Waltzing Through Europe 1st Edition

Egil Bakka
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmeta.com/product/waltzing-through-europe-1st-edition-egil-bakka/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Rick Steves Europe Through the Back Door The Travel

Skills Handbook 39th Edition Rick Steves

https://ebookmeta.com/product/rick-steves-europe-through-the-
back-door-the-travel-skills-handbook-39th-edition-rick-steves/

In Pursuit of Jefferson: Traveling Through Europe with

the Most Perplexing Founding Father 1st Edition Derek
Baxter

https://ebookmeta.com/product/in-pursuit-of-jefferson-traveling-
through-europe-with-the-most-perplexing-founding-father-1st-
edition-derek-baxter/

Looting or Missioning Insular and Continental Sacred

Objects in Viking Age Contexts in Norway 1st Edition
Egil Mikkelsen

https://ebookmeta.com/product/looting-or-missioning-insular-and-
continental-sacred-objects-in-viking-age-contexts-in-norway-1st-
edition-egil-mikkelsen/

Encountering Water in Early Modern Europe and Beyond

Redefining the Universe Through Natural Philosophy
Religious Reformations and Sea Voyaging 1st Edition
Lindsay Starkey
https://ebookmeta.com/product/encountering-water-in-early-modern-
europe-and-beyond-redefining-the-universe-through-natural-
philosophy-religious-reformations-and-sea-voyaging-1st-edition-
Outdoor Europe 1st Edition Dk

https://ebookmeta.com/product/outdoor-europe-1st-edition-dk/

Europe by Eurail 2023 Touring Europe by Train Europe by

Eurail 2023 47th Edition Laverne Ferguson-Kosinski

https://ebookmeta.com/product/europe-by-eurail-2023-touring-
europe-by-train-europe-by-eurail-2023-47th-edition-laverne-
ferguson-kosinski/

National Identity and Europe in Times of Crisis Doing

and Undoing Europe 1st Edition Christian Karner

https://ebookmeta.com/product/national-identity-and-europe-in-
times-of-crisis-doing-and-undoing-europe-1st-edition-christian-
karner/

Europe by Eurail 2022 Touring Europe by Train 46th

Edition Laverne Ferguson-Kosinski

https://ebookmeta.com/product/europe-by-eurail-2022-touring-
europe-by-train-46th-edition-laverne-ferguson-kosinski/

Medieval Europe Wickham Chris

https://ebookmeta.com/product/medieval-europe-wickham-chris/
Another random document with
no related content on Scribd:
saarnaamaan. Hän oli partasuu mies, jonka kasvot loistivat melkein
kiihkoa, ja hänen vyötäisillään riippui risti ja helminauha. Hän puhui
heidän köyhyydestään, heidän kadotetuista omaisistaan, heidän
kärsimyksistään, tästä synkästä ajasta, jota he saivat kokea, ja
kuinka oli rukoiltava valtiollisissa vaikeuksissa. Äänettömyys oli
täydellinen kuulijakunnassa, mutta kun pappi sanoi, että Jumala on
lähettänyt heille nämä kärsimykset heidän syntiensä tähden ja että
heidän täytyy tunnustaa syntinsä, joista pyhä äiti, kirkko, voi pelastaa
heidät, silloin syntyi hiljainen hyminä kuulijain kesken.

Rivi rippituoleja oli kirkon kummassakin sivu-osassa, ja kun

saarnaaja kertoi Vapahtajan kärsimyksistä, Hänen tuskastaan,
Hänen verestään, nousivat vaimot ja tytöt ääneen itkien ja menivät
toinen toisensa perästä tunnustamaan syntinsä. Heti kun joku oli
noussut pois, astui toinen sijaan, ja kukin näytti ripin jälkeen tyyneltä
ja rauhalliselta.

Hetken liikutus valtasi Roman kokonaan. Jospa hänkin voisi

tyhjentää sydämensä noin! Jos hän saattaisi päästä päiviensä
tuskista, öiden kärsimyksistä! Kulkiessaan erään rippituolin ohi oli
hän nähnyt papin siellä. Hänellä oli hellät, inhimilliset kasvot. Roma
oli nähnyt ne jossakin ennen, ehkä paavin riemukulussa.

Sillä hetkellä eräs köyhä, huivipää tyttö, joka oli itkien polvistunut
rippituoliin, nousi siitä ylös loistavin silmin. Roma vapisi liikutuksesta.
Vastustamaton halu tunnustaa oli vallannut hänet. Hänen täytyi
tarttua kiinni istuimeen, sillä muuten hän olisi kaatunut. Sitten hän
äkillisen tunnelman valtaamana, jonkinmoisessa huumaustilassa ja
tuskin tietäen mitä teki, heittäytyi samalle paikalle, josta tyttö oli
noussut, ja sanoi sykkivin sydämin ja vapisevalla äänellä pienen
metalliristikon läpi:
 »Isä, minä olen suuri syntinen — kuule minua, kuule minua!»

Hän ei voinut hengittääkään, ja papin rauhalliset kasvot katsoivat

noita hehkuvia poskia ja palavia silmiä.

»Odota, tyttäreni, älä kiihoitu liiaksi. Sano tunnustuksesi.»

Roma koetti puhua, mutta sanat tuskin kuuluivat:

»Minä tunnustan… tunnustan… en voi, isä.»

Nuuska putosi vanhan miehen hyppysistä.

»Etkö ole kristitty?»

»En ole kastettu, mutta minut on kasvatettu luostarissa, ja…»

»Sitten en voi kuulla tunnustustasi. Kaste on ovi kirkkoon, ja ilman

sitä…»

»Mutta minä olen suuressa tuskassa. Pyhän Neitsyen tähden,

kuule minua!
Oi, kuule minua, isä, kuule minua!»

Vaikka vanha pappi oli tottunut ihmissydämen kärsimyksiin, valtasi

hänet ääretön sääli, ja hän sanoi ystävällisellä, hellällä äänellä:

»Jatka, tyttäreni. En voi antaa sinulle synninpäästöä, koska et ole

kirkon lapsi, mutta minä olen vanha mies ja jos voin auttaa
sieluparkaasi kantamaan taakkaansa, niin Jumala minua varjelkoon
työntämästä sinua pois.»

Kiihkein sanoin Roma kertoi tuskansa, peittämättä mitään,

lieventämättä mitään ja nimittämättä tai moittimatta ketään. Vihdoin
värisevä, nyyhkyttävä ääni taukosi ja syntyi hetken hiljaisuus, jolloin
äänet kirkossa tuntuivat tulevan kuin etäältä. Sitten lausui
ystävällinen ääni ristikon takaa:

»Tyttäreni, sinä et ole tässä asiassa tehnyt syntiä eikä sinulla ole
mitään kaduttavaa. Se, että tuskat sinua vaivaavat, todistaa, että
sielusi on puhdas ja että elät yhteydessä Jumalan kanssa.
Hermostuminen ja huoli on heikontanut ruumiillista terveyttäsi, ja
siksi on luonnollista, että luulet tehneesi syntiä, vaikka et ole
tehnytkään. Se on suloinen ominaisuus useimmissa naisina, mutta
valitettavasti vain harvoissa miehissä! Synti ei ollut sinun syntisi,
mene siis kotiisi rauhassa, ja Jumala sinua lohduttakoon.»

»Rakas isä… sinä olet niin hyvä, mutta oletko unohtanut…»

»Miehesikö? En! En voi sanoa, pitäisikö sinun kertoa hänelle vai

ei. Omasta puolestani olisin sitä vastaan, sillä miksi rasittaisin hänen
omaatuntoaan ja panisin alttiiksi perheen rauhan? Sinun tuskasi
siksi, että luonto itse tulee asian ilmaisemaan, on perustusta vailla ja
siis perkeleen kiusausta. Ne sinun tulee jättää. Mutta koska
avioliittosi on ainoastaan kirkollinen ja se toinen henkilö (menettelit
oikein, kun et sanonut hänen nimeään, lapseni) voi käyttää
hyväkseen olosuhteita erottaakseen teidät ja koska miehesi voisi
ikipäiviksi kadottaa luottamuksensa sinuun, jos tunnustuksesi tulee
liian myöhään, en osaa neuvoa, mikä olisi parasta turvallisuudellesi
ja mielesi rauhalle. Anna minun kysyä neuvoa viisaammalta. Anna
minun sanoa salaisuutesi korkealle henkilölle, ystävälliselle korvalle,
pyhimyksen sydämelle, vanhalle, pyhälle miehelle. Tule takaisin tai
sano minulle nimesi, jos tahdot, ja jos tuolla pyhällä miehellä on
jotain sanomista sinulle, olen sen ilmoittava. Mene nyt kotiisi
rauhassa, tyttäreni, ja Jumala ottakoon sinut isälliseen syliinsä.»
 Kun Roma nousi rippituolista, tunsi hän samaa kuin henkilö, joka
on potenut kovaa tautia ja on paranemaan päin. Koko hänen
olemuksensa oli omituisesti muuttunut. Suuri paino oli pudonnut
pois, hänellä oli uusi sielu, ja hänen ruumiinsakin tuntui kevyeltä kuin
ilma.

Saarnaaja saarnasi vielä värisevällä äänellään, ja vaimot ja tytöt

itkivät vielä kun Roma astui pois kirkosta, mutta nyt hän kuuli kaiken
tuon kuin unessa. Vasta kun hän saapui porttikäytävälle ja sokea
kerjäläinen luetteli huolensa hänelle, hän heräsi lumouksesta. Niin
äkillinen ja salaperäinen oli tuo muutos, kun hän palasi taivaasta
maan päälle.
XII.

Ensimmäisessä postissa aamulla »Sisar Angelica» sai kirjeen

Davido
Rossilta.

»Rakkaani! — Kirjeesi saapui onnellisesti ja tuotti minulle suurta

iloa ja ehkä hiukan suruakin. Paitsi sitä tuskaa, jota aina tunnen
ajatellessani kansaraukkaani, olin hiukan alakuloinen lukiessani
jotain rivien välistä. Teeskenteletkö sinä onnentunnetta minun
rohkeuttani ylläpitääksesi ja estääksesi minua syöksymästä sinun
luoksesi huolimatta kaikesta? Kerran sinä olet tuleva onnelliseksi,
armaani. Silloin saan taas kuulla hopeanheleän naurusi niinkuin
tuona suloisena päivänä Campagnalla. Odotahan vain! Me olemme
nuoria vielä, ja elämä on edessämme.

Rukoile puolestani, oma sydämeni, että kätteni työ onnistuisi.

Olen työssä yöt ja päivät. Kokouksia, toimikuntia, kirjeenvaihtoa
lakkaamatta. Suuria suunnitteluja on tekeillä, armas, ja kohta saat
kuulla kaikki. Olen ylpeä, että arvostelin oikein sinun luonteesi
siveellistä voimaa ja että on mahdollista sanoa sinulle kaikki.
 Olemme määränneet keskustoimikunnan ja järjestäneet
yhdistyksemme. Kaikki ovat yhtä mieltä minun kanssani siitä, että
yhteistoiminta on välttämätön. Eurooppa näyttää olevan kypsynyt
täydelliseen muutokseen, mutta ensimmäinen suuri työ on
toimitettava Roomassa. Minä saan kehoituksia kaikkialta. Kansojen
veljellinen yhdistyminen jatkuu jatkumistaan. Voima, joka on
suurempi raakuuden voimaa, leviää yli maailman.

Toisaalta lukemattomat miehet, jotka elävät ristiriidasta, koettavat

tukahduttaa luonnon ja Jumalan äänen. Kirkkokin koettaa jakaa
ihmiskuntaa. Kirjeestäsi päättäen sitä koetetaan tehdä taas
Roomassa. Se on vaarallista. Pappi-raukkoja kiusataan molemmilta
puolin. Toisaalta vallanpitäjät vaativat heitä puoltamaan heidän
valtaansa, olkoonpa se kuinka huono tahansa, ja toisaalta kirkko
vaatii heitä puoltamaan sen ajallisia oikeuksia. Liitän tähän
julistuksen papeille. Ehkä saat vanhan Albert Pellegrinon sen
painattajaksi ja levittäjäksi, kuten edelliselläkin kerralla. Jumala
suokoon, että siitä olisi apua!

Bruno-raukka! Olet epäilemättä oikeassa otaksuessasi, että

häntä kiusataan, jotta hänet saataisiin pettämään minut. En ole
huolissani ainoastaan itseni tähden. Minulle olisi ikuinen suru, jos
hänen mielensä tulisi myrkytetyksi. Koska Charles Minghelli on
vankilassa vangiksi puettuna, voi mitä tahansa tapahtua. Kun se
mies tuli luokseni tultuaan erotetuksi Lontoosta, pyysi hän apua
murhatakseen paronin. Minä epäsin, ja hän liittyi
vastapuolueeseen. Salainen tuomioistuin, jossa asioita
valmistetaan julkista käsittelyä varten, on pirullinen laitos,
julmuuden ja vääryyden pesä. Se on hävitetty melkein kaikista
sivistysmaista, mutta kauniin Italiamme tuomioistuimet ja vankilat
ovat yhä vieläkin salavehkeiden pesäpaikkoja, missä avuttomia,
kurjia olentoja peloitetaan jos jollakin tavalla kaikenlaisten
apumiesten välityksellä, jotka ovat valmiit vaikka mihin. Vanki ei ole
ihminen enää, vaan välittäjä, jonka tehtävänä on syyttää toisia.
Hänen sielunsa turmellaan, hänen petoksestaan maksetaan. Käy
itse tapaamassa Brunoa, jos mahdollista, ja pelasta hänet omalta
itseltään ja noilta ihmisiltä, joiden ainoana toimena elämässä on
saada varmuus rikoksista.

Ja nyt tahtoisin puhua ystävästäsi. Lohduta häntä. Tyttö-raukka

ei ole sen syyllisempi kuin jos veturi olisi ajanut hänen ylitsensä tai
villi peto syössyt hänen kimppuunsa häkistään. Älköön hän
kiusatko itseään enää. Se ei ole oikein, se ei ole hyvin. Ruumiimme
ei ole ainoa osa meissä, joka on taudille altis, sinun täytyy pelastaa
hänen sielunsa taudin uhalta.

Mitä siihen tulee, pitäisikö hänen kertoa siitä miehelleen, on

minulla siitä varma mielipiteeni. Kaikella muotoa hänen tulee se
tehdä. Omantunnon tuomioistuimen edessä synti ei ole ainoastaan
itse teossa. Sellainen teko on annettu anteeksi olipa se sitten
salainen tai julkinen. Jumala antoi sen anteeksi Davidille. Kristus
antoi sen anteeksi Jerusalemin vaimolle. Mutta salaaminen,
valehteleminen ja kaksikielisyys, sitä ei voi antaa anteeksi
ennenkuin se on tunnustettu.

Toinen seikka, jota sinun puhdas mielesi, armas, ei ole tullut

ajatelleeksi. Se toinen mies on olemassa. Ajattele mikä valta
hänellä on ystävääsi. Jos hän kaikesta huolimatta vielä tahtoo
omistaa tytön, hän voi peloittaa häntä ja uhata ilmaista kaiken
hänen miehelleen. Tämä voi saattaa vaimo-paran onnettomaksi ja
aikaa myöten vaimon tahto ehkä murtuu ja hän voi ehkä alistuakin.
Taikka sitten tuo mies voi todellakin kertoa kaiken hänen
miehelleen loukatakseen ja murhatakseen molempien onnen. Miten
käy vaimolle silloin? Uskooko hänen miehensä häntä silloin enää?

Noiden vaarojen välttämiseksi on hänen parasta puhua heti.

Luottakoon hän miehensä rakkauteen ja kertokoon hänelle kaikki.
Jos mies on oikea mies, niin hän ajattelee: »Ainoastaan hänen
puhtautensa on pakottanut hänet kertomaan», ja mies rakastaa
häntä enemmän kuin ennen. Hän ehkä tuntee hetken tuskaa.
Jokainen mies tahtoo mielellään uskoa, että hänen poimimansa
kukka on tahraton. Mutta hänen parempi luontonsa on voittava
hänen turhamaisuutensa ja hän on sanova: »Vaimoni rakastaa
minua, minä rakastan häntä, hän on viaton, ja jos joku isku on
häntä kohtaava, täytyy sen ensin kohdata minua.»

Tervehdykseni sinulle, rakkaani. Ystäväsi on varmaan todellinen

nainen, ja olit oikeassa kohdellessasi häntä hellästi. Mutta olit
myöskin oikeassa ollessasi ankara ja antaessasi hänen kulkea
kiirastulen läpi. Näin hyvät naiset aina menettelevät toisia naisia
kohtaan. Se on jonkinmoinen todistus heidän puhtaudestaan ja se
on myöskin heidän vahva turvansa, vaikka ajattelemattomat voivat
puhua toisin. Minä rakastan sinua ankaruutesi tähden tuota
vääryyttä kärsinyttä kyyhkysparkaa kohtaan, armaani, juuri yhtä
paljon kuin rakastan sinua hellyytesi tähden. Se on todistuksena
minulle, kuinka oikein arvostelin sielusi ylevyyttä, sen puhtautta ja
henkesi tulta sekä sydämesi kultaa. Kunnes tapaamme jälleen,
oma armaani.

Sinun D. R.»

Myötäliitetty »Julistus papeille» oli näin kuuluva:

 »Ei ainoastaan Italiassa ja Irlannissa, vaan myöskin Venäjällä,
Ranskassa, Amerikassa ja koko maailmassa katolisen kirkon papit
nousevat kansan seasta. Miksi siis papit niin usein kansan
taisteluissa valtoja vastaan asettuvat kansaa sortamaan, sen intoa
sammuttamaan ja sen toiveita tukahduttamaan?

Veljet! Vastaus ei ole kaukana. On olemassa kirkon sielu ja on

olemassa kirkon ruumis. Kirkon sielu on taivaallinen, erehtymätön,
muuttumaton ja elää iankaikkisesti. Kirkon ruumis on inhimillinen,
rajoitettu ja katoava. Kirkon sielu on nöyrä ja polvistuu ristin
juureen. Kirkon ruumis on ylpeä ja istuu ruhtinaitten valtaistuimien
ääressä.

Kirkon papit! Piispanne sanovat teille, että kansan pyrinnöt ovat

Jumalan pilkkaamista ja kymmenen käskyn rikkomista. Tuo vanha
huuto
on kohonnut kaikkien ihmiskunnan marttyyrien ajamia muutoksia
vastaan
Kristuksen päivistä alkaen.

Mutta jos kansan pyrinnöt eivät ole sopusoinnussa uskonnon

kanssa ja jos heidän johtajansa ovat jumalattomia miehiä, on teidän
velvollisuutenne pelastaa kansa noista molemmista vaaroista.
Älkää antako kenenkään enää sanoa, että kirkko on ainoastaan
vanhentunut ilmiö ihmiskunnan kehityskulussa ja kaiken edistyksen
esteenä. Tulkoon ihmiskunnan pelastus kirkon papistosta, niin
häviävät kaikki uskonnottomat ja jumalattomat.

Mutta ovatko kansan pyrinnöt ristiriidassa uskonnon kanssa?

Kuunnelkaa ääniä, jotka värähtelevät läpi maailman. Kansat
puhuvat helluntaikielillä kaikkialla maailmassa. Sosialismi,
kommunismi ja ehkä anarkismikin! Mutta nämä ovat toiveita, ei
systeemejä, ne ovat sairauden ilmaisumuotoja, ei parannuskeinoja.
Ja eräs vaatimus on yhteinen kaikille — ihmiskunnan yhteyden
vaatimus! Se on se ääni, joka kaikuu kaikkialla, ja minä pyydän
teitä miettimään, eikö se ole Jeesuksen ääni.

Jeesuksen papit! Avatkaa evankeliumi ja sanokaa, eikö Kristus

opettanut, että me olemme yksi ainoa lauma, jolla on yksi ainoa
paimen, ja että kaikki ihmiset ovat Jumalan poikia ja veljiä
Hänessä?

Taivaassako vain ihmisperheen tulee toteuttaa tätä? Tarkoittiko

hän, että maan päällä on oleva ankaraa erotusta ja kauhistuttavaa
epätasaisuutta ja että luonto ja Jumala selvästi osoittavat
tahtovansa sitä ja luovansa sitä? Miksi hän siis opetti meitä
rukoilemaan »Lähestyköön Sinun valtakuntasi niin maan päällä
kuin taivaassa?»

Mutta vaikka taivaan valtakunta maan päällä olisikin

saavuttamaton tuhatvuotinen valtakunta, ette te Jeesuksen papit
tahtone kieltää Hänen lapsiltaan tuon unelman lohdutusta. Minä
uneksin kirkosta, joka ei huoli maallisista oikeuksistaan, mitkä
houkuttelevat sen jakamaan ihmiset kahteen luokkaan, rikkaisiin ja
köyhiin, moneen kansakuntaan, ystäviin ja vihollisiin. Minä uneksin
kansojen Pyhästä Isästä, joka tehdään maailman henkiseksi
hallitsijaksi, ei siten että Pyhä Henki vaikuttaa seitsemään
kardinaaliin suljettujen ovien takana, vaan siten, että se vaikuttaa
koko maailmaan taivaan valossa. Se on se korkea kirkko ja korkea
paavi, josta uneksin, ja jos Jumala tahtoo, olen ne myöskin kerran
näkevä.

Davido Rossi.»
XIII.

»Rakas Davido Rossi! — Koko päivän olen kantanut kirjettäsi kuin

pyhimyslipasta, joskus pikkuisen kurkistaen sitä ajaessani
vaunuissa tai omnibusseissa, vieläpä joskus kadullakin. Olen juuri
palannut kirjapainosta. Vanha Albert on humbugi. Hän keksi jos
jonkinlaisia esteitä. Entisestä julistuksesta muka hänellä oli hyvin
paljon huolta. Hän on joka hetki pelännyt vangitsemista, ja se, joka
ne naulasi ilmoituspilareihin, on kärsinyt samanlaisia tuskia.

Johtopäätös: lisää rahaa. Sitä hän sai, ja kaikki on nyt hyvin.

Se, mitä sanoit Brunosta, on saattanut minut vallan kuumeeseen,

ja minä olen kirjoittanut kenraalitirehtöörille ja pyytänyt saada
tavata häntä. Asiamiehemme Napoleon on myöskin nyt sitä mieltä,
että Bruno on salaisen inkvisitsionin uhri. Ei mikään pyhä
inkvisitsioni ole koskaan enemmän ylenkatsonut keinojen
valikoimista. Asianajaja N. sanoo, että Italian viranomaiset ovat
perineet huonon hallituksen paheet. Kamalaa on, että tehdään
väärin sen varjolla, että muka estettäisiin toisia tekemästä väärin.
Mutta tässä tapauksessa tehdään väärin siksi, että estettäisiin
toisia tekemästä oikein. Olen varma, että Brunoa koetetaan
houkutella sinun pettäjäksesi. Jospa saisin olla hänen sijassaan!
Voisivatkohan heidän juonensa vaikuttaa minuun? Ennen kuolisin.

Ja nyt tahtoisin puhua siitä ystävästäni. Tuskin voin pitää kynää

sormissani, kun kirjoitan hänestä. Sinä puhuit niin hyvästi ja jalosti.
Olisihan minun pitänyt tietää mitä sinä ajattelit ja kumminkin…

Armas, kuinka minä saatan jatkaa? Etkö voi arvata, mitä tahtoisin
sanoa sinulle? Kirjeesi pakottaa minut tunnustamaan. Tulkoon mitä
tahansa, en voi vaieta enää. Etkö arvannut kuka ystäväraukkani
on? Arvelin, että muistaisit edellisen kirjeenvaihtomme, kun sinä olit
rakastavinasi jotakin toista. Sinä et nähtävästi ole ajatellut sitä, ja
se on taas todistus — katkera ja suloinen todistus rakkaudestasi ja
luottamuksestasi minuun. Sinä asetit minut niin korkealle, ettet
ollenkaan epäillytkään, että puhuisin itsestäni. Niin oli kumminkin
laita, ja ystäväraukkani olen minä itse.

Kärsin koko ajan, kun näin millaiselle puhtauden patsaalle sinä

minut asetit. Kirjeesi, jotka kirjoitit ennenkuin ilmoitit rakkautesi,
siihen aikaan, jolloin koetit vastustaa tunnottasi, saattoivat minut
häpeämään, koska tiesin, etten ansainnut kiintymystäsi. Useinkin
täytyi minun olla katsomatta silmiisi, kun sanoit minua hyväksi.
Olisin tahtonut itkeä ja huutaa »ei, ei, ei!» ja musertaa palasiksi
sinun luomasi kuvan. Mutta kuinka minä olisin hennonut? Kuka
rakastava nainen voi särkeä ihannoidun kuvansa miehen
sydämestä? Hän voi ainoastaan koettaa kohoutua tuon kuvan
tasalle. Sitä olen koettanut, eikä ole minun syyni, etten ole
onnistunut.

Minussa on paljon moitittavaa. Oli hetkiä, jolloin velvollisuuden

olisi pitänyt pakottaa minut puhumaan. Semmoinen hetki oli juuri
avioliittomme edellä. Muistatko, että koetin sanoa sinulle jotain?
Sinä olit ystävällinen etkä tahtonut kuunnella. »Mennyt on
mennyttä», sanoit, ja minä olin hyvin iloinen, kun pääsin siitä. Sinä
et tiennyt, mitä tahdoin sanoa, muutoin et olisi pyytänyt minua
vaikenemaan. Mutta minä tiesin, mitä se oli, ja siitä lähtien olen
lakkaamatta kärsinyt. Ja nyt minusta tuntuu kuin olisin pettänyt
sinut. Olen saattanut sinut puhumaan ja toimimaan toisin kuin ehkä
muutoin olisit toiminut. Anna minulle anteeksi! En tahdo pitää sinua
kiinni missään suhteessa. Ota kaikki antamasi takaisin, minulla ei
ole oikeutta valittaa.

Paitsi sitä oli omassa asiassani puolia, joista en kertonut

puhuessani »ystävästäni». Pelkäsin asian tulevan tunnetuksi.
Armas, minä en saa piiloutua sen suloisen puolustuksen taakse,
jonka sinä keksit minulle. Minä todellakin ajattelin sitä toista miestä.
Minä en pelännyt, että hän uhkauksillaan turmelisi rakkauteni, sillä
sitä ei mikään maailman mahtavuus voisi tehdä. Mutta minä
pelkäsin, että hän kertoisi kertomuksensa ennen minua ja siten
saisi sinut työntämään minut pois luotasi. Se tuotti minulle tuskia
yöt päivät, ja nyt minä tunnustan tunnustettavani, ettet luulisi minua
paremmaksi kuin olen.

On toinenkin asia, jota et tietänyt. Rakas, antaisin elämäni, jos

minun ei tarvitsisi sitä kertoa, mutta minun täytyy tunnustaa sinulle
kaikki. Sinä tiedät, kuka se mies on, ja Jumalan edessä vakuutan,
että hänessä yksin oli syy. Mutta oma syyni tuli jälestäpäin. Sen
sijaan, että olisin lopettanut kaiken yhteyden hänen kanssaan, elin
ystävällinen hänelle ja vastaanotin isäni tiloista tulevat tulot, jotka
hän minulle antoi, sekä ajattelin häntä tulevana miehenänikin. Ja
kun sinun puheesi piazzalla näytti saattavan toiveeni
vaaranalaiseksi, päätin masentaa sinut.
 Se on hirveätä. Kuinka minä voin sen kertoa sinulle kuolematta
häpeästä? Nyt tiedät, kuinka paljon petin sinua, ja tarkoitukseni
ilkeys vie minulta rohkeuden pyytää sinulta anteeksi. Voitko
ajatella, että minä en ollut ollenkaan parempi kuin Delila
tavatessani sinut ensi kerran! Mutta taivas tuli avuksi ja pelasti
sinut. Kuinka sinä vaikutit minuun! Ensin sinä loit uudestaan isäni
minulle, ja minä näin hänet sellaisena kuin hän todella oli enkä
sellaisena, jommoiseksi häntä oli minulle ennen kuvattu. Sitten sinä
annoit minulle sielun, ja minä näin itseni. Rakas, älä vihaa minua.
Sinun suuri sydämesi ei voisi olla niin julma, jos tietäisit kuinka olen
kärsinyt.

Vihdoin tuli rakkaus, ja minä tahdoin pitää siitä kiinni. Voi kuinka
hartaasti tahdoin! Siitä syystä en kertonut sinulle. Se oli
jonkinmoista peliä, se oli huumausta. Kaikkea, mitä tapahtui, pidin
rangaistuksena. Tulipa köyhyys, häpeä, kurjuus, entä sitten! Se
puhdistaisi vain syntistä entisyyttäni ja veisi minut lähemmäksi
sinua. Mutta kun vihdoin hän, joka oli loukannut minua, uhkasi
loukata sinua minun kauttani, jouduin epätoivoon. Sinä et aavista,
mitä aikeita silloin haudoin. Aioin surmatakin itseni saadakseni
kaikki loppumaan. Mutta minä en hennonut särkeä sydäntäsi siten.
Paitsi sitä tuo teko jo olisi ilmaissut sinulle jotain, ja minua hirvitti
ajatus, että sinä minun kuoltuani saisit tietää koko kurjan kohtaloni.

Nyt tiedät kaikki, armas. En ole salannut mitään. Kuten näet, en

ole ainoastaan ystävä-raukkani, vaan jotain vielä pahempaa —
oma itseni. Voitko antaa minulle anteeksi? En uskalla pyytää sitä.
Mutta älä anna minun olla epäilyksessä. Kirjoita. Tai vielä
mieluummin, sähkötä. Yksi ainoa sana vain. Siinä kyllin.
 Tahtoisin lähettää sinulle rakastavan tervehdykseni, mutta tänä
iltana en uskalla. Olen rakastanut sinua ensi hetkestä asti enkä
koskaan voi lakata sinua rakastamasta, tapahtuipa mitä tahansa.
Minusta tuntuu kuin antaisit minulle anteeksi, jos käsittäisit, että
olen maailmassa ainoastaan rakastaakseni sinua ja että pahin
rikokseni syntyi siten, että rakastin sinua enemmän kuin järkeä ja
kunniaakin. Päätä kuinka tahansa, olen sinun ja voin uhrata
elämäni ainoastaan sinulle.

Päivä koittaa ja pyhän Pietarin risti hohtaa lumivalkeana

aamusumun läpi. Onhan se toivon merkki? Päivä koittaa kaakossa,
ja se saapuisi nopeammin luoteeseen, jos se rakastaisi sinua yhtä
paljon kuin minä. Olen kirjoittanut tämän kirjeen yhä uudestaan
pitkin yötä. Muistatko sitä kirjettä, joka minun piti polttaa, koska se
sisälsi salaisuutesi? Tässä on kirje, joka sisältää minun salaisuuteni
— mutta kuinka paljon kurjempi ja tuhoisampi tämä on! — Sinun
onneton tyttö-raukkasi

Roma.»
XIV.

Roma asettui asumaan Rossin huoneistoon. Kun hän iäksi

neuvottelemaan vanhuksien kanssa ja näyttämään heille Rossin
sähkösanomaa, olivat he onnellisia kuin lapset. Vanha kuuro vaimo
puheli lakkaamatta. Elena ei ollut lähettänyt mitään tietoja, ja ajatus,
että hän oli mennyt luostariin, näytti mahdottomalta, mutta he
rukoilivat joka päivä pyhää Antoniusta. Eilen oli kulunut kuukausi
pojan kuolemasta, ja he olivat vieneet orvokkivihon Campo Santoon,
mutta siellä oli jo kaunis seppele ennestään — pyhä Neitsyt oli
muistanut pikku Giuseppea.

Brunoko? Niin, he olivat kuulleet hänestä ja käyneet häntä

tervehtimässäkin. Mutta hän oli ollut hyvin omituinen, hyvin jäykkä ja
kova. Kun he puhkesivat itkuun nähdessään hänen vankipukunsa,
oli hän käskenyt heitä vaikenemaan eikä saattamaan häntä
naurunalaiseksi. Hän tahtoi ainoastaan puhua Elenasta. Joku oli
kertonut hänelle, että Elena oli mennyt pois, ja kun he viittasivat
sinne päin, että hän ehkä oli luostarissa, niin Bruno vain nauroi ja
kirosi.

Seuraavana päivänä Roma muutti uuteen asuntoonsa. Hän ei

tuonut mukanaan muuta kuin muutamia kirstuja, joissa oli hänen
tärkeimmät tavaransa sekä hänen isänsä kuva ja Elenan antama
Madonna. Panttilainaaja eli ottanut haltuunsa loput hänen
omaisuudestaan ja maksanut niistä rahasumman. Useimmat
kipsimallit ateljeessa rikottiin ja vietiin pois. Suihkukaivo, joka oli
marmorista, pantiin pimeään kellariin vanhan garibaldilaisen
asunnon alle. Ainoastaan yksi osa kannettiin yläkertaan. Siinä oli
Davido Rossin veistokuvan malli ja marmorilohkare Kristuksen päätä
varten.

Paitsi koiraansa ei Roma tuonut ketään mukanaan Piazza

Navonalle. Felice oli palannut paronin luo ja Nattalina oli erotettu.
Vanhan eukon piti siivota huoneet ja keittää ruoka, ja Roman piti itse
käydä ostoksilla. Naapurit ymmärsivät kohta asian laidan. Hän oli
Rossin vaimo. He rupesivat kutsumaan häntä signoraksi.

Romasta tuntui hyvin suloiselta asua Rossin huoneissa. Ne

ikäänkuin henkivät hänen läsnäoloaan. Vastaanottohuone, jossa oli
piano ja fonografi sekä kuvat seininä, toi Roman mieleen jokaisen
Rossin äänen värähdyksen. Makuuhuone oli ensin pyhättö, jota
Roma ei tahtonut käyttää, ennenkuin hän oli asettanut pienen
Madonnansa sinne. Sitten se muuttui hänen pieneksi majakseen, ja
kun hän nukkui siellä, tunsi hän outoa värähdystä, jommoista hän ei
koskaan ennen ollut tuntenut.

Nyt, kun hän asui Rossin ympäristössä, tuntui hänestä kuin hän
huomaisi jotain uutta Rossissa joka hetki. Katolla hyppelevät oravat
toivat mieleen Rossin pienenä poikana, ja lintuset, jotka juuri pesivät
ja siitä syystä laulelivat pitkin päivää, panivat Roman ajattelemaan
sykkivin sydämin heitä molempia. Lahjat, joita toiset naiset olivat
antaneet Rossille, herättivät Romassa melkein kuumemaista
uteliaisuutta. Muutamat olivat Englannista, toiset Amerikasta, ja
monet olivat naisilta, jotka eivät koskaan olleet Davido Rossia
nähneetkään. Ne tekivät Roman onnelliseksi ja ylpeäksi, mutta
myöskin hiukan mustasukkaiseksi.

Ensimmäisinä päivinä Piazza Navonalla hän uskotteli itselleen,

että tässä kaupunginosassa asuminen oli mitä hauskinta. Ensiksikin
siellä oli nuo taiteelliset, kapeat kadut ja vanhat pihat, veistetyt kivet
ja pienet lamput Madonnan kuvien edessä. Sitten siellä oli aina
ihmispäitä ikkunoissa, jäätelöveden myyjiä katukäytävillä, kirkuvia
aaseja ja huutavia, leikkiviä lapsia.

Kaikki oli luonnollista ja hauskaa. Roma eli ensi kertaa

ihmistoveriensa parissa, ja kun hänen hajuaistinsa joskus kärsi
likaisten ihmisten läheisyydestä, koetti hän sanoa itselleen, että se
oli vain väärää hienoutta tuo, joka saattoi hänet kärsimään.

Ennen kaikkea häntä liikutti ihmisten köyhyys, sillä se lähensi

häntä eniten Davido Rossiin. Tuolla oli majatalo, jossa köyhät miehet
saivat vuoteen kymmenestä pennistä, ja locande, jossa he viidestä
pennistä saivat nojata käsivartensa nuoraan. Tuolla oli
kuninkaallinen Monte di Pietà, valtion panttilaitos, ja kuninkaallinen
Ranco del Lotto, valtion arpajaislaitos. Tuolla oli rattaat, jotka ajoivat
ympäri katuja kooten almuja köyhille helposti liikutettujen
roomalaisten heitellessä vaatekappaleita ikkunoista. Tuolla oli
sairaus ja köyhyys, pellagra, joka tarttuu pelkällä maissilla elävään
kansaan. Tuolla kulkivat Punaisen Ristin sisaret sairaiden seassa,
tohtorit jakelivat unijuomaa kuoleville, ja kuolema nukutti heidät
ikuiseen uneen.

Trinità dei Montilta Roma oli katsellut kaikkea tuota kuin aitiosta
katsellaan näyttämöä, mutta nyt hän oli itse sen keskellä. Tässä
samassa ilmanalassa Davido Rossi eli. Rossi oli ehkä pakosta
joutunut siihen, mutta hän jäi sinne vapaasta tahdosta. Nuori
arkatuntoinen, hienostunut nainen kärsi siellä tuskia, mutta hän
luulotteli olevansa tyytyväinen.

Kaikkialla oli Rossi ja yhä vain Rossi! Joka ilta, kun Roma meni
levolle köyhässä asunnossaan, hänen viimeinen ajatuksensa oli
rakkauden sanelema rukous yön pimeydessä. Tuo rukous oli hyvin
yksinkertainen ja lapsellinen ja sisälsi sen, että Rossi aina rakastaisi
häntä, olipa hän minkälainen tahansa ja sanoipa maailma mitä
tahansa ja tekivätpä pahat ihmiset mitä tahansa.

Tätä mielialaa kesti viikon verran, mutta sitten se alkoi masentua.

Kaiken onnen takana piili pelko kirjeestä. Roma laski tunnit, jotka
olivat kuluneet siitä asti, kun hän pani sen postiin, ja kuinka kauan
viipyisi, ennenkuin hän saisi vastauksen. Jos Rossi sähköttäisi, voisi
vastaus tulla kolmessa päivässä. Mutta hän ei saanut mitään
vastausta.

»Hänestä on varmaan parempi kirjoittaa», sanoi Roma itselleen.

Tietysti hän kirjoittaa heti, ja viiden päivän perästä saan vastauksen.
Viidentenä päivänä hän meni tapaamaan luostarin portinvartijaa,
mutta tällä ei ollut mitään »sisar Angelicalle».

»Alpeilla on ehkä lunta ja postijunat ovat myöhästyneet», ajatteli

hän, ja sitten hän läksi Pialelle, jossa sähkösanomat ovat yleisön
nähtävinä. Sveitsissä oli todellakin lunta. Juuri sitähän Roma oli
otaksunut, ja siis Rossin kirje saapuisi seuraavana aamuna. Mutta
se ei saapunut silloinkaan.

»Kuinka tuhma minä olen! Kirjeeni tietysti tuli sunnuntaina

Lontooseen!» Hän ei ollut ajatellut, kuinka englantilaiset ovat
järjestäneet postinkulkunsa sunnuntaina. Vielä päivä, yksi ainoa
päivä, niin hän saisi sanoman Rossilta ja tulisi onnelliseksi.

Mutta päivä kului ja vielä toinenkin eikä mitään kirjettä kuulunut.

Roman mieli alkoi masentua, ja kirkas sateenkaari hänen elämänsä
taivaalla kalpeni. Katolta kuuluva laulu kiusasi häntä nyt. Kuinka ne
saattoivatkaan kiusata kurkkuaan noin? Ulkona satoi ja taivas oli
pimeä.

Sitten vanha garibaldilainen ja hänen vaimonsa tulivat pelokkaan

näköisinä ja asiapaperi kädessä yläkertaan. Heidät oli kutsuttu
todistajiksi Brunon asiassa. Tutkimus oli tapahtuva kolmen päivän
perästä.

»Minä olen, luojan kiitos, kuuro, eivätkä he voi paljoa minua

kiusata», sanoi vanha vaimo.

Roma pukeutui yksinkertaiseen mustaan olkihattuun, jonka sivuun

oli pistetty höyhen, ja läksi asianajaja Napoleon Fusellin toimistoon.

»Aioin juuri kirjoittaa teille, hyvä neiti», sanoi tuo suuri mies
vaipuen tuoliinsa. »Ikävä kyllä on työni ollut turha. Ei maksa vaivaa
jatkaa. Mies on tunnustanut.»

»Tunnustanut?» Roma puristi takkinsa rintamusta.

»Tunnustanut ja ilmaissut liittolaisensa.»

»Liittolaisensa?»

»Erikoisesti Rossin, jota hän on syyttänyt osallisuudesta

vaaralliseen salaliittoon.»