Dicionário avançado de inglês e

português com definição de inglês e

português mais de 134314 entradas
Advanced English Portuguese
Dictionary 1st Edition Duc Trung Huynh
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookstep.com/product/dicionario-avancado-de-ingles-e-portugues-com-defini
cao-de-ingles-e-portugues-mais-de-134314-entradas-advanced-english-portuguese-d
ictionary-1st-edition-duc-trung-huynh/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

ATÉ QUE NADA MAIS IMPORTE Como viver longe de um mundo

de performances religiosas e mais próximo do que Deus
espera de você Portuguese Edition Subirá

https://ebookstep.com/product/ate-que-nada-mais-importe-como-
viver-longe-de-um-mundo-de-performances-religiosas-e-mais-
proximo-do-que-deus-espera-de-voce-portuguese-edition-subira/

Manual de Analise de Dados Estatística e Modelagem

Multivariada com Excel SPSS e Stata 1st Edition Luiz
Paulo Fávero

https://ebookstep.com/product/manual-de-analise-de-dados-
estatistica-e-modelagem-multivariada-com-excel-spss-e-stata-1st-
edition-luiz-paulo-favero/

Lógica de Programação e Algoritmos com JavaScript uma

Introdução à Programação de Computadores com Exemplos e
Exercícios Para Iniciantes 1st Edition Edécio Fernando
Iepsen
https://ebookstep.com/product/logica-de-programacao-e-algoritmos-
com-javascript-uma-introducao-a-programacao-de-computadores-com-
exemplos-e-exercicios-para-iniciantes-1st-edition-edecio-
fernando-iepsen/

Com devoção as cartas pessoais e a história de amor de

Jim e Elisabeth Elliot 1st Edition Valerie Elliot
Shepard

https://ebookstep.com/product/com-devocao-as-cartas-pessoais-e-a-
historia-de-amor-de-jim-e-elisabeth-elliot-1st-edition-valerie-
elliot-shepard/
Amor de meiga com farinha e açúcar 1st Edition Beatriz
M. Bertoldo

https://ebookstep.com/product/amor-de-meiga-com-farinha-e-
acucar-1st-edition-beatriz-m-bertoldo/

Estruturas de dados e algoritmos com JavaScript 2nd

Edition Groner Loiane

https://ebookstep.com/product/estruturas-de-dados-e-algoritmos-
com-javascript-2nd-edition-groner-loiane/

Economia Circular: conceitos e estratégias para fazer

negócios de forma mais inteligente, sustentável e
lucrativa 1st Edition Catherine Weetman

https://ebookstep.com/product/economia-circular-conceitos-e-
estrategias-para-fazer-negocios-de-forma-mais-inteligente-
sustentavel-e-lucrativa-1st-edition-catherine-weetman/

Direitos Animais e Veganismo consciência com esperança

1st Edition Robson Fernando De Souza

https://ebookstep.com/product/direitos-animais-e-veganismo-
consciencia-com-esperanca-1st-edition-robson-fernando-de-souza/

Como criar relações mais profundas Construindo

relacionamentos excepcionais com a família os amigos e
os colegas de trabalho 1st Edition David Bradford
Carole Robin
https://ebookstep.com/product/como-criar-relacoes-mais-profundas-
construindo-relacionamentos-excepcionais-com-a-familia-os-amigos-
e-os-colegas-de-trabalho-1st-edition-david-bradford-carole-
 Advanced English Portuguese Dictionary has 134314 entries,
thesaurus, phrases and word's inflections.
It is a great dictionary for both beginner and advanced learners.
You can use this dictionary as a pocket or a default dictionary on
kindle devices/apps.
To translate English to Portuguese when reading eBooks you
need to set this dictionary as a default dictionary, see instruction
bellow.
Using This Kindle Dictionary.
I. Making this dictionary as a default dictionary.
1. Download Advanced English Portuguese to your kindle
devices/apps.
2. Go to the home page of your kindle by tapping the 'Home'
button. This dictionary should be on the list of your books.
3. Select 'Menu'. A menu dialog will show up at right-top corner.
4. Select 'Settings' option in the dialog.
5. Select 'Language & Dictionaries'.
6. Select 'Dictionaries'.
7. Select 'English-Portuguese dictionary'.
II. Searching for a word.
1. Download Advanced English Portuguese to your kindle
devices/apps.
2. Open this dictionary.
3. Tap searching icon(magnifying glass icon).
4. Type a word to search.
5. Tap enter button.
Thank you for downloading English-Portuguese dictionary.
If you like 'English-Portuguese dictionary', please give an honest
review, your review helps us and other users a lot.
Review Link:amazon.com/review.
You can buy more our's dictionaries and books amazon.com.
Another random document with
no related content on Scribd:
 Suloinen kukkien tuoksu täytti ilman, linnut lauloivat iltalaulujaan;
tuonnempana kuului kotia kulkevan karjan kelloin kalkkina ja Miinan
miellyttävä laulu. Nuorukainen unhotti kirjansa, hän katseli luonnon
ihanuutta, ja jota kauemmin hän sitä katseli, sitä enemmin hän
innostui, innostus puhkesi sanoiksi, sanat lauluksi, joka raikkaasti
kaikui illan tyyneessä ja jota kaiku kertoili monet kerrat.

On maani Suomi suloisin,

Sen kansa mulle rakkakin;
Oi ihanainen isänmaa,
Sä saatat mielen innostaa,
Armahin synnyinmaa!
Sieill’ järvet tyynen sineät
Ja metsät jylhät, pimeät;
Sen laaksot, niityt koreat,
Ketoimme kukat soreat —
Ja sulo tuoksut sen!
Oi jalo kansa Suomen maan
Kun poikasesi…

"Aih! mikä se oli?" — pienoinen käsi laskeutui laulajan olkapäälle

ja hellä ääni sanoi: "jopa löysin sinun, ilman lauluttasi olisin tuskin
sinua löytänytkään täältä rämeen sisältä."

"Miks'et antanut minun olla rauhassa, Miina?" sanoi nuorukainen.

"Ei, nyt en sinua jätä rauhaan; sinun täytyy nyt jättää uneilemisesi
ja tehdä minulle seuraa! Huomenna on sunnuntai ja Taavetin päivä!
Äitisi kehoitti minua viemään nimipäivä-koristetta Mäkirannan
Taavetille, sille isolle juopolle, ja käski etsiä sinua kumppanikseni.
Olisinpa mielelläni lähtenyt sille huviretkelle, mutta…
 "Tulenhan minä mielelläni", kiiruhti Kalle sanomaan, "käykäämme
heti toimeen!"

"Meidän täytyy palata takaisin", sanoi Miina, "Valmistamaan

koristusta äitisi kanssa."

Kalle toi metsästä vihannan pihlajan vesan, johon naiset sitoivat

kukkaseppeleitä; keskelle koristetta asetettiin suuri kukka ja sen
ympärille paperiin piirusti Kalle suurilla kirjaimilla sanat: "Taavetti
Mäkirannalle. Onnea nimipäivällesi! Synti väijyy ovesi edessä, vaan
älä anna sille ylitsesi valtaa, vaan hallitse sinä häntä!"

Koristus oli valmis. Kalle ja Miina lähtivät sitä viemään; kantaen

koristetta lauleli Miina:

"Käki, Suomen lempilintu kuusessa se kukkuu;

Kultastani vartoellen, etten saata nukkuu."

"Hih! nopeampaan, Kalle, että ehdimme ennen kuin Taavetti ylös

nousee!"

"Ei siitä pelkoa, minä pelkään, ett'ei vaan olisi jossakin

kapakassa!"

"Mitähän äitisi siinä tarkoitti, kun pani meidät viemään koristusta

tuommoiselle juopolle?" kysyi Miina hetken päästä.

"Äiti toivoo vaikuttavansa jotakin hyvää Taavetissa, joka on

tunteellinen mies!"

"Tunteellinen? ja ajaa vaimonsa ja lapsensa metsään susien

seuraan, karhun syötiksi, semmoinen mies! Vaan mitäpä minä
ymmärrän!" ja käydessä järven rannalla lauloi tyttö:
 "Istun järven rannalla ja ajatukset juoksi,
Yli soitten, kukkuloitten oman kullan luoksi.
Järven sinipinnassa kun taivas siinä siinti;
Kaunis on mun kultani, on muita kaunihimpi!"

"Mistä olet oppinut tuommoisia lauluja?" sanoi Kalle.

"Kyllä niitä maailmassa paljonkin oppii! Näitä opin rippikoulua

käydessäni, Toivolan tytöiltä!"

"Semmoistako sinä opit rippikoulua köydessäsi?"

"Semmoista ja vielä paljon muuta lisäksi! Mutta heitä jo tuo

tuumaileva muoto! Eihän sinua enää ollenkaan näe iloisella mielellä;
aina olet vaan tuommoinen vakava tervaskanto. Ei puhetta, ei laulua
sinulta kuule, muuta kuin jonkun itkuntapaisen veisuun. Nuo riivatut
kirjat, joita Alpert herra sinulle lähettelee, ovat sinun tuommoiseksi
saaneet!"

Kallen posket hehkuivat! "Olet ehkä oikeassa", sanoi hän, "kun

sanot kirjain minun tehneen tällaiseksi. Jos en olisi ikänä kirjaa
käteeni ottanut, olisin kai nyt toisenlainen: iloinen, kevytmielinen. Nyt
olen lukenut yhtä ja toista, kirjani olen lukenut repaleiksi — yhtä
kaikki — minä en voi toisia hankkia! Tahtoisin oppia paljon! turha
tuuma, minä en voi! Älä kuitenkaan puhu niin halveksivasti kir..

"No äläs nyt sillä tavoin souda!" keskeytti Miina, "Sillä tavalla
emme ikänä pääse Taavetin töllille!"

Kalle oli innostuksissaan soutanut veneen ihan väärään suuntaan.

Vasta
Miinan siitä huomautettua havaitsi hän erehdyksensä.
 Tuttavamme ehtivät pian sille rannalle, missä Taavetin tölli oli; se
oli yksinäinen pirtti-tönö mäen syrjässä. Päretikuilla ja tuohiliuskoiila
tukitut akkunat, katon tasalle hajonnut savupiippu, ja tuulen rikki
repimä pääty eivät suinkaan osoittaneet asukkaitten toimeliaisuutta
ja hyvää toimeentuloa. Olipa vielä alempana pieni navetta ja
Kuvuista huonosti kyhätty keittiö. Lähellä oli muutamia pellon tilkkuja,
joissa kasvoi harvaa, kitukasvuista, ohdakkeiden yllättämää viljaa.
Ainoastaan näköala oli kaunis, varsinkin näin kesä-aikana.
Alempana lepäsi tyynessä kauneudessaan ihana Ruuhkajärvi
monine vihantine saarinensa; etempänä näkyi lehteviä kukkuloita ja
tummia havumetsiä, niin kauas kuin silmä kantoi. Näytti siltä kuin
olisi tämä ihmispesä rakennettu tähän irvikuvaksi kauniisen
luontoon.

Taavetti oli ennen ollut kunnon renki, uljas ja kaunis mies;

suurimmaksi osaksi palveli hän samassa kartanossa kuin
tuttavamme Mikko ja Pekkakin; samasta kartanosta sai hänkin
torpan maat kartanon puoleiselta Ruuhkajärven rannalla. Ensinnä
alkoi hän miehen lailla työskennellä uudella asunnollansa. Hänellä
oli vähäinen summa vaimonsa perintörahoja, joilla saattoi elää ja
työskennellä vapaasti; ja ihmeteltävällä tavalla edistyi torpan työt.

Taavetilla oli sentään yksi paha tapa, hän tahtoi aina toisinaan
vähän ryypiskellä, ja päihtyneenä oli hän hurjapäinen. Tämä sattui
kumminkin harvoin, eikä tehnyt suurta haittaa torpan edistymiselle.
"Taavetti on miesten parhaita, kyllä hän pian tekee itsellensä aika
kartanon", sanottiin kylässä.

Sattui silloin tulemaan hyinen halla, joka yhtenä yönä turmeli koko
viljavan laihon, jättäen jälkeensä lakastuneet oljet. Hiljaa, sanaa
virkkamatta katseli Taavetti aamulla viljasarkojaan; surullisena seisoi
vaimo vieressä, huokaillen.

Silloin joutui Taavetti ankaraan raivoon, kirosi Jumalaa ja ihmisiä,

kiristellen hampaitaan vihasta. Vaimo jätti kauhistuen miehensä
kiroomaan ja meni huoneesen. Mutta kylää kohden kulki Taavetti, ja
pian nähtiin hänen synkeä muotonsa kapakan akkunassa.

Askel oli astuttu, pitkä, kauhea askel, pois oikealta tieltä, hän ei
ollut kylläksi vahva kantamaan murheen raskasta taakkaa; viimein
haki hän lohdutusta väärältä taholta. Rukouksilla ja kyynelillä koitti
vaimo saada miestänsä kapakasta, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä.

Taavetti ei sieltä lähtenyt, ennen kuin oli viimeisen penninsä

kuluttanut; silloin palasi hän kyllä kotia, mutta ei ihmisenä, vaan
raivoisana hulluna, niin että vaimo-paran täytyi metsän turviin paeta.

Kurjuuden päivät alkoivat nyt Mäkirannassa. Taavetti tosin teki

useasti hyviä päätöksiä; mutta kaikki nämät rikkoi hän ja kaikki
hänen ansionsa kulki kapakan kautta ulos maailmaan. Kärsivä vaimo
koetti ensi aikoina ahkeralla työllä ansaita jotakin, mutta kun mies
rupesi kuluttamaan hänenkin vähiä ansioitansa, raukesivat hänen
voimansa kokonaan, ja hän vaipui tylsään saamattomuuteen.

Kurjuutta, sanoilla selittämätöntä, tuotti tällainen elämä torppaan.

Kylästä lakkasi kuulumasta lause: "Taavetti on miesten parhaita"; oli
jo kylliksi saatu tuntea Taavetin huonoja puolia.

Tällaiselle miehelle nyt vietiin nimipäivä-koristusta kauniina

kesäyönä.
 "Jää sinä tähän kiven luokse koristuksinesi!" sanoi Kalle Miinalle,
astuessaan järven rantaa. "Minä käyn tuonne likemmäksi
kuuntelemaan, nukutaanko torpassa, sillä saattaahan Taavetti olla
juovuksissa ja pelätä koko tuumaamme!"

Kalle lähti kävelemään pirttiä kohden, mutta kovin hän hämmästyi,

sillä hänen päästyään lähelle paiskattiin ovi auki aika vauhdilla,
raivostunut miehen naama ilmestyi ovelle ja huusi korkealla äänellä:
"Helvetin haaskat, mihinkä menette? Laittakaa itsenne kotia, taikka
nakkaan teidät rammoiksi!" Samassa vedettiin ovi taas kiireesti
kiinni. Kalle kyyristyi kannon taa ja lähti taas rantaan takaisin.

"Taavetti on jo viettänyt nimipäiväänsä tavallaan. Hän on kai

ajanut vaimonsa ja lapsensa metsään, ja raivoaa nyt yksin
huoneessa!" sanoi Kalle palattuaan.

"Ja minä en astu askeltakaan lähemmäksi tuota kölsää", sanoi

Miina.
"Onhan varsin hullua viedä koristetta tuommoiselle roistolle!"

"Hullulta kyllä se näyttää", sanoi Kalle, "mutta minä en kuitenkaan

palaa takaisin ennen valkoista päivää, mutta tottapahan ennen
nukkunee!"

"Kukas tietää, ja jos tuo rosvo saisi tietoa meidän täällä

olostamme, niin meidän hukka perisi!"

"Ei hätää", sanoi Kalle, "on minulla jo luullakseni käsivarsissani

siksi voimaa, että voin hallita juopunutta miestä, jos siksi tulisi!"

Vähän ajan päästä lähti Kalle taas tiedustelemaan, mitä nyt

torpasta kuuluisi, ja päästyään seinukselle, kuuli hän ainoastaan
raskasta kuorsaamista.

"Kyllä se jo nukkuu", sanoi hän palattuaan, "lähetään nyt vaan jo!"

"Saat viedä", sanoi Miina, "mutta minä en astu askeltakaan sinne

käsin!"

"Missä lienee vaimo parka ja lapset?" sanoi Miina Kallen palattua.

"Varmaankin jossakin kiven juurella kykkimässä, vartoen, kunnes
hirviö nukkuisi!"

Kalle ei puhunut mitään, kipeästi koski hänenkin hellään

sydämmeensä näitten ihmisten kurja elämä.

He lykkäsivät taas veneen vesille, istuivat rinnakkain soutolaudalle

ja hiljakseen liukui vene järven tyynellä pinnalla; sydänyön aika oli jo
ohitse.

Tietäähän jokainen Suomalainen, miten kaunis on valoisa kesä-yö

Suomen ihanilla järvillä! Souda silloin ystäväsi kanssa kukkivien
saarien ohitse ja tunnetpa mielessäsi, että on tässä maailmassa,
tässä murhetten laaksossa jotain mieltä lumoavaa!

Hiljalleen liukui vene järven pinnalla, aina hiljempaa ja hiljempaa,

kunnes kokonaan seisahtui. Kauniin kesäisen yön hurmaava
vaikutus, oli ylenmäärin ihastuttanut nuorukaisen tuntehikkaan
mielen. Hän tunsi sydämmessään niin erinomaisen helliä tunteita,
hän olisi tahtonut syliinsä sulkea koko maailman kaikkine hyvine ja
pahoine ihmisineen.

Vaienneet olivat Miinankin heleät laulut, vilkkaat silmät olivat nyt

alaspäin luotuina, kasvoille oli noussut heleät ruusut. Hiljaan kallisti
hän päänsä ystävänsä rajusti lykkivälle rinnalle ja kuiskasi:
 "Oi Kalle! älä suutu minuun koskaan; minä olen niin vallaton ja
paha; luontoni on paha, semmoinen!"

Hiljainen vastaus kuului: "kuinka voisin sinuun suuttua, joka olet

minulle rakkain koko maailmassa!"

Varmaankaan ei Ruuhkajärvi ikänä ollut kantanut mitään

onnellisempaa soutelija-paria!

Päivän ruhtinas kultaa jo Santaselän vuorenhuippuja, saarten

nyppylöiltä kuuluu jo lintuin laulua ja kalat alkavat leikitellä järven
pinnalla.

Nuorukainen tarttui airoihin voimakkain käsin ja tuimaa vauhtia

kiitää taas vene eteenpäin. Soutajan vieressä istuu tyttö, ilon väre
leikittelee hymyilevillä huulilla, sinisilmissä näkyy entinen vilkkaus,
kuuluupa hiljainen laulukin:

"Kukkasista ruusun laitan kullan kämmenelle;

Ehk' on sekin joku ilo nuoren sydämmelle!
Linnut laulaa, käet kuk…

"Heih! kas sitä kuin peljästyin! tulipa se ranta äkkiä! Olisin vielä
mieluummin ollut tuolla järvellä, siellä oli niin ihanaa, hauskaa!"

"Ihanaa, hauskaa", kertoili Kalle, "ihanaa, suloista! Tätä yötä en

ikänä unhota!"

"Lähtekäämme jo kiireesti kotia", sanoi Miina, "että ehdimme vielä

vähäisen nukahtaa!"

"Lähde sinä! Minä jään vielä hetkiseksi tänne järven rantaan,

täällä on niin suloista!"
 "Suloista", kertoili Miina astuessaan polkua pitkin. Pari kirkasta
kyyneltä ilmestyi onnellisen tytön silmiin. "Minkätähden itken", puhui
hän itselleen, "olenhan minä niin onnellinen, niin!"

Jo ehti Miina kotipihaan. Hetkiseksi jäi hän katsomaan, miten

eläimet rauhallisesti märehtivät. Sitten astui hän pieneen aittaansa,
jossa hänellä oli kesävuoteensa. Ovi narahti hieman; sen kuuli
vuoteellensa valpas äiti Maija: "Hulluja tuumia, eivät suo lapsille yön
rauhaa", mumisi hän kylkeään kääntäen.

Miina nukkui kauniisiin unelmiin ja heräsi vasta kun päivä jo paistoi

korkealla taivaalla.

Kalle istui järven rannalla, kukkivan pihlajan juurella. Hänen

silmänsä olivat luotuina yli järven, jonka pinnalla vielä yön hämäryys
asui. Mutta aamu auringon valossa loistivat Koiranummen ihanat
lehdot ja Santaselän honkaiset kupeet. Jopa ehtivät päivän säteet
nuoreen pihlajaankin, järven rannalle; sen kukat aukenivat, ja pian oli
koko puu yhtenä valkoisena kukkaryhmänä. Sattumuksesta lensi
puuhun vähäinen laulurastas, sijoitti itsensä kukkaryhmän väliin, ja
kohta kaikui pihlajasta iloinen liverrys. Kalle katseli ihastuneena
kukkivaa puuta ja pientä laulajaa sen oksalla, ja jota kauvemmin hän
katseli, sitä enemmän unohtui häneltä maailma; unohtuivat kirjat,
raukesi polttava opin halu, kaikki murheet, ilot ja lemmet sulivat
yhdeksi ihanaksi sopusoinnuksi. Viimein unhottui kaikki; hän ei
nähnyt enää pihlajaakaan, eikä laulajaa sen oksalla, hän vaipui
suloiseen uneen.

Vielä lauloi laulaja pihlajassa univirttä väsyneelle nuorukaiselle,

vieno tuulen löyhäys pudotti kukista hienoa lunta hänen hymyileville
kasvoillensa; näytti kuin ihana luonto olisi lempinyt nuorukaista,
luonnon helmassa kasvanutta.
 Aamulla herättyään katseli Alamaan Mikko kummastellen
ympärillensä, kun ei nähnytkään poikaansa kotona. "Olisihan jo
pitänyt ehtiä", puhui hän, "johan on päivääkin kappale kulunut!"
Hieman levottomana kävi hän järven rannalle katsomaan, vieläkö
olisivat matkalla. Siellä näki hän veneen maalle vedetyksi, mutta
kummakseen ei nähnyt mitään muuta. Katseltuaan ympärillensä,
huomasi hän viimein Kallen nukkuvan pihlajan juurella, iloinen hymy
kauniilla kasvoilla. Kauan katseli Mikko poikansa rotevia jäseniä ja
kauniita kasvoja. Viimein kävivät hänen silmänsä kosteiksi, hän
pyyhki niitä hihasellaan ja kääntyi, pois, jättäen nuorukaisen
rauhassa nukkumaan.

Kallen herättyä paistoi jo aurinko kuumasti ja pusersi hikihelmiä

otsalle: "olen nukkunut kauan, mitähän vanhempani lienevät
ajatelleet tästä tavattomasta viipymisestä?" puhui hän itsekseen.
Hän kulki kiireesti läpi heinäisen niityn, jonka tuuheessa ruohossa
vielä kastehelmet kimaltelivat, siitä pitkin pellon pientaretta
riihimäelle ja pian seisoi hän kotipihassa.

Siellä istui Mikko naapurinsa Pekan kanssa, tuuhean koivun alla,

veräjällä seisoi Mäen Maiju pyhävaatteissaan, vartoen Kerttua
kanssaan kirkkoon.

"Kas, tuossahan se on Kalle poikakin", huudahti Pekka kesken

puheitaan, huomattuaan tulijan. "On maar' sillä nuorella miehellä
reisut ja reisut, paha vaan, kun on niin pitkät kylämatkat, että tulee
puolipäivä, ennenkuin ehtii kotiin. Muita pianpa poika perehtyikin
nuoren miehen elämään; eilen hän vasta siihen arvoon ylenikin.
Mutta taitaa pojasta tulla mies", jatkoi Pekka, "alku maksaa, hi hi hi!"

Kalle vaan myhähteli Pekan puheisin; hän oli kyllin hänen

ilveilemisiinsä tottunut.
 Astuipa Kerttukin ulos kammaristaan, keveässä kesäpukimessa,
virsikirja kainalossa. "Missä olet näin kauvan viipynyt?" kysyi hän
Kallelta.

"Katselin tuolla järven rannalla auringon ihanata nousua ja nukuin

niin, etten herännyt ennen kuin vasta äsken", vastasi Kalle
vakavana.

Äiti loi poikaansa katseen, täynnä äidillistä lempeä. "Meneppäs

nyt, poikani, suurukselle!" sanoi hän ja läksi Maijan perään.

"Kyllä kai hän muka on järven rannalla maannut", ilveili Pekka,

"sitä kyllä! Mutta kylläpä tuo osaa vekallella!"

Siirrymme nyt hetkiseksi kurjuuden kotiin, Mäkirantaan. Taavetin

oli täytynyt jättää kapakka, koska krouvari ei enää antanut
ryyppyäkään velaksi. Kiukkuisena läksi mies kotiansa, katsomaan,
löytyisikö siellä vielä jotakin, millä saisi ryypyn heltiämään; mutta
turha toivo, siellä ei ollut mitään, ei leivän palaakaan. Silloin joutui
hän raivoon, ja hädintuskin voivat vaimo ja lapset henkensä
pelastaa, pakenemalla. Vaimo päätti nyt lähteä ihmisiltä apua
etsimään itsellensä ja nälkää näkeville lapsilleen, ja jättää torpan,
vaikka ijäksi päiväksi.

Mutta pirtissä kiroili mies, kiroili ja sadatteli kauheasti, kunnes viina

ja väsymys painoivat hänen raskaasen uneen. Päivä oli jo puolessa,
kun hän viimein heräsi unestaan: kovasti kivisteli päätä, kun hän
synkän näköisenä istui kurjan olkivuoteensa laidalla. Edessään näki
hän rikotun jakkaran ja kumotun pöydän, ainoat huonekalut
torpassa, ja hän tiesi, miksi ne niin olivat. Mutta vaimostaan ja
lapsistaan ei hän nähnyt jälkeäkään; himmeästi muisti hän yöllistä
menoansa ja tuska hirveä hänen käsitti.
 Ei milloinkaan ollut omatuntonsa niin kauheasti kannellut. Koko
hänen ruumiinsa vapisi, tuskissaan hosui hän tyhjää ilmaa käsillään
ja huuteli surkeasti. "Kurjuutta", lausuili hän, "suurinta kurjuutta!
omaa tekoani! Tänä päivänä on nimipäiväni, luulen ma. Näin vietän
minä nimipäivääni! Tyhjyyttä joka paikassa, vaimo ja lapset tiellä
tietämättömällä."

"Äkkiä kävivät hänen kasvonsa tuhan harmaiksi. Kiireesti rupesi

hän etsimään jotakin ja löysi nurkasta lyhyen pätkän huonoa nuoraa.
Tuo ei miestä pidätä, eipä suinkaan, haa, ha, ha, haa", nauroi hän
kamalasti. "Mutta järvi on syvä, sinne nyt oitis — haa."

Näin mumisten ryntäsi hän ovesta ulos, mutta jäi hämmästyneenä

seisomaan: silmänsä kohtasivat koristeen! Hän katseli sitä ja luki
sanat; sitten horjui hän sen viereen istumaan. Tuo koristus toi hänen
mieleensä muistoja nuoruuden iloisilta päiviltä; silloinkin olivat nuoret
naiset hänelle usein koristuksia sitoneet. Niin, mutta hän ei silloin
ollut kurja, viheliäinen juoppo!

Kauan istui Taavetti koristeen vieressä ja ehtimiseen muuttui

hänen kasvoinsa väri; viimein saivat ne päättävän muodon; hän
nousi ylös, otti koristeen ja kantoi sen viheliäiseen asuntoonsa;
vakaasti nosti hän pystyyn kumotun pöydän, ja asetti koristeen sille.

Taavetti läksi kylään ja haki vaimonsa ja lapsensa, hän kehoitti

heitä kerta vielä tulemaan kurjuuden kotiin, koettamaan, voisiko vielä
elämä parantua. Tästä lähtein ei hän pannut suuhunsa viinan
tippaakaan; ja samassa rupesi elämä torpassa muuttumaan
parempaan päin.

*****
 Syksyn tuuli humisee puitten latvoissa, metsän synkästä helmasta
kuuluu raskas huokailu, lehtiä sataa taajaan alas, peittäen maata
surullisen keltaisella vaipallansa. Ei kuulu enää metsän siivekkäitten
laulajain iloista viserrystä, pois ovat he muuttaneet; ainoastaan
teeren julittava kukerrus ja tikan äkeä tirskunta sekoo metsän
huminaan.

Yksinäinen mies kulkee polulla, pyssy olalla, laukku kainalossa.

Hän näyttää olevan metsästäjä; mutta varmaankaan ei hän saalista
toivo, sillä vaipuneena syviin mietteisin astuu hän eteenpäin, silmät
luotuina maahan. Onhan se tuttavamme Kalle Ruuhkajärven
rannalta. Kolme vuotta on kulunut ajasta, jolloin hänen viimeksi
näimme, ja sen ajan kuluessa on hoikasta nuorukaisesta varttunut
roteva mies, vaikka nuoruuden värit vielä hehkuvatkin kasvoilla.

"Hulluhan olen, miksi en osaani tyydy?" puhuu hän käydessään.

"Onhan minulla kyllin kaikkea? Niin kyllä, kaikkea mitä kuuluu
ruumiille. Mutta henkinen puoli? sen täytyy surkastua! Miksi olen
ollenkaan lukenut? Olisihan kylläksi, jos olisin lukenut vaan
aapiskirjani ja katekismukseni. Kukin palvelkoon maatansa ja
kansaansa, siinä virassa, johon Luoja hänen asettanut on! Oivallinen
lause! Kykenenhän minäkin maata kuokkimaan ja ojia kaivamaan!
Rehellistä työtä ja välttämättömän tarpeellista! Mutta minä tahtoisin
tehdä jotakin suurta, jotakin ylevää, vaan… Taitaisipa kuitenkin kaikki
kääntyä hyväksi, jos vaan — niin, kuusillenhan haastelen, eiväthän
ne sanojani kerro — jos vaan tuo tyttö olisi sama kuin ennen, mutta
hän on — on kevytmielinen! Muistan vielä erään illan, Juhannusillan,
kuluneesta ajasta; silloin oli hyvin, mutta kuinka lieneekään nyt?
Vaan hei! eihän tämä kelpaa: pitihän katsoa ansoja, ampua oravia ja
lintuja, mutta nyt olen kulkenut huikean matkan ja olen jo Keilasuon
partaalla. Paremmin pitää työnsä toimittaa!"
 Kiireesti astuu metsästäjä, katsellen tarkasti ympärillensä: näkee
hän silloin etäällä puiden välissä ketun, joka maatunutta
muurahaispesää ahkerasti myllää. Askel askeleelta lähenee
metsästäjä eläintä, hiljaa, varovasti, sillä pieninkin riksahdus pilaisi
koko onnen. Havaitsipa kettukin viimein, että vaara on lähellä, ja
alkoi katsella ympärillensä, mutta silloinpa jo pamahtikin, ja eläin
kiikahti nurin. Mielihyvillään rientää metsästäjä saaliinsa luoksi
heittää sen olallensa ja jatkaa matkaansa.

Näin jo vuosisatoja sitten ovat esi-isämme samoilleet näitä korpia,

ajatteli Kalle käydessään; he ovat täällä taistelleet metsän petoin,
susien ja karhuin kanssa, he ovat taistelleet Pohjolan kylmän
luonnon kanssa, taistelleet pysyäkseen olemassa. Sitten ovat he
taistelleet sodan verisillä tanterilla, monesti olleet sortumaisillaan,
mutta sittenkin lopulta voittaneet! Vielä elää Suomen kansa
vapaana, miehekkäänä! Paljon on se tehnyt, paljon voittanut! Mutta
paljo on vielä tekemättä, paljo on vielä huonoa kuonaa pois luotava,
ennenkuin saadaan tämän kansan kaikki jalot puolet näkyviin! Vielä
on sen kieli kahlehdittuna, vielä on kansan ääni heikko, sen oikeudet
sorrettuna!

Tuuli vinkui vinhasti puitten latvoissa. Ryskyen kaatui korven

lahosydämminen honka; ryske herätti nuorukaisen mietteistään, ja
hän havaitsi olevansa metsän syrjässä lähellä Pekan torppaa.

Pekka seisoi pihassaan, jutellen tyttärensä kanssa, jolla, oltuaan

muutaman päivän kartanossa, oli paljo kertomista: "sielläkös vasta
oli hauskan hauskaa, siellä iltasin tanssittiin ja laulettiin; sielläkös oli
hupaisa!"

"Kylläpä semmoiset hauskuudet piankin karvaalta maistuu!"

tuumaili
Pekka ja ylisteli elämää täällä metsissä monta vertaa
hauskemmaksi.

"Saattaa se olla teille vanhalle", intti tyttö, "mutta nuorelle ei täällä

mitään huvitusta ole. Niinhän täällä on, kuin torkkuva torakka muurin
raossa. Toista on elää kylissä iloisten kumppanien seurassa."

"No, sinua harakkaa!" torui Pekka. "Näyttää, että tunnet vielä hyvin
vähän tätä matoista maailmaa. Mutta usko minua, minä olen jo kyllin
tullut tuntemaan, miltä maailma haisee!"

"Hyvältä se haisee ja hauskalta, mutta täällä metsässä kylmältä ja

ikävältä", sanoi tyttö, joka kyllä oli oppinut puoltaan pitämään.
"Ainakin on täällä nuori ihminen niinkuin vankina", lisäsi hän.

"Hävytöin, sun juttujasi Mistä luulisit löytäväs paremman kodin?…

Mutta tuollapa tulee Kalle", huudahti Pekka, "selässä aika vetkale,
eihän susi lie? Kas siinä mies, joka ei palaa tyhjin käsin metsästä!"

Pihaan astui Kalle, tuoden terveisiä metsältä ja laskien otuksensa

maahan. Pahuuksen poikaa, minkä otuksen on metsästä hankkinut!
huudahti Pekka. "Mikähän elävä tuo lienee, karhuko vai?"

"Minä olen pitänyt sitä kettuna", sanoi Kalle.

"Kettuna kai minunkin se sitten pitää antaa olla, koska sen kerran
siksi olet katsonut," sanoi Pekka, "mutta millä keinolla olet saanut
ammutuksi luon viisaan eläimen?"

Kallen piti nyt kertoa koko metsästyshistoria, jota Pekka kuulteli

huulet supussa.
 "Nyt näyttää korven Mikon poika olleen mäkimaan Mikkoa
viisaampi," sanoi Pekka Kallen lopeteltua puheensa, "mutta hyvä
ampuja! se täytyy tunnustaa," jatkoi hän, "ihan rintaan osattu!"

Pihan aidan takaa katseli tyttö veitikka, kuulteli miesten puhetta,

huulet hymyssä. Hän katsoi veitikkamaisesti Kallea ja sanoa tokaisi
"sokeakin joskus maaliin osaa, sanotaan!"

"Ahaa meidän tytärtä kuin on äreä," sanoi Pekka, "se ei enää olisi
muuta kuin kylissä ja kartanoissa! Mitä erinomaisia iloa sillä siellä
mahtanee olla?"

Vastaukseksi kuului iloisia rallitusta pihan perästä.

Vaan kotiansa astui metsästäjä taakkoinensa! Siellä äitinsä,

vaalea Kerttu, asteli häntä vastaan, luoden hellän silmäyksen
kauniisen, rotevaan poikaansa. Äidin tarkalla, hellällä silmällä oli
Kerttu jo aikaa huomannut, että raskas surumielisyys painoi pojan
sydäntä. Hän tiesi, kenties ainoastaan hän, että tuon kylmän
ulkokuoren alla asui riehuva, innokas sydän. Olipa äiti joskus
löytänyt muutamia Kallen kirjoittamia värsyjä, joissa kuvautui
toivoton rakkaus; mutta syytä tuohon ei hän voinut löytää; siksi oli
hän liian vähän tutkinut nuorten omituisia luonteita, että olisi voinut
huomata sen ristiriitaisuuden, joka niissä vallitsi; aivan hyvinhän
Kerttu arvasi, ketä nuot värsyt koskivat.

Vähän ajan kuluttua käveli Kalle suitset olalla niittua kohden,

noutamaan hevosia yöksi kotia; poikkesi hän kuitenkin korven
mättäistä noukkimaan makeoita puolukoita suuhunsa. Tuuli humisi
ryskyen puitten latvoissa, pilven hattarat kulkivat kiireesti lännen
ilmoja kohden; kenties kiiruhtivat ne peittämään laskevaa aurinkoa,
joka pilven raosta pilkistellen valoi kummallisen surumielistä valoa
puitten kellastuneille lehdille.

Mättäälle istahti Kalle. Alakuloisuuden tunne täytti hänen mielensä

hänen katsellessaan tuota syksyistä luonnon taulua. Hän ajatteli
kevättä, jolloin kaikki alkaa elää ja kasvaa sulomuodoissaan, ajatteli
kesää, jolloin koko luonto on niin täydellistä, niin ihanaa, syksyä
sateineen, tuulineen ja kuolettavine hallaöineen, ja talvea valkeassa
kuolonvaipassaan; ja näitä vertaili hän ihmiselämään.

Iloinen laulu herätti Kallen mietteistään; reippaasti asteli Miina

niittua kohden noutamaan karjaa kotia, ja lauloi:

"Kaunis nuorukainen, jos sä oman olisit

Elon ihanainen olis aina sit'!
Sit' ei sydäntäni murhe rasittaisi,
Kunhan sinun vaan ikiomaks saisi!

"Kenelle tämä laulu", kysäsi Kalle tiepuolesta.

Tyttö säpsähti; hieno punastus nousi kasvoille hänen nähdessään

Kallen vakaana kysyvänä edessään. Mitä piti hänen vastata? Jos
hän vastaisi sydämmensä ja tunteittensa mukaan, tuli tuo vastaus
kuulumaan: sinulle! Mutta — ajatteli hän — eihän tuo ole niin
vaarallista toisinkaan vastata, ja entinen veitikkamaisuus näkyi
hehkuvilla kasvoilla hänen sanoessaan: "tarvitsiko sen kenellekään
kuulua, olipa se vain laulu, ja kuulihan sen kuka vaan sattui lähellä
olemaan!"

Synkkä väre kuvaantui Kallen otsalle: "olen siis erehtynyt", sanoi

hän pois kääntyen.
 "Kenties et olekkaan", sanoi tyttö ja rupesi raikkaalla äänellä
huutelemaan: Kytyri, Musiikki, Haluna lehmä see! "se kuului
lehmille", jatkoi hän.

Tyttö oli iloinen, hän oli taas saanut tietää juuri sitä, mitä
sydämmessään toivoi, ja se tieto ilahutti häntä. Mutta yhtä asiaa ei
hän tiennyt; ei tiennyt, miten vaarallista on leikkiä tunteitten kanssa.
Vähitellen rupesi hän katumaan vastaustaan, jonka antoi Kallen
kysymykseen. Olisihan hän voinut vastata suorasti ja ystävällisesti;
nyt hän varmaankin oli suututtanut Kallea, ja itkuun päättyivät ne
mietteet.

Synkkä alakuloisuus laskeusi Kallen mieleen: mitä jos tyttö ei

häntä rakastanutkaan — siinä oli hänen toiveittensa ja unelmainsa
loppu! Miina olin tosin tuommoinen kevytmielinen lepakko, mutta hän
oli kuitenkin hänen lapsuutensa ystävä, joka oli ikäänkuin kiinni
kasvanut hänen sydämeensä. Ilman häntä, mitä olisi elämä!

Näitä mietteitä riehui Kallen sydämmessä, hänen astellessaan

hevosten kanssa kotoa kohden.

Syksy kului, syksyn perästä tuli talvi lumineen, pakkasinensa.

Rauhallisesti elivät torpparit Ruuhkajärven takana, entinen hädän, ja
puutteen aika oli ohitse. Verotyön kartanoon tekivät palkatut miehet;
itse saivat he vapaasti työskennellä omilla tiluksillaan.

Lauantai- ja sunnuntai-iltasin kokoontuivat molempain torppain

asukkaat yhteen iltaa viettämään, tavallisesti Mikon asunnolle.
Iloisen takkavalkean ääressä luki ja jutteli Kalle kansallisista ja
yhteiskunnallisista asioista tälle pienelle joukolle, joka tarkkaavaisesti
kuultelee jokaista sanaa. Vasta nyt oli torppareilla aikaa ja tilaisuutta
kehittää henkisiäkin tietojaan, ennen siitä estivät raskas työ ja murhe
toimeentulosta. Tänä vuonna lentelivät sanomalehdetkin ensikerran
Ruuhkajärven taa, kertoellen asioita lavean mailman keskuudesta.

Ulkona paukkui pakkanen ja tuuli vinkui vinhasti vasten seiniä,

mutta iloisen takkavalkean valossa kului hupaisesti metsätorpparien
ilta; valkea hiiltyi pesässä, otettiin orrelta kuivia päreitä ja niiden
loimottavassa valossa jatkettiin alotettua kappaletta.

Ollessa yön jo puolille tulossa nousi Pekka ylös, kiskotteli ja jutteli:

"kyllä sitä oli siinä, ja kyllä sitä kuulla kelpasi; mielelläni minä
kuultelen tuommoisia asioita ja tänä talvena olenkin tullut puolta
viisaammaksi! Mutta olleehan jo aika lähteä makaamaan, johan siinä
kielikin kangistuu, koko ehtoon lukiessa. Annappas Kalle minulle yksi
sanomalehti, että saan kotona lukea tankata; ihmeellistä, kun
minullekkin on tullut lukuhalu, vaikka ei suinkaan minusta kunnon
lukumiestä tule ikinä, mutta sittenkin!"

Useasti oli Pekan kanssa hänen iloinen tyttärensäkin, ja silloin sai

lukija hellän silmäyksen palkkioksi, ja sepä riittikin.

Tuli taasen kevät, hanget sulivat metsistä ja jäät järvistä. Jo kuului

metsästä rastaan laulu ja kyyhkysen kujerrus. Pianpa käkikin
huuhutteli mäkirinteessä. Keväinen aurinko lämmitti ja kuivasi pellot,
pientareille alkoi nousta nuorta ruohoa. Kylvön aika oli tullut, nyt ei
mitään siekailemista, ja vaaleana pilvenä nousi tomu pellosta
taivasta kohden.

Niimpä Ruuhkajärven takanakin. Siinä, missä likimain

parikymmentä vuotta takaperin oli vetelä korpi ja jylhä kuusikko,
jossa orava hyppeli tirskuen ja sudet ilman vaaratta poikia laittelivat,
siinä nyt vankat hevoset vetävät äestä perässään ja mies vakaana
heittelee siementä laveaan peltoon. Työ, ahkera, uupumaton työ, on
tämän aikaan saanut; niin on aina käynyt ja yhäti vieläkin käy
rakkaassa Suomessamme.

Mäen Pekan torpan luona pannaan perunoita. Sinne on

kokoontunut molempain torppain väki; Mikko siinä vakavana astelee
auran perässä, toiset ripottelevat siementä avonaiseen vakoon.
Kukaan ei näytä kerkeävän pitkiin puheisiin.

Pekka sentään aina yhtä ja toista juttelee. "Kas tuossa", sanoo

hän, "perunan puolisko, leveä kuin pahkavati; asetetaanpas se
tuohon kauniisti, itu ylöspäin, niin kasvaa siitä perunoita, joita
syksyllä tuskin kangella väännellen ylös saadaan! Mutta mitä sinä,
tyttö riivattu, teet? Asettelet siemenet kuin hutilus; kas tuossa
kyynärä väliä ja taas aika kasa! mitäs tuommoisesta tulee?"

"Kasvaa oikein ankaria pulmuja siihen paikkaan, missä on

siementä runsaasti", ilkkui tyttö, heittäen kiharat pois hehkuvilta
kasvoiltansa.

"Kyllä sinun opetan; jos et kauniisti asettele perunoita, saat mennä

pois koko maalta!"

"Suurikin vahinko tuo olisi!"

Lähestyipä nyt perunan kylväjiä mies vakavilla askelilla. Siisti oli

hänen pukunsa, vaikka karkea niinkuin työmiehen tavallisesti,
tuttavan tavoin astui hän saralle ja sanoi: "hyvää päivää!"

"Jumal⁻ antakoon", vastattiin, "mitäs Taavetilla nyt on asiaa?"

"Onhan tuota tuommoista", virkkoi Taavetti, "vähäisen apua taas

pyytäisin, pitäisi meillä olla vähän niinkuin talkoon tapaiset; pitäisi