2022 FRM© Exam Part I Foundations of

Risk Management 1st Edition Garp

(Global Association Of Risk
Professionals) - eBook PDF
Go to download the full and correct content document:
https://ebooksecure.com/download/2022-frm-exam-part-i-foundations-of-risk-manage
ment-ebook-pdf/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

2022 FRM© Exam Part I Valuation & Risk Models 1st

Edition Garp (Global Association Of Risk Professionals)
- eBook PDF

https://ebooksecure.com/download/2022-frm-exam-part-i-valuation-
risk-models-ebook-pdf/

2022 FRM© Exam Part I Quantitative Analysis 1st Edition

Garp (Global Association Of Risk Professionals) - eBook
PDF

https://ebooksecure.com/download/2022-frm-exam-part-i-
quantitative-analysis-ebook-pdf/

2022 FRM© Exam Part I Financial Markets & Products 1st

Edition Garp (Global Association Of Risk Professionals)
- eBook PDF

https://ebooksecure.com/download/2022-frm-exam-part-i-financial-
markets-products-ebook-pdf/

SCR 2022 Sustainibility and Climate Risk Book 1st

Edition Global Association Of Risk Professionals (Garp)
- eBook PDF

https://ebooksecure.com/download/scr-2022-sustainibility-and-
climate-risk-book-ebook-pdf/
2017 Financial Risk Manager (FRM) Exam Part I Financial
Markets and Products 7th custom Edition- eBook PDF

https://ebooksecure.com/download/2017-financial-risk-manager-frm-
exam-part-i-financial-markets-and-products-ebook-pdf/

(eBook PDF) Principles of Risk Management and Insurance

13th

http://ebooksecure.com/product/ebook-pdf-principles-of-risk-
management-and-insurance-13th/

(eBook PDF) Principles of Risk Management and Insurance

14th Edition

http://ebooksecure.com/product/ebook-pdf-principles-of-risk-
management-and-insurance-14th-edition/

Principles of Risk Management and Insurance 13th

Edition (eBook PDF)

http://ebooksecure.com/product/principles-of-risk-management-and-
insurance-13th-edition-ebook-pdf/

(eBook PDF) A Risk Professional's Survival Guide:

Applied Best Practices in Risk Management

http://ebooksecure.com/product/ebook-pdf-a-risk-professionals-
survival-guide-applied-best-practices-in-risk-management/
Another random document with
no related content on Scribd:
 Kirahti vaunun ovi. Mies hyppäsi alas. Unessa oli joukko. Hän
yksin oli valvonut ja kuunnellut yön ääniä seinän takaa. Äsken oli
hän kuljeskellut vähän ympäriinsä, syönyt iltasen ja koettanut ruveta
nukkumaan, mutta ei ollut saanut unta, ja koska ei tuntunut
miellyttävän loikoilu ummehtuneessa vaunussa, hän lähti ulos.
Vähän matkan päässä Erkki pysähtyi ja katsoi taaksensa. Heikko
savu kohosi veturin piipusta, ja Erkin mieleen tuli kuva vanhasta
miehestä, joka istuu porraskivellä syvissä ajatuksissa vähitellen
sammuva piippu hampaissaan. Savu kohosi vaisusti melkein
suoraan ylös, kallistuen sitten länttä kohden. Vähän matkan päässä
se muutamien metrien etäisyydelle maasta muodosti ohuen,
paikallaan pysyvän, sinisen kerroksen ilmaan. Rauhaa henki lempeä
yö.

Erkki kääntyi jälleen menemään vahtituvalle päin. Pikku lintu

pyrähti maasta, lensi säikähtyneenä äännähtäen samaan suuntaan
ja pistäysi pihlajaan, joka kasvoi vahtituvan päässä. Pihakivellä istui
Anni, ratavartijan tyttö, käsityö helmaan unohtuneena.

"Minä luulin yksin valvovani", puhutteli Erkki tyttöä radalta.

Anni punastui ja tuli vähän hämilleen vastatessaan: "Muut ne

meilläkin ovat iltaunisia, mutta minulla ei tahdo tulla koko kesänä
mennyksi ennen puolta yötä nukkumaa."

"Kukapa hennoisikaan tällaisena ihanana iltana".

"Saahan sitten talven pimeillä nukahtaa", vapautui Anni.

Erkki nousi jo pihaan ja meni korkean kiven juurelle, jolle tyttö oli
istunut.
 "Siinähän onkin komea valtaistuin".

"Onhan tämä", sanoi Anni ja siveli kädellään kiveä jotakin

tehdäkseen.

"Ja mitäs te hallitsette tältä istuimelta?"

"Vaikka mitä", nauroi tyttö.

Keskustelu läksi käyntiin, kulki vähäpätöisyyksissä, mutta kulki

kuitenkin. Vähän ajan kuluttua Erkki jo nojasi kiveen ja katsoi ylös,
Anni hieman pää kallellaan vasemman olkansa ohi alas. Ja Erkistä
oli mieluista katsoa kauniisiin silmiin.

Kun hän vähän ajan kuluttua loikoili vaunun lavalla, muisteli hän
Annia. Eipä olisi uskonut, kuinka kaunis tyttö oli saattanut yletä täällä
metsän yksinäisyydessä. Tukka oli vaalea, muoto kapea, suora
nenä, jonka muutamat kasvojen liikkeet taivuttivat vähän kyömyksi,
iho nuortevan raikas ja kuultavan puhdas, silmissä uneksiva katse…
Mutta eipä antanut auttaa itseään kun laskeutui alas kiveltä. Kaunis
kuva mielessään nukkui Erkki vihdoin.

*****

Jo puoli viideltä oltiin seuraavana päivänä työssä ja sitä järjestystä

aiottiin pitääkin koko aika, sillä joka suhteessa sopi aloittaa aamulla
aikaisin ja lopettaa illalla varemmin, koskapa iltapäivällä ja illalla oli
juuri näillä seuduilla pääasiallinen junien kulkuaika.

Pitkin junan sivua katsoessa näki lapioiden välähtelyt, käsivarsien

ristivilahdukset ja vartalojen omituisen koivertavan liikkeen
hietaruskeaa pohjaa vasten. Toisinaan keskeytti hiljaisuuden
varoittava huudahdus, milloin rinnettä alas vieri kivi tai sortui petäjä.
— Kun vaunut olivat vihdoin täydet, kokousivat miehet niihin, istuivat
levähtämään tai nakkausivat pitkälleen puhtaaseen hietaan; he
kerääntyivät myöskin toistensa luokse jutellen viettääkseen aikaa,
mikä viivyttiin matkalla tyhjennyspaikalle.

Työn päätyttyä miehet istuivat vaunussa. Toiset polttelivat, toiset

juttelivat.

Jarrumies Lotvonen kirjoitti vaimolleen:

"Pikanelli on lopusa, niin että lähätäppä lissää".

Muuta ei hän saanut kokoon, mutta niinpä sai kotiväki kuitenkin

tervehdyksen.

Vahlmannin Jakke oli ottanut esille viulunsa. Hän istui ruhmolla

kamiinin vieressä, selkä seinään, silmät puoliummessa ja soitti
valssin tahdissa kulkevaa laulun säveltä.

Soiton kestäessä Erkki vaipui haaveisiin. Hänelle muistui mieleen

Irjan lämpöinen kamari lumimyrskyisenä talvi-iltana. Istuiko siellä nyt
kirjuri Irjan kanssa? — Hän hyppäsi alas lavalta, hän ei sietänyt
nähdä ketään, vaunu kävi ahtaaksi. Hän hävisi metsään hietamäen
taakse.

*****

Mitä useampia päiviä täällä viivyttiin, sitä enemmän Erkki kiintyi

ratavartian Anniin. Ihania iltoja viettivät he yhdessä, kun kajastus
taivaalla vaaleni ja muut viipyivät unten mailla. Kuinka avonainen,
vapaa ja turmeltumaton Anni oli — kokonaan toinen kuin Irja. Kuinka
puhdas hänen sydämmensä. Ja kuitenkin saattoi rintaa oudosti
polttaa, kun Erkki yksin jäätyään muisteli Irjaa, lapsuutensa ystävää.
 7

Tuli seuraava kevät; suunnattomat lumimäärät olivat alkaneet

sulaa. Satoi yhtä mittaa, yötä päivää. Jokivarsiasukkaat pelkäsivät jo
pahinta. Kovin tuli tulva yhtäkkiä tänä kevännä. Vesi nousi alinomaa
ja nosti jäät liikkeelle. Talojen myllyt olivat jo vaarassa ja kaikkein
vaarallisimmissa kohdissa oli niitä kiinnitetty vahvoilla köysillä ja
kettingeillä rantapuihin ja kiviin.

Huolen painamana käveli talonpoika rantavainiollaan, sillä

syysrukiit olivat vaarassa.

Jokainen katse seurasi päivät pitkät virran kulkua, mielissä

tuskainen odotus. Kaikki olisi pelastettu, ellei muodostuisi jääpatoa
minnekään.

Mutta lämpöiset tuulet porasivat hankea hellittämättä. Sohjuna

huljui koko maa.

Joki oli äyräitään myöten täynnä. Mahtavana ja varmana,

tyyneenä ja rauhallisena vaeltaa sen vesi merta kohden. Se kantaa
pinnallansa rannalta irti kiskomiaan puita ja pensaita, tukkeja ja
paperipuita, heinäsuovia ja latoja, jotka kokonaisina pyörivät joen
valtavissa käänteissä. Ja matkalla liittyi yhä uusia mukaan.

Hietamäen ratavartija nukkui levottomasti. Jo kolmisenkymmentä

vuotta oli hän asunut tässä, käynyt tarkastamassa rataosansa
säännöllisesti ja huolellisesti ennenkuin vuorokauden kiivain liike
alkaisi. Näin keväisin oli oltava enimmän varuillaan, semminkin joella
päin. Illalla oli siellä näyttänyt huolestuttavalta.
 Rata oli petollinen, ikäänkuin siihenkin olisi tarttunut keväistä
rauhattomuutta. Routa suli sen pengermästä, nosti kiskot, laski
taasen toisin paikoin. Oli lyötävä kiiloja kiskojen ja pölkkyjen väliin ja
koetettava saada lyömänteet tasaisiksi, sillä kovin pahasti
keikahtelivat vaunut ohi kiitäessään.

Siellä nukkuivat nyt vaimo ja tyttö vartijan noustessa ylös.

Uunin piipussa tohisi myrsky raskain huokauksin ja sade pieksi

akkunoihin. Oli yösydän, melkein pimeä. Vartija sytytti lyhtynsä. Hän
oli mielestään nukkunut liikaa. Tänään oli lähdettävä aikaisin, oli
pakosta, sillä tämä yö varmaan kätki jonkun salaisuuden…

Seinältä otti hän nahkaisen kotelon, jossa olivat merkinantoneuvot,

liput ja räjähdyssignaalit. Näin varustettuna läksi hän ulos. Tuuli
kiskoi eteisen ovea ja oli vähällä saada sen käsistä ryöstetyksi.

Metsässä hietamäen päällä pauhasi myrsky sysäyksin, repi kuin

vihassa. Puun latvat painuivat kumarruksiin, ja taivaan kajetta vasten
näkyi niiden huojunta.

Vartija työnsi vaununsa radalle ja läksi Ourun ojalle. Hänestä

tuntui vain koko ajan, että juuri siellä oli vaaran paikka, mutta siitä
huolimatta oli välilläkin joka hetki jokainen hermo jännityksissä.
Saattaisihan olla jostakin ratakisko poikki, murtua pois paikaltaan
raskaan junan alla.

Niin vyöryi vartija edelleen pidätellen alamäissä, ettei vain vauhti

liian kiihtyisi ja hän kulkisi huomaamatta ohi vaaranpaikan. Nousiko
rata tuossa tavallista enemmän… oliko tuossa routa sen laskenut?
Niin kovin vähän saattoi nähdä pienen lyhdyn valossa.
 Nyt mäkeä ylös, taasen alas. Mitä on tuon mutkauksen takana —
pimeys sen kätki. Tuuli vain puhui, lennätinpylväät valittivat
jaksottaista säveltään…

Niin kiisi hän edelleen kuin olisi joku takaa ajanut.

*****

Pohjoisesta kiisi yöjuna. Värisevät valot ilmestyivät aukeaman

laitaan, kasvoivat pimeässä etäisyydessä, nousivat maasta. Ja
vähän ajan kuluttua kantausi sen ääni tuulen mukana.

Juna meni halki nukkuvan kylän. Rakennukset häämöittivät

mustina ja niiden seinistä kajahtivat vastaan koneen iskut, vyörynnän
pauhu.

Nyt se kohousi metsään, kääntyi mäen päällä, meni ohi kylän

laidassa olevan vahtituvan.

Vaunuissa nukkuivat ihmiset.

Junapalvelijat liikkuivat äänettöminä ovissa. He olivat vetäneet

verhot kaasukupujen yli, ainoastaan ohuen raon kautta tuleva valo
valaisi käytävää.

Vaunut luisuivat pehmeästi eteenpäin, keinuivat ja tuudittelivat

nukkujia.

*****

Veturissa oli Erkki toverinsa kanssa. He olivat äänettömiä

molemmat.
Erkkiä vaivasi joku ahdistava tunne, jonka syytä ei osannut selittää.
Oli kuin joku patoutuma mielessä.

Hän hoiti tehtäviään vaistomaisesti. Katse vain oli valpas, sillä

kevät oli, luonto oikullinen. Tällä kertaa tunsi Erkki itsensä
väsyneeksi. Ruumis kaipasi lepoa, mutta nyt ei saanut torkahtaa.
Pysyäkseen virkeämpänä avasi hän toisinaan sivuakkunan ja antoi
raittiin ilmavirran sivellä kasvojansa. Juna oli pimeä, ainoastaan
viimeisenä olevan konduktöörivaunun akkunasta kajasti tuli. Joka
kerta, kun hän katsoi nukkuvaa junaa, selvisi hänelle, mikä karkoitti
unen silmistä…

Pyörät hakkasivat kiskojen liitekohtia nopeassa tahdissa. Ne

muodostivat rytmillisen kolinan, joka tuulen pyörteiden lomissa kaikui
takaisin joka puolelta. Näin syöksyi musta hirviö eteenpäin, ja
pimeydestä näytti juoksevan kiskopari, jonka jättiläinen nieli. Sen
otsassa paloi kolme silmää säihkyen…

*****

Ourun oja oli oikeastaan pienoinen joki, joka kulki yhtä rintaa
valtajoen kanssa, johon sitä esti yhtymästä kolme kilometriä leveä
kangas. Vasta suupuolella se käytti hyväksensä jotakin notkelmaa ja
purkausi jokeen. Mutta joskus tällaisina keväinä kuin nytkin, saattoi
valtaväylä antaa sille mahdottomista varastoistaan. Ja nyt oli
iltapäivällä sattunut sellainen tapaus. Yläkylien suvannot olivat
laskeneet jäänsä.

Rannoilla vapisivat ihmiset tätä luonnon suurta näytelmää

katsoessaan. Tyyni, kiihkoton oli virran kulku, mutta jokainen tiesi
sen kätkevän itseensä mittaamattomat voimat, jotka kykenisivät
lyhyessä hetkessä aikaan saamaan kauheat tuhot. Riippui kokonaan
siitä, miten kävisi mutkauksessa vähän alempana ja saaren luona,
jossa joki jakautui kolmeksi väyläksi. Kaiken varalta oli tuotu
räjähdysaineita jään särkemistä varten. Kuinka siitä huolimatta
kävisi? Sama kysymys kaikkien huulilla, sama tuska sydämessä.

Jo täyttävät tuolla varovaisimmat veneitänsä, ja katselevat

navetoissa karjan kytkimiä, aukaistaksensa ne nopeasti, jos tarve
vaatii.

Odotettiin jännittyneinä, tulisiko kauhun viestiä alhaalta…

Päivä kului. Yhä tuli lauttoja, mustia jäitä, talvitien kantoja.

Muutamat olivat kääntyneet nurin ja kuljettivat irti kiskoutuneita
pohjakiviä päällimmäisinä. Vesi oli läpinäkymättömän likaista.

*****

Mies juoksee hengästyneenä pitkin joen rantaa. Pysähtyy taloon.

Kohta lähtee toinen seuraavaan. Ylös jokivartta. Hirmuviesti mukana:
jäät ovat patoutuneet.

Ei kysy kukaan, jokainen tietää.

Äsken vainioita, nyt järveä. Virta pauhaa pihoilla, koski kujilla

kuohuu. Hämärtyvän illan kattamaan metsään laukkaa mylvien
valloilleen päästetty karja…

Vesi solisee pitkin hakamaita, pensaiden juuritse, mättäiden

välejä, nousee järveksi, katkaisee kankaan, leikkaa routaista
hietikkoa…

Sitten alas rinnettä, laaksoon, nevalle…

 Neva järveksi. Vaivaiskoivut veden alle.

Ourun ojalle!

Oja jokena, raivopäänä, rannat temmastuina etäälle toisistaan…

Pensaat upoksissa… metsät joessa.

*****

Jo kuuli vartijan herkkä korva onnettomuutta ennustavan äänen.

Merkit metsän rannassa jo viittasivat siihen. Tulvavesi oli jo etäällä
vastassa, mustana tasapintana radan yläpuolella.

Hän kuitenkin meni vielä etemmäksi ja pysähdytti vaununsa

kappaleen matkan päähän sillasta. Jalkansa olivat tampeuksissa,
eikä hän tahtonut saada lyhtyä koukusta. Juoksujalkaa riensi hän
sillalle valaisten lyhdyllään radan vartta. Tuskin parin korttelin päässä
vallin harjasta oli jo veden pinta.

Sillan alla pauhasi koski huimasti. Yläpuolella oleva vesi painautui

ankarasti tähän ainoaan purkautumiskohtaan.

Aivan siinä arkun vieressä kohisi pyörre, jonka syvennykseen

vartija koetti katsoa. Maakerrokset laukeilivat leikkaavaan virtaan.
Hän kuljetti lyhtyään pitkin arkun selkää, ja kätensä alkoivat vapista.
Hän syöksyi kuin pakoon vaunulleen. Korviin jäi soimaan pyörteen
korina, tukkien ja jäiden jymähtely, silmiinsä näkymään kohollaan
olevat kiskot ja kuvitelmiinsa seuraavien hetkien tapahtumat Ourun
sillalla.

Hänellä ei ollut enää mitään tekemistä siellä. Ylös kotiin nyt.

 Hän puristi lyhtynsä sangasta kuin hukkuva oljenkorresta, tuli
rauhattomaksi, kun näki liekin lepattavan rakosista tunkeutuvassa
ilmavirrassa ja suojeli sitä tuulelta. Varovaisesti käänsi hän punaisen
lasin tulen eteen ja juoksi vaunun luo kopeloiden taskujaan, olivatko
tulitikut tallella. Lyhdyn hän asetti koukkuun ja juoksi vaunun
vauhtiin. Siihen hypättyään riisti hän sadetakin ja takin yltänsä
sateesta huolimatta. Aivan hartioissa pakotti ja kun hän tarttui
vaununsa vipuun, tuntui se entistä keveämmältä. Jokainen sekunti
oli kallis.

Kotiin saavuttuaan heitti hän vaununsa tielle, ja juoksi pihalle.

"Herra Jumala, Herra Jumala!" hoki hän haparoidessaan lukkoa.

Sai oven auki, riensi sisälle, kykeni sentään hillitsemään itsensä ja
herätti tyyneesti vaimonsa ja tyttärensä.

"Ourun silta on sortunut".

Salamana välähti Annin mielessä, kuinka juna on suistunut. Kuka

oli veturissa?

Hän huudahti tuskissaan.

"Ei vielä pahempaa ole tapahtunut, mutta pikajuna on tulossa".

"Juoskaa radalle!" hätäytyi Anni. "Herra Jumala, kiirehtikää!"

Anni oli aivan sekaisin niinkuin äitinsäkin.

"Tyyntykää nyt ja kuunnelkaa. Vartioikaa rataa ja pysähdyttäkää

juna! Minä menen Ourulle uudestaan, viemään asemalle tietoa, jos
vielä pääsen yli."
 Samassa oli hän jo poissa. Myrsky pauhasi metsässä, mutta
merkkituli paloi vielä. Nopeasti etsi hän vajasta toisen lyhdyn, käänsi
vaunun ja lähti alamäkeä. Vaunun vyöryessä etsi hän kotelosta
räjähdyssignaalit, pysähtyi ja kiinnitti ne kiskoon määrätylle
etäisyydelle.

"Herra varjelkoon, ettei sammuisi Annin lyhty eikä kastuisi

räjähdysaine!" —

*****

Anni seisoi yksin radalla. Myrsky pieksi hameita ja painoi ne pitkin

jalkoja. Siitä huolimatta hänellä oli lämmin.

Mikä juna nyt olikaan tulossa? Anni muisti numeron, tiesi

kuljettajan.
Hän painoi kädellä sydäntään. Hän!…

Mitä? Näkyikö jo etäisyydessä veturilyhty? — Ei, silmissä vain

jotakin sellaista vilahti.

Miten kaikki oli tapahtunut? Miten oli isä saanut tiedon tästä.
Jumala itse sen oli ilmoittanut, hänet vuoteeltaan nostanut.

Hän kuunteli jälleen myrskyn ääntä. Se kiskaisi yli Hietamäen

metsän, saattoi tulen lyhdyssä lepattamaan. Hätääntyneenä katsoi
hän lyhtyänsä. Jumala, Jumala, jos se sammuisi juuri kun juna on
lähellä! Hän koetti kätkeä sen vaatteidensa suojaan ja pitää vain
tulta ulospäin.

Tuuli rämyytti vaihteen merkkipeltiä.

Oliko varma, että vaihdekkaan oli oikein?

 Hän meni sen luokse ja tutki paikan. — Ja sydämeen hiipi tuska.
Muistui mieleen mennyt kesä, jolloin työjuna oli ollut täällä, kulki
tästä vaihteesta, oli tuossa aina yön aikana… Ne viikot… Hän oli
odottanut niiden takaisin palaavan, odottanut ikävään
menehtymäisillään… eivätkä ne olleet palanneet… Eikä ollut
palannut hänkään, joka oli elämän täyttänyt ja taasen tyhjäksi tehnyt,
murheen rintaan tuonut…

Oli ollut aikoja, jolloin hän ei voinut tätä paikkaa lähestyä, taasen
toisia, jolloin ei olisi muualla ollutkaan kuin täällä ja radan varrella,
suohon laskevalla rinteellä, josta silloin oli viime hyvästin
vilkuttanut…

"Olenko tässä estämässä häntä syöksymästä kuolemaan?"

*****

Juna laskeusi alamäkeen ja Erkki vähensi höyrynmenon. Sillä

välin laitteli lämmittäjä pesän kuntoon. He kulkivat nopeaa vauhtia,
sillä alkumatkasta oli juna ollut myöhästynyt ja tällä pitkällä välillä
aikoi Erkki päästä jälleen oikeaan aikaan kiinni.

Lämmittäjästäkin oli kai jo äänettömyys alkanut tuntua pitkältä,

koskapa veti päänsä pois suojanpuoleisesta sivuakkunasta ja sanoi:

"Aikaapa olla metsästäkin jo lumi vähänä."

Erkki oli omissa ajatuksissaan vastaamatta mitään.

"Sanoitko jotakin?" kysyi hän vähän ajan kuluttua kiinnittämättä

ollenkaan huomiota, mitä toveri siihenkin vastasi. Mutta hetken
perästä säikäytti hän lämmittäjän pahanpäiväisesti sanomalla
yhtäkkiä:
 "Tällainen tulva saattaisi saada suuria onnettomuuksia aikaan."

Ja hetken kuluttua:

"Mitäs sanoisit, jos tuolta pimeydestä ilmestyisi yhtäkkiä eteesi

murtunut ratapenger, kiskot ja sillankansi hiivatissa — ja me
myöskin?"

Hän tunsi jonkunlaista nautintoa kohoittaessaan kauhun kuvan

hitaan ja nahjusluontoisen lämmittäjän mieleen.

Mutta Erkki vaipui jälleen omiin ajatuksiinsa.

Yhä viipyi hänen mielikuvituksessaan tuo katse, joka koko matkan

oli häntä kiusannut. Nuo surulliset, anteeksipyytävät, syvät ja
sykähyttävän lämpimät silmät — Irjan silmät. Nuo kalpeat
värähtelevät kasvot, jotka olivat unelmissa häntä seuranneet
lapsuusvuosilta saakka.

Sillä Norvannossa, juuri vihellettyään lähtömerkin, oli Erkki

vilkaissut aseman käytävälle, ja siinä, yksinään, alakuloisena ja
muista syrjässä oli Irja seisonut ja katsonut häneen. Katsonut
liikahtamatta, jääden, kuin patsas paikalleen, kun juna oli mennyt…

Mutta nyt oltiin tulossa Hietamäkeen ja Erkki muisti Annin.

Hänessä kuohahti. Omituinen toimintahalu valtasi hänet. Hän tarttui
venttiiliin ja nykäisi täyden paineen koneeseen.

Nyt jo alkoivat astiat heittelehtiä nurkassa, puut liikkua pinoissa,

kukkurat vyöryä välikköön. Lämmittäjä säpsähti ensimäisen halon
putoamista lattialle ja nousi seisomaan. Hän hienosti huomautti
kuljettajaa avaamalla pesän ja rupeamalla syytämään puita sinne. Ja
aivan oikeaan osattu: Erkki ikäänkuin havahtui, tuntui häpeävän ja
sulki venttiiliä.

*****

Nyt kääntyivät he Hietamäen ojelmukselle. Erkki näki jo tulen, ja

vaistomaisesti tarttuivat kädet höyrynsulkijaan sekä jarrulaitoksiin,
vaikkakaan hän ei vielä tajunnut, mitä tämä kaikki merkitsi. Tuli oli
siksi etäällä, ettei sen näkeminen vielä kyennyt herättämään häntä
ajatuksistaan erilleen. Lyhyen hetken aikana ei hän oikeastaan
ajatellut mitään erikoista. Kuin iskuna tuli sitten yht'äkkiä: punainen
tuli!

Juna jatkoi matkaansa omalla vauhdillaan.

Mitä oli tapahtunut Hietamäessä, koska vaadittiin junaa

pysähtymään?

Edessä on punainen tuli, sanoi hän lämmittäjälle, joka juuri täytti

pesää.

Tuskin elämänsä päivinä lienee Kaijala tehnyt niin nopeaa liikettä

kuin nyt hyökätessään akkunaan. Hapuilevat ajatukset ja järkyttävät
kuvat, jotka sitten kuljettajan äskeisen kuvittelun olivat häntä
vaivanneet, veti punainen tuli kuin magneetti itseensä. Mennessään
ne koskettivat äitiä ja lapsia kotona, mutta hän mykistyi
katsellessaan suurenevaa valopilkkua edessä.

Vauhti väheni ja he tulivat yhä lähemmäksi vaihdetta; nyt jo aivan

hiljaa. Lyhtyjen valaisemalle alueelle ilmestyi Anni. —

Erkki pysähdytti koneen ja tuli alas.

 "Mitä on tapahtunut?"

Anni punastui, vaikeni, lyhtyä pitelevä käsi vavahteli.

"Miksi juna on pysäytetty, Anni?"

"Ourun silta on sortunut", sai Anni liikutukseltaan vaivoin

sanotuksi.

Sekavan riemun tunteen vallassa Erkki tarttui häntä ranteisiin,

olkapäihin, painoi hellästi rintaansa vasten.

"Ja sinä olet minut pelastanut", sanoi hän hiljaa.

Mutta kun hän tunsi tytön käsivarsien kiihkeästi puristuvan

ympärilleen ja poven valtavasti nousevan ja laskevan rintaansa
vasten, silloin outo tuska vei veret hänen kasvoiltaan ja kuin
ilmestyksenä palausi mieleen Irjan katse. Viiltävää kipua tuntien hän
hiljaa irroitti tytön kädet ja hänen päänsä painui rinnalle…

Mutta siinä olivatkin jo hätääntyneet matkustajat heidän

ympärillään selitystä vaatien.

Kun Irja ennen yöjunan lähtöä oli tullut asemasillalle, oli hän
varmasti päättänyt puhutella Erkkiä, ylpeäksi käynyttä Erkkiä, joka ei
enää luonut katsettakaan lapsuudentoveriinsa. Mutta kun hän oli
nähnyt Erkin pikatavaratoimiston edessä puhelevan jonkun kanssa
ja sitten varmoin askelin nousevan veturiinsa, oli sydäntä omituisesti
kouristanut ja arkuus oli hiipinyt mieleen. Hän oli vetääntynyt syrjään
ja koettanut katseellaan herättää hänen huomionsa, mutta Erkin
kirkkaiden silmien ilme oli tyly ja kova, eikä hän ollut edes
tervehdystä nyökännyt.

Tultuaan puolen yön aikana toimestaan, kulki Irja hitaasti sateen

lioittamia käytäviä.

Toista käytävää kulki vastaan yövartija lyhty kädessään, tallin ja

halkovarastojen luona näkyi liikkuvan toinen. Lyhtyjen tulet piirtelivät
maata pitkin, nousten ja laskien astunnan tahdissa. Tallitiellä kulki
päivystäjäveturi yöteloilleen, viheriä tuli palaen hämärässä hytissä.

Irjan mieleen johtui taasen Erkki. Tuollaisessa pimeässä hytissä oli

hänkin valppaana valvoen matkustajien turvallisuutta. Miksi
askartelikaan ajatus hänessä? Varmaankin sen takia, että tässä
yössä oli yhtäläisyyttä erään myöhäisen talvi-illan kanssa kauvan,
kauvan sitten. Niin kovin etäiseltä tapahtumalta se todellakin oli
monesti tuntunut.

Irja ei tuntenut vähääkään väsymystä tultuaan asuntoonsa. Hän

riisuutui ja peseytyi hitaasti, valellen itseään raittiilla vedellä. Veri
rupesi kiertämään nopeammin. Suloinen lämmön ja hyvinvoinnin
tunne palautui. Hitaasti päästi hän valloilleen hiuksensa ja valkoinen
hipiä, pyöreät, kauniit olkapäät ja hartiat peittyivät mustien kutrien
alle. Ne ylettyivät uumille saakka. Valkoinen kampa kulki niissä
säihkyen.

Hän antoi muistojen tulla vapaasti tänne yön yksinäisyyteen,

tänne, jossa ne olivat alkunsa saaneet.
 Kuinka kauan siitä todellakin oli jo kulunut ja kuinka viehättävän
illan he olivatkaan silloin viettäneet!

Ja kuitenkin oli saattanut käydä niin… että todellakin saattoi sitä

ajatella kaukaiseksi tapahtumaksi, vaikka se silloin oli ollut niin
läheinen… niin sydämen läheinen. Mitkä syyt olivat vaikuttaneet
tämän pitkän väliajan?

Irja niin hyvin muisti, milloin se oli alkanut. Hän näki edessään
Erkin silmien lieskan, joka oli hänelle ollut arvoitus kauvan aikaa, ja
semminkin se mitä sen jälestä oli seurannut. Saattoiko Erkki
todellakin loukkautua Einen, vieraan, tuskin tuntemansa naisen
harkitsemattomasta silmäyksestä? Ei, se ei voinut olla mahdollista.
Hän oli monesti pitänyt sen mahdollisena, melkeinpä varmanakin,
mutta toisinaan hän taas epäili: kenties ei Erkki välittänyt hänestä.

Mutta voi, että hän hädässään oli turvautunut liehittelevään

kirjuriin, koettaen siten herättää Erkin mustasukkaisuutta. Silloinkin,
eräänä iltana, kun hän selvästi oli huomannut Erkin ikävissään ja
yksinäisenä kävelevän puistossa! Vain ilkeydestä ja kiusanhalusta
hän oli tarttunut kirjuria käsivarteen ja johdattanut hänen askeleensa
Erkin ohi. Mutta Erkki ei ollut edes tervehtinyt, niin vähän hän
välitti… Ja senjälkeen oli Erkki ollut entistäkin ylpeämpi.

Irjan mieli kävi niin surulliseksi, että kyyneleet purkautuivat esille.

Hän oli tuntenut itsensä monta kertaa nöyryytetyksi Erkin
läsnäollessa, nyt hän tunsi samallaiseksi, vaikka vain muistot
syyttivät.

Jospa hän vain olisi voinut lähestyä häntä, saada hänet

kuuntelemaan selitystään, voinut pyytää anteeksi käyttäytymistään,
ryhditöntä, ei harkittua.
 Irja siirsi lampun yöpöydälleen, leikkasi auki ensi lehdet uudesta
kirjasta, jonka oli äsken ostanut ja ryhtyi lukemaan, mutta ajatukset
vakautuivat äskeiselle suunnalle.

"Miksei Erkki lähestynyt koskaan, puhunut?"

Hän katui, että oli edes itselleen tehnyt tämän kysymyksen.

Erkkikö sen tekisi? Ei ikinä!

Oikein hän tunsi kesken kaiken ylpeäksi itsensä, että saattoi

hänestä noin ajatella, niin varmasti sen sanoa. Niin juuri piti ollakin.
Sellainen sisäinen ryhti ainoastaan sopi hänelle, jonka pää oli
pystyssä, käynti luja ja koko ryhti miehekäs.

Irja ihastui häntä muistellessaan. Katse kulkeusi kirjan aukeaman

yli uunin otsapykälällä olevaan komeaan rintakuvaan, jonka hän
kaikesta huolimatta oli antanut olla siinä… Silmissä viipyi haaveksiva
ilme…

Kello seinän takana löi. Irja havahtui vasta sitten, kun sen ääni oli
lakannut jo kuulumasta. Mitä se mahtoi lyödäkään? Kaksi; niin
hänestä tuntui kuin kaksi lyöntiä olisi jäänyt korvaan soimaan. Nyt
päätti hän jo nukkua.

Mutta uni ei tullut. Ajatukset kiertelivät samoja teitä. Hän koetti

kulkea Erkinkin mukana. Kuinka ihmeellistä olikin, että ajatukset
olivat alinomaa siellä. Tapahtuiko tässä nyt sama ilmiö, josta hän oli
lukenut, että välimatkoista huolimatta ihmisten ajatukset saattoivat
koskettaa toisiaan ja yhteen sulautua. Kohtasivatko näin sielujen
salaisia teitä heidän ajatuksensa toisensa? Jos niin todellakin oli ja
jos niiden vaikutusta vielä saattoi tahdon voimallansa vahvistaa, niin
nytpä hän sen tahtoi tehdä…
 Tässä hän muisti Erkin kerran, kun ei ollut vielä tapahtunut
ikävyyksiä heidän välillänsä, sanoneen tai oikeammin hämärästi
viitanneen siihen suuntaan, että hän oli ollut jotenkin tarpeellinen
hänen elämässään.

"Jospa voisin edelleenkin olla!" huokasi hän.

Myrsky pyyhkäisi yli rakennuksen. Kattolaudoituksessa liikkui

valojuova, jonka liikunnasta saattoi päätellä yövartijan kulkevan
asemahuoneelta. Valo pysähtyi ja Irja muisti yökellon avaimen
olevan huoneensa nurkkauksessa. Kuului puhetta. Luultavasti huusi
yövartija toiselle.

Ja ensimäiset sanat kohoittivat Irjan vuoteeltaan.

"… Valkiaisten ja Vuojoen välillä. — Ei tiedetä tarkemmin. —

Minun piti lähteä pikatavaratoimistosta vetämään kelloa, etten… —
Tulva on vienyt sillan… — niin, yöjuna."

"Kuka siellä olikaan… Teräskö? — Ja Kaijala? — No, minä

arvelisin…"

Ei saanut enempää selkoa. Vartija tuntui poistuvan. Mutta

kaikessa siinä, mitä Irja oli kuullut, oli jo kyllin tuskan syytä.

Hänen eteensä nousi kauhea kuva onnettomuudesta. Hän

hyökkäsi akkunaan avatakseen sen ja huutaakseen vartijan jälkeen,
mutta akkuna oli talveksi tukittu. Sitäpaitsi oli jo vartijan tuli etäällä,
eikä huutaakaan voinut.

"Tulva vienyt sillan! Herra Jumala. Silloinhan on Erkki ollut

ensimäinen uhri."
 Tuska raateli hänen sydäntään. Hän vaikeroi itkussaan.
Mielikuvitus nosti kauhukuvan toisensa jälkeen, ja hän oli
menehtymäisillään.

"Erkki, Erkki! Rakas!"

Se tuli hänen sydämensä sisimmästä, jossa se tunne oli

pohjimmaisena säilynyt. Nyt se valtautui esille kaiken muun tieltään
syrjäyttäen, tuli voimakkaana ja yksinoikeutettuna. Mutta kuinka
toivotonta kaikki!

Tapahtuman lähiaikaisuus teki sen vielä suuremmaksi. Juuri nyt,

tällä hetkellä oli Erkki silpoutuneena jossakin.

"Rakas, rakas! En voi mitään, en mitään…"

Irja väänteli epätoivossaan.

"Jospa sittenkin jonkun ihmeen kautta Erkki on pelastunut", välähti

toivo.

Mutta jälleen tulivat kauheat kuvat: henkiin jääneet pelastamassa

onnettomia… paarit… Joillakin niistä Erkki.

"Enkä minä saa olla siinä… en mitään voi… en mitään…

Kuolleenako makaat niillä, vaiko loukkautuneena?"

Irja puhkesi toivottomaan itkuun.

Kuin päivän säde mustien pilvien hämäryyden alta, alkoi toivo elää
sittenkin: "Sinä voit kuulla, puhua vielä, minä saan nähdä sinut,
puhua sinulle… Saamme kaiken sovittaa…"