■■ ■ ■ ■ ■ ■■■■ First Edition ■ ■■ ■

■■■ ■■
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookstep.com/download/ebook-47197680/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

As 95 Teses Nós Devocionais diárias nas 95 Teses de

Martinho Lutero Sample André Bispo

https://ebookstep.com/product/as-95-teses-nos-devocionais-
diarias-nas-95-teses-de-martinho-lutero-sample-andre-bispo/

Una grammatica italiana per tutti 2 edizione aggiornata

2020 B2 B2 1st Edition Alessandra Latino Marida
Muscolino

https://ebookstep.com/product/una-grammatica-italiana-per-
tutti-2-edizione-aggiornata-2020-b2-b2-1st-edition-alessandra-
latino-marida-muscolino/

Aula Internacional Plus 4 B2 1 1st Edition Difusión

https://ebookstep.com/product/aula-internacional-plus-4-b2-1-1st-
edition-difusion/

Edito B2 4e édition 4th Edition Myriam Abou-Samra

https://ebookstep.com/product/edito-b2-4e-edition-4th-edition-
myriam-abou-samra/
L eredità B1 B2 Primi Racconti 1st Edition Luisa Brisi

https://ebookstep.com/product/l-eredita-b1-b2-primi-racconti-1st-
edition-luisa-brisi/

Martin Luthers 95 Thesen Nebst dem Sermon von Ablass

und Gnade 1517 1st Edition Martin Luther Kurt Aland

https://ebookstep.com/product/martin-luthers-95-thesen-nebst-dem-
sermon-von-ablass-und-gnade-1517-1st-edition-martin-luther-kurt-
aland/

1000 Questions 1000 Answers angol középfok B2 Némethné

Hock Ildikó

https://ebookstep.com/product/1000-questions-1000-answers-angol-
kozepfok-b2-nemethne-hock-ildiko/

Nagy Origó nyelvvizsgakönyv Angol középfok B2 Horváth

Miklós Zsigmond Ildikó

https://ebookstep.com/product/nagy-origo-nyelvvizsgakonyv-angol-
kozepfok-b2-horvath-miklos-zsigmond-ildiko/

■■■■■■■■■■ ■■■■ ■■■ ■■■■■■■■■■■ B1 B2 3rd Edition ■

■■■■■■■■■

https://ebookstep.com/download/ebook-29840068/
Another random document with
no related content on Scribd:
The Project Gutenberg eBook of Nälkävuodet
1860-luvulla
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States
and most other parts of the world at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
United States, you will have to check the laws of the country where
you are located before using this eBook.

Title: Nälkävuodet 1860-luvulla

Author: A. Meurman

Release date: December 16, 2023 [eBook #72436]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kansanvalistusseura, 1892

Credits: Jari Koivisto

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK

NÄLKÄVUODET 1860-LUVULLA ***
NÄLKÄVUODET 1860-LUVULLA

Kirj.

A. Meurman

Helsingissä, Kansanvalistus-seuran kustantama, 1892.

SISÄLLYS:

Alkulause
I. Taloudellinen asema ennen vuotta 1867.
II. Taloudellinen asema 1867.
III. Walmistukset 1867.
IV. Kunnalliset aputoimet.
V. Yleiset työt.
VI. Waltiovarat ja rahanhankkeet.
VII. Waltion Wilja- ja siemenkauppa.
VIII. Riihimäen—Pietarin rautatie.
IX. Yksityisten ponnistukset.
X. Kerjäläiset.
XI. Kuolevaisuus 1868.
XII. Kuinka kansa kesti koettelemuksessa.
XIII. 1867 vuoden merkitys.
XIV. Jälkimaininkia.

Alkulause.

Mainittaessa vuotta 1867 tuntuu toimi-ijässä silloin olleesta

sukupolvesta ikään kuin koskettaisiin vielä kivistävään haavaan;
nuoremmissa synnyttää se jonkummoisen hämärän aavistuksen
vuodesta, jolloin jäitä kuljettiin Kesäkuussa, "keväästä joka ei
koskaan tullut" ja halloista, jotka turmelivat puolikypsyneet viljat
Syyskuun alkupuolella. Historiassamme tulee se olemaan lehtenä,
joka niin monien muiden synkkien kohtaloidemme kertomusten
kanssa, osottaa kuinka Suomen kansa jaksaa kovat kestää, käydä
sankaritaistelua oman itsensä pelastamiseksi ja paremman kohtalon
valmistamiseksi nouseville sukupolville. Mutta siksi oli tämä taistelu
ankara, ettei sen moninaisia opetuksia ja varoituksia saisi jättää
unohdukseen. Sen lähimmäiset seuraukset olivatkin sitä laatua, että
syystä voidaan sanoa 1867 vuoden kadon muodostaneen tuntuvan
käännekohdan taloudellisissa oloissamme. Warmaankin ansaitsee
sentähden sen aikuiset olot ja tapaukset tulla muistossa säilytetyiksi,
semmenkin koska käsitys niiden oikeasta laadusta näkyy jotensa
himmentyneeltä. Seuraaville lehdille antanevat jotakin arvoa ainakin
niihin sieltä täältä kootut viralliset tiedonannot, jotka, vaikka eivät
olekaan vaikeita joka miehen löytää, kuitenkaan eivät ole yleisesti
huomattuja. Niiden kokoonpano ja niistä johdetut johtopäätökset sitä
vastaan saattavat kyllä olla vaillinaiset, mutta niiden kirjoittaja voi
kuitenkin sanoa: "olinhan siellä minäkin".
 Likimpänä aiheena näiden muistelmien kirjoittamiseen on ollut
täällä viime syksynä ilmaantunut herra K.A. Tavaststjernan
kaunokirjallinen teos "Hårda tider" (Kovia aikoja), joka kokonaan
liikkuu mainitun 1867 vuoden vaiheilla, ja johon otsakirjoituskin
viittaa. Mitä ansioita tällä teoksella muutoin lieneekin, käsitellään
siinä kuitenkin historiallisia tosi-asioita jotensakin pintapuolisesti.
Waikka novelli ei suinkaan ole historiaa, niin on taiteilijan oikeudella
muodostaa historialliset tapaukset oman mielensä mukaan sittenkin
rajansa.

Ettei kirjan tekijä omasta näkemästänsä tunne noita kauheita

aikoja, se ei ole hänen syynsä; mutta luullakseni hänen ei olisi
pitänyt perustaa koko kumoustansa löyhiin, napiseviin juorupuheisin.
Ei olisi ollut kovinkaan vaikeata hankkia luotettavampia tietoja.
Novelli lienee tosin kirjoitettu ulkomailla, mutta sillä ei käyne
tosiasiain määrittämistä puolustaminen, semminkin koska
kertomuksen pääjuoni ei kaipaa noita nälkävuosia takalikkonakaan.
Nuo surkeat ajat olisivat kyllä erikseen antaneet arvokasta pohjaa
toisenlaatuisille tauluille ja kuvauksille, kuin mitä puheena oleva
novelli tarjoo.

Ainakin ne lukijat, jotka mainittuna suruvuotena 1867 elivät,

kärsivät ja toimivat, tuntevat itsensä petetyiksi, kun vertaavat omia
muistelmiansa niihin kuvauksiin, joita näiden "kovien aikojen"
kaunotaiteellinen esittäjä heille antaa. Semmoinenko sitten olikin tuo
Suomen kansan sankaritaistelu!

Kenties syntyy pettymys osaksi eri käsityksestä siitä, mitä

kirjoitustapaa tulee käyttää semmoisten tapausten kuvaamisessa. Ei
tahdo oikein miellyttää nuo tavalliset: "talonpoikaisfilosofia",
"talonpoikaisvaisto", "talonpoikaishössö", joilla nimillä tekijä,
arvattavasti tarkoittanee sitä altistusta ja Jumalan tahdon alle
nöyrtymistä, joita hän on huomannut suomalaisessa kansassa.

Ikävä kyllä edustaa kirjassa tätä samaa kansaa ainoastaan kaksi

siveellisen rappeutumisen alhaisimmalla kannalla seisovaa
pohjalaista. Joskus sattuu kyllä tekijä vakuuttamaan lukijata
suomalaisen hyvistäkin ominaisuuksista. Mutta ne ovat pelkkiä
vakuutuksia. Elävinä esimerkkeinä emme näe yhtäkään, ja lukija
tuskin voi tulla muuhun käsitykseen kuin: semmoisia roistoja ne ovat.
Saarijärven Paavosta ei näy vivahdustakaan. Ja olisivathan nuo
kamalat ajat kuitenkin voineet antaa aihetta suurenmoisiin
kuvauksiin, jos kirjantekijä olisi kyennyt perehtymään silloisiin oloihin,
jos hän olisi jättänyt kaikenlaiset Toreldit, Blumit ja insinöörit
parempia aikoja varten, ja yksinomaan astunut itse kansan elämään,
sen jalojen ja, olkoonpa, sen huonojenkin, edustajien keskuuteen.

Ensimmäisen hallayön aamu antaa tekijälle aihetta varsin

taiteelliseen luonnonkuvaukseen, mutta ihmiset siinä ovat
pelkästään vähäpätöisenä sivuseikkana, ainakin siksi kun "aamun
kuningatar, aurinko, näki varsin suuren kaupungin Suomenlahden
rannalla, silmiä häikäisevine valkoisine seinineen, joiden sisäpuolella
viisaat herrat vetivät vanhurskasten unta leveillä vuoteillaan,
varmoina siitä, että he olivat tehneet kaikki, mitä oli mahdollista
kansan kohtalon lievittämiseksi, kun olivat käskeneet arkkipiispaa
kansan parissa rukoilemaan Jumalalta hyvää vuodentuloa, jonka
mahdollisuutta he olivat epäilleet siitä saakka kun suvi välittömästi
seurasi talven perässä. Turhaan tähysteli aurinko löyhäksensä
jotakin levottomuutta tuon suuren kaupungin pyöreillä katukivillä.
Wasta myöhään aamulla nousi huolettomia henkilöitä vuoteiltaan,
tietämättä mitään yön tuhotöistä."
 Tämä ei ole ainoa paikka, jossa tekijä ilkkuen moittii hallituksen
toimettomuutta ja kansan rukouksia. "Hallitus — no sillähän oli
kielipolitikinsa ja rautatienrakennus ajatuksissa. Kyllähän sille
monenmoisissa lähetyskirjeissä ilmoitettiin, että vuodentulon toiveet
olivat äärettömän synkkiä, ja vaadittin, että hallituksen
välttämättömästi pitäisi ryhtyä suuriin viljanostoihin ulkomailta. Mutta
koska niissä puhuttiin ainoastaan epämääräisistä varomisista, ja
kartettiin varsinaisten ehdotusten tekemistä, siinä luulossa, että tuo
maanisällinen viisaus tuntisi itseänsä loukatuksi yksityisten
innokkaista neuvoista, niin pistivät korkeimmat asianomaiset
lähetyskirjeet viheriäisen veran alle. Sen jälkeen tekivät he suuren ja
juhlallisen päätöksen. Lähetettiin virkakirje arkkipiispalle, jossa häntä
Keisarin nimessä käskettiin koettaa välttää uhkaavaa hätää
kääntymällä Ainoan Kaikkivaltiaan puoleen erityisellä rukouksella,
joka oli luettava kirkoissa kaikkina sunnuntaina suven loppupuolella."

Mutta pitkäksi tulisi kertoa kaikkea sitä ivaa, jolla tekijä rankaisee
hallituksen toimettomuutta ja erittäinkin tuota hänen
mielikuvituksessaan syntynyttä jokasunnuntaista rukoilemista.

Jos hallitus todellakin olisi ollut siksi toimeton, kuin miksi sitä on
hra T:lle kuvailtu, niin olisi hänen inhonsa luonnollinen. Mutta hän ei
sittenkään ole valinnut oikeaa tapaa kertomisessa. Jos olisi hänen
sydämensä ollut mukana, olisi hän ankarasti, mutta surren
tuominnut, eikä ivalla ja pilkalla kostanut sitä lisäonnettomuutta, että
Suomen kansan asioita johtamassa oli niin surkeasti
kykenemättömät miehet.

Sama mahdottomuus tekijässä kohoamaan tehtävänsä tasalle ja

asettumaan oikeaan mielentilaan ilmaantuu kyllä usein. "Olihan",
sanoo hän, "kuolemakseen uupuneita, nälkääntyneitä, jotka olivat
jääneet yksin eivätkä jaksaneet raahata itseänsä johonkin
säädylliseen paikkaan kuollaksensa, vaan jotka jäivät — sans facon
'Kursailematta', 'pitkittä mutkitta' — kinoksiin." En luule, että nuo
veltot ranskalaiset sanat ikänä olisivat tässä kohden joutuneet
ranskalaisen kirjailijan mieleen. Kyllä olisimme saaneet lukea
kertomuksia, jotka olisivat viiltäneet sydäntämme, tahi ainakin,
niinkuin omassa kirjallisuudessamme, jossa kyllä on lukuisia
samanlaatuisia kuvauksia, ainakin jollakin lohduttamalla aatteella
ylentäneet mieltämme.

Helppo on huomata minkälaisten miesten suista hra T. on

ammentanut tietonsa hallituksen toimista 1867. Wielähän nytkin on
niitä, jotka Snellmanista tietävät ainoastaan, että hän oli "kurja
puoluemies", joka ajoi yksinomaan "kielipolitikiansa." Tämä
katsantotapa pyytää hra T:n novellissa kansalaisoikeutta Suomessa.
Minä luulen velvollisuudekseni kieltää sitä siltä historiallisten
asiakirjain nojalla. Mutta kylläpä on neljäsosa vuosisataa tyystin
lakaissut pois 1867 vuoden tapaukset nuoren sukupolven muistosta.

I.

Taloudellinen asema ennen vuotta 1867.

Tavallisesti mainitaan vuosi 1856 ensimmäisenä siinä pitkässä

nälkävuosien sarjassa, joka loppui vasta jälkeen vuoden 1867. Mutta
huomattava on, että saamme siirtyä hyvin kauaksi ajassa, ennenkuin
löydämme vuosia, jolloin hallitus ei olisi ryhtynyt jonkinmoisiin
aputoimiin maamme pohjois-osissa, semminkin Kuopion läänissä.
Luonnollista onkin, että se lukuisa irtain väestö, joka ei saa
vuosipalvelusta tahi ei rupea siihen, joka ei tunne oman asumuksen
tarvetta, tahi ei ole mahdollinen sitä hankkimaan itsellensä, jolla ei
ole edes omia vaatteita, vaan joka käyttää työnantajan repaleita,
alituisesti elää surkeassa puutteessa, ja joutuu todelliseen hätään,
kun vuodentulo, vaikkapa vain paikallisesti, on niukempi. Mitkä syyt
vaikuttanevat, että tämmöinen irtain, jopa alaston väestö on
olemassa juuri Kuopion läänissä, jossa maata luulisi löytyvän yllin
kyllin, sitä ei liene helppo saada selville. Ja onhan ehdotettu ja
mietitty jos jotakin keinoa, jolla tämä surkuteltava epäkohta saataisiin
korjatuksi. Mutta joko ei ole ryhdytty tarpeeksi ponteviin ja kestäviin
toimiin, taikka on mahdottomuuksia kohdannut; pääasia se, etteivät
olot ole sanottavasti parantuneet. Ehkä onkin liiallista vaatia näin
syvälle vajonneelta väestöltä mitään itsetoimintaa ja tulevaisuuden
ajattelemista. Mutta varma on, että kaikki toimet sen auttamiseksi,
joka ei yritä auttaa itseänsä, jäävät tehottomiksi, ryhtyköön niihin
hallitus tahi yksityiset.

Sikäläiset olot kuvataan tavallisesti näin: Nuorena ja ilman

vähinpiäkään varoja rakennetaan avioliittoja. Asumus etsitään
talollisten uuninpankolla tahi saunassa. Elatusta ensitarpeeksi
saadaan lainaamalla jyviä ensi suvena suoritettavan työn varalta.
Tietystikin kuluvat sitten ensi suven työn ansiot velkain maksuihin ja
elatukseen, niin että toinen talvi aljetaan yhtä turvattomina, ja kurjuus
karttuu mitä lukuisemmaksi lapsilauma, tuomittuna samanlaiseen
tulevaisuuteen, kasvaa.

Tämmöisissä oloissa oli puute jokapäiväinen, ja ainoastaan

kuvernöörien kertomuksista riippui minkälaiseksi sitä hallitukselle
kuvattiin. Ja täytyihän kuvernöörin pitää alustalaisistaan huolta.
Seurauksena oli että avuntoimet pohjoisissa lääneissä muuttuivat
melkein pysyväiseksi valtiomenoksi. Saatiinkohan niillä 10,000
markan avunteoilla, joita tavallisesti käytettiin, mitään todellista apua
puutteenalaisille toimeen, se jääköön sanomatta. Mutta se vaan on
varma, että sekä hallitus että väestö tottui pitämään hallituksen
velvollisuutena rientää apuun, missä ikinä sitä vain pyydettiin.
Semmoisella menetyksellä ei ainakaan amerikalaisia kasvateta.
Sääntönä oli niinikään talollistenkin velkaantuminen kruunulle. Jos
kruunu joskus tahtoi kiristää omansa takaisin, niin kyllä oli niitä, jotka
osasivat todistaa, että ajat olivat siksi vielä liiaksi kovat.

Varsinaisesti aloitti vuosi 1863 todellisten katovuosien sarjan.

Yleinen koko maassamme ei ollut tämäkään katovuosi, kovimmasti
koski se Pohjanmaata. Ponteviin rahankeräyksiin ryhdyttiin
yksityisten kesken ja hallituksen puolelta tarjottiin rahoja, yksistään
vuonna 1883 2,130,000 ruplaa, joko korottomasti taikka helpolla
korolla niille liikemiehille, jotka tahtoivat tuottaa viljaa kaupaksi. Tätä
samaa järjestelmää noudatti hallitus sittemmin seuraavinakin
vuosina aina 1867 vuoteen saakka. Niin järkevältä kuin tämä toimi
näyttikin, oli silläkin varjopuolensa. Kauppiaat, näet, tuottivat jauhoja
enemmän kuin mitä ainakin kovin tarve olisi vaatinut. Ne sentähden
tyrkyttivät viljansa lainaksi, kelle vain suinkin rohkenivat uskoa. Se
ajattelemattomuus, jolla meikäläiset tekevät velkoja, on kylliksi
tunnettu ja osoittautui silloinkin. "Kyllä nyt kelpaa elää", kuultiin joka
haaralta, "kun saa jauhomaton 12 kopekalla" (velkakirjan
karttamerkin hinnalla). Mutta maksu ei ollut yhtä helppo, ja venyi
vuosi vuodelta, kunnes vihdoin 1867 tosi tuli eteen. Silloin saatiin
taas kuulla, että tultaisiinhan sitä kutakuinkin toimeen, kunpa vaan
olisivat jääneet tekemättä nuo onnettomat velat, joita kauppamiehet
nyt, peläten velallisten lopullista maksunkykenemättömyyttä,
rupesivat joukottain hakemaan ulos. Nälkävuosi 1867 oli, kuten
tiedetään, lääninsihteerien kultavuosi. Hallitus sai puolestansa aika
läksytykset ennenaikaisista ja muka turhista avunhankkeistaan.

Mutta ulkopuolella tätäkin lainaliikettä saattoi se, joka oli likemmin

tutustunut yhteisen kansan taloudelliseen asemaan, helposti
huomata, että pula oli tulossa, sadosta huolimatta. Tosin ei voi
sanoa, että meidän kansamme siihen aikaan olisi elänyt kovin
äveriäästi. Mutta käsitys siitä, mitä on ylellisyydellä ymmärrettävä, on
varsin epämääräinen. Oikeastaan merkitsee kaiketi ylellisyys yli
varojen elämistä. Ja sitä vikaa kyllä meikäläisissä huomattiin. Kun
eivät varat riittäneet todellisiin tahi luultuihin tarpeisin, mitäs muuta,
"pisin sormi suuhun pistetään", ja mentiin lainaamaan. Harvan
velkakirjan näin minä siihen aikaan, josta säännöllisesti olisi korko
maksettu. Sitä useammin saapui velkoja ja velallinen luokseni
kymmenvuotisella velkakirjalla, pyytäen sitä uudistamaan lisäämällä
korot pääomaan ja jonkun kymmenkunnan ruplaa lisäksi vastaisia
tarpeita varten. Kun ei enää sekään keino auttanut, myytiin talo
pojalle tahi jollekin toiselle, jolla ei ollut muuta kuin velkakirja
tarjottavana. Myyjä pidätti itselleen tietysti runsaan eläkkeen, ja
semmoisia eläkkeen nauttijoita karttui taloon useampia, yhä
nuoremmalla ijällä. Itse velallinen useimmiten ei tuntenut velkansa
suuruutta.

Yhä huononevat vuodentulot rupesivat vihdoin tekemään aukkoa

tähän järjestelmään. Wasta perustetun Hypoteki-yhdistyksen lainat
olivat omiansa saattamaan aseman selville. Talollinen päätti muuttaa
häälyvät velkansa seisovaksi hypotekilainaksi. Kunpa vaan se
myönnetään, luvattiin jokaiselle velkojalle täysi suoritus. Mutta kun
laina oli saatu, huomattiin ettei se läheskään riittänyt kaikille
velkojille. Osattomiksi jääneet riensivät tietysti kohta hakemaan ulos
velkansa. Saatiin päätös, jonka nojalla irtain omaisuus ja kasvava
vilja myytiin riistokaupassa, ja puille paljaille jäänyt isäntä muuttui
työmieheksi, mutta hypotekiyhdistys sai korjata täydellisesti rappiolle
jääneen talon.

Yleisestikin oli maanviljelys mitä surkeimmalla kannalla, eikä se

voinutkaan parantua, kun taloudellisessa asemassamme oli
alituisesti vuotava haava: kotitarpeen viinanpoltto. Löytyi kuitenkin
järkeviäkin ihmisiä, jotka täydellä todella väittivät, että suomalaisen
maanviljelyksen kannattavaisuus riippui yksinomaan kotitarpeen
viinanpoltosta. Ei siis ihmettäkään, että talonpoikais-sääty 1863
vuoden valtiopäivillä varustautui miehuullisesti puolustamaan tätä
ainoata, mutta kallisarvoista etuoikeuttaan.

Puhumattakaan siitä äärettömästä aineen tuhlauksesta ja siitä

yleisestä juoppoudesta, joka oli seurauksena kotitarpeen
viinanpoltosta, ja jota paraiten käsittää siitä, että isännät juottivat
viinaansa puolituopittain palkollisillensa ja alustalaisilleen, ja että
piikain palkkaetuihin tavallisesti kuului oikeus polttaa joku määrä
viljaa viinaksi, esti sama kotitarpeen poltto muutoinkin
maanviljelyksen edistymistä. Kyllähän silloinkin ahkerasti opetettiin,
että "niitty on pellon emä", mutta hulluhan todellakin olisi ollut se
maanviljelijä, joka olisi pannut maansa heinäkasvulle, joka oli joutuva
järjettömien elukkain kitaan, kun kaura sitä vastoin juoksi kultavirtana
viinapannusta. Opit ja kehotukset jäivät siis tyhjinä houreina sikseen.
Ankarampaa saarnaa täytyi Suomen kansan saada kokea, ennen
kuin se taipui. Ne, jotka vielä uskovat, että Jumalan laupias käsi on
sitä johtanut, ne kiitollisuudella tunnustavat, että apu nytkin tuli
yhdennellätoista tunnilla. 1863 vuoden valtiopäivillä saatiin
kotitarpeenpoltto lakkautetuksi ja sillä aukaistuksi mahdollisuus
kansamme vastaiselle taloudelliselle vaurastumiselle.
II.

Taloudellinen asema 1867.

Kuten edellisessä kirjoituksessani olen koettanut osoittaa, oli

taloudellinen asema maassamme jo pitkiä aikoja ennen varsinaisia
katovuosia syvältä järkähytettynä. Miten ja missä määrässä
katovuodet vähitellen lisäsivät kurjuutta, käynee parhaiten selville
väkiluvun suhteista. Wiisivuosikkona 1860-1865 karttui väkiluku
keskimäärin 20,000 hengellä. Sopii siis pitää varmana, ettei
katovuosi 1862 vielä murtanut kansan yleistä taloutta. Mainittuna
vuonna ilmaantui jo Hämeesenkin yhä karttuvia laumoja kerjäläisiä,
paraasta päästä Pohjanmaalta ja myöskin Savosta. Mutta
vuodentulo oli kohtulainen keski- ja etelä-Suomessa, kulkevaiset
ruokittiin runsaasti, ja niiden luku ei ollut kuitenkaan siksi suuri, ettei
niiden hoidosta olisi voitu pitää kutakuinkin huolta.

Wuodesta 1865 alkoi nälkäkuume suuremmassa määrässä

vaatimaan uhria. Kuitenkin osoittavat sen vuoden väkiluettelot vielä
noin 17,000 syntynyttä enemmän kuin kuolleita. 1866 on
ensimmäinen vuosi, jolloin syntyneiden luku on vähempi kuin
kuolleiden, tosin ainoastaan 3,000 henkeä. Mutta jos arvelisimmekin
säännöllisen väenlisäyksen ainoastaan 17,000:ksi, niin nousee
puutteesen ja tauteihin kuolleiden todellinen luku 20,000:teen. Wuosi
1867, jolloin väestön toimeentulo riippui 1866 vuoden sadosta,
osoittaa jo kuolleiden voittopuolella 10,000 ihmistä, tahi edellisen
laskun mukaan noin 27,000 puutteesen ja tautiin uupunutta.

Tästä näkyy, että väestön kestämisen kyky oli jo ennen 1867

vuoden katoa suuressa määrässä heikontunut. Oli kyllä melkein yhtä
mittaa kotimaassa ja ulkomailla koottu varoja hätääntyneiden
auttamiseksi, oli hallituskin rahalainoilla kauppiaille edistänyt
viljantuontia, suoranaisia lainoja antanut kunnille ja yksityisille, ja
tyhjentänyt sekä makasininsa että rahavarastonsa. Mutta ei käy
väittäminen, että avut olisivat olleet ylenpalttiset, koska sittenkin
kuolon uhrit olivat hirvittävän lukuisat.

Yllämainitut kuolevaisuuden numerot osoittavat, että nälkätyfus jo

kahtena edellisenä vuotena ennen 1867 oli yleinen maassamme ja
raivosi valtavasti. Ei mikään ihmisvoima saanut sitä uutena ja
edellisiä kovempana kato-vuotena hillityksi. Wuosia jatkuneihin
avunhuutoihin ja keräyksiin oli jo kyllästytty, eikä maaseuduilla enää
ollut mahdollista saadakaan mitään kootuksi, koska
varakkaimmillakin oli yllin kyllin hätää torjuttavana lähimmäisessä
ympäristössänsä. Suoranaisien lainojen antamista kruunun puolelta
oli edellisinä vuosina käytetty, kenties väärinkäytettykin, siihen
määrään, ettei tuo "lainan" nimitys kelvannut edes
silmänlumoukseksikaan. Snellmanin Finl. All. Tidningissä annetun
tiedon mukaan nousivat kruunun kolmeen pohjoiseen lääniimme
antamat lainat 170,000 tynnyriin viljaa ja 1 milj. markkaan. Eipä
ihmekään siis, jos tuo siihen aikaan kansaamme syvästi juurtunut
mielipide: "kyllä keisari ruokkii", oli päässyt ylimmilleen, ja saattanut
väestöä leväperäisesti kädet ristissä odottamaan ruokapalansa
taivaasta putoavaksi.

Minun kokemukseni olikin semmoinen, että tilaton väestö kyllä olisi

ollut valmis syömään puhtaana leipänä joka jyvän jouluun saakka,
jättäen huolen vastaisesta ruoasta "keisarille". Niistä vähäisistä
varoista, jotka oli pelloista korjattu, täytyi tietysti myydä kapottain
"kelkkamiehille" (niille, joilla ei ollut hevosta). Mutta pidin
velvollisuutenani huomauttaa jokaiselle ostajalle, että nyt täytyi
yhden kapan kestää yhtä kauan kuin yksi tynnyri ennen oli kestänyt.
Muistan erään akan, joka hyvin välinpitämättömänä kuunteli
puhettani, jonka loputtua hän lausui: "Mutta oletteko kuullut, että A:n
talossa (eräs varallinen naapuritalo) sekoitetaan perunanvarsijauhoja
viljaan; eikö se ole syntiä?" Kyllä ämmä sai kuulla mikä oli syntiä?
Mutta tuo tapaus kuvasi hyvin olot. Varakkaammat toki ymmärsivät,
että jos "keisarin" tulisi ruokkia heitäkin, niin kyllä hänenkin varansa
ennen aikojaan loppuisivat. Ne siis olivat ensimmäiset, jotka
käsittivät, että omillaan täytyi koettaa toimeen tulla. Irtain väestö sitä
vastoin eli 1867, kuten ennenkin, huolettomana tulevasta päivästä.
Eikä kestänyt kauan ennen kuin sekin sai kokea, ettei hätäleivän
ainesten käyttäminen ollut syntiä.

Yhdeksäntenä päivänä Toukokuuta raivosi ainakin minun

paikkakunnallani kuusitoista-tuntinen pyry-ilma, joka korotti jo vähän
kaskenneet kinokset aitojen ja kattojen tasalle. Kuvatkoon taitelija
kansan synkkää mielentilaa, kun kaikkialla oli sylenkorkuisia kinoksia
aikana, jolloin kaurasiemen muulloin pyryili pellolla. Ei ainakaan
minun mielessäni ole hälventynyt saatikka haihtunut muisto siitä
vuorokaudesta ja sitä seuraavista. Warma on, että harva se oli, joka
silloin olisi rohjennut pilkata "kääntymistä ainoan Kaikkivaltiaan
puoleen", vaikka tosin en tiedä "taipuiko moni kenraalin unihvormu
kirkkorukoukseen Korkeimman puoleen niin, että olkanauhat
kalisivat ja epoletit peittivät penkinsyrjän". Mutta mahdottomana sitä
en pidä. Kyllä aika oli semmoinen, että se pehmitti jäykimmänkin
niskan! Me ihastumme lukiessamme, kuinka ukko Lode, vasta
rukoiltuansa "Isä meidän", lähti taisteluun, mutta me ivaamme
kansan rukoilemista, kun se lähti taisteluun, jossa kymmenkertaisesti
piti kaatuman miehiä, naisia ja lapsia.

Niin, semmoinen oli todellakin yleinen mielipide: "nyt on

ihmisvoima korren vertainen, yksin Kaikkivaltias voi pelastaa
kansan", ja hartaammin kuin ennen nousivat Hänen valta-
istuimelleen rukoukset, sekä yksityisesti että kirkoissa. Mutta mitään
säädettyä jokasunnuntaista rukousta ei ollut, ei hallituksen eikä
arkkipiispan käskemää.

Olkoonpa, hyvät herrat, niin, että uskonto, kuten eräs herra on

ollut todeksi näyttävinään, on pelkkää hypnotismia. Entä sitten! Kun
teitä vaivaa hammastauti, hermo- tai muu pikkusairaus, olette valmiit
rientämään hypnotisörin luokse. Hän sanoo teille ankarasti, ettei
teissä ole mitään tautia, te "uskotte", ja palaatte ihan terveinä ja
iloisina. Mutta Suomen kansalla oli 1867 enemmän kuin hammas- ja
hermotauti, sillä oli nälkä, kuolema ja kaikkinaiset kauheudet
odotettavina. Kadehditteko te, että se kääntyi vanhan, tunnetun
hypnotisörinsä, oman ja isäin Jumalansa puoleen, josta se, kaikesta
ivasta huolimatta, palasi virkistyneillä voimilla?

Kertomukseen tuosta olemattomasta jokasunnuntaisesta

kirkkorukouksesta, on antanut aihetta seuraava tosi-asia: Myöhäinen
suventulo saattoi jokaiselle selväksi, että oli tulossa kovia aikoja,
jommoisia Suomen kansa tuskin vuosisatoihin oli saanut kokea.
Luonnollisesti yrittivät kaikki, jotka vain kynään kykenivät, antamaan
neuvojansa tahi, missä niitä ei löydetty, ainakin sättimään kansaa
ylellisestä elämästä edellisinä aikoina. Wakavampaa laatua oli eräs
rovasti Lars Stenbäckin Åbo Underrättelseriin heinäkuussa lähetetty
kirjoitus. Siinä huomauttaa hän ihmisvoiman riittämättömyydestä ja
vaatii, että yleinen rukouspäivä olisi säädettävä vietettäväksi
määräpäivänä. Tätä ehdotusta puolustettiin erittäin prof. Granfeltin ja
Råberghin silloin toimittamassa aikakauskirjassa "Kyrkligt
Weckoblad", mutta vastustettiin tietysti vapaamielisessä Helsingfors
Dagbladissa, kuitenkin ainoastaan siten, ettei hallituksen vaan
tuomiokapitulien tulisi antaa siitä käskyä. Silloin yleinen mielipide oli
kuitenkin siksi vakaa, että hallitus taipui sen alle ja sääsi tuon yleisen
rukouspäivän pidettäväksi 8 p. Joulukuuta, siis ei suinkaan hyvän
vuodentulon saamista varten, vaan kansan valmistamiseksi
kestämään Kaikkivaltiaan säätämää rangaistusta. Rukouspäivä ei
siis ollut hallitusmiesten keksimä, vaan kansan vaatima.

Mitenkähän olisi, jos Suomen kansa nytkin vaatisi yleistä

rukouspäivää vietettäväksi, kun kysymyksessä ei ole ainoastaan sen
aineellinen, vaan myöskin sen kansallinen ja henkinen olemus.
Tulisikohan se ivan esineeksi?
III.

Walmistukset 1867.

Neuvon-antajia ei suinkaan siihen aikaan puuttunut. Kaikenlaisia

järkeviä lähetyskirjeitä tulvasi jöukottain sanomalehtiin, jopa
painettiin "virallisiinkin". Josko niitä suoraan saapui hallitukselle, ja
siellä pistettiin viheriaisen veran alle, sitä en tiedä. Mutta jos ne olivat
samanlaatuisia kuin sanomalehtikirjoitukset, niin ne todellakaan eivät
parempaa kohtaloa ansainneetkaan. Yleisesti sisälsivät ne
valitusvirsiä jos jostakin ja jos minkälaisia ja lisäksi joskus tuon
varsin järkevän neuvon, että hallituksen täytyi ryhtyä entistä
suurempiin viljan ostoihin ulkomailta. Mutta millä varoilla nämä ostot
olivat suoritettavat, kun kruunun varat jo entisistä ajoista olivat
kuihtuneet ja yhä kuihtuivat kaikkinaisen liikkeen seisahtumisen
tähden, ja millä varoilla kansa jaksaisi maksaa näitä viljoja, se ei
laisinkaan huolestuttanut asianomaisia neuvonantajia. Ehkä luulivat
nekin, että "setelit tulvailivat Helsinkiin, jossa niitä pidettiin varmassa
säilyssä pankin holveissa maan jykevien leimaamattomien
kultaharkkojen parissa. Parempia raha-asioita hallituksella ei
koskaan ollut."