Marvel Avengers the ultimate character

guide Alan Cowsill John Tomlinson

Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmeta.com/product/marvel-avengers-the-ultimate-character-guide-alan-co
wsill-john-tomlinson/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

DC Comics Ultimate Character Guide New Edition Melanie

Scott

https://ebookmeta.com/product/dc-comics-ultimate-character-guide-
new-edition-melanie-scott/

Avengers Battle on the Moon 1st Edition John Sazaklis

https://ebookmeta.com/product/avengers-battle-on-the-moon-1st-
edition-john-sazaklis/

The Wakanda Files A Technological Exploration of the

Avengers and Beyond Includes Content from 22 Movies of
MARVEL Studios 1st Edition Troy Benjamin

https://ebookmeta.com/product/the-wakanda-files-a-technological-
exploration-of-the-avengers-and-beyond-includes-content-
from-22-movies-of-marvel-studios-1st-edition-troy-benjamin/

Marvel Studios the Marvel Cinematic Universe: An

Official Timeline Anthony Breznican

https://ebookmeta.com/product/marvel-studios-the-marvel-
cinematic-universe-an-official-timeline-anthony-breznican/
Pro Drupal 7 Development Expert s Voice in Open Source
Todd Tomlinson John Vandyk

https://ebookmeta.com/product/pro-drupal-7-development-expert-s-
voice-in-open-source-todd-tomlinson-john-vandyk/

DUNE Official adaptation of spectacular new film Marvel

Marvel Studios

https://ebookmeta.com/product/dune-official-adaptation-of-
spectacular-new-film-marvel-marvel-studios/

The Ultimate Guide to Shamanism A Modern Guide to

Shamanic Healing Tools and Ceremony The Ultimate Guide
to 11 Keating

https://ebookmeta.com/product/the-ultimate-guide-to-shamanism-a-
modern-guide-to-shamanic-healing-tools-and-ceremony-the-ultimate-
guide-to-11-keating/

Schopenhauer on the Character of the World The

Metaphysics of Will John E. Atwell

https://ebookmeta.com/product/schopenhauer-on-the-character-of-
the-world-the-metaphysics-of-will-john-e-atwell/

On Guilt The Force Shaping Character History and

Culture 1st Edition John Carroll

https://ebookmeta.com/product/on-guilt-the-force-shaping-
character-history-and-culture-1st-edition-john-carroll/
Another random document with
no related content on Scribd:
voitto meidän! Italian vanhoillinen hallitus — koko Euroopan
vanhoilliset hallitukset — kukistuvat maailman vihan painosta.»

Ei, se ei käy päinsä! Hänellä ei ole oikeutta johtaa kansaa

varmaan kuolemaan, ja hän repi rikki kirjoituksen ja alkoi uudestaan.

»Roomalaiset», kirjoitti hän toisen kerran, »kun parannuksia ei voi

aikaansaada ilman verenvuotoa, ei niiden aika vielä ole käsissä, ja
uljaan, rauhallisen kansan velvollisuus on odottaa luonnonlain
hiljaista vaikutusta ja siveellisten voimain mahtavaa apua. Siitä
syystä minä vielä yhdennellätoista hetkellä pyydän teitä vaimojenne
ja lastenne nimessä luopumaan vastustuksestanne, alistumaan
hirmuvaltaan, jättämään mielenosoitukset, joita voitte panna toimeen
ainoastaan henkenne uhalla, ja rukoilemaan Jumalaa osoittamaan
teille toisen tien, jotta maailma saisi kuulla teidän tuskanhuutonne.»

Se oli mahdotonta! Kansa luulisi häntä pelkuriksi, ja otollinen hetki

olisi menetetty.

Yksi ainoa mies Koiton toimistossa oli aivan ulkopuolella

sähkövirtoja. Se oli entinen päiväapulainen, jonka omistajat olivat
määränneet Rossin seuraajaksi ja joka nyt kulki silkkihattu päässä
tarkastellen kaikkia ja antaen pyytämättä neuvojaan. Huomenna
kaikki oli muuttuva. Silloin Koiton vastustava politiikka oli muuttuva
nöyräksi hallituksen puoltamiseksi eikä kadun ryysymekkoja enää
suvaittaisi näiden seinien sisässä.

Davido Rossi repi rikki toisen kirjoituksensa, kun tuo henkilö tuli
ilmoittamaan, että eräs neiti kysyi toimittajaa.

»Pyytäkää häntä yksityiseen vastaanottohuoneeseen», sanoi

Rossi.
 »Mutta sallitteko minun huomauttaa», sanoi mies, »että siihen
nähden kuka tuo neiti on, olisi parempi tavata hänet jossakin
muualla.»

»Pyytäkää hänet yksityiseen vastaanottohuoneeseen, herra»,

sanoi Rossi, ja mies kohautti olkapäitään ja poistui.

Kun Davido Rossi avasi oikealla kädellä olevan pienen huoneen

oven, kuuli hän hiljaista kahinaa koridorista, ja hetken perästä Roma
oli hänen sylissään. Hän oli kalpea ja hermostunut ja puhkesi hetken
kuluttua itkuun.

»Armas», sanoi Rossi puristaen hänen päätään rintaansa, »mitä

on tapahtunut? Kerro!»

Hän suuteli Roman käsiä ja tukkaa, ja vähän ajan perästä Roma

kohotti päätään ja heidän huulensa yhtyivät.

»Joku on peloittanut sinua. Sinä näytät levottomalta.»

»Eipä ihme», sanoi Roma, ja hän kertoi sitten lyhyesti Palazzo

Braschin tapahtumista ja päätöksistä, joita siellä tehtiin.

Colosseumin kokouksessa tulee varmaan syntymään meteliä, sillä

hallitus itse aiheuttaisi sen, jos tarvittiin. Tarkoitus oli surmata Davido
Rossi eikä kansaa, ja jos hän viipyy Roomassa huomisiltaan asti, on
hänen mahdoton päästä pakoon.

»Oma armaani», sanoi Roma, »sinun täytyy paeta. Sinä olet se

uhri, jota kaikki nuo valmistukset tarkoittavat — sinä, sinä, eikä
kukaan muu — ja siksi tulin varoittamaan sinua.»
 Roma oli kauhun vallassa ja hänen huulensa värisivät, mutta
Davido Rossin kasvot kirkastuivat Roman puhuessa, ja kun tyttö
lopetti, suuteli Rossi häntä.

»Tuo on paras uutinen moneen päivään», sanoi hän. »Jos minä

olen ainoa, jota vaara uhkaa…»

»Vaara! Armas, etkö ole ymmärtänyt? He tahtovat sinun henkeäsi,

ja sinun täytyy paeta, ennenkuin on liian myöhäistä.»

»Se on nyt jo myöhäistä», vastasi Davido Rossi.

»Huomenna tähän aikaan on myöhäistä, sillä kaikki portit suljetaan

eivätkä junat saa lähteä kaupungista. Sinun täytyy lähteä tänä iltana.
Huomenna on liian myöhäistä.»

Davido Rossi veti pois Roman toisen valkoisen hansikkaan ja

suuteli hänen sormensa päitä. »Rakkaani», sanoi hän, »vaikkei
minulla olisi mitään muuta ajateltavaa, niin luuletko, että lähtisin pois
ja jättäisin sinut tänne? Juuri niin eräs henkilö toivoi minun tekevän,
kun hän salli sinun kuunnella kaikkia noita valmistuksia. Mutta hän
erehtyi. Se on mahdotonta. Minä en voi enkä tahdo jättää sinua.»

Roman kalpeat kasvot punastuivat äkkiä, ja hän kiersi molemmat

kätensä
Rossin kaulaan.

»Hyvä on», sanoi hän, »minä lähden kanssasi.»

»Armas!» huudahti Rossi puristaen Roman rintaansa vasten.

»Mutta ei! Se on myöskin mahdotonta. Meitä ei voida vihkiä
ennenkuin kymmenen päivän perästä.»
 »Vähätpä siitä! Minä lähden ilman sitä.»

»Ilman vihkimistä?»

»Miksikä ei?»

»Mutta ajattele, minkä nimen jättäisit jälkeesi.»

»En välitä siitä. Ja jos eräs henkilö luulee, että välittäisin ihmisten
puheista, niin hän erehtyy siinäkin.»

»Oma rakkaani, et tiedä mitä puhut. Sinä olet liian hyvä, liian
puhdas…»

»Oh, älä puhu noin. Meidän vihkimisemme on ainoastaan meitä

itseämme varten, ja jos me tahdomme olla ilman sitä…»

»Armas, puhdas tyttöni!»

»Minä en voi kuulla sinun puhuvan noin», sanoi Roma. Ja vetäen

pois kätensä Rossin kaulasta hän peitti korvansa niillä.

Rossi puristi häntä lähemmäksi itseään ja sanoi:

»Rakkaimpani, minä tiedän mitä ajattelet, mutta niin ei saa

tapahtua.»

»En kuule ollenkaan mitä puhut», sanoi Roma painaen käsillään

korviaan. »Olen nainen ja kumminkin olen valmis lähtemään —
vaikka nyt heti — — ja ellet sinä ota minua, uskon että sinä rakastat
muuta enemmän kuin minua.»

»Rakas, älä saata minua kiusaukseen. Jos tietäisit kuinka vaikeata

minun on… mutta ennen kuolisin…»
 »En tahdo, että kuolet. Sitähän juuri tahdon estää. Tahdon että
elät, ja olen valmis panemaan alttiiksi kaikki — kaikki…»

Roman lämmin, suloinen ruumis värisi hänen sylissään, ja Rossin

sydän löi rajusti.

»Ei, ei, ei!» huusi hän. »Rakastan sinua liian paljon. Ajattele! Isäsi
pyysi minua pelastamaan sinut uhkaavasta vaarasta, ja nyt minä…
Taivas varjelkoon! En tahdo enkä voi!»

Roma vapisi ja peitti kasvonsa Davido Rossin rintaa vasten.

»Armas», kuiskasi Rossi, »sinä olet niin hyvä, niin puhdas, niin
ylevä, ettet ymmärrä kuinka pahat kielet pitelevät naista, joka on
uljas ja uskollinen. Mutta minun täytyy muistaa äitiäni — ja jotta isäsi
voisi rauhassa nukkua haudassaan…»

Hänen äänensä murtui, ja hän vaikeni. Roma hengitti syvään ja

piteli kiinni Davido Rossista aivan kuin peläten kaatuvansa.

»Katso kuinka paljon sinua rakastan», kuiskasi Rossi taas, »kun

ennen menetän sinut kuin annan sinun alentua omissa silmissäsi…
Ja ajattele kansa-raukkaani! Kansa-raukkaani, joka luottaa minuun ja
pitää minusta paljon enemmän kuin ansaitsen. Minä kutsuin heitä, ja
he tulivat. He ovat täällä nyt kymmenin tuhansin. Ja he ovat täällä
huomennakin huolimatta siitä, missä minä olen. Pitääkö minun
luopua heistä vaaran hetkellä ajatellen omaa turvallisuuttani, omaa
onneani? Ei. Ethän tahdo sitä! Tunnen sinut liian hyvin. Roma!
Minun Romani!»

Roma kohotti päätään hänen rinnaltaan. »Olet oikeassa», sanoi

hän, »sinun täytyy jäädä tänne.»
 »Se on hyvä!»

»Minua hävettää. Aivan äskettäin puhuin sinulle, kuinka vaimon

tulee olla miehensä ystävä, ja nyt…»

»Oma suloinen tyttöni!»

»Voitko antaa minulle anteeksi, että säikähdin heti ensi vaaran

uhatessa ja neuvoin sinua pakenemaan?»

»Rakastan sinua aina senkin tähden.»

»Etkä ajattele pahaa minusta, vaikka ehdotin, että läksisin

kanssasi?»

»Rakastan sinua senkin tähden.»

»Minun täytyy olla rohkea», sanoi hän ojentautuen ylpeästi, vaikka

hänen huulensa vavahtivat, ääni värisi ja silmät kostuivat. »Naisen
täytyy olla rohkea, jos hän on sellaisen miehen vaimo, jolla on
miehen työ tehtävänä tässä maailmassa ja suuri ja jalo velvollisuus
täytettävänä.»

»Oma uljas tyttöni!»

»Minä en voi päättää, oletko oikeassa vai väärässä, mutta jos

sydämesi käskee sinua tekemään niin, niin sinun täytyy totella sitä,
ja minun täytyy olla sinun soturisi, joka odottaa kapteeninsa käskyä.»

»Sinä uljas tyttöni!»

»En ole turhaan isäni tytär. Hän pani alttiiksi kaikki, ja minä tahdon
tehdä samoin, ja jos minulle huomenna kerrotaan, että sinä… että
sinä… että olet…»
 »Älä puhu, armas!»

Roman kasvot olivat vaipuneet taas Davido Rossin rinnalle, mutta

kohta hän kohotti päänsä ja hänen silmänsä loistivat.

»Se on oikein! Kuinka kaunis sinä olet, Roma, kun hymyilet!

Tiedätkö, Roma, mitä aion tehdä, kun tämä kaikki on ohi? Aion
käyttää koko elämäni saadakseni sinut aina hymyilemään.»

Roma suuteli häntä äkkiä ja vetäytyi sitten pois hänen syleilystään.

»Nyt minun täytyy mennä. Olen viipynyt liian kauan. En kai näe
sinua ennen kokousta, mutta en kumminkaan sano hyvästi pitkäksi
aikaa.»

»Minun oma uljas tyttöni!»

»En ajatellut sitä. Nyt tiedän mitä teen.»

»No mitä?»

»Älä kysy.»

»Mitä se on?» kysyi Rossi ja laski kätensä Roman käsivarrelle.

»Kaikki on hyvin. Älä näytä noin säikähtyneeltä. En aio surmata

itseäni. Anna minun mennä nyt.»

Roma avasi oven.

»Tule luokseni huomis-iltana — odotan sinua», kuiskasi hän ja

huiskuttaen hansikastaan Rossille Roma poistui huoneesta.
 Rossi seisoi hetken miettien, mitä Roma aikoi tehdä, mutta sitten
hän palasi kirjoituspöytänsä luo. Hänen seuraajansa oli siellä
happamen ja suuttuneen näköisenä.

»Herra Rossi», sanoi hän, »tänä iltana minulle kerrottiin

sanomalehtiklubissa, että viranomaiset etsivät sopivaa syytä, jonka
nojalla voisivat lakkauttaa tämän lehden. Ja katsoen siihen
suhteeseen, jossa äskeinen neiti on sisäasiainministeriin ja koska
urkkijoita on kaikkialla…»

»Kuunnelkaa tarkkaan mitä sanon, herra», keskeytti Rossi hänet.

»Kun te otatte haltuunne sen paikan, joka nyt on minulla, voitte
tehdä niinkuin haluatte, mutta tänään minä olen käskijänä ja johdan
lehteä oman mieleni mukaan.»

»Jos kumminkin sallitte minun sanoa…»

»En sanaakaan!»

»Sallikaa minun olla itsepäinen…»

»Paikalla ulos tästä huoneesta!»

Kun mies oli mennyt, kirjoitti Rossi kolmannen ja viimeisen

julistuksen kansalle:

»Roomalaiset! — Älkää peljätkö! Älkää antako hallituksen

varustuksien säikähdyttää teitä! Uskokaa miestä, joka ei koskaan ole
teitä pettänyt — sotamiehet eivät ammu kansaa! Älkää rikkoko lakia.
Älkää hyökätkö vihollisten kimppuun. Älkää tuottako vahinkoa
omaisuudelle. Ennen kaikkea, älkää tuottako vahinkoa kenenkään
hengelle. Älkää ruvetko käyttämään ruumiillista voimaa. Jos joku
alkaa käyttää väkivaltaa, pitäkää häntä vihollistenne kätyrinä ja älkää
välittäkö hänestä sen enempää. Olkaa uljaita, olkaa rohkeita, olkaa
kärsivällisiä, niin voitte huomisiltana kohottaa huudon, joka on
kaikuva yli koko maailman. Roomalaiset, muistakaa isiänne ja olkaa
suuret!»

Rossi oli ojentamaisillaan tuon käsikirjoituksen aputoimittajalle,

jotta tämä lähettäisi sen yläkertaan, kun yhtäkkiä tuntui kuin koko
maailma olisi seisahtunut. Kone alakerrassa lakkasi jyskyttämästä.
Syntyi hetken äänettömyys aivan kuin laivalla, missä höyrykone
äkkiä seisahtuu, ja sitten kuului pelokkaita ääniä ja nopeita askelia.
Joku juoksi koridorissa ja koputti kiihkeästi ovea.

Seuraavassa silmänräpäyksessä ovi aukeni ja neljä miestä astui

sisään. Yksi heistä oli tarkastaja, toinen osakas ja kaksi muuta olivat
poliiseja, joilla oli yllään tavalliset puvut.

»Sanomalehti on otettu takavarikkoon», sanoi tarkastaja Davido

Rossille. Ja kääntyen yhteen seuralaisistaan hän lisäsi: »Mene
yläkertaan ja pidä huolta ladelman hävittämisestä.»

»Ei kukaan saa poistua rakennuksesta», sanoi sitten eräs

miehistä.

»Mikä tämä on?» sanoi muuan poliiseista ottaen julistuksen

Rossin kädestä ja alkaen lukea sitä.

Samassa uusi toimittaja syöksyi huoneeseen kasvot hehkuen.

»Minä vaadin saada nähdä luettelon takavarikkoon otetuista

esineistä», huusi hän.

»Saatte nähdä sen poliisitoimistossa», sanoi tarkastaja.

 »Onko tarkoituksenne sanoa, että me olemme kaikki vangitut?»

»Ei kaikki. Herra Rossi on parlamentinjäsenenä vapaa

poistumaan.»

»Sitä minä arvelinkin», sanoi uusi toimittaja ivallisesti. Ja kääntyen

Rossiin katkerasti hymyillen hän lisäsi: »Mitä minä sanoin? Onko
ennustukseni toteutunut kyllin nopeasti mielestänne?»

Tarkastaja apulaisineen avasi toimittajan pöydän ja haki esiin siellä

säilytetyt paperit, kun Davido Rossi pani hatun päähänsä ja läksi
kotiinsa.

Asuntonsa ovella hän tapasi vanhan garibaldilaisen odottamassa

hyvin kiihoittuneena.

»Vanha John on ollut täällä, herra», sanoi hän. »Hänellä oli jotain
kerrottavaa teille. Ei sanonut sitä minulle. Mutta Bruno sai hänet
sanomaan sen vihdoinkin. Se oli kai jotain vakavaa, sillä Bruno on
juonut siitä lähtien. Tuolla hän on kahvilassa. Lähetän hänet
luoksenne.»

Puolen tunnin perästä Bruno hoiperteli Rossin huoneeseen.

Hänen kasvoissaan oli surullinen ilme, ja hänen teki nähtävästi mieli
panna kätensä Rossin kaulaan ja itkeä.

»Tiedättekö», mutisi hän epäselvästi. »Vanha Vampyyri on roisto!

Vanha John — muistattehan — niin — vanha John kuuli sen
pojanpojaltaan, joka on salapoliisi, että jos te menette Colosseumiin
huomenna…»

»Tiedän kaikki, Bruno. Mene nyt maata.»

 »Enkä mene», mutisi Bruno. »Te ette ymmärrä. He ampuvat
teidät. Se oli niin, että vanha John — vanha John…»

»Kyllä tiedän, Bruno. Mutta minä menen sinne kumminkin.»

Bruno koetti taistella humalaa vastaan ja sanoi: »Te ette tahtone

sanoa, että menette sinne ammuttavaksi..»

»Sitä juuri tahdon sanoa, Bruno.»

Bruno rupesi nauramaan. »Sehän nähdään… mitä piruja… te ette

mene… sen minä sanon, että…»

»Sinä olet humalassa, Bruno. Mene nukkumaan.»

Humalaisen silmät värähtivät, ja suru muuttui raivoksi. »Minäkö

nukkumaan? Minä panen teidät nukkumaan, sen teen!»

Ja ojentautuen suoraksi Bruno marssi ulos huoneesta.

*****

Paroni Bonelli Piazza Leonen varrella olevassa palatsissaan nousi

yksinäisestä päivällispöydästään, kun Felice astui sisään ja ojensi
hänelle kirjeen Romalta. Siinä seisoi:

»Täten ilmoitan Teille, että aion mennä Colosseumin kokoukseen

huomenna. Näin ollen tiedätte nyt jo edeltäkäsin, että jos
sotamiehet ampuvat kansaa tai heidän johtajaansa, ampuvat he
samalla minut.»

Kun paroni katseli kirjettä lampun punaisen varjostimen alla, saivat

hänen jäykät kasvonsa innostuneen ilmeen.
 »Hän on mainio! Tuo nainen on mainio! Maksaa vaivaa taistella
hänen tähtensä loppuun asti.»

Sitten hän käski Felicen heti soittamaan commendatore

Angelellille ja pyytämään, että Minghelli viipymättä lähetettäisiin
paronin puheille.
V.

Seuraava päivä koitti synkän pilvisenä, kylmä tuuli puhalsi vuorilta ja

etäältä kuului ukkosen jyminä. Siitä huolimatta väki, joka oli
saapunut Roomaan ottaakseen osaa Colosseumin kokoukseen,
näkyi kuljeskelevan kaduilla koko päivän. Aamusta alkaen kokoontui
ihmisiä Piazza Navonalle, missä he kyselivät Davido Rossia ja
seisoivat suihkukaivojen luona katsellen hänen ikkunoihinsa.

Vanhalla garibaldilaisella oli käsky sanoa kaikille, ettei Davido

Rossia saanut tavata, mutta väki ei valittanut. Loppumatta tuli
ihmisiä tuoden sanomia kaupungilta ja poistuen taas. Kanuunoita
asetettiin Piazza del Popololle. Sotamiehet ympäröivät Colosseumia.
Jalkaväkeä oli joka kadulla. Mitäpä siitä! »Hän tuntee omansa»,
sanoi väki eikä pelännyt.

Päivän kuluessa joukot kasvoivat kasvamistaan. Kaikki julkiset

torit olivat täynnä kirjavaa, huonosti puettua, nälkäistä, mutta
peloittavaa joukkoa. Illempänä liikemiehet alkoivat sulkea oviaan, ja
rykmentti ratsuväkeä kulki pääkaduilla soittokunnan soittaessa
kuninkaallista marssia. Koko sillä ajalla kansa Piazza Navonalla
värisi kylmästä, ja liittyen lähemmäksi toisiaan pysyäkseen
lämpiminä odottajat tuijottivat Davido Rossin ikkunoihin ja huusivat
ikävöiviä eläköönhuutoja.

Sillävälin tuo sankari, johon tuhannet silmät katsoivat, oli onneton

ja yksin. Hän tunsi kamalaa tuskaa nyt, kun aate oli toteutettava
käytännössä. Hän tahtoi asettaa sivistyneen ihmisen siveellisen
voiman sortoa ja vääryyttä vastaan, mutta vaara oli siinä, että saattoi
syntyä kahakoita ja verenvuotoa. Hän oli huutanut rauhaa, mutta
vastustuksessa on niin monta vaaraa. Pieni tyrkkäys tai riita
kadunkulmassa saattoi aikaansaada tiesi miten paljon vahinkoa. Se
oli sodan jättiläisleikkiä, jossa saattoi sekä voittaa että menettää, ja
kaikki oli sattuman varassa.

Mutta Davido Rossin sieluntuskalla oli toinenkin syy. Hän oli

maannut huonosti ja heti herätessään hän oli muistanut Romaa.
Hellyyden ja kuuman veren kuohun ohessa, kun hän ajatteli Roman
suloista olentoa, hänessä syntyi pelko, että hän kadottaa armaansa,
jos tämä päivä päättyy onnettomasti ja hänen elämänsä loppuu,
elämä, joka vihdoinkin oli avannut onnen ovet hänelle.

Sitten Roman edellisenä iltana antama kuvaus siitä, kuinka paroni

oli häntä kiusannut, sai uuden ja kamalamman muodon, ja Häntä
poltti salainen tuska, jommoista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut.
Hän näki Roman ministerin vallassa, kun hän, Rossi, oli kaukana, ja
tyttöä kidutettiin, kiusattiin, koeteltiin, kunnes hänen tahtonsa oli
murrettu ja hän lopuksi antautui tuolle miehelle.

Hänen huuliltaan pääsi kirous, ja punainen hehku leimahti hänen

silmiensä edessä tuota ajatellessa, ja hän hyppäsi ylös äkkiä, aivan
kuin jotain hänen aivoissaan olisi murtunut. Hän tiesi varmaan
menetelleensä oikein ja hän aikoi jatkaa, tapahtuipa mitä tahansa.
Eikä hän saanut ajatella seurauksia enää, muutoin hänen hermonsa
eivät kestäisi.

Elena toi sisään kahvia. Tuo ujo olento katsoi häneen kosteilla
silmillään aivan kuin tahtoen puhua, mutta kun hän sanoi jotain,
koski se vain jokapäiväisiä asioita.

Bruno oli noussut vuoteeltaan valittaen päänkivistystä ja mennyt

työhönsä. Pikku Giuseppe oli ollut hyvin vallaton, ja Elena oli
uhannut antaa hänelle vitsaa.

Elenan isä oli ollut yläkerrassa sanomassa, että lukemattomat

ihmiset kysyivät Rossia, ja Elena tahtoi tietää, saisiko ketään
päästää sisään.

»Sano hänelle, että tahdon olla aivan yksin tänään», sanoi Rossi,
ja sitten vieno ääni vaikeni ja ujo olento hiipi ulos syyllisen
näköisenä.

Aivan kuin mies, joka on lähdössä vaaralliselle matkalle, Davido

Rossi uhrasi aamupäivän järjestääkseen asioitaan. Hän katseli
kirjeitään ja hävitti suurimman osan niistä. Roman kirjeet olivat
vaikeat polttaa, mutta hän luki jokaisen uudestaan aivan kuin
kiinnittääkseen niiden sanat ja hengen aivoihinsa, ja huoahtaen hän
heitti ne sitten valkeaan.

Sitten hän otti puitteista sitoumuksen, joka riippui hänen

vuoteensa yläpuolella, ja poltti sen muiden yksityisten ja valtiollisten
paperiensa kanssa. Sen jälkeen hän kirjoitti lyhyen kirjeen Romalle
ja pisti sen taskuunsa pannakseen sen sitten postiin mennessään
Piazzalle. Vihdoin hän teki testamenttinsa ja pyysi Elenaa ja hänen
isäänsä todistamaan sen.
 Kello oli nyt kaksitoista, ja Francesca, punainen huivi päässä,
kantoi sisään Davido Rossin aamiaisen. Vanha eukko katsoi häneen
koomillinen säälin ilme ryppyisissä kasvoissaan, ja Rossi tiesi, että
Bruno oli kertonut eukolle kaikki.

»Kas nyt, poikaseni. Pankaa pois paperinne ja pistäkää jotain

sisäänne.
Ihmiset syövät hirsipuuhunkin mennessään.»

Aamiaisen jälkeen Rossi kutsui Giuseppen yläkertaan, ja

pörröpäinen pieni poika kannettiin sinne. Pojan kosteat silmät
kimmelsivät ja pikku huulet alkoivat hymyillä.

»Giuseppe on ollut paha poika, setä Davido», sanoi Elena, »hän

tahtoo välttämättömästi saada Donna Roman antaman puvun ylleen
ja sanoo, että hänen täytyy mennä ulos, koska nyt on hänen
syntymäpäivänsä.»

»Itkeekö seitsenvuotinen mies?» kysyi setä Davido.

Silloin Giuseppe kuiskasi jotain setä Davidon korvaan, koko ajan

katsellen samalla äitiään, ja heti tuotiin pojan komea puku esille.

»Lupaathan, Giuseppe, ettet mene ulos tänään?»

Giuseppe puristi nyrkkinsä vasten silmiään ja mutisi jotain, joka oli

olevinaan myöntävä vastaus.

Mutta turhaan koetti Rossi saada tuskallisia ajatuksia

hälvenemään.

»Miksette katso minuun, Davido-setä? Ettehän katso minuun

ollenkaan?» huusi Giuseppe, mutta yhä vain harhailivat Davido-
sedän silmät sinne tänne.

Kello neljä Bruno tuli kotiin näyttäen totiselta ja päättävältä.

»Minä olin pahasti humalassa eilen», sanoi hän, »mutta jos tänä
iltana ammutaan, aion olla siellä läsnä.»

Molempien miesten oli aika lähteä, ja kaikki saattoivat heidät

ovelle.

»Hyvästi!» sanoi Rossi. »Kiitos kaikesta, mitä olette hyväkseni

tehneet, ja Jumala teitä siunatkoon! Pitäkää huolta pikku
roomalaisesta pojastani. Suutele minua, Giuseppe! Vielä kerran! Ja
vielä viimeisen kerran! Hyvästi!»

»Ah, Jumala on hyvä. Hän pitää huolta teistä, poikani», sanoi

vanha vaimo.

»Hyvästi, Davido-setä! Hyvästi, isä!» huusi pikku Giuseppe, ja

pikkuinen kimeä ääni oli viimeinen, minkä miehet kuulivat
astuessaan alas portaita.

Piazza del Popolo oli aivan täyteen ahdettu väkeä, ja se näytti

kahta vertaa suuremmalta kuin muulloin. Bruno raivasi
kyynäspäillään tien itselleen ja Rossille, kunnes he saapuivat
obeliskin luo suuren ympyrän keskelle. Obeliskin portaille oli asetettu
tykkiväkeä, joka kanuunoillaan saattoi ampua kolmelle pääkadulle,
Corsolle, Ripettalle ja Babuinolle, mitkä kaikki alkavat tästä
keskipisteestä kuin viuhkan sulat. Välittämättä sotamiehistä
järjestäytyi väki riveihin kulkuetta varten. Ave Marian kajahtaessa
alkoi kansa astua järjestyksessä Corsolle.
 Bruno kulki ensin kantaen leveän rintansa nojassa lippua, jossa
seisoi »Ihmisten Tasavalta» ja sen alla »Anna meille tänä päivänä
meidän jokapäiväinen leipämme.» Muutaman sylen päässä seurasi
aina toisia lippuja, joissa nähtiin sanat: »Älkää vastustako pahaa»,
»Lähestyköön sinun valtakuntasi», j.n.e., ja niiden yläpuolella
klubien, seurojen tai yhdistysten nimet, joiden nuo liput olivat. Rossi
oli aikonut astua heti Brunon jäljessä, mutta hän huomasi
joutuneensa muutamien puoluelaistensa keskelle. Yksi heistä oli
Luigi Conti, toinen oli Malatesta ja kolmas tohtori ja
parlamentinjäsen. Ei ketään hallitsijaa ikinä ole ympäröinyt
huolellisempi vartioväki.

Yleisön sanattoman suostumuksen nojalla hevosliike kaduilla oli

kokonaan seisahtunut, ja kaupungin asukkaat olivat lähteneet
katsomaan kulkuetta. Pincion vuori oli täpösen täynnä katselijoita, ja
jokainen ikkuna ja parveke Corson varrella oli sulloutunut täyteen
kasvoja. Kaikki puodit olivat kiinni ja monet sen lisäksi varustetut
telkeillä ulko- ja sisäpuolelta. Jalkaväen rykmentti oli järjestetty riviin
pitkin katukäytävien syrjää, joten kansan täytyi kulkea kahden
pyssyrivin välitse. Kulkue kasvoi kasvamistaan kulkiessaan. Piazza
Colonnalla ryhmä parlamentinjäseniä tultuaan katsomaan kulkuetta
innostui ja astui itse riveihin. Piazza Venezialla joukko nuoria
ylioppilaita samoin liittyi kulkueeseen.

Kolonnassa, jossa ensin oli ollut neljä miestä vieretysten, oli

Corson lopussa kahdeksan vieretysten, eivätkä viimeiset vielä olleet
lähteneet Piazzalta. Ei kuulunut musiikin soittoa eikä laulua, mutta
joskus alkoi joku kulkueen etupäässä taputtaa käsiään, ja sitten
kaikki yhtyivät siihen, niin että se kuului pyssyjen paukkeelta pitkin
katuja.
 Sellaisia näytelmiä ei koskaan ennen oltu nähty Roomassa,
tuossa näytelmien kaupungissa, eikä Corsolla, missä paavin kulkue
oli marssinut punaiselta hohtavine kardinaaleineen ja piispoineen, ja
missä kuninkaat olivat kulkeneet loistavine seurueineen, koskaan
ollut katseltu tällaista joukkuetta. Lammasnahkoihin puettuja miehiä
verkapukuisten vieressä, pelagran ja malarian näännyttämiä kasvoja
terveiden ja punoittavien rinnalla.

Kapeita katuja myöten kansa kiersi Forumille, nykyisyyden

elävästä kaupungista menneisyyden kuolleeseen kaupunkiin, jossa
oli autiota ja hiljaista ja joka oli täynnä katkenneita patsaita,
murtuneita kapiteeleja, kaivoja ja vesijohtoja hujan siellä täällä,
niinkuin aikojen maanjäristys ne oli jättänyt. Sieltä joukko jatkoi
matkaansa Titus-kaaren ohi kokouspaikalle Colosseumiin.

Koko ajan Rossin katse oli hermostuneesti harhaillut ympäri.

Kulkiessaan alas Corsoa oli hän hämärästi tuntenut monen silmän
tuijottavan häneen ikkunoista ja parvekkeilta. Hän koetti pysyä
tyynenä ja jäykkänä, mutta pelko oli tukahduttaa hänet ja hän rukoili
itsekseen Jumalaa estämään onnettomuuksia ja verenvuotoa. Hän
rukoili myöskin rohkeutta itselleen tuntien itsensä syylliseksi
pelkuriksi. Hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat, sisäinen tuli näytti
hävittävän kaiken tunnon, ja hän kulki kuin unessa.

Joskus joku puhutteli häntä. »Tämä on ihmeellistä», sanoi joku, ja

toinen virkkoi, että tämä vielä »kirjoitetaan historian lehdille». Davido
Rossi tuskin kuuli heitä. Ainoa, jota tuo kiihoittava mielenosoitus ei
innostuttanut, oli juuri se mies, joka oli kaiken sen pannut alkuun.
Mutta vaikka pelko vaivasi häntä, vahvisti häntä se tuli, joka paloi
hänen sisässään.
 »Jos Rossi puhuu tänään», sanoi joku, »niin ei yksistään Rooma
häntä kuuntele».