(eBook PDF) Humans in the Landscape:

An Introduction to Environmental
Studies
Go to download the full and correct content document:
https://ebooksecure.com/product/ebook-pdf-humans-in-the-landscape-an-introduction
-to-environmental-studies/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

(eBook PDF) Humans in the Landscape: An Introduction to

Environmental Studies

http://ebooksecure.com/product/ebook-pdf-humans-in-the-landscape-
an-introduction-to-environmental-studies-2/

The Cultural Landscape: An Introduction to Human

Geography 13th Edition (eBook PDF)

http://ebooksecure.com/product/the-cultural-landscape-an-
introduction-to-human-geography-13th-edition-ebook-pdf/

(eBook PDF) The Cultural Landscape: An Introduction to

Human Geography 12th Edition

http://ebooksecure.com/product/ebook-pdf-the-cultural-landscape-
an-introduction-to-human-geography-12th-edition/

(eBook PDF) Topographical Stories: Studies in Landscape

and Architecture

http://ebooksecure.com/product/ebook-pdf-topographical-stories-
studies-in-landscape-and-architecture/
The Cultural Landscape: An Introduction to Human
Geography 12th Edition by James M. Rubenstein (eBook
PDF)

http://ebooksecure.com/product/the-cultural-landscape-an-
introduction-to-human-geography-12th-edition-by-james-m-
rubenstein-ebook-pdf/

(eBook PDF) The Global Casino: An Introduction to

Environmental Issues 6th Edition

http://ebooksecure.com/product/ebook-pdf-the-global-casino-an-
introduction-to-environmental-issues-6th-edition/

(eBook PDF) Living with Earth: An Introduction to

Environmental Geology

http://ebooksecure.com/product/ebook-pdf-living-with-earth-an-
introduction-to-environmental-geology/

(eBook PDF) Introduction to Women's and Gender Studies:

An Interdisciplinary Approach 2nd Edition

http://ebooksecure.com/product/ebook-pdf-introduction-to-womens-
and-gender-studies-an-interdisciplinary-approach-2nd-edition/

(eBook PDF) Technical Editing: An Introduction to

Editing in the Workplace

http://ebooksecure.com/product/ebook-pdf-technical-editing-an-
introduction-to-editing-in-the-workplace/
 HUMANS IN THE
LANDSCAPE

Kai N Lee, William R. Freudenburg, and Richard B. Howarth

 A Sense of Place 38
Designing Experience 41

3 Commons 45
The Origins of Environmental Problems 45
BOX 3.1: Property and Environment 48
A Parable of the Commons 50
Real Commons, Real Tragedies 52
Coercion 53
Uncertainty 55
BOX 3.2: Commons and Inequality in the Mississippi Delta 56
Institutional Solutions 58
Privatization 59
Regulation and Public Trust 61
Communities 64
Community-Based Governance 65
BOX 3.3: Honor Code 68
Tradition and Policy 69
Responsibility, Mismatch, and Environmental Problems 70
The Role of Ethics 73

4 A World without Edges 77

Disproportionality and the Shroud of Environmental Ignorance 77
Thirty-Five Pounds of Guilt 78
Outliers 80
Is (That Much) Pollution Necessary? 80
BOX 4.1: The Gini Coefficient: Measuring Inequality 81
Jobs and Economy versus Environment? 84
Crossing Scales 87
Gilbert White: A “Stationary Man” 89
Henry David Thoreau: Choosing to Be Stationary in an
Industrializing World 92
Don Gifford: An Urban Nomad 94
The Illusion of Independence 95
Disconnection and Collapse 96

vi CON T EN T S
5 The Architecture of the Planet 100
Climate, Life, and the Provinces of Nature 100
Life, and an Apple 102
Heat + Rotation = Weather 103
Water, Sun, Weather 105
Climates and Global Circulation 107
Diverse Life 111
BOX 5.1: Natural Selection: Joining Natural History to a
Simple, Powerful Theory 113
Biogeography and Diversity 114
BOX 5.2: Darwin and Natural Theology 115
BOX 5.3: Genetics and the Invisible Present 117
The World Is Ecosystems 121
BOX 5.4: Net Primary Productivity 122

PART II GRAND CHALLENGES

6 The Most Successful Species? 127
Human Domination of Ecosystems 127
Carnivores Are (Usually) Rare 127
Rising to the Top of the Food Web 130
Controlling the Food Supply, Changing the Land 131
BOX 6.1: Agricultural Ecosystems 132
Settlement, Society, Complexity 135
Governments, Parasitic and Responsive 137
Betting on Limits 140
Ecosystem Services 143
BOX 6.2: Ecological Footprints 145
Are There Planetary-Scale Limits? 149
BOX 6.3: A Warning? The Aral Sea 150

7 Climate Change 155

The Dilemma of Fossil Fuels in an Industrialized Economy 155
Why Climate Matters 156
The Greenhouse Effect 157

CON T EN T S vii
 Greenhouse Gases and Accounting for Carbon 160
Global Warming 162
A Warming World 164
BOX 7.1: That Sinking Feeling 166
Thaw 169
Energy and the Control of Nature 171
BOX 7.2: Energy and Prosperity 173
Energy Sources 176
Energy and the World without Edges 181
BOX 7.3: Geology, Economics, and Politics 182
Tackling the Grand Challenge of Climate Change 185
International Treaties 188

8 Humans and Their Habitats 191

Population Growth and Urbanization 191
The Demographic Transition 193
Falling Death Rates and Population Growth 195
Falling Birth Rates and Slowing Population Growth 196
Where Is Population Headed? 198
BOX 8.1: Age Structure and Social Change 202
Urbanization, an Unrecognized Environmental Challenge 204
Urban Growth 205
BOX 8.2: What Is a City? 206
Urbanization, Poverty, and the Environment 215
Why Are Slums Growing So Fast? 217
Transforming Nature While Relying on It 219
BOX 8.3: Second Nature: An Excerpt from Nature’s Metropolis 220
Why Is Urbanization a Grand Challenge? 222

9 Biological Diversity 225

Salvaging the Wealth of Nature 225
Why Does Biodiversity Matter? 229
Pressure, State, Response—and Resilience 230
BOX 9.1: Resilience and Ecosystem Function 233
State: Where the Wild Things Are 234

viii CON T EN T S
 Endemism : “Stationary” Species 235
An Invisible Present 237
Pressure: The Sixth Great Extinction 240
BOX 9.2: The Barcode of Life 241
Direct Pressures 243
Indirect Pressures 246
Response: Significant Progress, but a Long Way to Go 250

10 A Perspective on Sustainability 258

The Situation of the “Most Successful” Species 258
The Human Trajectory 260
Population Is Stabilizing, but Urbanization Is Accelerating 262
Economic Growth Is Continuing, but Poverty Persists 264
BOX 10.1: Gross Domestic Product: Imperfect but Influential 265
BOX 10.2: The Volunteer in the Cow Path 269
BOX 10.3: Nature, Wealth, and Power 271
BOX 10.4: Health and Wealth over Half a Century 275
“The Scale of Our Competence” 279

PART III STRATEGIES

11 Environmental Awareness 287
The Emergence of Environmentalism 287
The Land Ethic 289
“A Thing Is Right . . .” 291
Silent Spring 294
Classical Environmentalism 296
Environmentalists 300
Science and Citizen-Based Activism 301
BOX 11.1: Environmental Justice 304

12 Collective Action 310

Governing Commons 310
BOX 12.1: Stealing the Commons from the Goose 312
Legitimate Coercion 314

CON T EN T S ix
 BOX 12.2: Democracy 315
Environmental Policy 318
BOX 12.3: Pluralism and the Struggle of Groups 321
Has Environmental Policy Worked? 323
Environmental Politics 324
BOX 12.4: Concentrated and Diffuse Interests 326
Economic Benefits and Environmental Elitists 327
Political Power and Limited Competence 330
Organizing for Social Change 333
Civil Society and Social Capital 335
Creating Civil Society 337
Philanthropy, Charity, and Investment 339
BOX 12.5: Agents, Incentives, and Making a Difference 340

13 Markets 347
Coordinating Human Choices 347
“A Low-Grade Chronic Infection” 347
Prices and Choices 349
BOX 13.1: Reasoning Graphically about Economic Choices 352
BOX 13.2: The Magic of the Market 354
BOX 13.2: Carbon Offsets 358
Markets and Nature 359
Getting Prices (Closer to) Right 362
BOX 13.4: Valuing the Future 364
BOX 13.5: Cap-and-Trade 368

14 Addressing Affluence 372

The Dilemma of Affluence 372
Technology, Consumption, and Environmental Impact 374
Technology and Magic 376
BOX 14.1: Technological Change and the
Judeo-Christian Tradition 377
Recycling and Composting 380
Redesign 382
BOX 14.2: Industrial Ecology 384

x CON T EN T S
 Dematerialization and Decarbonization—Can It Work? 386
“We Have Met the Enemy . . .” 390
Nonmaterial Needs 393
BOX 14.3: Consumerism 394
Responsible Consumption 396
Environmentally Responsible Business 399

15 Learning 402
Where We Have Traveled, How We Need to Press On 402
A Parable: “Havasu” 402
Sustainability Transition 406
BOX 15.1: Environmental Kuznets Curves 411
Desperate People Can Learn 414
Civic Science 416
Modes of Learning 418
BOX 15.2: Linking Knowledge with Action 420
Learning and Social Learning 424
BOX 15.3: “Only Connect”: The Goals of a Liberal Education 426

Notes A-1
Glossary A-9
Credits A-15
Index A-19

CON T EN T S xi
 Boxes

BOX 2.1: Nature and Belief 27

BOX 2.2: The Invisible Present of New England Winters 37
BOX 3.1: Property and Environment 48
BOX 3.2: Commons and Inequality in the Mississippi Delta 56
BOX 3.3: Honor Code 68
BOX 4.1: The Gini Coefficient: Measuring Inequality 81
BOX 5.1: Natural Selection: Joining Natural History to a Simple,
Powerful Theory 113
BOX 5.2: Darwin and Natural Theology 115
BOX 5.3: Genetics and the Invisible Present 117
BOX 5.4: Net Primary Productivity 122
BOX 6.1: Agricultural Ecosystems 132
BOX 6.2: Ecological Footprints 145
BOX 6.3: A Warning? The Aral Sea 150
BOX 7.1: That Sinking Feeling 166
BOX 7.2: Energy and Prosperity 173
BOX 7.3: Geology, Economics, and Politics 182
BOX 8.1: Age Structure and Social Change 202
BOX 8.2: What Is a City? 206
BOX 8.3: Second Nature: An Excerpt from Nature’s Metropolis 220
BOX 9.1: Resilience and Ecosystem Function 233
BOX 9.2: The Barcode of Life 241

xii
BOX 10.1: Gross Domestic Product, Imperfect but Influential 265
BOX 10.2: The Volunteer in the Cow Path 269
BOX 10.3: Nature, Wealth, and Power 271
BOX 10.4: Health and Wealth over Half a Century 275
BOX 11.1: Environmental Justice 304
BOX 12.1: Stealing the Commons from the Goose 312
BOX 12.2: Democracy 315
BOX 12.3: Pluralism and the Struggle of Groups 321
BOX 12.4: Concentrated and Diffuse Interests 326
BOX 12.5: Agents, Incentives, and Making a Difference 340
BOX 13.1: Reasoning Graphically about Economic Choices 352
BOX 13.2: The Magic of the Market 354
BOX 13.3: Carbon Offsets 358
BOX 13.4: Valuing the Future 364
BOX 13.5: Cap-and-Trade 368
BOX 14.1: Technological Change and the Judeo-Christian Tradition 377
BOX 14.2: Industrial Ecology 384
BOX 14.3: Consumerism 394
BOX 15.1: Environmental Kuznets Curves 411
BOX 15.2: Linking Knowledge with Action 420
BOX 15.3: “Only Connect”: The Goals of a Liberal Education 426

BOX E S xiii
About the Authors

Kai N. Lee is Rosenburg Professor of Environmental Studies, emeritus, at Williams

College, and program officer for science at the David and Lucile Packard Foun-
dation. Kai was trained as an experimental physicist at Columbia and Princeton
Universities. He taught environmental studies and political science at the Univer-
sity of Washington before going to Williams to direct its Center for Environmental
Studies. In both institutions, he taught the introductory course in environmental
studies that forms the basis of this book. Kai is the author of Compass and Gyroscope
(Island, 1993), a book on adaptive management that has been widely used in gradu-
ate courses in environmental science. In his grant making at the Packard Foundation,
Kai is developing related means of linking knowledge with action. He has served on
more than a dozen committees of the National Research Council, advising govern-
ment agencies on a range of policies where scientific issues play a critical role. He
is currently vice-chair of the NRC’s committee to advise the U.S. Global Change
Research Program. Earlier in his career Kai was a White House Fellow and he repre-
sented Washington state on the Northwest Power Planning Council.

William R. Freudenburg was Dehlsen Professor of Environmental Studies at the

University of California, Santa Barbara (UCSB), at the time of his death in 2010. He
studied at the University of Nebraska, his native state, and at Yale University, earn-
ing a Ph.D. there in 1979. He held professorships at Washington State University and
the University of Wisconsin before arriving in UCSB in 2002. Bill pursued scholarly
interests in risk analysis and rural sociology, and he served as president of the Rural
Sociology Society. A popular and devoted teacher, Bill was co-founder of the Associ-
ation for Environmental Studies and Sciences. He was a prolific author, most recently
as coauthor of two studies of the Gulf of Mexico coast: Catastrophe in the Making:

xv
 The Engineering of Katrina and the Disasters of Tomorrow (Island Press, 2009) and Blow-
out in the Gulf:The BP Oil Spill Disaster and the Future of Energy in America (MIT Press,
2010).

Richard B. Howarth is Professor of Environmental Studies at Dartmouth College

and the Editor-in-Chief of Ecological Economics. After receiving an A.B. in Biology
and Society from Cornell University in 1985, he pursued an M.S. in Land Resources
at the University of Wisconsin, Madison (1987) and a Ph.D. from the Energy and
Resources Program at the University of California, Berkeley (1990), where he
specialized in the economics of natural resources and sustainable development. Prior
to his arrival at Dartmouth in 1998, he held appointments with the Environmental
Energy Technologies Division of the Lawrence Berkeley National Laboratory and
with the Environmental Studies Department at the University of California, Santa
Cruz. He has published widely on topics that include theories of intergenerational
fairness; the economics of energy efficiency; climate stabilization policy; the valua-
tion and governance of ecosystem services; and the links between economic growth,
environmental degradation, and human well-being.

xvi A BOU T TH E AU THOR S

Preface

This is a book that our students taught us to write. The three authors each taught
introductory courses in environmental studies programs in our three rather different
institutions. Each of us is, by current disciplinary identification, a social scientist—
political scientist, sociologist, and economist—though we are also, in other profes-
sional contexts, a lapsed physicist, a rural sociologist who contributed to risk analysis,
and an ecological economist who is as much a scientist and philosopher as anything
else. Throughout our careers, we have been, by temperament, scholars more inter-
ested in solving problems than in disciplinary boundaries.
As we worked to articulate an integrated yet accessible introduction to the sprawl-
ing study of the environment, each of us felt uneasy about the prevailing way in
which environmental studies was taught. This is an approach, still common, in which
the biophysical sciences describe and define a “natural” world being transformed by
human activity. Based on that definition of a natural order, human activities are to
be restrained or redirected, mainly through public policies. But a new generation of
teachers, many of them from interdisciplinary backgrounds, have arrived in the class-
room, and their approach is richer by far than this older way of thinking about the
field. However, textbooks have not kept up with these important changes. Teachers
are supplementing textbooks more and more, and some have abandoned textbooks
altogether. The traditional approach isn’t wrong, exactly, but it is seriously incom-
plete, for it leaves out the central actors in the story: the people. It is the people who,
after all, drive the environmental problems of most concern: loss of biodiversity,
climate change, and a perilously unsustainable, increasingly global economy. What
of them—or, rather, us? The courses we devised struggled to impart a fuller picture
of the structure and function of human institutions and the way that humans make

xvii
 their homes in landscapes—often by transforming them. Ours is a world in which
the biophysical and the social now intertwine; where humans, for better or worse, are
now responsible for the biosphere that we and our fellow forms of life depend on.
This book is our attempt to introduce readers to that strange and familiar planet, the
one that contains and has the potential to sustain intelligent life.

ACKNOWLEDGMENTS
Textbooks are not original scholarship, and we necessarily stand upon the shoulders
of others. Our intellectual debts are broad in a book that attempts to open a window
on inhabited landscapes—so much that we cannot effectively detail them even to
ourselves. Some of the broad outlines are hinted at in the passages we quote in the
text, in the suggestions for further reading, and in the many images and diagrams we
have appropriated.
It is a pleasure to acknowledge more specific contributions. We thank the autumn
2006 honors section of Environmental Studies 1 at the University of California,
Santa Barbara (UCSB), who read the first draft of Chapter 2 and gave us sound
advice on how to approach it and the other chapters; Tony Gengarelly of the Mas-
sachusetts College of Liberal Arts, whose guest lecture on the Hudson River School
artists laid the groundwork for Chapter 2; Karen R. Merrill of Williams College,
who enlivened the discussion of American environmental history in Chapter 3
and other parts of this book; Antonia Foias of the Department of Sociology and
Anthropology at Williams College, whose clear and thought-provoking lecture on
the fall of the Maya is excerpted in Chapter 4; William T. Fox, Professor Emeritus of
Geosciences at Williams, who read and improved Chapter 5; James T. Carlton of the
Williams-Mystic Maritime Studies Program, whose compelling lecture on introduced
species informed Chapter 9; and Charles Benjamin of the Near East Foundation,
whose discussion of community governance of resources is summarized in Chapter 10.
The students in the spring 2007 section of Environmental Studies 101 at Williams
read most of the chapters and provided detailed suggestions that were provocative
and helpful; we tried to heed them as much as we could.
For the past five years, the Packard Foundation’s conservation and science
program, led by Walter V. Reid, has been a remarkable place for Kai Lee to pursue
a second career; he thanks the Foundation for its encouragement and support for
his work on this book and for providing access to the Stanford University libraries.
Richard Howarth acknowledges the generous support provided by the Pat and John
Rosenwald Professorship during the period when this book was written. We are
grateful for help in the late stages from Robert Gramling of Louisiana State
University; Lisa Berry of UCSB; Raymond Huey, John M. Wallace, and Yen-Ting
Hwang of the University of Washington; and David Peart of Dartmouth College.
All of these benefactors shared their thoughts, time, and knowledge with an open-

xviii PR EFACE
hearted generosity that lies at the heart of our hopes for the sustainability of a world
inhabited by humans.
Aaron Javsicas, our editor at W. W. Norton, and his talented production staff have
turned rough lecture notes into a handsome book. And we are deeply grateful to Leo
Wiegman, who brought this project to Norton and in fact drew the three authors
together as collaborators. Leo was entrepreneur, coach, and therapist; this book exists
because Leo believed in it. We are grateful to the reviewers that Norton brought in,
to test our words against their understandings and their needs as teachers. We thank
them for their candor and rigor, both of which have made a difference:

Margarita Alario, University of Wisconsin, Whitewater

Mark Anderson, University of Maine
Matthew Auer, Indiana University
Valerie Banschbach, Saint Michael’s College
April Baptiste, Colgate University
Robert Chapman, Pace University
Alan Diduck, University of Winnipeg
Randolph Haluza-DeLay, The King’s University College
Stephanie Kaza, University of Vermont
Michael E. Kraft, University of Wisconsin, Green Bay
Heather Leslie, Brown University
Eric Maurer, University of Cincinnati
Mark Mysak, doctoral student, University of North Texas
Laurel Phoenix, University of Wisconsin, Green Bay
James Proctor, Lewis and Clark College
Anne Rademacher, New York University
Theodore L. Steck, University of Chicago
Trileigh Tucker, Seattle University
Chris Wells, Macalester College
Tom Wilson, University of Arizona

Our coauthor, fellow teacher, and friend, Bill Freudenburg, died in December 2010
as the first full draft of this book neared completion. That autumn, Bill taught Envi-
ronmental Studies 1 a final time. He finished all the lectures. At a memorial service
for Bill, his sister, Patti Freudenburg, offered some thoughts about her brother. He
was a good listener, she said, and he had known when to let his younger sister make

PR EFACE xix
 her own mistakes so that she could learn from them. He also knew to be persistent,
to plant seeds—seeds of doubt among the ignorant and recalcitrant, seeds of enlight-
enment and hope for everyone—knowing that some would grow in time. This book
is one of Bill Freudenburg’s seeds sprung to life. We hope that it is a book that speaks
clearly while also offering a sense of how all three of us have tried to listen. We miss
Bill. His ideas are here, and that is good.

Kai N. Lee Richard B. Howarth

Los Altos, California Etna, New Hampshire

August 2012

xx PR EFACE
 HUMANS
— in the —

LANDSCAPE
PART I

Forces
Another random document with
no related content on Scribd:
 Tämän jälkeen hän sulkeutui kauppaansa ja heittäytyi sieluineen
ja ruumiineen väkijuomien valtaan. Hautauspäivän jälkeen ei kukaan
kokonaiseen vuoteen tietänyt, asuiko talossa ketään, vai oliko se
autio. Kyläläiset koettivat ohikulkiessaan kurkistaa sisään
alaslaskettujen ikkunaverhojen lomitse, ja menivät sitten menojaan.
Öisin Anghel kuljeskeli koiransa seuraamana talonsa raunioilla, ja
palasi jälleen sisään. Päivisin hän tyhjensi humaltumatta lasin
toisensa jälkeen ja katseli, leuka kämmenen varassa,
ikkunaverhojen raosta palaneen talon törröttäviä seiniä.

Kun tämä synkkä suruvuosi oli päättynyt, avasi hän jälleen

kapakan, toisin sanoen, hän tarjoili yhdelle, mutta ei toiselle,
kenenkään tietämättä, mihin hän perusti kieltonsa ja suosionsa.
Ohikulkijat kunnioittivat hänen tahtoaan, sillä hänen
onnettomuutensa tunnettiin viiden peninkulman laajuudella. Hän ei
enää hankkinut uutta tavaraa, sillä kellari oli täynnä viini- ja
väkijuomatynnyreitä.

Adrien ja hänen äitinsä olivat ainoat ihmiset, joiden kanssa hän

suostui puheisiin. Kauhu sydämessä Adrien tuli pari kertaa
tervehtimään häntä sinä vuonna, jolloin hän jälleen avasi
myymälänsä. Eno istui aina ikkunan ääressä lukkojen takana, pullo
ja pieni lasi edessään, koira vierellään, ja katseli ulos. Rattaat
vierivät ohi, kaksi miestä astui maahan ja kolkutti ovelle. Hän ei
hievahtanutkaan paikaltaan, ja miehet menivät tiehensä. Jälleen
pysähtyivät rattaat ovelle. Mies huusi rattailta nousematta:

»Anghel! Saako sinulta lasin?»

Ja hän sai.

*****
 Mennessään äitinsä käskystä noutamaan Anghel-enoa Adrien
muisteli hänen kovaa kohtaloaan ja tuumi:

»Äiti erehtyy, jos luulee minun saavan enon liikkeelle luolastaan».

Tehtävä ei ollut helppo. Ei ollut kysymys vain vierailusta, vaan

sovinnonteosta. Äidin kuoltua kahdeksan vuotta sitten olivat
molemmat enot riitautuneet vähäpätöisen perintöasian vuoksi.
Kiistettäessä oli Anghel-eno sanonut, vastoin vanhemman sisarensa
tahtoa, joka vastusti jakoa: »Tahdon vaikkapa vain yhden frangin
äidin perintöä, jolla ostan helminauhan ja ripustan sen
pyhimyskaappiini, vain tietääkseni, että se on äidiltä». Kiihtyneenä
Dimi-eno vastasi solvaisten. Silloin veli sivalsi häntä korvalle, ja
nuorempi hairahtui iskemään vanhempaansa päähän kepillä. Tämä
poistui lapsuudenkodistaan, sanoen:

»En palaa tänne etkä sinä tule minun luokseni, ennenkuin suutelet
kaikkien nähden kenkäni anturaa!»

Siitä lähtien heidän välinsä olivat olleet rikki. Ennen

onnettomuustapausta, joka oli kuolettava isku Anghel-enolle, oli
nuorin veli itsepintaisesti pysynyt kuurona sisarensa rukouksille,
tämän kehoitellessa häntä pyytämään anteeksi veljeltään. Tuon
julman tapaturman jälkeen ei kukaan enää uskaltanut tällaisilla
pikkuasioilla häiritä Anghelin rauhaa.

Nyt Adrienin äiti tahtoi kaikin mokomin sovittaa veljekset

keskenään. Kun hän kutsui sitä, jota oli lyöty, sensijaan, että hänen
luokseen olisi menty, luotti hän siihen, että suru oli lannistanut hänen
ylpeytensä sekä siihen vaikutusvaltaan, mikä hänellä aina oli ollut
veljiinsä, etenkin häneen, joka oli perheen rikkain, silloinkin kun hän
vastusti epäitsekkäästi hänen perinnönjakovaatimustaan.
 Kello oli kahdeksan illalla Adrienin saapuessa enon asunnolle.
Kylänpuolisesta ikkunasta näkyi valoa. Adrienia puistatti
ajatellessaan noiden alaslaskettujen uudinten takana asustavaa
miestä. Hän lähestyi ikkunaa ja painoi kasvonsa sitä vasten. Ei
mitään elonmerkkiä, palavaa lamppua lukuunottamatta. Sulttaani
alkoi kärsimättömänä haukkua. Enon koira haukahti vastaan, mutta
uutimet eivät liikahtaneet. Adrien tiesi, ettei kolkuttaminen hyödyttäisi
mitään. Hän painoi nenänsä ruutua vasten ja sanoi arasti:

»Eno! Adrien haluaa puhua kanssasi».

Hetken kuluttua kohotettiin verhoa, ja eno viittasi häntä tulemaan

ovelle, jonka hän avasi, pidellen lamppua kädessään. Adrien astui
Sulttaanin kanssa sisään.

Hänen katsellessaan huonosti valaistua huonetta kutistui hänen

sydämensä kokoon. Mikä syvä alakuloisuus puhuukaan esineistä,
jotka ihmeitätekevä ihmiskäsi on jättänyt hoidotta! Ei enää laseja
hyllyillä, ei leipää ruokapöydällä, ei savustettua kinkkua, joka ennen
riippui orresta raskaina könkäleinä, ei enää rinkeleitä katossa
vartaisiin pujotettuina. Tomua, unohdusta, laiminlyöntiä, kuoleman
rauhaa…

Keskellä tätä hautausmaata seisoi Anghel-eno viitta hartioillaan,

yhä kookkaana, mutta kumarana, niin kumarana, — Anghel-eno,
joka ennen oli ollut pystypäinen ja ryhdikäs kuin leijona, — ja katseli
rauhallisena sisarenpoikaansa. Tämä tarttui molemmin käsin hänen
vapaaseen käteensä ja suuteli sitä, kuten on tapana. Hän oli
purskahtamaisillaan itkuun. Sanaa sanomatta eno vei hänet
huoneeseensa. Täällä vallitsi sama autius. Paljaista ja kellastuneista
seinistä ei enää levinnyt tuoreen kalkin miellyttävä haju. Peistottu ja
epäsiisti sänky, oikea ryysykasa, näytti sekin ikäänkuin tehneen
vastarintaa tuolle onnettomuuksien raskauttamalle ruumiille, jonka
painosta se joka yö oli luhistua kokoon. Tiiliuunin halkeamat
ammottivat savun mustaamina. Katon kurkihirret olivat niinikään
mustuneet. Kaluston täydensi kaksi puutuolia ja pöytä sekä
kaksipiippuinen pyssy, joka riippui naulassa kantohihnastaan.
Pöydällä viinapullo ja lasi, raamattu, muistiinpanovihko, josta riippui
nauhaan kiinnitetty lyijykynä, veitsi ja aloitettu leipä. Adrien puhkesi
itkuun.

Eno istuutui tuolille, veti hänet luokseen ja suuteli häntä, mikä

tapahtui ensi kerran hänen poikansa kuoleman jälkeen.
Miehekkäällä, mutta murtuneella äänellä, jossa ei enää ollut entistä
kantavuutta, hän sanoi lempeästi:

»Olen iloinen nähdessäni sinut, Adrien… mutta miksi sinä itket?»

»Eno… onko se mahdollista?… Sinulla on pääsiäisenä pöydälläsi

vain kuiva kannikka… Ei… Koiratkin syövät tänään mesileipää…»

Adrien pyyhki kyyneleitään, ja kun hän jälleen katsahti enon

kasvoihin, hymyilivät ne hyvyyttä, tuota sietämätöntä hyvyyttä, mikä
säteilee surun tappaman olennon kasvoista. Hänen päänsä oli
melkein paljas ja tukka lumivalkoinen. Hänen paitansa ja vaatteensa
olivat likaiset, napittomat. Hän vastasi sisarenpojalle entistä
sammuneemmalla äänellä:

»Jos tuo yksin on syynä itkuusi, niin rauhoitu toki ja kerro minulle,
mitä käyntisi tarkoittaa».

»Tulen kysymään sinulta, vihaatko vielä Dimi-enoa?»

»En vihaa enää ketään».

 »Voitko antaa hänelle anteeksi hänen vikansa?»

»Minulla ei ole kenellekään mitään anteeksiannettavaa».

Enon ääni oli yhtä välinpitämätön, kuin jos hän olisi sanonut:
»Leipä on pöydällä» tai: »Ulkona on pimeä».

»No niin», alkoi Adrien epäröiden, »äiti lähetti minut pyytämään,

että tulisit tänä iltana enon luo».

»Äitisi lähettää sinut», toisti miesparka, kohottaen päätään.

»Adrien, sinun äitisi on pyhimys».

Hän näytti miettivän hetkisen, ja kysyi sitten:

»Ja mitä sinä ajattelet?»

»Minäkö, mutta sinähän arvaat sen, eno. Toivon sitä kaikesta

sydämestäni».

»Entä muut? Toivovatko hekin sitä?»

»Aivan varmaan kaikki toivovat sitä, eno».

»No niin, silloin toivon samaa kuin tekin».

Kuinka kaameilta kuuluivatkaan sanat: »Toivon samaa kuin tekin»,

noiden huulten lausumina, joilla väreili kuoleman hymy! Mikä
täydellinen tahdon puutos! Adrienia kauhistutti.

He lähtivät huoneesta koirat kintereillään.

*****
 Pappi Stefan, jonka luona Adrien oli pistäytynyt ohi kulkiessaan, oli
kahdeksankymmenvuotias vanhus eikä enää hoitanut virkaansa.
Mutta hän palveli yhä seurakuntaansa, ollen kyläläisten kesken
riidanratkaisijana ja neuvonantajana. Hänen näkönsä oli heikentynyt,
mutta hän liikkui vielä kuin nuori mies. Hän asui aivan lähellä Dimi-
enoa. Hän otti keppinsä ja lähti siinä tuokiossa kolkuttamaan
viimemainitun ovelle.

Kun hänen apostoliset, norsunluunkeltaisen parran kehystämät

kasvonsa näyttäytyivät ovella, nousivat kaikki seisomaan ja riensivät
suutelemaan hänen kättään, jota hän viidenkymmenen vuoden ajan
oli ojentanut syntisten suudeltavaksi.

»Lapseni, Kristus on noussut kuolleista», sanoi hän totutulla

saarnaäänellä.

»Toden totta. Hän on noussut kuolleista», vastattiin kuorossa.

Adrienin äiti tarjosi papille paikkansa, johon tämä muitta mutkitta

istuutui, kuin olisi se ollut aivan oikeutettua. Äiti jäi seisomaan,
nojaten seinää vasten ja risti kätensä.

Läsnäolijat, joita tämä odottamaton vierailu hiukan hämmästytti,

katselivat kysyvästi vanhinta sisarta, kuin selitystä pyytäen. Hän —
laiha, ryhdikäs, kaitakasvoinen nainen — katseli huoneessaolijoita
ystävällisin silmäyksin ja alkoi puhua:

»Olen kutsuttanut teidät tänne, isä Stefan, pyytääkseni teitä

auttamaan minua sovittamaan tänä iltana keskenään veljeni Dimin ja
Anghelin, joka toivoakseni on pian täällä. Kuten tiedätte, eivät he
kahdeksaan vuoteen ole puristaneet toistensa kättä, vaan välttävät
toisiaan ja pysyttelevät poissa kaikkein pyhimmistäkin juhlista,
nauttimatta yhdessä pyhää leipää ja viiniä. Tällaista ei voi sietää. En
tahdo esiintyä silmissänne tahrattomana. Olen tehnyt syntiä, ja
raskain rikokseni on se, että olen antanut elämän isättömälle
lapselle, elettyäni kymmenen vuotta yhdessä miehen kanssa ilman
kirkon siunausta. Mutta kaikkein synkin synti on mielestäni viha,
kaikki viha ihmisten kesken ja sitäkin enemmän veljesten kesken…

»En vihaa enää Anghel-veljeäni», sanoi Dimi-eno synkistyen.

»Olen iloinen kuullessani sen», sanoi pappi, »mutta onhan sitä jo

kestänytkin, Dimi».

»Onpa kyllä, mutta hän oli epäoikeudenmukainen minua

kohtaan…»

»Niin, hän oli epäoikeudenmukainen», myönsi oikeuden palvelija,

»mutta sinä solvaisit häntä, löit häntä ja vuodatit vanhemman veljesi
verta. Olet unohtanut isiemme pyhän uskon, joka sanoo, että 'jos
nuorempi veli lyö vanhempaansa, on hänen kannettava hänet
selässään toiseen elämään'.»

Dimi vaikeni. Hänen sisarensa jatkoi:

»On totta, että Anghel oli epäoikeudenmukainen. Hän unohti, että

Dimi jäi kotiin ja huolehti vuosikausia vanhasta äidistämme, sillävälin
kuin me muut sisarukset jätimme hänet, kulkien kukin omaa tietään.
Siksipä minä, vaikka olenkin köyhin meistä neljästä, vastustin jakoa.
Tuo jako olisi saattanut nuorimman veljen vaimoineen ja lapsineen
maantielle. Mutta Anghel, joka oli varakas, oli valmis auttamaan
veljeään uuden kodin perustamisessa. Ja tässä alkaa Dimin syy.
Hän oli ylpeä eikä tahtonut olla kiitollisuudenvelassa veljelleen.
Luulen hänen jo silloin vihanneen veljeään. Niinpä tora ja tappelu jo
uinui hänen sydämessään kuin tuli tuhkan alla, ja he kävivät käsiksi
toisiinsa. Nyt on Anghel-parka sovittanut syntinsä, onnettomuudet
ovat riistäneet hänestä kaiken, mikä meissä on inhimillistä, ja nyt
häntä yhdistää elämään vain hänen ruumiinsa, joka vielä mataa
maan päällä. Minulle olisi ollut mieluisempaa, jos hän olisi kuollut,
sillä hänen nykyinen elämänsä on kuolemaa pahempi. Hän juo,
mutta viina nieleekin hänet, sillä hän antautuu sille sieluineen
päivineen. En ole käynyt hänen luonaan sitten joulun, eikä hän enää
käy kenenkään luona. Kerran jo sanoinkin hänelle, että jollei hän
vapaudu himostaan, olisi hänen parempi kuolla. Hän vastasi: 'Minä
olenkin kuollut'. Mutta teidän avullanne toivon vieläkin voitavan
pelastaa hänet. Ehkäpä isä Stefan voisi vaikuttaa häneen
terveellisesti. Jos hän tulee tänä iltana, käymme useammin
katsomassa häntä. Siksi pyydän Dimiä anomaan häneltä anteeksi
mitä nöyrimmin…»

*****

Juuri silloin ovi avautui kenenkään koputtamatta selkoselälleen, ja

kynnyksellä seisoi Anghel-eno ja hänen takanaan Adrien. Hän koetti
seistä suorana ja hymyillä. Hän oli kuin kerjäläisvanhus risaisissa
vaatteissaan, hartioilla kulunut viitta, jalassa kuivuneen loan
peittämät saappaat, kädessä lammasnahkalakki. Hän tervehti
vanhanaikaiseen tapaan:

»Hyvää iltaa, kunnon väki!»

Näin yhtäkkiä ilmestyneenä järkytti hänen surullinen ulkoasunsa

kaikkia. Dimi-eno ja hänen sisarensa purskahtivat itkuun. Edellinen
heittäytyi onnettoman veljensä jalkoihin ja suuteli hänen kenkiään.
Toinen kostutti kyynelillään hänen alkoholilta hajuavia käsiään.
 »Veli parka!… Veli parka!… Millaiseksi olet tullut!»

Anghel-eno, jota kaikki tämä ei näyttänyt vähääkään liikuttavan,

nosti veljensä seisomaan ja suuteli häntä, samoinkuin sisartaankin.
Sitten hän meni suutelemaan kädelle pappia, puristi ikäistensä kättä,
ja tarjosi kätensä nuorten suudeltavaksi.

Sitten hän istui hänelle osoitetulle paikalle pöydän päähän

vastapäätä pappia. Nyt seurasi hiljaisuus, jota häiritsi vain yhä
itkevän veljen ja sisaren nyyhkytykset.

Niinpian kuin hän oli istuutunut, häipyi hymy hänen kasvoiltaan ja

katse kylmeni. Hän sanoi:

»Miksi itkette? Se ei hyödytä mitään».

Tyynnyttiin, mutta kukaan ei uskaltanut puhua. Vanhan papin

älykkäät silmät tarkastivat onnetonta serkkua, joka näytti melkein
yhtä vanhalta kuin hänkin, ja hän sanoi lujalla, mutta hyvin
ystävällisellä äänellä:

»Anghel, minä rohkenen huomauttaa sinulle, että astuit sisään

pyhänä pääsiäispäivänä lausumatta jokaisen oikeauskoisen kristityn
tervehdystä».

Nähtävästi ollenkaan tajuamatta näissä sanoissa piilevää moitetta

eno kysyi, kuin jostakin kaukaisesta maasta tullut:

»Mitä tervehdystä, isä?»

Pappi huomasi tämän tajuamattomuuden ja sanoi rauhallisesti:

 »No niin, meidän pyhää tunnussanaamme: Kristus on noussut
kuolleista».

Anghel painoi alas päänsä, kosketti sormellaan pöydällä olevaa

leivänmurua, kohotti sitten päätään ja vastasi:

»En usko Kristuksen ylösnousemiseen! Eivät kuolleet enää nouse

ylös».

»Anghel!… Sinä pilkkaat Jumalaa! Kristus ei ole 'kuollut', vaan

Jumalan poika ja Jumala itse…!» huudahti kirkon mies yhä tyynellä,
mutta hiukan värisevällä äänellä.

»Sitä en tiedä», vastasi, Anghel rauhallisesti.

Ja näin sanottuaan hän veti päällystakkinsa taskusta puolen litran

pullon ja toisesta pienen lasin, täytti sen muitta mutkitta kaikkien
nähden, ja pisti pullon paikoilleen. Hän otti lasista pienen kulauksen,
maisteli sitä hetkisen suussaan ennenkuin nielaisi sen, ja laski sitten
lasin varovasti pöydälle kuin peläten sen kaatuvan.

Läsnäolijat hämmästyivät. Adrienin äiti peitti käsin silmänsä ja itki

hiljaa. Kaikelle tunteettomana Anghel ei ymmärtänyt, minkä kauhean
vaikutuksen tämä teki. Hän katseli rauhallisesti huoneessaolijoita,
kuin olisi tämä ollut mitä luonnollisinta. Ja hänelle se tosiaankin oli
luonnollista, sillä olihan hän kolmen vuoden ajan sata kertaa
päivässä tehnyt samoin ollessaan yksin, kaukana moitteen
ulottuvilta.

»Anghel-parka!» huudahti pappi. »Minä surkuttelen sinua. Sinä et

ole lakannut olemasta vain kristitty, vaan olet lakannut olemasta
edes ihminen!»
 Anghel ei vastannut mitään, tarttuihan vain lasiinsa, vei sen
huulilleen ja otti jälleen pienen siemauksen. Ikävystyneen näköisenä,
äänessä tuskin huomattava vaikeroiva väre, hän sanoi sitten kuin
itsekseen:

»En tiedä, miksi kutsuitte minua tulemaan…»

Silloin hänen sisarensa, joka istui hänen oikealla puolellaan,

kuivasi kyyneleensä, tarttui hänen käteensä ja puhui kuin lapselle:

»Rakas veli, kutsuin sinua siksi, että tahdomme sinut

keskuuteemme, että rakastamme sinua ja tahdomme, että sinunkin
sydämesi rakastaisi… Etkö enää rakasta elämää? Eikö mikään enää
ole sinulle rakasta?…»

»On yhdentekevää, rakastanko vai en… eihän se merkitse mitään.

Mutta miksi huolehdit minusta, sisareni?»

»Kuinka, Anghel? Olen vanhin sisaresi, ja sinun onnettomuutesi

on minun onnettomuuteni…»

»Se ei ole totta. Olet kärsinyt, ja kärsit yhä omasta

onnettomuudestasi, vaan et minun».

»Ei, Anghel, veren siteet tekevät kärsimyksemme yhteisiksi».

»Ei ole veren siteitä: jos katkaisen poikki jalkani, vuotaa minun
vereni, vaan ei sinun».

»Mutta moraaliset kärsimykset ovat meille yhteisiä».

»Mitään sellaista ei ole. Olkoon vain tyhjää ilmaa, mitä nyt sanon,
mutta jos sinä kadotat huomenna poikasi, tuottaa se minulle
kärsimystä, mutta sinulle se on kuolema».

Sisar vaikeni, niin surullisen vakuuttava oli näiden sanojen

johdonmukaisuus. Ja eno otti taaskin pienen kulauksen.

*****

Ottaen lähtökohdaksi tunnetun vertauksen raamatusta pappi alkoi

puhua:

»Anghel, muistatko Jobia? Hänen koettelemuksensa veti vertoja

sinun onnettomuudellesi, mutta hän pysyi järkähtämättömänä
uskossaan. Muista, että Jumalan ajatukset ovat meiltä kuolevaisilta
salatut. Ehkä Herramme on lähettänyt sinulle nämä koettelemukset
johtaakseen sinut niiden kautta valittujen joukkoon».

Anghel suoristautui istuimellaan, ja hänen silmänsä loistivat. Hän

näytti haluavan vastata, mutta ei löytänyt sanoja. Hän kutsui
luokseen Adrienin, joka pysytteli huoneen nurkassa, ja istutti hänet
vasemmalle puolelleen, molempien enojensa välille. Sitten hän sanoi
hiukan voimakkaammalla äänellä:

»Stefan-serkku, teidän uskonnolliset tarinanne lienevät suureksi

osaksi surkeaa valhetta. Aivoni eivät pysty vastaamaan sinulle hän
sinutteli pappia, mutta tämä poikanen tässä, teidän veljenpoikanne,
tietää enemmän kuin me…»

»Eno», keskeytti hänet Adrien, »en tahtoisi sekaantua teidän

tämäniltaisiin väittelyihinne. En ole siinä iässä, ja minun
vakaumukseni saattaisi loukata isä Stefania».

Anghel-eno laski kätensä hänen olalleen ja sanoi vakuuttavasti:

 »Lapseni, sinä et loukkaa ketään. Olemme perheen piirissä. Ja
sinun on minun vuokseni kerrottava, mitä olet oppinut kirjoista. Elän
enää vain etsiäkseni totuutta. Mutta näinä kahtena vuotena, jolloin
olen parhaani mukaan tutkinut raamattua, on kaikki käynyt vain
sekavammaksi. Kuinka selität sen, Adrien, että tässä kirjassa on niin
suuren viisauden ohella niin paljon taruja, kuten esimerkiksi tuo
uskomaton tarina Jobista?»

Arastellen papin tutkivaa katsetta Adrien vastasi:

»Se johtuu siitä, että raamatun henkilöt ovat historiallisen

tutkimuksen ulkopuolella. Raamattu on uskon kirja, tarkoitettu
uskovien käytettäväksi. Se vaatii sinua uskomaan, ei etsimään».

»Mutta sanohan, voitko uskoa Jumalaan, joka riistää isältä kaikki

hänen lapsensa, vain koetellakseen häntä? Hänellä täytyy olla oikea
rosvon sydän».

Kuullessaan nämä sanat pappi hypähti seisoalleen, kuin olisi

häntä poltettu tulisella raudalla, ja sanoi:

»Minä lähden, sillä minun paikkani ei ole siellä, missä Jumalaa

pilkataan!»

»Tässäkö kaikki tuki, mitä sinulla on tarjottavana minunlaiselleni

Jobille?» kysyi Anghel-eno. »Kolme lasta on minulla ollut, ja kaikki
kolme on minulta riistetty. Mikä on rikokseni, jotta Jumalasi minua
näin rankaisee?»

»Sinä onneton! Armon Jumala oli valinnut sinut marttyyriensä

joukkoon, joita odottaa iankaikkinen elämä!»
 »Sinun armollinen Jumalasi olisi tehnyt paremmin, jos olisi antanut
minun nauttia maallisesta elämästä, joka miellytti minua, sensijaan,
että teki minusta juopon, jolla ei ole perhettä eikä Jumalaa».

»Ei kukaan ole kelvollinen tuomitsemaan Luojan töitä!»

Ja näin sanottuaan pappi antoi siunauksensa ja poistui.

*****

»Anghel», sanoi hänen sisarensa, niin pian kuin serkku oli

lähtenyt, »sinä et kohdellut kunnioittavasti isä Stefania, sinä unohdit,
että hän on pappi».

»Päinvastoin, sisar, pidin hyvinkin mielessäni, että hän on pappi,

sanoakseni hänelle, etten usko pappien puheisiin. On heidän
syytään, ellen enää usko heidän Jumalaansa. Miksi he antavat
meille kaikkivaltiaan arkkitehdin, joka sekaantuu alinomaa
elämäämme? Tuossa tarinassa ei ole mitään totta. Mutta totuus on
jossakin muualla. Missä? Sitä en tiedä. Sen vain tiedän, että me
elämme, kärsimme ja kuolemme typerästi, tietämättä miksi tai miten.
Vielä tiedän, että suurin erehdyksemme on siinä, että ajamme liiaksi
takaa onnea, elämän suhtautuessa välinpitämättömästi toiveisiimme.
Jos olemme onnellisia, on se vain sattumaa, ja jos olemme
onnettomia, on sekin vain sattumaa. Elämän merellä, joka on niin
täynnä kareja, viskelevät tuulet venettämme, ja vähän hyödyttää
meitä purjehdustaitomme. Ja on turhaa syyttää ketään tai kiinnittää
toivoaan mihinkään. Jokainen on jo äitinsä kohdussa määrätty
onneen tai onnettomuuteen. Onnellinen se, joka tuntee vähiten tai ei
ollenkaan. Elämä antaa hänelle sen vähän, mitä hän pyytää. Ja
onneton on se, joka tuntee ja tahtoo: hän ei koskaan saa kylliksi».
 Adrien saatteli enonsa takaisin hänen hökkeliinsä. Ennenkuin he
erosivat toisistaan, pysähtyi Anghel ovellaan ja sanoi Adrienille:

»Adrien! Minä kuolen pian, sillä alkoholi on polttanut sisukseni.

Katsele minua tarkoin ja muista joka kerta, kun sinua haluttaisi
sylkäistä juopunutta kasvoihin, että minusta, Anghel-enostasi, joka
oli niin raitis ja rakasti raitista elämää, on tullut juomari, ja että kuolen
juomarina, kenenkään olematta siihen syypää».
ANGHEL-ENON KUOLEMA

Brailasta Baldovinestin kylään vievällä kuoppaisella tiellä, jonka

äskeiset kevätsateet olivat peräti liottaneet, hyppelehtivät Dimi-enon
kaksivaljakon vetämät vankkurit vallan peloittavasti. Istuen laudalla
enonsa vieressä Adrien valitteli vatsakipuja ja pyysi ajamaan
käyden. Hevoset päristelivät virkeinä raikkaassa aamuilmassa,
hyvillään siitä, ettei enää tarvinnut juosta, ja alkoivat astua
käymäjalkaa. Hiljaisuudessa, joka seurasi, kun rattaiden höllenneet
rautaosat lakkasivat rämisemästä, Adrien suoristautui ja antoi
katseensa mielihyvin kulkea alkukeväisen, tumman ja äänettömän
lakeuden yli, jota talven pitkä uni vielä painosti.

Dimi-eno, vaikkakin kelpo maamies, suora ja rehti, oli

harvapuheinen, ja hänellä oli tapana vilkaista salavihkaa
ympärilleen. Hän oli utelias näkemään, miltä näyttäisi hänen
sisarenpoikansa, jota hän oli kasvattanut seitsenvuotiaaksi saakka ja
joka vastikään oli palannut kaksivuotiselta matkalta Egyptiin ja
Vähään Aasiaan, ja tarkasteli nyt häntä salassa. Pian Adrien
huomasi sen, ja se häiritsi hiukan hänen huviaan.

»Eno», hän sanoi hiukan happamesti, »jos tahdot tietää, mitä teen
tällä haavaa, tarvitsee sinun vain kääntää päätäsi ja katsella minua
mielin määrin eikä sivusilmäyksin kuin salapoliisi. Se on
epämiellyttävää».

Vastaukseksi puhuteltu veti taskustaan sianrakosta tehdyn

tupakkakukkaron, ja alkoi rauhallisesti kiertää itselleen savuketta.
Sitten hän tarjosi kukkaron ivallisen näköisenä sisarenpojalleen,
tietäen, ettei tämä voinut polttaa väkevää tupakkaa. Adrien kiitti ja
sytytti miedon egyptiläisen savukkeen.

»Sinä et enää kuulu meikäläisiin», mutisi talonpoika, iskien tulta

taulasta.

»Suo anteeksi, eno! Unohdin tarjota sinulle tulta».

Katse suuntautuneena kaukaisuuteen hän hetken vaiettuaan

lisäsi:

»Se johtuu siitä, että monet seikat häiritsevät mieltäni. Ensiksikin

myrskyinen paluumatka, joka niin huolestutti äitiä, sitten tämä musta
maa, jonka olin unohtanut, ja lopuksi ajatus, että pian näen Anghel-
enon kuvailemassasi tilassa. Tiedätkö muuten, minkätähden hän
kutsuu minua?»

»En tiedä… Hän lähetti eilen illalla sanan erään matkamiehen

mukana, että hän tahtoo kaikin mokomin nähdä sinut tänä aamuna».

»Onko hänen kapakkansa siis avoinna?»

Dimi katseli ällistyneenä sisarenpoikaansa, ja ärähti:

»Oletko mieletön? Kun kerran olen sanonut sinulle, että hän on

ollut kolme vuotta vuoteen omana ja että madot jäytävät häntä
elävältä, et kai tahtone, että hän nousee täyttämään laseja?
Ensinnäkin hän on vain luuranko, ja sitten hän on juonut kaiken,
juonut kaiken yksin».

Kauhu puistatti Adrienia ja hän kävi kalpeaksi. Rohkaistakseen

häntä eno sanoi:

»Sinun on terästäydyttävä, jollet tahdo tulla sairaaksi siitä, mitä

saat nähdä. Ei totisesti ole hauskaa katsella ihmistä tuollaisena. Hän
on Jobia kurjempi. Jos on uskottava isä Stefanin puheita, toipui Job
sairaudestaan ja tapasi hengissä kuolleet lapsensa ja sai takaisin
varastetun karjansa, mutta Anghel ei saa takaisin mitään eikä hän
enää koskaan nouse vuoteesta. Ajat ovat muuttuneet sitten Jobin
aikojen eikä Jumala enää tee ihmeitä. Syy on nähtävästi meissä…»

»Kuka hoitaa häntä?» kysyi Adrien tukahtuneella äänellä.

»Ei kukaan… toisin sanoen, hänen luonaan on poikanen, jota sinä

tuskin tunnet. Kuinka kauan on siitä, kun viimeksi kävit
kylässämme?»

»Noin kuusi vuotta».

»Kerronpa, mitä tapahtui. Noin neljä vuotta sitten eräs lapsi eksyi
kyläämme. Mistä hän tuli, sen Jumala yksin tietää, sillä hän änkyttää
siinä määrin, että kymmenestä sanasta ymmärtää vain yhden.
Hänen vaatteensa olivat rääsyiset ja ruumis täynnä sinelmiä. Kaikki
säälivät häntä. Hyvät ihmiset antoivat hänelle asunnon ja ruokaa
sekä tilaisuuden ansaita leipänsä. Mutta Jumala ei ole ollut kovin
antelias häntä kohtaan, sillä lapsi ei kyennyt paimentamaan edes
kahta vuonaa. Ne eksyivät häneltä, ja hän palasi parkuen kotiin
keppineen ja huitoi kuin noiduttu. Kukaan ei ymmärtänyt sanaakaan
hänen sammaltelustaan. Näin hän kulki ovelta ovelle ja sai tuntea
pakaroissaan monen puukengän suloisen kosketuksen. Viimein hän
joutui maantielle. Anghel korjasi hänet sieltä ja vei kotiinsa. Hän
koetti poliisin avulla päästä selville pojan syntyperästä, mutta
turhaan. Nyt huhutaan, että hän olisi kaikessa hiljaisuudessa
säätänyt pojalle kaiken jälelläolevan omaisuutensa, mikä ei liene
paljoakaan, sillä tynnyrit ovat tyhjät ja kapakka raunioina. Pieni
palvelija pystyy kuitenkin täyttämään isäntänsä vaatimukset, ja
heidän elämänsä on ehkä aivan ainutlaatuista maailmassa. Kesät,
talvet poikanen juoksentelee huvikseen ulkosalla, ehkäpä myöskin
raitista ilmaa kaivaten, sillä muuten hän tukehtuisi veli-parkani
ääressä, joka on vain elävä ruumis. Maaten siinä vuoteeseen
kytkettynä, ruumis yhtenä ainoana turtuneena haavana, on Anghelin
saatava joka neljännestunti pieni viinaryyppy. Hän ei enää jaksa
nostaa pulloa. Ja arvaahan, mitä hän on keksinyt siltä varalta, ettei
hän lapsen ulkona ollessa jaksaisi huutaa kyllin kovaa, saadakseen
hänet luokseen? No niin, hän on yksinkertaisesti hankkinut
vihellyspillin, jollaisia poliisit käyttävät, ja tarpeen tullen hän puhaltaa
pilliin. Poika on tarkka kuin kello. Kun hetki lähestyy, tulee hän
leikkimään avoimen ikkunan läheisyyteen, korva herkkänä
kuulemaan. Näin on laita kesällä. Talvella ovat ikkunat naulatut kiinni
ja tuketut, ja poikaviikari juoksentelee ulkosalla kuten ennenkin. Mitä
nyt on tehtävä? Jos hän kulkee edestakaisin ovessa, jäähtyy huone,
ja palvelija on aivan ymmällä. Mutta silloinpa sairas eräänä päivänä
keksii ikkunan tasalla seinässä juomalasin suun kokoisen reiän.
Mutta reiän tukkeena on aina olkituppu, ja tämän hoitaja tarpeen
tullen vetää pois ulkona ollessaan.

»Kuten arvata saattaa, unohtuu poikanen usein leikkimään.

Jätettynä oman onnensa nojaan saa Anghel silloin viheltää hiukan
liikaa viinatilkkansa vuoksi. Mutta hän on anteeksiantavainen. Ja
toisaalta hänen olisi mahdoton saada ketään pojan tilalle, vaikka hän
tahtoisikin. Jumala on lähettänyt tämän kutsumattoman vieraan
hoitamaan mädäntyvää miestä, ja veljeni sairaus tuottaa elatuksen
pienelle, puhetaidottomalle kerjäläispojalle».

»Neuvon sinua olemaan varuillasi. Kun lähestyt taloa, on sinun

ilmaistava tulosi, äläkä yritäkään mennä sisään kysymättä lapselta,
sillä tuo vesa elämöi kuin kuuromykkä. Ennenkuin arvaatkaan, saat
otsaasi kepistä, joka hänellä aina on kädessä».

Rattaat pysähtyivät tienristeykseen.

»Tästä voit jo mennä jalkaisin», sanoi Dimi.

»Etkö tule kanssani?»

»En, minulla on omia asioitani toimitettavana. Ja muutenkin on

parempi, että menet yksin».

Adrien sanoi hyvästi enolleen ja lähti astumaan Anghel-enon

kapakkaa kohti, jonka hän kuvitteli ruumishuonetta synkemmäksi.

Tie oli liejuinen, ja jalat upposivat siihen kuin livettävään taikinaan.

Hänen edessään ja ympärillään levisi autio, tumma, kylmä, kostea
tasanko ja vain siellä täällä näkyi joku valkoinen mökkipahanen
sinertävine ikkunoineen. Joka katolta kohosi ilmaan korkeita
savupatsaita.

*****

Adrien oli tähän aikaan kaksikymmentäneljävuotias. Kuutena viime

vuotena hän oli viettänyt synnyinkaupungissaan kaikenkaikkiaan
muutaman kuukauden, oleskellen enimmäkseen Bukarestissa —
missä oli ottanut kiihkeästi osaa vallankumoukselliseen liikkeeseen