Information Technology for Business

Sugeng Hariadi
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookstep.com/product/information-technology-for-business-sugeng-hariadi/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

ICT Plus Information Communication Technology

Alessandra Rebecchi

https://ebookstep.com/product/ict-plus-information-communication-
technology-alessandra-rebecchi/

Science and Technology for Society 5 0 Tim Penulis

https://ebookstep.com/product/science-and-technology-for-
society-5-0-tim-penulis/

Kewirausahaan dan Information Communication Technology

ICT Kajian di Kalangan Pengusaha Perempuan Dr. Fivi
Anggraini.

https://ebookstep.com/product/kewirausahaan-dan-information-
communication-technology-ict-kajian-di-kalangan-pengusaha-
perempuan-dr-fivi-anggraini/

■■■■■■■■■■■■■■■■■■ (Writing for business) 1st Edition

Deborah Dumaine

https://ebookstep.com/download/ebook-23286686/
Nuclear Medicine Handbook for NM Technology students by
khalid jassim 1st Edition Khalid Jassim

https://ebookstep.com/product/nuclear-medicine-handbook-for-nm-
technology-students-by-khalid-jassim-1st-edition-khalid-jassim/

English for Business Communication ■■■■■■■■■■ ■■■■ ■■■

■■■■■■■■ ■■■■■■■ ■■■■■ ■.■.

https://ebookstep.com/download/ebook-5831564/

Parallel Genetic Algorithms for Financial Pattern

Discovery Using GPUs SpringerBriefs in Applied Sciences
and Technology Baúto

https://ebookstep.com/product/parallel-genetic-algorithms-for-
financial-pattern-discovery-using-gpus-springerbriefs-in-applied-
sciences-and-technology-bauto/

The INSURTECH Book The Insurance Technology Handbook

for Investors Entrepreneurs and FinTech Visionaries 1st
Edition Vanderlinden

https://ebookstep.com/product/the-insurtech-book-the-insurance-
technology-handbook-for-investors-entrepreneurs-and-fintech-
visionaries-1st-edition-vanderlinden/

Virtual Reality and Artificial Intelligence Risks and

Opportunities for Your Business Matteo Zaralli

https://ebookstep.com/product/virtual-reality-and-artificial-
intelligence-risks-and-opportunities-for-your-business-matteo-
zaralli/
Another random document with
no related content on Scribd:
XXX.

Kevättalven aurinko kurkistaa Kinkomaan korpeen, nähdäkseen

onko siellä ketään vielä hengissä. Huomattuaan Alen puukasalla
koettaa hieman lämpimämmin hymyillä. Alekin sen huomaa ja
itsekseen jupisee:

— Jopahan päiväkulta lämmittää… on nyt se Maarianpäivän

aatto… vielä on hanget vahvoja, mutta kesä siitä tulee, kun joutuu.

Varmasti se tulee, ennemmin tai myöhemmin. Ja siihen kesän

tuloon perustuu Alen koko elämäntoivo. Kyllä kesällä aina henki
säilyy, kun sen saa talven yli. Ehkä jo toukokuun alussa saa syteä
poreeseen mertoja ja silloin pääsee ensimmäiseksi
kesänalkutunnelmaan, kun jonkun viikon perästä saa pöräyttää
potkivat punaeväiset ahvenet pärekoppaan.

Semmoinen päivä on ollut aina juhlatunnelmainen Ylisen mökissä.

Nykyisissä olosuhteissa sitä saattaa kuvitella kevätpuolen
suurimmaksi juhlahetkeksi, ensimmäistä kevätkalansaantia.

Tässä tunnelmassa jo eläen kopeloi Ale parvelta merrat ja

tarkastelee niihin matikan pyynnissä tulleita reikiä. Kahmaisee
pyydyksiä syliinsä ja aikoo tupaan kuljettaa, korjatakseen niitä siellä.
Riikka, Alen eukko, särkee koko tunnelman:

— Pahustako sinä niitä mertoja tänne… johan sinä hassuna…

nythän, on vasta Maarian-aatto.

— … joutessani tässä korjaillut, puolustelee Ale.

— On sitä muutakin… ei ole juhlaksi leivänpalaa… on mentävä

taas pyytämään. Kaipa ne nyt antavat, kun ne punaviivatkin tuli
maaliitolle.

— … tiedä. Saahan tuota käydä kuulemassa.

— On saatava, tiuskaisee Riikka. — Kun kerran vaalien edellä

sanoivat, että aina sitä semmoista autetaan, joka viivansa nyt
muuttaa toiseen paikkaan, sillepä maaliitolle, ja kyllä ne sen kaikki
tietävät että mekin… Oli hyvä, kun tuli Mikkolan isäntä kutsutuksi
katsomaan, mihin viivat vedettiin. Mää sinne ensiksi.

— Mihkä?

— Mikkolaanpa tietysti.

Alenkin mielessä elähtää toivo. Eihän ne nyt juhlaksi leivättä… kun

tässä punaviivakin tuli semmoiseen paikkaan. Pitää joutua
hakemaan. Jospa antaisivat voitakin kesätyön päälle. Luottaa ne nyt
toki oman puolueensa mieheen… pääseekin tässä nyt elämään. Tuli
toki se viivakonsti keksityksi.

Ale ottaa latuskasuksensa ja lähtee vanhaa latua korven poikki

hiihtelemään Mikkolaan. Tuntuu melkein juhlalliselta, kun on
Maarianaatto ja saa jo päivälliseksi syödä kyllikseen. Kah, kun
piimähinkki unohtui.

Ale kääntyy takaisin sitä hakemaan.

— Paahhan sauna lämmitä, kylvetään aikaseen.

Saunaa ja Maarianpäivää ajatellessa juhlatunnelma vahvenee. On

pieni myÖtäle korvessa, ja Alea ihan hihkaisuttaa sitä laskiessa.
Saunan jälkeen on sitten hyvä täysinäisellä vatsalla kellottaa. On
vielä valoisata pirtissä, Riikka veisaa paastovirsiä.

Mikkolan talossa on juhla-aaton tuntua. Pirtinlattia on vielä kostea

pesun jäleltä, ja emäntä ottaa uunista tuoksuvia rieskaleipiä. Tytär
kirnuaa.

Ale on toivottanut hartaasti hyvän päivän ja istunut penkille. Ei

kuulu tuvassa muuta kuin emännän sihahtelevat askelet leipiä
pöydälle kantaessa ja kerman kurnutus kirnussa.

Vähitellen vääntäytyy isäntäkin jostain loukosta ja istahtaa

vetelästi penkille.

— Sieltäkö se Ale?

— Sieltähän minä…

Ale siirtyy tuttavallisesti isännän lähelle ja tarjoaa rouhemassiaan.

— Olisi tässä isännän piippuun. On tätä lajia minullakin omasta

takaa.

Se vilja viihtyi Alella parhaiten viime suvena. On hänelläkin jotain

omistaan.
 Isäntä vetää kumminkin sikarin taskustaan ja puraisee siitä pään
huolettomasti. Ale kiirehtii tarjoamaan tulta.

Saatuaan sikarinsa savuamaan silmää isäntä alas ja menee

sanomaan jotain rengeilleen. Ale sävähtää, että jokohan tuo nyt
karkasi, ennenkuin hän ehti asiansa toimittaa. Sinne se
karjakartanolle hävisi.

Onpa tässä emäntä ja tytär. Saattaapa heidän kanssaan juttua

aloittaa.

Emäntä ei kajoa nyt jutteluun. Ynähtää vain jotain ohimennessään.

Tytärkin, se lihava Vilma, kääntää takapuolensa kirnun ääressä ja
katselee karsinaikkunasta ulos.

Ale painuu mietteisiinsä. Ehkäpä emäntä ei ole vielä kuullutkaan,

mihin hän on viivansa Riikan kanssa vetänyt. Kyllä se siitä vielä
rovehtuu juttuamaan.

Leivät tuoksuvat pöydällä niin, että vesi tulee suuhun. Tyttökin

nostaa isoja voimöhkäleitä kirnustaan.

Kun tässä saisi mökin omituiseksi, niin ehkä jaksaisi vielä

paremmin. Pojatkin, jotka nyt ovat Kinkomaassa hevospoikina, saisi
ottaa kotiin ja lisättäisiin peltoa. Ja ensi syksynä saisi Riikka paistaa
yhtä kauniita leipiä. Alkaisi elämä kuin uudesta.

Jopa tulee isäntäkin ja istuu entiselle paikalleen. Ale miettii

tiukasti, mistä aloittaisi keskustelun. Asiata, jolle on lähtenyt, ei sovi
ensiksi… Se on sanottava sitten niinkuin sivuasiana.

— Jokohan se eduskunta piankin kokoontuu?

 Siitä voi sopivasti johdatellen muistuttaa viivanvedostaan, jos ei
isäntä sattuisi muistamaa.

— … häntä osaa sanoa.

— Pötkähti niitä sinne nyt miehiä maaliitolle, eikä kummakaan, kun

tässä ne viivat muutettiin toiseen paikkaan.

— Taisihan niitä tulla.

— ‘Tuli niitä, ja kyllä nyt asiat muuttuu tälle maalaiskansalle. Onkin

tähän asti painettu maamiestä ja nyletty… kyllä se nyt loppuu.

Ale oikein kiihtyy, vaikka ei tiedä miten sitä on nyletty, on vain

kuullut isäntien puhuvan. Nyt on puhuttava samaan tyyliin, jos mieli
leipää saada.

Isäntä kumminkin pysyy ihmeteltävän penseänä. Ynähtelee vain

siinä ryntäillään maaten. Mitähän se siinä miettii?

— Eikähän se tämäkään torppari-asia olisi muilta puoluvilta tullut

alkuunkaan… aina ne soliratit vänkäsivät puoleen ja toiseen.

— Vänkää ne vieläkin, sanoo isäntä.

— Niin, jos annetaan, tokaisee Ale ja killistää silmiään uhkaavasti.

Pöytään kannetaan ruokaa. Äsken uunista otettuja, viekoittelevan

kauniita leipiä, voita ja höyryäviä perunoita. Miehiä alkaa tulla
tupaan, ja Ale hätääntyy. Nyt se rupeaa ruualle, isäntä, ja sitten se
menee kamariinsa makaamaan. Jää leipä silloin saamatta.

Ale nielee pitkän syljen, puraisee hammasta ja virkkaa, hieman

leikintapaista tavoitellen:
 — Taitaa siellä meijän mökissä tulla huono Maarianpäivä. Loppui
leipä ihan tyyten, kai sitä nyt isäntä antaa, että tässä päästään pyhän
yli.

Isäntä hankkiutuu ruokapöytään ja hakee puukkoaan

seinänraosta. Kuin ohimennen sanoo Alelle:

— Ei meiltä saa leipää, eikä muutakaan.

Ale typertyy. On niinkuin olisi lyöty puulla päähän.

— Tottahan tuota nyt yhen leivän. Tulee nälkäkuolema.

Isäntä ei virka enää mitään. Alessa on tuikahtanut toivo, että jos

tuo pyytäisi aterialle, kun ei pidä tässä kiirettä ja oikein syljeksii.

Ja Alen syljet alkavat roiskua permannolle ja silmät vilahtelevat

karvakulmien alta himokkaina pöytään ja isäntään. Nälkäkin kiihtyy
sydäntä vääntäväksi kivuksi, mutta ei käske isäntä syömään, istuu
vain kuin hirrenpää siinä pöydän kulmauksessa.

Päästyään pöydästä röyhtäisee ja lyö puukon seinään. Se on kuin

piste
Alen toiveille.

Isäntä poistuu kamariin ja Ale ehättää jälestä.

— Kuulkaahan nyt, isäntä, kyllä sitä nyt pitäisi auttaa, kun eukon
kanssa se viivakin vedettiin maaliitolle. Ainahan sitä nyt saman
puolueen miehelle…

Isäntä on jo kyljellään sängyssä ja hymähtää:

 — … tiedä teidän puolueistanne. Olette silloin sitä, tällöin tätä.
Kallistutaan aina sinnepäin, mistä toivotaan jotain saatavan.

— No johan nyt.

— Niin on. Ja punakaartissapa se Alekin oli ollut siellä

kaupungissa.

Ale häkeltyy eikä osaa sanoa sen enempää. Näinkö se kaikki

romahti?
Suunnittelut tulevasta ja nyt tästä nykyisestä, nälättömästä
Maarianpäivästä, ja muusta.

Ale peräytyy porstuaan ja pihalle. — Sen oli ihan vihaa äänessä,

isännän, kun sen sanoi. Oli muka kaartissa. Olihan siellä niin moni
muukin, kun narrattiin. Ja kun kerran se on mennyttä ja puoluettakin
on muutettu.

Ale tunsi jo vihansa nousevan. Semmoinen paksu ukon pöllikkä,

kuin härkä. Mitä ne semmoiset tietää nälästä ja puutteesta. Akka
ihramaha ja tyttären ronkilla liha lainehtii. Helvetti!

Ale hiihtää vihanvimmassa, huomaa kotiin päin hiihtävänsä ja

kääntää suksensa Hautamäkeen. Sinne ei ilkeäisi enää mennä, kun
on tullut niin usein jo sieltä saaneeksi elämisen apua.

Alen sydäntä repii oudosti. Kotona lämpiää sauna ja Riikka

odottaa. Kun oli niin varmaa jo olevinaan pääsy rieskan ja voin
makuun sen viiva-asian vuoksi. Nyt se suututtaa, että tuli viivansa
heille antaneeksi.

— Voi iankaikkinen piru!

 Hautamäessä ei ole isäntä kotona eikä ole tietoa kotiutumisesta.
Alen on pyörrettävä niineen takaisin. Emännältä ei ole uskaltanut
edes pyytääkään.

Juhla-aaton tunnelma on alenemassa. Se on hävinnyt jo kokonaan

silloin kun Ale laskee pientä myötälettä korvesta kotipihaansa.
Saunasta tulee vastan tuoksua, se vähän masentunutta mieltä
nostaa Maarian-aaton tuntuun, mutta kun ottaa tyhjän repun
selästään, tulee taas huulille tylsä kirous.

— Tokko sulla edes voitakaan? kysyy Riikka.

— Mistä sitä paremmin kuin leipääkään.

— Juhla tästä nyt sitten meille retkahti. Perunoitakin on vain

muutama mukula jälellä. Tästä lähtien joutaa viivan veto rikkaille.

— Mitäpä se meikäläisiä auttaneekaan.

Aurinko painuu lumisen korven taakse ja tupa hämärtyy. Ääneti

istuvat tuvan murheelliset asukkaat. Eniten kaiveli nälistyneitä
sisälmyksiä se punainen viiva, joka oli tullut vedetyksi, ja vielä sitten
sille leipäpuolueelle.

— Ei ollut elämä hääviä sielläkään kaupungissa, joshan ei ole

täälläkään, sanoo Riikka hetken kuluttua ja katsoo kysyvästi Aleen,
mitä tämä siihen sanoo.

— Elä puhu kaupunkielämästä, kiivastuu Ale. — Sinne minä en

enää lähtisi, en vaikka… Täällä saattaa korpiasukkaankin elämä
korjautua, mutta mitäs siellä. Pois kuuluu jo Taavekin aikovan tulla.
Lähtään saunaan, Riikka!
 Korpielämä on kuitenkin mökinmiehelle ihanaa kaupunkielämään
verraten, ja sauna korvaa pienet puutteet. Se hautoo luut ja
lämmittää sydämen.

— Ja saattaahan tästä olotkin pian korjautua, miettii Ale saunan

hiestävässä hämärässä.
XXXI.

Jaakko katseli Juurakon kanssa Hautamäen karttoja tuvan pöydällä.

Miehet suunnittelivat innokkaasti ensi suvena talon maalla
tapahtuvaa palstoitusta. Se oli mielityötä kumpaisellekin. Piirrettiin
uusia karttoja, joissa torpparien palstarajat näkyivät.

— Saatpa nähdä, tästä tulee oikea onnentupayhteiskunta, ja

naapureille se olisi hyvänä esimerkkinä, jos oppia ottaisivat, sanoi
Juurakko.

Paavo käveli tuvassa ja katseli karsain silmin miesten puuhailua.

— Eikö sinua isä yhtään hävetä pirstotessasi perintötalon tuolla

tavoin? virkkoi poika.

Jaakko ei huolinut vastata. Se oli sitä pojan yhtämittaista

nakertelua isäänsä vastaan. Poika oli saanut kasvaa kovin vapaasti.
Hänen aikansa oli mennyt kokonaan työssä, niin että poika sai jäädä
äitinsä ohjattavaksi. Ja vapaustaistelusta palattuaan osoitti poika
kaikin puolin olevansa täysi mies ja pyrki kaikessa komentelemaan.
Hän puhui työläisistä sellaisella vihan vimmalla, että Jaakkoa joskus
ihmetytti mistä poika oli semmoisen vihan saanut vähäväkisiä
kohtaan.
 Paavokin tuli katselemaan palstasuunnittelua ja hymähti. Tulisi
kaikkiaan yksitoista palstaa, mutta maata jäisi Hautamäkeen
sittenkin vielä runsaasti.

— Kaikille kiertolaisille isän täytyykin jakaa maitaan. Kaikki ihmiset

sitä nauravat.

—Ja mitä se heitä liikuttaa enemmän kuin sinuakaan! sanoi

Jaakko.

— Hävettää se ainakin minua.

Kiertolaisella oli Paavo tarkoittanut Juurakkoa, ja tämä jätti isän ja

pojan sanailemaan ja poistui hämillään toisiin huoneisiin.

— Pitäneekin tästä ottaa äidin osa erilleen, ennenkuin talo

raiskataan, sanoi Paavo kävellen kiivaasti permannolla.

— Sinulla ei ole mitään osanottamista, muuta kuin teet työtä!

karjaisi isä. — Nulikat eivät määräile tässä talossa. Sinä saisit
myöskin oman palstasi, jos sinussa olisi miestä yrittämään, mutta
sinä et näy osaavankaan muuta kuin juoksennella pitkin kyliä.

— Ja sinä isä et näy osaavankaan muuta kuin veljeillä punikkien

kanssa.

— Häpeä, poika!

Jaakon nyrkki paukahti pöytään.

— Niin on.

— Sanotko sinä sen itsestäsi vai sanovatko sitä muutkin?

 — Naapurit sitä sanovat.

— No ei nyt heistäkään kaikki.

— Kyllä melkein.

Paavo poistui tuvasta. Näkyi ottavan suksensa ja laskevan

peltotörmästä kylälle päin. Jaakko jäi yksin tupaan.

Siinäpä se taas oli. »Naapurit sitä sanovat.» Tietysti Nevalainen ja

muut semmoiset. Oma poika myöskin. Mutta minkä hän sille tekee,
että tahtoisi rakentaa siinä missä toiset repivät alas. Jos luokkavihan
ja vainon annetaan jatkua molemmin puolin edelleen, ei maalle voida
mitään tulevaisuutta rakentaa ja myrsky tulee vielä kerran uudelleen.

Onko hän tosiaankin ollut kokonaan väärässä? Hän tahtoo

korvausta vastaan vapaaehtoisesti antaa, mitä kerran olisi lain
mukaan pakolla annettava. Eikö sitten vapaaehtoisuus ole parempi
kuin pakko?

Ja muutenkin. Minkä hän sille, ettei ole voinut kylmänä katsella ja

olla auttamatta vaikeaan asemaan joutuneita. Työ on antanut
rikkautta, mutta hän on pitänyt sitä leiviskänä, joka on oikein
hoidettava. Mökkiläiset ovat ikänsä ahertaneet talon vainioilla, kerran
heidänkin pitäisi saada levätä.

Sitten tulivat nämä vaikeat vuodet, jotka nyt alkavat kuulua

menneisyyteen. Ryssä raiskasi maita ja toi siitä surua, sitten kapina
ja veljessota. Jos olisi ollut niin, että vapaustaistelun jälkeen olisi
lyöty veljen kättä molemmin puolin, olisi voinut iloita siitäkin, ettei
ryssä saanut enää polkea tämän maan kamaraa ja että oli
itsenäisyys ja isäin henkeä miehissä pitämään järjestystä maassa ja
suojelemaan sitä. Mutta nyt oli näin. Rakkaudella ei tahtonut
monikaan ryhtyä rakentamaan puolella eikä toisella.

Jaakko huomasi yht'äkkiä, että oli tullut vanhaksi. Se huomio ei

masentanut, päinvastoin kevensi. — Pääsenkin kohta tästä
lepäilemään.

Johan nyt! Jaakko naurahti väkinäisesti itselleen. Vai lepäämään

mies, joka ei ollut edes kuudenkymmenen. Saisi vielä ponnistella
kauan, ennenkuin tulisi se juhlallinen kuusikymmenluku.

Jaakko käveli tuvassa ja ulkona. Oli ikäänkuin koeteltava miltä

tuntui, kun vanhuus oli hartioita painamassa.

Talon ympärillä ajelivat hevosmiehet. Pentti hienonsi hakoja

tunkiolla, ja Annikki kulki siitä pihan yli ja kuului sanovan jotain
Liisalle, joka oli aittaan menossa. Se kaikki oli tuttua, joka päivä
nähtyä, mutta nyt hän tunsi, kuin olisi vieras kaiken tämän keskellä.
Ehkä useimmat ajattelivatkin toisin kuin hän. Hänelle ehkä salaa
naurettiin ja pidettiin häntä lapsellisena. Ei nyt Pentti sentään, kyllä
hän Pentin tunsi, mutta kaikista läheisimmät, äiti ja poika. Ehk'ei
äitikään. Olihan hän jo viime aikoina tullut käsittämään hänen hyvät
tarkoituksensa.

Mutta tarvitseeko minun tällä masentaa itseäni, ajatteli Jaakko.

Enkö ole varma siitä, että kaikessa koetan tehdä oikein?

Jaakko meni keittiöön, jossa Emmi järjesteli, istui pöydän ääreen

ja jäi odottamaan. Viime aikoina oli Emmi aina aloittanut
keskustelun.
 Pellolla, joka näkyi keittiön ikkunaan, koottiin viimeistä lantakasaa.
Kynnös oli jo paikoitellen sulaa ja upotti hevosta.

— Sinä olet viime aikoina käynyt niin vaiteliaaksi, sanoi Emmi. —

Tuntuu kuin välillemme olisi kasvanut muuri.

Jaakko katseli vaimoaan. Sen kasvoissa ei ollut sitä lämmintä

ilmettä, mikä sitä nuorempana niin kaunisti. Kai Emmikin oli kärsinyt
vakavista ajoista ja sen takia muuttunut. Ehkä hänkin oli syrjäyttänyt
vaimonsa kaiken touhun ja rientämisen vuoksi viime vuosina. Mutta
Emmihän tuntui nyt käsittävän, että oli väärin jatkaa näin.

— Itsepä me sitä muuria olemme rakentaneet.

— Sitä olen minäkin ajatellut, ja se on minun syyni. Olen vain

ajatellut itseäni.

— Ehkä et sitäkään, vaan kulkenut ajan virran mukana, sanoi

Jaakko. — Jo ennen näitä aikoja oli minulla mielessä uusi
maaseutujen elämä ja nousukausi. Sitä ei voida rakentaa muutoin
kuin kiinnittämällä maattomat maahan. Se maatyöväki, joka yhtyi
kapinapuuhiin, on saanut aina elää omia aikojaan, sen hyväksi ei ole
tehty paljon mitään. Sosialistiakitaattorit uskottelivat tekevänsä ja
pettivät heidät. Maatyöväki on saatava eroamaan heistä.

— Kai se niin on, myönsi Emmi.

Päivä paistoi ulkona lumia sulatellen. Jaakosta tuntui tällä hetkellä

siltä, kuin se olisi sulattanut paljon muutakin, ainakin tässä heidän
omassa kahdenkeskisyydessään, joka oli ollut viime aikoina melkein
kylmää ja pintapuolista.

Ehkäpä päivä sulattaisi roudan rinnoista vielä muuallakin.

 — Mihin Paavo lienee mennyt? kysäisi Jaakko hetken kuluttua.

Emmi hymähti.

— Tietysti Nevalaan. Siellähän sen on »syönnöspaikka».

Jaakko tuntui aavistavan asian, mutta kysyi kumminkin vaimoltaan

näön vuoksi.

— Mitä se siellä?

— Ailia kai se siellä käy katselemassa.

Jaakko näytti menettävän melkeinpä tyyten hyvän tuulensa. Vai

niillä asioilla poika jo kulki, vaikka oli vielä melkein lapsen kengissä.
Ja sitten vielä Nevalassa. Eipä siitä sitten mitään hyvää koitune.

Tämän ajatuksensa hän lausui huomaamattaan ääneen, ja Emmi

kysäisi:

— Miten niin?

— Muuten vain. Ymmärtänet tuon itsekin. Nevalainenhan on viime

aikoina parjannut minua muka erikoisista mielipiteistäni. Pistelyä siitä
nyt riittää tästäkin minulle, saat uskoa. Puhuisit pojalle, että jättäisi
koko puuhan.

— Etkö sinä voisi puhua?

— Sinä olet lähempänä häntä. Tuskin viitsii kuunnellakaan minua.

— Onpa se ikävää, että ainoa poika niin on. Sinullakin on

saattanut jäädä liian vähän aikaa Paavolle, silloin kun hän olisi ollut
ohjattavissa.
 — Olen sitä itsekin ajatellut. Nyt se on myöhäistä. Pojan on se
itsensä huomattava.

Hetkistä myöhemmin jatkoi hän:

— Se voi olla siinäkin, että me käsitämme kumpikin omalla

tavallamme ajan vaatimuksia. Poika tahtoisi ankaruutta siinä, missä
minä olen tottunut toisin menettelemään. Jos sitten lienen ollutkin
liiaksi lempeä.

Emmi ei tuntunut käsittävän Jaakon ajatuksia.

— Ettäkö huomaisitkin nyt olleesi väärässä, uskoessasi työväestä

pelkkää hyvää ja tahtoessasi rakkaudella rakentaa särkyneitä oloja?

— Siinä lienen ollutkin väärässä, että olen uskonut liian paljon

hyvää työväen luokasta. Pientä osaa lukuunottamatta olen heidät
huomannut sangen itsepäisiksi ja omalla lyhytnäköisellä tavallaan
asioita käsittäviksi. Heihin juurrutettu oppi on syöpynyt liian syvälle.
Ja nyt, kun sitä edelleen lisäillään, pysyvät he auttamattomasti
sellaisina ja edelleen kapinoivina. En ole siinä mielipidettäni
muuttanut, etteikö pitäisi rakkaudella rakentaa uutta yhteiskuntaa,
mutta en voi taata sen hedelmänkantavuutta. Ainoa keino, millä
kapinahenkeä, joka edelleen elää heidän keskuudessaan, voitaisiin
vähentää, olisi minun käsitykseni mukaan se, että heitä koetettaisiin
saada maahan kiinni niin paljon kuin mahdollista. Maa tekee kaikki
terveeksi. Ne maattomat, jotka jo ennenkin ovat kaivanneet omaa
maata ja saavat sitä nyt lain säätämillä keinoilla, ovat tyytyväisiä,
vaikka muutamat heistä ovat saaneetkin kärsiä välillisesti kapinan
seurauksista, jotavastoin ne, joille maa on ollut toisarvoinen asia,
kapinoivat hengessä vielä edelleen.
 — Niin se näkyy olevan. Nurin mennyttä yhteiskuntaa on vaikea
tehdä onnelliseksi, arveli Emmikin.

— Mutta kerran se vielä siksi tulee, se on minun varma uskoni,

päätteli Jaakko. — Mutta ankarin käsin täytyisi painaa alas ja pitää
kurissa yhteiskunnan kuohuva pohjasakka. Se osa ei rakasta työtä
eikä maata, ja sen parantumisesta ovat minunkin toiveeni loppuneet.
XXXII.

Huhtikuu oli menossa. Pari miestä hakkaili halkoja Hautamäen

takamailla. Toinen oli Ylisen Ale ja toinen satunnainen
päiväpalkkalainen, kulkumies, mikä lienee ollut.

Päivä paistaa hellitti ja miehet heiluivat paitahihasillaan. Silloin

tällöin vaihdettiin sana, pari, ja mukavalta tuntui olo keväisessä
metsässä.

Puolenpäivän ajoissa otettiin eväspussit esille. Ale hyväili

känsäisissä käsissään valkoista leipää ja puhkesi puhumaan:

— Saa näes vielä tällaista leipää syödäkseen… akka leipoi tänä

aamuna… ja nyt jo saa syödä kerran päivässä kyllikseen. Pakana,
miten ne ajat muuttuvat pian, kun sikseen ottaa.

Toinen ärritti vastaan.

— Vai muuttuu… mitä tässä muuttumista vielä, jos nyt runsaampi

jauhokoura ja vehnästä muka. Ei tämä vielä ränttää… työtä pitää
vielä purrittaa, että silmät nurin päässä, eikä vaatteessa pysy.
 — No elähän! Ei sitä laiskana kukaan elä, ja eihän se nyt siinä
paikassa kokonaan muutu. Vai pitäisikö tässä sitten sinulle ihan
paratiisi aueta? ärähti Ale.

— Eikä, mutta mitäs kehut.

—• No kehunpa niinkin. Minäkin saan kohta mökkini ihan omaksi,

tämä Kinkomaan nykyinen isäntä sitä sanoi, ja sehän se onkin…
minä häntä kauan tarvitse, mutta onhan pojille. Saavat tulla
kotikamaralleen.

— … niistä vielä osaa kehua, porvarien laeista. Saattaa mennä

vuosia siinä puuhassa. Ja mitäpä minä heistä. Kulkumiehen elämä
on hauskinta. On siellä missä parasta keitetään, päätteli toinen.

— Milloinkapa se kulkumiehen elämä kaivanneekaan parannuksia

niinkuin mökinmiehen, sanoi Ale ja ajatteli omia asioitaan eikä
huolinut kulkurimiehelle niitä haastaa. — Vanhin poika on otettava
syksyllä kotiin ja vähin erin alettava raivata lisää peltoa.
Hautamäkeläinen kuuluu jo vapunpäivältä vapauttavan torpparinsa.
Kohtuhinnan on maistaan määrännyt. Se Jaakko onkin miestä.
Nevalainen ja nämä muut kuuluvat odottavan valtion väliintuloa,
niinkuin ei siitä muuten selviäisi. No, tulee se sieltäkin kautta, kun
joutuu. Ei se tulematta jää, niinkuin sitä jotkut huutavat.

Aterioituaan painuivat miehet tyytyväisinä kuivalle mättäälle.

Alesta tuntui vain siinä loikoessaan ihmeeltä, että kaikki työmiehet
eivät vieläkään olleet tyytyväisiä. Hän ainakin oli. Johan nyt piti
kumminkin uskoa, että olot tästä muuttuvat.

*****
 Mikkolan tuvassa on syöty ilta-ateria ja miehet imevät piippujaan.
Tuvassa on vielä valoisaa, ja kuu kellottaa jossain siellä taivaalla ja
vetää sillan rantaveteen, joka pellon alla on auennut.
Permannollakin, penkin vieressä, on kuun valoläikkä.

Turistaan yhtä ja toista. Kapinastakin on puhuttu, ja joku on

sanonut, että se oli sitä oikeaa ja nyt odotetaan parempaa.

Siihen joku miehistä jurahtaa:

— Ei tule paremmaksi näillä keinoilla. Maata pitäisi saada vapaasti

viljellä. Mikä sitä velan alla… Nyt nämä palstaniekat, velkaisännät,
ovat muka olevinaan hyviäkin manttaalipomoja, mutta kyllä sen
näkevät vielä, yltyy hän paasaamaan.

— No mitenkäs pitäisi järjestää, että Ansua tyydyttäisi? kysyy joku.

Ja siihen Ansu laukaisee:

— Maa on kaikkien yhteistä omaisuutta! Ei sitä ostaa tarvitse.

Miehet lyövät asian leikiksi.

— Kun menet Venäjälle, niin jospa Leni antaisi ilmaiseksi.

— Ansu on vain se polsevikki!

— Söi taas niin ylöttömästi, että alkaa puhua puuta heinää.

— Ansu aina leksottelee tyhjää ilman aikojaan.

Seurasi lyhyt vaitiolo ja piiput pihisivät. Ansu poistui vihaisena.

Naurakootpa vain nyt ja puhukoot porvarien puolesta. Sen kyllä
näkevät, ettei hän ole yksin niitä ajatuksia hautomassa. Samaa hän