B■nh Truy■n Nhi■m 5th Edition ■h Y

D■■c Tphcm
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookstep.com/product/benh-truyen-nhiem-5th-edition-dh-y-duoc-tphcm/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

manuale del giocatore 5th Edition D D

https://ebookstep.com/product/manuale-del-giocatore-5th-edition-
d-d/

Dungeons Dragons D D 5e Livro do jogador 5th Edition

Wizards Rpg Team

https://ebookstep.com/product/dungeons-dragons-d-d-5e-livro-do-
jogador-5th-edition-wizards-rpg-team/

Manual de Philosophia 3rd Edition D Ludgero Jaspers O S

B

https://ebookstep.com/product/manual-de-philosophia-3rd-edition-
d-ludgero-jaspers-o-s-b/

Strategi Pembelajaran Haudi S Pd M M D B A

https://ebookstep.com/product/strategi-pembelajaran-haudi-s-pd-m-
m-d-b-a/
Protesis parcial removible 13th Edition Alan B. Carr Y
David T. Brown

https://ebookstep.com/product/protesis-parcial-removible-13th-
edition-alan-b-carr-y-david-t-brown/

C PRIMER■■■ 5th Edition Stanley B Lippman Josee Lajoie

Barbara E Moo

https://ebookstep.com/download/ebook-33492942/

Lire le français d hier 5e éd 5th Edition Audisio

Isabelle Rambaud

https://ebookstep.com/product/lire-le-francais-d-hier-5e-ed-5th-
edition-audisio-isabelle-rambaud/

guide d autodéfense numérique tome 1 hors connexions

5th Edition Ouvrage Collectif

https://ebookstep.com/product/guide-d-autodefense-numerique-
tome-1-hors-connexions-5th-edition-ouvrage-collectif/

MANUAL DIAGNOSTICO Y ESTADISTICO DE LOS TRASTORNOS

MENTALES 5th Edition Dsm 5

https://ebookstep.com/product/manual-diagnostico-y-estadistico-
de-los-trastornos-mentales-5th-edition-dsm-5/
nghiahdt@pnt.edu .vn
main balls 11 bails nhiens thing
←
OF
T
D
7. 7.7
.
Another random document with
no related content on Scribd:
vielä varjossa harjun kupeella. Kylältä ei vielä kuulunut minkäänlaisia
ääniä, mutta kosken pauhu kuului hauskana kohinana tyynen aamun
hiljaa heräävästä povesta.

Silloin uskalsivat he katsoa toisiaan silmiin. Lintujen laulu eneni,

nuoren lehden ja pihkaisen mahlan haju täytti ilman, ja taivaan sini
kirkastui. Koko muu maailma unohtui heidän ympärillään, he näkivät
ja tunsivat vain toisensa, ja kummankin sydän täyttyi suloisilla
tunteilla.

Martti kietoi kätensä Annan hennon varren ympäri ja kallisti

päänsä Annan puoleen. Anna tunsi voimiensa pettävän, ja hän sai
väräjävällä äänellä sanotuksi:

»Lähdemme kotia nyt!»

He laskeusivat alas kiveltä, katselivat vielä kiven kyljessä olevaa

ovenmuotoista, sammalpeittoista kuviota ja tulivat polulle, joka johti
pappilaan. Molemmin puolin polkua kasvaviin mäntyihin olivat
ohikulkijat piirtäneet nimikirjaimia. He katsoivat niitä, joita lapsena
olivat piirtäneet yhdessä.

»Nyt minä tiedän, mikä kesäyössä on selittämätöntä», virkkoi

Martti, ja hänen katseensa kiiti pitkin aamuauringon valaisemia
vaihtelevia maisemia.

»Joko tiedät… joko tunnet», haastoi Anna, innossaan tullen Martin

viereen. »Niin, se on kesäyön kirkkaus. Se ei ole auringon valoa,
eikä kuun valoa, ei tähden valoa eikä hämärätä; se on yön omituinen
hiljainen, kirkastettu hohde, lempeä ja juhlallinen, niinkuin
iankaikkinen ilo keskellä maan katoavaa kevättä…»
 Annan silmät säteilivät, ja Martti katsoi häneen kuin kirkastettuun
olentoon, joka oli taivaasta lähetetty hänen omia ajatuksiaan
sanoiksi ja teoiksi saattamaan.

»Anna, Anna… kuule…! Minulla on uusi ajatus, suuri ja ihana! Voi

jospa kerran voisin sen kankaalle kiinnittää!»

»Jumala antaa voimia… Jumalan kunniaksi on Hänen suuren

luontonsa jäljentäminen. Sinun 'Kesäyösi' kerran vielä tekee
kuuluisaksi köyhän perukkamme, sillä henkesi imee voimansa
kesäyön kirkkaudesta… Niin usko, ja sinä tulet onnelliseksi… ja
minä rukouksissani autan sinua… Se on korkein onneni…»

Polku, jota olivat tulleet, johti korkealle kummulle pappilan riihen

taakse. Siihen loppui metsä, ja siihen päättyi polkukin, sillä siitä
alkoivat pellot.

Pappilassa oltiin liikkeellä, ja suvannolta kuului lauttamiesten

lauluja.

»Minä olen nyt niin onnellinen, ja minun on nyt niin hyvä olla…
sillä minä tiedän, että nyt ymmärrät, miksi minä kesäöitä rakastan…
Voi, usein viime kesänä ajattelin: Jospa Martti kerran vielä Pohjolaan
palajaa… silloin hänelle sanon: Kesäyö on ihanin kaikista… Ja
kauas vieraalle maalle rukoilevan rukoukseni lähetin, sinun luoksesi,
että Pohjolaasi muistaisit…»

»Ja minä muistin… Minun tuli ääretön ikävä tänne… Kaikki

muistin: talviset revontuli-illat, varhaiset hankiaamut ja kesäiset yöt.
Siksi takaisin tulin enkä koskaan pois enää halua…»

»Mutta ystäväsi, joka sinua rakastaa…?»

 »Ei hän koskaan ole minua rakastanut eikä minun maailmaani
ymmärtänyt…»

Silloin juuri he saapuivat pappilan kujalle. Kumpikaan ei tiennyt

minkä vuoksi, mutta molempiin tarttui Martin viime puheen jälkeen
semmoinen ilo, että tuntui kuin maasta molemmin irtautuisivat.
Pääskyset kiitivät nuolena poikki ja pitkin pihaa, vilahtivat
avonaisesta ovesta karjalatoon ja suhahtivat pienestä reiästä tallin
ullakolle, visertelivät ja lensivät ihan Annan ja Martin päiden
päällitse.

Ison kuistin ovet olivat auki. Rovasti oli piippuineen tullut kuistille
keinumaan, niinkuin hänen tapansa oli aina ollut. Nouseva
aamuaurinko sopi siihen paistamaan, ja siinä oli hauska keinua, kun
ilmassa oli alkavan kesän lemua, joka kuistinkin täytti, ja huvikseen
katsella pääskysten lentoa halki päiväpaisteisen pihamaan.

Hän näki nuorten kujalla tulevan ja hymähti. Molemmat olivat

hänelle yhtä rakkaat, sillä Anna oli rovastin mielestä kuin oma lapsi.
Hän arvasi, mitä tietä nuoret olivat kesäkartanolta palanneet, ja
hänellä oli aavistus siitä, että heidän suhteensa ei enää ollutkaan
veljen ja sisaren. Hän oli sen heti huomannut.

Loistavin silmin riensivät Martti ja Anna kertomaan. Molemmat

näyttivät olevan yhtä iloisia ja juttelivat yhtaikaa.

Ruustinna kuuli ruokasaliin heidän tulleen ja riensi hänkin kuistiin.

Häneenkin tarttui heidän ilonsa, ja hän istahti rovastin viereen.

Martti ei ollut vielä yhtään kertaa sittenkun kotia saapui ollut niin
pirteällä tuulella, eikä Annasta ollut semmoinen ilo koskaan loistanut
kuin nyt.
 »Juuri tämä aika on kaikkein ihanin täällä Pohjolassa», sanoi
Martti. »Mikä ihmeellinen yö oli! Niitä värivivahduksia! Niitä taivaan
selittämättömiä valoja… Nyt minä ymmärrän, miksi isä ei koskaan
ole täältä etelään ikävöinyt… Tämmöisenä yönä ei saisi kukaan
nukkua… eikä yön ihanuutta näkemättä antaa sen livahtaa
menemään…»

Rovasti katseli ihastuneena poikaansa. Noin oli hänkin tuntenut

nuorena! Noin innostunut kaikesta siitä, mikä oli kaunista!

Ruustinna katsoi rovastiin, ja oli kuin hän olisi miehensä

hymyilevistä silmistä lukenut:

— Enkö sitä ole sanonut! Nuo kaksi kuuluvat toisilleen nyt, niinkuin
ennenkin.

Ja hänestäkin tuntui nyt, että niin pitikin olla, eikä toisin.

9.

Annan päiväkirjasta.

Valoisa kesäyö!

Parin viikon päästä on juhannus.

Ihmeaikaa on tämä, jota elän. On kuin unta ja todellisuutta.

Olen katsellut tästä päiväkirjastani niitä lehtiä, joita kuluneina

vuosina olen kirjoitellut — silloin tällöin — ja enimmäkseen silloin,
kun Marttia muistelin. On hauskaa katsella, mitä silloin tunsin ja
ajattelin, ja verrata siihen, mitä nyt tunnen ja ajattelen.

Olenko nyt onnellisempi kuin silloin, kun häntä palavissa

ajatuksissani muistelin ja rukoilin, että Jumala hänen taiteensa tien
tasoittaisi? Ehkä olen, ehkä en.

Ei, onnellisempi olen; olisin vielä onnellisempi, jos tietäisin, että

hän on onnellinen.

Mutta en voi sitä uskoa. Siitä asti olen sitä epäillyt, kun
kesäkartanolta palasimme. Mikä äärettömän ihana yö se olikaan!
Siitä kirjoitan vielä joskus eri luvun tähän päiväkirjaani. Kuinka
ihmeellistä se olikaan. Pelkäsin ja vapisin! Voi jos hän olisi
aavistanut, kuinka lähellä oli, etten tarttunut hänen kaulaansa…!

Mutta hän ei sitä tiennyt, ja niin onkin hyvä.

Kuulen hänen kävelevän edestakaisin tuolla huoneessaan

ullakolla, aivan pääni päällä. Hän avaa ikkunan ja katselee kai
pohjoisiin vaaroihin ja koskelle, jonka rantakoivut jo ovat täydessä
lehdessä. Tietääkö, että minäkin valvon ja häntä muistelen?
Aavistaako, että seuraan hänen työtään aivan kuin se olisi omani ja
koskisi omaa iloani ja onneani?

Ehkä ei muista minua. Sitä toista ikävöi — ja pian kai hän on

täällä, hänen ystävänsä, morsiamensa…

Mitä nyt oikeastaan ajattelen ja tunnen? Mitä mietin?

Istun tässä, avoimen ikkunan luona, joka antaa joelle ja

puutarhaan. Tuomi on täydessä kukassa, pian puhkeaa pihlajaankin.
Valoisa, lämmin kesäyö! Täällä pappilassa on hiljaista nyt, siellä
kaikki nukkuvat, paitsi Martti ja minä. Kylällä eivät nuku. Aina on
tiellä joku kulkija, ja korva ottaa ääniä etempää ja likempää. Ei tänä
aikana saakaan nukkua, — niin sanoi Marttikin. — Nyt täytyy imeä
kesäyön kirkkaudesta! Tämä on lyhyt, tämän valon ja riemun aika
poloisessa Pohjolassa! — Mutta minä olen viettänyt ihanan yön
Haltiain kivellä — Martin kanssa.

Jospa näkisin hänen sydämensä syvyyteen! Jospa tietäisin syyn,

jonka vuoksi hän usein on alakuloinen ja hajamielinen. Usein olen
hänet tavannut puutarhan penkillä istumasta. Hän tuijottaa joelle ja
lännen vaaroihin, harmaansinisissä silmissään ikäänkuin
pelonsekainen katse. Kaiketi hän miettii taideteostaan, joka syksyksi
joutuu valmiiksi…

»Ei hän koskaan ole minua rakastanut eikä minun maailmaani

ymmärtänyt.»

Niin hän sanoi, kun palasimme kesäkartanolta. Miksi hän niin

sanoi?
Mitä tarkoitti?

Usein olen toivonut, että hän ottaisi puheeksi Ellinsä tännetulon.

Mutta hän ei virka siitä mitään. Ehkä hän kuitenkin puhuu paljonkin
asiasta isälleen ja äidilleen. Mitäpä minulle puhuisikaan…

*****

Mutta… mutta! Jumala, anna minulle anteeksi, että ajattelen niin ja

tunnen näin! Olenko niin pohjalta paha ja itsekäs? Raukka, orpo,
köyhä tyttö olen, Jumala yksin turvanani. Onko väärin, että häntä
rakastan? Onko väärin, että rakastan häntä ja hänen taidettaan ja
tahtoisin hänen vierellään aina olla?
 Miksi sydämeni ja sieluni toista kuiskaavat? Ja miksi olen nähnyt
hänen silmistään, että hänkin rakastaa minua! Olenko erehtynyt ja
pettynyt? En. Sillä hän ei voisi pettää, ei valheverholla peittää syvien
silmiensä ilmettä. Ei ole Martti luotu tänne pettämään eikä valheen
palvelijaksi. Suurta, valoisaa totuutta on hän tullut luomaan, ja
Jumala kyllä auttaa häntä.

Voi, voi, kun saattaisin häntä lohduttaa! Kun rohkenisin häneltä

kysyä. Mutta en voi. Nämä päivät ovat olleet ikäviä, vaikka on kesän
kaunein aika. Kuinka onnellinen olisin, kun olisin varma siitä, että
hän vartoo, odotettua morsiantansa, häntä ikävöi ja rakastaa. Mutta
sitäpä juuri epäilenkin. Minä uskon niin, että hänen Ellinsä on kova ja
keikaileva maailmannainen, joka kyllä voi Marttia rakastaa, mutta ei
niinkuin Martti tahtoisi. Miksi hän muutoin olisi alakuloinen nyt, kun
otaksuisin hänen elonsa aamun kirkkaimmillaan olevan! Edessään
on hänellä loistava taiteen tie ja vieressään morsian, ystävä ja
hoivaaja!

Mutta ehkä hän ei Elliään ajattelekaan, ei minua eikä ketään. Ehkä

hän vain miettii taideteostaan, keväthankien kuultava kirkkaus
mielessään…

Nyt kuulen hänen kävelevän edestakaisin, väliin yhteen kohti

seisahtuen. Ehkä katselee hän tauluaan, uudistaen, muovaellen…
Rakas, rakas Martti! Hyvä Jumala sinulle parastansa antakoon!

Nyt taukoavat askeleet, hän varmaan koettaa nyt nukkua. Nukkua

pitäisi minunkin. Huomenna on raskas työpäivä. Juhannussiistimiset
alkavat pihasalla ja huoneissa. Kaikki pitää olla puhtoisen puhdasta,
suuren valonjuhlan tullessa. Salin kamari laitetaan kuntoon Martin
morsianta varten…
 Nythän on jo aamupuoli. Aurinko paistaa jo joelle, suvannon
luhtasaariin ja lännen vaaroihin. Kesäyö! Kesäyö!

Miksi minä maata pannessani aina muistan Ellin muotokuvaa?

Aina siihen katson, kun Martin huonetta siistiän. On kuin silmäni
siihen väkisin kiintyisivät. Mitä on niin kovalta näyttävää niissä
silmissä ja suupielissä, jotka ovat minusta niinkuin tahtoisivat purra!
Minä varmaan erehdyn. Mutta yksi asia vielä. Ruustinna ei puhu
paljon mitään Martin morsiamesta. Eilen hän kuitenkin sanoi:

»Nyt me, Anna, panemme parastamme, toivottua vierastamme

varten.»

Martti on varmaan nyt unessa, koska ullakolta ei kuulu mitään

liikettä.

Nuku, rakastettuni, unelmieni ja nuoruuteni sulho! Minä rakastan

sinua sittenkin, vaikka täältä siirtynet lämpöisempiin maihin. Lähetän
terveiseni ja palavat rukoukseni sinun luoksesi, — lähetän näin
valoisina kesäöinä ja revontulten hulmutessa talviöinä! Aina, aina.
Sillä sinun onnesi on minunkin onneni.

Isätön, äiditön, koditon ja turvaton! Uskallanko minä näin ajatella ja

näin kirjoittaa? Mutta ei minua tunto soimaa. Minusta tuntuu niinkuin
hyvä Jumala katsoisi olkani yli jokaista sanaa ja jokaista kirjainta
eikä käske panna pistettä. Miksen siis kirjoittaisi!

*****

Pari päivää on kulunut.

Työtä ja kiirettä on ollut aamusta iltaan. Ilma on edelleen kirkas ja

kuulakka, yö ja päivä ovat yhtä valoisat. Valoisat yöt, joita rakastan!
Ihmeyöt, joina lintujen laulu ei koko yönä lakkaa! Minä olen nuori ja
nautin, enkä tunne väsymystä. Koko viime yönkin olin valveilla. Koko
kirkonkylä valvoi. Kuka tämmöisinä öinä hennoisikaan nukkua!
Iloinnevatko muut nuoret tytöt näin tästä valon ajasta kuin minä! On
niin kummaa olla. On ihanaa ja surullista samalla. Laulaa tekisi
mieleni. Minulla onkin laulu kesäyöstä, jonka jo kansanopistossa
tein. Mutta minulla on nyt siihen paljon lisäämistä, paljon… paljon.
Siitä tulee kaunis laulu — kauniimpi kuin nuoren Sallan ja uljaan
Juho metsästäjän…

Minulla olisi niin kovin paljon kirjoittamista, menisi päiviä, viikkoja,

enkä sittenkään ehtisi sanoa puoltakaan kaikesta siitä, mitä tänä
kesänä olen tuntenut. Säilytät ne vastaisen varalta ja ilokseni niistä
lauluja laadin. Sillä sydämeni on täysi, täysi.

Tänään on Martti siirtynyt pois ullakolla ja jättänyt kevättaulunsa

kesken. Hän on maalausvehkeineen siirtynyt Haltiain kivelle ja
aloittanut suurta tauluaan »Kesäyötä». Kuinka siitä iloitsen! Siitä
taulusta tulee se taikakalu, joka Pohjolan loiston näyttää etelän
ihmisille. Nyt minä ymmärrän, miksi Martti on niin miettiväinen ollut.
»Kesäyötään» on miettinyt. Kesäyön ihmevaloja.

Hänen katseensa oli kirkas, kun hän aamulla minulle virkkoi:

»Nyt minä siirryn Haltiain kivelle… Luuletko, että hyvät haltiat

minua työssäni auttavat?»

»Auttavat ne… Ne rakastavat sinua, joka olet erämaan ystävä ja

kiveliön veli, metsän poika, jonka hyväksi kaikkensa antavat…»

Niin hänelle vastasin, ja hänen katseensa oli niin kovin lämmin ja

koko hänen olentonsa kuin kirkastettu.
 Minä seurasin mukana, ja me kävimme torpassakin, — niinkuin
ennenkin. Martti ja äijävaari ovat hyvät ystävät, vaikkei äijävaari
jaksa ymmärtää Martin yrityksiä. Mutta hauskaa oli.

Nyt on hän varmaan kivellä ja on aloittanut työtänsä, sillä öisin

aikoi hän työskennellä. Rakastettuni, unimaailmani sulho! Onnessa
työskentele, ja antakoon valkeuden Herra siveltimellesi voimaa ja
vauhtia!

Yksi asia on varma. Hän ei näytä isosti huolehtivan morsiamensa

tulosta. Lipposet jalassa hän kulkee paitahihasillaan niinkuin ennen
poikasenakin. Siten onkin hän kaikkein kaunein. Ei minkäänlaisia
herrasvehkeitä. En ole yhtään kertaa nähnyt hänellä tuota kankeaa,
korkeaa kaulusta, joka tekee hänet niin kovin juhlallisen näköiseksi.

Ruustinna on hänelle monta kertaa puvusta muistuttanut, mutta ei

hän näy siitä välittävän. Nauraa vain ja sanoo, että hän tahtoo kaikin
puolin nauttia vapaudestaan.

Tänä aamuna oli viimeksi puhe.

»Sinun pitää ruveta hiukan siistimään itseäsi sekä pukusi että

muunkin puolesta», sanoi hänelle ruustinna aamiaista syödessä.
»Ethän ole ajanut partaasikaan pitkään aikaan… Morsiamesi on pian
täällä…»

Minä toin juuri ruokaa pöytään ja kuulin Martin naurusuin

vastaavan:

»Morsiamelleni kelpaan kyllä näin kuin olen.»

Rovasti hymähti, ja minä näin, että hän hyväksyi Martin

mielipiteen.
 »Ole sinä vain niinkuin itse somimmaksi tunnet», sanoi hän.

Mutta ruustinna arveli:

»Kummallisia ihmisiä ovat taiteilijat, sen sanon vieläkin. Olisinpa

minä morsiamesi ja sinä tuolla lailla tulisit eteeni, niin paikalla
käskisin mennä…»

Mutta Martti hymyili vain. Jospa hän olisi aavistanut, kuinka hänen
puoltaan pidin! Noin hän oli, valkoisine paidanhihoineen, ihmeen
kodikas ja mieluinen.

Olen kuitenkin utelias näkemään, eikö hän muuta pukuaan nyt

pian, sillä juhannus on aivan ovella ja morsian saattaa tulla millä
hetkellä hyvänsä.

Hänen huoneensa on nyt kunnossa, saapi tulla milloin hyvänsä.

Hän on laulajatar, joka on ollut oppimassa ulkomailla. Tavattoman
hieno ja sivistynyt nainen, kertoi ruustinna. Mutta sittenkin näyttää,
ettei hän oikein sydämestään iloitse morsiamen tulosta. Niin minusta
näyttää. Ja muutenkin on kuin olisi painajainen koko talossa.
Hajamielinen ja kärtyinen on ruustinna, rovasti on kadottanut
herttaista iloisuuttaan, ja kaikki tuntuu niin jännitetyltä ja pingoitetulta.

Ja Martti itse?

Minä en tiedä, mitä ajatella, enkä uskalla kaikkia ajatuksiani

kirjoittaa, mutta minulla on kummallinen aavistus siitä, ettei hän ole
iloinen morsiamensa tulosta. Eikö hän sitten rakasta? Martti-parka!
Ehkä hän kärsii hirveästi!

Jospa nyt juhannus tulisi ja morsian, että tämä pingoitettu elämä

pääsisi entiseen luontevuuteensa! Olen varma, että Marttikin tulisi
iloisemmaksi. Ehkä hänen Ellinsä on hyvinkin rakastettava, vaikka
minäkin toisin luulen. Mutta varmaa kuitenkin on, että joku syy on
olemassa juuri hänessä, sillä Martti ei olisi minulle niin sanonut, kun
kesäkartanolta palasimme.

Minun tekisi mieleni juuri nyt, kun muut pappilassa nukkuvat,

lähteä Haltiain kivelle. Martti maalaa paraikaa. Nyt on sydänyön
hetki, juhlallinen ja loistava! Sydämeni kuiskaa: mene Martin luo
Haltiain kivelle, hän muistaa sinua… odottaa sinua! Tyynny,
sydänraukkani! Ei Martti minua kaipaa. Minä näen hänet kivellä
seisomassa telineen vieressä… ja hän katselee ikävöiden pitkin
pappilasta tulevaa polkua…

Ei. Ei. Minä hourin ja haaveksin. Sydämeni on sairas, sairas,

mutta rakkauttani en voi kuolettaa. Yhden ihanan yön jo olen
viettänyt — siinä onkin kylliksi, ja siinä on minulle muistoja elämäni
ajaksi.

Kuinka hirveän paha on ihmissydän! Nyt juuri ajattelen: Jospa

hänen Ellinsä sairastuisi tai joku muu este sattuisi, ettei hän tänne
asti tulisikaan.

Mikä hirveä, syntinen ajatus! Jumala, anna minulle anteeksi

pahuuteni ja anna minulle voimia Martin onnen ja menestyksen
hyväksi toimia.

Lintujen laulaessa käyn nukkumaan. Kesäyö, kesäyö!

*****

Martti ei ole käynyt kotona laisinkaan.

 Hän on nukkunut torpassa, äijävaarin pienessä, pimeässä
porstuan kamarissa, ja öisin on hän maalannut. Tänään olen käynyt
siellä ja Haltiain kivellä hänen »Kesäyötään» katsomassa. Kävin
viemässä ruokaa hänelle.

Vasta juuri olen palannut.

Martti on nyt iloisempi, ja hauskaa oli kuulla, mitä hän siellä

kahden vanhan kanssa hommaa. Hän näyttää unohtaneen koko
morsiamensa. Hän juttuilee ja tarinoipi äijävaarin kanssa, joka on
pian sadan vuoden vanha. Ukko alkaa vähitellen uskoa, että
maalaustaide sittenkin on jotakin erinomaisempaa. Ei syntiä eikä
vastoin Jumalan sanaa. Nyt käydessäni täytyi minun nauraa. Martti
on hämmästyttänyt molempia vanhoja erinomaisen hauskalla
taululla, johon hänellä jo ennen oli aihe ullakkokamarin seinällä:

Vanha Erkki poroineen.

Mutta nyt on taulussa pirtti, lampaita pirtin edessä jyrsimässä

männyn mäihää; Erkki metsästä palaamassa poroineen ja
honkakelkkoineen. Siitä on ukko mielistynyt ja nyt on niin hyvillään,
että häntä on ilo katsella.

Nyt ei hän enää epäile Martin kykyä, eikä pidä hänen tointansa
joutavana.

Martti on syönyt heidän kanssaan piimää ja leipää ja pitänyt ukon

sikaareissa.

»Minulla ei ole koskaan ulkomaanmatkallani ollut niin hauskaa

kuin täällä Jäkälärovassa näinä päivinä. Tämä on ihan kuin satua,
kun lisäksi on näin äärettömän kirkkaat ilmat», sanoi hän minulle.
 Minä toin hänelle terveiset pappilasta, mutta hän sanoi, ettei hän
vielä malttanut tulla.

»Kesäyöt ovat lyhyet kuin ihanat unet. Niitä ei saa nukkumalla

kuluttaa, sillä ihmiselämä on lyhyt», sanoi hän.

Sitten kävimme Haltiain kivellä. Mikä ihana taulu siitä tuleekaan,

suuresta kesäisestä luonnosta suoraan jäljennetty!

Hän puhui koko ajan »Kesäyöstään», ja minä näin hänestä, ettei

hän muuta muistanut eikä muuta ajatellut. Ei sanaakaan
morsiamesta. Ei edes kysynyt, joko olimme huoneen kuntoon
laittaneet.

*****

Toin hänen terveisensä, ettei hän vielä malttanut tulla, hän tahtoi
nauttia ja imeä kaikki, mitä kesäyö tarjosi.

»Hän ei enää liene oikeillaan koko poika», pahoitteli ruustinna.

»Onko nyt enää suunnillakaan, että puuhaa siellä nälinkuoliaana
eikä välitä mistään!»

Mutta rovasti myhäili herttaista hymyään.

»Niin tuleekin! Ei hän muutoin tosi taiteilija olisikaan, ellei kaikesta

sielustaan antautuisi taiteellensa. Niin unohtaa taiteilija muun
maailman, sillä taide tahtoo miehensä kokonaan.»

»Olkoon sitten», virkkoi ruustinna, mutta kun hän näki, että rovasti
hyväksyi Martin hommat, tuli hänkin paremmalle tuulelle ja sanoi:
 »Minkävuoksi hänestä nyt on tullut semmoinen kummallinen,
härkäpäinen olento… ja lapsena oli niin herttainen ja kuuliainen…»

Rovasti sanoi:

»Se johtuu siitä, että hän nyt vasta on selvillä tehtävästään.»

Nyt vasta alan minäkin Marttia oikein ymmärtää, hänen taidettaan.

Kuinka suuri onkaan hänen rakkautensa tähän luontoon! Kuinka
syvät ja voimakkaat hänen tunteensa. Minä voin vain aavistaa…

Kuinka onnellinen hän nyt olisikaan, jos hänen morsiamensa nyt

pian tulisi ja innostaisi häntä hänen työssään.

Osanneeko Elli ymmärtää hänen taideteostaan?

En tiedä. Minusta on kuitenkin kovin hauskaa, että Martti noin

tekee.
Tuntuu hyvältä minusta. Minkävuoksi? En tiedä sitäkään.

Kahden päivän perästä jo on juhannus-aatto.

Taas sama ikävä Haltiain kivelle. Olenko lumottu?

Voi että näkisin eteenpäin! Ei. Parempi on, etten mitään tiedä.

10.

Ellin kirje Martille.

 Istun täällä ullakolla huoneessasi, jossa suurta tauluasi
valmistelet.

Minä näet olen tullut. En kuitenkaan kovin suurin toivein, samoin

kuin en erikoisen pettyneenä lähde takaisin. Kyllä tiesin, ettei
suhteemme eivätkä tunteemmekaan totta olleet.

Sinä olit kuitenkin aika veitikka! Jätät kirjeen, kuvani ja

sormukseni
tänne pöydällesi ja itse pakenit — niin, ties mihin erämaahan. Ehdit
ennen minua! Hyvä niinkin.

Haluan kuitenkin nämä rivit luettaviksesi jättää ennenkun lähden

takaisin, vaikka vasta tänä aamuna tänne tulin. Matka on pitkä,
mutta minä kyllä jaksan.

En ole sinulle suutuksissa, sillä minä ymmärrän tekosi vallan

hyvin. Olen sen nähnyt kirjeistäsi, ja samaa kai olet sinäkin
huomannut minun kirjeistäni, jos olet niitä joutanut lukea.
Avioliittoon tietysti ei olisi puhetta ollutkaan, mutta olisin minä
mielelläni tahtonut täällä viikon pari viipyä, viettääkseni kanssasi
Pohjolan kirkkaan kesän idyllin. Minä näet tunnustan, että tämä
kaukainen seutu miellyttää minua kirkkaine öineen ja alastomine
tuntureineen.

Pian olin selvillä, miten asiat ovat.

Ei ollut enää varhainen aamu, kun ajoin tänne pappilan kuistin

eteen. Luulin, että oltaisiin jo valveilla, mutta niin ei ollutkaan.
(Täällä näkyykin olevan tapana valvoa öisin ja vasta auringon
noustessa korkeammalle käydä nukkumaan.) Mutta juuri kun olin
noussut kärryistä, tuli nuori tyttö, — Anna kuuluu hänen nimensä
olevan — kuistille. Hän oli hirveän pelästyksissään ja kertoi, että
rovasti ja ruustinna vielä olivat yösijalla. Kertoi, että minua oli
varrottu, odotettu kuin kuuta nousevaa…

Hän selkisi pian aamu-unestaan, ja nyt minä vasta tulin häntä

tarkemmin katsoneeksi. Hän on todella ihana kaunotar. Mutta
samalla kun sen havainnon tein, ymmärsin minä heti, että olin tullut
liian myöhään. Tunsin raatelevaa tuskaa ja pettymyksen kipuja,
mutta nielaisin kaikki menemään.

Mutta hetken perästä jo uskoin, että olinkin erehtynyt. Annan

käytös ja koko olemus oli niin vilpittömän ystävällistä ja suoraa, että
jo uskoin erehtyneeni. En ole kenenkään ihmisen katseessa nähnyt
niin lempeää, niin suoraa ja sydämeen asti avonaista katsetta.

Minä en vielä kysynyt sinusta mitään. Hän vei minut minua

varten kuntoon laitettuun huoneeseen, ja minä aloin jo tulla
iloiseksi. Kaikki näytti niin somalta. Hän pyyteli anteeksi ja vakuutti,
että kaikki tulee hyväksi, jahka ehditään.

Silloin aloitin keskustelun Annan kanssa ja sain tietää, kuka hän

oli. Ensin uskoin, että hän oli joku sukulaisesi; en ymmärtänyt, oliko
palvelija vai eikö. Hänen käytöksensä oli teeskentelemätöntä ja
suoraa. Mutta lopuksi käsitin, että Anna kuitenkin, kasvattina, oli
enemmän kuin tavallinen palvelija.

Kysyin sitten sinua.

Anna selitti, missä olet, että maalaat jotakin uutta taulua lähellä
olevassa torpassa. Katoamisestasi erämaahan ei täällä silloin
kukaan tiennyt — ei Annakaan.
 -Missä hän täällä kotona maalaa? Hän on kertonut suuresta
taulusta, jonka aihe on keväisestä kiveliöstä?»

Annan kasvot ihastuivat.

»Täällä ullakkokerroksessa. Pohjoispäässä. Hän rakastaa olla

pohjoispäässä sen vuoksi, että näköala on kauniimpi sieltä.»

Hän läksi minua opastamaan, ja me nousimme ullakolle.

»Se on ihana taulu, mutta se ei ole vielä valmis», kuulin Annan

sanovan, kun nousimme rappusia ylös.

Sitä sanoessaan soi hänen äänensä niin pehmeällä ja hellältä,

että äskeinen epäilykseni taas heräsi. Kun katsoin Annaan,
näyttivät hänen kasvonsa vaaleammalta.

Hän avasi oven, ja me astuimme tähän huoneeseen, jossa nyt

tätä kirjettä kirjoitan.

»Neiti on hyvä ja tulee alas sitten… Minä laitan siellä kuntoon

kaikki… uni, väsymys ja nälkä tulee taipaleella», kuulin Annan
sanovan, ja samalla hän poistui alas.

Hyvä olikin, että meni. Nyt sain rauhassa katsella tauluasi… Ilo ja
riemu ja ylpeys täytti sydämeni, sillä minä näen nyt vasta, että olet
todellinen taiteilija. Pitkään aikaan en voinut irroittaa katsettani siitä,
niin huikaisevan kaunis se oli suurine valkopäisine kukkuloineen,
jotka kuvastuivat tummansinervää taivasta vastaan…

Huoneessa oli siistiä, ja selvään näkyi, ettei siinä ollut moneen

päivään asuttu. Mutta minä havaitsin myöskin muuta, josta
epäluuloni taas virkistyi ja muuttui vihdoin varmuudeksi. Kukkia,
aivan vereksiä, oli maljakoissa sekä pöydällä että lipastolla. Kuka
niitä muu laittoi kuin Anna?

Katselin ulos ja avasin ikkunan.

Todellakin suurenmoinen on näköala.

Silloin huomasin kirjeen, jossa oli osoitteeni.

Ennenkuin sen avasinkaan ymmärsin kaikki.

Jos sinä hetkenä olisin voinut kostaa, olisi kostoni ollut

kamalaakin kamalampi.

Mutta minä olen näyttelijä pohjaltani, ja pusersin tuskani syvälle.

Mutta ajatuksissani riehui koston kuuma poltto — en omaani enkä
sinun onneasi ajatellut — kostoa, veristä ja julmaa…

En ole kuitenkaan niin huono kuin ehkä luulet. Ajattelin

menettelyäsi ja koetin sinua ja tekoasi ymmärtää. Ja uskon
löytäneeni syyt. Senvuoksi lauhtui vihani, ja koston henki laimeni.
Sillä minä uskon sallimukseen. Ajattelin omaa elämääni, joka on
takanani, ja tunsin, ettei se ollut semmoista elämää kuin sinun
Annasi elämä. Minun on helppo ymmärtää, että olet meitä
molempia toisiimme verrannut, ja että voitto kallistui Annan
puoleen, on selvä — siksi hyvin sinut tunnen. Minä tunnen, että et
rakasta aistillisuutta, joka on minun elämäni. Siksi kadotin arvoni
silmissäsi Annan rinnalla — ja olenhan jo Annaa vanhempikin.

Niinikään ymmärrän syyn, jonka vuoksi olet piiloutunut. Sinun

olisi ollut vaikeaa sanoa minulle suora totuus, etkä tietystikään
halunnut Annan läheisyydessä ruveta minua »rakastelemaan», jota
kuitenkin olisin tahtonut. Tekosi on haaveksijan, uneksijan teko, ja
minä käsitän sen ihmeen hyvin. Se on samalla alkuperäisen
romantillinen, vaikka se osoittaakin heikkoutta ja arkuutta.

Isäsi on herttainen vanha rovasti ja luulen, että olet isäsi

luontoinen. Äitisi on viisas, elämää kokenut nainen. Huomasin ensi
silmäyksestä, jonka hän minuun iski, että hän tahtoi katsoa pohjaan
asti. Minä luulen, että semmoisia vanhoja ruustinnoja on mahdoton
pettää — niin tutkiva on heidän katseensa. Riippuuko se siitä, että
heidän sielunelämänsä on niin kovin puhdasta, vai ainoastaan
toisen, tutkittavan, paha omatuntoko säpsähtelee tutkijan kirkkaan
silmän edessä?

En sitä tiedä. Mutta minä näin heti, että olin vastenmielinen

hänelle, vaikka hän koettikin, raukka, teeskennellä ystävällisyyttä.
Uskon, ettei ainakaan hän sure poislähtöäni.

Isäsi on toista maata, lämmin ukko, jonka nainen voisi taluttaa

minne hyvänsä. Me puhuimme paljon taiteesta ja taiteilijoista. Hän
on vanhaksi mieheksi seurannut merkillisen tarkkaan kaikkia
taideharrastuksia maassamme.

*****

Niin. Sinua on etsitty koko päivä. Ei jälkeäkään ole näkynyt.

Huomaan ruustinnan pelkäävän pahinta. Ja äsken, kun nousin
tänne ullakolle kirjoittamaan, näin ukko rovastinkin kävelevän
levottomana edestakaisin huoneessaan. He eivät tiedä kirjeestäsi
mitään, enkä siitä aio heille mitään mainitakaan. Annaa en ole
nähnyt sitten aamun, ja koko talo näyttää olevan levoton
katoamisesi vuoksi.