The Little Book of HTML CSS Coding

Guidelines 1st Edition Jens Oliver

Meiert
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmeta.com/product/the-little-book-of-html-css-coding-guidelines-1st-editio
n-jens-oliver-meiert/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Programming With HTML and CSS 1st Edition Edet

https://ebookmeta.com/product/programming-with-html-and-css-1st-
edition-edet/

Web Design Playground HTML CSS The Interactive Way 1st

Edition Paul Mcfedries

https://ebookmeta.com/product/web-design-playground-html-css-the-
interactive-way-1st-edition-paul-mcfedries/

Master Web Design with HTML CSS JavaScript and jQuery

Create Stunning Interactive Websites Frahaan Hussain

https://ebookmeta.com/product/master-web-design-with-html-css-
javascript-and-jquery-create-stunning-interactive-websites-
frahaan-hussain/

Teach Yourself VISUALLY HTML and CSS The Fast and Easy
Way to Learn 2nd Edition Guy Hart-Davis

https://ebookmeta.com/product/teach-yourself-visually-html-and-
css-the-fast-and-easy-way-to-learn-2nd-edition-guy-hart-davis/
HTML CSS and JavaScript All in One Covering HTML5 CSS3
and ES6 Sams Teach Yourself 3rd Edition Meloni

https://ebookmeta.com/product/html-css-and-javascript-all-in-one-
covering-html5-css3-and-es6-sams-teach-yourself-3rd-edition-
meloni/

The Absolute Beginner's Guide to HTML and CSS: A Step-

by-Step Guide with Examples and Lab Exercises 1st
Edition Kevin Wilson

https://ebookmeta.com/product/the-absolute-beginners-guide-to-
html-and-css-a-step-by-step-guide-with-examples-and-lab-
exercises-1st-edition-kevin-wilson/

The Book of Witches 3rd Edition Oliver Madox Hueffer

https://ebookmeta.com/product/the-book-of-witches-3rd-edition-
oliver-madox-hueffer/

Learning Web Design A Beginner s Guide to HTML CSS

JavaScript and Web Graphics 5th Edition Jennifer
Niederst Robbins

https://ebookmeta.com/product/learning-web-design-a-beginner-s-
guide-to-html-css-javascript-and-web-graphics-5th-edition-
jennifer-niederst-robbins/

Colt Daddies of the Shadows Book 7 1st Edition Kate

Oliver

https://ebookmeta.com/product/colt-daddies-of-the-shadows-
book-7-1st-edition-kate-oliver-2/
Another random document with
no related content on Scribd:
joka salli hänen täyteläisen, pyöreän vartalonsa sulon esiintyä
loistossaan, ja kaulan ympärillä oli vanhoja pitsejä, jotka korottivat
noitten violetinväristen silmäin loistoa.

»Minä luulin, että te ihailette häntä äärettömästi», kuiskasi

englantilainen lady, ja pikku prinsessa vastasi:

»Minäkö! Mitä vielä! Luuletteko minua mieheksi, kultaseni?»

Donna Roma tervehti paronin vieraita hymyllä, joka valloitti

jokaisen. Hänellä oli hillitty vapauden ilme, aivan kuin henkilöllä, jolla
on oikeus voittoihin, ja hänen käytöksensä oli sellainen, joka
kuningattaressa hurmaa kaikki naiset ja kauniissa naisessa kaikki
miehet.

»Ah, tekö siinä, kenraali Potter? Ja rakas kenraali Morra! Camillo

mio?» (Italialainen oli syöksynyt esiin ja suuteli hänen kättään.) »Sir
Evelyn Wise, Englannista, eikö niin? Minä olen itse puolittain
englantilainen ja olen siitä hyvin ylpeä.»

Kun hän sitten oli tervehtinyt miehiä, loppui hänen pieni

keikailemisensa naisille annettuihin suuteloihin.

»Rakkain Roma! Kuinka hauska nähdä sinua!» sanoi prinsessa.

»Eikö hän ole suloinen?» sanoi amerikkalainen.

»Minä en usko sanaakaan tuosta jutusta», sanoi englantilainen.

Donna Roma oli hymyillyt suoraan Sir Evelynille, ja Sir Evelyn oli
puolestaan tietämättään hymyillyt hänelle.
 Roman hymyssä oli jotain tarttuvaa. Ruususuu helmihampaineen
näkyi hymyilevän itsekseen, ja loistavat silmät hymyilivät omaa
hymyänsä. Hänen huulensa avautuivat, ja samalla tunsi omien
huuliensa avautuvan.

»Hänellä on hirveä viehätysvoima», kuiskasi amerikkalainen,

»jotain vallan käsittämätöntä.»

»Hän on elänyt — siinä kaikki, mitä minä voin siinä nähdä»,

vastasi englantilainen.

Seuraavassa silmänräpäyksessä Roma oli vetänyt kaikki

vilkkaaseen keskusteluun. Huolimatta hänen luontaisesta
iloisuudestaan ja viehättävyydestään ne, jotka tunsivat hänet,
saattoivat huomata, että hän oli kiihoittunut, ja hänen iloiset
kasvonsa näyttivät osoittavan, että tuon kiihoittumisen syy oli
hauskaa laatua. Hän vähänväliä nykäisi pitsikoristetta kaulassaan, ja
joskus se putosi lattiaan, jolloin nuori roomalainen nosti sen ylös.
Sitten hän nauroi ja pysyäkseen tyynenä avasi takkinsa, niin että
kyyhkysharmaa hame pisti esiin. Hän heittäytyi sitten nojatuoliin,
jolloin pieni kenkä ja sinisellä kirjailtu sukka näkyi liepeen alta.

»Te olette valmistanut suihkulähdettänne tänään…» alkoi paroni.

»Niin olen», vastasi ääni, joka joskus kaikui lempeästi, joskus

täyteläisesti, »ja minä arvelin, etten viitsisi tänään katsella mitään
juhlakulkuetta Roomassa, jossa kansa pitää juhlakulkueita joka
päivä vuodet umpeen — mutta arvatkaapa, mikä minut tänne toi?»

»Taiteilijan vaisto, tietysti», sanoi Don Camillo.

»Ei, vaan naisen vaisto — tulin näkemään erästä miestä!»

 »Onnen poika se, olipa hän kuka tahansa!» virkkoi
amerikkalainen. »Mutta hän saa nähdä jotain suloisempaa kuin te
kumminkin», ja sitten nuo kauniit kasvot loistivat aurinkoisen hymyn
valaisemina.

»Mutta kuka hän on?» kysyi nuori roomalainen.

»Kerron teille. Bruno — muistattehan Brunon?»

»Bruno!» huudahti paroni.

»Oh! Brunoa ei vaivaa mikään», sanoi hän ja lisäsi kääntyen

toisiin: »Bruno on minun palvelijani atelieessa —
marmorinhakkaajani, tiedättehän, Bruno Rocco, kerrassaan sopiva
nimi hänelle. Suuri, pörhöinen, hyväluontoinen karhu, joka aina
laulaa tai murisee tai nauraa ja on luotettava kuin teräs. Hän on
myöskin hirveän vapaamielinen, sosialisti, anarkisti, nihilisti ja vaikka
mitä kauheata.»

»No, entä sitten?»

»Niin — siitä saakka kun aloin tehdä suihkukaivoani… Minä

valmistan suihkukaivoa kaupungin hallitukselle — se pystytetään
Piazza Colonnan uudelle osalle. Toivon sen valmistuvan parin viikon
perästä. Tahdotteko nähdä sen? Kyllä lähetän kortit — pieni
yksityisnäyttely, ymmärrättehän.»

»Mutta — Bruno?»

»Ah niin, Bruno! Olen hakenut mallia yhteen henkilöistäni… maljan

ympärillä olevista henkilöistä. Ne esittävät kahtatoista apostolia ja
keskellä on Kristus ojentaen elämän vettä.»
 »Mutta Bruno! Bruno! Bruno!»

Hän nauroi, ja hänen naurunsa iloinen helinä pani heidät kaikki

nauramaan.

»Bruno on veisannut erään ystävänsä ylistystä, kunnes minä olen

vallan tullut hurjaksi — hurjaksi… eikö se ole englantilaista?
Kerroinhan, että olen puoleksi englantilainen. Amerikkalaistako?
Kiitos, kenraali! Minulle tuli siis vallan hurja halu saada hänet
mallikseni.»

»Sehän on sangen yksinkertaista — palkatkaa hänet istumaan

mallinanne», sanoi prinsessa.

»Oh», virkkoi Donna Roma leikillisen juhlallisesti, »hän on vallan

liian suuri henkilö siihen tarkoitukseen! Parlamentin jäsen,
vasemmiston johtaja, profeetta, henkilö, jolla on tärkeä tehtävä, en
uskalla uneksiakaan sellaista. Mutta tänä aamuna, niin kertoi Bruno,
tuo hänen ystävänsä, hänen epäjumalansa, aikoo seisahduttaa
paavin juhlakulkueen ja ojentaa hänelle anomuskirjan — ja silloin
minä arvelin voivani saada kaksi kärpästä samalla iskulla — näkisin
tuon miehen ja juhlakulkueen — ja siksi minä tulin.»

»Ja kuka on tuo teidän mallimiehenne, armaani?»

»Suuri Davido Rossi!»

»Sekö mies?»

Valkoinen höyhen heilui kuin viuhka.

»Ja miksikä ei? Hän kuuluu olevan kaunis. Pitkä, tumma,

nerokkaan näköinen, kiihkeät silmät, juhlallinen ilme ja syvä,
värisevä ääni — semmoinen ääni, joka tunkee ytimeen asti — ei
mikään käheä vasemmistoääni, joka aina murtuu korkealle
noustessaan.»

»Se mies on julkinen vitsaus ja hänen pitäisi joutua poliisin

huostaan», sanoi pikku prinsessa polkien lattiaa jalallaan.

»Hänen kielensä on kuin miekka ja hänen kynänsä kuin tikari»,

sanoi nuori roomalainen.

Donna Roman silmissä alkoi liekehtiä uusi ilme.

»Ah niin, hän on sanomalehtimies, eikö niin, ja hän häpäisee

ihmisiä tehdessään?»

»Hän on turmellut useamman maineen kuin kukaan muu

Euroopassa», sanoi pieni prinsessa.

»Nyt muistan. Hän hyökkäsi kamalasti meidän nuorten ikäneitojen

ja vanhojen nuortenmiesten kimppuun. Sanoi, että he saattavat
kaikki sotkuksiin — nimitti heitä muumiomuseoksi ja sanoi heitä
häviön perikuviksi, joka oli kohtaava maata. Eikö se ollut häpeällistä?
Ei kukaan mielellään siedä, että hänestä puhutaan, ei ainakaan
Roomassa, jossa se turmelee kaikki. Mutta entä sitten! Se nuori
mies on ehkä oppinut puhumaan vapaasti jossakin vapaassa
maassa. Voimmehan antaa hänelle anteeksi, eikö niin? Koska hän
sen lisäksi on niin vastustamaton ja kaunis!»

Sanat, ääni, katseet, kaikki oli leimahtanut huoneen läpi kuin

peitetty salama, ja amerikkalainen katsahti englantilaiseen, joka
kumartaen päätään ajatteli: »Se on totta, hänessä on jotain
peloittavaa — jotain omituista.»
 »Jos koetetaan seisahduttaa paavin juhlakulkuetta, niin siitä voi
seurata meteli», sanoi amerikkalainen kenraali italialaiselle
kenraalille. »Siitäkö vaarasta paroni puhui?»

»Siitä», sanoi kenraali Morra. »Valtion on ollut pakko verottaa

leipä, ja se on tietysti antanut aihetta kansallishengen vastustajille
sanoa, että me näännytämme kansan nälkään. Tuo Davido Rossi on
pahin roomalainen koko Roomassa. Hän vastusti meitä
parlamentissa ja hävisi. Antoi anomuskirjan kuninkaalle ja hävisi
taas. Nyt hän koettaa anoa paavilta apua — mitä hän toivonee, sen
taivas tietää.»

»Hän toivoo tietysti vaikuttavansa yleiseen mielipiteeseen», sanoi

paroni kyynillisesti.

»Yleinen mielipide on suuri valta, teidän ylhäisyytenne», sanoi

englantilainen.

»Suuri rutto», sanoi paroni tulisesti.

»Mikä hän on, tuo Davido Rossi?»

»Anarkisti, tasavaltalainen, nihilisti! Edustaa mielipiteitä, jotka ovat

yhtä vanhoja kuin vuoret, hyvä ystävä, mutta aivan uudella tavalla»
sanoi nuori roomalainen.

»Davido Rossi on politikoitsija, joka tahtoo hallita maailmaa

isämeidän rukouksen sääntöjen mukaan», sanoi amerikkalainen.

»Toisten aikojen uneksija, hyvä ystävä», sanoi Don Camillo. »Sai

tuon pyhän taudin jossakin muualla, ulkomailla, ja toi sairaiden
aivojensa mielikuvan sekoitettuna uskonnollisella humalalla
kanssaan ylösnousemuksen Roomaan. Lombroso olisi sulkenut
hänet hulluinhuoneeseen. Me olemme vapaamielisempiä, me vain
lähetämme hänet parlamenttiin, jossa hän selittää epäkäytännöllisiä
teoriojaan ja esittää tilastoa siitä, kuinka paljon polentaa talonpojat
syövät.»

Paroni pöyhisteli uunimatolla. »Davido Rossi», sanoi hän

säälivästi, »on aikansa lapsi. Mies, jolla on jalot aikeet ja laajat
sympatiat ja jota syvästi loukkaa äärimmäinen kurjuus ja rikkaus,
hän on ihmissieluun kätkeytyvän ikuisen uskonnon innostama.
Uneksija, tietysti, uneksija niinkuin pyhä isä itse, mutta hänen
unelmansa on erilainen, eikä kumpaisenkaan unelma voi toteutua
murtamatta toisen unelmaa. Siinä tuhatvuotisessa valtakunnassa,
jota Rossi odottaa, ei ole kuninkaita eikä prinssejä, mutta siellä ei
myöskään ole paavia eikä pappeja.»

»Ja mistä tämä epäkäytännöllinen politikoitsija on kotoisin?» sanoi

englantilainen.

»Siihen saatte te vastata, Sir Evelyn, sillä vaikka häntä pidetään

roomalaisena, näyttää hän oleskelleen suurimman osan elämästään
teidän maassanne. Hän on vaiti kuin pöllö ja läpitunkematon kuin
sfinksi. Ei kukaan Roomassa tiedä varmasti, kuka hänen isänsä oli,
eikä kukaan tiedä, kuka oli hänen äitinsä. Jotkut sanovat, että hänen
isänsä oli englantilainen, jotkut, että hän oli juutalainen, ja muutamat
väittävät, että hänen äitinsä oli mustalainen. Hän on itseensä
sulkeutunut, joka ei koskaan puhu itsestään eikä ikinä kohota sitä
huntua, joka peittää hänen syntyperänsä ja aikaisimman elämänsä.
Hän palasi Roomaan kahdeksan vuotta sitten ja piti suurta melua
esittämällä platonisen valtiollisen ohjelmansa, kutsuttiin
asevelvollisuuttaan täyttämään, kieltäytyi, oli vankina kuusi
kuukautta ja tuli vankilasta pois sankarina, valittiin parlamenttiin
kolme kertaa perättäin, oli Rooman edustajana, asettui
äärimmäiseen vasemmistoon ja vastusti jokaista ministeristöä ja
jokaista toimenpidettä armeijan hyväksi, yllytti työväkeä jättämään
veronsa maksamatta ja maanviljelijöitä samoin, — ja näin hänestä
kehittyi meluavan joukon johtaja, ja nyt häntä ympäröi koko Italiassa
tuo turmeltunut luokka, joka uneksii; uudistavansa yhteiskunnan
hautaamalla sen raunioihin.»

»Siis jonkinmoinen uskonnollinen anarkisti.»

»Sanokaa ennemmin haaveksija, kuten paavi, Sir Evelyn. Hänen

ihannevaltakuntansa on jonkunmoinen utuinen unelma, jota hän
nimittää Ihmisten tasavallaksi. Jumalan isyys! Ihmisten viljelys!
Ihmisoikeuksien yhtäläisyys! Ihmiskunnan yhteys! Sodan,
valtakuntain rajojen, tullivirkamiesten, sotilaitten, rotuerotusten,
maanomistamisen, kapitaalin, hallinnon, Vatikaanin… kaiken
poistaminen!»

»Johtuu mieleen kristikunnan ensimmäisten erakkojen mahtavat

näyt!» sanoi englantilainen.

»Onko hän asunut Lontoossa vai mitä kerroitte?»

»Nähtävästi. Ja jos voitaisiin saada selvä hänen aikaisimmasta

elämästään, huomattaisiin luultavasti, että hän on kasvanut
kapinallisessa ilmapiirissä — ehkä jonkun viheliäisen
vallankumouksellisen vaikutuksen alaisena Lontoossa, jossa teidän
liian vapaamieliset lakinne tuollaista suojaavat. Siitä syystä hänestä
on kehittynyt se, mikä hän nyt on, yksi niitä miehiä, jotka aina
tuomitsevat maailmaa kärsimyksiensä mukaan ja keräävät
tahtomattaan ympärilleen kaikki alhaissukuiset konnat, jotka tahtovat
syöstä yhteiskunnan hajaannustilaan ja anarkiaan.»
 Donna Roma oli hypähtänyt pystyyn liikkeellä, joka oli täynnä
suloa ja voimaa. »Olipa miten oli», sanoi hän, »hän on nuori ja
kaunis ja romanttinen ja mystillinen ja minä olen jo korvia myöten
rakastunut häneen!»

»Hm — kukin mies on maailma», sanoi amerikkalainen.

»Entä nainen?» sanoi Roma.

Amerikkalainen kohotti kätensä, ja Roma hymyili hänelle suoraan

silmiin, ja sitten he molemmat nauroivat yhdessä.
VII.

Torven toitotus kuului torilta. Huudahtaen ilosta Roma riensi

parvekkeelle, ja kaikki naiset sekä useimmat herroista seurasivat
häntä.

»Se on merkki, että korteesi on tulossa», sanoi Don Camillo.

»Vielä pari minuuttia.»

»Santo Dio!» huudahti Roma. »Mikä näky! Se hurmaa minut, se

pyörryttää. Se on kuin yksi ainoa ääretön elävä, liikkuva olento,
suuri, mutta epämääräinen, mahtava, satapäinen lohikäärme. Ja tuo
hyminä on kuin miljoonani heinäsirkkain surina.»

Hetken kuluttua hän alkoi löytää ystäviään joukosta, jossa kaikki

kasvot ensin olivat kuin tenhon peittämät.

»Tuolla on 93:s jalkaväkirykmentti, tuolla obeliskin takana, ja nuo,

joilla on kukonhöyhenet, ovat bersaglieerejä. Tuossa on
commendatore Angelelli, poliisipäällikkömme — mitähän ihmettä hän
tuolla tekee? Tuossa on Fedi, paavin lääkäri. Jokainen käyttää
hänen apuaan, ja hän tietää kaikki salaisuudet — ah, hän voisi
kertoa yhtä ja toista! Tuossa on madame Sella, kuningattaren
ompelija — hän on naittanut tyttärensä aatelismiehelle ja saisi
varmaan poikansa ministeriksi, jos hänellä olisi poika. Tuolla on
Palomba, pormestari, suurissa kullatuissa vaunuissaan, ja tuo on
hänen vaimonsa, tuo kalpea, viehättävä nainen, jonka silmät noin
harhailevat. Palomba on miljoonamies, ja hänen illallisensa tarjotaan
kultalautasilta, mutta vaimo parka on tylsämielinen raukka, — ah,
rakkaus on sokeroitu pilleri! Tuossa on sanomalehdentoimittaja Olga
ja piirustustentekijä Lena. — Lenan mies kuuluu olevan Olgan
rakastaja — ja tuo on nuori Charles Minghelli, joka seisoo tuon
vanhan, kunniamerkeillä koristetun herran vaunujen vieressä.
Charles on Palomban sisarenpoika — hän joutui selkkauksiin
Lontoon lähetystössä ja sai erota virastaan. Mikä suloinen näky!
Kaikki Euroopan puvut! Mutta kuinka hullua on nähdä herroja
hännystakissa näin aamulla! Eivätköhän poliisit vanhan tapansa
mukaan sanoneet heille 'hyvää yötä', kun näkivät heidät kadulla.»

Hänen kasvonsa hehkuivat, hänen silmänsä säihkyivät, ja hän oli

tulta kiireestä kantapäähän. Amerikan lähettiläs seisoi hänen
takanaan, ja ikänsä oikeudella hän vastasi leikkiin leikillä ja nauroi
Roman pilapuheille.

»Kuinka kärsivällisiä nuo ihmiset ovat! Katsokaa tuota pientä

ryhmää, joka istuu telttatuoleilla pureskellen leivoksia ja lukien
sanomalehtiä. La Vera Roma! (Roma jäljitteli sanomalehtipoikien
huutoa.) Katsokaa tuota kaunista tyttöä — tuota valkoveristä, jonka
nuorella miestoverilla on hamburgilaishattu! Hän on kiivennyt
obeliskille ja pyytää poikaa istumaan puolentoista tuuman levyiselle
kivelle viereensä.»

»Rakastavaiset tarvitsevat niin vähän tilaa!»

»Se on totta! Kuinka suloinen tämä maailma on! Tiedättekö, tämä

muistuttaa häitä! Ihana aamu, loistava auringonpaiste, kukkia,
seppeleitä, morsiustytöt valmiina! Hevoset rivissä, morsianta vain
odotetaan!»

»Häistä te naiset aina uneksitte — te aloitatte sen unelman jo

kehdossa — se on luultavasti naisen luihin imeytynyt», sanoi
amerikkalainen.

»Varmaankin siihen luuhun, jonka hän sai Aatamilta», arveli

Roma.

Sillä välin paroni yhä vielä seisoi uunimatolla huoneessa ja

kuunteli sotaministerin varoituksia.

»Te olette siis päättänyt vangituttaa hänet?»

»Jos hän antaa siihen aihetta.»

»Ette unohda, että hän on parlamentin jäsen?»

»Sen juuri muistankin, ja siksi on päätökseni varma.

Parlamentissa hän on etuoikeutettu henkilö, mutta jos hän täällä saa
aikaan puoletkaan siitä häiriöstä, minkä siellä, saatte nähdä mitä
tapahtuu.»

»Anarkisteja!» sanoi Roma. »Tuoko ryhmä tuolla parvekkeen alla?

Kuinka omituista! En tunne mitään vastenmielisyyttä heitä kohtaan!»

»Luuletteko heitä jonkinmoisiksi villipedoiksi, joita olisi pidettävä

häkissä?»

»Tietysti! Mutta sitä minä luulen jokaisesta Aatamin pojasta. Onko

Davido Rossi siellä myös? Kuka? Kuka? Kuka? Tuo pitkä
mustahattuinen mies, selin meihin? Voi, miksi hän ei käännä
kasvojaan tänne päin! Voi, miksi hän ei käännä kasvojaan tänne
päin! Minä huudan hänelle!»

»Roma!» huudahti pikku prinsessa.

»Nyt tiedän. Minä pyörryn, ja te otatte kiinni minut, ja prinsessa

huutaa 'Madonna mia!' ja silloin hän kääntyy ja katsoo tänne päin.»

»Lapseni!»

»Hän tulee näkemään teidän sisimpäänne saakka, ja kuinkas

silloin käy?»

»Tuleeko hän tosiaankin?» ja hän nauroi sellaista naurua, jota

mies mielellään kuuntelee, puoleksi leikillistä, puoleksi hellää.

»Donna Roma Volonna, vanhaa ruhtinassukua, keikailemassa

nimettömälle miehelle!»

»Se osoittaa, kuinka taivaallinen luonne minulla on! Katsokaa,

kuinka minä heitän kukkia itselleni!»

»Hm — mitä on rakkaus oikeastaan? Poika ja tyttö sopivat siitä,

että soutavat samalla veneellä samaan paikkaan, ja jos he kerran
sattuvat yhteen, niin mitä se merkitsee, mistä he tulevat?»

»Juuri niin!» sanoi Roma, ja hänen huulillaan näkyi puoleksi

leikillinen, puoleksi surullinen hymy.

»Voitteko te ajatella niin?»

»Voin, voin, voin!»

Sotaministeri näytti totiselta.

 »Tuolla miehellä on suuri puolue. Muistakaa, että papit ovat hänen
puolellaan huolimatta kaikista mielipiteiden eroavaisuuksista.»

»He ovat aina kaikkien puolella, joiden tarkoituksena on

kuningasvallan murtaminen», sanoi paroni.

»Jos paavi vastaanottaa hänen anomuskirjansa ja kuuntelee

häntä…»

»Ottakoon! Liittyköön paavi jokaiseen intoilijaan, joka koettaa

syöstä yhteiskunnan takaisin raakalaisuuteen. Me tiedämme
myöskin tehtävämme. Pappisvallan ja anarkian yhteinen rutto kohta
pakottaisi valtiot ponteviin kansainvälisiin toimenpiteisiin, ja se tekisi
lopun pyhästä Rooman valtakunnasta sekä myöskin isämeidän
rukouksen tuhatvuotisesta valtakunnasta.»

Kello löi yksitoista. Toinen torvien toitotus kuului Vatikaanista päin,

ja sitten ihmisjoukon melu äkkiä hiljeni ja valtava »ah»! kuului
kaikkialta, aivan kuin tuo ääretön olento olisi vetänyt henkeään.

»He tulevat!» huusi Roma. »Paroni, korteesi tulee!»

»Heti paikalla!» vastasi paroni huoneesta.

Roman koira, joka oli nukkunut tuolilla melun aikana, heräsi nyt ja
alkoi haukkua. Roma otti sen kainaloonsa ja palasi parvekkeelle,
jossa hän seisoi kaiteen vieressä, selvästi näkyvissä alhaalle. Nuori
roomalainen seisoi toisella puolen häntä ja toisella puolen Amerikan
lähettiläs. Naiset istuivat ympäri parveketta.

Nyt alkoi juhlakulkue näkyä. Se tuli pronssiportista oikean

pylväskäytävän puolelta ja kulki tietä myöten, jota jalkaväkirykmentti
piti avoinna. Ensimmäisenä oli sekava anakronistinen seurue
hännystakkeihin puettuja herroja, kiiltävät tähdet rinnassa, ja
kamariherroja silkkisukkineen ja kaularöyhelöineen.

Roma antautui kokonaan näytelmän viehätyksen valtaan, ja hänen

ilonsa tarttui jokaiseen.

»Camillo, teidän täytyy kertoa, keitä nuo kaikki ovat. Kutka nuo
ovat — nuo tuolla etupäässä, jotka ovat puetut mustiin ja punaisiin?»

»Nukkeja», sanoi nuori roomalainen. »Heitä nimitetään

apostolisiksi kursoreiksi. Kun joku kardinaali nimitetään, ilmoittavat
nuo hänelle sen uutisen ja saavat kaksi tai kolmetuhatta frangia
vaivastaan.»

»Onnellista heille! Entä nuo sievät herrat, jotka tiukoissa mustissa

puvuissaan aivan näyttävät espanjalaisilta merirosvoilta?»

»Mazzieereja! He kantavat valtikkaa tehdäkseen tietä!»

»Tietysti, valtikkaa! Se on tuo iso hopeainen keppi, samanlainen

kuin tämän talon portinvartijalla! Entä tuo komea herra, joka hohtaa
kuin tappelukukko?»

»Se on paavin kultaseppä. Hän valmistaa pyhän ruusun ja pitää

huolta paavin kruunusta.»

»Siltä hän näyttääkin! Ja kuka on tuo punapurppurainen mies?»

»Hostian vartija, ja tuo vanha pappi hänen takanaan on yksi ala-

sakaristonhoitajista.»

»Entä nuo pienet paksut olennot, joilla on valkoiset pitsiesiliinat?»

 »Sistiniläisen kappelin laulajia. Tuo on tirehtööri, vanha maestro
Mustafa — joka oli vuosisadan suurin tenori.»

»Hän näyttää vanhalta akalta», sanoi amerikkalainen.

»Niinkö teistä?»

»Katsokaa vain hänen vartaloaan.»

»Mutta naisen vartalohan on… mutta se on salaisuus, joka on

miehen käsityspiirin ulkopuolella. Jatkakaa, Camillo mio —»

»Nuo pitkiin mustiin viittoihin puetut miehet ovat apostolisen

palatsin lakimiehiä.»

»Ja tuo vanha kunnon padre, jolla on lapaset kädessä ja

helminauha kaulassa ja hauskat pehmeät kasvot, kuka hän on?»

»Se on isä Pifferi, paavin talouskunnan rippi-isä. Hän tietää kaikki

paavin synnit.»

»Oh!» sanoi Roma.

Samassa koira haukkui hurjasti, ja vanha isä nosti katseensa

Romaan, joka hymyili hänelle, ja puolittain hymy levisi isän
hyväluontoisille kasvoille.

»Tuo lihava ruskea munkki on kapusiinilainen, joka saarnaa

paaville koko paaston ajan, ja nuo eriväriset munkit hänen
jäljessään…»

»Kyllä tiedän, minä tunnen ne», huudahti Roma, kun parvekkeen

ohi kulki kaksinkertainen rivi munkkeja, melkein kaikki samanlaisia,
lihavia, kömpelöitä, veteliä, pöhöttyneitä ihmisolentoja, kantaen
kolmihaaraisia soihtuja ja lukien helminauhaansa kulkiessaan.

»Ruskeat ovat kapusiinilaisia ja fransiskaaneja! Ruskeat ja

valkoiset — karmeliitteja! Mustat — augustinolaisia ja benediktiinejä!
Mustat, joilla on valkoinen risti — passionisteja! — ja aivan valkoiset
ovat trappisteja. Ne minä tunnen hyvin, sillä minä ajan usein Tre
Fontanelle ostamaan eukalyptuksia ja keimailemaan isä
Johannekselle.»

»Hirveätä!» sanoi amerikkalainen.

»Miksi niin? Mitä nuo selibaattivalat ovat muuta kuin vehkeitä

meitä naisia kohtaan? Melkein jokaikinen mies, jonka kanssa
tyttöraukka tahtoisi mennä naimisiin, on joko naimisissa tai jollain
muulla tavalla muuanne vannoutunut. Oh, kuinka minä tahtoisin
tavata tuollaisen erakon tosi elämässä ja saada hänet
pakenemaan!»

»Minä uskon kyllä, että hameiden kahina peloittaisi häntä

enemmän kuin kaikki jumaluusopin tohtorit!»

Äärettömän suurta lippua kannettiin ohi, ja sitä seurasi joukko

pappeja.

»Tässä ovat monsignorit», sanoi Don Camillo. »Salaiset

kappalaiset ja salaiset kamariherrat. Tuo on Unditore Generale
apostolisessa Roomassa. Tuo on seremoniamestari. He menevät
paavin kanssa pukuhuoneeseen, jossa paavi pukeutuu pyhään
viittaansa.»

»Nuoko pukevat hänet?»

 »Oh, eihän toki! Se kunnia säästetään paljon korkeammille
herroille. Tuolla ne tulevat — jesuiittain kenraali — häntä sanotaan
mustaksi paaviksi.»

»Hyvää huomenta, Signor Loyolan jälkeläinen!»

»Katsokaa! Piispat ja arkkipiispat valkoisine liinahiippoineen,

kardinaalit hopeassa ja kullassa, hehkuen punaisissa puvuissa ja
gipyyri-pitseissä! Tuo on kardinaalipiispa — hän pukee paavin ylle
pluviaalin.»

»Mikä on pluviaali?»

»Pluviaaliko?… Minä näytän sen sitten, kun paavi tulee. Tuo tuolla
takana punaisessa kaavussa ja hopeahiipassa on kardinaalipappi.
Hän antaa paaville kullatun kynttiläjalan, johon on kullalla kirjatusta
silkistä tehty kädensija — ja tuo tuolla puettuna tunikaan on
kardinaalidiakoni — hän kantaa kynttiläjalkaa, jos paavi väsyy.»

»Kuulkaa!»

Siitä osasta juhlakulkuetta, joka oli kulkenut parvekkeen ohi, kuului

soinnukkaita ääniä.

»Sistiniläisen kappelin laulajat! He laulavat hymniä!»

»Kyllä tunnen sen. 'Tule Pyhä henki!' Kuinka mainion kaunista!

Tekisi mieli itkeä!»

Mutta hän hymyili vielä koko maailmalle, sillä se oli niin suuri ja
kaunis. Paroni astui hänen taakseen ja nojaten ikkunapilaria vastaan
puhui Roman olan yli sotaministerille, joka seisoi tytön vieressä.
 »Tuo se on vihollinen omien porttiemme sisäpuolella! Näyttelijä,
joka tuntee kaikki keinot, millä kansan silmät ja korvat saadaan
soaistuksi, ja jolla on kuudentoista vuosisadan kokemus
hallitsijanäytelmän näyttelemisessä. Jos näihin juhlamenoihin
sekoitetaan hiukan sentimentaalisuutta, niin kuka tietää, mitä voi itää
sellaisessa maassa, jonka seitsemänkymmentätuhatta pappia on
kyntänyt ja Davido Rossin kaltaiset miehet karhinneet!»

Yhtäkkiä laulu taukosi, joukon supatus ja melu vaikeni heti, ja

seurasi äänettömyyden hetki, semmoinen, joka on myrskyn ensi
tuulahduksen edellä. Hermostunut värähdys, niinkuin maan
vavahtelu juuri auringon laskiessa, kulki yli torin, ja väki seisoi
liikkumatta. Jokainen kaula oli ojolla, jokainen silmä kääntyneenä
pronssiporttiin päin, aivan kuin Jumala itse aikoisi tulla esiin
pyhyyksien pyhyydestä. Sitten tuosta suuresta hiljaisuudesta kuului
hopeatorven kirkas toitotus, ja seuraavassa silmänräpäyksessä mies
itse ilmaantui.

»Paavi! Paavi! Paroni, katsokaa!»

Ilma oli täynnä sähköä. Ääretön hurraa-huuto nousi alhaalta kuin

meren hyrsky, ja sitä seurasi kättentaputus, aivan niinkuin ääretön
hyökyaalto olisi valunut takaisin kiviseltä rannalta.

Vanhaa miestä, aivan valkoisiin puettua, kannettiin ihmisten

olkapäiden tasalla tuolissa, joka kimmelteli purppuraa ja punaista, ja
hänen ylitsensä kannettiin hopeaista kanopeaa. Hänen päässään oli
kolminkertainen kruunu, joka loisti auringonpaisteessa, ja ellei tuo
hento valkoinen käsi, joka kohoutui siunaamaan kansaa, olisi
liikkunut, olisi voinut luulla häntä kuvaksi.
 Hänen kasvonsa olivat kauniit, niissä oli kuin pyhä valo — ja ilme
oli täynnä lempeyttä ja suurta henkevyyttä.

Se oli liikuttava hetki, ja Donna Roman mielenkiihko oli voimakas.

»Tuolla hän on! Aivan valkoisissa! Hän on kullatulla tuolilla
silkkikanopean alla! Papit kantavat kanopeaa, ja tuolin kantajat ovat
polvihousuissa ja punaisessa sametissa! Katsokaa noita suuria
huojuvia höyheniä kummallakin puolen!»

»Riikinkukon höyheniä!» sanoi ääni tytön takana, mutta hän ei

kuunnellut.

»Katsohan, kuinka kirkon palvelijat heiluttavat pyhää savua, ja

tuossa kannetaan kultaista ristiä hänen edellään! Mikä
suosionosoitusten jymy — tuskin voin kuulla omaa ääntäni. On kuin
seisoisi vuorella, jonka juurella meri pauhaa. Ei, ei se ole minkään
muun äänen kaltaista koko maan päällä. Ihmisääniä —
viisitoistatuhatta ihmissuuta riemuitsemassa! Tuo on naisten
kättentaputusta — kuunnelkaa hentojen hansikaskäsien taputusta!
Nyt he heiluttavat nenäliinojaan. Katsokaa! Aivan kuin tuhansien
perhosien siivet kohoaisivat niityltä.»

»Niinkuin mehiläiskuningattaren koko perhe», sanoi kyynillinen

ääni takana.

»Minun täytyy myöskin heiluttaa nenäliinaani! Minun täytyy! En voi

vastustaa!»

Korvia tärisyttävät huudot kaikuivat italian, ranskan ja englannin

kielellä: »Kauan eläköön paavikuningas!» »Kauan eläköön
työmiesten paavi!»