American Corrections 10th Edition

Clear Solutions Manual

Visit to download the full and correct content document: https://testbankdeal.com/dow
nload/american-corrections-10th-edition-clear-solutions-manual/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

American Corrections 10th Edition Clear Test Bank

https://testbankdeal.com/product/american-corrections-10th-
edition-clear-test-bank/

Corrections 2nd Edition Stohr Test Bank

https://testbankdeal.com/product/corrections-2nd-edition-stohr-
test-bank/

Corrections Today 2nd Edition Siege Test Bank

https://testbankdeal.com/product/corrections-today-2nd-edition-
siege-test-bank/

Corrections The Essentials 2nd Edition Stohr Test Bank

https://testbankdeal.com/product/corrections-the-essentials-2nd-
edition-stohr-test-bank/
Introduction to Corrections 2nd Edition Hanser Test
Bank

https://testbankdeal.com/product/introduction-to-corrections-2nd-
edition-hanser-test-bank/

Pharmacology Clear and Simple A Guide to Drug

Classifications and Dosage Calculations 2nd Edition
Watkins Solutions Manual

https://testbankdeal.com/product/pharmacology-clear-and-simple-a-
guide-to-drug-classifications-and-dosage-calculations-2nd-
edition-watkins-solutions-manual/

Mass Media and American Politics 10th Edition Graber

Test Bank

https://testbankdeal.com/product/mass-media-and-american-
politics-10th-edition-graber-test-bank/

American Public Policy Promise and Performance 10th

Edition Peters Test Bank

https://testbankdeal.com/product/american-public-policy-promise-
and-performance-10th-edition-peters-test-bank/

American Democracy Now 3rd Edition Harrison Solutions

Manual

https://testbankdeal.com/product/american-democracy-now-3rd-
edition-harrison-solutions-manual/
CHAPTER 7
Jails: Detention and Short-Term Incarceration

LEARNING OBJECTIVES
After reading this chapter, students should be able to:

1. Describe the history the jail and its current function in the criminal justice system.
2. Describe who is in jails, and why they are there.
3. Discuss the kinds of jails in the United States.
4. List the main issues facing jails today.
5. Outline the problem of bail, and list the main alternatives to bail.
6. Outline the problems of jail administration.
7. Describe new developments in jails and jail programs.
8. Critically assess the future of the jail.

KEY TERMS
Lockup
A facility authorized to hold people before court appearance for up to 48 hours. Most lockups
(also called drunk tanks or holding tanks) are administered by local police agencies.

Fee system
A system by which jail operations are funded by a set amount paid per day for each prisoner
held.

Regional jail
Facility operated under a joint agreement between two or more government units, with a jail
board drawn from representatives of the participating jurisdictions, and having varying authority
over policy, budget, operations, and personnel.

Bail
An amount of money, specified by a judge, to be posted as a condition for pretrial release to
ensure the appearance of the accused in court.

Bondsman
An independent business-person who provides bail money for a fee, usually 5–10 percent of the
total.

Release on recognizance (ROR)

Pretrial release because the judge believes the defendant’s ties in the community are sufficient to
guarantee the defendant’s appearance in court.

99
Instructor’s Manual

Day reporting center

Facility where offenders such as pretrial releasees and probation violators attend daylong
intervention and treatment sessions.

Electronic monitoring
Community supervision technique, ordinarily combined with home confinement, that uses
electronic devices to maintain surveillance on offenders.

Pretrial diversion
An alternative to adjudication in which the defendant agrees to conditions set by the prosecutor
(for example, counseling or drug rehabilitation) in exchange for withdrawal of charges.

Widening the net

Increasing the scope of corrections by applying a diversion program to people charged with
offenses less serious than those of the people the program was originally intended to serve.

Absconders
People who fail to appear for a court date and have no legitimate reason.

Preventive detention
Detention of an accused person in jail, to protect the community from crimes the accused is
considered likely to commit if set free pending trial.

New-generation jail
A facility with a podular architectural design and management policies that emphasizes
interaction of inmates and staff and provision of services.

Podular unit
Self-contained living areas, for 12–25 inmates, composed of individual cells for privacy and
open areas for social interaction. New-generation jails are made up of two or more pods.

Direct supervision
A method of correctional supervision in which staff members have direct physical interaction
with inmates throughout the day.

Therapeutic justice
A philosophy of reorienting the jail experience from being mostly punitive to being mostly
rehabilitative.

Community model for jails

An innovative model for jail administration that promotes a sense of community among staff and
inmates alike, while using community to promote rehabilitative change.

CHAPTER OUTLINE

I. The Contemporary Jail: Entrance to the System

A. Origins and Evolution.

100
 Chapter 7: Jails: Detention and Short-term Incarceration

1. U.S. jails are direct descendants of feudal 12th century England.

a. Shire reeve
i. Operated the gaol (jail).
ii. Held people for trial.
b. Later added on workhouses for vagrants.
c. Brought to the colonies, but functions remained the same.
d. Frequently jails were in the sheriff’s home, and sheriffs were paid fees
to house the prisoner.
2. In the 1800s, the jail began to change in response to the penitentiary
movement.
a. They became facilities for not only holding offenders for trial, but for
serving short terms as well.
b. They also housed vagrants and the mentally ill.
3. The juvenile reformatory movement and hospitals for the criminally
insane siphoned off some offenders.
4. Development of probation removed some offenders, as did adult
reformatories and state farms.
5. Inmates were segregated by gender.
B. Population Characteristics.
1. In 1978 the first complete nationwide census of jails was conducted by the
Bureau of the Census for the Bureau of Justice Statistics.
a. Conducted every five years since.
b. Excluded inmates in federal and state facilities.
c. 86 percent of inmates are males.
d. 2/3 are under 35 years old.
e. 2/5 are white
f. Most have very low incomes.
g. Jail rate (percent in jail as opposed to prison) is high in the west and
south (see Figure 7.2).
C. Administration of the 3,365 jails.
1. 2,700 have a county-level jurisdiction and are administered by an elected
sheriff.
2. An additional 600 are municipal jails.
3. In six states jails are administered by state governments.
4. There are 13,500 police lockups (aka drunk tanks), which can detain
people for 48 hours. Capacities of jails vary.
a. Los Angeles County Men’s Jail holds nearly 20,000 people alone.
b. New York City together with all Los Angeles County jails hold 33,000
people.
5. Many argue that jails have outgrown police administration.
6. The effective administration of jails requires skills in offender
management and rehabilitation that are not generally included in law
enforcement training.
7. Many problems jails face cannot be met with management practices.
a. One in twenty is a sentenced state prisoner held due to prison
overcrowding.
101
Instructor’s Manual

b. Some jails work on a “fee system” that encourages poor jails to skimp
on food and support services.
D. The Influence of Local Politics.
1. Close links between jail administration, local politics, fiscal pressures, and
political conservatism have a powerful effect on jails.
2. It is hard to wrest control away from a politically sensitive office.
E. Regional jails—multi-jurisdictional and fiscally-sound facility’s; they have
been slow to catch on because local political and correctional leaders,
reformers, and citizens are negatively affected by them.

II. Pretrial Detention—”Rite of Passage” illustrates the experience

A. Pretrial Detention.
1. Process starts after arrest.
2. Sheer terror.
3. 36 percent of deaths in jails are suicide.
B. Special Problems of Detainees.
1. Mental Health—the number of mentally ill inmates is increasing, however,
police have few alternatives for them; unstable people often respond to
the stress of jail with emotional outbursts and irrational behavior.
2. Substance Dependency—over one-half of jail admissions nationally were
under influence of an illegal drug at the time of arrest and over one-half
had a failed history of drug treatment; withdrawal is also a problem for
both alcoholics and drug addicts.
3. Medical needs range from minor scrapes and bruises to major injuries
sustained during the crime and its aftermath; routine health deficiencies
of lower-class citizens; infections; poor nutrition; lack of dental care and
AIDS (just over 1 percent of inmates nationally).
4. Legal Needs—suspects need information about what will happen prior to
their trial, help in securing release through bail or diversion, must have
help in preparing their case, negotiating with prosecutor or directing
defense attorney; people locked up are at a disadvantage in preparing
their defense.
5. Pretrial Detainees’ Rights—unlike prisoners, detainees have not been
convicted; technically they’re innocent. Detention exerts pressure on
defendants to waive their rights and plead guilty, and so undermines their
defense.
C. Release from detention.
1. More than one-half of jail occupants are awaiting trial.
2. The average time between arrest and sentencing is more than six months.

III. The Bail Problem and Alternatives

A. The court primarily is concerned that the defendant appears at the appointed
time to face charges.
1. Judges require the person to post bail to be forfeited if the accused fails to
appear.
a. Two ways to make bail
102
 Chapter 7: Jails: Detention and Short-term Incarceration

i. Post cash.
ii. Bail Bondsman – 10 percent paid to bondsman, who pays the
balance.
2. Problems with this system:
a. Most defendants are indigent and cannot afford even 10 percent of
their bail.
b. Money is a weak incentive for appearance in many cases.
c. Morally, keeping someone in jail just because they cannot afford to get
out seems contrary to our core beliefs.
3. To avoid the problems of bail, some jurisdictions have increased the use of
citations and summonses.
a. Experiments with this approach indicate that it effectively reduces
demands for short-term detention space.
B. Release on Recognizance.
1. The most successful programs have been those that allow defendants to
be released solely upon their promise that they will appear at trial: release
on recognizance (ROR).
a. Generally have higher appearance rates than bailed offenders.
b. However, the rates of release vary due to requirement of a
“connection” to the community such as family and job.
i. Whites are more likely to get ROR.
ii. Women are more likely to get ROR.
iii. ROR varies by region—African Americans are least likely to be
released in the South and West.
2. Some jurisdictions have tried to augment ROR programs with some
supervision.
a. Probation type supervision.
b. Day reporting centers.
c. Electronic monitoring.
C. Pretrial Diversion: a belief that formal processing of people is not always
beneficial.
a. Many crimes are caused by special problems.
b. Stigma of formal criminal labeling works against rehabilitation.
c. Diversion is cheaper than criminal justice processing.
d. Politically sensitive, looks like “getting off easy.”
D. Might produce “net widening” effects. Conduct during pretrial release.
1. People who are awaiting trial would seem to have a special incentive to
behave well.
2. Many defendants do not behave well during their period of release before
trial.
3. 78 percent of defendants on some form of pretrial release show up for
every court hearing, more than one in five do not.
4. These are called absconders, and unless there is some good reason they
missed the court date, a warrant is sent out for their arrest.
5. Almost one-fifth (18 percent) of all people released while awaiting trial
are rearrested before their trial date arrives, two-thirds for a felony.
103
Instructor’s Manual

6. High rates of arrests for this population leads to questions about the
effectiveness of the pretrial system.
E. Preventive Detention.
1. Preventive Detention: defendants regarded as dangerous or likely to
recommit while awaiting trial are kept in jail for society’s protection.
2. In reality, less than one-fifth of people on release commit another crime.
3. The U.S. Supreme Court approved this practice in Schall v. Martin in 1984.

IV. The Sentenced Jail Inmate

A. Special difficulties for the correctional administrator.
1. Short duration of the term (usually 30–90 days) means treatment is
difficult.
2. Limitations of the jail’s facilities.
3. Very little for inmates to do in the way of meaningful work or recreation.
B. Most misdemeanants have not graduated from high school, and many are
illiterate.
C. The jail facility places limits on program opportunities.

V. Issues in Jail Management

A. Legal Liability: Jail employees may be legally liable for their actions.
1. 1983 Actions—Federal Civil Rights Act.
2. The threat of litigation has forced jails to develop basic humane practices
for managing offenders.
B. Jail Standards: a good way to deflect litigation is to develop standards for jail
operation that indicate the routine practices and procedures.
1. Three reasons:
a. Standards provide a means for management to evaluate performance
of staff.
b. Facilitate the planning and evaluation of jail programs by giving
program.
c. Management a target.
d. Indicate proactive management.
2. Some argue standards should be binding while others argue jails are too
different for such inflexible standards to work.
C. Personnel Matters—Local corrections workers are among the most poorly
trained, least educated, and worst paid employees in the criminal justice
system.
1. Jails are typically understaffed.
2. Personnel turnover is very high.
D. Jail Crowding: The number of people confined in jails nearly reached crisis
proportions in the early 1990s.
1. One reason is the state facilities are refusing to accept sentenced felons
due to overcrowding in their institutions.
2. Crowding produces management problems.
a. Five people in two-person cells.
b. Sleeping in hallways.
104
 Chapter 7: Jails: Detention and Short-term Incarceration

c. Sleeping without mattresses.

3. Possible solutions.
a. Increase the number of release options.
b. Speed up trials.
c. Work release programs to free up at least some of the day.
E. The Jail Facility.
1. Almost 30 percent of all jail cells are 50 years old or more despite an
unprecedented construction boom to replace old facilities.
a. As recently as 1983, there were no radios or television sets in over 50
percent of jails.
b. Conditions prevent inmates from doing anything with their time which
is dangerous.
i. Idle time.
ii. Poor physical security.
iii. Little or no participation in programs.
2. The new-generation jail is both a design and a set of programs that
attempt to use the physical plant to improve the staff’s ability to manage
the inmate population and provide purpose through popular design,
interaction space, and personal space.
a. Podular unit (derived from pod and modular).
i. A living area for a group inmates that defines a post or watch.
ii. Serves as a self-contained mini-jail.
iii. Cell doors open into the common living area where they can
congregate.
iv. Greater opportunity to interact with each other.
b. Direct supervision approach.
i. Officers are in the same room with inmates, not separated by bars.
ii. Inmates given personal space and can stay in their cells to pursue
their interests.
c. New structure offers advantages over the old form.
i. Economically flexible—a whole pod can be shut down when
population is low.
ii. Minimum standards for recreation time can be met.
iii. Supervising staff is less demanding because they have autonomy to
manage the pod.
iv. 20 percent cheaper to construct.
v. Results in less violence and fewer inmate infractions.
vi. Greatest advantages are programmatic.
vii. Officers being closer can determine better when feelings and
behavior need a response.
viii. Reduces inmate–staff conflict.
ix. Research shows this “employee development model” for staff and
inmates produces better control than DiIulio’s control model.

VI. The Future of the Jail

105
Instructor’s Manual

A. Few government functions in the United States are under assault from as
many camps as jails.
B. The jail’s importance to the criminal justice system has seldom been greater
than it is today.
C. Jail is an expensive item in county and municipal budgets.
D. Two general trends bode well.
1. Many jurisdictions have renovated or replaced jail facilities since the
1970s.
2. Many jurisdictions are joining with others to build and maintain a single
jail to serve the needs of each.

SUMMARY
As the entryway to the corrections system, the jail holds a mixed and changing
population. Sentenced offenders make up only about half of the jail population; the rest are
pretrial detainees. In urban areas, the jail holds people with long criminal histories and released
mental patients alongside alcohol and drug abusers who must suffer the pangs of withdrawal
with minimal medical assistance. Jail operation is generally the county’s responsibility and
administrators are subject to local political pressures. In most jurisdictions, jails are poorly
funded and the facilities are inadequate for the functions they are expected to serve.
Citations, summonses, and release on recognizance (ROR) are among the new
alternatives to traditional bail. Most jails incarcerate misdemeanants who are sentenced for
periods of no more than one year. Treatment and programs are usually ineffective because of the
short sentence and the limited resources of most jails. The prisoners’ rights movement has raised
the question of the legal liability of jail officials. Personnel problems stemming from low pay
and poor working conditions require constant attention. Jail crowding, caused in part by prison
crowding, raises costs and tension. The new-generation jail has been designed as a secure
environment that allows for the interaction of staff and inmates while providing personal space.
Although these facilities are controversial, the advantages they offer to administrators, staff, and
inmates have won them many adherents.

MEDIA LINKS
To see recent statistics about jail populations around the world, go to
http://www.nationmaster.com/red/pie-T/cri_pri-crime-prisoners.

To find out about standards for jails and current issues about jails, visit the American Jail
Association, at http://www.aja.org/.

To find out about direct-supervision jails, visit the website of the National Institute of
Corrections at http://nicic.gov/.

To review Sheriff Arpaio and the Maricopa County Sheriff’s Office visit http://www.mcso.org/.

106
 Chapter 7: Jails: Detention and Short-term Incarceration

CRITICAL THINKING ACTIVITIES AND PROJECTS

1. Plan a visit to the local jail. Have students write about the experience. Have them address
the following: what surprised them, confused them, angered them, or struck them in any
other way? Was it what they imagined? Why or why not? Allow the students to also ask
questions of the person providing the tour.

2. Invite a bail bondsman to your class to discuss the bail process and his/her involvement
as well as experience with defendants who use this system. Allow the class to ask
questions and debate issues which arise during the discussion.

3. Have your students research past designs of jails. Allow them to discuss the best possible
option for today’s offenders. Discuss the pros/cons of the jail design they believe to be
most effective.

4. Have students visit your local sheriff department’s website to inquire about employment.
Locate the standards for employment and any requirements for the various positions.
Discuss in class the pros/cons to the information which is located (ie. Salary for a
correctional officer who puts their life on the line each day).

5. Require students to contact a local sheriff department. After contacting a person working
at this location, have the student conduct an interview with this person to ask questions
regarding how they became involved in law enforcement, the hiring process, the day to
day activities of their job, the danger, the inmate culture and any other items they might
wish to discuss with regards to the operations of a jail. Report these findings in writing
through a research paper.

107
Another random document with
no related content on Scribd:
hänet yksinäisiin puutarhoihin päin, missä harmaat puut kuvastuvat
siroina kuin olisivat ne kynällä piirrettyjä.

— En tahtonut, sanoi hän, — että lausuisimme jäähyväiset tuolla,

missä ihmisiä kulkee joka hetki ohitse. Ja tahtoisin ennen kaikkea,
ettemme eroaisi vain ilman muuta… sillä meidän täytyy tavata
toisemme toiste… Eikö minulla ole syytä olla hiukan nyreissäni ja
vaatia toiste tuota herttaista juttelua, josta kirjeenne antoi toiveita?…
Tänä iltapäivänä — en sano tätä minään nuhteena — me olemme
puhuneet pelkästään taiteesta… Ja joulu on niin kaukana! Siihen on
vielä viikon päivät! Siis… tahtoisitteko siis… sanokaamme
lauantaina… tavata minua… »Voiton» luona, kuten tänään?

Herra Jumel on ottanut käteensä tuon pienen, sormikkaaseen

suljetun käden. Se vapautuu kiihkeällä liikkeellä.

— En, en… en! En minä tahdo tulla!

— Mutta mistä syystä, sanokaa, miksi? Tulittehan te tänään,

minua ollenkaan tuntematta… ja nyt…

— Niin, juuri siksi, etten teitä tuntenut…

Hän empii silmänräpäyksen.

— Koko asia oli minulle täysin yhdentekevä! jatkaa hän.

Sitten hän koettaa korjailla lausettansa… Hellällä

itsepintaisuudella pidättää herra Jumel häntä, hiukan leikillisenä,
mutta samalla liikutettuna.

— Mutta tuohon joulujuhlaan te tulette?

 — Tulen kyllä.

Sitten kysyy Maryse teeskentelemättömällä suoruudella:

— Tulettehan tekin?

Ja ilman vähintäkään levottomuutta, viattoman houkuttelevina,

hänen silmänsä anovat odotettua vastausta.

Mutta mitään vastaamatta katsoo herra Jumel häneen, katsoo

kauan, omituisen kiinteästi.

— Neiti Marie-Denyse, sanoo hän lopuksi, — luotatteko te

minuun?

Maryse aikoo harkita tuota asiaa, mutta vastaus pujahtaa jo hänen

huuliltansa empimättä, vastustamattomasti.

— En tiedä, mitä te ajattelette minusta… Ymmärrän nyt… että

olen toiminut typerän, huonosti kasvatetun lapsen tavoin… Mutta
minä tunnen luottamusta teihin… suurta luottamusta…

Herra Jumel on jälleen sulkenut Marie-Denysen käden omaansa.

— Miksikä ette sitten tahdo sanoa minulle hyväilynimeä, jolla teitä

nimittävät ne, jotka teitä rakastavat? pyytelee hän herttaisesti.

— Isoäiti nimittää minua Maryseksi.

— Maryse… se on viehättävä nimi… — Noilla kolmella tavulla on

nuortean viehkeä, hyväilevä sävy… ne muistuttavat teidän mustista
silmistänne, vaaleista kasvoistanne… ja myöskin kirjeestänne…
tuosta vallattoman herttaisesta kirjeestänne! Maryse… neiti
Maryse… tarkatkaa mitä sanon! Minä tulen tuohon rouva
Letourneurin lastenjuhlaan… lupaan sen teille… Mutta… jos ette
näkisi minua heti, jos olisitte ihmeissänne, jos mieltänne häiritsisi
jokin seikka… ettehän silti menetä luottamustanne minuun…
Lupaatteko sen minulle?

— Lupaan kyllä.

— Ja nyt, Maryse, rakas, pikku Maryseni, haluatteko tietää… mitä

teistä ajattelen?

Vastauksena on kiihkeä huudahdus: — En! — Mutta ihmeellinen

ilo täyttää
Marysen mielen.

Silloin herra Jumel, jättäen asian siksensä, kumartuu, ja avaten

lempeästi tuon pienen vapisevan kätösen, hän painaa huulensa
kämmenelle, siihen, missä sormikkaan aukko täsmälleen jättää tilaa
suutelolle.

»Oi, en ikinä olisi uskonut, en ikinä…», ajattelee Maryse,

autovaunun kuljettaessa häntä mukanaan kovalla kolinalla… »Minä
rakastan häntä…»

*****

Keskellä vierashuonetta, jota murattiköynnökset ja mistelinoksat

koristavat, loistaa joulukuusi. Sadat vaaleanpunaiset vahakynttilät
luovat hohdetta tumman vehreyden keskellä komeileviin
kultapähkinöihin, hopealankoihin, pitkiin metallinvärisiin ketjuihin,
kimmeltäviin lasikoristeihin ja kristallihuurteeseen, joka näyttää
sokerista valmistetulta, kuten vanhojen saksalaisten satujen
taikametsissä.
 Perhejuhlissa on aina paljon ihmisiä… Kuusen ympärillä tungeksi
joukko vieraita. Jatkuvasta puheensorinasta raikahti välillä
lastenhuutoja.

Valkopukuinen Maryse seisoi vaaleana, hempeänä ja viehkeänä

kuin Hebe hiukan syrjässä. Hänen sydämensä sykki kiihkeästi
odotuksen vallassa… Rouva Letourneur lähestyi häntä, seurassaan
pitkä, hintelä mies, josta aluksi ei voinut huomata muuta kuin parran
— pitkän, pitkän mustan parran, joka peitti puolet kasvoista. Hän
vaikutti aralta, ja hartiat ja käsivarret näyttivät hänestä tuntuvan
rasittavalta taakalta. Rouva Letourneur hymyili hyväntahtoisesti.

— Karkelo alkaa kohta, neiti, sanoi hän, — ja tässä on

bostontaituri, joka haluaisi tulla teille esitellyksi…

Maryse ihmetteli mielessään: »Bostontaituri… mies, jolla on

tuollainen parta!»

— … Herra Philippe Jumel, jatkoi rouva Letourneur…

Nuori tyttö pidätti huudon, joka pyrki tunkemaan hänen

sydämestään: »Te erehdytte, tämä mies ei ole hän!»

Hän ihmetteli, etteivät kynttilät sammuneet, ettei permanto

lysähtänyt kokoon… niin tuntui se hänestä vapisevan, niin
vaappuivat valot hänen silmissään… Miten ja millä tavanmukaisilla
sanoilla hän mahtoikaan vastata bostontaiturin tervehdykseen? Sitä
ei hän myöhemmin muistanut…

Vierashuoneen toisessa päässä, loistavan joulukuusen takana,

ilmoitti palvelija:

— Herra herttua de Groix!

 Rouva Letourneur oli rientänyt tulijaa vastaan.

— Tekö, herra herttua! Mikä odottamaton ilo! Kuinka herttaista,

että tulitte!

Kuultiin äänen vastaavan hänelle:

— Halusin, hyvä rouva, toivottaa teille hauskaa joulua ja tuoda

hiukan leluja lapsille…

Tuo ääni — mitä! Tuo ääni… Maryse luuli uneksuvansa… Mutta

vieraat väistyivät syrjään ja viimeksitullut joutui kirkkaaseen
valaistukseen… Ei, Maryse ei uneksinut… Hän oli luullut tuntevansa
ainoastaan nimeltä tuon herttua Groix'in, jonka hän
mielikuvituksessaan vielä joku päivä sitten oli varustanut pitkillä
valkoisilla viiksillä… mutta hän tunsi, hän tunsi tuon miellyttävän
äänen, tuon komean, notkean vartalon, nuo hymyilevät silmät,
kauniit kastanjanväriset viikset… Oi tuo ilkeä mies, mitä
pilanäytelmää olikaan hän näytellyt, kuinka hän oli mahtanut nauraa
Maryselle… kenties yhdessä tuon toisen kanssa! Oi, mitä julmaa
pilaa!…

Marie-Denyse oli häpeissään, hän voi pahoin, hänen ainoana

ajatuksenansa oli halu päästä pois, pois, mistä hinnasta hyvänsä!…

Välittämättä oikulliseksi tai toiselle puolen siitä, että häntä ehkä

katsottaisiin epäkohteliaaksi, hän meni huoneen rouva Letourneurin
luo, joka seisoi keskustellen herttua de Groix'in kanssa.

— Suokaa anteeksi, hyvä rouva, sanoi Maryse, — että minun

täytyy sanoa jäähyväiset näin äkkiä… En voi hyvin… Siihen on kai
kuumuus syynä…
 — Mutta, huudahti rouva Letourneur peräti hämmästyneenä, —
ettehän voi lähteä tällä tavoin, aivan yksin, lapsiparkani… Me
koetamme hoidella teitä… Tietääkö rouva Hébron teidän
pahoinvoinnistanne?

— Älkää sanoko hänelle mitään, pyysi nuori tyttö, — hän on

lastenlastensa luona… Ja minä olen niin tottunut liikuskelemaan
yksin…

Noihin sanoihin tuli hänen tahtomattaan katkera sävy.

— Mutta nyt on jo myöhäistä, melkein jo yö… vastusteli rouva

Letourneur yhä vieläkin.

Maryse ei ollut näkevinään herttua de Groix'ia. Mutta tämä oli tullut

lähemmäksi ja lausui nyt, kääntyen rouva Letourneurin puoleen:

— Minulla oli käytettävänäni vain pieni hetki ja minunkin täytyisi

lähteä kohta, hyvä rouva… Etteköhän näin ollen osoittaisi minulle
sitä kunniaa, että pyytäisitte tätä neitiä käyttämään hyväksensä
alhaalla odottavaa autoani ja, jos hän siihen suostuu, uskoisitte
tällaiselle vanhalle ystävälle kuin minulle huolenpidon hänen
saattamisestaan kotiin.

Maryse yritti panna vastaan, mutta nuo epäselvät sanat, jotka hän
mielenhämmingissään sopersi esiin, hukkuivat rouva Letourneurin
ylenpalttiseen kiitollisuuden tulkintaan.

Ja pian istui Maryse herttua de Groix'in rinnalla hänen kauniissa

ajoneuvoissansa, nauttien miellyttävästä vilpeydestä.

— Pikku Maryse, tällä kertaa sain teidät siepatuksi mukaani, puhui

leikillinen ääni hänelle hiljaa, tuo sama ääni, joka äskettäin oli
lausunut niin päteviä arvosteluja kreikkalaisesta ja italialaisesta
taiteesta.

Mutta Maryse ei hymyillyt.

— Te olette tehnyt minusta pilkkaa, hyvä herra, sanoi hän. — Jos

olen ollut varomaton, niin olen saanut siitä riittävän rangaistuksen!…
Kuinka kirjeeni joutui teidän käsiinne? Ja kuinka rohkenitte menetellä
sillä tavoin? Ja yksissä neuvoin tuon kauhean Jumelin kanssa… Se
on anteeksiantamatonta…

— Jumelin kanssa! Oi Maryse!… Jumel-parka ei aavistakaan, eikä

tule koskaan aavistamaan, etten tänään nähnyt teitä ensi kertaa.

Nyt valtasi itku Marysen.

— Miksi, miksi kirjoitin tuon kirjeen, vaikeroi hän. — En anna teille

menettelyänne koskaan anteeksi!

— Miksikö kirjoititte tuon kirjeen? toisti tuo hiljainen, lempeä ääni.

— Siksi että se oli välttämätöntä… sillä emmehän olisi ilman tuota
köykäistä, viehkeää, taivaansinistä paperilehtistä koskaan
tutustuneet toisiimme… Te halusitte solmia romanttisen avioliiton…
Oi Maryse, te pieni kiittämätön tyttönen, ettekö ihaile Kaitselmuksen
kekseliäisyyttä?

Mitä kunnioittavimpaan sävyyn ja koettamatta edes saada

huostaansa tuota itsepintaista kätöstä, joka kerran ennen oli
kieltäytynyt sulkeutumasta hänen käteensä, mutta hellästi, kuten
pelästynyttä lasta rauhoitetaan, kertoi nyt Alain de Groix
ihmeellisestä seikkailustaan:
 — Teidän rakas, herttainen kirjeenne tuntui vastaanottajasta
käsittämättömältä, mutta minä ymmärsin sen, ihastuin siihen heti…
Halusin tutustua teihin… Oi Maryse, kenties minua aluksi ohjasi vain
uteliaisuuden tunne, mutta joskin uteliaisuus minut johti Louvreen,
tuona päivänä, jolloin te odotitte Samotraken Voiton luona, niin
lähtiessäni sieltä, kätenne omaani suljettuna, olin teihin kiihkeästi
rakastunut, hurmaantunut… Ettekö voi, Maryse, tuon
lemmentunteen takia suoda anteeksi sitä, mikä menettelyssäni
kenties aluksi oli väärää?

Maryse ei itkenyt enää. Hän pudisti päätänsä mitään

vastaamatta… Olivatko hänen kyyneleensä aiheutuneet
suuttumuksesta vai mielenhämmingistä? Sitä ei hän tiennyt… Hänen
aivoissaan vallitsi mitä ihmeellisimpien vastakohtien sekasorto. Ja
ihmeellisintä kaikesta, — hän ei ollut enää täysin varma, ettei hän
syvinnä sydämessään iloinnut noista mielettömistä seikoista, jotka
olivat tapahtuneet… vastoin kaikkea todennäköisyyttä…

Äkkiä tuli hänen mieleensä ajatus:

»Satuprinssi, tuo lempeä ylimys, jota odotin… on hän! Kuinka en

oivaltanut sitä heti?… Ja mitä välitänkään muusta…»

Auto pysähtyi isoäidin talon edustalle. Herttua de Groix auttoi

kauniin seuralaisensa maahan.

Oli selkeä, kylmä ilma. Edellisenä iltana satanut lumi oli vielä
sulamattomana katoilla, akkunoiden kehyksissä, puiden oksilla, — ja
nuo valkoiset pinnat levittivät ympärillensä kalpeata valoa… Maryse
pysähtyi, jääden ihastuneena katsomaan taivaalle, missä ensi tähdet
tuikkivat, valkoisina nekin kirkkaassa hohteessaan.
 — Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa! mumisi hän, ajatellen
enkeleiden ylistyslaulua.

Valkoisessa turkistakissaan näytti hän itsekin tuossa hohtoisassa

valaistuksessa pieneltä talven haltiattarelta.

— Oi herttainen lumen hengetär, joulukeijukainen, rukoili nuori

mies. — Taivaallisille läheteille ei voisi olla tarjona ihanampaa yötä
armahduksen sanoman tuontiin tuskailevalle maailmalle… Ettekö
näe, kuinka odotan anteeksiantoanne ja, kuten nuo köyhät paimenet,
ihanaa lupausta!…

Silloin Maryse katsoi kihlattuansa silmin, joista näytti säteilevän

tähtien tuike… Hän hymyili, hänen vienon hempeille huulillensa tuli
jälleen leikillisen kiusoitteleva ilme, mutta hänen kätensä oli jo
luottoisana pujahtanut Alain de Groix'in hänelle ojentamaan käteen.

— Rauha maassa ja ihmisille hyvä tahto!… jatkoi tyttönen.

SETÄ FRANEUSEN TUUMA.

— Minkä oivan tuuman hän olikaan keksinyt, tuo setä Franeuse!

Niiden kolmen viikon aikana, jotka Colette oli ollut kihloissa

serkkunsa Georgesin kanssa ja joiden kuluessa he olivat useinkin
kiistelleet, oli tyttönen jo monet kerrat yrittänyt lausua nämä sanat,
jotka alinomaa pyrkivät pujahtamaan noille huonotuulista ja
itsepäistä lasta muistuttaville huulille. Tänään oli joku ilkeämielinen
henki sekaantunut asiaan ja saanut hänet lausumaan tuon hänen
omasta mielestään niin tuikean loukkauksen.

Georges piti sen hyvänään kulmiansa rypistämättä. Hän ei siitä

kiivastunut, siksi että häntä huvitti salata kaksikymmenviisivuotiaan
luontainen kiihkeys esiintymisellä, joka jäljitteli kokeneen miehen
järkkymätöntä tyyneyttä.

— No niin, sanoi hän, — kaikki riippuu siitä, miltä kannalta tuota

asiaa arvostelee. Jos nyt asettuu setä Franeusen kannalle, niin tuo
tuuma tuntuu erinomaisen järkevältä… Ollen syntyänsä köyhä, tuo
hiljainen, umpimielinen ja vaatimaton mies sai työllään kootuksi
varallisuuden, jommoisesta hänellä nuoruutensa haaveissa, noina
kiihkeimmän ahertelun päivinä, ei voinut olla muuta mielikuvaa kuin
pelkkä numeroluku. Rikkaaksi tultuansa hän ei iloinnut rikkaudestaan
niiden nautintojen tähden, joita se olisi voinut hänelle tuottaa, vaan
se merkitsi hänelle hänen ponnistustensa tulosta. Hän ei katsonut
sitä keinoksi uusien voittojen saavuttamiseen, vaan jo saavutetuksi
päämääräksi. Jos käsittää asian tältä kannalta, oivaltaa hyvin, kuinka
tuskallinen hänelle oli ajatus, että hänen suurenmoinen
elämäntyönsä voitaisiin tuhota tuon omaisuuden paloittelemisella.
Tahtomatta jättää meitä kumpaakaan osattomaksi, hän siis asetti
perimisen ehdoksi sen, että me, hänen molemmat perillisensä,
menisimme keskenämme avioliittoon. Itse asiassa on tuo keino jo
tepsinytkin. On luonnollista, että minä puolestani kaikin puolin
hyväksyn hänen määräyksensä, jotka ovat minulle varsin edulliset.
Mutta olen silti velvollinen huomauttamaan sinua, rakas Colette, että
olet vapaa toimimaan mielesi mukaan… aina siihen hetkeen saakka,
jolloin olet lausunut tuon lopullisen, ratkaisevan sanan »tahdon!»
Asiakirjassa, jonka notario meille luki, oli otettu huomioon sekin
mahdollisuus, ettemme suostuisi tuohon ehtoon…

Näin puhuen oli Georges repinyt kirjeen, jonka sisällöstä hän ensin
oli levollisesti ottanut selkoa, ja hän oli heittänyt palaset koriin, jossa
jo ennestään oli kasa samanlaisia paperinjätteitä.

Perillisinä olivat Georges ja Colette olleet pakotetut käyttämään

osan iltapäivästään niiden paperien tutkimiseen, jotka täyttivät
vainajan kirjoituspöydän, ja ollen sisällöltään enimmäkseen
merkityksettömiä, eivät ansainneet joutua perhearkistoon.

Työhuoneen taustassa, setä Franeusen nojatuolissa, nukkui neiti

Léontine, Coletten vanha kotiopettajatar.

— Niin kyllä, jatkoi nuori tyttö keskustelua, — siinä tapauksessa

että me emme mene avioliittoon, ahmaisee muuan kauppa-
apulaisten turvakoti setä Franeusen muiston ja hänen vaatimattomat
ponnistuksensa!… Jos käyttäisin hyväkseni mahdollisuutta, johon
viittasit, olisi se sinulle sentään aika kiusallista, poikaparka… sillä
kaksitoista miljoonaa merkitsee sentään paljon vaatimattomalle
asianajajalle, jolla ei ole tointa eikä varallisuutta… Mutta tuo laatikko,
tuo laatikko! Tämähän on suorastaan sietämätöntä!

Äsken vielä, ennenkuin ensi pistopuheet oli vaihdettu, Colette oli

suorittanut tehtävänsä hellävaraisin liikkein, kuin kunnioituksen
läpitunkemana. Nyt hän aukoi kirjeet tuikeilla otteilla, ahdistellen
koko ajan ilkeämielisillä sanoilla serkkuansa, joka näytti joutuneen
tykkänään epäsuosioon, ja jättäen hänet rauhaan ainoastaan
voidaksensa sättiä laatikkoa, joka varsin vastahakoisesti tuli esiin
kirjoituspöydän sisäseinien väliltä. Laatikko ei pystynyt
puolustautumaan… Georges puolestansa pani säyseästi vastaan.

— Myönnän kyllä, sanoi hän, — että olen vielä toistaiseksi varsin

vaatimattomassa asemassa, mutta olen nuori, toimelias ja
innostunut valitsemaani alaan… ja luulen voivani lukeutua niihin,
jotka pitävät puoliansa elämässä, olkootpa varakkaita tai varattomia.
Tuollaista pääomaa en ole koskaan tavoitellutkaan… Mutta mitä
sinuun tulee, lapsiparkani, joka et ole rikkaampi kuin minäkään, ja
ollen itse kaunis, komea, hilpeä, rakastat kauniita pukimia ja
seuraelämää, niin ei elämäsi täti Rosalien holhoamana orpotyttönä
liene aina niin hauskaa, ja kotiopettajattaresi, neiti Léontinen seura ei
tehne sitä hupaisammaksi…

— Elämäni? Toivottavasti ei koko elämäni ole kysymyksessä,

keskeytti hänet Colette kiihtyneenä. — Olisin kyllä voinut mennä
naimisiin sinuakin ottamatta, sen tiedät hyvin… Minulla oli jo rikas
kosija… ja niin komea!
 — Sitä en ollenkaan ihmettele. Mutta miksi et ottanut tuota rikasta
ja komeaa kosijaa?

— Siksi että hän ei miellyttänyt minua. Mutta tästä ei silti seuraa,

rakas ystäväni, että sinä minua miellyttäisit. Me menemme
avioliittoon siksi, että olisi järjetöntä, mieletöntä tehdä toisin… siinä
kaikki! Voin myöskin uskoa sinulle, että olin aina kuvitellut tulevaa
puolisoani tummaverisenä, hyvin tummana… Mutta sinä et ole
tumma etkä vaalea… älä siis luulekaan…

Georges repi jälleen uuden kirjeen.

— Lapsiparkani, minä puolestani olisin voinut vaikka vannoa, että

vaimoni tulisi olemaan punatukkainen…

Colette hätkähti kiukusta.

— Punatukkainen? Oikeinko täyttä totta? Onko sinusta punainen

tukka kaunis?

— Erinomaisen kaunis.

— Onnittelen sinua erinomaisen kaunoaistisi johdosta… Mutta

tämä laatikko, se on oikea kiusankappale!… Itse puolestani olen
ihastunut siitä, ettei tukkani ole punainen… jos kohta tästä onkin
koitunut sinulle pettymys…

Georges loi nuoreen tyttöön hymyilevän katseen. Surupuku

kaunisti Coletteä. Hän oli vaalea, hienopiirteinen, eikä hän ollut
tuntenut tarvetta itkeä silmiänsä punaisiksi sukulaisen takia, jota hän,
kuten serkkunsakin, tuskin oli tuntenutkaan, ja suruharso soi hänen
kasvoillensa yhä hempeämmän, raikkaamman sävyn.
 — Mutta enhän minä tunne lainkaan pettymystä, sen vakuutan,
vastasi
Georges lempeästi… en lainkaan!

— Paljon kiitoksia kohteliaisuudestasi!

Colette nyrpisti suutansa, kohauttaen hiukan hartioitansa. Sitten

hän jatkoi toiseen sävyyn, puhuen täysin vakavasti:

— Kuinka sietämätön sinä olet tänään! Tämä on tosiaankin

ikävää, Jojo! Ennen setä Franeusen kuolemaa me olimme niin hyvät
ystävät — etkö muista sitä?

— Mutta miksikä ystävyytemme nyt on lopussa? kysyi Georges,

luopuen mahtipontisesta käytöksestään. — Setä Franeusen
testamentin olisi pitänyt antaa meille yhä uutta ystävyyden aihetta.
Miksikä on käynyt toisin?

Hän oli sulkenut morsiamensa käden omaansa ja puhui hyvin

hellällä äänellä. Colette vetäisi pois kätensä.

— Miksi? — Siksi! sanoi hän, ollen katsovinaan ulos akkunasta.

Sitten hänen katseensa jälleen suuntautui Georges'iin.

— Kuulepas, Georges, sanoi hän, — suoraan puhuen, olitko

koskaan ajatellut mennä naimisiin minun kanssani… ennen tätä?

Georges empi silmänräpäyksen.

— En, sanoi hän sitten. — Ensiksikään en ollut, kuten juuri

huomautit, sellaisessa asemassa, että olisin voinut ajatella
avioliittoa… ja sitäpaitsi olin tuntenut sinut pienestä pitäin… olimme
leikkineet yhdessä… Tultuasi suuremmaksi kohtelit minua
herttaisesti kuin veljeä… Iloitsin tavatessani sinut, minusta oli hauska
jutella kanssasi, mutta…

— Niin kyllä, ymmärrän kaikki tyynni… sinun ei tarvitse enää

jatkaa! keskeytti Colette hänen puheensa, äänellä, joka ei suvainnut
vastaväitteitä. — Minusta oli myöskin hauska tavata sinua, puhella,
naureskella kanssasi… mutta siitä päivästä saakka, jolloin
kihlauduimme…

— Mitä sitten?

— Siitä päivästä saakka kaikki on ollut toisin — kaikki.

— Mutta, Colette, mikä kaikki?

— Ensiksikin olet sinä itse aivan toisenlainen. Olet kylläkin…

Puheensävysi, käytöstapasi on muuttunut, aivan pienimpiin
yksityiskohtiinkin nähden. Katsos, ennen toit sinä minulle orvokkeja,
jotka ohimennen olit itse ostanut. Nyt saapuu tänne aina ennen
tuloasi suuri kömpelö valkoinen kukkavihko… josta minua haluttaisi
kiittää kukkaskauppiasta! Ennen puhuit minulle herttaisen
sydämellisesti, nykyisin koetat keksiä korupuheita… jotka
muistuttavat noita kukkavihkojasi. Tulohetkestäsi aina lähtöhetkeen,
istuessasi rinnallani, puhellessasi kanssani, tuntuu kuin toistaisit
koko ajan mielessäsi: »Minun on muistettava, että olen
sulhasmies!»… Jollet nimittäin suvaitse, kuten esimerkiksi tänään,
puhua tuohon ylvääseen sävyysi, joka hermostuttaa minua vieläkin
enemmän. Et tosiaankaan ole enää sama kuin ennen — ja tuo
muutos ei ole eduksesi, luvallasi sanoen!
 — Mutta entä sinä, Colette! Etkö huomaa, että sinäkin olet
muuttunut, etkä suinkaan eduksesi, huudahti Georges, kadottaen
kärsivällisyytensä. — Ennen sinä olit lempeä, vaatimaton, hilpeä, ja
minulle oli sinulla aina ystävällinen hymyily… Ja nyt…

— Nyt on kaikki toisin, eikö niin? — Nyt on välillemme tullut tuo

puheenalainen seikka… siteet, jotka meille ovat vastenmielisiä, joita
emme olisi ikinä solminneet, jollei meitä olisi siihen pakotettu… No
niin, meidät pakottaa siihen oma järkemme… mutta pakkoahan
sekin on!…

Hän puhui, puhui, haluamatta kuulla Gorges'in vastaväitteitä,

tykkänään kiihkeän tunteensa vallassa, joka hänestä äkkiä tuntui
liian epämääräiseltä sanoin tulkittavaksi. Sitä, minkä hän oivalsi
mielensä sekasorrosta, ei hän kenties ollut niin halukas täysin
paljastamaan, sillä se oli mielipaha siitä, ettei hänen ollut pelkästään
sanottava: »Minä menen naimisiin Georges'in kanssa, siksi että
katson olevani siihen velvoitettu», vaan myöskin ja ennen kaikkea:
»Jos Georges menee kanssani naimisiin, tekee hän sen rahallisista
syistä.»

Hän tunsi olevansa hermostunut, arvostelevansa ilkeästi ja väärin

tuota kunnon Georges'ia, jota hän vielä muutama päivä sitten oli
rakastanut luotettavimpana ystävänänsä… ja siitä hän kiukustui
itsellensäkin… Ja hänen mielessään heräsi halu luopua noista
epäsopua aiheuttaneista miljoonista. Mutta mitä olisivat hänen
lähimpänsä sanoneet niin kamalasta teosta? Ja eikö olisi ollut väärin
estää Georges'ia saamasta tuota suunnatonta omaisuutta? Ja eikö
hän itsekin olisi hyväksi lopuksi vielä jonakin päivänä katunut
luopumistaan setä Franeusen lahjasta?

Minkä oivan tuuman hän olikaan keksinyt, tuo kunnon setä!

 Puoleksi avoin ja jo melkein tyhjä laatikko vastusti yhä edelleen
itsepintaisesti noita pieniä käsiä, jotka jo olivat aivan väsyneet
hankalasta tehtävästään.

— Tämä laatikko saattaa minut hulluksi! huudahti Colette äkkiä.

Kärsimätön liike, raivokas ponnistus auttoi Coletten vihdoinkin

voitolle. Uppiniskainen laatikko putosi hänen polvillensa.

— Kas! sanoi hän, kumartuen hiukan järkytettynä ottamaan

kirjeen. —
Tämä suuri kirje esti sitä aukeamasta… Katsopas!

Georges katsoi kirjettä, avasi ja luki sen. Huuto kajahti hänen

huuliltansa, jotka vapisivat hiukan, kun hän nyt, hymyillen hymyä,
jonka ilmettä olisi vaikea kuvata, ojensi kirjeen serkullensa.

— Ole hyvilläsi, pienokainen, sanoi hän, — nyt on

riitakysymyksemme ratkaistu.

Kuolemansa edellisenä iltana päivätyllä testamentilla oli setä

Franeuse peruuttanut aikaisemmat määräyksensä, lahjoittaen
omaisuutensa kauppapalvelijoiden turvakodille.

Colette luki vuoroonsa kirjelmän, hiukan kalpeana.

— Vai niin… Täti Rosalie harmistuu tästä varmaankin kovin,

mumisi hän, haluten esiintyä samalla järkkymättömällä tyyneydellä
kuin Georges. — Mehän emme kumpikaan, sinä taikka minä,
välittäneet niin erikoisen paljon tuosta omaisuudesta.

Hän vaikeni silmänräpäykseksi. Kenties hän odotti saavansa

kuulla jotakin… Mutta hänen odotuksensa oli turha.
 Sulkien laatikon hän silloin lausui aivan tyynesti, ylevän
yksinkertaisesti, kuten aina kuvittelemme ratkaisevat historialliset
sanat lausutuiksi:

— Minä menen naimisiin tummaverisen miehen kanssa…

Ja kun neiti Léontine, heräten laatikon kolahdukseen oikaisihe

pystyyn, silmät unisina, silloin sanoi setä Franeusen veljentytär
kevyeen sävyyn:

— Saatte kuulla uutisia, ystäväni… Georges ja minä emme

perikään mitään… ja me puramme kihlauksemme.

*****

Löydetty testamentti oli pätevässä kunnossa. Seuraavana päivänä

ja sitten yhtä usein kuin ennenkin, tapasivat serkut toisensa täti
Rosalien luona, aivan kuten aikaisemminkin. Colette kehui
parhaansa mukaan mielihyväänsä asian uudesta käänteestä.

— Olen päässyt rahasta, naimakaupasta ja riidoista!… Kaikki tuo

on ollutta ja mennyttä… ja Georges ja minä olemme pian taas yhtä
hyvät ystävät kuin ennenkin!

Mutta hän ei tuntenut menneisyyden salaperäistä voimaa,

rinnastaessaan kaikki viimeaikaiset kokemuksensa noilla sanoilla:
Kaikki on ollutta ja mennyttä!

Tosin ei mikään estänyt häntä esiintymästä rasittavasta taakasta

vapautuneena henkilönä, liioittelemasta kädenlyöntiensä reippautta,
muuttumasta sanoin, liikkein, puheensävyin Georges'in herttaiseksi,
toverilliseksi serkuksi. Mutta hänen vallassaan ei ollut pyyhkäistä
menneisyydestä noita päiviä, jolloin he hämmästellen ja vavisten
tunsivat luvanneensa toisilleen elämänsä, jolloin hän äkkiä oli nähnyt
lapsuudenystävässä, joka ei hänessä ollut herättänyt mitään
valtavampia tunteita, siksi että hän oli niin perin tottunut hänen
seuraansa, tulevan puolisonsa, ilojensa ja tuskiensa salaperäisen
valtiaan.

Hiukan aikaisemmin, kun setä Franeusen testamentti oli muuttanut

Georges'in ja Coletten keskinäiset suhteet, olivat he tunteneet
ääretöntä ujoutta, olleet kuin häpeissään, ja pelkoon, että he
esiintyisivät kömpelösti ja näyttelisivät huonosti osaansa, oli väliin
ihmeellisellä tavalla sekaantunut vastakkainen tunne — epäilys, että
he osoittivat liiallista mielenliikutusta ja näyttelivät liian hyvin. Nyt,
kun kohtalo salli heidän palata entisiin tapoihinsa, heidät jälleen
valtasi epävarmuus, kuin olisivat he saaneet uuden osan
näyteltäväksensä, ja hämillään, poissa oikealta tolalta,
kiusaantuneina, he tavoittelivat niin kiihkeästi luontevuutta, että
eksyivät teeskentelyyn.

Verho oli väistynyt heidän väliltänsä. He eivät enää katsoneet

toisiansa entisin silmin, eivät kuunnelleet entisin korvin.

Ja Colette kävi hermostuneeksi ja kiistanhaluiseksi, ja

hajamielinen ja närkäs Georges voi antaa koko viikon mennä
menojansa elonmerkkiä antamatta.

Eräänä sunnuntaina hän lausui puhelimitse ilmi mielipahansa siitä,

ettei hän voinut, kuten tavallisesti, tulla päivälliselle täti Rosalien
luo… Hän oli odottamatta saanut kutsun… hänen tulevaisuutensa oli
kysymyksessä!

Asiat selvenivät äkkiä Colettelle.

 — On kysymys tuosta punatukkaisesta tytöstä! päätteli hän
itseksensä. — Hänet on kutsuttu päivälliselle tuon tytön kotiin. Siinä
on hänen tulevaisuutensa… Tuon asian takia hän on ollut niin
hajamielinen, niin epäkohtelias. Kuinka hän mahtoikaan siunata
tuota toista testamenttia!… Ja samaten teen minäkin, se on varmaa!

Maanantaina vaivasi Colettea päänpakotus, influensa ja jos mitkä

epämääräiset taudit, jotka sallivat hänen pysytellä pienessä
vierashuoneessa, silmät suljettuina ja jouten, sillävälin kuin täti
Rosalie, turvattuna tuollaisilta tuskilta valkoisen tekotukkakruununsa
suojassa, juhlallisena otti vastaan muutamia ystävättäriänsä
jokaviikkoiselle iltapäiväteelle »suuressa» vierashuoneessa — joka
ei pienuuteen nähden antanut paljon perää pienelle.

Illan suussa saapui Georges pyytämään anteeksi edellisen päivän

poissaoloansa, ja hyvänä tuttuna talossa hän meni pieneen
vierashuoneeseen, ettei hänen enää tarvitsisi mennä tervehtimään
vieraita, jotka jo olivat lähtemäisillään… Hän tapasi siellä Coletten,
kalpeana, silmät suurina, väsymyksen ilme kasvoillaan.

— Oletko sinä sairas? huudahti hän pelästyneenä. Colette kokosi

nopeasti voimansa, pystyäksensä sanasotaan, ja huudahti:

— Sairas! Mitä tyhmyyksiä!… päätäni pakottaa hiukan, siinä

kaikki! Ja kuinka on sinun ja tulevaisuutesi laita? kysyi hän ivallisella
korostuksella. — Jopa sinä olitkin kohtelias eilen!

Georgesin kasvot kirkastuivat äkkiä.

— Kuinka tulevaisuuteni laita on? Varsin oivallisesti, pikku Colette!

Ja nykyisyyteni myöskin! Minusta tulee herra Hamelin kirjuri… niin,
tuon kuuluisan asianajajan, josta kyllä olet kuullut! Ja nyt minun