monistakin syistä ja varsinkin siitä, että heille luvattiin suuria
palkkioita, vaan niiden suorittaminen viipyi ihmeteltävästi.

Kun herrat juttelivat tuvassa isännän kanssa astuivat Kinnunen,

Horttanainen ja Huttunen tupaan. Kerän hiukset nousivat pystyyn ja
hän istui kuin ukkosen lyömänä. Hänen onneton hetkensä oli nyt
varmasti ja peruuttamattomasti tullut. Vaikka tilanne näyttikin
toivottomalta, koetti hän siitä suoriutua mahdollisimman vähällä
aikoen mennä ulos ja suoriutumalla tielle välttää ainakin kohtauksen
tulevan appensa kanssa. Räätäli Kinnunen huomasi ensiksi tämän
päällikkönsä pakosuunnitelman.

— Meillä olisi vähän tarkastajalle asiaa. Istukaahan paikoillanne,

virkkoi hän. Kun te saitte minut ja nämä toisetkin miehet
asiamieheksi Näreeseen, niin lupasitte yhdeksät hyvät, kahdeksat
kauniit. Mutta nyt olemme hetken työtä tehneet, emmekä mitään
saaneet. Ja sen lisäksi tulee meille pääkonttorista alituiseen
muistutuksia huonosta hankinnasta ja kehoituksia reippaampaan
työhön. Mutta minä annan perhanat koko Näreyhtiölle, enkä pane
tikkua ristiin tästä päivästä lähtien sen yhtiön edesauttamiseksi.
 Suutari Horttanaisen piikkiparta oli liikahdellut vihaisesti räätäli
Kinnusen puheen tahdissa ja nyt avasi hänkin suunsa ja sanoi.

— Niin en myös minäkään juokse Näreen pikanttina tästä lähtien.

Nyt sanotaan jo vasten naamaa, jos menee tarjoamaan Näreen
vakuutusta, että kuka kurja siinä semmoisessa yhtiössä vakuuttaa,
joka varmasti tekee kuperkeikan. Nyt näkyy jo Jehvelsunt oikovan
koipiaan ja saman se tekee vielä Närekin.

Tuli Huttusen vuoro.

— Tässä olisi herralle nämä paperit itselleen, virkkoi hän tarjoten

asioimistopaperinsa Kerälle. Ja ehkenpä herra maksaa nyt meidän
vaivamme lupauksensa mukaan.

Kerä toivoi tällä kertaa, että maa olisi auennut ja niellyt Näreen
asiamiehet. Mutta nämä istuivat penkillä nauliten hänet katseillaan,
joista ei voinut sanoa erikoisesti lempeyden loistavan. Suutari
Horttanaisen piikkiparta liikkui hiljaa. Räätäli Kinnunen siirtyi
lähemmäksi Kerää, saadakseen hänet paremmin naulita katseillaan.

Isäntä katseli vuoroin herroja ja vuoroin asiamiehiä. Vähitellen

näytti asia hänellekin selviävän huomatessaan Kerän vääristyneen
naaman.

— No henkivakuutusherrako se tämä sitten onkin? kuului

uhkaavasti, ja hänen muotonsa musteni.

— Pitäisikö tämän vielä muutakin olla virkkoi Horttanainen.

— No Rengasyhtiön miehenä tämä on tässä meillä oleksinut.

 Ja isäntä naulasi nyt vuorostaan katseellaan Kerän, joka ei
näyttänyt kykenevän hänelle selitystä antamaan.

— Vai on tämä puulaakin mieskin, naurahti Kinnunen. Taitaa olla

miestä joka lähtöön.

Naukkunen katsoi parhaaksi jo ennakolta lähteä kävelemään, ja

ovessa mennessään hän virkkoi ilkamoiden Kerälle.

— Tulehan sitten kun selviät.

Kerä oli hieman tointunut ja naurahteli hermostuneesti, koettaen

selitellä asemaansa, mutta isäntä oli noussut jo seisomaan ja hänen
partaisesta naamastaan kuului karjahdus.

— Korjaa nyt heti luusi siitä, jos aiot ne viedä ehjinä tästä talosta.

Kerä nousi, mutisten mennessään.

— Vielä minä kerran tulen, ja silloin meistä tuleen oikein hyvät

ystävät.