Un pueblo llamado Terror 05 1st Edition

Steve Niles Szymon Kudra■ski

Visit to download the full and correct content document:
https://ebookstep.com/product/un-pueblo-llamado-terror-05-1st-edition-steve-niles-sz
ymon-kudranski/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Terror story 1st Edition Adam Surray

https://ebookstep.com/product/terror-story-1st-edition-adam-
surray/

El pueblo no perdonará 1st Edition Irati Goikoetxea

https://ebookstep.com/product/el-pueblo-no-perdonara-1st-edition-
irati-goikoetxea/

El escultor 1st Edition Steve Mccloud

https://ebookstep.com/product/el-escultor-1st-edition-steve-
mccloud/

Trzecia tajemnica 1st Edition Steve Berry

https://ebookstep.com/product/trzecia-tajemnica-1st-edition-
steve-berry/
Hilda y el pueblo oculto 1st Edition Luke Pearson

https://ebookstep.com/product/hilda-y-el-pueblo-oculto-1st-
edition-luke-pearson/

Maestra de pueblo La escuela vaciada 1st Edition

Cristina Picazo

https://ebookstep.com/product/maestra-de-pueblo-la-escuela-
vaciada-1st-edition-cristina-picazo/

Ghostlore 05 1st Edition Cullen Bunn

https://ebookstep.com/product/ghostlore-05-1st-edition-cullen-
bunn/

Luna 05 1st Edition Maria Llovet

https://ebookstep.com/product/luna-05-1st-edition-maria-llovet/

Música Clássica Vs Pop 1st Edition Steve Turley

https://ebookstep.com/product/musica-classica-vs-pop-1st-edition-
steve-turley/
Another random document with
no related content on Scribd:
sotapäällikön ja valtiaan vihaiset leijonankasvot. Pitkät,
alaspainuneet viikset antoivat niille synkän leiman. Hänen
silmäkulmansa olivat paraikaa jännitetyn tarkkaavaisuuden
rypyttämät, mutta helposti saattoi tajuta, että jos ne vihasta
rypistyivät, niin voi niitä ihmisiä, sitä sotajoukkoa, johon tämän vihan
salama iskee!

Tuossa miehessä oli jotakin niin suurta, että ritareista tuntui siltä,
kuin ei ainoastaan tämä huone, vaan vieläpä koko linna olisi hänelle
ahdas. Ensivaikutus ei heitä pettänytkään, sillä heidän edessään
istui Janusz Radziwill, Birźen ja Dubinkin ruhtinas, Vilnon vojevoda
ja Liettuan suurhetmani, niin mahtava ja ylpeä mies, että kaikki laajat
maatilansa, vieläpä Samogitian ja Liettuan hän tunsi itselleen liian
ahtaiksi.

Hänen nuorempi puhekumppaninsa, jolla oli tuo pitkä irtotukka ja

ulkomaalainen puku, oli hänen serkkunsa, hovitallimestari, ruhtinas
Boguslaw. Hän kuiskasi vielä jotakin hetmanin korvaan ja sanoi
sitten kuuluvasti:

— Minä kirjoitan siis asiakirjan alle ja sitten lähden matkalle.

— Jos se on välttämätöntä, niin lähde, — vastasi Janusz, — mutta

mieluummin pitäisin sinut täällä, sillä ei tiedä, mitä voi tapahtua.

— Onhan täällä varustauduttu kaiken varalta, mutta siellä asiat

vaativat minun mieskohtaista läsnäoloani. Siis Jumalan haltuun!

— Adieu, mon frère! [Hyvästi, veljeni!]

— Adieu.
 Molemmat ruhtinaat ojensivat kätensä toisilleen, ja hovitallimestari
poistui nopein askelin. Sitten suurhetmani kääntyi odottavien ritarien
puoleen.

— Suokaa anteeksi, hyvät herrat, että olen odotuttanut, — sanoi

hän matalalla äänellä verkalleen, — mutta nykyään on niin paljon
asioita. Olen jo kuullut teidän nimenne ja iloitsen hengessäni, että
Jumala juuri tällaiseen aikaan lähetti minulle niin erinomaiset ritarit.
Käykää istumaan, hyvät vieraat. Kuka herroista on herra Jan
Skrzetuski.

— Minä, teidän ylhäisyytenne, — vastasi Jan.

— Te olette kai staarosta… suokaa anteeksi, olin unohtanut..

— En minä ole staarosta, — vastasi Jan.

— Mitä? — sanoi ruhtinas rypistäen komeita kulmakarvojaan. -

Eikö teille ole myönnetty staarostan arvoa siitä, mitä olette tehnyt
Zbarazin luona?

— Sitä en ole koskaan itselleni tavoitellut.

— Teidän olisi pitänyt saada se tavoittelematta. Onko se, mitä

sanotte, mahdollista? Eikö teitä ole siis millään palkittu? Teidät on
siis kokonaan unohdettu. Minä ihmettelen… ei, mitä minä
sanoinkaan, eihän se ole ensinkään ihmeellistä nykyjään, jolloin
ainoastaan nöyräselkäisiä palkitaan. Vai niin, vai ette te ole
staarosta!… Jumalan kiitos, että tulitte tänne, sillä täällä ei unohdeta
yhtä helposti eikä jätetä palveluksia palkitsematta… samoin kuin ei
teitäkään, eversti Wolodyjowski.

— En ole ansainnut vielä…

 — Jättäkää se minun harkittavakseni ja ottakaa nyt tämä Rosienyn
tuomioistuimessa vahvistettu asiakirja, jolla siirrän Dydkiemien
teidän elinkautiseksi omaisuudeksenne. Se on aika hyvä palanen
maata, jota joka kevät kyntää sata auraa. Enempää en voi tällä
kertaa antaa, mutta ottakaa nyt se ja sanokaa herra Skrzetuskille,
että Radziwill ei koskaan unohda ystäviään eikä myöskään niitä,
jotka ovat tehneet hänen johdollaan palveluksia isänmaalle.

— Teidän ylhäisyytenne… — änkytti Michal herra hämillään.

— Älkää puhuko mitään, ja suokaa anteeksi, että se on niin vähän,

mutta sanokaa kaikille ystävillenne, että sen ei käy huonosti, joka
niin hyvin vaikeina kuin hyvinä aikoina asettaa voimansa Radziwillien
käytettäväksi. En ole kuningas, mutta jos se olisin, voi Jumala
todistaa, etten milloinkaan unohtaisi sellaisia miehiä kuin Jan
Skrzetuski tai Zagloba…

— Se olen minä! — ehätti Zagloba astuen ripeästi esille, sillä hän

oli jo alkanut käydä kärsimättömäksi, kun häntä ei oltu muistettu.

— Kyllä arvasin, että te olitte juuri se, sillä minulle on kerrottu, että
Zagloba on jo ikämies.

— Olen ollut teidän ylhäisyytenne korkean isän koulutoveri, ja kun

hänessäkin oli jo lapsesta saakka ritarillisia taipumuksia, tuli minusta
hänen uskottunsa, koska minäkin pidin enemmän keihäästä kuin
latinasta.

Herra Stanislaw Skrzetuski, joka ei vielä tuntenut Zaglobaa,

ihmetteli, sillä viimeksi eilen oli herra Zagloba Upitassa sanonut
olevansa, ei ruhtinas Krzysztof-vainajan, vaan itse Janusz-ruhtinaan
koulutoveri, mikä muuten oli mahdotonta, koska Janusz-ruhtinas oli
paljon nuorempi Zaglobaa.

— Todellako? — virkkoi ruhtinas? — Siinä tapauksessa olette

Liettuasta?

— Niin olen, — vastasi herra Zagloba empimättä.

— No sitten ei ole ihme, jos tekin olette jäänyt palkintoa vaille, sillä
me liettualaiset olemme jo tottuneet siihen, että meitä ruokitaan
kiittämättömyydellä… Totisesti, jos minä antaisin teillekin
ansioittenne mukaan, ei minulle itselleni jäisi mitään. Sellainen on
meidän kohtalomme! Me uhraamme veremme, henkemme,
omaisuutemme, eikä kukaan edes päännyökkäyksellä kiitä meitä.
Mutta mitä he kylvävät, sitä saakoot myös niittää… Sitä vaativat
Jumala ja oikeudenmukaisuus… Tehän kaadoitte kuuluisan Burlajn
ja sivalsitte yhdellä iskulla kolme päätä Zbarazin luona?

— Kyllä minä kaadoin Burlajn, teidän ylhäisyytenne, — vastasi

Zagloba. — Kun kerrottiin, että hänelle kukaan ei vedä vertoja, niin
minä päätin näyttää nuoremmille veljille, että on valtakunnassa vielä
urhoollisuutta. Mutta mitä niihin kolmeen päähän tulee, mikä on
minulta kyllä saattanut tapahtua taistelun tuoksinassa, niin Zbarazin
luona sen teki eräs toinen.

Ruhtinas vaikeni hetkisen ja jatkoi:

— Eikö teitä suututa se kiittämättömyys, jolla tekojanne on

palkittu?

— Minkäpä sille mahtaa, teidän ylhäisyytenne, vaikka

harmittaakin, — vastasi Zagloba.
 — Lohduttakaa itseänne sillä, että tässä täytyy tulla muutos…
Yksistään senkin tähden, että te olette tullut tänne, olen minä teidän
velallisenne, ja joskaan en ole kuningas, niin tämä ei ole päättyvä
pelkkiin lupauksiin.

— Teidän ylhäisyytenne, ruhtinas, — puuttui herra Jan Skrzetuski

innostuneesti ja hiukan ylpeästi puheeseen, — me emme ole tulleet
tänne palkintojen ja omaisuuden toivossa… Vihollinen on astunut
isänmaahamme, ja sentähden me tahdomme rientää sen avuksi
etevän sotapäällikön johdolla. Minun serkkuni Stanislaw on
Ujsciessa omin silmin nähnyt meidän pelkuruutemme, huonon
järjestyksemme ja petollisuutemme ja loppujen lopuksi vihollisen
voiton. Täällä me tahdomme ruveta sotapalvelukseen suuren
päällikön ja isänmaan ja kuninkaan puolustajan johdolla. Täällä
vihollista eivät voitot odota, vaan tuho ja tappio… Sentähden
olemme tulleet tarjoamaan palvelustamme teidän ylhäisyydellenne.
Me olemme sotilaita ja tahdomme taistella. — Jos se on toivonne,
niin tulee sekin täyttymään, — vastasi ruhtinas arvokkaasti. —
Teidän ei tarvitse odottaa kauan, vaikka lähdemmekin ensin toista
vihollista vastaan, sillä meidän täytyy kostaa Vilnon tuhka ja rauniot.
Jollei tänään, niin huomenna lähdemme liikkeelle, ja silloin saa
vihollinen maksaa moninkertaisesti… En tahdo pidättää teitä
kauempaa, hyvät herrat, sillä teidän pitää nyt levätä, ja sitäpaitsi on
minulla paljon työtä. Pyydän teitä tänä iltana luokseni huvittelemaan
ennen lähtöä. Kiejdanyyn on saapunut paljon naisia sotaa pakoon.
Herra eversti, kestitkää vieraitani kuin omassa talossanne ja
muistakaa, mikä on minun, se on myös teidän!… Herra
Harasimowicz, sanokaa tuonne saliin kokoontuneille, etten voi ottaa
vastaan nyt, en jouda, mutta illalla he saavat tietää mitä haluavat…
Voikaa hyvin, hyvät herrat, ja olkaa Radziwillin ystäviä; hän tarvitsee
nyt sellaisia kuin te. Sen sanottuaan tuo mahtava ja ylpeä ruhtinas
ojensi kätensä vuoron perään kullekin kuin vertaiselleen.
Hyväntahtoinen ja lempeä hymy valaisi hänen jylhiä kasvojaan, ja se
luoksepääsemättömyys, joka tavallisesti ympäröi häntä synkeänä
pilvenä, katosi kokonaan.

— Kas siinä on sotilas ja sotapäällikkö! — innostui Stanislaw

Skrzetuski, kun he audienssisalissa tunkeutuivat väkijoukon läpi.

— Minä voisin mennä vaikka tuleen hänen tähtensä! — huusi

Zagloba. — Huomasitteko, että hän tiesi ulkoa kaikki minun
urotyöni?… Kun se leijona alkaa karjua ja minä yhdyn peliin, niin
saatte nähdä, että ruotsalaisten korvia kuumoittaa. Hänen
vertaistaan ei ole nyt koko valtakunnassa. Hän ei ole mikään
kastellaani, joka senaattorin paikalle istuttuaan heti nostaa nenänsä
pystyyn ja alkaa sanoa aatelisia nuoremmiksi veljikseen jo
ennenkuin roimahousut ovat alkaneet kiiltää virkatuolin hyväilystä…
Michal, sinun kävi hyvin!… Näkyypä olevan niin, että ken itseään
Radziwilliin hankaa, saa heti kuluneen nuttunsa kullatuksi. Täällä
saa helpommin maita ja muonaa kuin meillä edes romua ja kuonaa.
Siinä on miesten mies! Onni sinua potkaisi, Michal! Hämilläsi olit kuin
morsian vihkimisen jälkeen.

— Minä jouduin todellakin hämille, — myönsi Michal, — mutta

mitä sanot maista ja muonasta, ei ole totta. Olen useasti kuullut
vanhojen sotilaitten valittavan ruhtinaan saituutta. Ja nyt alkaa
armonosoituksia kuitenkin satamalla sataa.

— Jos ken vielä uskaltaa haukkua ruhtinasta saidaksi, niin lyö sille
haukkujalle tuo asiakirja vasten naamaa. Parempaa todistusta et voi
keksiä.
 — Yksi seikka on selvä, — virkkoi Jan Skrzetuski. — Ruhtinaalla
on suunnitelmia, joitten toteuttamiseen hän tarvitsee apua.

He olivat tulleet linnanpihalle, jolle ilmestyi uusia

ratsuväenosastoja, aatelisjoukkoja ja vaunuja tuoden ympäristön
ylimyksiä vaimoineen ja lapsineen. Michal Wolodyjowski vei
toverinsa portin luo, jotta he paremmin näkisivät tulijat.

— Kuka tietää, Michal, ehkä on tänään sinun onnesi päivä, —

sanoi herra Zagloba. — Ehkä on sinun tuleva puolisosi noitten
vaunuissa ajavain aatelistyttärien joukossa. Katsohan, noissa
avonaisissa vaunuissa lähestyy meitä valkoinen olento…

— Ei ole se mikään vihille kelpaava neitonen, mutta vihkimisen

toimittajaksi kyllä omansa, — vastasi tarkkasilmäinen Wolodyjowski.
— Se on piispa Parczewski ja hänen vieressään pater Bialozor,
Vilnon arkkidiakoni.

— Tulevatko hekin tervehtimään kalvinilaista ruhtinasta?

— Minkä sille mahdat, kun asiat niin vaativat.

— Hei vaan! Kylläpäs täällä on hilua ja melua, — huudahti herra

Zagloba iloisesti. — Olen maalla ruostunut kuin vanha lukko…
Muistelenpa nyt menneitä aikoja. Hölmö olen, jollen tänä iltana iske
johonkin aatelisneitoseen!

Jonkin matkan päässä piispan vaunuista näkyi joukko ratsastavia

sotilaita.

— Ne ovat Ganchoffin rakuunoita, tunnen kyllä, — selitti

Wolodyjowski.
— Mutta keskellä niitä näkyvät vaunut!…
Rummut alkoivat päristä.

— Oho! Se kuuluu olevankin tärkeä henkilö! — huudahti Zagloba.

 Ruhtinas Janusz Radziwillin vaakunoilla koristetuissa vaunuissa,
joitten edessä oli neljä valkoista oritta, istui kaksi komeata,
ulkomaalaisesti puettua herraa. Heillä oli leveälieriset hatut päässä,
ja hattujen alta valuivat vaaleat irtotukan suortuvat aina hartioille
saakka osaksi peittäen korkeat pitsikaulukset. Toinen heistä oli lyhyt,
mutta rotevarakenteinen; hänellä oli kiilamainen parta ja pystyt
viikset. Toinen, nuorempi, oli kokonaan mustissa ja ulkomuodoltaan
vähemmän sotilaallinen, mutta mahtoi olla arvoltaan korkeampi,
koska hänellä oli kaulassa kultaiset vitjat ja vitjoissa kallisarvoinen
ritarikunnan merkki. Molemmat lienevät olleen ulkomaalaisia, koska
he niin uteliaasti katselivat linnaa, ihmisiä ja pukuja.

— Mitä paholaisia nuo ovat? — kysyi Zagloba.

— En tunne enkä ole koskaan nähnyt! — vastasi Wolodyjowski.

Vaunut ajoivat pihalle ja tehtyään puoliympyrän pysähtyivät linnan

päärakennuksen eteen. Rakuunat olivat pysähtyneet portin luo.

Wolodyjowski tunsi heidän upseerinsa.

— Tokarzewicz! — huusi hän. — Hyvää päivää!

— Päivää, herra eversti!

— Mitä miehiä te tänne toitte?

— Ruotsalaisia ovat.

— Ruotsalaisia?

— Niin. Ja suuria herroja. Se lihava on kreivi Lewenhaupt ja

laihempi on Pentti Skytte, paroni von Duderhoff.
 — Duderhoff? — huusi Zagloba.

— Mitä ne täällä tekevät?! — kysyi herra Wolodyjowski.

— Jumala ties! — vastasi upseeri. — Olemme tuoneet heidät

Birźestä tänne. Ehkä he ovat saapuneet neuvottelemaan
ruhtinaamme kanssa, sillä Birźessä kerrottiin ruhtinaan kokoavan
suurta sotajoukkoa ja hyökkäävän ensin Liivinmaahan.

— Niitä lurjuksia! Jänistävät! — huusi Zagloba. — Ensin valtasivat

Suur-Puolan ja ajoivat kuninkaan pois pääkaupungistaan, mutta nyt
ovat jo valmiit ryömimään Radziwillin edessä ja rukoilemaan, ettei
tämä hyökkäisi Liivinmaahan. Mutta vartokaa vain, te Duderhoffit,
kyllä teille tulee vielä niin tulinen lähtö, että housunne saattavat
pudota. Kohta me teitä kopistelemme! Eläköön Radziwill!

— Eläköön! — kannatti portin luona seisova aateli.

— Defensor patriae! Isänmaan puolustaja! Ruotsalaisia vastaan!

Ruotsalaisia vastaan!

Ritariemme ympäri muodostui piiri, johon liittyi yhä useampia

aatelisia. Kun Zagloba huomasi sen, kapusi hän portinpylväälle ja
alkoi huutaa:

— Hyvät herrat, kuulkaa! Ken minua ei tunne, sille sanon, että

olen se sama Zagloba, joka Zbarazin luona kaatoi Burlajn, kasakkain
suurimman hetmanin Chmielnickin jälkeen, ja tällä vanhalla kädellä
minä sen tein. Mutta se, joka ei Zaglobasta ole kuullut puhuttavan,
se on varmasti ensimmäisen kasakkasodan aikana perannut
herneitä kotona, ruokkinut kananpoikia tai paimentanut vasikoita,
mitä en suinkaan voi sanoa teidän kaltaisistanne ritareista.
 — Se on suuri soturi! — kuului ääniä. — Koko valtakunnassa ei
ole sen suurempaa!… Kuulkaa, mitä hän puhuu!

— Niin, kuulkaa, hyvät herrat! Vanhojen luitteni olisi jo tehnyt mieli

levätä, ja olisihan minun jo ollutkin aika loikoa uunin pankolla, syödä
pöhöpiimää kerman kera, käyskennellä puutarhassa omenoita
kokoillen, kädet puuskassa katsella elonleikkaajien työtä tai nipistellä
tyttösten poskipäitä. Varmaan olisi vihollinenkin oman etunsa tähden
jättänyt minut rauhaan, koska sekä ruotsalaiset että kasakat tietävät,
minkälaista jälkeä käteni tekee…

— Mitä tuo kana tuolla ylhäällä kaakottaa — kysyi samassa ääni

joukosta.

— Älä häiritse! Pidä suusi kiinni! — huusivat toiset.

Mutta Zagloba oli kuullut kysymyksen.

— Hyvät herrat, suokaa anteeksi tuolle kukonpojalle, — huusi hän,

— koska hän ei vielä tiedä, missä on häntä, missä pää.

Aateliset räjähtivät riemuisaan nauruun, mutta niskoittelija

painautui kiireimmän kautta väkijoukkoon yleisenä pilkanesineenä.

— Mutta asiaan! — lausui Zagloba. — Kuten sanottu, olisihan

minun ollut jo aika saada levätä, mutta koska isänmaa kärsii, koska
vihollinen tallaa maatamme, olen minä täällä lähteäkseni yhdessä
teidän kanssanne vihollista vastaan sen maaemon nimessä, joka on
meidät kaikki kasvattanut. Se, joka nyt ei puolusta häntä, joka ei
hänelle uhria tuo, se ei ole hänen oma poikansa, vaan
poikapuolensa, eikä ansaitse hänen rakkauttaan. Minä, vanha mies,
lähden taistelemaan, ja jos kaadun, niin tulen viimeisessä
hengenvedossa huutamaan: Surma ruotsalaisille! Vannokaamme,
ettemme hellitä kättä miekankahvasta, ennenkuin vihollinen on ajettu
maasta pois!…

— Siihen olemme vannomattakin valmiit! — huusivat useat. — Me

lähdemme minne ruhtinaamme meidät vie!

— Hyvät herrat!… Veljet! Te näitte nuo kahdet roimahousut, jotka

kullatuissa vaunuissa ajoivat tänne. He tietävät, ettei Radziwillien
kanssa sovi leikitellä, ja tulevat rukoilemaan häntä jättämään
ruotsalaiset rauhaan. Mutta ruhtinas, jonka luona äsken juuri kävin,
on koko Liettuan nimessä vakuuttanut, että neuvottelut ja
pergamentit eivät tule enää kysymykseen, vaan sota, sota!

— Sota! Sota! — toistivat kuulijat kaikuna.

— Mutta koska sotapäällikkökin, — jatkoi Zagloba, — on sitä

varmempi ja rohkeampi, mitä lujemmin hän sotilaihinsa luottaa, niin
näyttäkäämme, hyvät herrat, mitä miehiä olemme. Menkäämme
tuonne linnanikkunain alle huutamaan: Surma ruotsalaisille! Tulkaa
mukanani!

Zagloba hyppäsi alas pylväältä ja marssi linnan pihan yli sorisevan

väkijoukon seuraamana. Kun he olivat tulleet aivan ikkunan alle,
puhkesi kaikkien suusta:

— Surma ruotsalaisille! Surma ruotsalaisille!

Kohta syöksyi Wendenin vojevoda Korf hämmästyneenä eteisestä

ja hänen jäljessään ruhtinaallisen ratsuväenrykmentin eversti
Ganchoff. Molemmat koettivat hillitä aatelisia ja kehoittivat
innokkaasti heitä hajaantumaan.
 — Hyvä Jumala! — huusi herra Korf, — tuolla ylhäällä
ikkunaruudut helisevät. Te ette tiedä kuinka sopimattomaan aikaan
huutonne kajahtivat. Mitenkä voitte osoittaa läheteille
pahansuopuutta ja sotilaille kurittomuutta? Kuka sen pani alulle?

— Minä! — vastasi Zagloba. — Tervehtikää ruhtinasta meidän

kaikkien puolestamme ja sanokaa, että hän pysyisi lujana, sillä me
olemme valmiit taistelemaan viimeiseen veripisaraan saakka.

— Kiitän teitä hetmanin nimessä, kiitän teitä, mutta hajaantukaa!

Järkevyyttä, hyvät herrat, järkevyyttä, muuten suistatte isänmaanne
perikatoon. Se, joka tänään osoittaa mieltään lähettejä vastaan,
tekee isänmaalle karhunpalveluksen.

— Viis me läheteistä, me tahdomme tapella emmekä neuvotella!

— Teidän sotainen innostuksenne ilahduttaa minua. Hyvin pian

tulee hetki, jolloin saatte sitä purkaa. Lähtekää nyt lepäämään ennen
lähtöä. Eikö ryyppy viinaa olisi nyt paikallaan? Huonoa on tapella
kuivin suin.

— Totinen tosi! — huusi herra Zagloba ensimmäisenä.

— Totinen tosi! Nyt, kun ruhtinas tietää meidän mielemme, ei

meillä ole täällä mitään tekemistä.

Joukko alkoi hajaantua lähtien suurimmaksi osaksi

kylkirakennukseen, jossa pitkät, katetut pöydät jo odottivat. Herra
Zagloba asteli ensimmäisenä.

Herrat Korf ja Ganchoff palasivat ruhtinaan luo, joka neuvotteli

ruotsalaisten lähettien ja useiden puolalaisten ylimysten kansa.
 — Kuka siellä oli pannut tuon hälinän alulle? — kysyi ruhtinas,
jonka leijonankasvoilta viha ei vielä ollut sammunut.

— Se oli tuo äskettäin saapunut aatelismies… se kuuluisa

Zagloba, — vastasi Wendenin vojevoda.

— Urhea soturi, — virkkoi ruhtinas, — mutta kovinpa pian hän

alkaa asioihin sekaantua.

Sen sanottuaan hän viittasi eversti Ganchoffille ja kuiskasi jotakin

tämän korvaan.

Mutta sillävälin astui herra Zagloba tyytyväisenä kylkirakennusta

kohti, ja hänen jäljessään herrat Skrzetuski ja Wolodyjowski, joille
hän sanoi:

— Kas niin, ystäväni, tuskin olin näyttäytynyt, kun aatelissa heräsi

isänmaanrakkaus. Nyt on ruhtinaan helpompi lähettää nuo lähetit
matkoihinsa, sillä hänen tarvitsee vain vedota meidän
mielipiteeseemme. Luulenpa, ettei tämä jää palkitsematta, vaikka en
tehnytkään sitä palkinnon toivossa. No, mitä sinä, hyvä Michal, noita
portista ajavia vaunuja noin töllistelet, ikäänkuin silmäsi olisivat
kivettyneet?

— Se on hän, — vastasi Michal Wolodyjowski viiksiään sivellen.

— Kautta
Jumalani, se on hän!

— Kuka hän?

— Neiti Billewicz.

— Sekö, joka sinulle rukkaset lahjoitti?…

 — Se… Oh, hyvät herrat, minä ihan sorrun surusta!

— No, katsotaanpa, onko se hän! — sanoi Zagloba.

Sillävälin olivat vaunut lähestyneet. Niissä istui komea aatelismies,

jonka viikset olivat hieman harmaantuneet, ja hänen vieressään
Aleksandra-neiti kauniina kuin ainakin, rauhallisena ja vakavana.

Michal-herra katsoi häneen surullisesti ja kumarsi syvään, mutta

neiti ei huomannut häntä tungoksessa. Zagloba katseli neidin
hienoja ja jaloja piirteitä sanoen:

— Siinä on sitten julman suloinen tyttö, hyvä mies, mutta liian

hieno hän on sotamiehelle. Minä tunnustan, että hän on silmän ilo,
mutta sittenkin minä pidän enemmän sellaisesta, josta et voi suin
päin sanoa, onko se tykki vai nainen.

— Voitteko sanoa, kuka tuo on, joka ajoi juuri portaitten eteen? —
kysyi herra Wolodyjowski vieressään seisovalta aateliselta.

— Kyllä, — vastasi tämä. — Se on herra Tomasz Billewicz,

kuninkaallinen miekankantaja [ylhäinen arvonimi muinaisessa
Puolassa] Rosienysta. Kaikki täällä tuntevat hänet, sillä hän on
Radziwillin vanha ystävä ja palvelija.
KOLMASTOISTA LUKU.

Sinä päivänä ruhtinas ei näyttäytynyt aatelisille ennen kuin illalla.

Hän söi päivällistä yhdessä lähettien ja niitten ylimysten kanssa,
jotka olivat ottaneet osaa äskeiseen neuvotteluun. Everstit saivat
käskyn pitää Radziwillin hovin rykmentit, etenkin ulkomaalaisten
johtamat jalkaväenosastot, valmiina kaiken varalta. Ilmassa tuntui
ruudin hajua. Odotettiin sotaretkelle lähdön tapahtuvan viimeistään
seuraavana aamuna, mihin kaikki merkit viittasivat. Ruhtinaan
monilukuinen palvelijajoukko lastasi kuormiin aseita, arvoesineitä ja
rahakirstuja.

Harasimowicz kertoi, että kuormat lähetetään Tykociniin

Podlahiassa, koska olisi varomatonta säilyttää ruhtinaan hallussa
olevia varoja Kiejdanyn linnoittamattomassa palatsissa. Myöskin
muonakuormasto varustettiin valmiiksi, ja sen oli määrä seurata
sotajoukkoa.

Levisi huhu, että sotahetmani Gosiewski oli vangittu siksi, ettei hän
suostunut yhdistämään joukkojaan Radziwillin joukkoihin, minkä
kautta koko sotaretki olisi tullut vaaranalaiseksi. Lähtövalmistukset,
kuten tykkien jyrinä, kun niitä vedettiin ulos linnan asekartanosta, ja
tuo ennen sotaretkelle lähtöä niin tavallinen sekamelska, saivat
kuitenkin herra Gosiewskin ja maltalaisritari Judyckin vangitsemisen
unohduksiin.

Aateliset, jotka söivät päivällistä kylkirakennuksen isoissa saleissa,

eivät puhuneet mistään muusta kuin sodasta, Vilnon palosta,
Varsovan uutisista ja ruotsalaisista, joille kaikki olivat katkeroituneita
kavalan hyökkäyksen tähden naapurin kimppuun vastoin
rauhansopimusta. Sanomat heidän nopeasta edistymisestään,
Ujscien antautumisesta, Suur-Puolan valtauksesta, Masovian ja
Varsovan välttämättömästä antautumisesta eivät herättäneet pelkoa,
vaan päinvastoin kohottivat sotaista innostusta, Ruotsalaisten
menestymisen syytä pidettiin näet päivänselvänä: he eivät olleet
vielä kertaakaan kohdanneet kunnollista armeijaa eikä todellista
ylipäällikköä. Radziwill oli ensimmäinen ammattisoturi, jonka kanssa
he tulisivat voimiaan mittelemään, ja aateliset tunsivat häntä kohtaan
horjumatonta luottamusta. Sitäpaitsi everstit vakuuttivat, että he
tulisivat lyömään ruotsalaiset avoimessa taistelussa.

— Kyllä se niin on! — selitti herra Michal Stankiewicz, vanha ja

kokenut sotilas. — Minä muistan hyvin entiset sodat ja tiedän, että
ruotsalaiset ovat aina puolustautuneet linnoituksissa tai vallien
takana eivätkä koskaan uskaltaneet avoimeen taisteluun, ja jos he
ovatkin sen tehneet, niin he ovat saaneet aika opetuksen. Voitto ei
ole antanut Suur-Puolaa heidän haltuunsa, vaan petos ja nostoväen
kelvottomuus.

— Juuri niin! — kannatti herra Zagloba. — He ovat

heikkorakenteista kansaa, sillä heidän maansa on kovin
hedelmätöntä, mistä johtuu, että leipää ei ole. Sentähden he
jauhavat puitten käpyjä jauhoiksi ja leipovat siitä pihkalle haisevia
hiilikoita. Toiset kuljeskelevat rantoja pitkin ja syövät mitä laineet
sattuvat tuomaan rantaan. Nälkäistä roskaväkeä he ovat, ja
sentähden maailmassa ei olekaan toista kansaa, joka olisi heitä
ahnaampi toisen omaisuuteen nähden. Tataareillakin on edes
hevosenlihaa tarpeeksi, mutta ruotsalaiset eivät näe lihaa joskus
vuosikauteen ja kuolisivat varmasti nälkään, jollei meri soisi heille
antimiaan. Entä milloinka te, herra Stankiewicz, olette tehnyt
tuttavuutta ruotsalaisten kanssa?

— Nykyisen hetmanin isän, Krzysztof-ruhtinaan aikana.

— Minä herra Koniecpolskin, nykyisen lipunkantajan isän aikana.

Kyllä me annoimme Kustaa Aadolfille Preussissa oikein miehen
kädestä ja otimme vahvasti vankeja. Siellä minä tulin tuntemaan
heidät ja kaikki heidän metkunsa. Meidän miehemme tekivät heistä
pientä pilaa. Kuten herrat kaiketi tietävät, niin ruotsalaiset, jotka
alinomaa kahlata lotistavat vedessä ja hankkivat ravintonsa merestä,
ovat uimareina kerrassaan exquisitissimi [erinomaisia]. Me
käskimme heitä näyttämään taitoaan, ja mitä arvelette: kun heitit
lurjuksen avantoon, niin se toisesta sukelsi esiin — elävä silli
kuonossa.

— Hyväinen aika, mitä te sanotte?!

— Luhistukoon ruumiini tähän paikkaan, jollen nähnyt omin silmin

sellaista ainakin sata kertaa, Muistanpa senkin, kuinka he kiskoivat
nahkoihinsa preussilaista limppua niin navakasti, etteivät sitten
raskineet kotiinsa lähteä. Herra Stankiewicz sanoo aivan oikein, ettei
heistä ole sotilaiksi. Heidän jalkaväkensä vielä menee mukiin, mutta
ratsuväki — Herra varjelkoon! Heillä ei ole hevosia isänmaassaan,
eivätkä he voi siis nuorena totutella ratsastamaan.
 Päivällisen jälkeen ruhtinas kutsui everstit vuoron perään
luokseen. He ihmettelivät jonkinverran sitä, että ruhtinas kutsui
yhden kerrallaan, mutta mieluista oli se ihmettely, kun he palasivat
kukin jokin lahja kädessä. Ruhtinas puolestaan vaati vain
uskollisuutta ja luottamusta. Hetmani kyseli myöskin innokkaasti,
oliko herra Kmicic saapunut, ja käski heti ilmoittamaan, kun hän
tulee.

Kmicic saapuikin, mutta vasta myöhään illalla, kun vieraat jo

alkoivat kokoontua kirkkaasti valaistuihin saleihin. Asekartanossa
hän tapasi herra Wolodyjowskin ja tutustui tämän seuralaisiin.

— Julman hauskaa, että tapasin teidät ja teidän kuuluisat

kumppaninne! — huudahti hän ravistaen pienen ritarin kättä. — On
kuin veljen olisin tavannut! Te voitte luottaa sanoihini, sillä minä en
osaa teeskennellä. Tosin kyllä te pitelitte minua silloin aika pahasti,
mutta sitten nostitte minut jaloilleni, ja sitä en eläessäni unohda.
Kaikkien kuullen sanon tässä suoraan, että ellei teitä olisi ollut, niin
ristikon takana nyt istuisin. Jumala suokoon, että maailmassa olisi
enemmän sellaisia miehiä kuin te. Joka on toista mieltä, se on lurjus,
ja vieköön minut itse paholainen, jollen siltä lyö korvia päästä.

— Rauhoittukaa!

— Menisin vaikka tuleen teidän tähtenne! Ken ei usko, astukoon

esiin!

Kmicic katsoi haastavasti upseereihin, mutta kukaan ei väittänyt

vastaan, sillä kaikki rakastivat ja kunnioittivat Michal Wolodyjowskia.
Zagloba vain virkkoi:
 — Tulinen mies! Minusta tuntuu, että tulen pitämään teistä. Mutta
sanokaahan, minkä arvoinen tuo Wolodyjowski oikein on.

— Enemmän kuin kaikki te yhteensä! — huusi Kmicic hillittömästi.

Silmäiltyään ritareita hän lisäsi: — Suokaa anteeksi, minä en tahdo
loukata ketään, sillä pidän teitä kelpo kansalaisina ja suurina
sotureina… Älkää suuttuko, sillä lemmessä tahtoisin voittaa teidän
ystävyytenne.

— Mitäpä tuosta, — virkkoi Jan Skrzetuski. — Sydämen

kyllyydestä suu puhuu.

— Syleilkäämme! — huudahti herra Zagloba.

— Sanottu ja tehty!

He syleilivät toisiaan.

— Nyt pitäisi saada ryypyt päälle!… — sanoi Kmicic.

— Siihen ei minua tarvitse kahta kertaa kehoittaa! — vastasi

Zagloba kuin kaiku.

— Pujahtakaamme aikaisemmin pois ruhtinaan pidoista tänne.

Kyllä minä pidän huolta, että saamme juotavaa.

Michal-herra alkoi innokkaasti nyhtää viiksiään.

»Luulenpa, ettet niinkään hevillä sieltä pois pujahda, jahka näet

kuka siellä on…» — ajatteli hän itsekseen silmäillen Kmiciciä.

Ja hän oli jo avaamaisillaan suunsa ilmoittaakseen Kmicicille

Oleńkan tulosta, mutta pidättäytyi siitä samassa ja kysyi: