Cepat dan Mudah Belajar Sendiri

Mengamankan dan Menyelamatkan

Data pada Hard Disk Th Ari Prabawati
Editor
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookstep.com/product/cepat-dan-mudah-belajar-sendiri-mengamankan-dan-
menyelamatkan-data-pada-hard-disk-th-ari-prabawati-editor/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Setia Pada Sumber Kesaksian tentang Sosok dan

Keteladanan Gunawan Wiradi Ari Wibowo Ahmad Jaetuloh
Editor

https://ebookstep.com/product/setia-pada-sumber-kesaksian-
tentang-sosok-dan-keteladanan-gunawan-wiradi-ari-wibowo-ahmad-
jaetuloh-editor/

Cara Cepat Menyelesaikan Perkalian Kumpulan Trik Mudah

Cepat Harris Syamsi Yulianto

https://ebookstep.com/product/cara-cepat-menyelesaikan-perkalian-
kumpulan-trik-mudah-cepat-harris-syamsi-yulianto/

Kebijakan Publik Teori Formulasi dan Aplikasi Ari

Yanto. M.Pd. (Editor)

https://ebookstep.com/product/kebijakan-publik-teori-formulasi-
dan-aplikasi-ari-yanto-m-pd-editor/

Pangan, Kebangsaan, dan Ketahanan Nasional Bustanul Ari

N & Lely Pelitasari (Editor)

https://ebookstep.com/product/pangan-kebangsaan-dan-ketahanan-
nasional-bustanul-ari-n-lely-pelitasari-editor/
Cepat Praktis dan Gratis Membuat Website Jefferly
Helianthusonfri

https://ebookstep.com/product/cepat-praktis-dan-gratis-membuat-
website-jefferly-helianthusonfri/

Mudah Memahami Stoikiometri Perhitungan Zat pada Rumus

Kimia dan Persamaan Reaksi Prof Dr Minda Azhar M Si

https://ebookstep.com/product/mudah-memahami-stoikiometri-
perhitungan-zat-pada-rumus-kimia-dan-persamaan-reaksi-prof-dr-
minda-azhar-m-si/

Psikologi Belajar dan Pembelajaran Herman

https://ebookstep.com/product/psikologi-belajar-dan-pembelajaran-
herman/

Belajar Menelanjangi Diri Sendiri Fais Yonas Bo A

https://ebookstep.com/product/belajar-menelanjangi-diri-sendiri-
fais-yonas-bo-a/

Belajar Sendiri Adobe Premiere CC 2019 Jubilee

Enterprise

https://ebookstep.com/product/belajar-sendiri-adobe-premiere-
cc-2019-jubilee-enterprise/
Another random document with
no related content on Scribd:
jotka uhkasivat valta-istuinta, saadakseen Kustaa-kuninkaan
huomaamaan hänen tarpeellisuuttansa valtaistuimen varmimpana
tukena.

Armfelt'in siis uudestansa vähä jälkeenpäin antaessa viittauksia

kapinallisten salaisista hankkeista, olivat kuninkaan korvat
halukkaammat kuulemaan ja hän herätti vihdoin kuninkaassa siihen
määrään epäluuloja, että tämä useiden henkilöjen läsnäollessa
lausui: — Jos he yrittävät joitakin hankkeita minun poikaani tahi
hallitsijan oikeuksia vastaan, tulen kannattamaan paarilla itseni
Ilvestarhaan ja puhuttelemaan kansaa, samoinkuin Antoniuskin, ja
näyttämään sille Caesarin verisiä vaatteita sekä kehoittamaan sitä
hävittämään nämät valtaistuimen alituiset viholliset.

Näitä sanoja kerrottiin, ja ne pian levisivät sekä herättivät suurinta

levottomuutta ja peljästystä.

Kaiken tämän ohessa oli kuninkaan tila kuitenkin huonontunut, ja

hänen pian tapahtuva lähtönsä tuli yhä selvemmäksi.

Yöllä 28 ja 29 päivän välillä tuli henkilääkäri Dalberg, jota oli

lähetetty noutamaan, huomasi, ett'ei kuninkaalla enään ollut monta
tuntia elonaikaa ja sanoi hänelle Södermanlannin herttuan vartoavan
vastaanotto-huoneessa sekä kysyi, eikö kuningas tahtoisi häntä
nähdä.

— En, en, — vastasi Kustaa-kuningas, silmäillen kummastuksella

Dalberg'ia. — Ah, nyt minä ymmärrän; tulenko minä nyt heti
kuolemaan?
Sanokaa minulle suoraan, tulenko minä nyt heti kuolemaan? — kysyi
hän
jälleen, lyöden kiivaasti rintaansa.
 — Kuinka kauan teidän majesteetillanne enään on elinaikaa, en
voi varmuudella sanoa; mutta teidän majesteettinne ei pidä antaa
kuoleman tulla aavistamatta, sydämenne ollessa taipumatoin
sovintoon, ja minä rohkenen alamaisuudessa mitä nöyrimmästi
pyytää teidän majesteettianne päästämään Södermanlannin
herttuata puheillenne.

— En!… vastasi kuningas tavattomalla kiivaudella. — Ah, älkäätte

menkö luotani! — Hän tarttui nyt Dalberg'in käteen ja lisäsi: —
Kutsukaa tänne Schröderheim.

— Schröderheim-hyväni, nyt on hetki tullut, eron vaikea hetki! Ei,

älkäätte itkekö niin. Sinun pitää kirjoittaa… joutuisaan… Armfelt'ille
valtakirja ylimaaherran-virkaan ja Taubelle olemaan poikani
alaikäisyyden ajalla ulkoasiain johtajana… Perintöruhtinaan hoitajat
ja kasvattajat tulevat pysymään virassansa.

Schröderheim'in kirjoitettua nämät asiapaperit, käskettiin häntä

tekemään kuninkaan testamenttiin seuraava, lyhyt lisäys:

"Hänen majesteettinsa viimeinen tahto on, että hallitus hänen

poikansa alaikäisyyden ajalla pysyy sellaisena, kuin se nyt on, ja
että perintöruhtinas heti julistetaan kuninkaaksi sekä
kahdeksantoista vuotta täytettyänsä täysi-ikäiseksi."

Kuningas kirjoitti nyt näiden alle nimensä, joka etenkin tuli

testamentin lisäyksen alle niin epäselväksi, että siinä tuskin muuta
näkyikään kuin K-kirjain.

— Teidän majesteettinne — jatkoi henkilääkäri Dahlberg —

suvaitsee kentiesi, että kutsumme tänne piispa Vallqvist'in?
 — Niin, minä tahdon ottaa sakramentin, — lausui kuningas
hiljaisella äänellä; mutta ensiksi jäähyväiseni teille, rakkaat,
uskolliset ystäväni!

Ja tarttuen Armfelt'in käteen, sillaikaa kun kamaripalvelija Robert

piti kuninkaan päätä koholla, lisäsi hän:

— Vannokaa kätenne minun kädessäni omantavanne pojalleni

samaa ystävyyttä ja uskollisuutta, jota olette osoittaneet minullekin!

— Teidän majesteettinne ei tarvitse minkäänmoista valaa, —

vastasi
Armfelt; — teidän majesteettinne tietää minun sydämeni ja tuntooni.

Puristaen Armfeltin kättä, piti hän sen omassansa ja kuiskaten

joitakuita epäselviä sanoja, jatkoi hän jokseenkin korkealla äänellä:

— Lapsi-raukka, hän tarvitsee ystäviä! Teidän tulee olla hänen

ystävänsä, samoinkuin olette olleet minunkin ystäväni, ja te ette tule
koskaan pettämään hänen asiaansa, eikö niin?

— Ah, sire, — vastasi Armfelt, joka kyyneleiltä ja nyykimiseltä

tuskin sai puhutuksikaan, — tulenko minä aina olemaan
tilaisuudessa sitä tekemään?

— Aina — vastasi miltei kuolemaisillaan oleva kuningas: — Minä

olen sen käskenyt.

Piispa Vallqvist astui nyt huoneesen, ja kuningas, nautittuaan

Herranehtoollista, pani kätensä ristiin, lukien ääneensä Isämeidän
sekä rukoillen Jumalaa armahtamaan hänen syntejänsä.
Sammuvalla äänellä lisäsi hän:
 — Lukekaa minulle nyt rukous: "Oi! Jumalan karitsa."

Piispa, luettuaan tämän rukouksen, meni pois, jolloin Armfelt

lähestyi vuodetta ja, kumartuen kuninkaan yli, kysyi:

— Suvaitseeko teidän majesteettinne kuningattaren ja muun

perheenne tulevan huoneesen?

— Ei… ei vielä!… minua niin nukuttaa… ja minä haluaisin hetkeksi

lepoa…—

Kuolevan korisevaan henkimiseen yhtyi hänen ympärillänsä

olevien ankarat, epätoivoiset nyyhkimiset.

— Schröderheim, — kuiskasi nyt kuningas milt'ei kuulumattomalla

äänellä.

Koriseminen taukosi sitte äkkiä hänen rinnassansa, ja tyyni

levollisuus ilmautui hänen marmorinkalpeille kasvoillensa.

Kustaa III:tta ei ollut enään.

NELJÄSKYMMENESKAHDEKSAS
LUKU.

— Kustaa-kuningasta ei enään ole, hän on kuollut, kuollut! — lausui

paroni Armfelt, puristaen kovasti neiti Rudenschöld'in kättä.

— Ah, minä en voi sitä käsittääkään… se tuntuu minusta

uskomattomalta, mahdottomalta! — vastasi Magdalena, jonka
kalpeilta poskilta kyyneleet valuivat.

— Mutta tuossapa on valtiosihteeri Schröderheim, — lisäsi hän ja

jatkoi, keskeyttäen tervehdyksensä: — Jumala, onko suurempata
onnettomuutta koskaan tapahtunut? Vaiti, kuulkaa, mitä melua!

— Tänään täytyy minun seurustella kuningasvainajan todellisten

ystäväin kanssa, — virkkoi Schröderheim, joka mieleltään
liikutettuna ainoastansa piti lukua omista ajatuksistansa, — niin,
minun täytyy olla teidän seurassanne, ett'en kokonansa lannistuisi
tuskissani.

— Surma hänen murhaajillensa! - huudahti Armfelt kiivaudella.

— Murhaajillensa… kuinka kauheata! — keskeytti Magdalena, ja

vuodattaen kyyneleitä lisäsi hän: — Ei Ankarström'in, Liljehornin,
Hornin eikä Ribbinginkään sanota olevan tämän teon
alkuunpanijoita, vaan, vaan…

— Södermanlannin herttuan… keskeytti Armfelt, — niin kuningas

itsekin epäili häntä, etenkin sitte, kun hänelle oli kerrottu herttuan
tuona onnettomana naamiaisyönä olleen valveillansa ja maanneen
virkapuvussansa, tietysti odottaen sitä muutosta hallitusmuodossa,
jota heti kuninkaan murhan jälkeen aiottiin panna toimeen.

— Mutta herttua nukkui levollisesti, ja hänen kerrotaan,

osoittaneen mitä suurinta hämmästystä, kun tuo kauhea uutinen
hänelle tuotiin, — väitti Schröderheim. — Minä olen ollut katteini
Reuterskiöld'in puheilla, ja hän vakuutti minulle kunniansa nimessä
asian niin olleen. Jos tätä voi pitää hänelle puolustavana
todistuksena, niin…

— Jumala paratkoon! Kuninkaan murha on luonut synkän varjon

herttuan nimeen!

— Jos, niin, jos! Kuka voi nähdä selvään tässä tapauksessa? Minä
itsekin olen halukas uskomaan hänen syyttömyyttänsä, lisäsi Armfelt
hiukan mietittyään, hän on liian heikko ja epäröivä ollakseen
alkuunpanijana ja johtajana niin yhdessä kuin toisessakin
yrityksessä. Jos Reuterholm olisi ollut hänen rinnallansa, silloin, niin,
silloin epäilemättä!

— Niin, nyt kait tuo kunnon paroni palajaa, — jatkoi Schröderheim!

— ja saas nähdä, mitä hallitsijamme tämän oikean kätensä avulla voi
saada aikaan! Tuo nuori kuningas…

— Tulee aina olemaan heidän silmätikkunansa, — keskeytti

Armfelt. — Hengelläni ja verelläni tulen puolustamaan hänen
oikeuksiansa. Kustaa-kuninkaalle tekemän valani tulen täyttämään ja
minä tahdon valvoa hänen poikansa etua sekä suojella häntä, jos
tarvis tulisi! Ja sen voin minä tehdä. Olenhan minäkin sen hallituksen
jäsen, jonka Kustaa-kuningas on poikansa ala-ikäisyyden ajaksi
määrännyt. — Armfelt oli tätä puhuessansa nostanut päänsä, mutta
kun hän aikoi jatkaa, keskeytti hänet Magdalena, lausuen:

— Vaiti, vaiti! Minä olen kauan kuullut kumeaa hälinää; se

enenee…
Mitä onkaan tekeillä… mitä?

— Kansa on saanut kuulla kuninkaan kuolemasta! Se suree

Kustaa-kuningastansa! — vastasi Armfelt, peittäen kasvonsa
käsillään.

- Väkijoukosta kuuluu hirveätä, uhkaavaa melua…

— Se huutaa kostoa hänen murhaajillensa! Mutta sen ei tule, se ei

saa itse panna toimeen tätä kostoa!

Heittäen silmäyksellään jäähyvästit Magdalenalle, riensi nyt paroni

Armfelt pois. Tungos kasvot yhä linnan ympärillä, ja yksityisiä
huutoja:

— Surma murhaajille! Surma Kaarlo-herttualle! — kuului väliin

korkeaäänisesti tuosta kohisevasta melusta, joka ikäänkuin meren
myrskyiset aallot nousi ja vajosi kiihkoisten ihmisten rinnoista.

Työläästi tunkion eteenpäin kohtasi paroni Armfelt n.s.

keskusteluhuoneessa Södermanlannin herttuan, joka odotti
valtioneuvoston kokoontumista sinne. Kalpeana ja levottomana tuli
hän Armfelt'in vastaan.
 — Armfelt-hyväni — lausui herttua, hellästi syleillen paronia, —
tieto kuninkaan kuolemasta… hänen kauhea kuolemansa on, kuten
pelkään, sangen kovasti kiihoittanut kansaa…

— Se huutaa kostoa murhaajille, — keskeytti Armfelt, luoden

herttuaan terävän silmäyksen, jonka tämä tyynenä kesti. —
Kuulkaatte itse, teidän kuninkaallinen korkeutenne!

— Te ollette ylimaaherra, paroni Armfelt! Ah, minä olen tähän asti

unohtanut teitä onnitella… aivan luonnollinen unohtaminen tänä
murheen päivänä! Samalla kun nyt toivotan teille onnea, vakuutan
teille täydestä sydämestä ikuista ystävyyttäni ja empimättä luottavani
teidän neuvoihinne!

— Teidän kuninkaallisen korkeutenne armo…!

— Ystäväiseni, — keskeytti häntä herttua kyyneleet silmissään, —

Jumalan avulla tulevat kaikki riitaisuudet muuttumaan rauhaksi.
Kaikki puolueet ovat kovin liikutetut veli-vainajani kuolemasta, ja
vastustus on loppunut. Siitä olen minä vakuutettu… mutta tuolta
ulkoa kuuluva melu lisääntyy yhä enemmän ja enemmän!

— Vaara uhkaa tulla sangen suureksi niille, jotka eivät ole tunnetut
kuningasvainajan ystäviksi…

— Minä rukoilen teitä, herra ylimaaherra, — keskeytti herttua

vilkkaasti — asettamaan tätä kiihkoontunutta väkijoukkoa!

— Se on vaikea, .. kentiesi mahdotoinkin tehtävä…

— Ei kuitenkaan teille, siitä olen vakuutettu! Te, Kustaa-vainajan

paras ystävä, olette ainoa, joka nyt…
 — Niin, hänen muistonsa tähden! — vastasi Armfelt, rientäen
äkkiä pois.

Kenraali Armfelt astui nyt palvelusta tekeväin upseereinsa

ympäröimänä linnan portaille; tungos heidän ympärillänsä tuli nyt niin
suureksi, ett'ei heidän jalkansa ulottuneet maahan, samalla kuin
melu ja huuto: Surma Kaarlo herttualle! Surma Kustaa-kuninkaan
murhaajille! tulivat yhä korkeaäänisemmiksi ja raivommiksi.

Armfelt viittasi kädellään merkiksi, ett'ei hän hyväksynyt näitä

huutoja ja näytti, ikäänkuin hän haluaisi puhua.

— Vaiti, se on Armfelt! Hän on meidän puolellamme, kuulkaamme

mitä hänellä on sanomista! Niin, niin, Armfelt puhukoon! —huusivat
muutamat rajut äänet yht'aikaa, ja vaitonaisena sekä kiihkeässä
odotuksessa valmistiihe väkijoukko nyt kuultelemaan.

— Jos se on totta, että te olette rakastaneet ja kunnioittaneet tuota

hyvää kuningas-vainajatamme, — alkoi nyt Armfelt, pää pystyssä ja
korkealla äänellä: — jos se on totta, että olette lempineet kuningasta,
jonka olemme menettäneet ja että te tahdotte hänen nuoren
poikansa menestystä, niin osoittakaatte nyt kuuliaisuuttanne ja
kunnioitustanne vainajan tahdolle ja viimeiselle käskylle! Jos te ette
minua tottele, en tahdo enään olla teidän kanssanne
minkäänmoisissa tekemisissä.

Muutaman silmänräpäyksen äänettömyys seurasi näitä hänen

sanojansa, jonka jälkeen koko väkijoukko ikäänkuin yhdestä suusta
vastasi:

— Kuten tahdot sinä, meidän hyvän kuningasvainajamme

uskollinen ystävä!
 — Menkäätte nyt rauhassa kukin kotihinsa ja olkaatte vakuutetut
lain ankaruuden tulevan kohtaamaan niitä pahantekijöitä, jotka ovat
ottaneet hengen kuninkaalta!

Neljännestuntia tämän jälkeen oli linnan piha milt'ei kokonansa

tyhjä väestä, ja paroni Armfelt ilmoitti Södermanlannin herttualle
toimensa käyneen onnellisesti sekä lisäsi:

— Minä toivon teidän kuninkaallisen korkeutenne tästälähtein

olevan vakuutetun minun alamaisista mielipiteistäni.

— Niin olen, paroni Armfelt, — vastasi herttua syvästi liikutettuna,

— ja minä toivon voivani osoittaa teille kiitollisuuttani.

Heidän lausuessansa keskenään näitä tyytyväisyyden ja

ystävyyden vakuutuksia, kokoontui nyt se valtioneuvosto, joka
Kustaa-kuninkaan sairauden aikana oli hoitanut hallitusta, jonka
jälkeen tämän kuningas-vainajan testamentin lukeminen alkoi. —
Lukiessa sitä lisäystä, jonka kuningas vähää ennen kuolemaansa oli
käskenyt Schröderholm'in liittämään testamenttiinsa, näyttiihe
herttua kovin hämmästyneeltä.

— Tätä on mahdotoin panna toimeen, — lausui herttua äkkiä: —

Hoitihan korkea velivainajani sairaanakin ollessansa muutamia
hallitustoimia, ja seuraus olisi, että monet hallinnon haarat jäisivät
siksensä, jos tahtoisi kirjaimen mukaan toteuttaa tätä lisäystä, jota
en myöskään luule voitavan pitää laillisena, koska siinä on
ainoastansa yksi todistaja, ja Kustaa-vainajan allekirjoitusta ei voi
lukeakaan.

— Mutta kuningas-vainajan tahto on siinä ilmaistu, ja todistajien

ollessa tahi olematta läsnä, on se kuitenkin laki, — vastasi Armfelt,
luoden herttuaan ylpeän ja korskean silmäyksen.

— Niin, jos tämä asiakirja on pidettävä laillisena, olen lujasti

päättänyt, ett'en sekaannu mihinkään! — vastasi herttua tyynellä
päättäväisyydellä.

— Maan parasta tarkoittaen, — keskeytti valtionvalvoja kreivi

Vachtmeister, — rukoilen, että teidän kuninkaallinen korkeutenne
suvaitsisi johtaa hallitusta!

— Minä en tunnusta minkäänmoista muuta testamenttia paitsi

vuosilta 1780 ja 1789, — jatkoi herttua; — se lisäys, jota minulle on
tänään näytetty voi ainoastansa tarkoittaa sitä neuvostoa, jonka
minun korkea velivainajani tahtoi antaa minun avukseni
hallituksessa. Sitä suuremmalla mielihyvällä täyttäsin tämän toiveen,
koska se soveltuu omaan aikeesenikin.

Kenraalit Taube ja Armfelt katselivat herttuaa ivallisilla silmäyksillä,

ja tää viimeksimainittu vastasi:

— Teidän kuninkaallinen korkeutenne haluaa siis välttämättömästi

yksinvaltaa? Onko teidän kuninkaallinen korkeutenne tullut
huomaamaan sen hyödyllisyyden, vaikka minä muistelen kuningas-
vainajalle vuonna 1789 olleen vaikeata saada teidän korkeuttanne
silloin käsittämään sen tarpeellisuutta.

— Sanakiista ei ole tässä paikoillansa! — lausui kreivi Oxenstjerna

lempeällä arvollisuudella. Kustaa-kuninkaan vielä lämpimän tomun
läheisyydessä täytyy rauhan vallita?… eikö niin, hyvät herrat?

Armfelt purasi huultansa, ja valtionvalvoja, joka vaitonaisena oli

itsekseen lukenut kuninkaan viimeisen testamentin, virkkoi silloin:
 — Teidän kuninkaallinen korkeutenne on todellakin oikeassa, tämä
lisäys on mahdotoin panna toimeen.

— Siis hyvät herrat, — jatkoi herttua — jätämme tämän asian,

samalla kun minä julkisesti vakuutan tahtovani, niin paljo kuin
mahdollista on, noudattaa kuningas-vainajan viimeistä tahtoa, joka
pysyy muuttumattomana meidän keskuudessamme, mutta joka
yleisölle ilmoitettuna herättäisi kummastusta ja antaisi syitä
selityksiin, joita en millään ehdoilla tahdo noudattaa, samalla kuin
tahdon pysyväisenä neuvostona perintöruhtinaan alaikäisyyden
kestäessä pitää hallituksessa ne henkilöt, jotka olivat neuvostossa
kuninkaan sairauden ajallakin.

Niin pian kuin tämä herttuan puolelta sitova asiakirja oli valmiiksi
kirjoitettu, kirjoitti hallitsija nimensä sen alle, jonka tehtyä hän
läsnäolevien seuraamana meni nuoren kuninkaan huoneesen ja teki
hallitsijavalansa.

Armfelt'in kumartaessa Kustaa Aadolf'ille, lausui hän:

— Minä olen pyhästi luvannut kuningas-vainajalle omantaa sen

uskollisuuden, jonka tunsin häntä kohtaan, teidän majesteetillenne.
Sydämeni hellimmät tunteet, henkeni ja vereni omannan teidän
majesteetillenne!

Tuon nuoren kuninkaan kalpeille kasvoille ilmautui väräjävä

liikutus, ja ääneensä nyyhkien heitti hän itsensä Armfelt'in
avonaiseen syliin.
NELJÄSKYMMENESYHDEKSÄS
LUKU.

— Malja Kustaa-kuninkaan muistolle! — huudahti paroni Armfelt ja,

säihkyvät silmänsä kosteina kyynelistä, jatkoi hän:

Viel' vuotaa kyynele, tunteeni pyhittäin Muistoilleis ikilemmitylle.

Kuvasi edessä ma kuiskaan päivittäin: Kerran viel' valokin koittavi
eksyneille, Sun suuruuttasi silloin vääryyskin käsittäin.

— Niin, hänen muistollensa! Ijäti rakastettuna eläköön hänen

muistonsa! — huudettiin vilkkaasti Armfelt'in ympärillä, ja nuot äsken
tyhjennetyt lasit paiskattiin laattiaan.

Tällä tavalla lopetti eräs iloinen seura Liljeholmen ravintolassa

iloisen päivänsä, mutta maljan juotua hävisi ilokin, ja tuota vilkasta
riemua verhosi ikäänkuin suruharso.

— Niin, Toll-hyväni, — lausui Armfelt, joka kotiinpalatessa oli

tarttunut hänen käsivarteensa: — Meidän aikamme loppui Kustaa-
kuninkaan kanssa!

Toll'in vilkkaille ja liikkuville kasvoille ilmautui hymyily, hänen

vastatessansa: — Kustaa Aadolfin kanssa me kait rupeamme taas
uudestansa elämään!

Se vastenmielisyys, kateus ja salainen vihollisuus, joka Kustaa

III:nen eläessä oli vallinnut Toll'in ja Armfelt'in välillä, muuttui
kuninkaan kuoltua ystävyydeksi, ja he seurustelivat nyt mitä
suosiollisimmasti keskenänsä; kuninkaan suosiosta kilvoitteleminen
ei enään eroittanut näitä kahta nerokasta sekä kekseliästä henkilöä.

— Meitä, Kustaa Aadolfin todellisia ystäviä tungetaan yhä

takaperin, — jatkoi Armfelt; — kuninkaan alaikäisyyden ajalla voi
paljonkin tapahtua. Toivoisinpa hänen nyt jo alkavan olla laillisessa
ijässä. Niin, sepä oli ajatus!…

— Ystäväiseni, teillä on väliin ajatuksia, joita syystä voi nimittää…

— Hupsuiksi,— keskeytti Armfelt hymyillen.

— Siihen sanaan minä vielä lisään: toteuttamattomiksi.

— Olkoon tuo ensimäinen, vaan ei viimeinen. Ei mikään ole

ihmiselle toteuttamatointa, jos hän vaan oikein tahtoo. — Armfelt'in
kasvot jotka loistivat nerosta, kauneudesta ja itseensä
luottamuksesta, olivat melkein haltioissansa olevan henkilön
kasvojen näköiset, kun hän lisäsi: — Olisipa minulla halun koettaa!

— Toll nauroi: — Ja mitä sellainen koetus hyödyttäisi?

— Meidän keskemme sanottuna: en luule herttuan aikeiden

Kustaa
Aadolf'iin nähden olevan rehellisiä.

— Hym.
 — Minä luulen tuon Reuterholm-veijarin kiihoittavan hallitsijamme
vallanhimoa… yhäti muistuttaa hän herttuata tuosta vanhasta
ennustuksesta, jonka mukaan tämä tulisi saamaan
kuninkaankruunun, ja kun tähän tulee lisäksi ne näyt ja ilmestykset,
joita herttua väittää näh…

— Niin, kuninkaankruunu on vaarallinen näky herttuan sijassa

olevalle henkilölle, — vastasi Toll samalla iloisella äänellä, jolla hän
oli alkanutkin ja jatkanut tätä pakinoimista.

— Minun esitykseni Kustaa Aadolfin julistamisesta piakkoin täysi-

ikäiseksi, — jatkoi Armfelt, — ei ole kokonaan hyljättävä.
Reuterholm'illa on valta, eikä hän tule sitä vapaaehtoisesti jättämään
käsistänsä. Suuri kuningasvainajamme oli oikeassa, hänen poikansa
tarvitsee vilpittömiä ystäviä, jotka voivat valvoa hänen etuansa…
samoinkuin he tekivät väkivaltaa isälle, voivat he myöskin tehdä
pojalle…

— Vaiti, vaiti, ystäväni, mitä ajatuksia!

— Niille on voi mitään… minä ne karkoitan, mutta no palajavat ja

parhaassa unessakin ollessani väliin säpsähdän, säikähtäneenä
tuosta kauheasta unennäöstä, kun olon näkevinäni Kustaa Aadolfin
runnellun ruumiin. — Niin, hänen täysi-ikäiseksi julistamisensa tulisi
poistamaan ne vaarat, jotka minun tuntoni sanoo nuorta
kuningastamme ympäröivän — suurin vaara on hänelle
Reuterholm'in läsnäolo. Hänen täysi-ikäiseksi julistamisensa
palauttaisi kaikki jälleen samaan asemaan kuin ennen Kustaa-
kuninkaan kuolematakin, ja paroni Reuterholm tulisi eroitetuksi
vallasta sekä herttuasta, jonka pahahenki hän on, ja kaukana tästä
valtakunnasta ei hän enään voisi kapinoida vallanperimystä vastaan,
jonka hän vähintäkään omantunnon vaivaamista tahtoisi siirtää
herttualle.

— Teillä on synkkiä aavistuksia, ystäväni! Minä toivon neljän

vuoden kuluttua saavamme yhdessä nauraa sydämen pohjasta
niiden perättömyydelle.

— Niin, soisipa Jumala näiden neljän vuoden onnellisesti

kuluneeksi! Mutta samoinkuin meitä koetetaan karkoittaa Kustaa
Aadolfin läheisyydestä, koettavat he karkoittaa meitä hänen
sydämestänsäkin, ja tämä ajatus koskee minuun kipeästi. Minä
rakastan lämpimästi ja sydämellisesti tuota poika-parkaa. Ei, minä
en kestä tätä elämää! Minä haluan päästä täältä pois… sairas kun
olen sekä ruumiin että sielun puolesta, tahdon jättää tämän maan,
jota en enää voi hyödyttää!

— Mutta herttua-hallitsija…

— Ah, älkäämme enään puhuko hänestä! Mitä hän sanoneekin,

tulee hän mielellänsä sallimaan minun lähteä. Hänen ystävyyden ja
luottamuksen vakuutuksensa, — Armfelt keskeytti puheensa
katkeralla hymyllä, — noh, en tahdo syyttää häntä niistäkään;
heikkoja epäröivä kuin hän on, uskoo hän helposti vihollisieni
parjauksia… Minä olen hänen mielestänsä vaarallinen ihminen,
jonka vaikutus voi hänet muka kukistaa… jos se olisi ollut
tarkoitukseni, kuinka helposti olisi se käynyt laatuun Kustaa-
kuninkaan kuolinpäivänä! Ei, minun aikeeni ovat rehelliset, ja minä
tunnen suurta mielikarvautta asiain nykyisestä menosta sekä
mielelläni soisin Kustaa Aadolfin olevan kahdeksantoista vuotiaan
nuorukaisen neljäntoista vuotiaan lapsen sijaan, niin… haluaisinpa
pienellä tempauksella poistaa nuot välillä olevat neljä vuotta!
 Armfelt vaikeni. Ajatus, että Kustaa Aadolfin täysi-ikäiseksi
pääseminen palauttasi hänet jälleen siihen mahtavuuteen, jonka hän
näki yhä enemmän liukuvan käsistänsä, viehätti hänen rohkeaa,
kunnianhimoista luonnettansa. Tuon ala-ikäisen lapsen korottaminen
yksinvaltiaaksi hallitsijaksi voisi hänen seikkailunhaluisesta
mielestänsä sangen helposti toteuttaa, jos asianhaarat niin
vaatisivat, tahi jos se olisi tarpeellista Kustaa Aadolfin omalle
turvallisuudelle. Armfelt'in tunnokas mieli, jota silmänräpäyksen
mielipiteet yhä viehätti, sääli tuon nuoren ruhtinaan turvatointa tilaa,
joksi hän sen nimitti, ja hänen kiihoitettu, vilkas mielikuvitelmansa
kuvaili mitä mustimmilla väreillä niitä vaaroja, joiden hän luuli tuota
lasta väijyvän. Mikä äsken oli ollut ainoastansa hätäilty ajatus,
muuttui nyt joksikin, jota kentiesi pitäisi toteuttaa. Voisihan hän,
Armfelt, seisoa tuon kokemattoman kuninkaallisen lapsen rinnalla, —
hän rakasti, näet, mieliteosta sekä tottumuksestakin yksinvaltaista
hallitusmuotoa ja tämän tahtoi hän säilyttää Ruotsissakin, jossa hän
arveli kaikkia olevan pelättävänä senlaatuisilta henkilöltä, kuin paroni
Reuterholm oli, jonka tähän aikaan tunnettiin suosivan ranskalaisia
harhaoppia, mitkä olivat saattaneet häntä säälimään kuninkaan
murhamiehiä, joita Armfelt oli halunnut rangaista lain koko
ankaruudella.

Armfelt'in vilkas laverteleminen oli äkkiä muuttunut vaitonaiseksi

mietiskelyksi, valveillansa uneksivaksi tilaksi, jossa hänen vilkas
mielikuvitelmansa synnytti viehättäviä vallan, kunnian ja lemmen
unelmia, jotka tulisivat toteutumaan, kun Reuterholm joutui pois, ja
hän, Armfelt, itse anastaisi hänen sijansa.

— Niin, — lausui hän eroitessaan hymyillen Toll'ista, — minä tulen

kentiesi toisella kertaa palajamaan hoppuileviin mielipiteisiini!
VIIDESKYMMENES.

— En pidä mitään maailmassa suurempana onnena, kuin saada

joskus vilkaista teidän kauniisin silmihinne! —lausui herttua-hallitsija,
istahtaen eräänä edellä puolenpäivänä neiti Rudenschöld'in viereen,
joka, ommellen koruompelusta, veitikkamaisen näköisenä katsahti
häneen vastatessansa:

— Siinä tapauksessa ovat teidän kuninkaallisen korkeutenne

vaatimukset maallisesta onnesta kovin vähäpätöiset.

— Kuka on opettanut teitä noin hymyilemään, neiti Rudenschöld?

— Luonto ja taide ystävällisessä sopusoinnussa.

— Te laskette yhä pilaa, minulle puhuessanne.

— Ah, minä olen siis teidän korkeutenne mielestä jokseenkin

yksitoikkoinen.

— Melkein niin, — herttua hymyili, — niin, jospa te muutteen

vuoksi kerran puhuisitte minulle vakavastikin.
 — Sen lupaan tehdä, kunhan puheenaineemme ei ole niin
lystillistä laatua, että minun välttämättömästi!…

— Ja lempenikö pidätte te kuuluvana niihin aineisin?

— En rohkene väittää teitä vastaan.

Ruhtinaan kasvoille ilmestyi heleä puna, ja hänen vilkkaista

silmistänsä loisti tyytymättömyyden säde, joka kuitenkin äkkiä
muuttui ihailemiseksi, hänen vastatessansa:

— Te olette kovin säälimätöin neiti Rudenschöld, yhtä säälimätöin,

kuin te olette kauniskin! Minä lemmin teitä, sen te tiedätte… lempeni
tekee minut teidän orjaksenne; en voi teihin närkästyä, vaikka
tahtoisinkin.

Ruhtinas vaikeni muutamaksi silmänräpäykseksi, ja kun

Magdalena, joka oli kumartunut ompeluksensa yli, ei hänelle
vastannut, jatkoi hän.

— Koko teidän olentonne on suloisuutta… hurmaavaa suloisuutta,

Magdalena… teidän hyväilynne edestä tahtoisin panna kaiken
valtani jalkoihinne jo teidän lemmestänne… kaiken, kaiken,
Magdalena! Te tulisitte olemaan minun toimintani ohjaajatar, ja koko
Ruotsin tulisi katsomaan ylös siihen paikkaan, jolla te sijaitsisitte!

Magdalena oli työntänyt tieltänsä tuon ebenpuulla ja norsunluulla

silatun ompelukaaren, jolla hänen pienet kätösensä vielä lepäsivät,
valju puna peitti hänen huikaisevan valkoista hipiäänsä, ja kultaisia
säteitä välähteli hänen höyhenenkevyisissä kutreissansa, jotka,
valuen alas hänen päälaeltansa, peittivät puolittain hänen paljasta
kaulaansa, jonka mallikelpoisiin juonteisiin herttuan silmäykset
kiintyivät. Ei milloinkaan ollut Magdalena näyttänyt hänestä
kauniimmalta, eikä hänen sydämensä ollut milloinkaan sykkinyt
ankarammasta, tulisemmasta kiihkosta.

— Jos valta voisi minua houkutella, — vastasi Magdalena; hän

vaikeni ja hymyillen jatkoi hän äkkiä, — jos se voisi sitä tehdä, niin,
silloin, teidän kuninkaallinen korkeutenne!

— Mitä sitte, Magdalena?

— Silloin kentiesi kuulisin teidän rukouksenne.

— Magdalena!

— Ei, ei, teidän korkeutenne, päästäkää minun käteni! Valta ei ole

minusta minkään arvoinen!

— Se tulee teille vielä olemaan, kuulkaa minua, kuulkaa,

Magdalena!
Sinun tulee…

Tässä silmänräpäyksessä ilmoitettiin herttualle paroni

Reuterholm'in jo kauan varronneen sekä pyytäneen saada puhutella
herttuaa eräässä tärkeässä asiassa.

— Minä tulen, lausui herttua nureasti, mutta jäätyänsä jälleen

kahdenkesken neiti Rudenschöld'in kanssa istahti hän samalle
paikalle, jonka tämä joku silmänräpäys sitte oli jättänyt. —
Magdalena, — jatkoi hän, — ne autuaalliset hetket, joita teidän
seurassanne nautin…

— Ovat nyt menneet…